Takatalvi ja metsien miehet

Oululainen Kai Suikkanen vei turkulaisen joukkueensa Suomen mestaruuteen voittamalla talvella 50 pelistä joka toisen ja sijoittumalla talven uurastuksen jälkeen runkosarjan kuudenneksi. Turkulaisia vastassa oli samanlainen joukkue Hämeenlinnasta. Sen sijoittuminen oli talven pitkässä juoksussa vain pykälää parempi. Huonompikin sijoitus olisi riittänyt kansalliseen mestaruuteen silloin, kun ratkaisut tehdään kevään loppupeleissä ennen vappua.

Loppupelit

Kun suomalaiset nuoret kouluissa ja yliopistoissaan puhuvat uravalinnoistaan, elämän mittaisesta kertomuksesta, mukana vilahtaa yhtenään käsite “loppupelit”. Niillä viitataan juuri näihin jääkiekosta opittuihin kuvioihin, jossa ei pidä panostaa kohtuuttomasti elämään ennen loppupelejä. Loppupeleissä alkupeleillä ei ole merkitystä ja ne viedään läpi lepsuillen ja ylipainoisina, vappusimoja maistellen. Se on hyvin kristillinen ja luterilainen tapa ajatella elämästä kuoleman jälkeen. Vain armolla on loppupeleissä merkitystä, toisen ihmisen ja Jumalan pojan sovituskuolemalla. Ei omilla ponnistuksilla ensinkään. Ennen uskonpuhdistusta katolinen kirkko vei loppupelit jopa aneitten kautta korruptioon ja saksalainen juristi älähti tästä rappiosta naulaten teesinsä kirkon seinään.

Kun ihminen ikääntyy, epäily loppupelien merkityksestä saa uuden valaistuksen, ja tällainen ihminen alkaa palailla juurilleen ja muuttuu konservatiiviseksi. Ajan ja paikan merkitys katoavat, ne ikään kuin unohtuvat sumuun, ja hän alkaa jarruttaa uusien ja innovatiivisten prosessien etenemistä, muuttuu jarrumieheksi tai -naiseksi.

Suomi kulkee tässä muuta Eurooppaa edellä ja moni pelaa loppupelejään liian aikaisin muuhun maailmaan verrattuna. Teollisia työpaikkoja ja pääomaa siirretään maasta pois, ja uutta työvoimaa maan rajojen takaa kavahdetaan juuri siellä, missä vappuna tuli laulaa kansainvälisestä ja korostaa sen köyhien ja osattomien solidaarisuudesta. Sellainen ilmiö on vastenmielinen mutta ymmärrettävä työväenliikkeen ahdingossa ja Timo Soinin pelossa. Loppupeleissä äänestäjä on arvaamaton ja voi mennä populismin suuntaan, unohtaa kansainvälisen liikkeen sosiaalisen pääoman ja Marxin opit.

Sitran vai Matomäen opit?

Suomalainen ministeri on hakemassa pätkäpäämäisteriksi tuoden mukanaan strategian, joka on tuttu 1960-luvun loppupelien kahinoista, jolloin tämä ministeri oli nuori radikaali innovaattori ja maailmanparantaja. Silloin maata rakannettiin teollistaen ja savupiipputeollisuuden varaan, haettiin kotimaista energiaa kosket valjastaen. Tarvittiin energiaa, kotimaista energiaa ja Lapissa eletään vieläkin sen odotuksen hurmoksessa tänäänkin huomaamatta, kuinka loppupelit pelattiinkin keskusalueilla ja pääkaupunkiseudulla. Karvalakkilähetys hakemassa korvauksia lohirysistään oli aikanaan eksoottinen näky Helsingissä ja muistutti resrvaatista kaukana pohjoisesa.

Tuohon odotukseen, loppupelien hurmaan, kuului samalla vanhan luontaistalouden katoaminen ja lohen kaipuu, samalla kun muistetaan koskien valjastaminen Etelä-Suomen puunjalostusteollisuuden tarpeisiin kuvitellen, kuinka oma energia olisi tuonut saman kasvusysäyksen kuin sellupaikkakunnilla etelässä takavuosien loppupeleissä tapahtui. Sitä samaa odotetaan nyt, rakentamalla ydinvoimaa enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Sosiaalinen pääoma ja kaipuu on sama 1960-luvun strategia.

Olemme siirtymässä teollisesta vaiheesta palveluyhteiskuntaan, uuden mediayhteiskunnan ihmis- ja ratkaisukeskeisiin palvelurakenteisiin. Sitra rakentaa demosta, jonka mukana kulkee omalaatuinen suomalaiskansallinen tarve tai varjo vanhasta teollisen yhdyskuntarakenteen energiahuollosta ja kaipuusta palata vanhaan, tai oikeammin vielä sitä edeltäneeseen, varhaisteolliseen Tauno Matomäen kuvaamaan vaiheeseen, jossa hevosta pienempää maassa ei kuulunutkaan rakentaa.

Astrahovin alusmaan malli

Kumpi malli on sitten loppupeleissä se oikea, siitä saimme osviittaa venäläisen lapsioikeusvaltuutetun Pavel Astrahovin Suomen vierailun yhteydessä. KGB:n entinen upseeri ei toimissaan aikaillut, ja tunsi Suomen olot vuonna 2010. Hän ei suinkaan käynyt neuvottelemassa asiastaan kollegansa turkulaisen sosiaalijohtajan luona, vaan marssi suoraan presidenttimme puheille presidentti Medvedevin ja venäläisen median saattelemana. Siellä ei keskusteltu suinkaan pietarilaisista katulapsista ja heidän ongelmistaan, vaan 1960-luvun ajan hengestä ja sen palauttamisesta Venäjän ikivanhaan alusmaahan.

Loppupeleissä Halonen, Pekkarinen ja Väyrynen ovat saman ikäluokan edustajia. Kun nämä asetetaan samaan kaukaloon, syntyy peli, joka ei ole tästä ajasta eikä edusta uuden mediayhteiskunnan toimintatapoja. Ilppo Aaltonen oli tehnyt tästä oikean havainnon Forssan Lehdessä (29.5) ja toimittaja Jyrki Iivonen (HS 29.5) havaitessaan kuinka niin ikään UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesonen on alkanut levittää "hyvää sanomaa" siitä, miten Suomessa on yhä myös sellu-, paperi- ja kartonkitehtaita, jotka kaipaavat energiaa.

Ja sitten, loppupelien tiimellyksessä, iski Jouko Karvinen ja kertoi lisää paperikoneiden sulkemisesta Suomessa. Puheet auringonlaskun teollisuudesta käynnistyivät Voikkaan paperitehtaiden sulkemisesta ja Metsäliitto ei voi loppupeleissä puhua samaan aikaan puupulasta ja raaka-aineen hinnasta. Jompaan kumpaan puunjalostajien etujärjestön on keskityttävä tai hävittävä pelit jo talvella ja jätettävä loppupelit muille energiaomavaraisuuden risusavottaa pohdittaessa.

Savupiipputeollisuuden lapsia

Seutu Sanomien Kari Suontausta kertoo lehdessään olevansa (29.4) vanhan savupiipputeollisuuden kasvatti ja uskovansa Armas Puolimatkan talvisiin peleihin liigassa, jossa tulokset syntyvät muualla kuin loppupeleissä. Tai nämä loppupelit pelattiin silloin hangessa ja ilman keinokaukaloitamme kevään jo tultua.

Hän ei ymmärrä mielestään talousalueen villitystä pitää yllä sellaista elinkeinostrategiaa, jossa vilisee käsitteitä koheesio- ja kilpailuohjelmista, järkivihreästä Forssasta, velog- ja klusteriohjelmista, haravista ja hautomoista.

Kari Suontausta haluaa todellista ystävää, Puolimatkan tapaista, joka kantaa huolta hänen lehtensä levikkialueesta ja panee toiveensa Mauri Pekkariseen, tämän käyntiin Forssassa, hänen saunottamiseensa mahdollisena tulevana pätkäpääministerinä. Näin hän uskoisi käynnistyvän myös kakkostien kakkosvaihe ja elämä olisi taas Lounais-Hämeessä raiteillaan, konkreettisessa lupauksessa. Otsikolla Maurille kunnon löylyt.

Kari Suontaustan tahdoton ironia osuu kohdalleen ja kertoen, miksi talousalueelta katosi 2000 työpaikkaa. Loppupeleissä nopeat syövät hitaat ja mediat ovat printtimedian ohittavia sähköisiä sosiaalisen median reaaliaikaisia välineitä nekin.

Oikein hyvää Vappua

Paha vaanii

Paha Paimen

Helsingin Sanomissa (25.4) sunnuntaina tämän viikonlopun paha oli “Paha Paimen” nimeltä Lawrence Murphy. Hän käytti hyväkseen Arthur Budzinskia kolme eri kertaa kolmen eri vuoden aikana koskettelemalla pojan sukuelimiä. Hän vei Arthur pojan sielun, kertoo tuo siveetön tarina. Joidenkin huhupuheiden mukaan hän saattoi tehdä samaa useammankin pojan kohdalla. Eikä vain hän, vaan moni muu katolinen pappi hänen ohellaan, kertoo valtamediamme.

Heillä kun on selibaattilupaus rasitteena, ja se vie heitä kohti seksuaalivietin vaatimusta julmalla tavalla, ja mielikuvituksemme sitä ruokkiessa mediamme avustamana. Tarina on sama kuin elokuvista näkemämme lukemattomat vankilatarinat miesten käyttäytymisestä. Katolinen munkki muistuttaa hyvinkin raiskauksista ja murhista laitoksiin suljettua psykopaattia medioitten meille kertomana. Katolinen kirkko käyttää valtaa, joka on medioltamme poissa, osoittaa kirjoitus.

Paha silmä

Paha silmä on monien kulttuurien taikauskoinen käsitys katseesta, joka voi vahingoittaa. Lukuisia ihmisiä on tuomittu murhista, jotka on tehty pahalla silmällä. Sellainen silmä ei ole vaatimaton konetuliaseen luoti tai puukon isku saati terroristin käyttämät räjähteet, alkoholistien tapa liikkua liikenteessä. Se on paljon pahempi, kavalampi ja turkkilainen nazar- amuletti suojaa tuolta pahalta silmältä.

Vihamielien ja kadehtijan katse on demoninen. Etenkin paímentolaiskulttuurit ja luonnonkansat suojasivat itsensä kateellisen ja pahansuovan ihmisen katseelta, pahoilta aikeilta hyvää ihmistä kohtaan. Italiassa törmää tänäänkin taikauskoon, jossa joko epämuodostuneet tai poikkeuksellisen kauniit silmät oli syytä peittää ja Koraani varoittaa pahalta silmältä. Erityisen herkkiä pahalle silmälle ovat lapset ja vastasyntyneet, ja monissa kulttuureissa nainen synnyttää yksin suojaten näin vastasyntyneen. Musta kissa kadulla on samaa mytologista maailmaa, siinä missä harmittomana pitämämme horoskooppi, tähtien katseet kohtalomme ohjaajina.

Suomessa agraarin ajan tuotteina lasten seksuaaliset ongelmat, kierosilmäisyys, painajaiset, karjan sairastuminen laitettiin takavuosina pahan silmän ja noituuden syyksi. Saunaa, loitsuja, viinaa ja tervaa käytettiin pahan silmän vaikutusten poistamiseksi. Ehkä joku käyttää vieläkin. Paimentolaiskulttuurissamme saamelaiset eivät jättäneet halkaisematonta luuta jälkeensä. Paha silmä katsoi sen läpi ja toi kirouksensa kodan sisälle. Suomessa neuroottinen, psykoottinen käyttäytyminen, oli luonnollista ja pakkoneuroottinen kansan tapa. Siitä irtautuminen oli sairaus siinä missä raitistuminen ja jatkuvan saunomisen välttely.

Netissä vaaniva paha

Paha vaanii netissä. Googlaten pahaa, Suomessa sen ensimmäisiä mainintoja ovat käsitteet “paha maa“, “paha susi“, “paha vaanii“, “paha tuuli“, “paha perhe“, “paha lääke“, “paha ahdistus“, “paha pelko“, “paha depressio“, “paha karma“, “paha öljyvuoto“, “paha takatalvi“, “pahan hedelmät“, “paha aika“, “paha tyttö“, “paha asia“, “paha pikavippi“, “paha nuorisokulttuuri“, “ rockorkesteri Paha“.

Suomi on paha paikka asua. Aleksi Salmenperän “Paha perhe” kulkee samoja latuja kuin New Orleansin “Paha poliisi” tai oma “Paha maamme“, Joensuun ja Oulun korkeudella “Paha” hevyrock. Suomessa ei ole mitään inhimillistä, jota ei liitettäisi hyvän ja pahan taisteluun, pahan ongelmaan politiikassa. Ei ole olemassa suomalaista oikeutta, uskontoa, filosofiaa tai taidetta, kirjallisuutta, ilman pahan olemassaoloa ja kosketusta sekä sen osoittamaa paikkaa nykymedioissamme.

Ulkoistettu Paha

Suomalaisilla on jatkuva ongelma asemoida pahaa. Paha ei voi olla, eikä saa olla, ihmistä itseään vaan se täytyy ulkoistaa. Kollektiivisesti pahan voi siirtää vieraaseen kulttuuriin, vihamieliseen puolueeseen tai heimoon, kuolemaa lähestyvään demonisoivaan silmään ja kiroukseen, väärään uskontoon ja tummassa kaavussa kulkevaan katoliseen harmittomaan munkkiin, kertovat mediamme.

Lapsena käsittelimme pahaa satujen kautta ja kertomusten avulla, jotta olisimme voineet sitä edes jotenkin hallita. Usein se liittyi heräävään seksuaalisuuteen tai oidipaalisiin ongelmiimme, tapaan käsitellä murrosvuosiemme kiellettyinä pidettyjä kiinnostuksemme kohteita, medioittemme välittämiä. Paha oli saatava hallintaan ja se alkoi hallita meitä medioittemme kautta, koko ajan valvoen ja mukana kulkien.

Pahan käsittely vie ihmisen aina mytologioitten ja lajikehityksen poluille, usein elokuvien ja medioitten maailmaan temantisoida tuota kulttien peittämää sisintämme. Jostakin syytä juuri teologisten käsitteiden ja kertomusten kautta paha kohdataan ihmisen ratkaisemattomien ongelmien viimeisimpänä myyttinä, kunnes media otti sen teologeilta, kirkolta, itselleen ja kesytti sen.

“Paha paimen” on median tapa kertoa messiaaninen tarina ja ihmisen seksuaalinen pahuus samalla tasolla kuin elokuvatutkija Henry Bacon omassa tulkinnassaan. Se on halvin ja helpoin tapa lähestyä aihetta manipuloiden lukijaansa nykymedian käsitteillä.

Seitsemäs taide

Bacon kuvaa ranskalaisen protestantin kautta, kuinka ihminen kadottaa lopulta oman viattomuutensa, kun paha hiipii hänen lapsuuden kokemuksiinsa läpäisten aiemmat sosiaaliset suojamuurit ja myyttimme, aiemmin hyvää tarkoittavat, mutta sittemmin kohtalokkaiksi osoittautuneet valinnat.

Kun perinteinen media, elokuvateollisuus, manipuloi meitä houkutellen valintamme hyvän puolelle pahaa vastaan, samaistumme vaistomaisesti manipuloijan maailmankuvaan ja olemme pahan silmän kohteena. Amerikkalainen sankaruus ja kristillinen viattomuus ovat osa tätä demonin ylläpitämää kuolemasyntiemme verkostoa, uutta mediayhteiskuntaamme. Luemme Raamattumme, mutta usein huonosti ja huolimattomasti medioihin verrattuna.

Totalitarismissa pahasta tulee kylmää rutiinia ja demokratiassa voimme siirtää sen vastuuna toisaalle. Kansanmurhasta tuomittu Adolf Eichmann puolusti tekojaan juutalaisten murhista lattealla byrokratialla ja syntyi tunnettu tapamme siirtää paha banaalina tapana totella annettua käskyä. Annetun käskyn tottelija on pyövelinä syytön, omasta mielestään. Pöydän ääressä tehty joukkomurha on vielä latteampi medioittemme kuvattavaksi tai elokuvan käsikirjoitukseksi, eikä sellaista nähdä.

Samaa käskyä, jonka tunnistamme elokuvien seitsemännestä taivaasta, toteuttaa työpaikan sadisti ja koulukiusaaja, siirtäen sen yhteisölliseen elämään ja sen olettamiinsa vaatimuksiin, vallan käytön välineisiin siellä, sekä tapaan ylläpitää geneettistä koodiamme, jossa vähäisinkin vätys ymmärtää paikkansa yhteisökiusaajien joukossa.

Paha elää koko ajan ulkopuolellamme ja se on pyrittävä siirtämään kristillisen mytologian kautta messiaaniseen uhriin ja medioittemme välittämänä. Käsite uhrista on ikivanha ja paimentolaiskulttuurien tuotetta ulkoistaa pahuutta, pahaa silmää, jumalten kostoa, epäonnea ja kirousta.

Paha on pelon sisar

Pahan rinnalla kulkee pelko. Pelon ruokkija on samalla pahan kanssa liittoutuva ja saa siitä voimansa. Tuskin mikään maa ja kansa on kerännyt ympärilleen niin suuren määrän erilaisia pelkotiloja ja ahdistuksen lähteitä, fobioita, kuten suomalaiset.

Pelon kautta eläviä ovat muutkin kuin vakuutusyhtiöt tai rahalaitoksemme, työpaikoilla kiusaavat ja liikalihavuudesta varoittelevat terveysterroristit ja heidän mediansa. Pelko on osa elämäämme heti lapsuudesta ja se on ikivanha tapa hallita meitä syrjäisenä alusmaana ja käyttäen maakuntalehtien ikivanhaa sosiaalista pääomaa välineenää. Lukutaitoisen kansan tapa jäsentää maailmansa ja pelkonsa, pahuuden lähteet, tapahtuu medioitten kautta ne ulkoistaen aamulehti rukouskirjanaan.

Me pelkäämme vieraita kulttuureja, omaa varjoamme, luontoa ja jäitten lähtöä, joka puolella vaanii jotain, jonka suojaksi on syytä loihtia myyttistä tarustoa ja jonka taustalla tuijottaa paha silmä. Jopa elämäämme helpottavan sähkön hankinta on kymmenien pelkoa ja silkkaa pahuutta ruokkivien energialähteitten varassa. Jos meitä ei saada kuriin kirouksilla ja ilmestyskirjan pedoilla, sen tekee kyllä luontoäiti ja sen ankara deterministinen julmuus, kertovat mediat.

Banaali paha sekä moralisoiva media

Banaalia ja jo syvälle juurtunutta pahaa voi tarkastella hieman samalla tavalla kuin mediat tekivät käsitteen “maan tapa” kohdalla. Se muistuttaa juovuttavaa ja turruttavaa olotilaa, päihteitten aiheuttamaa pysyvää ja hyväksyttyä vihaa, jonka raivossa tehty veritekokin ymmärretään, sillä on motiivi kulttuurissamme ja se on maan tapana hyväksytty.

Se lähestyy vahaiskristillistä käsitystä, jossa mukana on helvetin ja ilmestyskirjan tuonpuoleiset rangaistukset Matteuksen ja Luukkaan tapaan ne kuvaten. Paavali ja Johannes eivät vielä tuota moraalista raivoa tunteneet, eikä paha siirtynyt tuonpuoleiseen helvetin tuleen. Median tehtävä tuli olla tuo uusi ilmestyskirjan peto, vallan jakaja ja käyttäjä, tuomari, kertoen koska tuhkapilvi päältämme katoaa ja saamme taas enkelten siivet ja media (HS 25.4) kertoo kuinka lentäminen on luvallista, mutta ei kuitenkaan oikea tapa liikkua.

Hyväksymme autoritaarisen pahan ja syyllistäjän, kunhan se on puettu mieleiseemme asuun. Tutkiva journalismi on ottanut siinä myös tieteen paikan itselleen ja portinvartijana kertoo, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Jos se on joskus väärässä, se oikaisee itse itseään ja muistuttaa taivaaseen astunutta, viralta pantua jumalaa tai keisaria mielensä pahoittaneena ja kääntäen alamaisilleen selkänsä antaen heille näin anteeksi.

Media pahan oppositiona

“Paha paimen” on kuvaus uskosta osattoman tavasta kertoa sisäisen pahuutemme saamasta kohtelusta medioissamme, uudessa mediayhteiskunnassamme. Kun uskoa ei enää ole, ei ole enää tulta ja tulikiveäkään pahan käsittelyyn, ja sen korvaa median oma normisto ja moraali, sen oma rippituoli puolestamme pahan käsittelyyn. Se on kuin politiikan teon jatke ja oppositio silloin, kun kaikki puolueemme ovat siirtyneet jo samaan markkinavetoiseen maailmaan, ja hyväksyvät sen vihreät arvot sekä keskustalaisen kolmannen tien ideologian, vennamolaisen “asialinjan” ja populismin ilman oppositiota ja aatteellisuutta.

Media haluaa haastaa “pahan paimenen” politiikan teon vallankäyttäjänä asettumalla itse oppositioksi, pahan karkottajaksi ja synti saa jälleen palkkionsa, amerikkalainen ja läntinen demonisoiva yhteiskuntamme saa sankarinsa mediasta. Aiemmin se oli kirkkovalta, demokratia, agraarin ja paimentolaiskulttuurin mytologia, geeniemme tuote, ja nyt uuden median reaaliaikainen tuomio. Usein se syntyy jo ennen kuin olemme tienneet tehneemme väärin ja sopimattomasti.

Paimen ja paimennettava samaa karjaa

Kun ikuinen piina ja rangaistuksen pelko ei ole enää pahan torjunnan ja ulkoistamisen ensimmäinen tai ainut väline, emotionaalinen pahan silmä katoaa. Sen merkitys on tyhjyyteen ja tomuun katoavan ihmisen kohtalona liian vähäinen pysyäkseen hengissä. Pahaa ei voi ulkoistaa, ja on hyväksyttävä kristillisen käsityksen alkuperäinen viesti ajattomassa ja paikattomassa globaalissa maailmankuvassa. Myönnettävä pahuuden olemassaolo ikään kuin itseisarvona ja sovituksen merkitys osana ihmisenä olemisen ongelmaa. Olemme pohjoisena kansana ylipainosia talvella ja sillä hyvä.

Siinä “paha paimen” on yhtä oleellinen osa elämäämme kuin pahat paimennettavat, paha karisma ja paha maa osa pahaa tuultamme ja Suomi paha paikka asua, jos niin olemme päättäneet ja yhteisesti sen sellaiseksi sovimme. Sanoi mediamme mitä tahansa.

Onneksi tämä päivä ei kuitenkaan ole niin paha kuin huominen niin paimenineen kuin paimennettavineenkaan, ainoastaan reaaliaikainen, jossa pahakin on pantu viralta osana aiemmin niin käyttökelpoista tapaa rakentaa aikaan ja paikaan, hierarkiaan sidottuja maailmankuviamme ja pois ulkoistettavaa elämäämme.

Tieteen popularisointi

Tieteen popularisointi ei ole tieteen populismia. Populismissa tyypillistä on pinnallisuus, kohdeyleisön valinta tuntien hyvin sen odotukset ja johtopäätösten teko kertomalla vain kiinnostavia yksityiskohtia. Populisti käyttää arkikieltä ja tuo esille vain kevyitä ja myyviä lauseita. Politiikan teon populismia ei pidä sotkea tutkimuksen ja tieteen teon popularisointiin. Parhaat tieteen teon popularisoijat ovat taatusti Nobelinsa ansainneet.

Tutkijan ja toimittajan kieli

Kun media muuttui viihteellisemmäksi ja kilpailu yleisöstä kasvoi, lisääntyi myös populistinen pulina ja gonzo-journalismi. Gonzo kiinnittää huomion asiasta ihmiseen ja tieteelle tyypillisestä kattavuudesta perusteluineen olemattomiin sivupolkuihin ja yksityiskohtiin. Hän on ikään kuin tutkija, joka koko ajan eksyy pääongelmasta sivupoluille, residuaalien tutkijaksi. Virhepoikkeamien tutkimus on erittäin arvokas osa innovaatiotutkimusta. Siitä kirjoittaminen on kuitenkin vaikeaa. Niinpä kun tutkija on varovainen, teoreettinen ja spekuloiva, uuden media-ajan toimittaja on käytännöllinen, konkreettinen ja omasta mielestään myös aina kiireinen.

Toimittaja osoittaa sormellaan tutkijaa kertoen tämän olevan joko kapea-alaisen, vaikeaselkoisen ja jahkailevan epäselvän. Hän ei toimittajan mielestä ymmärrä kuinka journalismia tehdään suurelle yleisölle, ei tutkijakollegalle, väittää Timo Paukku Helsingin Sanomissa (HS 23.4.2010). Paukun mukaan tutkija ei ymmärrä kuinka journalismin tehtävänä ei ole toki markkinoida tutkimusta ja sen tuloksia. Tutkijat eivät ymmärrä median kiireitä ja ovat kohtuuttoman varovaisia. Mikään ei ole niin vanha kuin eilinen lehti.

Narsistisia ihmisiä tuloksineen

Median ja tutkimuksen välillä on jatkuva ristiriita, jota olen joskus kuvannut myös politiikan teon ja tieteen välisenä kuiluna. Jotta tuo kuilu kaventuisi, tarvitaan joko medianlukutaitoa tai oikeammin tieteen teon ja sen menetelmien perusteiden tuntemusta.

Jos lukijan kohdalla jo pelkät perusteet matematiikasta, mistä tahansa perustieteen avainkäsitteistä puuttuvat, ovat kouluaikojen jälkeen unohtuneet, tutkijan on aivan mahdotonta tehdä tieteestä popularisoivaa ja kiinnostavaa. Lukijan kun on kiinnostuttava myös tutkijan työstä, ei vain hänen tuloksistaan, pohtii narsistinen tutkija siinä missä kuka tahansa työtään arvostava ihminen. Pelkkä tuloksen kirjaaminen ei riitä, on kiinnostuttava myös sen tekijästä. Politiikan tekijä ilman nimeä jäisi valitsematta ja nimetön tutkija ilman apurahojaan.

Monelle tieteen perusteet ovat avautuneet vasta yliopistossa. Jos yliopisto on jäänyt väliin, tieteen välittäminen nuorelle tutkijalle suuresta havainnosta kertomalla ensin sen perusteista, tieteen teon alkeista, on aina ongelmallista ja pääosin turhaa.

Pääosa tutkijoista kun on siirtynyt lukiosta yliopistoon ja ura tutkijana on jatkoa suoraan kouluelämän kokemuksille. Kyky hahmottaa arkielämää ja sen tarpeita oman tieteen ja tutkimuksen käyttäjänä on vieras. Tutkija on kuten poliitikko broilerina sellaiseksi kasvattaen, ja erona vain pidemmät työpäivät, hidas valmistuminen ammattiin väitöskirjoineen ja akateemisine omituisuuksineen ulkopuolisen tulkitsemana. Takavuosina se muistutti kirkollista yhteisöä tai vaikkapa luostarilaitosta, joka se monessa kulttuurissa on edelleenkin.

Pelko tulla nolatuksi tai eristetyksi

Uutisissa toimittaja ei voi kertoa tieteen pyhistä kivijaloista, tutkijan työn rutiineista. Tieteen menetelmät laboratorioissa, ihmistieteiden otannoissa ja sokkotesteissä, gallupeissa, deduktion tai induktion viidakoissa, eivät kiinnosta yhtään sen enempää kuin vertaisarvioinnit ja tieteen foorumeiden tapa julkaista tutkijan hengen tuotteita. Toki tieteessä kiistellään Timo Paukun kertomalla tavalla koko ajan, ja media kertoo joskus siitä sen pintavaahtona.

Kokematon tutkija pelkää mediaa ja uusmediaa, sen omituiset käänteet ovat kauhistus. Ne ovat sitä joskus jopa pitkän linjan journalistillekin. Kyky nähdä sen uudet muuttuva säännöt ja avoimuus, tapa oikaista itse itseään, ovat vielä kokemuksina vieraita.

Timo Paukku lainaa kirjoituksessaan professori Matti Wibergin ja mediatutkija Tuomo Mörän tekstejä kuvatessaan toimittajan ja tutkijan työn eroja, jossa media ja lukija ovat nykyisin ymmällään tieteen uhkien ja epävarmuuksien edessä. Syy ei ole niinkään tutkijan tai toimittajan kuin tulkitsijan. Uudessa mediayhteiskunnassa vaaditaan sellaisia taitoja, joita emme aiemmin tarvinneet ja selvisimme aivan hyvin arjen askareistamme. Nyt jäämme matkallamme halpalennolla helposti uusavuttomina muiden armoille, jos välineet ja niiden tulkinta ovat jääneet vieraiksi.

Mutkat suoriksi ja löysät pois

Kun tieteen tuloksia julkaistaan tänään, tutkijan pyhän työn tulokset ja niiden jossittelu otsikoissa varmasti muuttuvat, mutkat suoristuvat ja syntyy käsite, jossa geenitomaatit alkavat elää ihmisessä tai toisessa kasvissa, asteroidit iskeytyvät maahan ja rokotteet tappavat sikiöitä, tuhkapilvi tuo mukanaan maailmanlopun enteet, tulvat nousevat jäätiköiltä tulevana keväänä ja yksi pakkastalvi muuttaa kaiken.

Kun tutkija ehdollistaa sanomansa, yksi media ymmärtää sen, mutta jo seuraava jättää löysät pois ja tukija vetää herneen nenäänsä. Kollegat nauravat laboratorioissa hölösuiselle ja julkisuuden kipeälle mediapellelle, josta tulee tuon kokemuksen jälkeen medioita vihaava umpimielinen ihminen.

Suuren yleisön ymmärrys

Kokenut professori ei säikähdä median otsikkoja yhtään sen enempää kuin ammattipoliitikkokaan. Hän ymmärtää toimittajien kiireet, ongelmallisen tavan pyrkiä tiedottamaan myyvästi juttunsa suurelle yleisölle, josta pääosa ei ole abstraktiin ja teoreettiseen ajatteluun perehtyneitä munkkilatinan taitajia.

Vieraat sanat on karsittu pois, uhkien pohdinta ja rajaehdot, "toisaalta ja toisaalta" -kytkennät hävitetty, ja jäljelle on jäänyt tulos, käytännöllinen konkreettinen vastaus, ihmiselle tarkoitettu tarina, jossa mukana on myös kärsimättömän ihmisen “dead line” -aikataulu ja suuren yleisön ymmärrys toimittajan tulkintana.

Sanoma kiinnostaa, ei henkilö

Tieteen popularisointi on kultaisen keskitien kulkemista, jossa on hyväksyttävä myös virheet ja tulkinnalliset erimielisyydet. Tieteelle tyypillinen raskas teksti on vaihdettava lyhyisiin iskeviin lauseisiin. Perusteltu totuus ja vakuuttelu, argumentoitu teksti, ei saa pilata tekstin luettavuutta, mielenkiintoa ja kiinnostavuutta.

Moní lukija on toki kiinnostunut teoreettisesta ja sen voi kätkeä halutessaan viitteisiin ja kirjoissaan käsitteiden selvennyksiin. Etenkin monitieteisessä tai poikkitieteisessä kielessä käsitämme samoilla symboleilla eri asioita, ja kirjoittajan on syytä täsmentää, mitä hän on tekstissään etenkin sen avainkäsitteillä, usein vaikeilla ja vierasperäisillä symboleilla, tarkoittanut.

Jos Einstein olisi sen tehnyt aikanaan ihmistieteitä näin lähestyen, hän olisi samalla havainnut teorioittensa käytännön sovelluksia ja ehkä jopa kauhistunut ydinenergian mittavia voimia. Einstein oli vain kielellisesti lahjaton ja hänen tulkitsijansa tulivat muualta hieman samaan tapaan kuin änkyttävän Darwinin kohdalla. Näin tieteen populariointi avaa tekstin uuden näkökulman myös tutkijalle itsellen ja syntyy uusi julkaisu. Toimittajan tekemänä sellainen loukkaa.

Ylämummoon tehtyä tiedettä

Tutkija ei ole useinkaan kiinnostava sen enempää kuin kirjailija tai kuvataiteilija. Vain heidän sanomansa ehkä kiinnostavat. Tieteilijä, kirjailija tai taiteilija, joka on tullut mukaan politiikkaan tai ammatti-ihmisten professionaaliseen maailmaan henkilökulttinsa ja narsismin kautta mediakasvona, ei ole sanomansa kautta välttämättä kovin kiinnostava.

Urheilijat ja uutisten lukijat, mediakasvot missikisoista, idols -ihmiset ja -aika, eivät välttämättä kiinnosta kirjailijoina tai tieteen tekijöinä. Meillä on tuhansia professoreja, mutta tuskin tunnemme heistä ketään kysyttäessä. Suomen tai maailman nimekkäimmät sosiologit, ydinfyysikot, geeniteknologian tutkijat jäävät nimeämättä.

Jääkiekkoilijat sen sijaan tunnemme ja tiedämme mitä tarkoittaa kiekkokielen slangi tai politiikan teon arki ja henkilöt. Näin taustalla ei ole niinkään tutkijan kieli vaan oma tapamme kiinnostua muusta kuin vaikkapa taiteesta, kulttuurista tai tieteestä ylipäätään. Ylämummoon tehty maali tieteessä on harvinainen tapaus.

Tutkijan menetelmä ja löydösten merkitykset on syytä myös liittää jopa numeroiden tuloksiin ja niiden arkielämän mahdolliseen kiinnostavuuteen. Kokenut tieteen popularisoija uskaltaa jopa olla hauska liittämällä mukaan vaikkapa spekuloivia yksityiskohtia sekä asiat ja niiden logiikan ihmisen mittaisen tarinan kertojana. Ihminen on hamsteri, jota kiinnostavat myös numerot.

Tutkijan uutisvainu

Kun aika on otollinen, jutulla on sosiaalista tilausta, sitä on hyödynnettävä syventäen näin ajassa muuten liikkuvaa kovin pinnallista keskustelua. Juuri tutkijan tehtävä on ottaa osaa keskusteluun uudessa mediakulttuurissamme tuoden siihen uusia näkökulmia, avauksia, jotka ovat perusteltuja, argumentoituja ja tuovat muille sosiaalisen median käyttäjille abstraktin käsitteenmuodostuksen ja ajattelun tutuksi.
Alkavat jalkapallon MM-kisat tarjoavat uskomattoman paljon aihetta kirjoittaa peliteoreetisesti ja sosiaalisesti kiinnostavista aiheista tai Afrikan mantereen menneisyydestä, mistä tahansa geopolitiikan aiheesta.

Useimmat meistä rakastavat konkretiaa, käytännöllisyyttä, suoria vastauksia ja spekulatiivista kerrontaa, lyhyitä lauseita ja johtopäätöksiä, kevyttä arkikieltä, jossa ratkaisevaa on puhujan asema, asiantuntemus tutkijana sosiaalisissa medioissa.

Sosiaalisen median globaalit erot

Sosiaalisessa mediassa tutkija ja tiede edustaa juuri tuota jälkimmäistä, professionaalista asiantuntijan rooliaan. Mediassa, sosiaalisessa mediassa, tutkija ei puhu kollegalleen vaan suurelle yleisölle.

Suomessa tieteen lukutaito, jopa tieteellinen maailmankuva, on maailman kärkikastia. Se on ymmärrettävä, kun samaa yrittää globaalissa viestinnässä, jolloin vastaanotto ei olekaan enää niin helppoa kuin Suomessa ja suomen kielellä. Olkoonkin että sadoista miljoonista lukijoista omaa tutkijan viestiä valikoituvat lukemaan lopulta vain harvat ja valitut, tieteen kielen ymmärtävät, ja joskus popularisointi siellä on turhaa. Suurissa luvuissa sosiaaliset kentät ja mediat rakentuvat toisin kuin kansallisessa mediassamme, uudessa mediayhteiskunnassamme.

CasAsh vaiko SusAsh

Eksogeeninen kansakunta

Viime päivinä suomalaisille ovat tulleet tutuiksi vulkaaniset ilmiöt ja aiemmin maanjäristykset ja tsunamit. Ne ovat käsitteistöä, jotka ovat melkoisen vieraita maassa, jossa maan sisäiset endogeeniset tapahtumat ovat olleet vuosituhannet rauhallisia ja kallioperä maailman vakainta ja vanhinta. Seuraamme lähinnä vain eksogeenisia prosesseja, ja se näkyy jopa kansan luonteessa ilmoista puhuessaan. Jos jotain tapahtuu, se on ulkokohtaista, muualta tullutta ja muiden syytä. Vaikeat asiat ovat filosofointia ja turhuutta, piilossa pysyviä, maton alle lakaistavia. Sinne voi kätkeä myös uusimpien ydinvoimalapäätösten ongelmallisia jätteitämme. Toki nämäkään kalliot eivät takaa sellaisia geologisia aikoja, joissa jääkaudet ja niitä seuraavat mereiset vaiheet peittävät Fennoskandian alleen. Olemme tekemässä päätöksiä, jotka ovat geologisissa ajoissa mitaten mahdottomia omalle tekniikallemme. Otamme vastuuta sellaisesta, jota emme kykene kantamaan. Kun Suomessa tällaisen kysymyksen esittää, se on vain kiusallinen vastattavaksi. Minun jälkeen maailmanloppu, riittää vastaukseksi.

Piilossa oleva uhka

Islannissa vieraillessa tutkijana huomio kiinnittyy usein juuri jäiden alla oleviin tuliperäisiin ja näkymättömiin salaisuuksiin. Nyt purkautuvalla tulivuorella ei ole oikeasti nimeä lainkaan ja siitä käytetäänkin nimenä jäätikköä, joka peittää alueen ja siellä piilottelevat tuliperäiset vuoret. Nyt purkautuva piippu on harvinaisempi kuin sitä lähellä oleva suurempi vulkaaninen lähde. Tähän saakka se on ollut islantilaisten ongelma tulvineen.

Ilman lentoliikennettä emme toki olisi havainneet maamme päälle kulkeutuvia tuhkapilviä juuri lainkaan. Jos sellaista jatkuisi kauan, katoaisimme dinosaurusten tapaan. Jotta suuretkin globaalit ilmiöt havaitaan, ne on liitettävä ensin johonkin uutisen arvoiseen, tai niistä vaietaan. Tsunami tuli läheiseksi käsitteenä, kun uhrien joukossa oli mukana omia kansalaisiamme. Haitin maanjäristys on jo unohdettu. Eksogeeninen pintaliitäjä elää juuri tällaisella maailmankuvalla ja media tekee sen tyytyväiseksi mediamaksullaan.

Eurosentrinen ja nationalistinen tieto

Ja vaikka maininta olisikin tullut Ilmatieteen laitoksen kertomana, niissä tuskin olisi kuvattu yksityiskohtaisesti miten vulkaaninen tuhka muodostuu ja vaikeuttaa lentoliikennettä. Tuskin olisimme saaneet informaatiota, jossa yksityiskohtaisesti kerrotaan niistä prosesseista, joissa tulisen laavan on kohdattava jäinen, satoja metrejä paksu ikijää, ennen kuin se voi muuttua lentoliikennettä kiusaavaksi lasimaiseksi tuhkaksi.

Jotta uutinen olisi uutinen, sen on liityttävä jollain tapaa taustojen selvittämiseen oman kansakuntamme kohdalla, ja saamme vastauksia kysymyksiin, joita emme arvaa edes esittää. Tieteilijälle maailma, jossa vastaus tulee ensin ja kysymys vasta tämän jälkeen, on deduktiivinen. Omenan putoaminen päähän kertoo painovoiman olemassaolosta Newtonin tapaan. Toinen tapa tutkia on kerätä empiiristä aineistoa hakien vastausta jo tehtyyn kysymykseen. Sellainen ei vie maailmaa juurikaan mihinkään suuntaan olkoonkin, että tieto voi olla arvokasta ja Einsteinen deduktiivisesti havaitsema teoria on todistettu oikeaksi.

Kun maassa tehdään suuria yhdyskuntapoliittisia ratkaisuja, energiataloudellisia päätöksiä tai vaikkapa yliopistoja ja korkeakouluja koskevia suunnanvetoja, uutiset valikoituvat niiden oletetun merkityksen kautta, ja aivan kaikkea ei aina kerrota. Niinpä vaikkapa soiden käyttö turpeena esitellään kotimaisena ja uusiutuvana, vihreänä tapana tuottaa energiaa, vaikka samaan aikaan epäilemme itsekin voivatko suot uusiutua aikanamme ja kuinka on mahdollista, että hiilinieluina toimivat suot voivat samaan aikaan olla poltettuina samaa tarkoitusta ajavia etenkin, kun niiden polttaminen tuottaa hiiltä ilmakehään jopa enemmän kuin kivihiilen polttaminen. Tänään tietoa tulee monelta suunnalta ja se on myös tarkoitushakuista, manipuloivaa ja tarkoituksellisesti puutteellista. Uusmedioissa kansakunnan on oltava valistunutta selvittääkseen itse, mistä kulloinkin voisi olla kysymys. Elämme uuden valistusajan kynnyksellä.

Kompromissi ei ole kenenkään hyväksymä

Vihreät eivät ole tyytyväisiä siihen mitä hallitus esittää. Toisaalla ydinenergia on ratkaisuna odotettu ja siihen lisätyt, etenkin metsiin ja tuuleen kohdistuvat ratkaisut yhdessä sekä työllisyyttä että investointeja houkuttelevia keinoja korjata taloutemme perusteita. Onko uusia ydinvoimaloita yksi vai kaksi on lopulta marginaalinen kysymys koko prosessin näkökulmasta. Jos Lappiin päätettään rakentaa allas, on järkevämpää tehdä siitä moninaiskäytölle uskottava ja riittävän suuri kuin vain energiakäyttöön tarkoitettu ja luonnon pilaava energia-allas huonona kompromissina.

Forssaan rakennetaan kallista säätöenergiaa kaasuturbiinin avulla. Jos rakentaisimme tänne valtaisan altaan saisimme Loimijoen tulvat kuriin, Tampereen, Turun ja Helsingin kasvavalle väestölle sopivan virkistysaltaan ja logistinen paikkamme lentokenttineen ja moottoriteineen vahvistuisi vihreän monikäyttöisen tulva- ja energia-altaamme myötä helsinkiläisten kalastaa ja purjehtia. Mutta kuka sellaisen hyväksyisi pelloilleen ja metsiin, soille ja kotipihoilleen?

Kuka takaa että altaalla olisi jatkossa käyttöä ja muistuttaisiko ratkaisu tropiikkiin rakennettavia altaita Braslian sademetsien ja alueen alukuperäiskansojen maita ja elinkeinoja, elämää tuhoten ja loukaten? Jos rakennetaan yksi allas, miksei samantien kaksi tai useampia? Miksi kantaa säkillä valoa taloon, kun seinään saa reikiä. Ja kun niitä tehdään yksi, miksei saman tien useita niin kauan, että koko seinä katoaa ja kaatuu? Tämä hömöläistarina on meille liiankin tuttu lapsuudestamme.

Suomiko Euroopan periferiaa?

On tavattoman helppo puhua ratkaisuista, jotka eivät ympäristötuhoineen ja muutoksineen kosketa omaa kotiseutua ja asuinympäristöä puolen maan alueella, kuten takavuosina Pohjois-Suomen koskisotien yhteydessä, joista Vuotos ja Kollaja ovat enää viimeisiä jäänteitä. Teimme takavuosina hirveän huonoa työtä ja virheitä rakentaessamme Ii- ja Kemijoen voimaloita altaineen unohtaen, kuinka alueet tulevat jatkossa kaipaamaan turisteille tarkoitettuja palveluja, ekologista ympäristöä ja kestävän kehityksen kautta hoidettuja lohenkutupaikkoja. Nuo energia-altaat ja voimalaitokset kun olisi voitu rakentaa myös tekemättä näitä kohtalokkaita virheitä.

Onko koko Suomen kohtalo Euroopassa tänään sama kuin Lapin takavuosina Suomessa?
Olemmeko valinneet tien, joka ei olekaan omamme ja valitsijatkin ovat muualta? Tätä kirjoittessani Nokian tulos kerrotaan romahtaneen ja kurssi syöksyi alas, Helsingin lentokenttä avattiin hetkeksi. Kaikki päätökset elävät nyt hetkessä ja vihreät pyrkivät muuttamaan hallituksen energiapäätöstä. Hallituksen sisällä valtiovarainministeri kertoo päivän olevan "mielettömän hyvän päivän".

Yli yhden suhdannekierron

Ekologinen, eettinen ja esteettinen ovat nyt kovien arvojen puristuksessa tehdessämme suuria päätöksiä tulevien sukupolvien puolesta. Niissä tulisi aina ottaa huomioon oman ajan poliittisten ratkaisujen ja hetkellisen taloudellisen suhdannevaiheen lisäksi ympäristölle aiheutettavat pysyvät ja säilyvät muutokset, joihin tulevien sukupolvien on joko sopeuduttava tai käytettävä myöhemmin sellaisia investointeja, jotka viisaasti nyt toimien voitaisiin etukäteen välttää. Ei saa jäädä kiinni vanhaan teknologiaan tai takavuosien Lapin tapaan sen ikuiseen teollistamiseen takapajulana silloin, kun nämä teolliset rakenteet olivat muualta ja kadonneet. Kaikki haluavat tehdä "hyvää", mutta kuka osoittaa mikä olisi sellainen "hyvään" johtava päätös?

Ehkä tällaisella visioivalla politiikalla ei saa kauheaa huomiota ja ääniä tänään, hektisessä "minulle kaikki ja heti" -ajassa, mutta koska tätä maailmaa tai aluetaloutta on rakennettu uskottavasti hakien vain yhden hetken ja aikalaisten suosiota? Se on politiikan teon ja demokratian ikuinen ongelma, jossa olisi jo päästävä ainakin yli yhden suhdannekierron mittaisen suunnittelun ja politiikan teon perusteiden.

CasAsh vai SusAsh

Nyt vaikuttaisi siltä, että tuhkapilvet ja niiden sisältämä lasipöly tulee meille tsunamien tapaan aina yllätyksenä, ja tulkitsemme niitä vasta silloin, kun ne ovat jo peittämässä keväistä aurinkoa ja osoittaudumme maailmalla toistaitoisiksi ja uusavuttomiksi ruikuttajiksi huutaen apuun terapeutteja ja vakuutusyhtiöitä, matkan järjestäjiä silloinkin, kun satumme tekemään vain yhden halpalennon, jonka paluu viivästyy muutaman päivän tuoden meidät turvallisesti takaisin kotiimme.

Me joko näemme tuhkapilvessä mahdollisuuden, käteistä (Cash, CasAsh) jonka muutamme myös jatkossa taloutta palvelevaksi vahvuudeksi, tai tämän ohella kestävää kehitystä tukevan elementin (Sustainable, SusAsh), jolloin nämä yhdistäen olemme oikealla tiellä.

Casash

Olen ollut lomani aikana muutaman hetken vaiti ja pahoittelen blogini lukijoilta.
Osasyy hiljaiseloon on tämän kirjoituksen lopussa oleva kolmen päivän ohjelma tarkoituksena avustaa Turkin Mersin alueen talouden ja sosiaalisen elämän, kulttuurin ja innovaatiotoiminnan kouluttajia, yrittäjiä, elinkeinoelämää, hallintoa, tiede- ja teknologiapuistojen ja keskusten vetäjiä sekä tutkijoita, uutta luovia organisaatioita ja niiden avainhenkilöitä mahdollisuuteen tutustua Hämeeseen, Hämeen maakuntaan sekä hieman aiemmin Savoon ja Kuopioon.

Tuhkapilven varjossa

Kun kirjoitan tätä artikkelia, vieraat ovat poistuneet ja odottavat lentoaan islantilaisten lähettämän tuhkapilven varjossa ja kotiinsa ikävöiden. Sympatiani kohdistuvat etenkin lapsiaan ikävöiviin. Onneksi viestit sentään sinkoilivat kaiken aikaa ja sosiaalinen uusmedia toimii myös tuhkapilven läpi.

On asioita, joita edes kauan suunniteltu ohjelma ei voi sivuuttaa ja ottaa huomioon globaalissa yhteydenpidossa ja yhteisten ohjelmien laadinnassa. Kun luonto puuttuu voimineen elämäämme, ihmisten tekemät suunnitelmat jäävät marginaaliin. Olen kokenut tämän ennenkin ja se tekee nöyräksi ja muuttaa maailmankuvan lähemmäs environmentalistista, jopa determinististä, suomalaiseen mentaliteettiin sopivaa tapaa alistua luonnon ehdoilla toimimiseen ja siihen myös varautumiseen. Moderni yhteiskuntamme on äärimmäisen haavoittuva ja on oltava kriisiajan suunnitelmat, varauduttava pahimpaan. Niistä ensimmäisiä ovat peruselintarvikkeet, ruoka ja puhdas vesi, talven pakkaset voittava tapa selviytyä tarvittaessa myös omin neuvoin yli kriisiaikojen.

Kaksi maailmankuvaa

Turkkilainen maailmankuva ei ole niin vahvasti pragmaatikon elämää kuin suomalainen ja mahdollisuuksia nähdään enemmän, positivismi ja possibilismi elämän asenteena kukkiin hieman takavuosien ranskalaiseen tapaan. Sitä tapaa myös Latinalaisessa Amerikassa ja liki kaikkialla, jossa luonto on vähemmän ankara kuin arktisilla alueilla EU -ohjelmiaan rakentavien kohdalla. Possibilismi korvaa ankaran determinismin ja yhteistyössä näkyy kahden hyvin erilaisen maailman kohtaaminen. Konvergoiva kulttuuri kohtaa divergoivan, luova ja innovatiivinen diffuusisen, deduktiivinen induktiivisen, empiirisen ja kokeilevan. Näin syntyi hyvinvointivaltio ja sen turvaverkot, joista ei pidä tinkiä kovien arvojen nostaessa päätään. Tämä aaltoilu kun seuraa aina talouden suhdannekiertoa.

Kompassisuunta ratkaisee

Kansakuntien erot kasvavat etelä-pohjoissuunnassa ja pysyvät pieninä itä-länsisuunnassa. Se ei toki merkitse vaikkapa sotien ja väkivaltaisuuksien vähenemistä. Pikemminkin päinvastoin. Verisimmät sodat ja väkivallan teot tehdään perhepiirissä ja samojen, samanoloisten ja toistensa tuntevien, kilpailevien geenien sisällä, samankaltaisten ihmisten välisinä yhteenottoina, idän ja lännen välisenä konfliktina. Pitkä kylmän sodan aika oli siitä tyypillinen osoitus.

Globaali innovaatiorakenne uusmedioissa

Elimme vielä muutama vuosi takaperin tietoyhteiskunnassa, jossa informaatio ei levinnyt realikaisena globaalina uusmediana, sosiaalisena mediana. Se aika on kansallisena innovaatiopolitiikkana ohi ja tulisi havaita ajoissa myös Savossa ja Hämeessä, suomalaisissa maakunnissamme maaseudulla. Maaseudulla yhteisörakenteet ovat ikivanhaa sosiaalista pääomaa ja oivalletaan myös globaalina virtuaaliympäristönä oikein. Ongelmia näyttäisikin syntyvän nyt eniten metropoliympäristöissä. Suomessa tällaisia ei oikeastaan ole pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Luovaa innovaatiorakennetta on syytä suosia ja rakentaa vertikaalisuunnassa ja yhdistäen maapallon pohjoisen ja etelän kulttuureja ja kansakuntia toisiinsa. Konvergoiva, pragmaattinen ja diffuusiota suosiva kokeileva kulttuurimme saa aikaan nopeammin tuotannollista ja fasiliteetin rakentavaa hyödyllistä, pragmaatikolle mieluisaa tulosta kuin divergoiva, luova ja innovatiivinen, impulsiivinen ja uutta helposti deduktion kautta oivaltava turkkilainen kulttuuri. On eri asia löytää fysiikan teoriassa deduktiivisia löydöksiä Einsteinin tapaan suhteellisuus- ja kvanttiteorioiden kimpussa kuin muuttaa ne ydinvoimaksi tai testaten hiukkaskiihdyttimissä. Jälkimmäisessä me olemme välimereisiä kulttuureja edellä, emme edellisessä. Erityisen vahvana nämä erot näkyvät Yhdysvaltain ja sen eteläisten osavaltioiden sekä Meksikon ja Etelä-Amerikan välillä. Se on ollut aina Yhdysvaltain vahvuus innovaatiopolitiikan toteuttajana.

Punainen lanka ei saa kadota marginaaliin

Kun globaalia klusteria rakennetaan, oleellista on yhdistää ensin suuria rakenteita, ja vasta tämän jälkeen pohtia, miten koota tutkimuksesta ja tieteestä, koulutuksesta, hallinnosta ja elinkeinoelämän johdosta, yrittäjyydestä, sosiaalisesti sopivia kokonaisuuksia aluetalouden palveluun.

Tällä kertaa tapaamiset olivat ensimmäisiä ja tulevat varmasti tuottamaan hyvää tulosta jatkossa. Tästä kiitos uuden klusterimme rakentajille, jossa mukana oli uuden sosiaalisen median oivallus ja sen läsnäolo ohjelman toteutuksessa jopa tuhkapilven läpi kriisioloissa. Siinä on mahdotonta nähdä, kumpi osa toimi valon sytyttäjänä ja kumpi oli sen ensisijainen hyödyntäjä, valossa työskentelevä. Hyöty koituu joka tapauksessa molempien eduksi ja on tässä tapauksessa Mersin rikkaan talousalueen ja kulttuurin sekä sen gateway-aseman kautta välittymässä pohjoiseen ja palautuu interaktiivisesti, reaaliaikaisesti molempien osapuolten käyttöön. Toinen on vain toista merkittävästi suurempi, ei muuta. Sillä ei ole merkitystä innovaatiorakenteiden kansainvälisessä vaihdossa ja ohjelmapolitiikan toteutuksessa uudessa mediayhteiskunnassamme.

Välimeren helmi

Mersin alueen kuvaaminen yksityiskohtineen Välimeren helmenä on mahdotonta. Sen kulttuuri on siihen liian moniulotteinen ja -kerroksinen sekä levittäytynyt läpi globaalin maailman. Poikkileikkaus siitä tekisi sille vääryyttä siinä missä Savon ja Hämeen kulttuurisessa kuvaamisessakin tahtoo tapahtua topeliaanisena kasallisen hengen ja aluehenkien luojana takavuosilta. Niinpä se mistä ei voi puhua siitä on vaiettava. On matkustettava paikan päälle ja koettava itse, otettava vastaan niillä aisteilla ja elämänkokemuksella, oppimistapahtumilla ja persoonallisuudella, joita luoja on meille suonut ja ikä antanut. Poisoppiminen on siinä ennakkoluuloineen aina vaikeampaa kuin uuden oppiminen.

Se että Islannista saapunut tulivuoren tuhka pysäytti vieraittemme matkan, on osa tätä kokonaisuutta, ei siitä irrallinen häiriötekijä. Jos sitä jälkeen päin alkaisi korjailla, poistaa matkasta, muuttaa sen aikataulua toiseksi, prosessi ei enää toteutuisi sille nyt uskotulla tavalla. Joidenkin mielestä kyseessä on fatalistinen maailmankuva, kohtalonusko tai ehkä kaaosteorian tapahtumien kytkeytyminen yhteen “kaikki riippuu kaikesta” -maailmankuvana. Kaikki kelpaavat ja ovat yhtä oikeita tai vääriä.

Rikkautta ei ole ilman sisäistä rauhaa

Islamilaisessa maailmassa selityksen korvaa usein hartaus ja hiljentyminen, sellainen maailmankuva, joka on hyvinkin lähellä suomalaista tapaa ottaa tuo oivallus vastaan ja hyväksyä osana diffuusiota, ei niinkään puhua siitä ääneen ja tulkita ulkopuolella tieteellisen maailmankuvamme. Me ymmärrämme kyllä mutta vaikenemme kahdella kielellä. Molemmat johtavat lopulta samaan lopputulokseen, ajattelemme. Toinen on vain sisäisesti eletty, divergoiva ja toinen diffuusinen, pragmaattinen ja konvergoiva, meille sopivampi tapa.

Omassa maailmankuvassamme jälkimmäinen on tuotteliaampi ja hyödyllisempi, hyvinvointiyhteiskunnan talouden perusta, edellinen kuitenkin usein onnellisempi ja sisäisesti ehyempi. Naiset ymmärtävät sen Suomessa miehiä paremmin, väitetään ja puhutaan mentaaliälystä, Yhdysvalloista meille tulleesta pragmaattisesta divergoinnista, psykofyysisestä kokonaisuudesta.

Miehet vaikenevat, mutta ymmärtävät toki mistä on kysymys. Niiden yhdistäminen ei liene mahdoton tehtävä sekään kahden hyvin erilaisen kulttuurin yhteistyössä Mersin alueen ja suomalaisten maakuntien, Savon ja Hämeen yhteistyössä. Jo savolaisilla on hieman vaikeaa ymmärtää hämäläisiä ja syy on aivan sama, konvergoivan ja divergoivan kulttuurien eroissa.

Luovassa, innovoivassa elämässä lapsi ei tarvitse lisävirikkeitä. Lapsi kykenee rakentamaan ne tyhjästä, on geeneiltään aina luova ja innovatiivinen, diffuusioprosessit ovat auki, uutta otetaan koko ajan vastaan. Sen sijaan aikuiselle on rakennettava puitteet, jotka mahdollistavat innovaatiorakenteiden synnyn ja luovat prosessit.

Casash

Toivomme hyvää matkaa Mersin ystävillemme ja odotamme islantilaisilta maltillista suhtautumista maanosamme kehitykseen sotkematta kohtuuttomasti käsitteitä “cash” ja “ash”, ellei tavoitteena ole uusi symboli-innovaatio “casash”, kuvaten tällöin ilmastomuutoksen viimeistä vaihetta ja sen aikaansaamaa tulivuoren aivastusta, Perun intiaanien Arctic Babylonista tuttua uhrilehtoa (Casash) lähellä Klazomenen kylää, James Balanon teoksesta tuttua “casash” -käsitettä, jossa yhdistyvät tuhannet tuon prosessin yhteiset juuret, paljastamatta kaikkea kerralla ja ilman monikulttuurista oivallusta sen merkityksestä ja turkkilaisesta taustasta espanjalaisten konkisdatorien vallatessa maan ja ikivanhan inkojen ja mayakansan historian kadotessa ja paljastuessa nyt uudelleen etenkin suomalaisten arkeologien ja antropologien työn tuloksena juuri noilla alueilla kaivauksiaan suorittaen. Menetystä tälle arvokkaalle työlle, joka paljastaa, ketä me lopulta olemme Babylonin tornin rakentajina ja hajalle moneen kertaan lyötyinä ihmisinä.






The program of Mersin area to Häme region in 2010

The participant list of visits:

Mrs. Nuray Tanis, Mersin Tarsus Organized Industrial Zone, www.mtosb.org.tr
Mr. Hasan Cay, Mersin Tarsus Organized Industrial Zone
Mrs. Ozgur Durmaz, General Manager, Science Park of Mersin, www.technoscope.com.tr
Mr. Mahmut Tashan, General Manager, Science Park of Mersin
Mr. Mehmet Karabulut, General Manager of ORGUB (Organic fertilizer producer) www. orgub.com
Mrs. Seniye Kazanc, General Manager of KADIOGLU Baharat, www.kadioglubharat.com
Ms. Leyla Censi, Production manager of BERTAN Civata, www.berdanmakina.com
Mr. Mustafa Curuk, Teacher, Seyhan Adult Education Center
Mrs. Hatice Kilinc, Head master of Toroslar Technical and Vocational High School for Girls
Mr. Kursat Sahin, Tarsus Technical and Vocational High School, metal processing works.



Thursday 15.4. 2010

Forssa region

10.00 Town house (Turuntie 18)

Welcome and Introduction
Tapani Venho, City manager
Business and entrepreurship
Timo Lindvall, FSKK, General manager
Häme Vocational High School in Forssa
Heikki Ruohomaa, Head of department

Coordinator: Anita Joenpalo, Head of the governement office
(anita.joenpalo@forssa.fi)

Lunch about 11.30 a’clock in Varimakkee

12.30 Envitec and envitec area

Introduction
Immo Sundholm LHJH, General manager
Agropolis Science Park
Juha Pirkkamaa, Head of department

Coffe break Abut 14.30 a’clock



15.30-18.00 Ypäjä and Horse Cluster

Coordinator:
Juha Pirkkamaa (juha.pirkkamaa@agropolis.fi)


Friday 16.4

The City of Hämeenlinna

11.00 Raatihuone/ Townhall

Kaupungin tervehdys ja esittelypuheenvuorot

Welcome and Introduction
Tapani Hellsten, City manager

Koordinaattorina kaupunginjohtajan sihteeri

Coordinator:
Anja Saarinen, Secretary to city manager
(anja.saarinen@hameenlinna.fi)

Lounas noin kello 12.00/ Lunch about 12.00 a’clock

13.00 Innopark - technology centre/ (Visamäki/ Vankalähde 7)

13.00-13.10 Tervetuloa, Innoparkin esittely Mikko Koivulehto, ohjelmajohtaja
Welcome and Introduction , Esa Marttila, Manager
13.10-13.30 Digibusines -klusteri Hämeessä. Hanna Nordlund, ohjelmapäällikkö
Cluster of digibusiness in Häme region, Hanna Nordlund, Program manager
13.30-13.45 Innoparkin toimitilat, Esa Mattila, Toimitilajohtaja
Action Building in Innopark, Esa Mattila, Manager
13.45-15.00 Introduction of Innosteel Factory Ltd, Pasi-Pekka Kyttänen, General manager (5 km)

Coordinator: Mikko Koivulehto (mikko.koivulehto@innopark.fi

15.00 HAMK / University of Applied Scienses (Visamäki)

15-00-17.00
Introduction and activity

Coordinator: Tapani Pöykkö, Manager of Research and Development (R&D) Bioecology
Tapani.Pöykkö@hamk.fi

Helmikabinetti, D-talo, Visamäki


Saturday 17.4

MTT, Jokioinen


10.00 MTT (Manor House)

Agrifood Research Finland (MTT)

Welcome and Introduction
Erkki Kemppainen, Director General
EU Life -programs and network & clusters
Sirpa Kurppa, prof

Lunch about 12.00 a’clock

Evaluation process and action plan to the future
Mersin & Hame region

Rabbe Thun, Chairman


Coordinator:
Matti Luostarinen, PhD, ScD, Principal Research Scientist
(matti.luostarinen@mtt.fi)

Kolme pääsiäisen ajan kertomusta

Omituinen haastattelu


Kasanedustaja Marja Tiura antoi Apu -lehdelle haastattelun. Alkamatta käydä läpi sen synnyttämää pääsiäisen ajan kärsimysnäytelmää, lopputuloksena oli Marja Tiuran ero varapuheenjohtajan paikalta ja hänen miehensä Olli Ainolan ero tehtävästään Ylen taloustoimituksen päällikkönä. Varmaan tapahtumasarjalla on ollut vielä syvempiä vaikutuksia näiden ihmisten lähiympäristöön ja perhe-elämään, lapsiin. Puheenjohtaja Kataisen mielestä kyseessä oli “Aika lailla suomenennätystasoa turhimmassa aiheessa” (HS. 7.4.). Katainen on oikeassa.

Felix Kersten

Pyhien aikaan Yle esitti ties monennenko kerran Emmanuel Amaran dokumentin Heinrich Himmlerin henkilääkäri Felix Kerstenin uskomattomasta kärsimysnäytelmästä historioitsijoiden ja hänen poikansa Arno Kerstenin kuvaamana. Himmler oli Gestapon päällikkö sekä keskitys- ja tuhoamisleirien isä toisen maailmansodan Saksassa. Musta perkele, jonka kunnianhimo päällikkyydestä kasvoi sodan kestäessä ja tuotti myös tulosta Hitlerin rinnalla.

Kersten hakeutui kirjavien vaiheiden jälkeen pelätyn SS-organisaattorin ja keskistysleirien isänä tunnetun Himmlerin henkilääkäriksi. Hän oli hankkinut poikkeuksellisia taitoja länsimaisen lääketieteen luontaishoitajana ja hierojana Tiibetissä ja tunnettiin niistä maailman poliittisen eliitin kertomana, etenkin Hollannin prinssipuolison Hendrikin ja Italian ulkoministeri, kreivi Galeazzo Cianon välittämänä vatsavaivoistaan valittaneelle Himmlerille.

Himmler oli sairaalloinen ja kärsi etenkin selittämättömistä vatsavaivoista, joita hänen “maaginen buddha” hoiti aluksi kokeiluluonteisesti ja myöhemmin jääden pysyvästi saksalaisen natsipyövelin lähimmäksi sydänystäväksi, hoitajaksi monine psykologisine taitoineen ja hoitavine käsineen. Ihmiskehon toiminnallinen ja fysiologinen, psyykkinen ja somaattinen, olivat hänelle tuttuja siinä missä kyky manipuloida hoidettavaansa.

Manuaalisen terapian magnetisööri

Dokumentin mukaan Virossa syntynyt, baltiansaksalainen, sisällissotaan Suomessa osallistunut ja suomalaistunut Felix Kersten alkoi vaikuttaa natsi-Saksan vatsavaivoihin sisältä käsin pyrkimällä vapauttamaan keskitysleiriin joutuvia, ja myöhemmin hänestä tuli jopa keskeinen pääneuvottelija yhdessä Punaisen Ristin ja juutalaisjärjestön edustajien välimiehenä Himmlerin suuntaan vapautettaessa leirien vankeja varmalta tuholta sodan loppuvaiheessa. Puhuttiin tuhansista, kymmenistä tuhansista pelastetuista. Aluksi etenkin hollantilaisia, belgialaisia, norjalaisia ja tanskalaisia Ruotsiin kuljettaen toimimalla yhdysmiehenä ruotsalaisen kreivi Folke Bernandotten ja Himmlerin välillä.

Sodan päätyttyä Ruotsin valtio, tärkein uhrien vastaanottaja, kieltäytyi ottamasta Kersteniä suojiinsa ja piti tätä viime kädessä Himmlerin henkilääkärinä. Kansakotia haluttiin rakentaa maailmansodan jälkeen tavalla, jossa Kersten olisi ollut ongelmajätettä, johon Ruotsi ei halunnut käsiään liata. Menköön siis kotimaahansa Suomeen, jossa sodan uhrit ja marttyyrit, syntipukit, kiusaajat ja kiusatut, olivat tuttu ilmiö, ja jatkuvat edelleen pääsiäisenä 2010 vanhan sosiaalisen pääoman ja muistin tukemana draamana.

Korkeita kunniamerkkejä Hollannista ja Ranskasta

Felix Kerstenin uskomaton kertomus on uskottava, jos sen sitoo suomalaiseen kokemukseen sodasta, pyövelin ja uhrin vaihtuvasta roolista, ja lääkärin tapaan toimia eettisesti samalla ottaen riskejä, jotka olivat viedä hänet itsensä Heydrichin epäilemänä agenttina kuolemanleirille.

Sankaruuden ja pimeän petturuuden raja on hiuksen hieno ja syntyy historian antamana tuomiona, jossa oleellista on myös luonnollisesti myöhempi tapahtumien kulku ja sodassa sen lopputulos. Historian kun kirjoittaa aina voittaja.

Oleellista on että Felix Kerstenin toiminta pelasti ihmishenkiä olkoonkin, että hän hoiti samalla historian suurinta pyöveliä sodan alusta sen loppuun saakka. Hänen asemansa Himmlerin lääkärinä mahdollisti tämän toiminnan. Kun sitä tarkkailee kauempaa, on tunnettava myös Himmlerin asema ja tarkoituksenmukainen toiminta sodan kääntyessä varmaksi tappioksi.

Himmler allekirjoitti sopimuksen, jossa keskitysleirejä ei räjäytetty ja niiden hallinto antautui liittoutuneiden saapuessa. Neuvottelu tapahtui myöhään yöllä Hitlerin syntymäpäivän jälkeen ja mukana olivat Himmlerin ohella juutalaisten maailmankonferenssin puheenjohtaja Norbert Manzur, Himmler ja Kersten sen keskeisenä järjestäjänä.

Ketjuuntuvat kaaosteorian kuvaukset

Pääsiäisen kolmas kiintoisa fiktiivinen kertomus oli kaksiosainen elokuva liikenneonnettomuudesta. Se esitettiin takautuvin kuvin ja välillä palaten autojen ketjukolarissa mukana olleiden moottoriliikennetien uhreihin ja heidän tarinaansa. Keskiössä liikkui liian fiksu tutkija, poliisi, jolla oli taipumusta hakea selitystä kullekin ketjuonnettomuuden uhrille erikseen, viedä tapaus liikenneonnettomuudesta ketjuuntuen syvemmälle, jolloin jokaisen tapahtuman sisältä alkoi paljastua yhä uusia juonen alkuja ja rikosten päättymätön vyyhti. Liikenneonnettomuudesta oli yllättäen syntymässä mafiaperheen tarina, jossa viimenen tappo tapahtui vielä kolarin jälkeen anopin menettäessä henkensä liikenneonnettomuuden kaaoksen mahdollistaessa sopivat lavasteet ikävän ihmisen poistamiseen kolme vuosikymmentä jatkuneen kiusanteon jälkeen.

Kaikilla onnettomuuden osallisilla oli jotain peiteltävää ja lopulta suurin syyllinen olikin vaatimaton mehiläinen, kaaosteorian tapaan kaiken käynnistänyt syntipukki, joka oli joutunut tahtomattaan ansaan henkilöauton sisälle, pörräsi ensimmäisen kolariauton kuljettajan kiusaksi ja oli lopulta pitkän, katkeamattoman prosessin alkulähde.

Ilman tätä kiusanhenkeä, vangiksi jäänyttä hyönteistä, poistamalla se etukäteen hengiltä, mitään ketjukolaria ja sen ketjuunnuttavia myöhempiä poliisin selvittämiä ilmiöitä ei olisi tullut esille. Elämä olisi muutenkin mennyt latuja, jotka olisivat nyt toiset kuin ennen tuota onnetonta mehiläisen aiheuttamaa kolarisumaa, sen tuomaa onnea ja onnettomuutta.

Kaaos ei ole rationaalinen ketju

Poistamalla yksi tekijä luvultaan äärettömästä tekijöiden joukosta, Felix Kersten ei olisi tavannut Himmleriä, emmekä me pohtisi hänen osuuttaan juutalaisten kohtaloihin, tiibetiläisen koulutuksen mahdollisesti saaneen puolisuomalaisen lääkärin elämäntarinaan hänen poikansa ja historioitsijoiden kertomana ja värittämänä lineaaristen ja ketjuuntuvien, tarkkaan valittujen tapahtumien satuna Emmanuel Amaran tapaan dokumentteja tehden.

Sadun kertoja valitsee jo etukäteen tarinan draaman, jännitteet ja tragedian, historian lehtien synkät sivut ja niiden henkilöt, kerronnan reitit ja sulkee pois turhan mehiläisen, miljoonat väliin tulevat tapahtumat ja niiden vaikutuksen Felix Kerstenin elämään ja toimintatapaan Himmlerin henkilääkärinä. Se muistutti mehiläistä joutuneena väärän auton sisään ja toimien siellä mehiläisen luonteelle tyypilliseen tapaan pörräten.

Kerstenin ja Emmanuel Amandan tarinan onneksi Felixillä, magnetisöörillä puoskarilla, oli poika, joka ymmärsi isäänsä ja rakasti tätä sokeasti, myös tämän omituisia ratkaisuja pysyä Himmlerin lähimpänä avustajana mehiläisenä pörräten ja säilyttäen henkensä hunajaa tuottaen. Juutalaisten onneksi Himmler oli sodan päättyessä täysijärkinen ja hyväksyi leirien purkamisen vaiheessa, jolloin Berliini oli jo pommitettu raunioiksi. Kaikkien onneksi löytyi valtioita, jotka olivat valmiina ottamaan vastaan leirien nälkiintyneet ryysyläiset.

Tiura ja pääsiäisen sanoma

Poistamalla yksi muuttuja Marja Tiuran tai hänen lähiympäristönsä vaikuttajista, Apu -lehden toimittajan aktiviteetista, hiljaisen viikon vähäinen uutisanti, meillä ei olisi kertomusta, jonka lopputuloksena on lohduton tapamme vaatia eroa sekä häneltä että hänen mieheltään. Ruotsalaiset ymmärtävät tätä käytöstämme meitä itseämme paremmin ja venäläiset kokevat sen koomisena.

Sen pohdinta on yhtä hyödytöntä kuin seurata, miksi ja miten mehiläinen joutui autoon, joka aiheutti lopulta kymmenien ihmisten elämän täydellisen muuttumisen ja moottoriliikennetiellä tuhansien muiden samankaltaisten tapahtumien joukossa.

Yhden asian poimiminen tuosta virrasta, sen lineaarisen kuvaamisen draama, on vain tapa hakea myyvä uutinen, tehdä siitä draaman ainesten kautta puhutteleva hiljaisen viikon kärsimysnäytelmä suomalaiseen tapaan, ja aina samoista viihteellisistä printtimedioista sitä hakien, sekä käyttäen samoja jo kokeneita näyttelijöitä. Tällä kertaa Matti Nykänen näyttelijöistämme puuttui tai jäi taustahahmoksi. Toki hänetkin iltalehdissä mainittiin.

Sosiaalisten medioitten kilpailu

Se että tällaiset tapahtumat ja niiden kuvaukset yleistyvät, tulevat esille juuri pääsiäisenä, kertovat sosiaalisten medioitten yleistymisestä. Kun Facebookissa on jo liki 500 miljoonaa käyttäjää, Twitter ja blogit miljardien elämää, emme elä enää lineaaristen ja yksisilmäisten mustavalkeiden valheitten varjossa vaan globaalissa verkostossa, jossa muuttujia, tapahtumiin vaikuttavia ilmiöitä on määrätön määrä.

Kun ne vaikuttavat reaaliaikaisesti, eikä niiden tulkinta ole yksisuuntainen, perinteisen median sepittämä lineaarisesti etenevä ilkikurinen tarina, kertomuksen draaman juoni katoaa. Joka uskoo niihin, uskoi myös lapsena satuihin eikä pohtinut, miksi ilmiöt syntyvät ja elävät sellaista elämää, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja joillakin on taipumusta hankkiutua syntipukeiksi, marttyyreiksi ja toisilla taas pyöveleiksi. Se on kristinopin perussanomaa, synnin luonteen tulkintaa ja armon merkityksen korostamista silloin, kun muuta keinoa ei oikein enää ole edes Paavilla itsellään pyytämättä medoiltamme anteeksi uudessa mediayhteiskunnassa ja sen ikävällä tavalla paljastavassa totuudessa.

Loimijoen tulvat

Tulvat kuriin Itämerta puhdistettaessa

Kevättulvat ovat alkaneet ja vesi nousee Loimijoella pelloille kauas ravinteita kesäisin sitovien suojavyöhykkeiden ja -kaistojen taakse. Laskelmien mukaan koko vesistöihimme huuhtoutuvasta typpi- ja fosforikuormasta valtaosa joutuu vesitöihin ja mereen juuri nyt tulvavesien kuljettamana. Vaikka luvut vuosittain vaihtelevat kevät- ja syystulvien osuus on keskimäärin 70-90 % koko vuotuisesta ravinnehuuhtoumasta. Nyt Loimijoella päädytään yli 90 % arvoihin, vaikka kesä olisikin hieman sateisempi. Se on paljon puhuva tieto niille, jotka osoittavat maataloutta kesäisin sormellaan puhuessaan Itämeren ravinteista. Kun korjauksia tehdään, on puututtava oikeaan asiaan ja jätettävä marginaaliset vähemmälle.

Loimijoki-ohjelma

Ennen EU -jäsenyyttämme teimme MTT:n ohjaamana Loimijokilaaksossa tilakohtaisia tutkimuksia, joita jatkoimme myöhemmin uusien EU-ohjelmien käyttöönoton jälkeen. Loimijokiohjelman vetäminen oli oman Hämeen muuttoni syy liki tarkalleen kaksi vuosikymmentä takaperin.

Loimijokilaakso on tyypillinen voimakkaasti viljelty savipeltojen valuma-alue, jossa ei ole juurikaan tulvia estäviä laajoja järvialtaita. Juuri nyt viljelijöillä ei ole paljoakaan tehtävissä estääkseen ravinteiden joutumisen Kokemäenjoen kautta Pohjanlahteen ja Itämereen. Tulvien torjunta on tärkein maataloutta koskeva yksittäinen keino estää ravinteiden joutuminen mereen, ja ne tulisi kyetä hoitamaan viemättä keskustelua Itämeren tilasta syyllistäen yksittäisiä viljelijöitämme. Viljelijä ei voi tälle 90 %:n ravinne valumalle yhtään mitään. Se on poissa hänen toimeentulostaan ja keväinen kirous pelloilla.

Pisteistä tulevaa hajakuormaa

Kesäisin tilanne on toinen, jolloin hajakuormaksi kutsuttu maatalouden typpi- ja fosforivaluma syntyy eri puolilla Suomea erilaisella mekanismilla, johtuen jo yksinomaan viljelyn aktiviteetista ja rakenteesta, maaperästä, hydrologisista ja biologisista eroista sekä vanhoista maaseudun sosioekonomisista yhteisöllisistä kulttuurivaikuttajista. Hämeen tai Pohjanmaan savilakeuksilla tilanne on hyvin erityyppinen kuin vaikkapa järvi-Suomen vaara-alueiden pienten peltokuvioiden maaseudulla moreeni- tai turvemailla työskennellen. Eroja on myös viljelytavoissa, asutuksessa ja maankäytön historiassa.

Ympäristö koetaan järvien rannoilla ja koskipaikoilla, suvantoaltailla, meren rannalla ja kuivalla kankaalla, vuorten laaksoissa eri tavalla. Ympäristön arvostukset ja asenteet, suhde lähiympäristöön, syntyy kuitenkin psykologisesti hyvin samankaltaisten prosessien tuloksena. Suomeen ympäristöpsykologia, -sosiologia ja -talous tulivat melkoisen myöhään tutkimus- ja oppiaineina. Nykyisin ympäristöjuridiikka alkaa olla kysytympi opiskeluala kuin ympäristöbiologia. Itse suosittelen ympäristöalan asiantuntijoille hyvin laaja-alaista opiskelua, jossa erikoistuminen tapahtuu myöhemmin tuntien riittävästi koko tieteenalan poikkitieteistä ajattelua, kaikkien tieteenalojen yhteisenä toimintakenttänä.

Paikallinen, kansallinen ja globaali

Loimijokilaaksossa tutkimuksemme kohdistui noin tuhanteen maatilaan. Olimme erityisen kiinnostuneita fyysisten, kemiallisten ja biologisten prosessien rinnalla viljelijöiden asenteista ja arvoista, niiden muutoksista vertaillen EU:n tuomaa monikansallista lainsäädäntöä koko maasta saataviin tuloksiin. Mukana oli myös tulevan Hämeen ammattikorkeakoulun oppilaita tutkijoiden apuna. Forssan lehti kirjoitti aiheesta kymmeniä artikkeleja 1990-luvun laman ja “tähtikuntien” kuihtuvaa ohjelmaa sekä agropoliksen käynnistymistä seuraten.

Sosiaalisen median orastava alku

Prosessin ehkä tärkein anti liittyi tutkimuksen, koulutuksen ja neuvonnan merkityksen korostumiseen rinnan medioitten tiedon jakamisen ja leviämisen (diffuusio) kanssa. Mediayhteiskunta, tänään sosiaalinen media, oli ehkä tärkein yksittäinen prosessin ohjaajista ja syntyi agronet internetin rinnalla. Tämä “uusmedia” oli liki tulvaveteen verrattava ilmiö prosentein laskien ja se oli jo tuolloin voitava erottaa marginaalisista ilmiöistä.

Kun tutkijat ja opiskelijat kävivät tilat läpi selvittäen samalla tilakohtaisesti ja yhdessä laajempien valuma-alueiden tilojen toimenpiteitä yhdistäen, asenteet ympäristön hoitoon muuttuivat Loimijokilaakson koetiloilla Tammelasta Forssan ja Jokioisten kautta Ypäjälle oleellisesti, verrattuna valtakunnalliseen keskiarvoon. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman alueen omaa, tutkimuksen tuloksista tapahtuvaa tiedottamista. Se rajoittui kuin veitsellä leikaten Forssan Lehden levikkialueelle.

Koko ohjelmasta ei tiedetty Helsingin Sanomien levikkialueella mitään ja agro -alkuiset käsitteet olivat viheliäisiä jo symboli kokemuksinakin Helsingistä katsoen. Tulva tuli mutta väärältä suunnalta ja viivästyen. Paikalliset innovaatioaallon jarruttajat olivat odotetusti vaikeampia kuin kansalliset ja kansainväliset.

Internet ja Agropolis levisivät maailmalla Googlen tavoin ja sähkövirran tyyppisenä innovaationa. Kukaan ei tänään kysele sähkövirran käytön hyveistä ja paheista, tavastamme käyttää sitä sopimattomalla tavalla tai opettaen sen käyttöä viisaan vanhemman neuvoin, kuten internetin kohdalla käyttäydymme.

Ympäristö on kaiken keskiössä

Maatilojen ja kylien yhteinen aktiviteetti Loimijoen yläjuoksun korjaamiseksi muuttui vertailualueita oleellisesti positiivisemmaksi ja myös keinovalikoima lisääntyi ja kattoi sekä fyysisiä, biologisia, taloudellisia ja sosiaalisia yhteistyömuotoja koko jokilaakson ympäristön tilan korjaamiseksi.

Parhaimmillaan näitä yhteisesti toteutettuja hankkeita oli käynnissä useita kymmeniä ja ongelmana oli lähinnä rahoituksen hankinta nopeasti lisääntyneen ja muusta maasta tai Hämeestä poikkeavan uuden aktiviteetin toteuttamiseksi. Ilmiö on yleinen, ja liittyy ongelmalliseen innovaatioprosessien yhteisöllisen toteutuksen hoitoon, kun ne poikkeavat laajemmasta esim. kansallisesta jo valitusta korporatiivisen valtion toimintamallista, tässä tapauksessa maatalouspolitiikasta EU jäsenyytemme alkaessa. Korporatiivinen valtio ja hierarkinen hallinto jarruttivat uusmedian ja sosiaalisen yhteisömedian ympäristöohjelman sisäänajoa Loimijokilaaksossa loppuun saakka.

Tulvan suuta on aina yhteisöä ja innovaatiota ruokkiva suunta

Kun ongelmat maatiloilla ovat ympäristön hoidossa liki salapoliisityöhön verrattavaa tutkimusta, niiden korjaaminenkin vaatii suurilla, satojen tilojen yhteisillä valuma-alueilla, peltolohkoilla ja yksittäisissä erityistapauksissa sellaista osaamista ja korjausliikkeitä, jossa uudet ratkaisut on mahdollista hyödyntää kohdentamalla rahoitus innovaatioprosesseja, tutkimusta ja koulutusta, yhteisöllisyyttä ruokkivaan suuntaan, tänään siis sosiaalisten medioiden suuntaan ja ne tuntien.

Yksittäinen viljelijä ei voi edes aavistaa kuinka erot ravinteiden määrissä saattavat olla kymmenkertaisia salaojaputkista otettavissa näytteissä silloin, kun vesi on vuoripuron kirkasta ja toimenpiteet tilalla on tehty hyvin ja moitteettomasti.

Pitkäperjantai

Virkkusen nekrologi

Janne Virkkunen kirjoittaa viimeiseksi jääneessä päätoimittajan kolumnissaan 31.3 Helsingin Sanomissa kuinka vastaisuudessa hyvältä journalismilta vaaditaan taitoa oivaltaa, yhdistellä asioita, analysoida ja esittää hyvin perusteltuja mielipiteitä, syventää ja kyseenalaistaa. Hyvä lehti vastaa myös kysymyksiin, joita lukija ei osaa edes kysyä. Lisäksi tärkeämpää on usein kysymys, ei niinkään vastaus. Oikea kysymys pitää tiellä, ei niinkään vastaus, joka annetaan kysymykseen, jota ei koskaan edes esitetty.

Vain visioiva, innovointiin kyvykäs media, kykenee esittämään kysymyksiä ja siirtämään valon sellaiseen hiljaiseen kohteeseen, jossa liikkuu valta, tuleva arkielämän yhteinen kokemuksemme.

Tuon voisi kertoa olevan myös hyvän blogin ja sosiaalisen median tavoite, jossa kansalaismedia ei vain tarjoa mahdollisuutta olla ajan tasalla, vaan samalla hyväksyä kriittisyys ja myös sietää kritiikin tuoma palaute, nopea tapa reagoida reaaliaikaiseen maailmaan.

Ristillä hankittu vapaus

Anders Cydenius Kokkolasta ja sananvapauden pyhä aate ovat myös suomalaisen sosiaalisen median kasvupohjaa. Siitä ei saa tinkiä tuumaakaan. Se juuri takaa sivistyskansan kasvun ja innovaatiopohjan perustan, sosiaalisten innovaatioiden ja tänään innovaatiojournalismin yhteydet perinteiseen tekniseen ja luonnontieteiseen luovuuteen ja osaamiseemme siellä.

Innovaatiopolitiikastamme ja sen uudistamisesta on Hesarissa hyvä, useamman alan taitajan mielipide aprillipäivänä 1.4. Allekirjoitan sen mieluusti itsekin ja lisäten mukaan pari kohtaa, ikivanhasta tieteen teon deduktiosta syntyviä ilmiöitä nyt myös kirjallisuudessa ja musiikissa, kuvataiteissamme ilmenevinä orastavina alkuina.

Niitä eivät saa induktiivisesta ja empiirisestä tieteestä ihastuneet tuhota omalla ylimielisyydellään, portinvartijoina toimien ja kilpaillen kvartaalitalouden perustieteen elintilaa kaventavasta rahoituksesta. Sellainen lyhytnäköisyys vie meiltä lähteen paikan ja kaivo kuivuu kannetusta vedestä, diffuusisesta ja imitoidusta opistamme. Tämä deduktion perusta on hyvin kristillinen ja myös protestanttinen oppi, ristillä meille hankittu vapaus olla kriittinen ja innovatiivinen, luova ja epäilevä.

Descartes ja Einstein

Einstein toimi aikanaan deduktion oppimestarina, perustieteen fyysikkona. Syy oli Saksan valtion ja hänen juutalaisen syntyperänsä. Soveltava fysiikka oli silloin muodissa ja se oli kunnon arjalaisten insinöörien hoitamaa. Juutalaisille jäi näin vain perustutkimus, jota ei arvostettu. Nyt on nähtävissä samaa logiikkaa, olkoonkin ettei taustalla ole niinkään etniset esteet kuin kilpailu tieteen sovelluksista ja kiivastahtisen yhteiskunnan tulosvastuu, innovaatiot, jotka eivät ole sidoksissa enää yhteiskunnan kokonaisuuteen, sosiaalisiin ja kulttuurisiin kehikkoihin ja innovaation alkuperäiseen sosiaaliseen viitekehikkoon, symbolikieleemme. Se on pahoinvointimme taustalla piilevä ensimmäinen virhe, josta myös Einstein meitä varoitti. Empiirinen johtaa vain likimääräiseen ja samalla täysin harhaan.

Omahyväinen oppi on kuolemansynti

Virkkunen lopettaa Descartesin, 1600-luvun tiedemiehen, deduktiivisen tieteen ihanteen ja Arctic Babylonin päähenkilön sanoihin: “Vaikka onkin laita niin, että vain tylsät ja typerät eivät taivu ihmettelyyn, on toisaalta totta, etteivät kaikkein henkevimmätkään ole siihen taipuvaisimpia. Taipumusta ihmettelyyn on parhaasta päästä niissä, joissa on varsi terve järki, mutta jotka eivät ole kovin omahyväisiä”.

Sofi Oksanen ei ole omahyväinen ihminen. Omahyväinen ihminen ei taivu sellaiseen tekstiin, johon hänen palkittu romaaninsa lukijaa kuljettaa. Trillerin ja eeppisen teoksen ainekset, rakenteellinen oivallus, ihmisenä olemisen valheellisuus, Neuvosto-Eestin ymmärrys kuvaten pienet asiat tarkasti, ei syyllistäen tai tuomiten, korostaa vain niiden upeita tasoja.

Nykyhetki näkyy historiassa paremmin kuin kohdatessamme sen nyt ja tässä. Koulun, kodin, työpaikan sadismi, nyrkiniskut, ilkeämielisyys, ihmiskauppa, kansainvälinen rikollisuus tai kommunismin pakkovalta ovat niitä suuria teemoja, joiden ympärille Sofi Oksasen kirja ja Janne Virkkusen aika osuivat, ja jotka oli kyettävä kertomaan tekemättä lehdestä ulkokohtaista, journalismista ihmisestä vierottavaa markkinahälinää, moneen suuntaan kyykistynyttä kyyristelyä takavuosiemme tapaan. Se että kirja tai media, journalisti, palkitaan on seurausta oikea-aikaisesta toiminnasta siinä viitekehyksessä, jossa hän asiansa esittää.

Mustat Pohjois-Kaukasian lesket

Vuonna 2002 naisterroristi vahti vankejaan Dubrovska-teatterissa Moskovassa. Tunnen Pohjois-Kaukasiaa, olen kirjoittanut sieltä matkaraportteja 1970-luvulta. Ne ovat epäileviä, pelosta puhuvia ja samalla valoisia, aivan kuin turistin kirjaamaa kronikkaa, mutta peläten kaiken aikaa koko tuon näytelmän puolesta, kulissien kaatumista turistien niskaan.

Visio Neuvostovallan kaatumisesta oli mahdollista nähdä jo varhain ja sen vaikutukset ovat globaali ilmiö vielä kauan meidän jälkeemme. Historia ei ole vain kerrostuma vaan osa geenejämme, holistinen ilmiö, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja medioitten on annettava meille valmiuksia ottaa tämä kollektiivinen viesti, ihmismielen sinfonia, vastaan. Asettaa valo ihollemme ja jättää se tauluna seinällemme. Sen kertomus avautuu kyllä myöhemmin ilman portinvartijaakin ja Garavaggion tapaa maalata siitä meille taulu 1600-luvun ja Barokin aikaa eläen.

Koston kierre

Mustiksi leskiksi kutsutut naisterroristit ovat tšetšeenimiesten leskiä, poikien äitejä, sisaria. Naisen viha Ingusiassa, Dagsetanissa, Georgian pohjoisrajoilla on luettavissa Sofi Okasen kirjan niissä luvuissa, jossa metron ovet sulkeutuvat Moskovassa, irronneet tummuneet kaakelit on korvattu vaaleammilla, marmorissa näkyy mustien leskien pommien naulat, ikään kuin pojan kantamassa pommiaan, itse valmistamaansa, suomalaisen marketin aamuruuhkassa, reppuselässä.

Kun Yhdysvaltain presidentti Bush lupasi kostoa terroristeille, ampua heidät ulos Afganistanin luolista, pääministeri Putin lupaa savustaa heidät ulos viemäreistä. Se on uhoa, joka kohdistuu ammuttuna omaan jalkaan, reppuselkäiseen poikaan. Se mikä toimi hierkisessa, ei toiminut siinä sivilisaatiossa, joka oli heterarkinen, verkottunut ja jossa näkökulma on haettava tulkiten inkojen ja mayakansan viestejä Brasiliassa kauempaa kuin itse tuntemiemme talousmuotojen, agraarin tai linnoittautuneen Hansankaupan ja sen yhdyskuntien sisältä. Peltoja ei rakenneta ympyrään ja heksagonialisiin rakenteisiin, eikä niitä nosteta kymmenien metrien korkeuteen. Oma näkökulma on muutettava, ei inkojen ja Maykansan historiaa, jonka hävitimme.

Vallihauta linnan muurien sisäpuolella on aivan väärässä paikassa näissä Brasiliasta löytyneissä maamuodoissa, joiden ikä on yli 4000 vuotta ja jotka oma kulttuurimme tuhosi Espanjasta ja Portugalista sinne väkivalloin ja verisesti ryöstötarkoituksessa tunkeutuen.

Hidas eurooppalainen deduktio

Deduktio oli tuolloin jo tunnettu Etelä-Amerikassa, Kiinassa ja Descartes löysi sen tieteen ihanteen Hollannissa 1600-luvulla juuri kauppiaitten tuomana 30-vuotisen sodan rivisotilaana ja omin sanoin kuvaten enkelten tuomana viestinä ja unessa.

Tuon ajan eurooppalaisella tieteellä ja kulttuurilla ei ollut deduktiolle tilausta, ei edes empirismille muuten kuin taikauskoisena osana ajan levottomissa oloissa ja osana katolisen kirkon oppeja, Ignatius Loyolan jesuiittaveljestön toimintaa ja barokin taidetta tuota katolista kirkkoa tukien protestanttista liikettä vastaan.

Eurooppalaiset tiedeinstituutiot, Espanjan, Hollannin, Ranskan ja brittien akatemiat alkoivat syntyä juuri tarkoituksena koota noiden etäisten siirtomaiden henkisiä rikkauksia ja tulkita niiden sisältöä, jossa Descartes oli myös Ruotsin kuninkaan ja hovin käyttämä väline. On kokonaan toinen asia jakaa Nobeleja kuin ottaa palkintoja vastaan, koki myös Ruotsin kruununperillinen saadessaan lukihäiriöstään ensimmäisen palkintonsa ja siitä silmin nähden liikuttuen.

Lääketieteellistä jätettä

Itä-Kiinassa, Shandongin maakunnassa, joesta löytyi 21 vauvan ruumiit. Seitsemään ruumiiseen oli kiinnitetty paikallisen sairaalan tunnistuskortit. Uutinen on vähäinen, AP:n välittämä ja sen havaitsee Moskovan iskujen uhrien muistokukkien vierestä, yhdeltä palstalta (HS 31.3). Viranomaisten mukaan ruumiit löytyivät sillan alta Guangfujoesta Jiningin kaupungissa viikonloppuna. Samaan aikaan kun palmusunnuntain pienet noidat, kolme tyttöä, virpoivat ja varpoivat kotiovellani tuoreeksi terveeksi, tulevaksi vuodeksi. Nuo kiinalaiset maakunnat ovat tuttuja ja teimme siellä kiinalaisten yliopistojen kanssa yhteistä ympäristöohjelmaa EU:n rahoittamana ja brittien aloitteesta, heidän nimekkäimmän yliopistonsa toimiessa aluksi veturina.

Kiinaa on mahdotonta hallita sellaisen mediayhteiskunnan säännöin, joihin olemme oppineet eurooppalaisessa ja syrjäisen maan sisällä. 1200 miljoonaa ihmistä ja kaiken aikaa muuttuva ympäristö, kasvava talous, maaseudun ja metropolien välinen suhde, ovat mahdottomia jäsentää tai tehdä uutista, joka olisi muiden yläpuolella. Kukaan ei näytä hallitsevan mitä maassa tapahtuu ja miksi. Kiina ei ole Suomen tapaan maailman viimeinen sivu, Euroopan syrjäisin ja tuntemattomin yhden ilmiön kansakunta, pragmaattinen kone umpimielisyydessään, jota yksi media hallitsee portinvartijana.

Ruumiit oli sullottu jätesäkkeihin, keltaisiin pusseihin, joissa oli teksti “lääketieteellistä jätettä”. Kansa Päivälehden mukaan kaksi sairaalan työntekijää on pidätetty, yksi löydetystä vauvoista oli syntynyt viime vuoden huhtikuussa. Löydettyjen vauvojen sukupuoli ei ollut AP:n tiedossa. Se mitä tiedetään ovat juuri nämä yksittäisen ilmiöt, merestä näyttäytyvät jäävuoren huiput, joista teemme uutisemme, emmekä niitä pohdi sen kauemmin.

Yksi opettaja ja opetuslapset

Kun Henri Charriere kirjoitti omakohtaisen teoksensa pakkotyöleiriltä Ranskan Guayanassa Papillonin tarinanana, hänen kanssaan laivattiin samaan aikaan jo toistamiseen saarelle muuan Rene Belbenoit. Myös hän kirjoitti kokemuksistaan romaanin, joskin ei niin tunnettua kuin “Vanki nimeltä Papillon” eurooppalaisten tai suomalaisten lukemana ja elokuvana sitä seuraten. Berbenoitin romaani oli teoksena aiemmin syntynyt ja hyvin tunnettu toki sekin, ikään kuin originaali, johon Papillonia ja Henri Charrierin työtä voi tänään verrata.

Alkuperäinen on innovaatio ja sen myöhempi kaupallinen kopio, demon paranneltu diffuusio, imitoitu jäljitelmä, tapa elää toisen elämää. Kun suuret massat ottavat sen vastaan, diffuusinen tuote palkitaan, aika on otollinen ja kännykkä käy kaupaksi, kirjallinen tuote saa Nobelinsa siinä missä tieteen teoria sovelluksena rahansa.

Suurin riski on silloin teorian katoaminen, mayakansan ja inkojen kulttuurin hävitys, sosiaalisen ja kulttuurisen eksyminen tielle, jota seuraa kaaos ja kyvyttömyys hallita niitä välineitä, jotka ovat alun perin varastettuja, alkueräinen osaaja on kadonnut ja hautautunut Brasilian tropiikin metsiin mukanaan päivyri, jossa oli myös liki 500 vuotta pitkiä ajanjaksoja kuin vuosiksi merkittyinä. Niitä oma kulttuurimme, sen maatalous, teollisuus ja palveluelinkeinot eivät käytä tai ymmärrä. Sellainen kulttuuri on ollut epäilemättä omastamme poikkeava, eikä sitä pidä tulkita oman kokemuksemme ja sen antaman viitekehyksen, historian avulla.

Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät kulje samaa latua, saman valon ohjaamina kerjäläisestä ja keräilijästä, talonpojasta kohti teollista ja jälkiteollista palveluyhteiskuntaa hierarkisine organisaatioineen ja panos-tuotos kertoimineen kehityksen kehittyessä kulutuksen ja uuden keksimisen myötä.

Kaksi tarinaa mutta vain yksi pirunsaari

Henri Charrieren kirja muistutti aiemmin ilmestynyttä ja häntä moitittiin muiden vankien kokemusten kirjaamisesta ominaan ja Belbenoitin kertomuksen paloittelusta osaksi omia pirunsaaren kokemuksiaan. Ehkä näin kävikin. Se on hyvin yleinen piirre kirjallisuudessa ja tunnetaan myös tieteessä, etenkin netistä imuroiden. Toinen mahdollisuus on, että he elivät samalla saarella ja kuvasivat saman kokemansa helvetin. Sen, jonka olemme jo tarinana väsymiseen saakka omakohtaisesti seuranneet, nähneet kuvaruudusta mielen puuduttavana ja väkivallan viihteenä, pirunsaaren monin verroin raaempana internetin virtuaalielämänä.

Ajatus ettei se vaikuttaisi meihin, lapsiimme, on naiivi. Arvi Lind oli meidän perheemme uskottavimman tiedon tuonut henkilö, siinä missä Janne Virkkunen kirjoituksineen ja molemmat vaikuttivat vallankäyttäjinä myös piilotajuisesti. Molemmat tunsivat varmaan vastuunsa, mutta eivät välinettään, niiden vaikutusta niihin lapsiin ja kasvattajiin, jotka heitä seurasivat vuosikymmenet, ja joiden tuloksia seurasivat myöhemmin kauhistellen uutistensa muuttunutta raakuutta, väkivaltaa, maan ajautumista muutaman taajaman metropoliksi, yhden Helsingin Suomeksi.

Tänään lapsemme haluavat jotain vielä julmempaa, Mel Gibsonin tapaa esittää Kristuksen kärsimysnäytelmä. Mustat lesket terroristeina on kevyttä viihdettä, pienet tyttövauvat jätesäkeissä liian tuttua toistuessaan, globaali kauhu paikallisen rinnalla samaistumisen kohteena osa sellaista oivallusta, johon tuhatvuotinen geenistömme ja tunnemaailmamme eivät kykene, eikä niitä tulisi sellaiseen käyttää tai koulia.

Me yritämme analysoida ja järkeillä, muuttaa sanoiksi sellaista, joka ei ole mahdollista. Kuva Sofi Oksasesta Helsingin Sanomien sivuilla kertoo enemmän meille kuin hänen tuhannet sanansa. Se mitä hän puhuu kuvaruudussa olohuoneemme nurkassa, ei ole deduktiivisen ihmisen puhetta. Siihen hän on vielä liian nuori. Se on hänen onnensa, häntä lukevien onni. Einsteinkin oppi tämän filosofisen rakennelman tieteensä perustana vasta paljon suhteellisuuteoriansa julkaisemisen jälkeen. Hänen vaimonsa kelpuutettiin opettajaksi, mutta ei häntä itseään, ja sitä hän suri vanhana miehenä.

Michelangelo Merisi da Caravaggio

Pitkän perjantain Helsingin Sanomat (2.4) esittelee Caravaggion (1571-1610) taidetta. Toimittaja Pirjo Immosen tapa kuvata Caravaggio oman aikamme tulkkina ei ole kaukaa haettu. Hän kulki omaa tietään ja muistutti elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolinia. Molemmat elivät omia teitään ja täysillä, ulkona oman aikansa odotuksista ja kuolivat nuorina. Pasolinin opettajana toimi Caravaggio-tutkija Roberto Longhin. Hänen tulkintanaan maailma oli sairas ja kaipasi parantajaa.

Caravaggion levoton luonne vei veritekoihin ja katutappeluihin, karkotuksiin ja maanpakoon. Hän tunsi elämän laitapuolen ja maalauksissa korostuu oman aikamme monet vastenmieliset, Caravaggion raadollisesti kuvaamat ja aikanaan pyhää aihetta loukkaavat rahvaanomaiset ja arkiset näyt. Kun barokin taiteen olisi tullut ylistää Paavin kirkkoa, ymmärtää Ignatius Loyolan opit, aistin kohottamisen ohi oman älymme, Caravaggio maalasi aikansa todellisuuden sellaisena kuin sen näki ja jollainen se oikeasti myös oli.

Kun kylmä valo kohdistetaan iholle, se paljastaa internetin sosiaalisten medioitten tapaan, pikaisten vuodatusten kautta, kuvaruudun välittämänä, kipupisteemme ja ennakkoluulomme, kertoo ikävän totuuden omina kipupisteinämme, emmekä siedä pyhyyden kokemuksessamme tätä raadollista ulottuvuutta. Me joudumme jopa kieltämään lapsiltamme Jeesuksen viimeisten kärsimysten kuvausten seuraamisen tänään televisioelokuvana, ja samalla tunnustamme sen oman pyhimmän uskomme ja tuntojemme sakramenttina, tuijotamme tuota tuttua kuvaa tuhansissa kirkoissamme alttaritauluna, Caravaggion maalaamina töinä. Ja vain harvoin pohdimme sitä, miksi ristiinnaulitun Kristuksen pää kallistuu noissa alttaritauluissa oikealle retkahtaneena, ei siis suoraan alas tai vasemmalle, kuten oikeakätisen kohdalla saattaisi olettaa.

Jokainen Michelangelo Merisin kaunistelematon ja rehellinen kirkon hylkäämä maalaus ostettiin aikanaan keräilijöiden toimesta, ja niiden intiimit ja eroottiset, kidutusta, kuolemaa ja julmaa teloitusta kuvaavat, Ilja Repinin tapaan valolla vangitut yksityiskohdat, muuttuivat ajan myötä pyhiksi ja muistuttavat Venäjän terrori-iskuista, omasta liikkumisestamme elämän ja kuoleman välimaastossa metrossa matkustaen yhdessä reppuaan kantavan pojan kanssa. Useimmissa maalauksissa valo on taittunut kohtaan, jossa oleellinen hetki on juuri sekuntien murto-osissa, uuden mediamaailmamme lyhyessä hetkessä, jonka taitekohdan jälkeen mikään ei ole enää elämässämme entisensä.