Ekologinen klusteri vientiteollisuuden vetäjäksi

Luonnonvarojen kestävästä käytöstä ja globaaleista ympäristöuhista on syntynyt maailmanlaajuinen ymmärrys, josta suomalaisetkin ovat saaneet osansa Etelä-Amerikassa. Etsimme tietä "puhtaisiin teknologioihin" mutta myös sellaisiin liiketoimintamalleihin, joissa ymopäristöosaaminen on jo nyt merkittävä pääomia ja sijoittamista ohjaava markkinavoima. Sitran ympäristöohjelman johtaja Jukka Noponen korostaa ympäristöteollisuuden muuttuvan megatrendiksi riskipääomalle etenkin Pohjois-Amerikan sijoitusmarkkinoilla (HS 3.4.06).

Noposen mukaan kansallista ympäristöosaamistamme arvostetaan ja sitä löytyy tutkimuksessa, koulutuksessa, hallinossa ja yrittäjyydessä. Suomen Akatemian teettämän evaluonnin mukaan bio- ja ympäristöalan hankkeillamme on ollut monipuolinen yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Vaikuttavuus näkyy etenkin kansallisen ja kansainvälisen politiikan asialistalla. Ympäristötiedon taloudellinen merkitys kasvaa monella suunnalla samanaikaisesti.

Toisaalta raportin mukaan titteellistä tietoamme ei osata hyödyntää täysimääräisesti. Päästökaupalla on tärkeä merkitys energiapolitiikassa, ilmasto- ja metsäpolitiikan suunnitelussa, mutta erityisesti ympäristöpolitiikalla on ollut merkitystä maataloudessa ja koko elintarviketjun toteutuksessa.

Ympäristötiedolla on suuri meritys myös ihmisten hyvinvoinnin kehittämisessä, varsinkin kun arvioidaan erilaisia ympäristöriskejä terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Vaikuttavuuden tutkimusjärjestelmiä on kehitettävä monitieteisesti.

Oma kansallinen osaamisemme on pääöosin hajanaista. Se keskittyy lukuisiin luonnonvaralaitoksiin ja sitä tavataan pienissä teknologiakeskittymissä, kaikissa yliopistoissamme ja ammattikorkeakouluissa. Yhteiskunallinen ympäristötutkimus on edelleen koordinoimatta ja yllättävän etäällä bio- tai teknologiatutkimuksesta. Alan yhteinen innovaatiopolititiikka on luomatta klusterirakenteena. Tavoite on ollut palvella kansallisia tehtäviämme ja usein suojeluperusteisesti. Rahoitus ei ole yhtenäistä vaan pirstoutunut siinä missä alan koulutus ja tutkimuskin. Yrittäjiltä puuttuu järjestelmällinen innovaatiopolitiikka ja kansainvälistymistehtävä.

Maa- ja metsätaloudessa ympäristökysymysten hoito tapahtuu erilaisten rakenteiden kautta. Maataloudessa sitä ohjaavat tehottomat tukijärjestelmät ja metsätaloudessa myös kansainvälinen kysyntä. Jälkimmäinen on huomatavasti tehokkaampi. Samaan aikaan muussa ympäristöalan osaamisessamme energiataloudesta jätehuoltoon ja biopolottoaineisiin edistyksellinen ympäristötekniikka ja innovaatiopolitiikan mahdollisuudet ovat kehittymässä, mutta pienissä yksiköissä ja erillään suurista luonnonvararesurssiemme käyttäjistä.

Tutkimusten mukaan suurimpien keskustemme kuluttajat ovat hyvinkin valistuneita ja tuntevat toki vastuunsa ympäristöstä. Maaseudun pienyrittäjät ovat sen sijaan kaukana kuluttajista ja ekotehokkaat klusterit ovat vasta rakentumassa. Niillä haetaan yhteistä vahvuutta klusteroitumalla hyvinkin oikeaoppisesti tavoitteena tuottaa kysyntää vastaavia tuotteita ja tuoteperheitä. Maaseudun uudessa ekoyrittäjyydessä edetään pienin askelin ja ympäristö on kaikessa yhteinen yhdistäjä. Partnerius ja verkostot ovat osin vanhan sosiaalisen pääoman tuotetta.

Se mitä Suomelta nyt näyttäisi puuttuvan on yhtenäistävä organisaatio, jossa koko klusterin vientiteollisuutta edistävä osa olisi innovatiivisuutta ruokkivaa - myös maataloudessa. Tämä voisi tarkoittaa käytännössä Tekesin tyypistä rahoitusta ja lippulaivaa, jolla 1970-luvun tietellistekninen innovaatiopolitiikka laajentuisi. Kapea politiikka oli aikanaan oma valintamme taroituksena ottaa kiinni OECD valtiot silloin jälkijättöisessä innovaatiopolitiikassamme. Valinta olisi voinut olla toki myös toinen ja se näkyisi nyt luonnonvarojemme käytössä. Tällöin koko luonnonvarasektorimme olisi yhdistetty innovatiopolitiikkaan jo 1970-luvulta alkaen.
Erityinen merkitys tällä laajemmalla valinnalla olisi ollut maaseudulle ja yhdyskuntarakenteittemme myöhemmälle kehittymiselle. Keskittävä luonnonvarojen käyttö olisi ollut mahdotonta ja oma ympäristöajattelumme innovaatiopolitiikassa olisi nyt laajempi. Määrittelisimme oman paikkamme Euroopassa ja globaalisti toisin ja ymmärtäisimme innovaatiopolitiikalla muutakin kuin tieteellisteknistä ja keskittävää, urbaania toimintaamme. Hajautettu yhteiskuntamalli olisi toteutunut jo 1980-luvun alusta.

Nyt tutkimuksessa ja koulutuksessa tulisi pyrkiä vahvistamaan aitoa poikkitieteistä osaamistamme. "Monitieteisyys" ja esim "metsäklusteri" ovat retoorisiksi todettuja myös väitöstasoisissa tutkimuksissa. Sama koskee maaseudun innovaatiopolitiikka ja sen puuttumista. Innovaation leviäminen ja omaksuminen, diffuusio, ei ole muuta kuin jälkijättöistä ja monia kopioinnin ja imitoinnin isolaatiomekanismien ongelmia kasaavaa vahingon tekoa. Innovaatiprosessien kärkijoukkoon pyrivä valtio ei sellaisiin voi enää sortua.

Ympäristöalan liiketoimintamallit ovat kaikesta edellä kuvatusta johtuen kapea-alaisia ja ohjautuvat pääosin kotimaisille markkinoille. Huippuosaaminen on vailla omaa osaamiskeskustaan ja kaiken "läpäisevä" ympäristöteema tasapäistää innovatiivisimman huipun. Maataloudessa osaa ympäristötuen tukijärjestelmää voisi käytää tekesin tyyppisen rahaston eräänä elintarvikesektorin kokoajana. Malli suosisisi tehokkaampaa ympäristöpolitiikkaa maaseudulla ja tukisi yrittäjyyttä. Sama koskee muita luonnonvara-alojamme. Rahoituksen kokoamisessa tulisi löytyä kansallinen konsensus.

Ympäristö ja sen hoito globaalina prosessina ei ole vain "rasite" vaan nousevin markkinatalouden liiketoimintamalli, jossa Suomella on mahdollisuus tarjota oma strategiansa ekologisen klusterin huippuosaajana.

Matti Luostarinen
18.05.2006