Kevätmatti

Kevätmatti ennusti agraarin yhteiskunnan tulevaa siitä missä syysmatti talven ankaruutta. Takavuosina säästä puhuttiin enemmän kuin nyt ja ihminen oli luonnon armoilla. Niin on toki nytkin. Oikeammin nyt hän sitä vasta onkin, kun kohta liki 10 miljardia suuta pyritään ruokkimaan ja kaikki ovat omalla tavallaan ahneita, narsistisia ja hedonistisia, harvemmin altruistisia. Lievästi sanoen ja syyllistyen sopimattomaan kielenkäyttöön, olemme sekä kansakuntana että ihmiskuntana kusessa. Buchanan - tuottelias moralisti Olen maanviljelijän poika, siinä missä pari päivää takaperin kuollut talousnobelisti James Buchanan. Buchanan syntyi köyhän tennesseeläisen maanviljelijän poikana ja kuoli 9. tammikuuta 93 -vuotiaana Blackburgissa Virginiassa. Molemmilla suunnilla saan päivittäin kotisivulleni lukijoita. Enemmän kuitenkin maan itä- ja länsirannikoilta kuin sisämaasta. Kansas ja Teksas ovat kuitenkin poikkeuksia. Netin seuraajina ja lukijoina Yhdysvallat oiavt meitä edellä. Niin ovat kohta kaikki muutkin kansakunnat. Kun saa liki miljoonan valistuneita lukijoita Yhdysvalloista, se on paljon. Yhdysvalloissa bestseller kirjailija ylittää 10 000 kirjan rajan. Yhdysvalloissa ei lueta niin paljon kuin meillä luetaan, tai luettiin aikanaan. Sen rajan olen kirjoillani rikkonut. Niitä on vajaa sata ja artikkeleita tuhansia. Google löytää enemmän kuin kotisivustoni. Buchanan oli mahdottoman tuottelias viljelijän poika. Hän kirjoitti elämänsä aikana 59 kirjaa ja monografiaa sekä 600 artikkelia. Niistä ehkä tunnetuin on vuonna 1975 kirjoitettu “The Limit of Liberty“. Olin tuolloin 24 -vuotias ja nuori maisteri, ensimmäistä väitöskirjaani valmisteleva perheellinen isä samalla. Pari vuotta myöhemmin sain hoidettavakseni professorin viransijaisuuden ja olin nuorin ko. virkaa Oulussa hoitanut. Luin pätkiä Buchanan ja Tullockin yhteisestä tuotannosta oppilailleni, joista monet olivat minua iäkkäämpiä, “The Calculus of Concent” siinä missä “Public Finances in Democratic Process” tuli heille tutuksi. Laki ei tee virkamiehestä enkeliä Buchanan ei uskonut satuihin siitä, että ihminen on organisaation johtajana ja poliitikkona jotain muuta kuin tavallinen ihminen, ahne ja vaarallinen kaikkine kuolemansynteineen. Voin sen nyt kokemuksestani allekirjoittaa ja vakuuttaa. Johtajuus, ylijohtajuus ja paavius tekee hänestä vain muita vähän pahemman. Valta sokaisee, täydellinen täydellisesti. Buchanan kollegoineen kirjoitti kuinka ihmisen raadollisuus paljastaa organisaationkin heikkoudet, etenkin agraarin yhteisön nepotismin ja paavin katolisen kirkon horjuvuuden. Organisaatioita voidaan toki paikata ja kannustimia oikaista, mutta vain aito kilpailu pitää ihmisen narsismin ja itsekkyyden kurissa, kirjoitti pienviljelijän poika. Olimme sitten liikemiehiä, kirkonmiehiä tai virkamiehiä. Buchanan haki lakeja, joilla määräenemmistöillä voitiin pitää pahimmat ihmisen ahneudesta syntyvät taudit kurissa. Laki auttoi kuntia, maakuntia, valtioita velkaantumasta liikaa, mutta samalla ihminen kykeni itse avaamaan omat kahleensa. Demokratia ja kansanäänestys oli viimein mahdollisuus ja lukko. Myytti vallanpitäjän epäitsekkyydestä - moraalivaje Buchana mukaan oman edun tavoittelu oli pahin peikko niin poliitikoille kuin viranhaltijoillekin. Nepotistiset rötöstelijät veivät tuohon aikaan valtaa itselleen Yhdysvaltain preerioilla ja öljykentillä, alistivat pienempiä ryhmiä ja varattomia pieneläjiä kaukana pyyteettömästä esitaistelijan elämästä. Poliitikot ja virkamiehet olivat oman uudelleen valintansa vankeja ja valtaa käyttivät lukuisat painostusryhmät. Heikot jyrättiin ja kansa maksoi verot. Syntyi moraalivaje, moraalinen selkäranka murtui. Alkoi velkaantuminen ja syvä taantuma. Myytti vallanpitäjien epäitsekkyydestä oli Buchanan ja hänen kollegojensa keskeisin teema. Lakipohjaisen julkisen vallan kuviteltiin toimivan altruistisesti vaikkei näin toki ollutkaan. Yksilön ja nepotististen ryhmien voitontavoittelu ulottui etenkin juuri julkiseen valtaan ja sen varallisuuteen. Italiasta ja välimereisestä maailmasta rantautuivat sukuyhteisöt siinä missä pohjoisesta ja idästä, brittien saarivaltioista. Syntyi “cosa nostra” meidän asiamme ja tämän asian ajajat olivat perusta myös rikollisuudelle, mafialle. Demokraattiset valtiot voivat menestyä vain moraalisten resurssiensa avulla. Nykyisin tätä sosiaalisen pääoman kartuttamaa tärkeintä pääomaa haetaan epätoivoisesti samaan aikaan kun sen purkajat pyrkivät parhaansa mukaan hävittämään sitä ja rapauttamaan viimeisetkin moraalin rippeet. Kun Buchana sai Nobelinsa vuonna 1986 hänen ystävänsä ja kollega Ronald Coase sai omansa niinkin myöhään kuin vuonna 1991. Kirjoitin siitä silloin Lounais-Hämeeseen ja MTTK:n palveluun juuri tulleena ja sen rinnalla agropolis strategiasta. Runsas kaksi vuosikymmentä ei ole muuttanut tilannetta kuin piirun verran pahemmaksi. Moraalivaje on hallinnon ongelmana syventynyt. Forssa Lehti ei tässä valehtele. Pikemminkin kaunistelee varoessaan tarttumasta valtion laitosten syviin ongelmiin ja psykososiaalisiin vaivoihin. Niiden työpaikkoja on varjeltu väärällä tavalla aluetaloutta pönkitettäessä. Vain lisäämällä moraalia, vähentämällä nepotismia, ongelmiin olisi voitu puuttua ajoissa. Yhden maailmankuvan tutkimus on vaarallista, turhaa. Avasi minkä tahansa median, edessä on yhtenään ruokaskandaalit ja pukki kaalimaan vartijana. Apusen unelmat Matti Apunen on yksi tuhansista kevätmatin viettäjistä. Häntä on haastateltu työelämästä kevätmatin sankarina. Lapsena nykyinen EVA:n johtaja oli uneksinut minikaivurista ja keksijän urasta, innovaattorian ammatista. Häntä kiinnosti mekaniikka ja luovuus, Pello Pelottoman maailma. Hän kertoo vahvuudekseen laaja-alaisuuden, uuden näkökulman löytämisen ja vihaavansa sektorisuhareja. Hän inhoaa suunnitelmataloutta ja henkilökohtaisia työhuoneita. Ne tappavat innovoinnin ja ihmissuhteet, kertoo Matti Apunen Helsingin Sanomissa kevätmattina 24. helmikuuta vuonna 2013. Tietysti näin onkin kaikkien innovaatiotutkijoiden tuntemana. Vain joku paavi tai ylijohtaja voi olla toista mieltä. Mutta he ovatkin Jumalan edustajia ihmisten keskellä. Matti Apunen vaikuttaa haastattelussa altruistiselta motiiveiltaan. Uusi idea tuottaisi hyvää yhteiskunnalle, yrittäjille, yritysryppäille, hän maalailee. Hän tietää kuinka ihmiset ovat toki muuta, itsekkäitä, narsismi voi olla ylijohtajalla jopa häiriintynyttä, mutta tavoite silti yhtä hurskas kuin paavi Aleksanteri VI:lla, joka hurskautensa rinnalla tunnettiin historian yhtenä suurimpana irstailijana, paavi Pius XII natsina ja Paavali V liki koko taloutemme romuttaneena Galileo Galilein inkvisiittorina. Häpäisijäpaavi Stefanus VI muistuttaa taas oman aikamme ammattikiusaajia ja despoottipaavi Bonifatius VIII oli vielä astetta pahempi teurastajana, kirjoittaa Helsingin Sanomat kevätmattina vuonna 2013. Ja kertaa tuttua katolisen kirkon historiaa Vatikaanista nähtynä. Italia on lehdessä esillä muutenkin kansan mennessä siellä vaaleihin ja antaessa noin puolet äänistään koomikko Bebbe Grillonelle ja jälleen kerran valtaan nousevalle Silvio Berlusconille. Vasemmistokoalition ehdokas Piere Luigi Bersanin ja virkamieshallituksen kuivahko professori Mario Monti vaikuttavat edellisten rinnalla kovin valjuilta ja värittömiltä ehdokkailta. Ollin opit ja oppivuodet Savolainen Olli Rehn on komissaarina saanut haukut oman aikamme ekonomisteilta kirjeestään, jonka sisältö on netistä avattavissa. Kirje on tyypillistä Olli Rehniä ja muistuttaa hänen väitöskirjansa kieltä. Helsingin Sanomat liioittelee kutsuessaan Rehniä machiavellimaiseksi vallankäyttäjäksi. Olli Rehn on pikemminkin tyypillinen savolainen, salailija ja tyhjänpuhuja. Savossa syntyneenä näitä miehiä mahtui 13 tusinaan ja näiden puheet olivat vain tapa vältellä asiaa ja näytellä sellaisen tietäjää, jota puhuja ei ollut. Ei likimainkaan. Poliitikon puhetta. Se että hän saa huomiota, johtuu hänen asemastaan talouskomissaarina ja päättyy heti kun virka on viety alta. Viran mukana tuleva julkisuus ei ole tiedemiehen tai taitelijan, kirjailija tai yrittäjän julkisuutta ensinkään. Rehn puolustelee säästötoimiaan, jotka eivät ole hänen ideansa ensikään, ja samalla osallistuu vaaleihin. Ei ole italialaisilla varaa, sen enempää kuin suomalaisilla, saati kreikkalaisilla, lähteä seikkailujen tielle ja unohtaa säästötoimensa. Moraalivajeen vartinjana Rehn ei ole uskottava. Euroopan Unioni on epäonnistunut liki kaikessa talouteen ja finanssipolitiikkaan liittyvässä siinä missä suomalainen hallitus talous- ja työllisyyspolitiikassa, kuntauudistuksessa, sote -uudistuksessa ja työurien pidentämisessä. Missä se sitten on onnisutinut? Se on pysynyt pystyssä kaksi vuotta ilman aatteellista liimaa ja yhteisiä visioita, missiota. Se muistuttaa siinä EU:n hallintoa. Epädemokraatista moraalivajetta jota vain oppositio voi pitää yllä ja uskottavana. Mihin sellaista hallitusta tarvitaan? Se on riski poliittisille instituutioillemme ja niiden arvoille, oikealle ja vasemmalle, konservatiiviselle ja edistysmieliselle. Matti kukkarossa Forssan Lehdessä kevätmattina maalaillaan kuntajohtajien valintoja niin Hämeenlinnaan, Forssaan kuin Somerollekin. Etsitään sateentekijää. Niin tehtiin myös silloin, kun Forssaan ja Hämeeseen muutin. On tehty moneen kertaan. Ja aina sellainen on saatu, menetetty tuhansia työpaikkoja. Nyt voisi keksittyä pelkästään moraalivajeen korjaamiseen eikä hakea lainkaan sellaista, joka ei ole edes mahdollista. Johtajien kyvyt ylijohtajina ja paaveina on tiedetty aina eikä Forssa voi tehdä tässä poikkeusta. Päinvastoin. “Sen saat mitä pakenet“, myös organisaationa, kaupunkina. Berlusconin kaltaiset johtajat Feenikslintuina ovat vaarallinen yhdistelmä paavia joka ylijohtajana, Jumalan edustajana maan päällä, alkaa rajoittaa ihmisten luovaa ja innovatiivista kykyä, sairastuttaa koko lähiyhteisönsä ja on despootti vailla vertaa hurskaana ihmisenä katolisen kirkon mustien lampaiden tapaan. Ei verkottunut maailma ja sen media-ajan ihmeet yhtä miestä tai naista kaipaa. Niinpä myös Matti nimenä oli aikanaan miehen yleisnimi ja Mattuksen evankeliumista maahamme siirtynyt. Evankeliumin lopussa loppui myös maa ja maailma, sen henkinen ja materiaalinen olotila, mammona. Tuli Matti kukkaroon. Matti oli alussa ja Matti oli lopussa. Hepreankielinen Mettitjahu oli sama kuin Jumalan lahja. Häivähdys punaista Kevätmatin urheilusivut ovat punaisia. Norjan värit ovat hiihdon MM-kisoissa esillä enemmän kuin edes saatettiin etukäteen jo arvata. Sinivalkoista ei näe muuten kuin hangen pinnalla ja siintävien vuorien taustalla, taivaalla. Suomalainen urheilu on yhtä syvässä lamassa ja taantumassa kuin koko maan henkinen elämä ja talous. Ne kulkevat nyt käsi kädessä ja kuva keski-ikäisestä kiekkoilijasta, Ville Peltosesta, talutettuna työpaikaltaan on oman aikamme suomalainen kuva aggressiivisen maan ainoasta ja taatusti uskottavasta osaamisesta. Peltosen katse taivaalle on kuin haavoitetun enkelin Hugo Simbergin maalauksessa ennen kääreen sitomista silmille. Kun et katso totuutta silmiin, synkkää pahuutta, olet kuin haavoitettu enkeli, viestitti oman aikansa symbolisti ja nero talonpoikaisväestölle joka ei Raamatusta mitään ymmärtänyt. Suomalainen työpaikkataklaaja on taatusti tullut lujaa, varmasti puun takaa ja epäreilusti, vailla vähäisintäkään lajin osaamiseen ja arvoihin liittyvää moraalia ja sen tajua. Siinä ei haeta enää edes voittoa, vain vahingoittamista, maksoi mitä maksoi. Työpaikkakiusaaja on muuttunut sokeaksi sadistiksi. Ja sitten kysytään, miksi me emme oikein menesty, miksi maata pidetään googlaten outona kaukana Venäjän luoteisnurkassa. Miksi siellä puheetkin ovat kuin luentoja tai esitelmiä, paperilta luettuja ja kuin kääntöpuoli Barack Obaman osaamisesta, jossa persoonallinen kosketus saa ihmisen liikuttumaan, tunnetilan tarttumaan ja leviämään.

Osmo A. Wiio - viestintätutkimuksen jättiläinen

Timo Soini esiintyi BBC:n näkyvässä Hardtalk -ohjelmassa. Seurasin sen suorana ja odotin suomalaisen median kommentteja pitkästä, liki puolen tunnin keskustelusta. Harvoin suomalaista poliitikkoa ja puoluejohtajaa kuunnellaan maailmalla niin kauan ja vaikutusvaltaisen median toimesta. Netissä Suomessa pyöritettiin kolmen minuutin pätkää jossa puhuttiin Hakkaraisesta ja Halla-ahosta. Käsitteet sivusivat tuolloin odotetusti suvaitsevaisuutta, poliittista korrektiutta, rasismia. Olin syvästi pettynyt. Kade suomalainen leimakirves Kun suomalainen esiintyy sadoille miljoonille, arvovaltainen ohjelma kootaan paloista, joista yksi pieni pala, rasismi, liitetään maailmalla muuhun kuin suomalaiskansalliseen keskusteluun. Islamilaisuus ja antisemitismi ovat tyypillisiä aiheita, kuten myös sananvapaus ja muukalaisviha, vihapuheet ja poliittinen suvaitsevaisuus, korrekti tapa esittää asiansa. Kyse ei ole homogeenisen pienen kielialueen talk show tai ylen uutisten jatke, jossa toimittaja taputtelee haastateltaviaan epäkorrektilla ja ylimielisesti otsalle tai polvelle, keskeyttää heidät omaan tärkeyteensä. “Olepas Timo nyt hetken hilaa” tyyliin. Suomessa Soinin otti uutisoitavakseen Rkp:n puoluekohtaaja Carl Haglund. Hän otti oikeudekseen lyhentää keskustelu vajaaseen minuuttiin ja poimia sieltä kohta, jossa Soini oli korrekti ja hymyilevä, kävi läpi jo vanhoja asioita huolellisesti ne artikuloiden kokonaan ventovieraalle kuulijakunnalle. Siinä kerrotaan tiivistäen mitä on tapahtunut ja kuinka ne on hoidettu, sovittu ja ettei puolueessa ole sellaista rasismia, josta huolestua maailmalla, päinvastoin. Puolue on hyvin suomalaiskansallinen ja tulee maasta, joka on pääosalle BBC:n seuraajia vähän outo Googlen luokituksen mukaan juuri muutama päivä takaperin. Oudosta maasta on syytä puhua katsoen toimittajaa silmiin ja hymyillen. Näin Soin myös menetteli. Hän vaikutti poikkeuksellisen ystävälliseltä ja rehdiltä, ei lainkaan ylimieliseltä, kuten BBC:n haastattelemat poliitikot nyt usein ovat. Epäkorrekti Haglund Haglundin tapa toimia oli epäkorrekti ja loukkaava, tarkoitushakuinen ja journalismiltaan ala-arvoinen. Haglund huolehti vain siitä, että Soinin esiintyminen tuli myös pienen kansakunnan medioihin tiedoksi - leimattua rasistiseksi. Se, että hän sai esiintyä journalistina, tiedon suodattajana ja analysoijana Suomessa, kertoen kuinka Soini oli pilaamassa puolueensa ja maansa mainetta, oli hänen omalaatuinen tulkintansa. Timo Soinia lainaten hänen pitkä esiintyminen Hardtalk -ohjelmassa otti Haglundia koville - leimakirves heilui. Näin se oli tehnyt myös vaiheessa, jolloin Perussuomalaiset ottivat vaalivoittonsa ja siitä tiedotettiin Ruotsiin. Myös tämä oli esillä haastattelussa -leimakirves. Sekö Haglundia kiusasi - tosiasia. Itse asia, josta Hardtalk syntyi, käsitteli pääosin luonnollisesti briteille ajankohtaista EU-kriittistä Cameronin esiintymistä ja Soinin tukipakettien vastaista politiikkaa euroalueen sisällä. Se, että aihe on leviämässä nyt Suomesta ja Britanniasta ympäri Eurooppaa ja myös globaaliksi, on journalistisesti kiinnostava vaihe. Kansainvälinen megajournalismi ei aliarvioi kaukaista tulevaisuutta, kuten suomalainen viihdejournalismi, joka kerää päivän pisteet yliarvioiden lähitulevaisuutta. Sen seuraaminen ei ole netistä nuorille suotavaa. On saatava laajempi näköala ja seurattava BBC:n kaltaista tuotantoa. Toki on paljon muitakin. Haglundin kaltaiset huomautukset ja leimakirveet ovat vain etäistä kaikua ja sellaista sivuraidetta, jossa oma puolue pyritään nostamaan marginaalista käyttäen ikäviä välineitä - leimakirveitä. Se tekee Suomesta ulkopuolelta seuraten jotenkin oudon kansakunnan. Journalismin vanhoja muistojamme Leimakirveet ovat suomalaisen politiikan sosiaalisen pääoman ikivanhaa muistia eikä niihin pidä enää reagoida lainkaan. Se on halveksittavaa ja surullista menneisyyttämme, jossa argumentit ja logiikka, poliittinen asialinja korvattiin kiusaamisesta tutuilla suomalaiskansallisilla juoruilla ja pahansuovilla agraariyhteisön tai alkuteollisen yhdyskunnan vihapuheilla, kiusanteolla. Media oli kiusanteon näkyvin ylläpitäjä, sen kulttuurin luoja agraarin ajan Suomessa. Maakuntien maalasiliittolaiset lehtemme. Maakuntien satraapit. Ihmisviha ja tukipaketit kieltävää lainsäädäntöä ei pidä liitää toisiinsa. Rasismisyytökset on käyty läpi ja nyt on aika ryhdistäytyä. Oli ikävää että Haglund otti ne vielä esille. Se oli tuulahdus Rkp:n oman viestinnän historiasta. Ei se miellyttänyt varmaan enää sielläkään. Epäonnistunutta viestintää Viestinnän ensimmäinen laki kertoo, kuinka viestintä pääsääntöisesti epäonnistuu, paitsi sattumalta. Tuon lain kirjoitti juuri edesmennyt arvostettu viestinnän professori, toimittaja ja kansanedusta Osmo. A. Wiio. Olen häntä usein siteerannut ja lainannut. Wiio kirjoitti ahkerasti kuuden vuosikymmen aikana ja valisti ensin radiotoimittajia ja myöhemmin popularisoiden mediaa. Hän oli huolissaan siitä, ymmärretäänkö sanomamme. Ei taatusti ymmärretä, jos joku haluaa sanomamme vääristellä ja käyttää sitä hämäriin omiin tarkoitusperiinsä. Haglund on viestittänyt itsestään ja nokkosrokostaan tavalla, joka ei ole sotilaalle oikein sopivaa. Armeija ansaitsee parempaa. Wiio oli kiinnostunut etenkin organisaatioviestinnästä mutta myös erikoisviestinnästä. Häntä kiinnostivat viestinnän tutkimussuunnat, Lähi- ja Kauko-Itä, pakinat tieteen maailmasta, terveysviestintä, televisio ja väkivalta, Suomen mediamaisema, uusi tietotekniikka ja esitysviestintä jne. Hän oli hyvin laaja-alainen ja laajasti oppinut sekä sivistynyt ihminen. Onko Haglund sivistynyt ihminen? Varmasti. Miksi hän sitten toimi kuten toimi? Uuden media-ajan viestijät Joukkoviestinnässä se ei ole tärkeää, miten asiat ovat, vaan miten asiat näyttävät olevan, on sekin Wiion viestinnän laeista ja muistaakseni järjestyksessään viides laki. Tämä viides laki näkyy tänään erityisen voimallisesti sähköisen median blogeissa ja sosiaalisen median viestinnässämme. Timo Soini, James Hirvisaari, Jussi Niinistö, Juha Väätäinen, Jussi Halla-aho, Anssi Joutsenlahti, Juho Eerola, Pirkko Ruohonen-Lerner ovat tyypillisiä Perussuomalaisen puolueen sosiaalisen median ahkeria viestittäjiä. Heitä ovat kaikki tuossa uudessa kansanliikkeessä, joka on nyt vakiinnuttanut asemansa Suomessa. He osaavat uuden viestinnän. Perussuomalainen liike syntyi vahvasta viestittämisestä ja sosiaalisen median suomalaisen nousukauden toisen aallon kohdalla. Vielä sen ensimmäisessä aallossa maailmalla Suomi ei ollut juurikaan mukana, mutta jo seuraavassa oli, ja sen Perussuomalainen puolue hyödynsi muita puolueita paremmin. Olen kirjoittanut siitä runsaasti seuraten samalla sosiaalisen median strategiaa ja taloutta sekä sen reaaliaikaisia prosesseja. Wiion antamista teorioista kaikki eivät enää toimi uudessa mediaympäristössämme, jossa hyvästä teoriasta tulee myös hyvää käytäntöä. Teoria on vain paljon mutkakampaa kuin vanhan median aikana. Ikuinen työvoimapula ja työttömyys Uutisen tärkeys on kuitenkin edelleen kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön. Siinä lähitulevaisuutta yliarvioidaan ja kaukaista tulevaisuutta aliarvioidaan. Visioiva journalismi ja toimittaja, poliitikko, menestyy nyt oleellisesti paremmin kuin menneen ajan omassa ajassaan piehtaroivat pinnojen kerääjät ja pelurit. Hevosen lihasta ja työvoimapulasta puhuvat ja kirjoittavat poliitikkoina yhtä turhasta asiasta kuin ennenkin. Työvoimapula oli tulossa 1960-luvun jälkeen ja tulikin 300 000 suomalaisen matka kohti Ruotsin työmarkkinoita. Työvoimapula oli tulossa 1980-luvun kansankapitalisin kuplan mukana ja tulikin 1990-luvun suurtyöttömyys. Samoin suurten ikäluokkien jättämät työpaikat ovat vain lisänneet työttömien ja pätkätöitä tekevien armeijaa. On uutisia jotka ovat varmasti tarkoituksella säilyviä. Sellaisia ovat kunnat ja niiden köyhyys sekä valtion kanssa tapahtuva kinastelu tehtävien jaosta. Rakennemuutosta on tehty iät ajat ja tullaan tekemään jatkossakin. Se on kaukaisen tulevaisuuden asia. Elämä on ihmisen parasta aikaa Journalismissa ja sitä seuraavassa politiikassa “minulle tässä ja nyt” -aikaa seuraavat on suurin uhka niin taloudellemme kuin koko psykososiaaliselle vanhalle kulttuurillemme ja sen hyvinvoinnille. Reaaliaikainen huohotus ja läähätys mediayhteiskunnassa kadotti kokonaan menneisyyden ja toi tulevaisuuden huomiseksi ja ainut merkittävä oli juuri nyt elettävä hetki. Sen merkitys kasvoi mittaamattoman suureksi ja suhteellisuuden taju hämärtyi. Kaikki huomasivat samaan aikaan elävänsä ainutkertaista elämää, jossa jokainen hetki oli tärkeä ja elämä ihmisen parasta aikaa Matti Nykäsen filosofiaa lainaten. Journalismin huijarit ottivat niskalenkin todellisuudesta ja niin juuri lähimenneisyys ja tulevaisuus yliarvioitiin samalla kun pidemmän aikavälin tulevaisuus katosi kokonaan. Oikeistoliberaali Wiio Wiion vanhemmat olivat näyttelijä ja ompelija, puolisona oli kotitalousopettaja. Hän oli oppinut luovuutta, teatraalisuutta, mutta myös käytännön pragmatismia naisten ohjaamana. Naisten pragmatismi on eri asia kuin miesten. Naiset ymmärtävät siinä hyvän ja pahan mutta eivät oikein oikeata ja vasenta. Vasemman laidan edistysmieliset naiset eivät tahdo ymmärtää äijäpuolueen konservatiivisempaa oikeistoa. Sen sijaan konservatiiviset naiset oikealla ymmärtävät, mutta vieroksuvat vasemmistonaisten journalistisen ylivallan seurauksena äijäpuoluetta. Kyse ei ole niinkään leimakirveestä kuin konservatiivisen vasemmistonaisen eroista Suomessa oikeistolaiseen sisareensa. Syy ei ole miehissä vaan naisissa, kahteen napaan jakautuvassa ja koko ajan kasvavassa konservatiivisessa suuressa ja poliittisesti passiivisessa naisten joukossa. Kun nämä alkavat äänestää Perussuomalaisia, puolueesta tulee maan suurin. Se ei voi olla enää kaukaista tulevaisuutta. Myös konservatiiviset naiset haluavat vaikuttaa suuressa puolueessa. Poliittinen koti kadoksissa Poliittista edistyksellistä oikeistoa Suomessa ei ole tänään lainkaan. Sitä on pyritty rakentelemaan ja mm. Osmo A. Wiio oli juuri tämän suunnan edustajana lyhyen aikaa liberaalisen kansanpuolueen edustajan eduskunnassa vuosina 1975-1979. Tänään tällaista puoluetta ei ole puoluekartallamme ja monet katkerat viestit syntyvät juuri tästä ongelmasta, poliittisen kodin puuttumisesta. Eivät kaikki edistysmieliset oikeistolaiset ole homoiksi leimattavia tai maasta karkotettavia. Ei edistysmielinen vasemmisto ole kaikkien liberaalien koti likimainkaan. Tämä omituinen puute, poliittisten rajojen löytyminen oikeista kohdista, tekee Suomesta vieraalle niin oudon. Timo Soini on puolueineen konservatiivina enemmän vasemmalla kuin oikealla. Äänestäjien joukossa on myös oikeistokonservatiiveja ja myös edistyksellisiä. Tämä saa Carl Haglundin ja Osmo Soininvaaran katkeraksi. Molemmat ovat eksyksissä omasta puolueestaan ja sen ydinjoukosta. Wiio perusti Tekniikan Maailman -lehden ja myi sen myöhemmin. Se kuvaa valtiotieteen maisterin vähän haihattelevaa elämää sen jälkeen, kun poliittinen ura päättyi, siinä missä työt kauppakorkeakoulun lyhytaikaisena professorina vuosina 1973-1975. Wiio harrasti radioamatööritoimintaa ja muistutti siinä tyypillistä innovaattoria tuon maailman aikaan, Pelle Pelotonta. Niinpä hän sai sekä teollisuuspalkinnon vuonna 1974 että Nokia-palkinnon vuonna 2000. Tunne suurta sympatiaa ja aikansa suurinta suomalaista innovaattoria ja samalla valtiotieteilijää, kansanedustajaa ja viestinnän tutkijaa kohtaan. Tieteen popularisointi oli Wiion savutuksista mielestäni vahvinta antia siinä missä poikien, Anti ja Juhan kasvatustehtävä. Tuossa tehtävässä avautui kaukainen tulevaisuus, kuten niin monella miehellä myös isoisänä ja unohtaen hetkeksi oma itsensä, narsismin, sekä lähitulevan pohdinnan viestinnän ja tietotekniikan tutkimussuuntia haettaessa

Lupercalia juhlasta Valentinen päivään

Ystävänpäivä on monen muun juhlapäivän tapaan alunperin pakanallinen ja sillä on siis mytologinen tausta. Mytologia viittaa tarustoon ja uskomuksiin, jotka ovat osa monen kulttuurin yhteistä perintöämme ja saapuneet Suomeen kovin myöhään. Taustat löytyvät 2500 vuoden takaa ja saapuminen Suomeen tapahtui 1980-luvulla. Siinä on jotain samaa kuin EU-väittelyissämme. Välimereinen totuus ei edes kosketa sitä totuutta, jota Suomessa todistellaan totuutena. Ystävät ovat kuin tähdet. He ovat olemassa vaikkei heitä näe. Sama koskee ikivanhojen rajojen ja kuntarakenteiden uudistamista rinnan toiminnallisten (funktionaalisten) sosiaali- ja terveyspalveluiden saavutettavuuden kanssa. Faktat, argumentit, eivät ole yhteismitallisia, niissä on poimittu omintakeisia ja keksittyjä faktoja sekä uppiniskaisesti ajetaan jotain sellaista, joka palvelee tätä omintakeista omaa logiikkaa ja päämäärää. Asiantuntijoiden kuuleminen ja heidän aika menee hukkaan. Heitä kuunnellaan vain jos se palvelee omaa logiikkaa. Prosessin logiikka muistuttaa ikivanhaa Lupercalia juhlaa, josta ystävänpäivä syntyi. Vanha juhla, sen pakanalliset menot, vaihdettiin uusiin vaatteisiin, Valentinen päiväksi. Rajan osoittaminen aluetaloudessa, spatiaalisessa maailmana, on kulttuurien lomittuessa toisiinsa enemmän kuin veteen piirretty viiva. Se on koko tuo vesi ja joessa virtaava, koskeksi välillä vaihtuva kuohu, myöhemmin suvantoaltaaksi vaihtuva järvi, jokiuoman mutkat, juoluat, meanderit, jokisuun delta ennen mereen yhtymistään. Pyhä Valentinus - marttyyri Valentinus kristillisenä tarustona viittaa pyhimykseen, mahdollisesti useampaankin. Saman nimisiä pappeja ja piispoja kun tunnetaan useita ja heidän yhteys pakanalliseen Lupercalia -juhlaan on haettu mahdollisesti keinotekoisesti. Kristityt kun pyrkivät lopettamaan tämän juhlan ja sen pakanalliset menot sekä niiden taustalla olevat mm. Pan ja Faunus luonnonjumalten kristittyjen pirulle antamat tunnukset. Näihin tunnuksiin kuului myös ulvova susi, ihmissusi. Ei vain sarvet ja kaviot, karvainen Faunus tai Pan, paniikista tunnettu panhuilun soittaja. Valentinuksen päivän romanttiset uskomukset liitetään usein Yhdysvaltoihin. Oikeammin niidenkin juuret ovat Euroopassa, Ranskassa ja Englannissa. Brittien ja ranskalaisten rusettiluistelut sekä lemmenarpajaiset olivat ystävänpäivää edeltänyttä historiaa jo 1300-luvulta ja virallisemmin Englannissa juuri Valentinuksen päivänä 14. helmikuuta vuodesta 1537 alkaen. Yhdysvaltoihin Valentinuksen päivä siirtyi vasta 1800-luvun puolella. Samaan aikaan kun koko juhla oli Euroopassa liki unohtunut se muuttui Yhdysvalloissa kansanjuhlaksi. Perinteet haettiin pääosin Euroopasta, mutta toki niitä myös lisättiin amerikkalaiseen tapaan oman mantereen mytologialla. Siellä sitä edustivat monet paikalliset kansat ja niiden kirjavat riittimenot ja Eurooppaakin rikkaampi historia, tarusto, mytologia, mutta myös tiede ja taide. Luonnon ja seksuaalisuuden jumalat Rakkautta hehkuva punainen sydän ei viittaa kuitenkaan 200-luvulla eläneeseen ja marttyyrikuoleman kokeneeseen piispaan vaan pikemminkin nymfien kanssa rietastelleeseen Pan jumalaan, joka oli tunnettu kreikkalaisen mytologian metsän, laidunten, paimenten, karjan ja etenkin hedelmällisyyden symbolina ja jumalana. Vastaava jumala italiassa oli roomalaisten Faunus, jonka seuralaisina kulki satyyrien kaltaisia riettaita karvaisia, pukinsorkkaisia olentoja. Kristillisen taruston pirut ovat saneet vaikutteita juuri näistä kreikkalaisen ja roomalaisen taruston jumalhahmoista ja heidän seikkaluistaan. Etenkin Pan vaikutti voimakkaasti kristilliseen musiikkiin ja kuvataiteisiin sekä kirjallisuuteen. Saatanan pukinsorkat ja sarvet ovat osa tätä tarustoa ja sen liittymistä näiden hahmojen seksuaalisiin ominaisuuksiin ja pikkuriettaisiin kertomuksiin jo ennen kristillistä aikaamme. Kristillinen kirkko ja sen instituutiot eivät syntyneet hetkessä vaan ovat evoluution tulosta. Kahden kulttuurin saumakohta Valentinus piispana oli vihkimässä nuoria salaa pyrkien näin rakkaudella estämään nuoria miehiä vihkiytymästä sotaan ja huolehtimaan enemmän perheestään kuin Rooman vallan ylläpidosta kuolemaa uhmaavina sotilaina, gladiaattoreina. Tuolloin kun oletettiin, aivan oikein, että naimattomat miehet olivat sodassa urhoollisempia kuin perhettään ikävöivät ja naimisissa olevat isähahmot, joilla mielessä oli myös velvollisuuksien hoito isänä, puolisona. Sotapäälliköt eivät suosineet avioliittoja. Tarun mukaan avioliittoja suosinut piispa mestattiin tästä taipumuksesta 14. helmikuuta vuonna 269 roomalaisten sotapäällikköjen toimesta. Näin pyhästä Valentinuksesta tuli rakastavaisten ja kihlautuneitten suojelija. Rooman valta oli aggressiivinen ja siihen ei sopinut rakkauden jumalten tarustot. Hieman samaa on nyt havaittavissa EU:n eteläisessä vallankäytössä. Ihminen on unohtunut. Muinainen Lupercalia-juhla unohtui myös Pohjolassa. Sitä ei tunnettu. Kuitenkin juhlaa oli vietetty 15. helmikuuta ja sillä kunnioitettiin Junoa, roomalaisten naisten ja avioliiton jumalatarta. Sekä samalla Faunuksen, luonnon ja erotiikan, seksuaalisuuden jumalaa, Panin kollegaa. Sotien jumalat käyttivät totaalista valtaa. Luperci-papit Nuorilla miehillä oli tapana kokoontua Platinus-kukkulalle jo 500 ennen ajanlaskumme alkua. Kyseessä oli eräänlainen puhdistusrituaali, myöhemmin hedelmällisyysrituaali ja vielä myöhemmin pelkkä karnevaalijuhla. Joulu ja muut kristilliset juhlamme käyvät juuri nyt läpi tätä samaa evoluutiota, maallistumista. Samoin käy myös vaikkapa demokratialle, itsenäisyydelle, mille tahansa pyhänä pitämällemme, ellemme pidä sitä arvossa, normita sitä ja hoida moraaliamme osana tätä alkuperäistä traditiota. Jos sen ymmärtävät vain luperci-papit, niiden merkitys sosiaalisessa muistissamme ja pääomassa katoaa, politiikka häviää politiikan sisältä, Paavi jää väsyneenä eläkkeelle, Jumalan edustajana maan päällä. Luontoa ei hoida luonnon jumalat eikä rakkautta rakkauden jumalat. Syntyy markkinavetoinen rakkaus ja hyvinvointiyhteiskunta, sosiaali- ja terveyspalveluiden himmelit ja kuntarakenteen painajainen. Seremoniasta, Valentinan päivää edeltäneestä juhlasta, vastasivat luperci-papit uhraten Lupercal-luolassa vuohen. Verisen vuohen repimillään nahan suikaleilla riittipapit ruoskivat luolan läheisyyteen kokoontunutta kansaa. Luola oli sama, jossa susiemo imetti kaupungin perustajia, Romulusta ja Remusta. Niin arvokas tuo kertomus oli, että muistamme sen vielä vuosituhansien kuluttuakin. Rooma on ikuinen kaupunki. Moni muu suurempi metropoli ei sitä tule ikinä olemaan. Luperci-papit olivat arvostettuja nuoria miehiä. Vuotuinen riitti oli heidän ainoa tehtävänsä. Jos muita tehtäviä olisi annettu, heitä ei enää muistettaisi ja Valentinen päivä olisi sekin unohtunut. Sosiaaliseen pääoman ja muistiin kun kuluu joko jonkun asian täydellinen arvostaminen tai sen unohtaminen, halveksiminen. Eniten ja painavimmin tästä saarnasi tanskalainen pappi ja filosofi, eksistentialisti Sören Kirkegaard. Hän oli ankara ja vakava mies, uskottava. Nimensä luperci-papit olivat saaneet latinan kielen sanasta lupus, susi. Rituaalinsa papit suorittivat alastomina niin kauan kunnes siveyslait sen sallivat, noin keisari Augustuksen aikaan saakka. Hänen aikanaan Josef ja Maria pantiin verolle. Syntyi kristittyjen Jumalan poika ja rakkauden apostoli. Tämän jälkeen käytettiin lannevaatetta ja juhla jatkuin niin kauan kunnes kristityt sen lopettivat 400-luvun lopussa. Luterilainen kulttuuri imitoi laimeasti Suomeen Valentinuksen päivä tuli kovin myöhään, 1980-luvulla. Kalenteriin se merkittiin vasta vuonna 1987. Hetkessä siitä tuli maamme toiseksi suosituin korttipäivä. Punaisen sydämen omi Suomessa ensimmäisenä Tampereen Sydänyhdistys. Se huomasi liittää ikivanha tarun markkinointikampanjaansa. Hieman myöhemmin sen otti käyttöön Punainen Risti, joka painatti ensimmäiset suomalaiset ystävänpäiväkortit. Imitoiva luterilainen kulttuuri on pragmaattinen ja vaatii Valentinan päivän sydämelle käytännön sovellusta. Muuten se olisi Suomessa turha, tarpeeton. Joulu oli käynyt tarpeettomaksi sekin sen alkuperäisessä merkityksessään. Suomessa ystävänpäivään ei liity sellaisia ikivanhoja taruhahmoja ja mytologiaa kuin mihin se maailmalla liitetään. Se ei ole myöskään niinkään rakastavaisten juhla, kuten pääosassa Eurooppaa ja läntistä maailmaa, vaan yleisimmin ystävien muistamista ja mahdollisimman laimealla tavalla siitä suoriutuen. Faunit, Pan -jumalat, sudet, kaviojalkaiset riettaat nymfien metsästäjät, marttyyrina nuorten rakastavaisten puolesta kuolleet marttyyripapit ja luolissa lymyävät luperci-riittipapit ovat Suomessa unohtuneet. Ei niitä kukaan koskaan opiskellutkaan. Koulu ei ollut niistä ikinä edes kuullut. Mihin niistä olisi tarvittu? Ei tarvittu enää Messiastakaan. Paavi erosi virastaan hänkin ensimmäisen kerran 600 vuoteen. Virtuaaliajan ystävät ja rakkaat Rakkaitten ja salarakkaitten sijaan suomalaiset lähettävät Lupercalia ja Valentinen päivänä arkisen tekstiviestin, jossa he toivottavat hyvää ystävänpäivää tai vaivautuvat sentään etsimään koneeltaan sähköisen, valmiiksi riimitetyn kortin. Se on ihan hyvä ja riittävä tapa palauttaa mieleen muinaisitalialainen tai kreikkalainen kultti ja hymähtää jenkkien tavalle tehdä tällä bisnestä. Ovat niin pinnallisia. Meillä on sentään toimittajanaisia, jotka tekevät tarpeensa bussissa matkalla Turkuun ja jäävät siitä historiaan. Eduskunta oli muuttanut tapansa ja lisäsi jännitteitä järjestämällä Timo Soinin ja pääministeri Jyrki Kataisen välille väittelyn, jota muut kuuntelivat, ja hyvä niin. Sitä voi jatkaa ja vielä kehittää lisää. Sen on oltava yhtä kiehtovan kuin naisten matkat bussissa, Pohjois-Korean ydinräjäytys, Barack Obaman öinen puhe ja meteoriitin sivuuttaminen planeettamme vain muutaman peninkulman etäisyydeltä, painijoittemme sulkeminen pois olympialaisista ikuisiksi ajoiksi ja ilman omaa kehnouttaan, kuten muuten olisi tapahtunut. Me emme saa jatkossa mitaleja, koska paraatilajiemme harrastus on muualla maailmassa lopetettu ja niissä ei enää järjestetä kilpailuja. Tuotteitamme ei enää osteta koska laivoja ei enää tehdä kannattavasti, meille vakuutetaan rautakourina. Me panostamme teknologiaan ja tuotteisiin joita ei ole vielä edes keksitty, eikä tulla keksimäänkään, jos se on meistä kiinni ja hallituksesta, jonka veroista historia ei tunne. Se on syntynyt pelosta ja vihasta pitää yllä valtaa vastoin demokraattista käytäntöä tai puolueitten omaa ikivanhaa arvomaailmaa arvioiden. Oikein hyvää ystävänpäivää

Hampun ja pellavan suuret mahdollisuudet

Hamppu on nostanut päätän ja siitä on tullut median suosikki. Vedin takavuosina kansallista pellavaohjelmaamme ja onnistuimme saamaan pellavan takaisin Suomen kartalle puolen vuosisadan hiljaiselon jälkeen. Pellava on kovin lähellä hamppua niin kuitu- kuin öljykasvinakin. Vain käyttö päihteenä puuttui. Mukana olivat koko klusteri, ketjun alku ja loppupää, viljelijät, yrittäjät, jalostajat, tutkijat, kouluttajat, hallinto, rahoittajat, maakunnat ja EU -rahoittajat. Kun viljely oli lopetettu liki kokonaan jo ennen sotia, sen herättäminen henkiin oli melkoinen veivaus, kun muu maailma oli jatkanut lajin jalostusta ja tuotekehittelyä, myyntiä ja markkinointia, puoli vuosisataa. Paluu takaisin 1930-luvulle oli mahdotonta muuten kuin maaseudun matkailua esitellen. Poukkoileva maatalouspolitiikka Olimme siis sen verran jäljessä ja ohjelma määräaikainen, kolme vuotta aluksi. Se on lyhyt aika herätellä henkiin uusia yrittäjiä ja lajikkeita, löytää viljelijöitä, ketjuunnuttaa heidät ja huolehtia, ettei EU -sopimukset mene umpeen ennen kuin ensimmäinen sato on kunnolla saatu pellolta tutkijoiden laboratorioihin. Mahdollisia tuotteita kun oli satamäärin ja kaikki vaativat oman osaamisensa. On eri asia viljellä kuitupellavaa ja öljypellavaa, eri asia tutkia viljelytekniikkaa, geenejä, kuitujen sopivuutta autoon tulevaan komposiittiin tai kankaiden raaka-aineeksi, öljyn osaksi elintarvikkeita tai lääkkeeksi. Lääkkeen saaminen markkinoille vie pääsääntöisesti vuosikymmenen, enemmänkin, ja on kallista. Hyötykäyttöhamppu Hamppu oli jo silloin mukana tutkimuksissamme kuitu- ja öljykasvina. Hampun ja pellavan merkitys on ollut joskus maailmaa mullistava mutta ne jäivät taustalle. Nyt kun bioöljyjä haetaan hamppu on taas mukana varteenotettavana viljelykasvina. Seurasin televisiosta keskustelua, jossa suomalainen hamppuviljelijä kertoi kokemuksistaan ja kerronta meni hyötykäytöstä päihdekäyttöön. Hyötykäyttöhamppuja, kuitu- ja öljyhamppua, ei pidä sotkea kannabinoidien lajikkeiden joukkoon. Nämä pitkävartiset ja kuituiset, pitkän varren tai paljon juuria ja öljypitoisia siemeniä tuottavat kasvit ovat viljelykulttuuriltaan maailman vanhimpia kasveja. Päihdehamppu on pitkän jalostustyön tulosta ja ulkonäkökin on kovin erilainen kuin vanhat maatiaislajikkeemme olivat. Komea kulttuurihistoria Aasiassa hampun historia ulottuu tuhansien vuosien taakse. Ensimmäiset kudotut kankaat ovat lähes 7000-8000 vuoden takaa ja myös Suomessa viljelyn historia on kiistatta yli 1000 vuoden ikäistä, mahdollisesti jopa 4000 vuotta vanhaa. Hamppuun liittyy kuitukäytön ja kankaiden ohella paperin valmistus. Se on siis kulttuurikasvina erityisen merkittävä etenkin Kiinassa ja arabien toimesta Samarkand oli aikanaan paperin maailmankaupan keskus. Tuolloin kuitukasveja oli toki muitakin mutta hampun voittokulku avautui etenkin Euroopassa purjelaivakauden myötä. Hampun saavuttua Eurooppaan sen valtakausi käynnistyi purjelaivojen vaatiessa valtavat määrät pitkäkuituista ja kestävää hamppua. Laivojen varustaminen etenkin pidemmille matkoille oli hamppukuidusta valmistetun purjeen varassa ja se oli erittäin arvokasta siinä missä hamppuköydetkin. Maailman herruus oli kiinni hyvässä hampussa silloin kun silkkitie sivuutettiin ja purjehdinnan suuntautuessa kokonaan uusille mantereille. Etenkin briteillä saarivaltana ja imperiumina hamppu ja kuitupellava olivat välttämättömiä ja mukana koko ajan kehittyvässä lainsäädännössä. Viljelijät saivat määräyksiä kuinka paljon hamppua oli tuotettava koko viljelyalasta. Venäjä möi briteille ajoittain jopa yli 90 % brittien käyttämästä hampusta. Hampulla vallattiin maailma Kristoffer Kolumbus purjehti kallein ja arvokkain hamppupurjein Atlantin yli vuonna 1492. Laivanvarustus oli täysin riippuvainen hamppukuidun määrästä. Uusi manner oli hampun kasvulle otollinen ja se antoi merivalloille uusia mahdollisuuksia. Hamppua alettiin viljellä Yhdysvalloissa. Hamppu oli toki levinnyt Amerikkaan jo Viikinkien mukana ja Beringinsalmen kautta kiinalaiset olivat tuoneet sen laajoille alueille, jossa se kasvoi villinä Cannabis americana. Eurooppalaisten uudisasukkaiden myötä hamppu, pellava ja puuvilla levisivät uudelle mantereella. Alkoi teollinen paperintuotanto. Teollisen vallankumouksen myötä Yhdysvaltoihin oli syntynyt kymmenittäin kuituja käsitteleviä teollisuuskeskuksia ja Rudolf Dieselin kehittämä dieselmoottori käytti sekin aluksi kasviöljyä pääosin hampusta se valmistaen. Se ei kuitenkaan päässyt korvaamaan edullisempaa petrolia ja kivihiilitervaa. Näin vaikka Rudolf Diesel puhuikin asian puolesta jo 1900-luvun alussa. Ei toki silloin ekologisista syistä ja ilmastomuutosta pohtien. Hampusta kuitenkin tehtiin suuret määrät etyyliasetaattia ja metanolia. Hamppupolymeerit ja komposiitit Ford suunnitteli hamppupolymeerejä, kuten me aikanaan pellavasta omia muovin korvaavia komposiitteja. Jo tuolloin valmistettiin täysin “maasta kasvanut” biologinen auto ja sen polttoaineet. Tästä ylpeiltiin. Aihe oli esillä 1930-luvulla alan medioissa mutta unohtui myöhemmin, valitettavasti. Biomuovit ja kuidunjalostus, biopolttoaineet olisivat siirtäneet autoteollisuuden kokonaan toiseen suuntaan siinä missä sähkön ottaminen voiman lähteeksi maaöljystä tehdyn tisleen sijasta. Nyt on aika tehdä suuria rakennemuutoksia, jotka olisi voitu tehdä jo 1930-luvulla. Käänne takaisin biopolttoaineisiin ja komposiitteihin tuli välttämättömänä eteen ilmastomuutoksen ja jo aiemmin öljykriisien yhteydessä. Maapallon luonnonvarat ovat ehtymässä ja Aasian talouden kasvu vaativat meiltä kokonaan uutta teollista näkökulmaa ja innovaatiopolitiikan käynnistämistä palaten 1900-luvun alkuun. Käännös on mahdollista tehdä nopeasti ja siinä maatalouspolitiikka ja sen tuet ovat nyt avainasemassa. Tässä raha on innovaatioita ohjaava rakennemuutoksen tärkein väline ja konsultti, jälleen kerran. Biotalous vaatii vihreänä taloutena koko yhdyskuntarakenteemme pohdintaa uudesta näkökulmasta. Suomi voi olla siinä ensimmäinen ja johtava kansakunta maailmassa. Meillä on siihen parhaat lähtökohdat myös historiassamme. Se on nyt sopeutettava vihreään biotalouteen myös globaalissa kaupassamme ja suuntana Aasia ja Etelä-Amerikka, Afrikka, ei vain Eurooppa. Hampun ja pellavan ikivanhaa viljelymaata Suomeen hamppu saapui jopa hieman aiemmin kuin viljanviljely. Hampun läpimurto tapahtui ns. toisen maanviljelyn ekspansion aikoihin 1500-luvun alkupuolella. Toki hamppu tunnettiin jo 4000 vuotta takaperin mm. Etelä-Hämeessä tehtyjen löydösten perusteella vanhaa historiaamme tulkiten. Kiistatta hamppua on viljelty Lounais-Hämeen pelloilla joka tapauksessa jo yli tuhat vuotta. Hamppu levisi, pellavan tapaan, pelloillemme sekä etelästä ja lännestä, ei pelkästään Venäjältä, kuten aiemmin oletettiin. Molempien kasvien käsittelyyn ja kieleen liittyy piirteitä, jotka kertovat leviämissuuntia olleen aikanaan useampia. Itämerensuomen kielissä, itämurteissa ja karjalan kielessä hampun nimitys vaihtelee ja myös muokkausmenetelmät olivat idässä ja lännessä erilaiset. Hampun viljely oli vanhempaa kuin pellavanviljely. Pellava levisi pääosin keskiaikana Ruotsin kautta jossa kuningas halusi kehittää itäisestä osasta maataan pellavamaan. Myöhemmin kasvi muuttui maatiaismuotona ja se sopeutui täydellisesti maan lyhyeen kesään ja pitkään päivään. Villinä sitä ei kuitenkaan koskaan tavattu vaan se vaati viljelyä. Carl von Linne luokitteli Cannabis sativan yksilajiseksi suvuksi mutta myöhemmin alettiin käyttää myös kolmea lajia (alalajeja): Cannabis sativa India, Ruderalis ja Spontanea. Kannabinoidi ja päihteet Kannabiksen alalajit ja niiden kannabinoidipitoisuus vaihtelevat merkittävästi. Kannabiksesta voidaan erottaa noin 60 erilaista kannabinoidia, joista tunnetuin on tertahydrokannabinoli. Pääosa niistä ei ole päihdyttäviä ja niiden tarkoitus on mm. toimia kasvia suojaavina hartsirauhasten tuotteina sekä estää kasvia kuivumasta. Kuivuus ja ultraviolettisäteily lisäävät hartsirauhasten aktiivisuutta. Hyötykäyttöön tarkoitetun hampun kannabinoidit ovat luokaa 0,05 prosenttia kun päihdehamppulajikkeissa tuo arvo on 0.5-5 % luokkaa. Päihdelajikkeet on jalostettu pääosin Cannabis Indicasta, joka on alun perin lähtöisin Keski-Aasiasta, Afganistanista, Pakistanista ja Nepalista. Suomalainen ja karjalainen maatiaishamppu on ruderalis-ryhmän lajikkeita ja samaa voidaan olettaa myös Pohjois-Venäjällä ja Skandinaviassa viljellystä hampusta. Maatiaishamppua viljeltiin Itä-Suomessa vielä 1970-luvulla mutta myöhemmin sen kanta hävisi. Kaksikotisessa kasvissa hedekasvia kutsuttiin koiraaksi eli koirakseksi ja emikasvia emäliinaksi. Hedekasvien nyhtämistä kutsuttiin koirimiseksi ja niistä saatiin emikasveja hienompaa kuitua. Kuituja käytettiin hieman eri tarkoituksiin, hienompaa kuitua mm. vaatteisiin, karkeampaa kalastusvälineisiin ja siemenistä tehtiin mm. kastikkeita (apposet) joita syötiin perunan, nauriin ja leivän särpimenä. Luontaisesti ruderalis ei sisällä juurikaan mainittavia määriä kannabinoideja. Päihdekasviksi ruderalista on myöhemmin jalostettu indican kanssa, jotta kasvi voisi tuottaa kannabista myös Pohjolan oloissa, jossa pelkkä indica ei oikein menesty. Kuitua, energiaa, öljyä Kuituhamppupelto tuottaa 3-4 kertaa enemmän paperiksi sopivaa kuitua kuin metsämme. Sato on valmis vuosittain kun metsän kasvu vie yli 20 vuotta. Lisäksi kuitu on kestävämpi ja sietää kosteutta sekä sopii erittäin hyvin moniin eri tarkoituksiin pellavakuidun tapaan. Parhaat paperimme valmistetaan hampusta siinä missä monet pellavakuidulle tyypilliset tuotteet ja komposiitit. Hampun siemenet muistuttavat nekin pellavan vastaavia siemeniä. Niistä löytyvät kaikki ihmisen terveydelle välttämättömät 20 aminohappoa mm. omega 3, 6 ja 9 rasvahapot. Vaikeasti saatavat gammalinoleenihappo ja stearidonihappo ovat niin ikään hampun siementen mukana saatavia terveyteen vaikuttavia arvokkaita lisäaineita siinä missä runsas alfalinoleenihappopitoisuus. Hampun sisältämät rasvahapot ovat pääosin linolihappoja (LA, omega-6). Hampun siemenet ovat valmis proteiinin lähde sellaisenaan, käsittelemättä. Näin muuten käsittelyssä (kuumennus) tuhotuvat ravinto-aineet ja hivenaineet pysyvät muuttumattomina ja proteiinit ovat helposti imeytyvässä muodossa (edestiini). Biokasvi energialähteenä Energiakasvina hamppu oli jo Rudolf Dieselin suosittelema dieselmoottoriin ja sitä voidaan käyttää toki myös biokaasuna tai kuivattuna polttaen. Oleellista on, ettei hampusta jää käyttämättä, pellavan tapaan, yhtään osaa sitä viljeltäessä ja sen tuotos hehtaaria kohden voi olla huomattavan korkea. Näin etenkin jos mukaan tulee myös lääketeollisuus ja muu teollisesti pitkälle jalostettu tuoteperhe, joka hampun kohdalla on pellavaakin helpommin toteutettavissa. Suomessa kuitu- ja öljyhamppu ei saa sisältää kannabinoideja enemmän kuin 0,3 %. Kun raja ylitetään, syntyy huumausainerikos. Tätä rikosta ei synny, kun pysytään perinteisissä kuitu- ja öljykasveissamme. Tässä pellava ja hamppu ovat suurten mahdollisuuksien kasveja ja hampun historia Suomessa on ollut osa maamme suurta tuhatvuotista historiaa.

Jörn Donner 80-vuotta

Jörn Donner täyttää 80 vuotta. Donner on kirjoittanut elämästään kirjan, jota tehdessään hän on hävittänyt dokumentit polttamalla 3000 kirjettä. Donnerin teko on hyvin suomalainen ja syntyy kuva suomettuneesta Donnerista. Tätä samaa kuvaa vahvistaa television esittelemä dokumentti, joka pyrkii ruotsalaisten suulla vakuuttamaan, kuinka Suomi on ollut Ruotsin itäinen maakunta aina 1100-luvulta, vaikkei silloin ollut koko Ruotsin valtiota saati valtioliittoa. Hyvä jos Suomi löytyi saarena kartalta. Oman aikamme kerrontaa Kun historiaa rakennellaan tarkoitushakuisesti, hävitetään dokumentit, hypitään vuosisataisia loikkia niitä yhdistellen omatakeisen logiikan avulla da Vinci koodin tapaan. Faktat ja fiktiot elävät samassa kertomuksessa ja Donner myöntää oman historiatulkintansa olevan juuri tätä proosaa. Jokainen poimikoon siitä itselleen mieluisat kohdata ja karsikoon pois ne osat jotka eivät miellytä. Tuhanteen sivuun mahtuu myös muutama mieluisa kolmen kertojan kirjoittamana. Turkki ei ole kiinnostunut enää Euroopan Unionista, tietää Helsingin Sanomat (4.2). Vain joka kolmas haikailee enää unionin jäseneksi. Tämä unionista haikaileva teollistuneimman ja rikkaimman osan Turkki tuli minulle tutuksi kiertäessäni maata edellisen vuosikymmenen aikana. Silloin elimme kokonaan eri aikaa ja Turkin EU kelpoisuutta tarkkaili ja ohjaili suomalainen komissaari Olli Rehn. Kaikki kiittelevät nyt suomalaista. Jäsenyys unionissa ei olisi nyt herkkua. Miehet Marsista naiset Venuksesta Vuosikymmen muuttaa maailmaa ja Turkin ohella myös britit pohtivat unionin asemaa uudessa valossa siinä missä luonnollisesti myös suomalaiset. Syntyi protesti, jossa oma kansallinen identiteettimme ja kansantaloutemme pantiin puntariin etenkin työläisiksi aiemmin kokeneiden keski-ikäisten miesten toimesta. Organisoitui Timo Soinin näköinen perussuomalainen liike, joka laajeni miesten edustamana koko maan kattavaksi suurimmaksi puolueeksemme. Miesten tapa toimia syvässä kriisissään muistutti psykologi John Grayn esittämää käytäntöä ja naiset jäivät sitä ihmettelemään etäämpää. Kriisi ei koskettanut naisia samalla tavalla tai heidän tapansa selvitä kriisistä poikkesi miesten vastaavasta. Luolaansa vetäytynyt mies pohtimassa syitä ja seurauksia ei edellyttänyt sellaisia selityksiä, joita liki lapsekkaat puolueemme ohjelmineen kriisissään esittelivät. Kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiin ja oman edun tavoiteluun, mutta ei omiin faktoihin eikä omintakeiseen logiikkaan, viestitti tämä uusi liike. Keskustelua institutionaalisista ongelmistamme ei olisi saanut tappaa heti kun sellainen syntyi. Kun näin kuitenkin tehtiin, miehille Marsista ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin sulkeutua luolaansa pohtimaan rationaalista ratkaisuaan. Pietistiset opit ja maailmankuvat, yhden mallin ideologiat, suomalainen konsensus ei olisi saanut tappaa idullaan olleita uusia ideoita, luovuutta, innovointia, miehen terveen narsistista maailmaa ja elämää omin ehdoin sekä eväin. Ei terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat Media jakeli omat ratkaisunsa mediakratian keinoin ja naiset psykologiseksi pulinaksi muodostuneissa seminaareissaan, joiden tarkoitus oli pelkästään terapeuttinen. Freudin oppilasta Jungia mukaillen niissä toistettiin samaa teemaa: “Osoita minulle terve ihminen ja minä parannan hänet.” Terveen yhteiskunnan kaikkein terveimmät osat, yhteisöt ja pienkunnat, metsäluonnon moninaiskäyttö ja rikkaat elinympäristöt, maatalouden luomuopit, sairaanhoitopiirit, tutkimuslaitokset jne. otettiin tikun nenään ja näitä alettiin kunnostaa hävittämällä ne kokonaan. Luonnonvarapäättäjät siirtyivät taantuen takaisin 1970-luvulle ja menetimme kaiken arvokkaan sinä missä vanhat kuntarajamme, yhteisöt, terveyskeskuksemme ja jopa kansallisen puolustuksemme perustan. Murskaavasta asiatuntijakritiikistä huolimatta suppea etujärjestöjen edustajien joukko jyräsi kansalaisyhteiskunnan tahdon. Kun joku aloitti keskustelun ongelmistamme toinen alkoi hymistelyn maailman parhaasta kolmen A:n maasta ja sali vaikeni. Kun joku käynnisti faktojen kautta keskustelun mistä tahansa ongelmasta, toinen kertoi sen syntyvän asenteistamme ja taas sali hiljeni. Laestadiolaisen opin saanut toimittaja kertoi kaiken olevan omaa syytämme ja syntyi pietististen liikkeiden kautta ohjattu omalaatuinen alueiden ja maakuntien Suomi. Nyt sen läänit hävitettiin hetkessä. Yhtä hyvin syyksi ongelmiimme olisi voitu esittää perisyntiä. Ja kovin moni esittikin näitä myyttisiä ja omintakeisia faktoja ja omatekoista logiikkaansa. Näin miehet menivät luolaansa ja konflikti syveni, alkoi pitkä mökötys, joka päättyi takavuosina usein hirttäytymiseen tai pitkitettyyn itsemurhaan juopotellen. Ikääntyneen Suomen Donnerkuva Jörn Donner on kuva oman aikamme Suomesta. Hän on ikääntynyt, yhdeksäs vuosikymmen tekee naistenmiehestä jotain muuta kuin suurten ikäluokkien itsenäistymistä kuvanneen narsistin. Riikinkukkoiästä oli kuljettu leijonan iän kautta käärmeen ja koiran ikää sekä tuotettu kuhunkin ikään sopivia kirjoja, elokuvia. Nyt elettään jo kamelin vuoden viimeisiä hetkiä ja edessä ovat auttamatta apinan vuodet. Niiden seuraaminen on suuren ikäluokan lapsille lohdutonta hoivaamista. Nuoremmat eivät häntä enää huomaa. Metusalemin ikäinen mies muuttuu varjomaiseksi hahmoksi. Kuva Topeliuksen kirjoittamasta Suomesta, Maamme Kirjasta, on muuttunut radikaalisti ja se muistuttaa satua lapsille. Topelius kuvasi Suomen heimot stereotyyppeinä ja kaunisteli Ruotsin valtion itäisen maakunnan heimoja hävyttömästi ja ilkikurisesti mutta samalla kauniisti maalaillen. Suomalaiset eivät ymmärtäneet ironiaa saati satiiria lainkaan. Me uskoimme niihin siinä missä pittoreskeihin maisemamaalauksiin, komeisiin koskiimme ja harjun rinteeltä maalattuun ylevään kansakuntaan ennen itsenäistymistämme, Venäjän valtion syrjäisenä luoteiskolkkana Jäämeren kainalossa. Suomaa ja sen köyhät raivaajat pyrittiin liittämään samaan eurooppalaiseen perheeseen, jonka maisemamaalaajamme olivat Pariisissa oppineet. Donner ja narsismin haava Jokaisella kasakunnalla on narsismin haava ja niin myös Suomella. Itsetunto on kolhittu ja sen kohottamista on korjattava koko ajan vanhoja haavoja välillä esitellen ja uudelleen laastaroiden. Keskustan puheenjohtajalle Juha Sipilälle ei riittänyt nyt enää 1990-luvun lama vaan hän haki vauhtia sotien jälkeisestä jälleenrakennusajasta ja sotakorvauksistamme. Seuraava puoluejohtaja löytää 1930-luvun laman ja 1940-luvun tapahtumat sekä itsenäisyytemme alun sisällissodan. Kun siihen lisätään edellisen vuosisadan nälkävuodet, Venäjän vainot ja sortovuodet, iso- ja pikkuviha, meiltä puuttuvat kohta laestadiolaisen maailman tyypilliset keinot ruoskia itseämme ja yhteisöä kohti ryhdikkäämpää elämää. Sipilän laestadiolainen lapsuus muistuttaa Helsingin Sanomien päätoimittajan lapsuutta. Siinä ideologia, lukittu maailmakuva, ratkaisee kaikki valinnat. Käärmeen vuosista koiran oppeihin Kun Donner kirjoitti uudemman maamme kirjan, Topeliusta korjaillen, hän osasi jo käärmevuosinaan, koiranvuosia lähestyen, hakea sellaisen logiikan, jossa tilastoista ja teoriasta siirrytään ideologisiin asetelmiin. Syntyi vaihtoehtoisia skenaarioita ja poliittista vääntöä siitä, kuka saa ja kuka menettää, mitkä arvot ovat maalle tärkeimpiä. Donner halusi vaikuttaa tekstillään valintoihimme. Kuka tahansa kirjailija haluaa juuri tätä. Jokainen kirjailija on mielessään väärinymmärretty nobelisti. Kun identiteetti on umpikujassa, skenaariot kehnoja, kukaan ei mökötä luolassaan pelkkää ilkeyttään. Perheterapiassa todetaan, kuinka kaikki asiat ovat kyllä ihan hyvin mutta mies on vaan auttamatta umpikujassa, ymmärtämättä miksi. Umpikujaan joutunut ei haluaisi rikkoa perhettään ja elämäänsä. Suomi sanoo rakastavansa Eurooppaa, halaten sen vaikka hengiltä, eikä ikinä selviäisi erosta, kun maantieteelle nyt ei kertakaikkiaan voi mitään. Omat ehdot vain voi lukea ja hakea brittien tapaan tervettä itsetuntoa osoittaen omille vaatimuksilleen, valinnoille. Nyt tämä aika on tullut ja mököttämisen voisi jo lopettaa. Paasikivikin niin jo vakuutti ja vaikutti viisaalta valtiomieheltä vaikka vietiinkin välillä pakkohoitoon. Lasten kasvattajana häntä ei voinut pitää erityisen esimerkillisenä vaikka valtiomies olikin. Etnisen vähemmistön ongelmat Suomalainen poliisijohto Mikko Paateron johdolla kertoo, kuinka nyt on viimeinen hetki hoitaa kuntoon etnisten vähemmistöjen asema, ettemme joudu kierteeseen, joka muualla Euroopassa ja Pohjolassa tunnetaan etnisenä rikollisuutena. Ruotsalainen yhteiskunta ei osannut hoitaa omia vähemmistöjään. Ilmiö tarkoitta sosiaalista pahoinvointia, joka periytyy vähäosaisuuden ja vieraantumisen kautta syrjäytyneitten ryhmien kohtaloksi, isältä pojalle järjestäytyneenä rikollisuutena. Kun muutakaan vaihtoehtoa ei maa tarjoa katkeralle ja turhautuneelle ihmiselle. Paatero kirjoittaa uutta sivua suomalaiseen identiteettiin ja sen narsismin haavaan. Vielä 1970-luvulla maantiedon oppikirjoissa kuvattiin vieraita kansoja ja suuria kulttuureja samaan tapaan kuin Topelius heimojamme ja Kari Suomalainen poliittisia puolueitamme. Ne olivat karikatyyrejä, usein myös rumia ja ne liittyivät sotavuosina myös geopoliittisiin tarkoitusperiin. Näin Saksan kansa kuvattiin eri tavalla kuin Venäjän kansa. Samoin Pohjolan sinnikkäät ihmiset eri tavalla kuin välimereisen alueen ihmiset. Donnerin tapa kuvata Suomea jatkoi tätä traditiotamme, mutta samalla sitä ärsyttäen, provosoiden. Omaan aikaamme kuuluu kyky provosoida ja Donner osaa sen siinä missä Matti Nykänen. Narsismi ja provosointi ovat nyt muodissa. Mököttäjien maailma Suomella on historia, joka ei hevin anna meille anteeksi tämän päivän valintoja, ellemme ymmärrä sitä ja hyväksy historiassa valittuja tekoja ja niiden seurauksia rehellisesti. Mököttämällä ja luolaan sulkeutumalla ne eivät korjaudu miksikään. Jos vanhat puolueet eivät ymmärrä, mistä on kysymys, on perustettava uusi mutta varottava toistamasta siinä vanhoja virheitämme. Se, että pituushyppy muuttuu kolmiloikaksi, ei paranna hyppääjän vauhtia ja loikkien pituutta tuumaakaan. Yhteiskunta ei palkitse ikään kuin se olisi stereotyyppien tapainen ja helmoihinsa sulkeva Suomi neito, antamalla periksi, hoivaamalla, hyvittämällä luolaan sulkeutuneen mököttäjän oireita, narsismin haavaa kansakuntana. Hoivaajan on taas tehtävä jotain, mistä itse pitää, eikä käynnistettävä Donnerin elämänkerran lukua tuhatsivuisena tarinana toistaen näin virheet uudelleen aina hamaan hautaan saakka. Jos vanha mököttäjä voittaa, se merkitsee että hänen elämäntapansa voitti ja vahvistaa mököttäjien maailmaa.

Miehet Marsista naiset Venuksesta

Perussuomalaista kansanliikettä on luonnehdittu äijäliikkeeksi. Nyt se on myös galluppien ja aiempien tutkimusten kautta sellaiseksi vahvistettu. Jos naiset eivät saisi äänestää Perussuomalaiset olisivat kirkkaasti Suomen suurin puolue. Tänään noin joka neljäs mies äänestäisi sitä ja eduskuntavaaliemme jälkeen puolueen kannatus kävi jopa 30 prosentin rajan yläpuolella. Naisista vain runsas 10 % äänestäsi Perussuomalaisia. Naisten puolueita ovat etenkin Vihreät ja Kokoomus. Miesten äänillä vihreät taistelisivat Rkp:n kanssa samassa sarjassa. Naisten äänillä taas he ohittaisivat jopa Perussuomalaiset. Mikä miestä vaivaa? Miksi suomalain mies ja nainen eroavat toisistaan näinkin jyrkästi poliittisessa käyttäytymisessään? Eivätkö yhteiskunnalliset muutokset ja rajut rakenteelliset vääristymät koettele molempia samalla tavalla? Miksi naiset hakevat erilaisia poliittisia ratkaisuja ja valintoja yhteiskunnallisille ilmiöille? Painottavatko naiset erilaisia asetelmia ja ilmiöitä kuin miehet? Elävätkö miehet sellaisessa kriisissä, joita naiset eivät ole ehkä tunnistaneet tai vaikeat tahallaan? Kun on saanut seurata poliittisia liikkeitämme ja narsismissaan naivistisia johtajia, vaikeasti häiriintyneitä rinnan empaattisten leadereiden kanssa, luule että psykologit ja sosiologit ovat nyt molemmat oikeassa hakemalla vain oikeat palat oikeisiin kohtiin kansallista palapeliämme. Näitä pelejä kyllä pelataan myös Forssassa ja koko Kanta-Hämeessä väsyksiin saakka. Ne estävät normaalin luovan ja palkitsevan työnteon ja kun ikävä narsistinen tunneilmasto leviää koko yhteisöön, on haettava uutta työpaikkaa ja asuinympäristöä. Moni jää sairastuen eläkkeelle. Kiusaamisen luonnetta ja syntyä ei ymmärretä, eikä sitä uskalleta korjata narsistien johtajan alkaessa raivoisan työilmapiirin pilaamisen ja häiriten kritiikkiä esittävien elämää jopa sairaslomilla. Nepotistisesti rakentuvat työyhteisöt alkavat kouristella perhekunnittain ja syntyy murheellisia perhetragedioita. Johtajaa hännystelevät tiivistävät rivejään ja työorganisaatio muuttuu oleskeluyhteisöksi. Sukupulieroista syntyvä ratkaisumalli Psykologi John Gray kirjoitti maailmanlaajuisen menestyksen saaneen kirjansa “Miehet ovat Marsista naiset Venuksesta” korostaen siinä miehen vetäytymiskäyttäytymistä ja narsismia. Miehellä on ongelmatilanteissa taipumusta vetäytyä ja vaieta. Naiset taas hakevat seuraa, avautuvat ja puhuvat. Gray antaa kirjassaan naisille runsaasti ohjeita kohdata luolaansa vetäytynyt mies. Monin on sen lukenut mutta liian moni jättänyt kirjan avaamatta. Keittiöpsykologit ovat helpompi tapa hoitaa omaa asiaansa, naisen asiaa, muta unohtaen samalla miehen erilainen psyykkinen rakenne. Kaikilla meillä on “narsismin haava”. Tällä tarkoitetaan sisäistä kalvavaa alemmuudentunnetta, joka vaatii osakseen ulkoisia näyttöjä ja omanarvontunnon nostatusta. Politiikassa ja johtajuutta haettaessa narsismin taustalla on pääsääntöisesti alemmuuden tunne - epätasapainoinen suhde pienen lapsen ja suuren aikuisen välillä. Vaaleissa tämä poliittinen “kiima” ohittaa kaiken muun ja olemme palanneet 1970-luvun raivoon. Nietzsche kehottikin ihmisiä hakemaan ujostelematta pelkästään valtaa ja unohtamaan muun vähempiarvoisen narsismin ja viettien ruokinnan. Alainen, joka ei lähde manageroivan pomon ihailuun ja itsetunnon pönkittäjäksi, on vaikeuksissa. Narsisti haluaa johtajaksi ja kokee poliitikkona ja johtajana itsensä täydelliseksi, kaikkivoivaksi ja virheettömäksi. Hän tavoittelee mahdottomia päämääriä ja raivoaa kritiikille. Tehtävän mielenkiintoisuus ei ole motiivina vaan johtajuuden mukanaan tuoma valta. Tällaisia johtajavalintoja ja poliitikkoja olisi varottava. He muuttavat organisaation ja yhteiskunnan tunneilmaston kylmäksi ja motiivi katoaa, syntyy oleskeluyhteiskunta, yleistä pahoinvointia ja ääriliikkeet alkavat yleistyä. Aggressiiviset teot ovat liki lasten suorittamina seurausta tästä ilmiöstä. Toki mallia haetaan viihteellisestä mediayhteiskunnan ruokkimasta väkivaltakoneistostamme. Mistä muualta lapset ja nuoret maailmankuvansa hankkivat kuin lähiympäristöstään imitoimalla sitä? Maailma kun on sitä miltä se lähiympäristössä näyttää ja mediat ovat nyt tätä ympäristöä kakkine tuotteineen. Pääosa on roskaa. Kiusaamisen salliva kulttuuri Narsismin palvonta toi mukanaan yhteiskuntaamme kylmän, tunteettoman ja epäonnistumista sallimattoman kulttuuriin. Syntyi kiusaaminen joka vaikutti työilmapiiriin, tunnesiirtoihin. Rakenteelliset muutokset suosivat narsismia, empatiasta vieraantunutta saneeraajaa, jolloin poliittinen sekä taloudellinen työilmapiiri koveni etenkin miehille, joiden selviytymiskeinot olivat naisia kehnompia. Koko yhteiskuntakoneisto alkoi suosia akateemisia naisia ja heidän tapaansa ohjata myös muuta poliittista elinympäristöämme myös perheen ja yhteisöjen sisällä. Tunneilmasto muuttui eliitin ja uuden mediayhteiskunnan kautta miehelle työpaikkamenetyksineen sietämättömäksi myös kouluissa ja kotona, paineet purkautuivat aggressiivisesti perhekunnittain ja etenkin nepotistisesti rakentuneissa organisaatioissamme. Luolaansa vetäytyvä mies Kriisiin ajautunut mies etsii ongelmilleen ratkaisua vetäytymällä luolaansa ja pragmaattisella tavalla, käytäntöön tukeutumalla. Kun miehellä ei ole vastausta hänelle ei ole opetettu myöntämään tietämättömyyttään. Luolassaan stressaantunut ja vihainen mies haki ratkaisua hylkäämällä vanhan poliittisen kotinsa eikä se enää periytynyt isältä pojalle. Syntyi äijäliike. Syyllinen löytyi vanhoista puolueista eikä sitä voinut korjata tyrkyttämällä miehelle feministisiä ratkaisumalleja kyselemällä hänen tunteistaan, perustamalla rakkauspuolueita ja puhumalla ekologisesti kestävästä ja epämääräisestä. Kun luottamus miehen kykyyn ratkaista itse ongelmansa katosi, se vain pahensi hänen loukattua kunniaa, ylpeyttä ja itsetuntoa. Miehen järkeä voi hoivata mutta ei hänen tunteitaan tyrkyttämällä ratkaisuja, jotka olivat luolan suulla istuvan emotionaalisen naisen ja rationaalisesti pohtivan miehen mielestä absurdeja. Hylätty mies, työtön Nokian insinööri, ei kaivannut sääliä vaan oman puolueen, jota vihreitä tai kokoomusta äänestävä nainen ei ymmärtänyt tai ymmärsi liiankin hyvin. Suomalainen nainen ei osannut, tai halunnut, tukea miestä Marsista oikealla tavalla ja yhteiskunnalliset ongelmat kärjistyivät naisvalta-aloille kuntatyönantajan sote- ja kuntarakenneuudistuksiin, Euroopan finanssikriisiin, kainuulaisten kaivosmiesten ja turkulaisten telakkatyöläisten rautakouriin. Oli syntynyt kansanliike, jota äänestivät miehet ja jossa mielipiteet oli argumentoitava, perusteltava. Kaikilla oli oikeus omiin mielipiteisiin ja oman edun tavoitteluun, arvojen pohjalta, mutta ei omiin tunnepohjaisiin fiktiivisiin faktoihin eikä omintakeiseen logiikkaan, murahtelivat puolueen uudet johtajat palaten kansakunnan juurille.