Media, kansalaisuus ja vallan piirit
Vuoden vaihtuessa on ollut tapana jakaa vuoden saavutuksista palkintoja. Itse olen jakanut blogissani vuoden lopussa mediapalkinnot.
Vuoden aikana Suomessa on käyty runsaasti keskustelua mediasta. Sen kärkenä ovat olleet usein yksittäiset tapahtumat ja se on suuntautunut median tapaan käyttää valtaa. Keskustelussa mukana on ollut median näkyvyyden lisääntyminen kaikilla elämän osa-alueilla. Käytämme median seurantaan aikaa parista tunnista kokonaiseen työpäivään kansakunnasta riippuen. Media on nyt toimintamme keskiössä etenkin innovaatioprosessien kuvauksessa ja laman kuvaus ( finanssikriisin ennuste ) oli tästä suuri poikkeus. Se syntyi ulkopuolella median ja omasääntöisesti liki rikollisen toiminnan tuloksena. Sen tiedottamisesta media ei saa palkintoa.
Nykymedia on moninaistunut ja verkottunut uudella tavalla erikoistuen myös sisäisesti globaalistumisen myötä. Media ei ole kenenkään kontrollissa ja se noudattaa omalakista käytäntöään, jossa etenkin internet on muokkaamassa maailmaa ja sen tapaa käsitellä tietoa kokonaan uudella dynaamisella voimalla.
Vuosi takaperin tehdyssä laajassa tutkimuksessa ”Media, kansalaisuus ja vallan piirit” kansalaisista noin puolet katsoi medialla olevan liikaa valtaa ja yli 60 -vuotiaista pääosa. Vallan oletettiin keskittyneen toimitusten ulkopuolella omistajille, suuryrityksille ja mainostajille. Perinteisen median kohdalla sanomalehtiin luotettiin eniten, joskin erot olivat hyvin suuria ja lukijan mahdollisuus vaikutta koettiin olemattomaksi.
Ensimmäinen palkinto kansalaismedialle ja demokratian lisääntymiselle
Ensimmäisen palkinnon vuonna 2008 katson kuuluvan kansalaismedialle ja sen tavalle lisätä demokratiaa ja kykyämme hahmottaa paikallista ja alueellista sekä globaalia maailmaa joko suoraan paikan päällä tai mahdollisimman lyhyiden ketjujen kautta tietomme hankkien.
Vuoden 2008 aikana käytiin kahdet kiintoisat mediavaalit, joista Yhdysvaltain presidentinvaalit olivat ensimmäiset todelliset internet -vaalit ja omat kunnallisvaalimme niin ikään ensimmäiset Suomessa järjestetyt verkkottuneen (tekninen verkko) ja verkostoituneen kansakunnan paikallisvaalit. Vaalien tulos ja niistä tiedottaminen olivat osa tätä pakallisesta ja alueellisesta kohti globaalia maailmaa muokkaavaa todellisuutta edustavaa muutosta ja sen jo pitkään jatkunutta trendiä. Vanhat valtarakenteet, joita perinteinen media oli niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa tukenut, alkoivat nyt murtua ja syntyi kokonaan uudenlaista toimintaa ja aktiviteettia sekä sellaisia muutoksia, joiden synty vielä muutama vuosi takaperin ei olisi ollut mahdollista. Yhdysvalloissa tämä näkyi useissa konservatiivisissa osavaltioissa ja Suomessa niin ikään keskustaa lähellä olevissa pienkunnissa. Toki muutos näkyi myös suur-Helsingin alueella ja demareiden äänestyksessä sekä jossain määrin yksittäisissä tapauksissa perussuomalaisten kannatuksessa. Muutos oli historiallinen ja paluuta vanhaan ei enää ole. Yhdysvalloissa tämä muutos oli toki radikaalimpi ja kuvasi myös nuoren äänestäjäjoukon internet -osaamista ja uusmedian voimaa.
Näistä prosesseista käytiin kriittistä keskustelua etenkin internetin sisällä ja se levisi myös perinteiseen mediaan joskin toisilla asioilla painotettuina kuin mihin globaali internet oli keskustelun vienyt. Informaatio perinteisissä medioissa ja internetin sisällä ei toteuta samoja lainalaisuuksia innovaation diffuusina prosessina ja se jakaa niiden käyttäjät selviin ryhmiin. Samalla median tuottajat joutuvat erikoistumaan ja erilaistumaan molempien sisällä ottaen huomioon yhä täsmällisemmin omat kuluttajansa ja internetissä etenkin blogien tuottajat ja heidän kykynsä suuntautua ohi perinteisen refleksiivisen kontrollin.
Keskustelun herättäjästä tiedon tuottajaan
Media ei ole enää keskustelun herättäjä tai tiedon jakaja vaan yhä selvemmin myös uuden tiedon tuottaja ja sen käsittelijä. Samalla medialukutaito internetin sisällä on oleellisesti lisääntynyt ja etenkin blogien tuotossa yhä useammat ovat ylittäneet monin kerroin kriittisen massansa sekä tiedon tuottajina että sen vuorovaikutteisina käsittelijöinä ja lukijoittensa määrässä. Asiasisältöiset blogit ovat yhä hallitsevampi osa luettujen blogien joukossa myös Suomessa ja viihde siirtyy perinteisemmän median hoidettavaksi. Tämä ero näkyy myös Suomessa sekä paperimedian että sähköisen median välillä ja nykyisin jopa televisiossa.
Internetin kautta välitetyt vaalit Yhdysvalloissa oli reaaliaikainen prosessi ja Obamania levisi vaalin tuloksen selvittyä Kaliforniaan jo ennen kuin äänten laskenta siellä oli edes alkanut vaalien tuloksen selvittyä idässä ja juhlinnan alkaessa. Suomen Televisio käynnisti oman lähetyksensä vasta muutamia tunteja tämän jälkeen ja keskittyen tulosten tulkintaan ja lyhyisiin kommentteihin. Pasi Rutasen toistamat ”sofistikoitu” ja ”pragmaattinen”, toistuivat tutun unettavalla tavalla. Hieman samaa oli havaittavissa seurattaessa Suomen kuntavaalien paikallista käsittelyä ja Suomen telavision hyvinkin traditionaalista vaaliohjelman välitystä 1970-luvun mallein ja kommentein. Suuretkaan muutokset ja niiden traumaattinen merkitys paikallisella tasolla jäi kokonaan havaitsematta. Paperimedia ne havaitsi paremmin mutta vasta seuraavana aamuna.
Toinen palkinto kansainväliselle medialukutaidon lisäämiselle
Toinen mediapalkinto kuuluu kansainvälisen median tavalle seurata Pekingin Olympialaisia ja sen kykyä siirtää tiedotus myös aasialaiseen todellisuuteen sekä Kiinaan. Sadat miljoonat olympialaisia aiemmin vähän tai ei lainkaan seuranneet saivat niiden kreikkalaisesta ja eurooppalaisesta historiasta valtaisan tietopaketin ja eurooppalaisesta urheilukulttuurista tuli tätä kautta tunnettua ympäri maailmaa. Kiinassa tiedotus hoidettiin tuhansien omien kanavien kautta ja miljardikansan kyky ottaa kisat omakseen oli mediailmiönä valtaisa saavutus. Urheilun sankaritarusto sai uusia nimiä ja jotkut niistä ehkä tulevaisuuden kirkkaimpia.
Käytin itse aikaa olympialaisten seuraamisen ja välittämiseen lomani ja valvoin ne vuorokaudet ympäri blogitekstein paikan päältä seuraten. Käytännössä apuna toimivat Pekingissä kisoissa vierailleet tuttavat ja tutut urheilijat ja urheilujohtajat. Varsinainen uutispommi syntyi blogina kuitenkin vaiheessa, jolloin sain paikan päältä Kaukasiasta tiedon levottomuuksista Georgiassa.
Olen vieraillut alueilla 1970-luvulta alkaen opiskelijoiden kanssa ja tunnen ne hyvin. Olemme tutustuneen Kaukasian historiaan ja poliittisiin sekä sosiaalistaloudellisiin prosesseihin pitkään. Syntyi verkostoja, joiden avulla on saanut käsityksen takavuosina neuvostojoukkojen ja miliisin toimista sekä tavasta hoitaa paikallisia levottomuuksia kuten YK -joukot nykisin riitelevien kansakuntien etnisten ryhmien välillä. Nyt nämä tiedot tulivat kesken olympialaisten avajaisten ja myöhemmin myös venäläisten joukkojen väliintulosta tähän selkkaukseen. Siitä tiedottaminen tapahtui ennen kansainvälisen median tiedotusta ja omaa perinteistä mediaamme. Lisäksi sisältö oli toinen. Oma mediamme painotti heti alusta Venäjän hyökkäystä Georgiaan. Tästä oli myöhemminkin vaikea irtautua ja se jäi ikään kuin pysyväksi ilmiöksi Suomessa, jossa Venäjä koetaan hyökkääjänä ja uhkana. Ulkoministerimme toisti tätä teemaa uskomattoman kauan ja mahdollisesti tarkoitushakuisesti.
Median vastaanoton kohdalla tulkittu sisäinen tieto on tärkeäpää kuin ulkoinen ja annettu tieto. Kun saatavilla on erittäin paljon tiedon tuottajia ja myös ketjut usein pitkiä, syntyy väärinkäsityksiä tai tieto muuttuu matkalla. Samoin syntyy ongelmia tiedon ymmärtämisessä ja vastaanottamisessa. Siihen vaikuttavat vastaanottajan omat ”antennit” (geenit), oppimistapahtumat, persoonallisuus, maailmankuva ja kyky lukea ja avata eri medioita. Kansalaismedia on tehnyt valtaisasti työtä avaten sekä perinteisen että uusmedian lukutaitoa etenkin Aasiassa mutta myös Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Juuri tämä prosessi antoi mahdollisuuden toteuttaa kisat Pekingissä tavalla, jotka tunnetaan ja tunnistetaan ensimmäisinä internet -kisoina ja sankarit ovat oikeasti globaaleja, ei vain paikallisia ja muutaman kansakunnan tuntemia, kuten aikanaan omat suuret juoksijasuuruutemme.
Kolmas palkinto mediakriittisyydelle
Kolmas palkinto kuuluu etenkin perinteisen median tavalle muuttaa sisältöä aiempaa kriittisemmäksi ja ymmärtämään pyrkivää osaa tulkinnassa on lisätty. Parhaiten tämä näkyi koulusurmien tulkinnassa ja niiden yhteydessä käsiteltiin viimein myös kansallisia ongelmiamme eikä paisuteltu niiden globaalia luonnetta saati suhdetta tieteen filosofiaan. Nietzsche ja muut tieteen tuntemattomat nimet saivat nyt jäädä rauhaan ja haettiin oleellisia ja vakavia taustoja sekä niiden korjausta vaativia tekoja. Sama asiallinen viileys tuli esille presidentti Martti Ahtisaaren Nobelin juhlinnassa ja sen taustojen esittelyssä. Kansallinen eetos jäi nyt vähemmälle ja palkinnon saajan kansainvälinen tausta ymmärrettiin silloinkin kun kyseessä oli Suomen tasavallan presidentti.
lauantai 27. joulukuuta 2008
perjantai 19. joulukuuta 2008
Kuuleeko kukaan?
Joulurauhan julistuksen aikaa
Suomen Kuvalehti kertoo kansisivullaan otsikolla ”Kuuleeko kukaan?” kuinka kirkko kelpaa juhlapaikaksi häihin ja hautajaisiin, mutta sen oppi kiinnostaa yhä harvempia. Tekstiä tukee krusifiksi, jossa puinen Jeesus on lahonnut ja runneltu torsoksi.
Joulu on hiljentymisen aikaa ja kirkossa käyvät myös ne, joille se on lähinnä harras tapa ja juhlaperinne. Timo Ryhänen ja Kirsi Hiilamo kirjoittavat Helsingin Sanomissa (HS 19.12) kuinka myös juhlilta odotetaan jotain kristillistä sisältöä. Maallistuminen ei ole jatkunut samalla tavalla kuin odotettiin 1960- ja 1970-luvuilla. Suomalainen juhlaperinne on tärkeä osa yhteistä muistiamme vaikka yhteinen kristillinen tietopohjamme alkaa ollakin ohutta.
Dementoituneen juhlat briteillä
Juhlaperinne Suomessa ei ole vain riittien toistoa, kuten pääosassa Eurooppaa, vaan osa yksilöllistynyttä henkisyyttämme. Jos se olisi vain riitti, kriittisesti siihen suhtautuvat toimisivat kyllä toisin kuin nyt, arvelevat pastorit ja tutkijat Ryhänen ja Hiilamo.
Muistinmenetys näkyy selkeimmin Britanniassa, jossa ei oikein enää tiedetä miten perheen tulisi toimia ja yhteisesti juhlia niin häissä kuin hautajaisissakin. Yhteinen suuri kertomus puuttuu kansakunnan muistikeskuksen tapa- ja juhlaperinteenä. Jopa uskonnottomuuden nuoressa juhlaperinteessä käytetään kristillisiä muotoja vaikka sisältö olisikin toinen. Syntyy keinotekoisia ja joskus koomisiakin piirteitä.
Privatisoitu elämänkatsomus
Elämänkatsomuksellinen privatisoituminen on vienyt kuitenkin arvokeskustelun ulos kirkosta ja etenkin kodista. Perheet pitävät arvokeskustelua vaikeana ja siirtävät sen toisaalle koulun ja seurakunnalle. Rippikoulu on suorastaan suomalainen ihme verrattuna vaikkapa ruotsalaisiin. Meillä sen käy 90% nuorista mutta ruotsissa vain 40 %. Kirkolla on siellä oma etsikkoaikansa lampaiden sieluille ja arvokeskustelulle. Ei kaikkea voi jättää Luojan haltuun. Tarvitaan myös oikeita ja osaavia välikäsiä.
Arkinen tuttu ja joskus turvaton elämänmeno heijastaa suomalaista yhä kristillistä arvopohjaa. Se näkyy etenkin suurten koko kansaa koskettavien onnettomuuksien yhteydessä tsunamin tai koulusurmien iskiessä. Yksilöllistynyt hengellisyys kaipaa myös yhteyttä kollektiiviseen yhteyteen ja muihin ihmisiin, tuntemattomiinkin. Siihen on osattava tarttua oikein välinein ja käsittein.
Individualismi ja monelta suunnalta leviävät uudet uskonnolliset liikkeet ja elämänkatsomukset tekevät meistä myös tässä shoppailijoita. Jouluna meillä on kuitenkin kiintoisa tapa yhtyä yhteiseen kuoroon vaikka omasta uskosta puhuminen onkin vaikeaa saati henkilökohtainen tunnustautuminen edes kunnon kristityksi. Hoosiannaa laulaminen riittää.
Abstrakti Jumala ei vastaa rukoukseen
Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen (SK51-52) mukaan jälkipolvien on vaikea vaalia tapoja, joiden tarkoitusta ei enää ymmärretä. Noin kolmasosa kirkon jäsenistä kuuluu kirkkoon jo nyt tavan vuoksi uskomatta sen sanomaan. Raamatun ihmeet eivät ole heille totta. Sellainen uskonnollisuus on yhtä tyhjän kanssa, nukkuneen rukousta myös psykologisena ilmiönä.
Kun Jumala ei luonutkaan maailmaa hänestä tuli olemassaolon perusta tai hän on kaiken kokemusperäisen takana. Tiede on hankala osa uskontojen maailmassa. Syntyy abstrakti käsitys jumaluudesta, eikä hädässä oleva ihminen ymmärrä tällaista sanomaa. Kun konkreettinen Jumala katoaa, syntyy filosofinen oppirakennelma, joka ei toimi rationaalisella tasolla enää lainkaan. Miten rukoilla teologisen riitelyn tai opportunismin tuloksena syntyvää abstraktia käsitettä?
Uskontotieteilijän mukaan kirkko ei ole osannut sanoittaa asioita niin, että ne uppoaisivat nykyihmiseen. Ongelma muistuttaa politiikan kriisiä ja puolueen aatteellisuuden katoamista. Se ei tarkoita etteivätkö ihmiset nykyisin uskoisi tai tarvitse demokratiaansa. He vaan uskovat omaan jumalaansa eikä niin kuin kirkko opettaa. Sellainen hengellisyys antaa voimaa omiin tarpeisiin.
Me kuulumme myös jatkossa yhteen ja samaan kirkkoon. Kirkkomme on yhdyskunta muiden joukossa, nykyistä pienempi, mutta tarpeellinen. Hengellisyys on jopa kasvanut ja syventynyt sen ytimessä.
Auktoriteettiuskon geneettinen harha
Freudin mukaan Jumala edustaa meille ylevää ja ankaraa isähahmoa. Näin on varmaan ollutkin ja etenkin Freudin kasvuympäristössä, mutta vähemmän Suomessa, jossa ei ole koskaan edes eletty aikaa joka oli selvästi ”maallinen” tai sen vastakohtana selvästi ”uskonnollinen”. Uskonpuhdistuskin oli meillä kokonaan toisenlainen tapahtuma kuin Saksassa. Se mitä meillä ”puhdistettiin” oli lähempänä kansallista luontouskoamme ja sen juurilla olemme vieläkin luonnossa liikkuessamme. Jumala on meille käsitteenä lähellä luonnonkansojen tapaa kokea pyhyys ja luonnon ykseys ihmiseen.
Ihminen on laumaeläimenä pieneen sosiaaliseen ryhmään kuuluva. Hahmotamme vain noin 300 ihmisen ryhmiä ja operoimme netissä miljoonien kanssa sitä oivaltamatta. Siihen geenimme eivät ole meitä koulimassa nyt eikä tulevaisuudessa. Auktoriteettiriippuvuus on geeneissämme ja siitä irtautuminen on osa sitä ”adaptiivista” työtä, jolla ihmiset pyritään irrottamaan lauman johtavista dominoivista yksilöistä. Emme voi menestyä jatkossa pienen lauman jäseninä ja uskoen auktoriteetteihin.
Adaptiivinen apu geeneille
Adaptiivisella työllä tarkoitetaan ihmisen omien arvojen, asenteiden ja toimintatapojen muuttamista vastaamaan ympäristössä tapahtuvan tai jo tapahtuneen muutoksen aiheuttamaa uutta todellisuutta. Niinpä niin kauan kun ihminen tai kokonainen kansakunta katsoo ylöspäin abstraktiin johtajaan, ”isään” tai valittuihin politiikan päättäjiin ”johtajiinsa” (Jumalaan) vältämme ongelmien kohtaamisen. Näin johtajuus (jumaluus) olisi irrotettava auktoriteettiasemaan nostetusta yksilöstä oli hän sitten suuryrityksen johtaja, presidentti tai Paavi Jumalan edustajana maan päällä.
Vielä hetki sitten tiedettiin kuinka vastuussa oli viime kädessä Ruotsin kuningas, Venäjän Tsaari ja tasavallan presidentti. Kun globalisaatio etenee, kuka pitäisi uhrata, kun asiat menevät pieleen? On luonnollista että pienen ”lauman” sisällä syntyy pettymystä kun lama syvenee, ilmastomuutos etenee ja kukaan ei auta. Poliittinen passiivisuus kasvaa ja liitymme purnaaviin populisteihin. Adaptiivinen työ suhteessa kansallisvaltioon ja sen kirkkoon, omaan kadonneeseen laumaan ja sen yhteisöllisyyteen on tekemättä. Kun niitä ei enää ole, mutta geneettinen koodi puhuisi muuta. Jouluna on aikaa pohtia, missä oma geneettinen oppimme on oikeassa ja missä se puhuu kieltä, joka ei vastaa siihen maailmaan, jossa me nyt elämme ja joka on lastemme yhteinen globaali yhteisö.
Rauhaisaa Joulua
Matti Luostarinen
Suomen Kuvalehti kertoo kansisivullaan otsikolla ”Kuuleeko kukaan?” kuinka kirkko kelpaa juhlapaikaksi häihin ja hautajaisiin, mutta sen oppi kiinnostaa yhä harvempia. Tekstiä tukee krusifiksi, jossa puinen Jeesus on lahonnut ja runneltu torsoksi.
Joulu on hiljentymisen aikaa ja kirkossa käyvät myös ne, joille se on lähinnä harras tapa ja juhlaperinne. Timo Ryhänen ja Kirsi Hiilamo kirjoittavat Helsingin Sanomissa (HS 19.12) kuinka myös juhlilta odotetaan jotain kristillistä sisältöä. Maallistuminen ei ole jatkunut samalla tavalla kuin odotettiin 1960- ja 1970-luvuilla. Suomalainen juhlaperinne on tärkeä osa yhteistä muistiamme vaikka yhteinen kristillinen tietopohjamme alkaa ollakin ohutta.
Dementoituneen juhlat briteillä
Juhlaperinne Suomessa ei ole vain riittien toistoa, kuten pääosassa Eurooppaa, vaan osa yksilöllistynyttä henkisyyttämme. Jos se olisi vain riitti, kriittisesti siihen suhtautuvat toimisivat kyllä toisin kuin nyt, arvelevat pastorit ja tutkijat Ryhänen ja Hiilamo.
Muistinmenetys näkyy selkeimmin Britanniassa, jossa ei oikein enää tiedetä miten perheen tulisi toimia ja yhteisesti juhlia niin häissä kuin hautajaisissakin. Yhteinen suuri kertomus puuttuu kansakunnan muistikeskuksen tapa- ja juhlaperinteenä. Jopa uskonnottomuuden nuoressa juhlaperinteessä käytetään kristillisiä muotoja vaikka sisältö olisikin toinen. Syntyy keinotekoisia ja joskus koomisiakin piirteitä.
Privatisoitu elämänkatsomus
Elämänkatsomuksellinen privatisoituminen on vienyt kuitenkin arvokeskustelun ulos kirkosta ja etenkin kodista. Perheet pitävät arvokeskustelua vaikeana ja siirtävät sen toisaalle koulun ja seurakunnalle. Rippikoulu on suorastaan suomalainen ihme verrattuna vaikkapa ruotsalaisiin. Meillä sen käy 90% nuorista mutta ruotsissa vain 40 %. Kirkolla on siellä oma etsikkoaikansa lampaiden sieluille ja arvokeskustelulle. Ei kaikkea voi jättää Luojan haltuun. Tarvitaan myös oikeita ja osaavia välikäsiä.
Arkinen tuttu ja joskus turvaton elämänmeno heijastaa suomalaista yhä kristillistä arvopohjaa. Se näkyy etenkin suurten koko kansaa koskettavien onnettomuuksien yhteydessä tsunamin tai koulusurmien iskiessä. Yksilöllistynyt hengellisyys kaipaa myös yhteyttä kollektiiviseen yhteyteen ja muihin ihmisiin, tuntemattomiinkin. Siihen on osattava tarttua oikein välinein ja käsittein.
Individualismi ja monelta suunnalta leviävät uudet uskonnolliset liikkeet ja elämänkatsomukset tekevät meistä myös tässä shoppailijoita. Jouluna meillä on kuitenkin kiintoisa tapa yhtyä yhteiseen kuoroon vaikka omasta uskosta puhuminen onkin vaikeaa saati henkilökohtainen tunnustautuminen edes kunnon kristityksi. Hoosiannaa laulaminen riittää.
Abstrakti Jumala ei vastaa rukoukseen
Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen (SK51-52) mukaan jälkipolvien on vaikea vaalia tapoja, joiden tarkoitusta ei enää ymmärretä. Noin kolmasosa kirkon jäsenistä kuuluu kirkkoon jo nyt tavan vuoksi uskomatta sen sanomaan. Raamatun ihmeet eivät ole heille totta. Sellainen uskonnollisuus on yhtä tyhjän kanssa, nukkuneen rukousta myös psykologisena ilmiönä.
Kun Jumala ei luonutkaan maailmaa hänestä tuli olemassaolon perusta tai hän on kaiken kokemusperäisen takana. Tiede on hankala osa uskontojen maailmassa. Syntyy abstrakti käsitys jumaluudesta, eikä hädässä oleva ihminen ymmärrä tällaista sanomaa. Kun konkreettinen Jumala katoaa, syntyy filosofinen oppirakennelma, joka ei toimi rationaalisella tasolla enää lainkaan. Miten rukoilla teologisen riitelyn tai opportunismin tuloksena syntyvää abstraktia käsitettä?
Uskontotieteilijän mukaan kirkko ei ole osannut sanoittaa asioita niin, että ne uppoaisivat nykyihmiseen. Ongelma muistuttaa politiikan kriisiä ja puolueen aatteellisuuden katoamista. Se ei tarkoita etteivätkö ihmiset nykyisin uskoisi tai tarvitse demokratiaansa. He vaan uskovat omaan jumalaansa eikä niin kuin kirkko opettaa. Sellainen hengellisyys antaa voimaa omiin tarpeisiin.
Me kuulumme myös jatkossa yhteen ja samaan kirkkoon. Kirkkomme on yhdyskunta muiden joukossa, nykyistä pienempi, mutta tarpeellinen. Hengellisyys on jopa kasvanut ja syventynyt sen ytimessä.
Auktoriteettiuskon geneettinen harha
Freudin mukaan Jumala edustaa meille ylevää ja ankaraa isähahmoa. Näin on varmaan ollutkin ja etenkin Freudin kasvuympäristössä, mutta vähemmän Suomessa, jossa ei ole koskaan edes eletty aikaa joka oli selvästi ”maallinen” tai sen vastakohtana selvästi ”uskonnollinen”. Uskonpuhdistuskin oli meillä kokonaan toisenlainen tapahtuma kuin Saksassa. Se mitä meillä ”puhdistettiin” oli lähempänä kansallista luontouskoamme ja sen juurilla olemme vieläkin luonnossa liikkuessamme. Jumala on meille käsitteenä lähellä luonnonkansojen tapaa kokea pyhyys ja luonnon ykseys ihmiseen.
Ihminen on laumaeläimenä pieneen sosiaaliseen ryhmään kuuluva. Hahmotamme vain noin 300 ihmisen ryhmiä ja operoimme netissä miljoonien kanssa sitä oivaltamatta. Siihen geenimme eivät ole meitä koulimassa nyt eikä tulevaisuudessa. Auktoriteettiriippuvuus on geeneissämme ja siitä irtautuminen on osa sitä ”adaptiivista” työtä, jolla ihmiset pyritään irrottamaan lauman johtavista dominoivista yksilöistä. Emme voi menestyä jatkossa pienen lauman jäseninä ja uskoen auktoriteetteihin.
Adaptiivinen apu geeneille
Adaptiivisella työllä tarkoitetaan ihmisen omien arvojen, asenteiden ja toimintatapojen muuttamista vastaamaan ympäristössä tapahtuvan tai jo tapahtuneen muutoksen aiheuttamaa uutta todellisuutta. Niinpä niin kauan kun ihminen tai kokonainen kansakunta katsoo ylöspäin abstraktiin johtajaan, ”isään” tai valittuihin politiikan päättäjiin ”johtajiinsa” (Jumalaan) vältämme ongelmien kohtaamisen. Näin johtajuus (jumaluus) olisi irrotettava auktoriteettiasemaan nostetusta yksilöstä oli hän sitten suuryrityksen johtaja, presidentti tai Paavi Jumalan edustajana maan päällä.
Vielä hetki sitten tiedettiin kuinka vastuussa oli viime kädessä Ruotsin kuningas, Venäjän Tsaari ja tasavallan presidentti. Kun globalisaatio etenee, kuka pitäisi uhrata, kun asiat menevät pieleen? On luonnollista että pienen ”lauman” sisällä syntyy pettymystä kun lama syvenee, ilmastomuutos etenee ja kukaan ei auta. Poliittinen passiivisuus kasvaa ja liitymme purnaaviin populisteihin. Adaptiivinen työ suhteessa kansallisvaltioon ja sen kirkkoon, omaan kadonneeseen laumaan ja sen yhteisöllisyyteen on tekemättä. Kun niitä ei enää ole, mutta geneettinen koodi puhuisi muuta. Jouluna on aikaa pohtia, missä oma geneettinen oppimme on oikeassa ja missä se puhuu kieltä, joka ei vastaa siihen maailmaan, jossa me nyt elämme ja joka on lastemme yhteinen globaali yhteisö.
Rauhaisaa Joulua
Matti Luostarinen
maanantai 15. joulukuuta 2008
Joulun kulutusjuhlaan
Kollektiiviseen itsekritiikkiin
Kustantaja Pekka Mäkelä valmistelee väitöskirjaansa uudesta kulutusteoriasta. Siinä hän paneutuu vaihtoehtoiseen kasvupolitiikkaan. Nykyinen meno kun tahtoo tulla aivan liian korkeaksi luonnon kestävyydelle, ihmiselle itselleen ja hänen ihmissuhteilleen, yhteisöille ja työnteon motiiville.
Mitä sitten on tapahtumassa?
Luokittelisin ongelmat kolmeen koriin.
Ensimmäiseen näyttävät kasautuvan ekologiset ongelmat, joista otamme esille aina yhden kerrallaan ja nykyisin ilmastomuutoksen. Samalla jätämme muut ongelmat käsittelemättä ja ekologinen ajattelumme harhautuu pienten asiain politiikaksi. Puhumme muutamasta harvasta tapauksesta ja alamme “säästää” ajattelematta onko sillä merkitystä varsinaisessa ekologisessa kierrossa. Siellä kun kiertää materian ja energian lisäksi myös ihminen ja hänen tarpeensa. Ihminen ei ole irrallinen olento luonnosta ja sen kierrosta. Teemme rasittavia päätöksiä olemattomista säästöistämme ulkopuolella sellaisen luonnon kiertoon liityvän kokonaisuuden, josta meitä tulisi nyt valistaa. Olemme siirtymässä takaisin luonnonvarojen politiikkaan ja sen hallintaan, ei vain kierrätyksessä, vaan koko ihmis- ja yhteiskuntanäkemyksessämme. Tämä edellyttää koko perinteisen talousteorian ja yhteiskuntamme mallin uudelleenpohdintaa. Jotta tämä onnistuisi, joudumme kiirehtimään ihmiskäsityksemme uudelleenarviointia. Tästä on toki jo orastavia merkkejä.
Yhden ideologian politiikkaa
Olemme eläneet yli varojemme muuttamalla ihminen pelkästään kuluttajaksi. Jatkuva kasvu ja kulutus pyörittävät talouden rattaita, väitämme tai meille kerrotaan. Tästä dogmista syntyy hyväksytty egoistinen hyödyn tavoittelu kuluttajana, mutta myös itsekin moittimamme aikamme narsistinen ideologia. Taloutta kasvattamalla yritys sidosryhmineen tuottaa yleistä hyvinvointia, koska juuri tämän kasvun seurauksena jaettavaa jää entistä enemmän. Osansa tästä saa valtio verotulojen kasvuna. Ja tähän tämä yrityksen yhteiskuntavastuu on yleensä päättynytkin. Valtiovallan tehtävä on ollut hoitaa yhteisen hyvän jakoperusta ja tukea kulutuskysynnän jatkuvuutta, jotta tämä jakoperusta olisi mahdollista taloudellisesti hoitaa. Mitään muuta hyvältä politiikalta ei ole edes odotettu.
Syntyi käsite vapaasta ihmisestä, jossa ihminen vapautui luonnon, mutta myös yhteiskunnan asettamista rajoituksista. Valinnanvapautta oli oltava etenkin vapaasti
kasvavilla tavaramarkkinoilla ja muu vapaus kasvoi tämän rinnalla.
Vapauden hintana vieraantuminen
Kehityksen negatiivisena tuloksena ihminen alkoi vieraantua omista kättensä töistä, luonnosta, kanssaihmisistä ja lopulta myös itsestään. Näistäkin kun tuli vapaata kauppatavaraa ihmissuhdemarkkinoilla, rakkausmarkkinoilla, tavassa käyttää aikaamme ja aivojamme niitä tolkuttomasti rasittaen. Ensimmäiset merkit näistä hätähuudoista syntyivät juuri ihmissuhteitten suunnalla, mielenterveyshäiriöinä, mutta nyt myös aivojen kyvyssä toimia ylirasitettuina. Ne eivät toimikaan kuten tietokoneen muisti, vaan ovat oikeasti koko ajan rasitettuina ja lopulta omituisten harhojen ja mielialasairauksien uuvuttamia. Niitä ei voi hoitaa vain lääkkeillä tai päihteillä. Vapaudesta kuluttaa ja olla “itsenäinen” alettiin maksaa liian kovaa hintaa, eikä meillä ole terveydenhuollon suunnalla mahdollisuutta lunastaa jatkossa tällaisia laskuja. Vapauden hintana ei voi olla tolkuttoman pitkät työpäivät, rasitetut aivot ja menetetyt ihmissuhteet sekä oma terveys. Motiivi jatkuvaan kulutukseen ja kasvuun alkoi horjua.
Luonnosta irtautunut ihmiskäsitys
Toiseen koriin näyttävät kasautuvan yhteiskuntajärjestelmän kasautuvat kriisit. Se millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää perustuu alun perin ihmiskäsitykseemme, mutta myös käsitykseemme luonnosta ja osuudestamme kaikessa tässä yhteisessä kierrossa. Jostakin syystä olemme viime vuosikymmenet keskittyneet sellaiseen ihmiskäsitykseen, jota ohjaa yksilön vapautumisen menestystarina. Siihen rakentuu myös yhteiskuntamallimme ja suhde luontoon, joka ei jaksa kantaa tätä ihmiskäsitystä. Ihis- ja luontokäsityksemme ovat irtautuneet toisistaan.
On syntynyt epävakaa tila, jossa ajatus jatkuvasta kulutuksesta ja sen tuomasta kasvusta hyvinvoinnin lisääjänä olisi ikiliikkujana toteutettava Sampomme. Mäkelä kuvaa tämän epävakaana “prekaari” tilana, jossa mukana ovat kaikki tasot alkaen yrityksistä työntekijöineen, kotitalouksista, mutta myös yhteiskunnan eri tasojen toimintakentät (HS 13.12). Itse kuvasin tämän vielä dramaattisemmin ja tavalla, jossa valta on jo siirtynyt epävakaan tilan aiheuttaneilta instituutioilta ja yrityksiltä webympäristön vapaalle “kellunnalle” ja käytännössä sen edustamalle innovaatioympäristölle ja uusille “instituutioille”, uusyhteisöllisyydelle ja uudelle organisaatiotasolle. Kansalaisyhteiskunta on siitä toistaiseksi ainut käytettävissä oleva termi yhdessä kansalaismedian (blogit ym) kanssa. Se ei tarkoita toki samaa kuin webympäristö tai internet. Muutos näytti tapahtuneen jo vuoden 2007 alussa, jolloin esim. blogistien määrä ylitti reilusti 30 miljoonan rajan (Matti Luostarinen 2007, ss. 415-481 www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf)
Vain yksi malli elvytykseen - sama parantaa saman
Kolmantena korina mukaan tulee ideologinen painolasti, jossa oletetaan valtiovallan puuttuvan laman elvytyskeinona juuri kulutukseen turvaamalla jatkuva kasvava ostovoima. On siis houkuteltava kansalaiset kuluttamaan, jotta työllisyys ja sitä ruokkiva talouskasvu jatkuisivat. Mitään muuta lääkettä ei ole edes esitetty.
Kuluttaja kuitenkin maksaa niin ilmastopaketin kuin muutkin ympäristörasitteet omasta kukkarostaan. Me näemme ne vaikkapa kasvavana sähkölaskuna. Samalla työn epävarmuus on kasvamassa sekin, eikä kaikilla mene kovin hyvin myöskään henkilökohtaisella tasolla tai ihmissuhteissaan. Jatkuva ikiliikkuja ei näytäkään toteuttavan yksilön vapauden sitä illuusiota, jossa kulutus oli kaiken käynnissä pitävä viisaus.
Niinpä vaikka valtioiden elvytystoimet jatkossa onnistuvatkin, se on todennäköisesti vain tilapäinen onnistuminen, eikä paluutta globaalista kriisistä vanhalle kasvu-uralle enää ole. Suomessa nämä vakavat varoitukset antoi ensimmäisten joukossa Rkp:n entinen puheenjohtaja Taxell. Kriisi on syvempi kuin 1990-luvun alussa ja lamasta paluu ei tapahdukaan kuten olemme olettaneet. Paluuta vanhaan ei edes ole globaalissa, aiemmin kokemattomassamme taantumassa.
Tähän uuteen tilanteeseen tullaan kahden eri prosessin kautta. Ensimmäinen liittyy reaalitalouteen, jossa odotukset ja todellisuus etääntyvät toisistaan liian kauas. Tähän on puututtu myös tutkimuksessani webyhteisöjen toiminnasta blogosfäärissä. Kiina ja Aasia eivät voi sitä pelastaa. Toinen lähtee kuluttajista eli meistä ihmistä itsestämme. Myös tämä muutos näkyy webyhteisöjen käyttäytymisessä. Pidämme nykyistä kapeaa ihmiskäsitystämme ja kulutukseen perustuvaa taloutta liian stressaavana. Se on maksanut meille luonnon, ihmissuhteet ja lopulta oman terveytemme. Sellainen ei enää palauta elvytystoimien luottamusta kuluttajaan tai työntekijään, joka on työtön ja sairas samaan aikaan eikä hänellä ole tervettä hoitajaakaan.
Mikä sitten avuksi?
Koko talousjärjestelmämme ja sitä palvelevat puolueet tai ideologiat on rakennettu jatkuvan kasvun politiikan varaan. Kukaan ei uskalla asettua ostovoiman käyttötapojen kriittiseksi tarkkailijaksi. Vuoden 2008 tieteentekijäksi nostettu Pertti Rannikko on puhumassa uudesta luonnonvarapolitiikan noususta (HS 13.12). Samalla hän kuitenkin hylkää ajatuksen kriittisestä tutkimuksesta yliopistoissa, eikä usko yliopistojen ottavan johtavaa roolia, vaan ne jäävät kokonaan ulos yhteiskunnallisesta keskustelusta ja keskittyvät vain uuden rahan hankintaan ja tieteellisten julkaisujensa laskentaan. “Kokeneimpienkin tutkijoiden aika kuluu laitosten uudistamisessa ja arviointi- ja laatuaskareissa” kritisoi Rannikko.
Joensuussa korpisosiologina asustava Rannikko on oikeassa. Yliopiston uskottavuus on romahtanut ja kriittinen tutkimus ja yhteiskunnallinen keskustelu on siirtynyt kansalaisyhteiskunnan piiriin ja uusmediaan jo pari vuotta takaperin myös meillä Suomessa. Sitä käydään netissä, blogeissamme ja ulkopuolella perinteisten instituutioittemme, jotka ovat kiinni vanhassa ideologisessa kasvu-ura ihmiskäsityksessään ja uraputkessaan myös tieteen tekijöinä. Suomessa kriisiytyminen näyttäisikin käynnistyvän juuri opetusministeriöstämme. Sen taakkana on nuorten ja lasten kasvatus sekä oireet, joista koulumurhat ovat vain jäävuoren huippua. Pirstaleisen ihmisnäkemyksen kokominen ei onnistu vain yhden sektorihallinnon avulla sektoroituneessa keskushallinnossamme. Meiltä puuttuu sellainen kokonaisnäkemys, jonka tutkimus webyhteisössä paljasti blogosfäärin yhteisöjen tai ryhmien globaalina tilana ja sen dynamiikkana (Luostarinen 2007).
Mistä sitten keskustelemme?
Oleellisin kysymys liittyy luonnon kiertoon, ei tapaamme säästää yhdessä kulutuksemme osassa. Yhteiskunta, jossa ihminen on osa kiertoa, kultusta ei voi ottaa irti luonnon omasta tavasta toimia. Tämä koskee sekä luonnonvaroja, materiaa että energiaa. Muu tapa toimia on egoistista, ihmiskäsitys liian ihmiskeskeinen ja naurettavan turhamainen.
Toinen kori liittyy tapaamme mieltää työ ja organisaatiot yleensä. Ne eivät voi jakautua sellaisiin erillisiin sektoreihin, jotka eivät palvele luonnonvarojen tapaa kiertää ja toimia siinä ekologisessa kokonaisuudessa, jossa kulutus tapahtuu. Tähän kytkeytyy samalla keskustelijoiden omat verkostot ja niiden webympäristöluonne. Se ei ole alkuunkaan sama kuin perinteinen innovaatioprosessi ja sen diffuusiot (leviäminen). Tämän oivaltaminen on vienyt kohtuuttoman kauan reaalitaloudessa. Se oli tärkein finanssikriisin syy ja sen todellinen tausta globaalina prosessina.
Kolmas kori kohdistuu ihmiseen itseensä ja hänen sosiaaliseen toimintaympäristöönsä. Enää ei riitä pelkkä käyttötapojemme kriittinen tarkastelu. Valtiokoneiston ja tuottajapuolen on otettava johtava asema tämän oivaltamisessa tai sekin siirtyy kokonaan kuluttajien itsensä hoidettavaksi ja riskinä on irtautuminen vanhasta rakenteesta ja sen kapeasta ideologiasta hyvin pirstaleiseksi politiikaksi. Juuri tuolla suunnalla, kansalaisyhteiskunnan yksilöiden kollektiivisissa verkostoissa, on edessä itsekritiikin paikka ja uusien innovaatioiden haku kohdistuu juuri tähän osaan yhteiskuntakokonaisuuttamme.
Kustantaja Pekka Mäkelä valmistelee väitöskirjaansa uudesta kulutusteoriasta. Siinä hän paneutuu vaihtoehtoiseen kasvupolitiikkaan. Nykyinen meno kun tahtoo tulla aivan liian korkeaksi luonnon kestävyydelle, ihmiselle itselleen ja hänen ihmissuhteilleen, yhteisöille ja työnteon motiiville.
Mitä sitten on tapahtumassa?
Luokittelisin ongelmat kolmeen koriin.
Ensimmäiseen näyttävät kasautuvan ekologiset ongelmat, joista otamme esille aina yhden kerrallaan ja nykyisin ilmastomuutoksen. Samalla jätämme muut ongelmat käsittelemättä ja ekologinen ajattelumme harhautuu pienten asiain politiikaksi. Puhumme muutamasta harvasta tapauksesta ja alamme “säästää” ajattelematta onko sillä merkitystä varsinaisessa ekologisessa kierrossa. Siellä kun kiertää materian ja energian lisäksi myös ihminen ja hänen tarpeensa. Ihminen ei ole irrallinen olento luonnosta ja sen kierrosta. Teemme rasittavia päätöksiä olemattomista säästöistämme ulkopuolella sellaisen luonnon kiertoon liityvän kokonaisuuden, josta meitä tulisi nyt valistaa. Olemme siirtymässä takaisin luonnonvarojen politiikkaan ja sen hallintaan, ei vain kierrätyksessä, vaan koko ihmis- ja yhteiskuntanäkemyksessämme. Tämä edellyttää koko perinteisen talousteorian ja yhteiskuntamme mallin uudelleenpohdintaa. Jotta tämä onnistuisi, joudumme kiirehtimään ihmiskäsityksemme uudelleenarviointia. Tästä on toki jo orastavia merkkejä.
Yhden ideologian politiikkaa
Olemme eläneet yli varojemme muuttamalla ihminen pelkästään kuluttajaksi. Jatkuva kasvu ja kulutus pyörittävät talouden rattaita, väitämme tai meille kerrotaan. Tästä dogmista syntyy hyväksytty egoistinen hyödyn tavoittelu kuluttajana, mutta myös itsekin moittimamme aikamme narsistinen ideologia. Taloutta kasvattamalla yritys sidosryhmineen tuottaa yleistä hyvinvointia, koska juuri tämän kasvun seurauksena jaettavaa jää entistä enemmän. Osansa tästä saa valtio verotulojen kasvuna. Ja tähän tämä yrityksen yhteiskuntavastuu on yleensä päättynytkin. Valtiovallan tehtävä on ollut hoitaa yhteisen hyvän jakoperusta ja tukea kulutuskysynnän jatkuvuutta, jotta tämä jakoperusta olisi mahdollista taloudellisesti hoitaa. Mitään muuta hyvältä politiikalta ei ole edes odotettu.
Syntyi käsite vapaasta ihmisestä, jossa ihminen vapautui luonnon, mutta myös yhteiskunnan asettamista rajoituksista. Valinnanvapautta oli oltava etenkin vapaasti
kasvavilla tavaramarkkinoilla ja muu vapaus kasvoi tämän rinnalla.
Vapauden hintana vieraantuminen
Kehityksen negatiivisena tuloksena ihminen alkoi vieraantua omista kättensä töistä, luonnosta, kanssaihmisistä ja lopulta myös itsestään. Näistäkin kun tuli vapaata kauppatavaraa ihmissuhdemarkkinoilla, rakkausmarkkinoilla, tavassa käyttää aikaamme ja aivojamme niitä tolkuttomasti rasittaen. Ensimmäiset merkit näistä hätähuudoista syntyivät juuri ihmissuhteitten suunnalla, mielenterveyshäiriöinä, mutta nyt myös aivojen kyvyssä toimia ylirasitettuina. Ne eivät toimikaan kuten tietokoneen muisti, vaan ovat oikeasti koko ajan rasitettuina ja lopulta omituisten harhojen ja mielialasairauksien uuvuttamia. Niitä ei voi hoitaa vain lääkkeillä tai päihteillä. Vapaudesta kuluttaa ja olla “itsenäinen” alettiin maksaa liian kovaa hintaa, eikä meillä ole terveydenhuollon suunnalla mahdollisuutta lunastaa jatkossa tällaisia laskuja. Vapauden hintana ei voi olla tolkuttoman pitkät työpäivät, rasitetut aivot ja menetetyt ihmissuhteet sekä oma terveys. Motiivi jatkuvaan kulutukseen ja kasvuun alkoi horjua.
Luonnosta irtautunut ihmiskäsitys
Toiseen koriin näyttävät kasautuvan yhteiskuntajärjestelmän kasautuvat kriisit. Se millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää perustuu alun perin ihmiskäsitykseemme, mutta myös käsitykseemme luonnosta ja osuudestamme kaikessa tässä yhteisessä kierrossa. Jostakin syystä olemme viime vuosikymmenet keskittyneet sellaiseen ihmiskäsitykseen, jota ohjaa yksilön vapautumisen menestystarina. Siihen rakentuu myös yhteiskuntamallimme ja suhde luontoon, joka ei jaksa kantaa tätä ihmiskäsitystä. Ihis- ja luontokäsityksemme ovat irtautuneet toisistaan.
On syntynyt epävakaa tila, jossa ajatus jatkuvasta kulutuksesta ja sen tuomasta kasvusta hyvinvoinnin lisääjänä olisi ikiliikkujana toteutettava Sampomme. Mäkelä kuvaa tämän epävakaana “prekaari” tilana, jossa mukana ovat kaikki tasot alkaen yrityksistä työntekijöineen, kotitalouksista, mutta myös yhteiskunnan eri tasojen toimintakentät (HS 13.12). Itse kuvasin tämän vielä dramaattisemmin ja tavalla, jossa valta on jo siirtynyt epävakaan tilan aiheuttaneilta instituutioilta ja yrityksiltä webympäristön vapaalle “kellunnalle” ja käytännössä sen edustamalle innovaatioympäristölle ja uusille “instituutioille”, uusyhteisöllisyydelle ja uudelle organisaatiotasolle. Kansalaisyhteiskunta on siitä toistaiseksi ainut käytettävissä oleva termi yhdessä kansalaismedian (blogit ym) kanssa. Se ei tarkoita toki samaa kuin webympäristö tai internet. Muutos näytti tapahtuneen jo vuoden 2007 alussa, jolloin esim. blogistien määrä ylitti reilusti 30 miljoonan rajan (Matti Luostarinen 2007, ss. 415-481 www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf)
Vain yksi malli elvytykseen - sama parantaa saman
Kolmantena korina mukaan tulee ideologinen painolasti, jossa oletetaan valtiovallan puuttuvan laman elvytyskeinona juuri kulutukseen turvaamalla jatkuva kasvava ostovoima. On siis houkuteltava kansalaiset kuluttamaan, jotta työllisyys ja sitä ruokkiva talouskasvu jatkuisivat. Mitään muuta lääkettä ei ole edes esitetty.
Kuluttaja kuitenkin maksaa niin ilmastopaketin kuin muutkin ympäristörasitteet omasta kukkarostaan. Me näemme ne vaikkapa kasvavana sähkölaskuna. Samalla työn epävarmuus on kasvamassa sekin, eikä kaikilla mene kovin hyvin myöskään henkilökohtaisella tasolla tai ihmissuhteissaan. Jatkuva ikiliikkuja ei näytäkään toteuttavan yksilön vapauden sitä illuusiota, jossa kulutus oli kaiken käynnissä pitävä viisaus.
Niinpä vaikka valtioiden elvytystoimet jatkossa onnistuvatkin, se on todennäköisesti vain tilapäinen onnistuminen, eikä paluutta globaalista kriisistä vanhalle kasvu-uralle enää ole. Suomessa nämä vakavat varoitukset antoi ensimmäisten joukossa Rkp:n entinen puheenjohtaja Taxell. Kriisi on syvempi kuin 1990-luvun alussa ja lamasta paluu ei tapahdukaan kuten olemme olettaneet. Paluuta vanhaan ei edes ole globaalissa, aiemmin kokemattomassamme taantumassa.
Tähän uuteen tilanteeseen tullaan kahden eri prosessin kautta. Ensimmäinen liittyy reaalitalouteen, jossa odotukset ja todellisuus etääntyvät toisistaan liian kauas. Tähän on puututtu myös tutkimuksessani webyhteisöjen toiminnasta blogosfäärissä. Kiina ja Aasia eivät voi sitä pelastaa. Toinen lähtee kuluttajista eli meistä ihmistä itsestämme. Myös tämä muutos näkyy webyhteisöjen käyttäytymisessä. Pidämme nykyistä kapeaa ihmiskäsitystämme ja kulutukseen perustuvaa taloutta liian stressaavana. Se on maksanut meille luonnon, ihmissuhteet ja lopulta oman terveytemme. Sellainen ei enää palauta elvytystoimien luottamusta kuluttajaan tai työntekijään, joka on työtön ja sairas samaan aikaan eikä hänellä ole tervettä hoitajaakaan.
Mikä sitten avuksi?
Koko talousjärjestelmämme ja sitä palvelevat puolueet tai ideologiat on rakennettu jatkuvan kasvun politiikan varaan. Kukaan ei uskalla asettua ostovoiman käyttötapojen kriittiseksi tarkkailijaksi. Vuoden 2008 tieteentekijäksi nostettu Pertti Rannikko on puhumassa uudesta luonnonvarapolitiikan noususta (HS 13.12). Samalla hän kuitenkin hylkää ajatuksen kriittisestä tutkimuksesta yliopistoissa, eikä usko yliopistojen ottavan johtavaa roolia, vaan ne jäävät kokonaan ulos yhteiskunnallisesta keskustelusta ja keskittyvät vain uuden rahan hankintaan ja tieteellisten julkaisujensa laskentaan. “Kokeneimpienkin tutkijoiden aika kuluu laitosten uudistamisessa ja arviointi- ja laatuaskareissa” kritisoi Rannikko.
Joensuussa korpisosiologina asustava Rannikko on oikeassa. Yliopiston uskottavuus on romahtanut ja kriittinen tutkimus ja yhteiskunnallinen keskustelu on siirtynyt kansalaisyhteiskunnan piiriin ja uusmediaan jo pari vuotta takaperin myös meillä Suomessa. Sitä käydään netissä, blogeissamme ja ulkopuolella perinteisten instituutioittemme, jotka ovat kiinni vanhassa ideologisessa kasvu-ura ihmiskäsityksessään ja uraputkessaan myös tieteen tekijöinä. Suomessa kriisiytyminen näyttäisikin käynnistyvän juuri opetusministeriöstämme. Sen taakkana on nuorten ja lasten kasvatus sekä oireet, joista koulumurhat ovat vain jäävuoren huippua. Pirstaleisen ihmisnäkemyksen kokominen ei onnistu vain yhden sektorihallinnon avulla sektoroituneessa keskushallinnossamme. Meiltä puuttuu sellainen kokonaisnäkemys, jonka tutkimus webyhteisössä paljasti blogosfäärin yhteisöjen tai ryhmien globaalina tilana ja sen dynamiikkana (Luostarinen 2007).
Mistä sitten keskustelemme?
Oleellisin kysymys liittyy luonnon kiertoon, ei tapaamme säästää yhdessä kulutuksemme osassa. Yhteiskunta, jossa ihminen on osa kiertoa, kultusta ei voi ottaa irti luonnon omasta tavasta toimia. Tämä koskee sekä luonnonvaroja, materiaa että energiaa. Muu tapa toimia on egoistista, ihmiskäsitys liian ihmiskeskeinen ja naurettavan turhamainen.
Toinen kori liittyy tapaamme mieltää työ ja organisaatiot yleensä. Ne eivät voi jakautua sellaisiin erillisiin sektoreihin, jotka eivät palvele luonnonvarojen tapaa kiertää ja toimia siinä ekologisessa kokonaisuudessa, jossa kulutus tapahtuu. Tähän kytkeytyy samalla keskustelijoiden omat verkostot ja niiden webympäristöluonne. Se ei ole alkuunkaan sama kuin perinteinen innovaatioprosessi ja sen diffuusiot (leviäminen). Tämän oivaltaminen on vienyt kohtuuttoman kauan reaalitaloudessa. Se oli tärkein finanssikriisin syy ja sen todellinen tausta globaalina prosessina.
Kolmas kori kohdistuu ihmiseen itseensä ja hänen sosiaaliseen toimintaympäristöönsä. Enää ei riitä pelkkä käyttötapojemme kriittinen tarkastelu. Valtiokoneiston ja tuottajapuolen on otettava johtava asema tämän oivaltamisessa tai sekin siirtyy kokonaan kuluttajien itsensä hoidettavaksi ja riskinä on irtautuminen vanhasta rakenteesta ja sen kapeasta ideologiasta hyvin pirstaleiseksi politiikaksi. Juuri tuolla suunnalla, kansalaisyhteiskunnan yksilöiden kollektiivisissa verkostoissa, on edessä itsekritiikin paikka ja uusien innovaatioiden haku kohdistuu juuri tähän osaan yhteiskuntakokonaisuuttamme.
torstai 11. joulukuuta 2008
Ahtisaaren Odysseia
Haavoitettu enkeli
Rauhan nobelisti Martti Ahtisaari kertoo kuinka EU:sta ei lopulta tule mitään, jos maat eivät ole keskustelleet menneisyydestään. Serbian olisi kyettävä elämään menneisyytensä kanssa ja tunnustettava, että jotain meni pahasti vikaan sen suhteessa Kosovoon, kertoo presidentti Ahtisaari (HS 10.12).
Ahtisaaren mukaan Eurooppalaisista valtioista vain Saksa on uskaltanut tehdä tiliä menneisyytensä kanssa. Kirjailijoista Berhard Schlink kirjoitti jymymenestyksenä ("Lukija") jälkeen toisen natsiaikaan palaavan romaanin ”Kotiinpaluu”. Uudessa tarinassa seurataan ikään kuin Homeroksen Odysseuksen vaiheita. Edellinen oli dekkari nuoren miehen ja häntä vanhemman naisen välisestä suhteesta. Nainen paljastuu myöhemmin lukutaidottomaksi keskitysleirin vartijaksi. Uudessa romaanissaan Schlink ystävineen seikkailee vankileirillä ja pakomatkalla läpi Neuvostoliiton kohti Saksaa ja lopulta DDR:ään muurien murtuessa. Edellinen romaaneista on lukijalle helpompi mutta jälkimmäinen juoneltaan mutkikkaampana antoisampi. Jos pitää dekkareista, ne voi lukeakin.
Kun kansakunta käy läpi traumojaan, kohteina on käytettävä yleensä arvostettuja henkilöitä. Syntyy Odysseia, jossa matka kohti loppua seuraa Homeroksen tyylitajua ja rakennetta. Olemme edelleen tiukasti kiinni tuon ajan kulttuurissa ja ymmärrämme sitä parhaiten myös filosofiassamme tai psykologiassa, sosiologiassa sen ihmisen käyttäytymistä kuvatessamme (sosiaalipsykologia). Ei ole sattuma, että oman historiamme lähiaikojen kuvaajista parhaiten on onnistunut kirjailija Väinö Linna. Linna personoi tapahtumat ja fiktio syntyy samaan tapaan kuin kuvataiteilijan symbolistinen maalaus Hugo Simbergin tapaan hellyttävästi kesyttäen niin halla kuin kuolemakin. Mutta kuka on haavoittunut enkeli? Onko hän aina taiteilija, tieteilijä tai rauhan rakentaja itse?
Väinö Linnan ja Edvin Laineen historiaa
Miellämme itsenäistymisemme raskaat vuodet Väinö Linnan kuvaamina fiktioina ja välttelemme faktan nostamista sen rinnalle. Vastaava sotakuvaus edelliseltä vuosisadalta Iisalmessa ja Koljonvirralla filmatisoiden sisältää jo sanastoa ja käsitteitä, joita tuolloin ei ollut kielessämme olemassakaan. Siitä huolimatta sekin on elävää ”historiaa” siinä missä jokavuotinen saman iisalmelaisen Edvin Laineen ohjaama itsenäisyyspäivämme vakiovieras televisiossa ”Tuntemattoman sotilaan” filmatisointina.
Miehet ovat samoja tuttuja, eri heimojen suuria näyttelijäpersoonallisuuksia, keski-ikäisiä miehenköriläitä. Sieltä puuttuvat 17-22 -vuotiaat pojat, joita jatkosodan sankarihaudat näyttävät edustavan. Heillä ei toki voinut olla sellaista persoonallisuutta kuin tuon sotaelokuvan keski-ikäisillä näyttelijöillä. Edvin Laine teki loistavat näyttelijävalinnat, mutta samalla vääryyttä historialle ja sen totuudelle. Totuudesta tulee myyttinen kun se siirretään kirjaksi, elokuvaksi ja alamme uskoa fiktiivistä tarustoamme.
Missä määrin Ahtisaaren taustalla on nähtävissä kalevalaisen kansan tarustoa, kysyin itseltäni Sibeliuken Finlandiaa kuunnellen Oslosta. Ohjaako meitä geneettinen perimä ja syntyykö tuo harras tunnelma juuri sen kautta? Kuinka kaukana tai pikemminkin lähellä nuo kansakuntien tarustot ovat toisiaan herooisina kollektiivisessa muistissa? Ahtisaari oli selvästikin oman Odysseiansa saavuttanut ja matkansa määränpäässä.
Media tuomioistuin
Herooinen sankaruus ja Odysseia sekä joutuminen syntipukiksi ovat samaa asiaa. Milan Kundera, Gunter Grass ja Grista Wolf eivät saa Nobelia vaan heitä ristiinaulitaan nyt nuoruutensa oletetuista natsisuhteista tai puolueen jäsenyydestä, siitä että edustavat nyt intellektuellia ja ovat näkyviä uhreja.
Nuoret aikansa tuotteet toteuttivat omien vanhempiensa, koulun ja kotinsa, kirkon ja kasvatuksensa unelmaa ja oppeja. Eivät toki omiaan ja Odysseian harharetkiä ikään kuin tuhatvuotiaan ihmisen kokemana. Ihmisten tuomiossa ja omissa puhdistautumisriiteissämme kansakuntienkin on oltava kohtuullisia intellektuellejaan kohtaan. Sen sijaan fiktiota ja faktaa ei pitäisi yhdistää niin sokeasti kuin mitä nyt teemme. Viihteellinen media henkilöi, ampuu alas arvostetuimman henkilön, kerää pisteitä ja menestystä faktan ja fiktion rajamailla seikkaillen.
Kirjailija Milan Kundera on joutunut tällaisen omalaatuisen vainon kohteeksi siinä missä aiemmin Christa Wolf ja Gunter Grass. Euroopassa fasismin, kommunismin ja natsismin asialla olleiden intellektuellien lista on varmasti pitkä. Suomessa siihen yritettiin liittää juuri ennen kuolemaansa myös arvostetuin filosofimme von Wright ja myös tuon ajan lääkäreitä.
Nuoret ihmiset, myös myöhemmin intellektuellit, ovat olleet oman aikansa tuotteita. Olisiko näiden ihmisten kohdalla seurattava nuoruuden ideologisten seikkailujen sijasta ehkä enemmän heidän myöhempiä vaiheitaan ja puhuttava siitä? Puoluejäsenyydestä saa kyllä vielä uutisen, mutta se ei vielä kerro paljoakaan muuta. Usein uutisen takana on vain sattumusten kuvaamista ja tapa ampua korkealta ja lujaa.
Puhdistuuko kansakunnan trauma hakemalla sellaisia syntipukkeja, joiden asema on riittävän näkyvä ja sofistikoitu, elitistinen ja intellektuellia edustava? Kun aika on kypsä historian uudelleenkirjoittamiseen, kansakunnan traumaattisten vaiheiden uudelleenarviointiin, olisiko kohtuullista hakea siihen muutakin kuin median vaatimaa ”uhria”, joka mieluiten on lopulta prosessia parhaiten kuvannut ja ymmärtänyt kirjailija tai taiteilija, tiedemies tai diplomaatti rauhan tekijänä kuin siihen osallistunut keskitysleirin ylläpitäjänä. Ahtisaari puttui asiaan kertomalla kuinka YK:n toiminnassa on toki ollut kaksinaismoraalia kansainvälisen yhteisön rauhantyössä. "Olkaamme kiitollisia että edes joskus toimimme oikein", kertoo Ahtisaari.
Ahtisaaren Odysseia
Martti Ahtisaari kuvasi omassa kiitospuheessaan Oslossa kuinka hänen tapauksessaan kaikki alkoi jo Viipurista, vain muutaman vuoden ikäisenä pakolaisena omassa maassaan ja tämä kokemus seurasi mukana myöhemmin niin Namibiaan kuin Kosovoonkin. Ilmiö oli lapsena sisäistetty ja toiminta tapahtui sen kansakunnan ehdoilla, jossa Ahtisaari lapsuutensa ja nuoruutensa vietti niin Kuopiossa kuin Oulussakin. Näin osa tästä kunniasta kuuluu toki myös paljon kärsineelle ja diplomatiansa rakentaneelle Suomelle ja sen lähihistorialle. Savokarjalainen tapa puhua vetosolmuun, diplomatian kielellä, oli myös geneettinen valinta ja tapa säilyä hengissä historian myrskyissä.
Intellektuellin edustajana jokainen kirjailija, kuvataiteilija tai tieteen tekijä on aina harharetkellä siinä kulttuurissa, jossa hän kulloinkin elää. Sen Odysseian ymmärtäminen ja kuvaaminen oikein ja oikea-aikaisesti on lopulta aina saman totuuden toistamista ja vain tapahtumapaikat näyttäisivät vaihtuvan. Gunter Grass, Milan Kundera ja Christa Wolf ovat sivusta seuraajia, mutta samalla aina osa sitä yhteiskunnallista ja ideologista ilmapiiriä, jossa ovat eläneet ja elämän kokemuksensa hankkineet, siinä missä presidentti Ahtisaari matkalla Viipurista kohti Savoa ja Pohjamaata sekä kansainvälisiä tehtäviään.
Kulttuurin tuoma sosiaalinen tilaus
Matka sankarista messiaaniseen uhriin ja syntipukiksi on oma tarinamme ja rauhan tekevät lopulta ne, jotka ovat sen aikoinaan rikkoneetkin. Se miten Bernhard Schlinkin romaanit ja dekkarit otetaan vastaan juuri Yhdysvalloissa kuvaavat tuon valtion suhdetta 1940-luvun tapahtumiin ja tarvetta natsiajan korostamiseen ja sen liittämiseen vielä kreikkalaiseen tarustoon.
Tieteessä tämän hallitsi jo Sigmund Freud mestarillisesti siirtämällä löydöksensä tuon ajan porvariston tapaan harrastaa kreikkalaista mytologiaa. Seksuaaliset unet ja traumaattiset hysteriat saivat niissä nimensä juuri tuosta mytologiasta ja sen harrastuksesta. Vain sitä kautta Freudia luettiin ja voitiin ymmärtää, mitä Oidipus tarkoitti ja kuinka pojan oli surmatta isänsä naidakseen kuningatar äiti. Se oli samalla tapa saada toimeentulonsa lääkärinä hoitaen näitä naisia tai puhua kompleksista Oidipuksen nimellä. Ilman tuota ongelmaa ja sen taitavaa kuvaamista ei olisi ollut potilaitakaan.
Yksityisestä yhteiseen
Kansakunnan kompleksi ei eroa yksityisen ihmisen traumojen kuvauksista ja Schlink yhdistää näitä liiankin näkyvästi ja kömpelöllä tavalla uusimmassa kirjassaan. Kun kirjassa suoraan analysoidaan Odysseusta, se on jo typeryyttä ja lukijaa pidetään imbesillinä. Kyllä jotain on jätettävä lukijallekin ja etenkin kun kyseessä on kansallisten traumojen kuvaus ja niiden oivaltaminen Yhdysvalloissa, jossa matka Eurooppaan on riittävän etäinen, eivätkä kaikki natsien ja kommunistien hännystelijät enää ole elossa saati elitismin näkyvintä huippua. Vai onko sittenkin syytä peitellä ja avata tarinaa hieman samaan tapaan kuin ajallemme tyypillisiä salaliittoteorioita ja tehtävä epäuskottavia koukeroita lukijasta piittaamatta?
Tekevätkö myös maat ja kansakunnat uskomattoman mutkikkaita ja ovelia salaliittoja, joissa häikäilemättömyys ja ihmisluonnon tunteettomat eläimelliset osat saavat vain sumuverhon niin natsiajan kuin kansallissosialismin aatteistakin Bernhard Schlinkin kuvaamalla tavalla?
Rauhan nobelisti Martti Ahtisaari kertoo kuinka EU:sta ei lopulta tule mitään, jos maat eivät ole keskustelleet menneisyydestään. Serbian olisi kyettävä elämään menneisyytensä kanssa ja tunnustettava, että jotain meni pahasti vikaan sen suhteessa Kosovoon, kertoo presidentti Ahtisaari (HS 10.12).
Ahtisaaren mukaan Eurooppalaisista valtioista vain Saksa on uskaltanut tehdä tiliä menneisyytensä kanssa. Kirjailijoista Berhard Schlink kirjoitti jymymenestyksenä ("Lukija") jälkeen toisen natsiaikaan palaavan romaanin ”Kotiinpaluu”. Uudessa tarinassa seurataan ikään kuin Homeroksen Odysseuksen vaiheita. Edellinen oli dekkari nuoren miehen ja häntä vanhemman naisen välisestä suhteesta. Nainen paljastuu myöhemmin lukutaidottomaksi keskitysleirin vartijaksi. Uudessa romaanissaan Schlink ystävineen seikkailee vankileirillä ja pakomatkalla läpi Neuvostoliiton kohti Saksaa ja lopulta DDR:ään muurien murtuessa. Edellinen romaaneista on lukijalle helpompi mutta jälkimmäinen juoneltaan mutkikkaampana antoisampi. Jos pitää dekkareista, ne voi lukeakin.
Kun kansakunta käy läpi traumojaan, kohteina on käytettävä yleensä arvostettuja henkilöitä. Syntyy Odysseia, jossa matka kohti loppua seuraa Homeroksen tyylitajua ja rakennetta. Olemme edelleen tiukasti kiinni tuon ajan kulttuurissa ja ymmärrämme sitä parhaiten myös filosofiassamme tai psykologiassa, sosiologiassa sen ihmisen käyttäytymistä kuvatessamme (sosiaalipsykologia). Ei ole sattuma, että oman historiamme lähiaikojen kuvaajista parhaiten on onnistunut kirjailija Väinö Linna. Linna personoi tapahtumat ja fiktio syntyy samaan tapaan kuin kuvataiteilijan symbolistinen maalaus Hugo Simbergin tapaan hellyttävästi kesyttäen niin halla kuin kuolemakin. Mutta kuka on haavoittunut enkeli? Onko hän aina taiteilija, tieteilijä tai rauhan rakentaja itse?
Väinö Linnan ja Edvin Laineen historiaa
Miellämme itsenäistymisemme raskaat vuodet Väinö Linnan kuvaamina fiktioina ja välttelemme faktan nostamista sen rinnalle. Vastaava sotakuvaus edelliseltä vuosisadalta Iisalmessa ja Koljonvirralla filmatisoiden sisältää jo sanastoa ja käsitteitä, joita tuolloin ei ollut kielessämme olemassakaan. Siitä huolimatta sekin on elävää ”historiaa” siinä missä jokavuotinen saman iisalmelaisen Edvin Laineen ohjaama itsenäisyyspäivämme vakiovieras televisiossa ”Tuntemattoman sotilaan” filmatisointina.
Miehet ovat samoja tuttuja, eri heimojen suuria näyttelijäpersoonallisuuksia, keski-ikäisiä miehenköriläitä. Sieltä puuttuvat 17-22 -vuotiaat pojat, joita jatkosodan sankarihaudat näyttävät edustavan. Heillä ei toki voinut olla sellaista persoonallisuutta kuin tuon sotaelokuvan keski-ikäisillä näyttelijöillä. Edvin Laine teki loistavat näyttelijävalinnat, mutta samalla vääryyttä historialle ja sen totuudelle. Totuudesta tulee myyttinen kun se siirretään kirjaksi, elokuvaksi ja alamme uskoa fiktiivistä tarustoamme.
Missä määrin Ahtisaaren taustalla on nähtävissä kalevalaisen kansan tarustoa, kysyin itseltäni Sibeliuken Finlandiaa kuunnellen Oslosta. Ohjaako meitä geneettinen perimä ja syntyykö tuo harras tunnelma juuri sen kautta? Kuinka kaukana tai pikemminkin lähellä nuo kansakuntien tarustot ovat toisiaan herooisina kollektiivisessa muistissa? Ahtisaari oli selvästikin oman Odysseiansa saavuttanut ja matkansa määränpäässä.
Media tuomioistuin
Herooinen sankaruus ja Odysseia sekä joutuminen syntipukiksi ovat samaa asiaa. Milan Kundera, Gunter Grass ja Grista Wolf eivät saa Nobelia vaan heitä ristiinaulitaan nyt nuoruutensa oletetuista natsisuhteista tai puolueen jäsenyydestä, siitä että edustavat nyt intellektuellia ja ovat näkyviä uhreja.
Nuoret aikansa tuotteet toteuttivat omien vanhempiensa, koulun ja kotinsa, kirkon ja kasvatuksensa unelmaa ja oppeja. Eivät toki omiaan ja Odysseian harharetkiä ikään kuin tuhatvuotiaan ihmisen kokemana. Ihmisten tuomiossa ja omissa puhdistautumisriiteissämme kansakuntienkin on oltava kohtuullisia intellektuellejaan kohtaan. Sen sijaan fiktiota ja faktaa ei pitäisi yhdistää niin sokeasti kuin mitä nyt teemme. Viihteellinen media henkilöi, ampuu alas arvostetuimman henkilön, kerää pisteitä ja menestystä faktan ja fiktion rajamailla seikkaillen.
Kirjailija Milan Kundera on joutunut tällaisen omalaatuisen vainon kohteeksi siinä missä aiemmin Christa Wolf ja Gunter Grass. Euroopassa fasismin, kommunismin ja natsismin asialla olleiden intellektuellien lista on varmasti pitkä. Suomessa siihen yritettiin liittää juuri ennen kuolemaansa myös arvostetuin filosofimme von Wright ja myös tuon ajan lääkäreitä.
Nuoret ihmiset, myös myöhemmin intellektuellit, ovat olleet oman aikansa tuotteita. Olisiko näiden ihmisten kohdalla seurattava nuoruuden ideologisten seikkailujen sijasta ehkä enemmän heidän myöhempiä vaiheitaan ja puhuttava siitä? Puoluejäsenyydestä saa kyllä vielä uutisen, mutta se ei vielä kerro paljoakaan muuta. Usein uutisen takana on vain sattumusten kuvaamista ja tapa ampua korkealta ja lujaa.
Puhdistuuko kansakunnan trauma hakemalla sellaisia syntipukkeja, joiden asema on riittävän näkyvä ja sofistikoitu, elitistinen ja intellektuellia edustava? Kun aika on kypsä historian uudelleenkirjoittamiseen, kansakunnan traumaattisten vaiheiden uudelleenarviointiin, olisiko kohtuullista hakea siihen muutakin kuin median vaatimaa ”uhria”, joka mieluiten on lopulta prosessia parhaiten kuvannut ja ymmärtänyt kirjailija tai taiteilija, tiedemies tai diplomaatti rauhan tekijänä kuin siihen osallistunut keskitysleirin ylläpitäjänä. Ahtisaari puttui asiaan kertomalla kuinka YK:n toiminnassa on toki ollut kaksinaismoraalia kansainvälisen yhteisön rauhantyössä. "Olkaamme kiitollisia että edes joskus toimimme oikein", kertoo Ahtisaari.
Ahtisaaren Odysseia
Martti Ahtisaari kuvasi omassa kiitospuheessaan Oslossa kuinka hänen tapauksessaan kaikki alkoi jo Viipurista, vain muutaman vuoden ikäisenä pakolaisena omassa maassaan ja tämä kokemus seurasi mukana myöhemmin niin Namibiaan kuin Kosovoonkin. Ilmiö oli lapsena sisäistetty ja toiminta tapahtui sen kansakunnan ehdoilla, jossa Ahtisaari lapsuutensa ja nuoruutensa vietti niin Kuopiossa kuin Oulussakin. Näin osa tästä kunniasta kuuluu toki myös paljon kärsineelle ja diplomatiansa rakentaneelle Suomelle ja sen lähihistorialle. Savokarjalainen tapa puhua vetosolmuun, diplomatian kielellä, oli myös geneettinen valinta ja tapa säilyä hengissä historian myrskyissä.
Intellektuellin edustajana jokainen kirjailija, kuvataiteilija tai tieteen tekijä on aina harharetkellä siinä kulttuurissa, jossa hän kulloinkin elää. Sen Odysseian ymmärtäminen ja kuvaaminen oikein ja oikea-aikaisesti on lopulta aina saman totuuden toistamista ja vain tapahtumapaikat näyttäisivät vaihtuvan. Gunter Grass, Milan Kundera ja Christa Wolf ovat sivusta seuraajia, mutta samalla aina osa sitä yhteiskunnallista ja ideologista ilmapiiriä, jossa ovat eläneet ja elämän kokemuksensa hankkineet, siinä missä presidentti Ahtisaari matkalla Viipurista kohti Savoa ja Pohjamaata sekä kansainvälisiä tehtäviään.
Kulttuurin tuoma sosiaalinen tilaus
Matka sankarista messiaaniseen uhriin ja syntipukiksi on oma tarinamme ja rauhan tekevät lopulta ne, jotka ovat sen aikoinaan rikkoneetkin. Se miten Bernhard Schlinkin romaanit ja dekkarit otetaan vastaan juuri Yhdysvalloissa kuvaavat tuon valtion suhdetta 1940-luvun tapahtumiin ja tarvetta natsiajan korostamiseen ja sen liittämiseen vielä kreikkalaiseen tarustoon.
Tieteessä tämän hallitsi jo Sigmund Freud mestarillisesti siirtämällä löydöksensä tuon ajan porvariston tapaan harrastaa kreikkalaista mytologiaa. Seksuaaliset unet ja traumaattiset hysteriat saivat niissä nimensä juuri tuosta mytologiasta ja sen harrastuksesta. Vain sitä kautta Freudia luettiin ja voitiin ymmärtää, mitä Oidipus tarkoitti ja kuinka pojan oli surmatta isänsä naidakseen kuningatar äiti. Se oli samalla tapa saada toimeentulonsa lääkärinä hoitaen näitä naisia tai puhua kompleksista Oidipuksen nimellä. Ilman tuota ongelmaa ja sen taitavaa kuvaamista ei olisi ollut potilaitakaan.
Yksityisestä yhteiseen
Kansakunnan kompleksi ei eroa yksityisen ihmisen traumojen kuvauksista ja Schlink yhdistää näitä liiankin näkyvästi ja kömpelöllä tavalla uusimmassa kirjassaan. Kun kirjassa suoraan analysoidaan Odysseusta, se on jo typeryyttä ja lukijaa pidetään imbesillinä. Kyllä jotain on jätettävä lukijallekin ja etenkin kun kyseessä on kansallisten traumojen kuvaus ja niiden oivaltaminen Yhdysvalloissa, jossa matka Eurooppaan on riittävän etäinen, eivätkä kaikki natsien ja kommunistien hännystelijät enää ole elossa saati elitismin näkyvintä huippua. Vai onko sittenkin syytä peitellä ja avata tarinaa hieman samaan tapaan kuin ajallemme tyypillisiä salaliittoteorioita ja tehtävä epäuskottavia koukeroita lukijasta piittaamatta?
Tekevätkö myös maat ja kansakunnat uskomattoman mutkikkaita ja ovelia salaliittoja, joissa häikäilemättömyys ja ihmisluonnon tunteettomat eläimelliset osat saavat vain sumuverhon niin natsiajan kuin kansallissosialismin aatteistakin Bernhard Schlinkin kuvaamalla tavalla?
maanantai 8. joulukuuta 2008
Kirottu hulluus
Siunatusta hulluudesta kohti kirottua hulluutta
Helsingin Sanomat kuvaa kahta hyvin erilaisen tuloksen antamaa tutkimusta tänään 8.12.2008. Edellisen mukaan suomalaiset metropoliasukkaat ovat onnellisia ja onnen takana ovat pienet asiat. Oikeastaan tuon tutkimuksen mukaan koko maa on täynnä onnellisia ihmisiä. Elämme siis onnelassa ja pulinat pois. Kun media ja Helsingin Sanomat tietää kertoa blogaajan on vaiettava.
Erityisen onnellisia olemme kiireettömään aikaan oman perheen kanssa olettaen, että sellainen perhe on olemassa ja vielä kasassa ja sille aikaa. Olemme onnellisia, jos lapsemme menestyvät elämässään olettaen, että meillä on lapsia ja jaksamme heistä nauttia, heidän mahdollisesta menestyksestään nuorina aikuisina. Oletukset ovat kirjottajan huomautuksia, eivät lehden.
Pienten askelten onnea
Onnea tuo myös koiran ulkoiluttaminen ja kiireetön hetki hyvän kirjan parissa takkatulen ääressä tai aurinkorannalla olettaen, että olemme lukutaitoisia, luemme hyviä kirjoja ja takkatuli loimottaa jalkapohjia lämmittäen kilpaa auringon kanssa. Päivittäinen saunan löyly, hyvät ystävät ja kotiruoka lisäävät nekin onnen tunnettamme olettaen, että ystäviä on ja vieläpä hyviä, ruoka muutakin kuin roskaruokaa ja sauna odottaa meitä joka ilta ystävien lämmittämänä ja vastamme (vihtamme) hauduttaen. Lopuksi onnemme suomalaisina metropoliasukkaina kruunaa pienet kiitoksen sanat, kädet hartioita hieroen luontoiltamme jälkeen ja lenkiltä palattuamme saunan lämpöön hierottaviksi, kupliva viini takan äärellä avattuna, koira jaloissamme ja iloiset menestyvät lapset hyväillen perheemme yhteistä onnea kolmannen avioliiton alkaessa rakoilla, tietää HS. Olemme onnellinen kansa. Kunhan on edes nämä pienet ilot ja onnen sirpaleet koossa, kertoo Helsingin Sanomat (HS 8.12)
Raha ei tuo korkeita onnen pisteitämme
Raha ei tuo onnea, kertoo tutkimus vaan metropoliasukkaiden pienet onnen sirpaleet yhteen kudokseen ommeltuina jumalten lahjana. Kiireisessä metropolissakin ihmiset löytävät onnen sirpaleensa ja antavat niistä 8.2 pistettä kymmenen maksimista. Se on hyvä tulos kun koko Euroopan Unionissa keksiarvo oli vain 7.6 pistettä, tietää lehti kertoa jo etukäteen tuloksia odottaen. Tutkimus ei ole ihan vielä valmis, valistaa lehti lukijaansa.
Miksi nämä ihmiset mahtavat äänestää perussuomalaisia takkatulen ääressä luontolenkiltä palaten, ystävien hieroessa heitä juttutuokioiden lomassa ja tarjoillen kotiruokaa, maakuntien parhaita. Kun lapsetkin ovat menestyviä ja perhe onnellinen kaikin puolin, kertoo pääkaupunkiseudulta valmistuva tutkimus, joka ei ole ihan vielä valmis julkaistavaksi. Kertoo onnen sirpaleita hakenut onnela muinaisen Neuvostoliiton ja Bravdan tapaan tarinansa terävöittäen.
Toinen totuus
Vierellä on toinen HS:n siteeraama tutkimus, ei sen omaa tilausta hyvinvoivasta pääkaupunkiseudusta vaan ammattilaisten tekemänä ja pääosin ikävistä tilastoistamme Kansanterveyslaitoksen työnä. Siinä on käyty läpi 2000 suomalaista varhaisnuorta 20-35 -vuotiasta aikuista. Tuon tutkimuksen mukaan yli 40 % 35 -vuotiaista naisista on kokenut jo täydellisen romahduksen ja heillä on jokin mielenterveyden häiriö, yleensä masennus tai kaksisuuntainen maanisdepressiivinen persoonallisuushäiriö ja miehistäkin yli 35 % taistelee samojen vaikeiden ongelmien kanssa, tosin pääosa ongelmansa salaten. Joka viides mies on juonut itsensä jo tuossa iässä alkoholistiksi ja kyseessä on todella OIKEA ongelmanuori aikuinen. Ei mikään viikonloppukännääjä vaan elämän hallintansa menettänyt, jolle alkoholi on tuonut jo pysyvän fyysisen riippuvuuden, rattijuopumukset, poissaolot töistä, ihmissuhdeongelmat, joita ei voi enää salata. Perheet ovat hajonneet, lapset hukassa, ongelmaansa ei voi mitenkään enää peitellä onnellisuusmuurin suojiin. Ovatko nämä niitä helsinkiläisiä metropolialueen onnellisia ihmisiä? Vai ovatko nämä vain maaseudulla asuvia onnettomia? Mutta eihän siellä ole edes nuoria 20-35 -vuotiaita aikuisia. Hehän juuri muuttivat onnelaan.
Monta alkoholismin huippua samassa elinkaaressa
Toinen alkoholin ja mielenterveyden horjuva huippu saavutetaan tutkimuksen mukaan märän sukupolven kohdalla ja he ovat siis edellisten vanhempia nyt 50-65 -vuotiaita. Aivan ongelmaton ei ole toki 35-50 -vuotiaittenkaan joukko, vaan kriisissä ovat hekin ja viimeinen kriisi näyttäisi tulevan vasta vanhuuden alkaessa ja depression jo raivotessa etanolin vaurioittamissa aivoissa. Missä ovat ne onnelliset ihmiset ja heidän onnensa sirpaleet? Sodassa haavoittunut setäni kantoi sellaisia sirpaleita koteloituneena ympäri ruumistaan ja sen halvaannuttaen.
Tutkimuksen on tehnyt Kansanterveyslaitos ja tulosta on pidetty hätkähdyttävänä. Etenkin kun ne ovat 2005 edeltäneeltä ajalta ja alkoholin kulutus kasvoi vasta tämän jälkeen reilummin kansakunnan kohdalla ja masennuksesta tuli kansantauti, lapset alkoivat ampua kouluissa toisiaan, ahdistus ja tuska, kiusaaminen alettiin tajuta kansantautina. Miten on mahdollista olla samaan aikaan onnellinen, kärsiä alkoholismista ja vaikeista usein pysyvistä mielenterveyden häiriöistä, jotka alkavat jo varhaisaikuisuudessa, ja jatkuvat koko elinkaaren sotasukupolven kautta veteraaneihin? Mihin meidän pitäisi uskoa lukiessamme viihteelliseksi moitittua mediaamme?
Mistä tämä ristiriita tutkimusten välillä syntyy?
Yritän selittää tutkijana tätä omituista ristiriitaa. Kun lähetät lomakkeen ja kyselet kuinka ihmiset viihtyvät asuinsijoillaan, ovatko onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä, saat aina vinoja vastausjakaumia. Odotat täysin toista kuin miten ihmiset vastaavat. Samoin jos menet ja kyselet manipuloiden ja haluat tietyn tyyppisiä vastauksia, saat ne varmasti. Saat aina ne luut, jotka olet salaa piilottanut ja kaivat esille suuresti hämmästyen narsistista löydöstäsi. Kansanterveyslaitos ei näin menettele. Sillä ei ole mitään syytä kiitellä kansan terveyttä tai metropolialueen onnelaa. Tutkijat ovat asiansa osaavia ja kriittisiä.
Mitä kurjemmat olot ja puutteellisempi elinympäristö, mitä ahdistavampi on elämä, sitä tyytyväisempiä ovat ihmiset. Syyn tähän tiesi jo Festinger ja Durkheim yli sata vuotta sitten puhuen dissonanssi- ja balanssi teorioistaan, kognitiivisesta dissonanssista hakea mielen tasapainoa kun elämä ja sen realiteetit eivät vastaakaan unelmiamme ja tavoitteitamme. Näemme ympärillämme menestystä, johon emme itse yllä ja joudumme ahdinkoon, alamme muuttaa asenteitamme tai tulemme hulluiksi. Katsomme elitismin juhlaa linnassa, jolle käännämme selkämme tai nauraa hohotamme. Kateus on tapa välttää ja torjua kohtuutonta ristiriitaa, saada muita tukijoiksi ja aloittaa kiusaaminen. On pudotettava kaikki samalle tasolle ja saatava onnensa vaikka väkisten tasapäistämällä.
Kognitiivinen dissonanssi, ketun happamat marjat
Mitä vaikeampi elämäntilanne, mitä syrjäisempi tai köyhempi takapajula, sitä onnellisempia vastaajia alkaa löytyä ja selityksiä, löydöksiä onnen sirpaleista, joita oikeasti ei toki ole olemassakaan. Niinpä saimme takavuosina kylätutkimuksissamme aina onnellisimmat vastaajat syrjäisimmistä korpiloukoista kaukana kaikista palveluista, joskus naapuristakin. Kun ei ollut mahdollisuus parempaa toivoa ja rohkeutta lähteä muiden mukana Ruotsiin. Oli helpompi muuttaa asennettaan kuin elinolojaan. Näin etenkin jos odotukset ja ikävä, yksinäisyys ja puute toi ristiriidan, joka alkoi aiheuttaa mielenterveysongelmia ja päihteet olivat ainut keino niiden korjaamiseen.
Yhteisöjen rappio käynnistyi
Sama päti kaupunkitutkimuksissa, joissa tyytymättömyys kasvoi kun rikkaus ja koulutustaso kohenivat ja oli mahdollista olla tyytymätön sekä toivoa parempaa aiheuttamatta tavoitteineen kohtuutonta konfliktia itselleen ja yhteiskunnalle rahoittajana. Sen sijaan kun lama syveni, Raahen ja Tornion terästehtaat alkoivat aiheuttaa ongelmia, Oulu ei ollutkaan enää pelkkä onnela, asenteita oli muutettava positiiviseen suuntaan, rimaa laskettava ja muututtava ketuksi, joka näki liian korkealla kasvavat herkulliset pihlajanmarjat. Niistä tuli yllättäen happamia ja vaiheessa, jolloin yhteisöllisyys entiselle kotipaikkakunnalle oli jo kadonnut, juuret menetetty eikä uusia Raaheen, Tornioon tai Ouluun syntynytkään. Perhe oli jo hajonnut ja alkoholismi kasvoi.
Kun lama ja kriisi syvenee, asenteet muuttuvat yllättäen positiivisemmiksi, yhteisöllisyys alkaa elpyä ja onnen sirpaleita aletaan hakea muuttamalla omaa asennetta. Siinä muuttuvat vain asenteemme eivät onnen lähteet, niille käy päinvastoin. Rakkaus ja lempi, ikävä syntyvät usein vasta eron ja kuoleman jälkeen, menetyksen myötä nähtynä siinä missä terveys ja sen ylläpitokin.
Ketä olisi uskottava?
Kumpaa tutkimusta olisi uskottava? Metropolin markkinoimaako imagomittausta onnelasta vaiko Kasanterveyslaitoksen tilastoihin ja sen syvähaastatteluin ammatti-ihmisten tekemää tutkimusta. Uskon jälkimmäiseen ja sitä on käytettävä myös silloin, kun teemme päätöksiä ja ohjaamme yhteiskunnan varoja järkevästi. Tämä on myös se syy, miksi meidän on syytä ja ehdottoman välttämätöntä ylläpitää ja kehittää objektiivisia kansallisia tutkimuslaitoksiamme ja niiden osaamista, sekä varottava humpuukia ja sen tyrkyttäjiä markkinavetoisissa tutkimuslaitoksissa sidoksissa tilaajan intresseihin. Ne laulavat rahoittajiensa lauluja. Kun on molemmissa tehnyt työtä tietää kyllä mistä puhuu ja mitä eri laitoksissa osataan ja mitä tutkijoilta vaaditaan.
Silmiä ei pidä ummistaa syviltä ongelmiltamme ja niiden "mukamas yllättäen" tulevilta kaoottisilta teoilta kouluissamme, kiusaamiselta siellä ja työpaikoillamme. Niiden takana on jo pitkään jatkuneet vaikeat mielenterveyden ongelmat ja päihteitten väärinkäyttö sekä tapamme sulkea silmämme ihmisten nyt jo massiiviseksi muuttuneelta pahoinvoinnilta. Kun yli 40 % nuorista aikuisista naisista on törmännyt oman mielenterveytensä järkkymiseen, turvautuu päihteisiin ja joka viides nuori mies on jo alkoholisoitunut fyysisesti ja on henkisesti päihteistä riippuva, tulos on karmea. Mutta se on hyväksyttävä tosiasiana ja toimittava eikä tuijotettava vanhemman vielä kosteamman ikäluokan viisauteen.
Onnellisuuden muuri
Eivät sellaiset isät ja äidit voi ylläpitää onnellisuuden edes sosiaalisesti valheellista muuria omalla tai lastensa kohdalla, eivät tukea edes aivan perustarpeiden tasolla perheiden hyvinvointia, saati hoitaa työtään edes tyydyttävästi. Jossakin on menty vikaan ja se virhe on ollut tavattoman raskas sekä inhimillisesti että kaiken aikaa yhteiskunnan kannettavaksi. Emme ole ajatelleet mitä tarkoittaa yhtälö, jossa 80 000 jää eläkkeelle ja 40 000 pyrkii hoitamaan näiden kaikki tehtävät pitkittämällä palkatonta päiväänsä, uhraamalla ystävät ja lapsensa, vanhempansa ja isovanhemmat, yhteisönsä pitääkseen yhteiskunnan rattaita pyörimässä. Ja saaden samaan aikaan lomautusvaroituksen ja etsien uutta työpaikkaa jättäen Raahen, Tornion, Forssan, Kemijärven, Äänekosken ja kohdistaen katseensa metropolialueen happamaan onneen. Syyllistäen itsensä ja yrittäen peittää onnettomuutensa muiden näkyviltä.
torstai 4. joulukuuta 2008
Internet ja uusdemokratia
Hyvää itsenäisyyspäivää
Blogit ovat aiheuttaneet Helsingin Sanomien mielipidesivulla melkoisen kirjoitustulvan. Sen käynnisti James O´Connor (HS2.12) kritisoimalla blogaamista ja erityisesti Jussi Halla-ahon bolgaamista. Hän piti tätä oikotienä eduskuntaan (HS 4.11. ja HS 12.11) ja siten myös kielteisenä etenkin ko. henkilön osalta. Häntä huoletti nettipäiväkirjojen suosio.
Sodassa vapaaksi taisteltu mielipide
Nettipäiväkirja tai blogi on aina mielipide silloinkin kun se on asiasisällöltään vankka ja argumentoitu, täynnä dokumentteja. Mielipiteistä ei pidä olla demokratiassa huolissaan, päinvastoin. Silloin kun niitä ei ole, ne esitetään peitellen ja piilossa, meidän on oltava huolissamme. Onneksi meillä on demokraattinen valtio, perustuslain suoja mielipiteillemme ja internet mullistava väline niiden esittämiselle. Muissa tiedotusvälineissä se on ollut kovin vaikeaa. Vallassa oleva poliitikko saa mielipiteensä helposti läpi perinteisissä medioissa, mutta ei kuka tahansa meistä. Eri tavoin ajattelevan on vaikea saada mielipidettään läpi, jos poliitikon ja median mielipide ovat samansuuntaisia. Vain netin kautta hyvin erikoiset ja poikkeavat myös innovatiiviset ajatukset voivat tulla julkiseen arviointiin. Innovaation synnyn ja leviämisen näkökulmasta tämä on elintärkeä asia.
Homo politicus ja manipuloinnin välineet
O’Connor valitti kuinka Halla-ahon suosio perustuu hänen koulutukseensa ja varotti juuri tästä johtuvaan ihmisten harhauttamiseen. Näin on, jos ihmiset eivät ajattele itse, ovat manipuloitavissa, eivät samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Tuskin näin kuitenkaan on Helsingissä ollut. Eliitti ei pidä siellä kansaa indoktrinaation vallassa. Suomi ei ole tällainen valtio eikä pääkaupunkiseutu kehnompi kuin maaseutu ja maakunnat. Ne taas osoittivat selvästi mieltään ja pulinat pois.
O’Connorille vastasi Riitta Niskakari, Airi Lappinen ja Erkki Nykänen (HS 3-4.12). Heidän näkökulmastaan O’Connor oli unohtanut kuinka demokratiassa kansa päättää, ketkä se haluaa edustajikseen. Niinpä Halla-aho on Helsingin valtuustossa koska on henkilöitä, jotka todennäköisesti jakavat hänen mielipiteensä ja halusivat hänet sinne. Blogin taas voi perustaa kuka tahansa, ja näin pääosa poliitikoista on myös tehnyt. Blogi ja nettiympäristö ovat taas monelle kirjoittajalle yllättävän vaikea ja haastava paikka, kirjoittaa Riitta Niskakari.
Alas norsunluutorneista ja ulos toriteltoista
Kun O’Conner kirjoittaa nettiympäristön tarjoavan mahdollisuuden yksivaltiuteen tietyllä mielipiteellä ja olevan eriävistä mielipiteistä vapaan, Niskari katsoo asian olevan juuri päinvastoin ja internetin avanneen kokonaan uudenlaisen mahdollisuuden, koska mielipiteitä voi oikeasti vaihtaa, näkökulmia punnita ja faktoja tarkistaa. Näin ehdokkaille avautuu aivan toisenlainen tehtävä kuin takavuosina, jolloin ehdokkaan norsunluutorniin saattoi olla yhteydessä vain torin kahviteltan kautta kätellen. Blogosfäärissä ehdokas joutuu vastaamaan vaikeisiinkin väitteisiin ja asioita tulee esille aivan toisella tavalla kuin vaikkapa HS:n mielipidesivuilla, jossa mukana on vain pieni siivu näkökulmista. Lehti itse valikoi näkökulmansa, jota taas internet -ympäristö ei voi tehdä.
Osallistumiskynnys madaltunut
Blogit madaltavat osallistumiskynnystä, antavat tilaa eriäville mielipiteille ja kannustavat päättäjiä entistä tiiviimpään vuorovaikutukseen. Yksittäinen mielipide ei toki ole tapa lähteä arvostelemaan kokonainen viestintämuotoa, jossa on jo miljoonia tiedon tuottajia, blogaajia ja heidän foorumeitaan. Osallistuminen vaatii osaamista, aktiivisuutta ja aina vaivannäköä. Pitkäjänteisessä vuorovaikutuksessa tämä ei ole ohituskaita valtaan vaan kyky hyväksyä moniääninen yhteiskunnallinen keskustelu ja sen koulu, kirjoittaa tutkija Lampinen.
O´Coner antaa ymmärtää kuinka webympäristöpoliitikko on ikään kuin heikompitasoinen kuin ”oikea” poliitikko torin kautta valittuna ja mainoskampanjoilla julkkishenkilöön tukeutuen. Niskakari kumoaa tämän olettaen että ”homo politicus” ehkä mielletään usein useammanlaisen ulottuvuuden ja monen asian kautta ”ideologiaansa” yhdistelevänä instrumentalistina ja ”heikompi” poliitikko yhden teeman kautta poliittisen kannatuksensa hankkineena. Kuitenkin esim. vihreä liike, kuten kaikki liikkeet, syntyivät aikanaan yhden teeman politiikkana ja ovat siitä levinneet yleispoliittisiksi liikkeiksi. Niiden rajoja on nykyisin vaikea edes hahmottaa.
Sosiaalisen median merkitys lisääntyy
Jatkossa blogien ja muun sosiaalisen median merkitys kasvaa. Tämän tulkinta uhkaksi demokratialle on omituista. Sitä voisi pitää pikemminkin myönteisenä haasteena nykyiselle valtaeliitille, uusmedian ja uusdemokratian sisääntulolle politiikan teon foorumeilla. Yhdysvalloissa Obama käytti tätä keinoa taitavasti hyväkseen ensimmäisissä oikeissa internet vaaleissa. Demokratiaa ei voi edistää toppuuttelemalla tai jarruttelemalla keskustelua vaan osallistumalla siihen.
Lopulta päädytään synteesiin, jossa ongelma ei olekaan webympäristö vaan Halla-ahon ideologisesti ja eettisesti väärä ja huono politiikka. Kysymys ei olekaan blogaamisen ja webympäristön ongelmasta, vaan yhden poliitikon vääränlaisesta maailmankuvasta ja sen menestymisestä. Blogaaminen ja internet sen sijaa tuo esille pikemminkin liian paljon kuin liian vähän mielipiteitä ja näkökulmia uusdemokratialle yhdistettäväksi.
Moniääninen internet -kansanvalta
Moniääninen yhteiskunta syntyy demokratiassa ja kansanvalassa myös poikkeavista mielipiteistä ja niiden julkituonti on nykyisin helppoa. Kun internet tarjoaa tähän mahdollisuuden, on omituista että jotkut ovat huolissaan juuri tämän vuoksi demokratian tilasta. Juuri näinhän demokratian kuulukin toimia ja mukana on oltava myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä. Tieteessä ja tutkimuksessa taas juuri nämä ovat innovaatioiden ja niiden uudistumisen ainut tie ja tapa löytää uusia ratkaisuja ulos umpikujasta. Tässä merkityksessä internet ja uusmedia, blogosfääri, ei poikkea uusdemokratiasta ja sen monialaisesta - tieteessä poikki- ja monitieteisestä - tavasta edetä ja tuottaa uutta tietoa. Uutta politiikkaa (policy) politiikan tekijän (politics) käyttöön.
Blogit ovat aiheuttaneet Helsingin Sanomien mielipidesivulla melkoisen kirjoitustulvan. Sen käynnisti James O´Connor (HS2.12) kritisoimalla blogaamista ja erityisesti Jussi Halla-ahon bolgaamista. Hän piti tätä oikotienä eduskuntaan (HS 4.11. ja HS 12.11) ja siten myös kielteisenä etenkin ko. henkilön osalta. Häntä huoletti nettipäiväkirjojen suosio.
Sodassa vapaaksi taisteltu mielipide
Nettipäiväkirja tai blogi on aina mielipide silloinkin kun se on asiasisällöltään vankka ja argumentoitu, täynnä dokumentteja. Mielipiteistä ei pidä olla demokratiassa huolissaan, päinvastoin. Silloin kun niitä ei ole, ne esitetään peitellen ja piilossa, meidän on oltava huolissamme. Onneksi meillä on demokraattinen valtio, perustuslain suoja mielipiteillemme ja internet mullistava väline niiden esittämiselle. Muissa tiedotusvälineissä se on ollut kovin vaikeaa. Vallassa oleva poliitikko saa mielipiteensä helposti läpi perinteisissä medioissa, mutta ei kuka tahansa meistä. Eri tavoin ajattelevan on vaikea saada mielipidettään läpi, jos poliitikon ja median mielipide ovat samansuuntaisia. Vain netin kautta hyvin erikoiset ja poikkeavat myös innovatiiviset ajatukset voivat tulla julkiseen arviointiin. Innovaation synnyn ja leviämisen näkökulmasta tämä on elintärkeä asia.
Homo politicus ja manipuloinnin välineet
O’Connor valitti kuinka Halla-ahon suosio perustuu hänen koulutukseensa ja varotti juuri tästä johtuvaan ihmisten harhauttamiseen. Näin on, jos ihmiset eivät ajattele itse, ovat manipuloitavissa, eivät samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Tuskin näin kuitenkaan on Helsingissä ollut. Eliitti ei pidä siellä kansaa indoktrinaation vallassa. Suomi ei ole tällainen valtio eikä pääkaupunkiseutu kehnompi kuin maaseutu ja maakunnat. Ne taas osoittivat selvästi mieltään ja pulinat pois.
O’Connorille vastasi Riitta Niskakari, Airi Lappinen ja Erkki Nykänen (HS 3-4.12). Heidän näkökulmastaan O’Connor oli unohtanut kuinka demokratiassa kansa päättää, ketkä se haluaa edustajikseen. Niinpä Halla-aho on Helsingin valtuustossa koska on henkilöitä, jotka todennäköisesti jakavat hänen mielipiteensä ja halusivat hänet sinne. Blogin taas voi perustaa kuka tahansa, ja näin pääosa poliitikoista on myös tehnyt. Blogi ja nettiympäristö ovat taas monelle kirjoittajalle yllättävän vaikea ja haastava paikka, kirjoittaa Riitta Niskakari.
Alas norsunluutorneista ja ulos toriteltoista
Kun O’Conner kirjoittaa nettiympäristön tarjoavan mahdollisuuden yksivaltiuteen tietyllä mielipiteellä ja olevan eriävistä mielipiteistä vapaan, Niskari katsoo asian olevan juuri päinvastoin ja internetin avanneen kokonaan uudenlaisen mahdollisuuden, koska mielipiteitä voi oikeasti vaihtaa, näkökulmia punnita ja faktoja tarkistaa. Näin ehdokkaille avautuu aivan toisenlainen tehtävä kuin takavuosina, jolloin ehdokkaan norsunluutorniin saattoi olla yhteydessä vain torin kahviteltan kautta kätellen. Blogosfäärissä ehdokas joutuu vastaamaan vaikeisiinkin väitteisiin ja asioita tulee esille aivan toisella tavalla kuin vaikkapa HS:n mielipidesivuilla, jossa mukana on vain pieni siivu näkökulmista. Lehti itse valikoi näkökulmansa, jota taas internet -ympäristö ei voi tehdä.
Osallistumiskynnys madaltunut
Blogit madaltavat osallistumiskynnystä, antavat tilaa eriäville mielipiteille ja kannustavat päättäjiä entistä tiiviimpään vuorovaikutukseen. Yksittäinen mielipide ei toki ole tapa lähteä arvostelemaan kokonainen viestintämuotoa, jossa on jo miljoonia tiedon tuottajia, blogaajia ja heidän foorumeitaan. Osallistuminen vaatii osaamista, aktiivisuutta ja aina vaivannäköä. Pitkäjänteisessä vuorovaikutuksessa tämä ei ole ohituskaita valtaan vaan kyky hyväksyä moniääninen yhteiskunnallinen keskustelu ja sen koulu, kirjoittaa tutkija Lampinen.
O´Coner antaa ymmärtää kuinka webympäristöpoliitikko on ikään kuin heikompitasoinen kuin ”oikea” poliitikko torin kautta valittuna ja mainoskampanjoilla julkkishenkilöön tukeutuen. Niskakari kumoaa tämän olettaen että ”homo politicus” ehkä mielletään usein useammanlaisen ulottuvuuden ja monen asian kautta ”ideologiaansa” yhdistelevänä instrumentalistina ja ”heikompi” poliitikko yhden teeman kautta poliittisen kannatuksensa hankkineena. Kuitenkin esim. vihreä liike, kuten kaikki liikkeet, syntyivät aikanaan yhden teeman politiikkana ja ovat siitä levinneet yleispoliittisiksi liikkeiksi. Niiden rajoja on nykyisin vaikea edes hahmottaa.
Sosiaalisen median merkitys lisääntyy
Jatkossa blogien ja muun sosiaalisen median merkitys kasvaa. Tämän tulkinta uhkaksi demokratialle on omituista. Sitä voisi pitää pikemminkin myönteisenä haasteena nykyiselle valtaeliitille, uusmedian ja uusdemokratian sisääntulolle politiikan teon foorumeilla. Yhdysvalloissa Obama käytti tätä keinoa taitavasti hyväkseen ensimmäisissä oikeissa internet vaaleissa. Demokratiaa ei voi edistää toppuuttelemalla tai jarruttelemalla keskustelua vaan osallistumalla siihen.
Lopulta päädytään synteesiin, jossa ongelma ei olekaan webympäristö vaan Halla-ahon ideologisesti ja eettisesti väärä ja huono politiikka. Kysymys ei olekaan blogaamisen ja webympäristön ongelmasta, vaan yhden poliitikon vääränlaisesta maailmankuvasta ja sen menestymisestä. Blogaaminen ja internet sen sijaa tuo esille pikemminkin liian paljon kuin liian vähän mielipiteitä ja näkökulmia uusdemokratialle yhdistettäväksi.
Moniääninen internet -kansanvalta
Moniääninen yhteiskunta syntyy demokratiassa ja kansanvalassa myös poikkeavista mielipiteistä ja niiden julkituonti on nykyisin helppoa. Kun internet tarjoaa tähän mahdollisuuden, on omituista että jotkut ovat huolissaan juuri tämän vuoksi demokratian tilasta. Juuri näinhän demokratian kuulukin toimia ja mukana on oltava myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä. Tieteessä ja tutkimuksessa taas juuri nämä ovat innovaatioiden ja niiden uudistumisen ainut tie ja tapa löytää uusia ratkaisuja ulos umpikujasta. Tässä merkityksessä internet ja uusmedia, blogosfääri, ei poikkea uusdemokratiasta ja sen monialaisesta - tieteessä poikki- ja monitieteisestä - tavasta edetä ja tuottaa uutta tietoa. Uutta politiikkaa (policy) politiikan tekijän (politics) käyttöön.
keskiviikko 3. joulukuuta 2008
Laatoka-Karjalan (Keski-Karjalan) malli
Seutukuntaneuvosto
Lounais-Hämeen kunnat siirsivät Paras-hankkeen hoitamatta jääneet tehtävät uuden valtuustokauden alkaessa takaisin vanhalle tutulle seutukuntaneuvostolleen. Mikä tällainen neuvosto sitten oikein on?. Mitä se tekee tai oikeammin mitä se ei voi tehdä.
Tyhjästä yhteistyöfoorumista liikkeelle
Olin 1990-luvun alussa tehostamassa Pohjois-Karjalan kuntien yhteistyötä verkostomallein ja silloin heillä oli käytettävissä juuri näitä seutukuntaneuvostoja. Hieman toisistaan poikkeavina niitä löytyi tuolloin ympäri Suomea ja niiden tehtävänä oli lähinnä koota seutukunnan yhteisiksi koettuja asioita määräajoin ja toimia silloin eräänlaisen yhteistyöfoorumin viralliseksi katsottuina koordinoijina. Nämä hankkeet olivat pääsääntöisesti hieman suurempia ja kuntaa laajempaa yhteistyötä vaativia ohjelmia. Päätökset eivät olleet sitovia, velvoittavia, enintään neuvoa antavia suosituksia. Ei niistä kuitenkaan haluttu juurikaan poiketa, kun kyseessä oli samalla talousalueen yhteinen edunvalvonta ja imago.
Seutukunnan yhteinen foorumi koostui luottamusjohdosta ja kunnan korkeimmista virkamiehistä, kunnanjohtajista. Näin seutukunnan yhteiset asiat valmisteli kunnanjohtajista koottu työryhmä ja keskeisimmät tehtävät siirtyivät käytännössä ”isäntäkunnalle”, joka pääsääntöisesti oli Keski-Karjalassa Kitee ja Lounais-Hämeessä Forssa. Kun seutuneuvosto oli vain neuvoa antava elin, sen päätökset eivät mitenkään sitoneet yhtäkään kuntaa ja käytännössä kaikki sen siunaamat asiat oli kierrätettävä vielä jokaisessa kunnassa erikseen ja siellä ne viipyivät kauan ja saattoivat myös kaatua. Yhteistyötä vastustavia oli pieni mutta aktiivinen joukko.
Ei valtaa eikä loistoa
Tällainen paljon vartijaksi pantu valmistelija ja vastuun käyttäjä ilman valtaa ja toimihenkilöitä, rahoitusta ja omaa tehokasta organisaatiota ei tietenkään tosipaikan tullen voi toimia. Niinpä kun kymmenet tiimit alkoivat Keski-Karjalassa tuottaa päivittäin päätettäväksi tarkoitettua arkirutiinia, näiden poliittinen käsittely jäi suorittamatta ja tätä varten oli koottava ”varjohallitus”, jolle kunkin tiimin esittelevä virkamies kykeni asiansa esittelemään ohi sen suman, jossa seutuneuvosto oli jarruna. Sen tehtävä ei ollut sen luonteinen kuin mitä toimiva tiimityön kuntaverkostot edellyttivät. Satojen tiimityötä tekevien arkirutiinien ohjaajaksi (operatiivinen työ) ei sovi edustuksellinen silloin tällöin kokoontuva enintään visioivat yhteistyöfoorumi.
Tiimityön käynnistyminen ja verkostoituminen on nopea prosessi
Verkostoituminen ja tiimintyö käynnistyi kuntien välillä nopeasti ja sitä edelsi laajat kyselytutkimukset, jotka oli ohjattu sekä virkamiehille että koko poliittiselle johdolle ketään unohtamatta. Lisäksi kuntalaiset saivat laajaa informaatioita prosessin etenemisestä ja sen merkityksestä arkielämäänsä ja myös uuden yrittäjyyden tukena. Vuoden aikana Keski-Karjalassa käynnisty satoja uusia yrityksiä, jotka oli kyettävä myös verkottamaan toisiinsa ja tämä koski myös palvelualoja kuntasektorin sisällä. Tyypillisiä olivat kodinhoito, vanhustenhoito, kulttuurityön monet verkostot, sivistyshallinto kokonaisuudessaan, maankäytön suunnittelu ja kaavoitus sekä tuolloin teknisessä toimessa myös palo- ja pelastustoimen uudelleenorganisointi, maaseutuelinkeinojen yhdistämien muuhun yritystoimintaan, yhteiset virkistyskäytön hankkeet ja matkailu. Sosiaali- ja terveyshallinto oli jo saatu puihin ja sen liitäminen yhteistyötiimeihin tapahtui jo toimivan organisaation kautta. Sellaisenaan se ei käynyt kuitenkaan koko verkostoituvan organisaation malliksi. Lisäksi mallia käytettiin yhteistyössä rajan takana Sortavan talousalueella.
Työ tehostuu ja tieto alkaa kulkea yli rajojen
Verkostotyö ja tiimit nostivat oleellisesti kuntien kyky lisätä palvelukapasiteettiaan ja sadoista hyvistä osaajista saatiin irti paras osaaminen kuhunkin tiimiin. Irtisanomisia ei tapahtunut ja eläkkeelle siirtymisen myötä voitiin vähentää ylimitoitettuja henkilöresursseja korvaamalla tiimien sisältä puuttuvat henkilöt. Tässä ei koettu minkäänlaista ongelmaa ja syntyi säästöjä. Koko verkoston kokoajana sain täyden tuen ja työrauhan sekä laajat valtuudet toimia myös talousalueen ulkopuolella yhteistyöhankkeiden toteuttamiseksi ministeriöissä ja EU:n sisällä jo vuosinan1989-91. Olin työskennellyt EU -byrokraattina aiemmin ja tätä kautta tuo organisaatio oli tullut tutuksi.
Verkostoitunut organisaatio on tiedon kulun näkökulmasta ikään kuin koko pinnallaan hengittävä, jolloin hierarkkisen organisaation ongelmia ei päässyt syntymään. Lisäksi paikallinen media oli mukana käytännössä päivittäin ja sai tiedon kehittämishankkeista jo hyvissä ajoi sekä saattoi seurata niiden onnistumista tai odotettuja karikoita. Funktionalismin kautta kunnat liittyvät toisiinsa toiminnallisina alueina eikä niiden kuntaliitoksiin liitettäviä kipuja tarvitse kokea. Toki seutukunta kaipaa oman valtuustonsa ja hallituksensa, mutta se järjestyy kyllä luonnollisena muutoksena eikä sen jarruttamiseen ole lopulta kenelläkään mitään intressejä
Lounais-Hämeen kunnat siirsivät Paras-hankkeen hoitamatta jääneet tehtävät uuden valtuustokauden alkaessa takaisin vanhalle tutulle seutukuntaneuvostolleen. Mikä tällainen neuvosto sitten oikein on?. Mitä se tekee tai oikeammin mitä se ei voi tehdä.
Tyhjästä yhteistyöfoorumista liikkeelle
Olin 1990-luvun alussa tehostamassa Pohjois-Karjalan kuntien yhteistyötä verkostomallein ja silloin heillä oli käytettävissä juuri näitä seutukuntaneuvostoja. Hieman toisistaan poikkeavina niitä löytyi tuolloin ympäri Suomea ja niiden tehtävänä oli lähinnä koota seutukunnan yhteisiksi koettuja asioita määräajoin ja toimia silloin eräänlaisen yhteistyöfoorumin viralliseksi katsottuina koordinoijina. Nämä hankkeet olivat pääsääntöisesti hieman suurempia ja kuntaa laajempaa yhteistyötä vaativia ohjelmia. Päätökset eivät olleet sitovia, velvoittavia, enintään neuvoa antavia suosituksia. Ei niistä kuitenkaan haluttu juurikaan poiketa, kun kyseessä oli samalla talousalueen yhteinen edunvalvonta ja imago.
Seutukunnan yhteinen foorumi koostui luottamusjohdosta ja kunnan korkeimmista virkamiehistä, kunnanjohtajista. Näin seutukunnan yhteiset asiat valmisteli kunnanjohtajista koottu työryhmä ja keskeisimmät tehtävät siirtyivät käytännössä ”isäntäkunnalle”, joka pääsääntöisesti oli Keski-Karjalassa Kitee ja Lounais-Hämeessä Forssa. Kun seutuneuvosto oli vain neuvoa antava elin, sen päätökset eivät mitenkään sitoneet yhtäkään kuntaa ja käytännössä kaikki sen siunaamat asiat oli kierrätettävä vielä jokaisessa kunnassa erikseen ja siellä ne viipyivät kauan ja saattoivat myös kaatua. Yhteistyötä vastustavia oli pieni mutta aktiivinen joukko.
Ei valtaa eikä loistoa
Tällainen paljon vartijaksi pantu valmistelija ja vastuun käyttäjä ilman valtaa ja toimihenkilöitä, rahoitusta ja omaa tehokasta organisaatiota ei tietenkään tosipaikan tullen voi toimia. Niinpä kun kymmenet tiimit alkoivat Keski-Karjalassa tuottaa päivittäin päätettäväksi tarkoitettua arkirutiinia, näiden poliittinen käsittely jäi suorittamatta ja tätä varten oli koottava ”varjohallitus”, jolle kunkin tiimin esittelevä virkamies kykeni asiansa esittelemään ohi sen suman, jossa seutuneuvosto oli jarruna. Sen tehtävä ei ollut sen luonteinen kuin mitä toimiva tiimityön kuntaverkostot edellyttivät. Satojen tiimityötä tekevien arkirutiinien ohjaajaksi (operatiivinen työ) ei sovi edustuksellinen silloin tällöin kokoontuva enintään visioivat yhteistyöfoorumi.
Tiimityön käynnistyminen ja verkostoituminen on nopea prosessi
Verkostoituminen ja tiimintyö käynnistyi kuntien välillä nopeasti ja sitä edelsi laajat kyselytutkimukset, jotka oli ohjattu sekä virkamiehille että koko poliittiselle johdolle ketään unohtamatta. Lisäksi kuntalaiset saivat laajaa informaatioita prosessin etenemisestä ja sen merkityksestä arkielämäänsä ja myös uuden yrittäjyyden tukena. Vuoden aikana Keski-Karjalassa käynnisty satoja uusia yrityksiä, jotka oli kyettävä myös verkottamaan toisiinsa ja tämä koski myös palvelualoja kuntasektorin sisällä. Tyypillisiä olivat kodinhoito, vanhustenhoito, kulttuurityön monet verkostot, sivistyshallinto kokonaisuudessaan, maankäytön suunnittelu ja kaavoitus sekä tuolloin teknisessä toimessa myös palo- ja pelastustoimen uudelleenorganisointi, maaseutuelinkeinojen yhdistämien muuhun yritystoimintaan, yhteiset virkistyskäytön hankkeet ja matkailu. Sosiaali- ja terveyshallinto oli jo saatu puihin ja sen liitäminen yhteistyötiimeihin tapahtui jo toimivan organisaation kautta. Sellaisenaan se ei käynyt kuitenkaan koko verkostoituvan organisaation malliksi. Lisäksi mallia käytettiin yhteistyössä rajan takana Sortavan talousalueella.
Työ tehostuu ja tieto alkaa kulkea yli rajojen
Verkostotyö ja tiimit nostivat oleellisesti kuntien kyky lisätä palvelukapasiteettiaan ja sadoista hyvistä osaajista saatiin irti paras osaaminen kuhunkin tiimiin. Irtisanomisia ei tapahtunut ja eläkkeelle siirtymisen myötä voitiin vähentää ylimitoitettuja henkilöresursseja korvaamalla tiimien sisältä puuttuvat henkilöt. Tässä ei koettu minkäänlaista ongelmaa ja syntyi säästöjä. Koko verkoston kokoajana sain täyden tuen ja työrauhan sekä laajat valtuudet toimia myös talousalueen ulkopuolella yhteistyöhankkeiden toteuttamiseksi ministeriöissä ja EU:n sisällä jo vuosinan1989-91. Olin työskennellyt EU -byrokraattina aiemmin ja tätä kautta tuo organisaatio oli tullut tutuksi.
Verkostoitunut organisaatio on tiedon kulun näkökulmasta ikään kuin koko pinnallaan hengittävä, jolloin hierarkkisen organisaation ongelmia ei päässyt syntymään. Lisäksi paikallinen media oli mukana käytännössä päivittäin ja sai tiedon kehittämishankkeista jo hyvissä ajoi sekä saattoi seurata niiden onnistumista tai odotettuja karikoita. Funktionalismin kautta kunnat liittyvät toisiinsa toiminnallisina alueina eikä niiden kuntaliitoksiin liitettäviä kipuja tarvitse kokea. Toki seutukunta kaipaa oman valtuustonsa ja hallituksensa, mutta se järjestyy kyllä luonnollisena muutoksena eikä sen jarruttamiseen ole lopulta kenelläkään mitään intressejä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)