Pelon ja voiman vuosikymmen

Jos 1950-luku oli toipumista sodistamme, ja sitä luonnehti lapsen kokemana piiloteltu ahdistus ja työn sankaruus, 1960-luku sai aikaan jo murroskulttuurin avautumisen täyteen kukkaansa. Yhdysvallat jatkoi väsyttävää, jokaiseen eurooppalaiseen kotiin välitettyä raskasta ja tappiollista sotaansa Vietnamissa. Suurin mielenosoitus kokosi Washingtonin kaduille yli neljännesmiljoona marssijaa. Kuuluisin sodan vastustaja oli värväyksistä kieltäytynyt Muhammed Ali, raskaan sarjan nyrkkeilijä. Perusteluissaan hän kirjoitti kuinka yksikään vietnamilainen ei ollut ikinä kutsunut häntä neekeriksi.

“I have a Dream”

Yhdysvalloista suomalaisille välittyi mustan väestön kansalaistaistelu ja sen johtoon nousseen baptistipastorin kuva. Mieleen loppuiäksi painuvia tapahtumia olivat hänen puheensa “I have a Dream” ja James Early Rayn motellin parvekkeelta 4. huhtikuuta 1968 ampumat surmanlaukaukset.

Martin Luther Kingin väkivaltainen kuolema palautti mieleen vuosikymmenen merkittävimmän poliittisen attentaatin marraskuussa 1963, jolloin John F. Kennedy murhattiin Dallasissa. Mustien oikeuksia puolustaneen presidentti Kennedyn ja hänen veljensä murhat olivat tuon vuosikymmenen traumaattisimpia kokemuksiani.

Kun nämä globaalit veriteot yhdisti oman kylän vastaaviin tapahtumiin, omien sukulaisten ja tulevan vaimonsa siskon murhaan nuorena tyttönä Helsingissä, hänen veljiensä hukkumiseen kotijokeemme, trauma syveni koko kylää koskettavaksi painajaiseksi. Kuolema tulvi ulos televisiosta, kylän raitilta, ja syvä murhe päättyi vielä kahteen nuoria vaikeasti vammauttaneeseen liikenneonnettomuuteen. Niiden rinnalla koulu, harrastukset, pienet voitot ja valoisat hetket, jäivät liian pimeiden varjojen kätköön. Jos unelma olikin, oli myös sen sammuttajia, ammattinsa osaavia.

Che Guevaran varjo

Pelon vuosikymmen alkoi globaalisti naisten ja mustien tasa-arvon taisteluilla, jatkui Berliinin jakavan muurin rakentamisella ja kylmän sodan muistomerkillä, Kuuban vallankumouksella ja Che Guevaran kulttihahmolla, Kuuban kriisillä ja Kennedyn tuliskasteella Neuvostoliiton vetäytyessä lopulta rakentamasta Kuubaan ohjustukikohtaansa.

Tuo vuosikymmen oli täynnä salaliittoja. Lee Oswald ei koskaan joutunut oikeuden eteen kiistämästään Kennedyn murhasta, vaan hänet ammuttiin dallasilaisen yökerhonomistaja Jack Rubyn toimesta Dallasin poliisiasemalla, liki sadan poliisin keskellä, suoran tv-lähetyksen aikana. Sen seuraaminen jäi takaraivoon siinä missä Dallasin laukauksetkin.

Nuorisoradikalismin aikaa

Tuo vuosikymmen oli nuorisoradikalismin aikaa. Se oli sitä etenkin Euroopassa, jossa sota oli raunioittanut mantereen ja jälleenrakentaminen toi vaatimukset myös suurten sotien aikana syntyneitten ikäluokkien oikeuksista. Ennen sotia syntynyt vanhoillinen opetustapa ja instituutiot saivat aikaan mielenosituksia etenkin Ranskassa ja Länsi- Saksassa. Mielenosoittajat tukeutuivat Marxin ja Maon kulttikuviin, vastustivat imperialismia ja monikansallisia yrityksiä, tämän päivän termein globalisaatiota, amerikkalaisia ja Vietnamin sotaa. Suomeen ilmiö tuli jälkilöylyinä ja vaikeutti opiskelua vielä 1970-luvulla.

Tutuksi tuona lyhyenä aikana tulivat myös Moshe Dayan, Gamal Abdel Nasser ja Golanin kukkulat, Lähi-Itä ja edelleen ajankohtainen Palestiinan kysymys. Kuuden päivän salamasodassa Israel kukisti niin Egyptin, Jordanian kuin Syyrian joukot ja heidän tukijansa. Näin nuorison radikalismi Vietnamista levisi kysymykseen palestiinalaisvaltiosta ja samalla myös Etelä-Afrikan rotuerotteluun ja Etelä-Amerikan verisiin kahakoihin.

Globalisaatio, kehittyvä sähköinen media sen välineenä, antoi 1960-luvulla opiskelleille nuorille kovin vääristyneen kuvan nyt liki 8000 miljoonan ihmisen miljoonista kulttuureista. Sen poisoppiminen on monelle edelleenkin vaikeaa ja vieraaseen asennoidutaan suurella varauksella. Tämä ei ole vain suomalainen vaan yleiseurooppalainen ilmiö.

Utopiasta teknologiaan

Ranskan ja Saksan kahakat ja mielenosoitukset loppuivat ihmiskasvoisen sosialismin puolesta Varsovan liiton joukkojen miehittäessä Tsekkoslovakian. Opiskelijoiden elättämä utopia sosialismista hiipui television välittäessä kommunistisen imperialismin todellisuutta Prahan kaduilla.

Pelon vuosikymmen vaikutti 1950-luvulla syntyneisiin nuoriin eniten tieteen ja teknologian kautta. Kuun kamaralle laskeutunut ihminen oli “pieni askel Neil Amstrongille mutta suuri askel ihmiskunnalle”.

Massaviestimet levisivät räjähdysmäisesti ja tutkimuskäyttöön saatiin ensimmäiset tietokoneet, suuria tiloja vaatineet laskukoneet. Itse tutustuin sellaiseen heti 1970-luvun alussa ja Oulun yliopisto oli kilpailussa mukana alusta saakka. Tietokone, sen käyttö ja käytön koulutus, muuttui ammatiksi heti ylipistovuosieni alussa. Samalla media ja sen välineet tulivat osaksi työtäni. Kalevan talo oli kulttuuriystävällinen ympäristö opiskella mitä tahansa hajasijoitetussa yliopistossa Oulussa. Karjasilta asuinpaikkana oli siirtokarjalaisten rauhallinen omakoti-idylli keskellä kasvavaa tervaporvareitten rahalle tuoksahtavaa kemianteollisuuden kaupunkia.

Beatlemania ja virtuaalihipit

Rock and roll oli tullut osaksi mediamaailman levitystä ja nuorisoradikalismia, mutta tätäkin tärkeämpi oli toki pop-musiikin uudistajat ja ensimmäisenä The Beatles; John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Star.

Beatlemanian rinnalla syntyi tuhansia ja taas tuhansia joka paikan bändejä, jossa vaikkapa The Rolling Stones saattoi olla monelle tärkeämpi esikuva ja näin alkoi syntyä eri popkulttuurin koulukuntia. Näistä näkyvin oli underground ja hippiliike sekä sen mukanaan tuomat vaihtoehtoiset yhteiskuntaliikkeet.

Syntyi pasifismia, myötämielistä suhtautumista vähemmistöihin, vapaan rakkauden apostoleja, vanhan ura-ajattelun ja materialismin väheksyntää. Kaikki tämä johti lopulta näiden liikkeiden kaupallistamiseen ja niin myös nämä ilmiöt ovat nykyisin monen aikamme virtuaalitehtailijan tärkeimpinä pohjavirtoina. Savossa hipit alkoivat elää vasta virtuaalihippeinä ja väärän vuosikymmenen puolella. Monelle vuosituhatkin oli väärä. Maailman viimeinen hippi ei kuitenkaan voinut olla 1950-luvulla syntynyt vaan pikemminkin sodan aikana tai sitä ennen alkunsa saanut tämän päivän eläkeläinen. Oppimiseen vaadittavat geenimme sulkeutuvat, eivätkä salli sellaisia kokemuksia tai elämyksiä, joita vaikkapa juuri hippiliikkeen sisäistäminen olisi vaatinut väärään aikaan syntyneenä. Imitoitu jäljitelmä on muuta kuin alkuperäinen originaali ja luovan innovaation sosiaalinen symbolirakennelma.

Suunnittelukarttoja tiimityönä

Kuvataide uudistui radikaalisti pop-taiteen myötä. Alkoi keskustelu luovasta innovaatiosta ja sen lähteistä. Andy Warholin teokset siirtyivät Coca Cola -pulloihin ja säilykepurkkeihin. Positiivinen ajattelu ja tiimityö alkoi lyödä itseään läpi ja ensimmäisenä juuri yliopistoissamme.

Siirryttyäni Pohjois-Savosta Oulun yliopistoon ensimmäisiä tehtäviä oli rakentaa fyysisesti sellaisia ympäristöjä, jossa kuusikulmaiset pöydät yhdistivät opiskelijoita tiimityön ja -opiskelun arkeen osana muuttuvaa mediaa ja tietokoneita, ympäristöpsykologian alkeita. Agraariyhteisö ja arvokonservatismi oli saatava liitettyä uuteen mediamaisemaan. Sodan aikana syntyneet panivat tässä raivokkaasti vastaan.

Oulun yliopisto kulki tässä edellä muita ja kykeni rakentamaan myös ensimmäisen suomalaisen tiedepuistonsa ja teknologiakeskuksensa. Silicon Valley oli meille tuttu paikka siinä missä Japanin kokeilut ja teknopolikset. VTT:n laboratoriot ja Linnanmaan yliopiston kampusalueet sekä yritysten tiedepuisto vietiin yhteen yhteiseen yhdyskuntarakenteeseen ja yhteisöön. Luonnon ja kansakunnan kohtalonyhteys oli saatava juurrutettua uuteen sepitteelliseen kollektiiviyhteisöön.

Konfliktista funktionaaliseen

Käsite verkostot ja klusterit tulivat tutuiksi siirryttäessä globaalista lokaaliin ja holistiseen maailmankuvaan, joka yhdisti kaiken eikä hylkinyt mitään. Siirtymä körttikansan lukiosta laestadiolaisten ylläpitämään yliopistoon ei ollut siirtymä lainkaan. Useimmat professoreista elivät matkalaukkuelämää ja olivat postmoderneja kulkureita.

Kyse oli lopulta vain vapaammasta ympäristöstä ja nopeutetusta aikatulusta, jossa mukaan tuli nyt myös perhe ja lapset hyvin suojatun kampusalueen sisällä eläen. Oulu oli radikaali, kasvava, nuorekas ja ehdottomasti edistyksellinen veturi Suomessa. Sen yhdistäminen ekologiseen, kestävään ja ympäristöä monialaisesti ymmärtävään sujui nopeasti, mutta ei toki ilman 1950-luvun antamaa perustaa ja 1960-luvun radikalismia. Maisema, sielunmaisema, yhteiskunnallisena ilmiönä, oli Oulullekin uusi tutkittava ja vailla kirjailijoiden tai kuvataiteilijoiden kokemusta. Klusteritaide ei Oulussa ottanut tuulta purjeisiin vielä 1960-luvun eväillä eläen.

Kylätutkijan lohdutonta maisemaa

1960-luvulla Suomi kehittyi maatalousvaltaisesta maasta hetkessä moderniksi teollisuusmaaksi. Pohjois-Karjalasta, Kainuusta ja Lapista, mutta toki myös Savosta nuoret muuttivat sodan jälkeisen sisäisen muuttoliikkeen pakottamana etelän taajamiin ja Ruotsiin.

Suomalaisen yhteiskunnan muutos oli toisen maailmansodan jälkeen poikkeuksellisen raju ja yli 80 % maastamuuttajista asettui Ruotsiin, Tukholman alueelle, Göteborgiin ja Malmöön. Vaikeimmillaan työttömyyden vuoksi muuttoliike oli vuosikymmenen lopulla, jolloin muuttajia oli liki 50 000 vuosittain. Parina vuonna väkilukumme alkoi jopa vähentyä.

Hetkessä työvoimapulasta potevassa Ruotsissa oli yli 300 000 suomalaista nuorta. Saabin, Volvon ja Ericssonin tehtaat tarjosivat työtä siinä missä siivoaminen ja lasten hoito, mikä tahansa sellainen, joka ei oikein ruotsalaisille itselleen työnä kelvannut.

Suomalainen maaseutu alkoi autioitua kyläkunnittain, syntyi peltopaketteja ja yhteiskunnallista rauhattomuutta, laudat ikkunoissa tuli kylätutkijalle tutuksi. Lapsena hankituille taidoille tupailtojen lausujana ei ollut enää käyttöä. Kirjoittaa saattoi edelleen maakuntalehtiin ja Mika Waltarin tapaan myös murrosikäisten tyttöjen reginoihin ja miestenlehtiin. Näistä vähiten mielikuvitusta vaativat jälkimmäiset.

Maan sisäistä imperialismia

Osallistumisen ja kannanottojen runsauden ohella Suomea vaivasi maaltapako, teollistumisen monet lastentaudit, yhdyskuntarakenteiden nopean muutoksen aiheuttamat sosiaaliset ongelmat ja Lapin luonnonvarojen käyttö pääosin vain etelän hyvinvoinnin hyväksi.

Kemi- ja Iijokeen rakennetut voimalaitokset siirsivät sähkönsä pelkästään etelän teollisuuskeskuksiin ja 1960-luvulla uusia altaita oli suunnitteilla yli 20 kappaletta.

Näistä tunnetuimmat Kemihaaran Vuotos Kemijoessa sekä Siuruan Kollaja Pudasjärven alapuolella Iijoessa työllistivät tukijaa ensimmäisenä. Näiden altaiden ja jokien kohtalon tutkimukset ja jo aiheutettujen vahinkojen korvaukset käynnistettiin 1970-luvun puolella. Samalla alettiin puhua suomalaisesta siirtomaavallasta Lapissa.

Suomalaiset radikaalit

Irwin Goodman ja M.A. Numminen lauloivat siinä missä radikaali vasemmistolainen opiskelijaliike yhdessä työväenliikkeen kanssa ja yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo kannusti rikkomaan vanhoja perinteitä ja tabuja.

Hannu Taanila, Hannu Salama, Mikko Niskanen, Kaj Chydenius, Kalle Holmberg, Arvo Salo, Reino Paasilinna jne. edustivat tuon ajan nimiä ja suomalaista 1960-luvun kulttuuria. Lapualaisooppera, Juhannustanssit, Käpy selän alla ja Reporadio ovat tuon ajan suomalaisia tuotteita.

Agraarin Suomen maaseutu oli elänyt vahvaa aikaa ja kylät vaurastuneet itseriittoisesti. Luonnonvaroja oli haaskattu pohtimatta niiden jalostamista sellunkeittoa pidemmälle. Perinteiset ammatit alkoivat kadota tai kone ne korvasi.

Vuosikymmenen lopulla syntyi käsite “talonpojan tappolinja” ja hallitsematon yhdyskuntarakenteen murros purkautui vennamolaisen kansanliikkeen ja SMP:n syntymänä. Voivuoria alettiin purkaa syömällä margariinia ja kevytlevitteitä.

Kolmikanta kadotti talonpojan

Samaan aikaan kun etelä vaurastui ja taajamat kasvoivat, hyvinvointi lisääntyi teollisuuspaikkakunnilla, Itä- ja Pohjois-Suomen pienviljelijät olivat jääneet vaille sellaista toimeentuloa ja tulevaisuuden uskoa, johon muut väestöryhmät saattoivat elämänsä perustaa.

Aiemmin maan sisäisenä tapahtunut muuttoliike ja karjalaisten evakkojen asutustoiminta olivat synnyttäneet sellaisen agraarin yhteiskunnan rakenteen, jonka purkautuminen tapahtui hallitsemattomasti ja aiheutti syvää katkeruutta.

Tämä katkeruus oli leimallinen osa 1960-luvun suomalaisten elämää maaseudulla ja siihen liittyi myös suomalaisille tyypillistä itsetuhoisuutta ja aggressiota, väkivaltaa.

Kun Kreikassa tapahtui sotilasvallankaappaus vuonna 1967 Suomessa elettiin vuoden 1968 presidentinvaalien alla, jossa ehdolla oli Kekkosen lisäksi vain kokoomuksen Matti Virkkunen ja SMP:n Veikko Vennamo. Kaikki kolme menestyivät, mutta vain Kekkonen valittiin virkaan, joka 1960-luvulla oli erityisen merkittävä.

Yleiset syyt ja työt

Vennamon menestys presidentinvaaleissa oli ennakoimassa vuoden 1970 eduskuntavaalien protestimielialaa ja sen purkautumista entisen maatalousministeriön ASO:n pääjohtajan vaalimenestyksenä. ASO vastasi Karjalan evakkojen asuttamisesta.

Samaan aikaan SKP hajosi kahtia ns. sinisalolaisiin ja enemmistökommunisteihin. Taustalla oli suhtautuminen NKP:n toimintaan ja Tsekkoslovakian miehitykseen. Kokoomus oli ollut 1960-luvulla hallituksessa vain kerran Johannes Virolaisen johtamassa hallituksessa vuosina 1964-1966. Puhuttiin yleisistä syistä mutta myös yleisistä töistä.

Vuosikymmenen aikana Suomessa toimi seitsemän hallitusta pääministereinä Sukselainen, Miettunen, Karjalainen, Lehto, Virolainen, Paasio ja Koivisto. Maalaisliitto vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965, jolloin samalla Vennamon Suomen Pientalonpoikain Puolue muutti nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi ja “unohdetun kansan” edustajaksi.

Demokratian tervehtyminen

Samaan aikaan Keskusta siirtyi agraaripuolueesta ajoittain hyvinkin liberaaliksi. Perusta vuoden 2011 vaaleille oli näin luotu jo 1960 -luvulla ja taustalla oli puolueinstituution vieraantuminen vanhoista kansanliikkeistä kohti byrokratisoituvaa konsensusta. Populistinen demokratiakäsitys erosi näin elitistisestä byrokratiasta ja koski etenkin suhdetta EU-politiikkaan ja kansalaisten aktiiviseen mielipiteeseen ja sen huomioimiseen politiikassa.

1960-luvun yhteiskunnallinen radikalismi loi pohjan poliittisille mielipide-eroille ja niiden kunnioittamiselle vaaleissamme. Demokratian kehityksen näkökulmasta vuosikymmen oli erityisen merkittävä niin kansainvälisesti kuin myös kansallisesti Suomessa. Kansallinen aktiivisuus ja kansanliikkeet hallitsivat aikaa ja vanhoja reviirirajoja rikottiin.

Suomessa vanhan valtaaminen oli ehkä nuorisoliikkeen näkyvin voimanosoitus ja monet sen edustajista ovat tänäänkin vallassa ja pitävät kiinni oman konventionsa rajoissa nyt konservatiivisiksi muuttuneista vanhenevan kansakunnan poliittisista rakenteista.

Eurooppaa koskevat aiheet käsitellään tiukasti valiokuntien ovien sisäpuolella ja hallitusohjelmakin rakennetaan hyvin perinteiseen tapaan. Siitä puuttuu merkittävä missio ja se maistuu byrokraattien ja lobbareitten kielelle.

Kun Eurooppa -politiikka ei toteudu kansan toivomalla tavalla, kansa suhtautuu siihen puolueitamme varauksellisemmin, 1960-luvun radikalismilla on jälleen kaikupohjaa poliittisissa liikkeissämme. Tässä perussuomalaisten nousua voidaan tulkita monella tavalla ja yksi niistä on kansanvallan voitto, demokratian tervehtyminen.

1950-luvun maneerit

Täytän heinäkuussa kymmenes päivä 60 vuotta. Käytän seuraavat kuusi kirjoitustani aikamatkailuun, jossa kerron oman näkemykseni ja kokemukseni kuudesta elämästäni vuosikymmenestä. Etenen kronologisesti ja olen ehdottoman subjektiivinen. Elän jokaisen vuosikymmenen kuten sen aikanaan koin ja jätän muiden kokemukset ja tutkijan persoonani romukoppaan. Pyrin löytämään kullekin vuosikymmenelle kasvot jotka ovat oman kokemukseni kautta syntyneet ja ehdottoman fiktiiviset.

Kaikki keinot luvallisia

Aloitan 1950-luvusta ja sen alusta. Ajasta, jolloin muistikuva ovat hataria, kollektiivisen muistin värittämiä. Se oli aikaa jolloin maalla, Iisalmen maalaiskunnan Hernejärven kylässä talvet olivat lumisia ja kesät pitkiä ja helteisiä, lapsia oli paljon ja kaikki minua vanhempia, sodan aikana syntyneitä ja ilman vanhempien kasvatusta. Sodat olivat vieneet aikaa liki vuosikymmenen ja uudisrakentajat, työn sankarit, olivat kylän näkyvin osa muuttuvaa maalaismaisemaa. Maalla elettiin agraarin Suomen kylien nousun voimakasta alkua, jossa uusi vastasyntynyt lapsi ei ollut kovin merkittävä tapahtuma.

Olin perheeni kolmas lapsi, keskimmäinen pojista, diplomaatti pohtija psykologin kuvaamana. Huomiosta oli taisteltava ja se voitettiin diplomatialla, aikuistumalla varhain myös oppimalla lukemaan jo paljon ennen kouluikää. Henkisten taitojen rinnalla oli harjoitettava myös fyysisiä ominaisuuksia tai jäätävä muitten hakattavaksi häiriintyneitten poikalasten käsittelyssä, jossa oman aikamme kiusanteko on harmitonta leikkiä. Tuhannen pojan poikalyseossa oli mukana myös kaikki tulevat rikollisten alut ja näiden ympärillä liikkuvat jenginuoret.

Viattomuuden nostalgiaa ja humpuukia

Ravun merkeissä syntyvä kuuluu vesimerkkeihin, on tähtien mukaan kuoreensa vetäytyvä, aikuisena yliherkkä ja tähtikuvioiden eroottisin olento skorpionin rinnalla. Asiat oivalletaan jo etukäteen ja niihin reagoidaan pitäytyen riitojen ulkopuolella, verkostoja rakentaen ja kodinomaisessa maailmassa, yhteisöä ja lähiympäristöä arvostaen ja vahvistaen. Suunnitelma saa rinnalleen varasuunnitelman eikä innovoiva visiointi, monilahjakkuus, ole vierasta takaperin etenevän äyriäisen maailmassa, kertovat astrologit. Toki nämä ominaisuudet sopivat myös talvella ja syksyllä syntyneille, kevään merkeille.

Monen muistelmissa 1950-luku kuvataan ajan kultaamana viattomuuden aikana. Omissa muistoissani viattomuus on kaukana. Pikemminkin tuo vuosikymmen oli murrosaikaa, hieman samaa kuin 2010-luku sarayhteiskuntana. Pulaa oli kaikesta ja säännöstely jatkui aina vuoteen 1954 saakka. Vuonna 1952 maksettiin viimeiset sotakorvaukset ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi Kaliforniassa.

Heinäkuussa 1952 avattiin Helsingin Olympialaiset ja Coca Cola ja purukumi saapui Suomeen siinä missä Rock’n roll ja farkut, nuorisokulttuuri ja 1950-luvun musiikki, vaatteet ja massatuotanto, josta kaikki pääsivät osallisiksi. Kansan itsetunto alkoi hiljalleen kohota. Aulis Rytkönen kirjoitti suomalaisena jalkapalloilijana ammattilaissopimuksen. Rytkönen on edelleen monen kokemana ainut suomalainen jalkapalloilija.

Finish design

Syntyessäni Juho Kusti Paasikivi hallitsi maatamme presidenttinä ja hallittavia kansalaisia oli nyt ensimmäisen kerran yli 4 miljoonaa. Heistä yli 70 % asui maaseudulla, kaupungit olivat pieniä, elettiin Korean sotaa ja noususuhdannetta. Se lisäsi vientiä puullemme, metsät toivat lisäansioita talonpojille ja heidän rengeilleen.

Finish design syntyi Marimekon, Aino ja Alvar Aallon, Tapio Wirkkalan, Kai Franckin ja Timo Sarpanevan Orkidea- maljakon myötä. Milanon Triennaalin Grand Prix-palkinto lämmitti mieltämme. Väinö Linna sai valmiiksi Helsingin Sanomien kritisoiman Tuntematon Sotilas -kirjansa. Kirja oli tehty väärästä näkökulmasta, tavallisen korpisotilaan ja impivaaralaisen, ei esikuntatehtävissä toimivien kuvaamana ja eliitin näkökulmasta. Kansa hullaantui kirjasta, sotaromaanista.

Sotasukupolvien nuorisokulttuuri herää

Iisalmelainen Edvin Laine ohjasi Linnan teoksen elokuvaksi ja ensimmäinen kotimainen värielokuva Juha tuli teattereihimme, Olavi Virta levytti Toivo Kärjen ja Reino Helismaan Täysikuun. Nuorisokulttuuriin, suurten ikäluokkien käyttöön, tulvi italialaista musiikkia.

Mambo Italiano, Maruzella ja Lazarella soivat Umberto Marcaton, Laila Kinnusen ja Brita Koivusen levyttäminä. Tutuiksi tulivat Annikki Tähti, Vieno Kekkonen, Pirkko Mannola, Lasse Liemola, Kai Lind, Tapio Rautavaara, Elvis Presley, Harry Belafonte, Bill Haley, Bob Martin, Nat King Cole, Dean Martin, Eartha Kitt, Poika varjoisalta kujalta, Rock aroud the Clock, Buona sera, Jambalaya, You are my Destiny ja Diana ja tietysti Saarenmaan valssi sekä Kipparikvartetti. Suomalainen elokuva toi omat tähtemme palvottaviksi ja imitoi suurta maailmaa. Juoksijat, hiihtäjät ja heittäjät saivat rinnalleen moottoriurheilun alun.

Samaan aikaan kun maahan tunkeutui Bill Haley ja Rock aroud the Clock, radiossa soi lauantain toivotut levyt ja televisio aloitti lähetyksensä. Kuvaruutuihin koteihimme saapuivat Lenita Airisto ja Teija Sopanen, piippua polttava meteorologi ja Kauko Saarentaus.

Näiden mukana kotiutuivat myös amerikkalainen kuvitteellinen kulttuuri, James Dean, Paul Anka ja tietysti Elvis Presley. Moottoripyörät yleistyivät kyläraitille ja motskareilla tai prätkillä ajettiin lujaa ja vahinkoja pärinäpojille sattui. Jawa-moottoripyörän hinta oli vuonna 1957 uutena 147 000 markkaa. Autot olivat vielä ylellisyystavara ja ne yleistyivät Ruotsiin muuttajien mukana arkikäyttöön seuraavalla vuosikymmenellä. Toki kylässä oli autoja jo 1950-luvun alussa siinä missä traktoreitakin, piikkipyöräisiä ja kovaäänisiä, panssarivaunun painoisia. Luomuviljelystä alettiin luopua lopullisesti tehoviljelyn hyväksi. Teknologian riemuvoittoa luonnosta ihailtiin yhdessä medioittemme kanssa.

Hyvinvointivaltion sarastus

Vuonna 1954 maassa nähtiin auringonpimennys ja sen toki muistan siinä missä nuoremman veljeni syntymän täytettyäni kolme vuotta. Samoin yleislakon ja Urho Kekkosen valinnan presidentiksi vuonna 1955 yhden äänen enemmistöllä. Lakolla palkkoihin saatiin 12 markan yleiskorotus.

Hyvinvointivaltio oli alkanut syntyä tyttöjen pukeutuessa farkkuihin tai leveisiin kellohameisiin, sipaisivat huuliinsa Egal -huulipunaa ja poskille Ponds -puuteria. Sodan aikana syntyneet suuren ikäluokan pojat taivuttelivat hiuksiaan ylös- tai taaksepäin Brylcreme -hiusvoiteella ja lavoille nämä menivät tanssimaan joko prätkillä tai Letukalla, vanhalla Chevroletilla, pikku-Renulla tai itäautoillamme. Saab ja Volvo yleistyivät vuosikymmenen vaihteessa, jolloin samalla autokanta alkoi uusiutua Itä-Suomessa ja autosta tuli hyvin arkinen väline jokaisessa taloudessa.

Teräväkärkiset kengät olivat ajan villitys siinä missä elefanttitossut, nirunarukengät, poolokaulukset, tärkätyt alushameet, pillifarkut, villatakit ja neulepuserot, twinsetit.
Sifonkihuivia kutsuttiin fritsuliinaksi. Viina oli kauan kortilla ja körttikansa eli vieraillen runsaasti naapureissaan ja tehden talkootöitä, harrastaen yhdessä. Televisio muutti sitten ajankäytön kokonaan vuosikymmenen lopulla.

Unohdettu sukupolvi

Kun syntyy tällaisen jivea ja mamboa tanssivan nuorison jälkeen, sodassa nuoruutensa eläneiden vanhempien lapsena, muistot eivät ole toki heidän kummankaan vaan sen unohdetun sukupolven, joka jäi kaikesta tästä paitsi.

1950-luvulla syntyneet seurasivat läpi koko elämänsä sodan aikana syntyneiden suurten ikäluokkien takana palavia siltoja. Se korostui etenkin juuri 1950-luvun puolivälin jälkeen ja kaiken aikaa aina yliopistovuosiin, jolloin tavoite oli asetettu ohittaa nämä päihteitten kanssa opintojaan jatkavat nuorisokulttuurin tuotteet työelämässä.

Näin viettelyksen vaunut, Paikka auringossa, Afrikan kuningatar, Sheriffi, Kilimandsaron lumet, Laulavat sadepisarat, Loma Roomassa, Täältä ikuisuuteen, Kuutamoserenadi, Taikaikkuna ja Kesäleski jäivät katsomatta ja Brigitte Bardot oli vain taruhahmo monine muine elokuvien sankarihahmoineen James Deanista alkaen.

Marilyn Monroe, Elizabeth Taylor, Grace Kelly, Sopia Loren, Gregory Peck, Marlon Brando, Humphrey Bogart, Rock Hudson, Tony Curtis tulivat tutuksi vasta television kautta ja lukien heistä, taustoittaen heidän tarinaansa ja yrittäen ymmärtää usein sellaista draamaa, joka ei ollut lainkaan niin kaunis kuin mihin Hollywood -maailma ja siinä eläneiden nuorten samaistumiskohteet ehkä olivat 1950-luvulla. Näin myös suomalaiset Jurkkien ja Pöystien sekä Rinteiden suvut elivät osana arkista ympäristöään, ei niinkään kotimaisten 1950-luvun elokuvien sankareina.

Selviytymistarina ja painajainen

Minulle itselleni 1950-luku oli selviytymistarinaa. Se oli kertomus suvuista, joissa nuoret kohtasivat myös onnettomuuksia, koulupäivät olivat pitkiä, 12 -tuntia matkoineen liki kestäviä, koulukiusaaminen oli osa koulun kasvatuskulttuuria, opettajat olivat myös sodassa vanhentuneita, osa vaikeasti alkoholisoituneita kuten monen lapsen vanhemmat.

Päihteistä rintamalta tuli toki muitakin kuin alkoholi ja morfiini (oopium) oli tuttu mummon yskänlääkkeenä. Suomi oli ylivoimaisesti suurin oopiumin kuluttaja maailmassa ja sen vähentämistä pidettiin turhana halpana ja hyvänä lääkkeenämme. Rintamalta palanneiden miesten humalapuheet olivat aina rintamalle palaavia. Kun pienissä rajaseudun pitäjissä oli haudattu satoja nuoria poikia sen unohtaminen oli mahdotonta.

Onnistuneen kasvattajan löytämien oli sattuma ja onnesta kiinni. Se kilpailu ja taistelu, joka käytiin miljardeina siittiösolujen rynnäkkönä kohti munasarjasta irtoavaa munasolua, jatkui syntymän jälkeen, ja sitä kuvasivat vastoinkäymiset, taistelu, kateus ja usein pohjaton katkeruus ja viha, jossa suurten perheitten sisarkateus rehotti vapaana ja lapset olivat ilmaista työvoimaa pelloilla ja metsissä.

Siihen kaikkeen oli valmistauduttava, kehitettävä heikkoja kohtia, vahvistettava itseään ja säilytettävä silti positiivinen ja elämää kannatteleva idealisminsa. Se ei ollut vain televisiota, purukumia, Coco-Colaa, sotakorvauksia, uusia sanoja ja käsitteitä, uusia lehtiä ja mediakulttuurin syntyä, hyvinvointiyhteiskuntaa ja sen kuvitteellista alkua. Monelle se oli pelkää hengissä säilymistä.

Columbon kaltainen viekkaus

Minulle 1950-luku avautuu ikään kuin juuri edesmenneen näyttelijä Peter Falkin (1927-2011) kautta. Televisiosta tutuksi tullut Columbo teki itsestään rakastettavan paljon kärsineenä venäjän- ja puolanjuutalaisten vanhempien poikana. Pystyn vaivatta samaistumaan tähän pienikokoiseen Ossingissa oppikoulunsa käyneeseen Hamlitonin Collegen tuotteeseen. Falk valmistui syntymäni aikoihin julkishallinnossa Syracusan yliopistossa ja ura alkoi byrokraattina liittovaltion taloustoimistossa.

Työn rinnalla Falk alkoi opiskella näyttelijän uraa ja vaihto rohkeasti ammattiaan samaan aikaan, kun Kekkonen valittiin Suomen presidentiksi ja Suomi ajautui yleislakkoon. Töitä hän paiski Off-Broadway -teatterissa ja muutti Hollywoodiin vuosikymmenen lopussa. Menestys odotutti kuitenkin itseään ja sellaiseksi osoittautui lopulta televisio ja Columbo: Murha lääkärin määräyksestä vuonna 1968 NBC-kanavalla.

Varsinainen läpimurto tuli vuonna 1971 (Kuolleen miehen lunnaat), jolloin itse aloitin opiskeluni Oulun yliopistossa ensin sen biologisella opintosuunnalla biologian ja maantiedon vanhemmaksi lehtoriksi valmistuen. Oli varmistettava varma työpaikka ennen tutkijan uran käynnistämistä epävarmassa ympäristössä.

Tuo vuosikymmen, 1970-luku, suosi täysin erilaista ihmistyyppiä televisiossa kuin 1950-luvun tuotteet Marlon Brandosta Marilyn Monroen kautta Gregory Beckiin, Tony Curtisiin ja Rock Hudsoniin. Se ihaili kyllä 1950-lukua, mutta ymmärtäen sen tuskat ja vaivat venäläisen kertojan tapaan ja Peter Falkin kuvaamana. Vaaditaan pari vuosikymmentä, jotta voimme palata juurillemme, ja nähdä ne oikein, kauhistumatta.

1950-luvun rakastettava hahmo

Alle keskimittainen, vanhassa popliinitakissaan liikkuva lasisilmäinen Falk on kaukana 1950-luvun miesihanteista. Itse hän kertoi hakeneensa Pjotr Petrovitsin hahmoa poliisina Fjodor Dostojevskin romaanista. Ryppyinen paita ja kuluneet kengät, harmaan miehen olemus, kaikki ovat kuten Dostojevskin kuvaamana ja maneeritkin sopivat. Iso popliinitakki on sekin vallan muuta kuin ranskalaisissa tai brittien vastaavissa älykködekkareiden televisiosarjoissa. Poirot ja Holmes eivät viihtyisi tämän sankarin seurassa.

Columbo oli rikollisille harmittoman oloinen ilmestys, ylimieliselle narsismiltaan tunnevammaiselle ihmiselle petollisen nuhruinen moukka, jonka iskut tulivat aina odottamatta. Silmät tihruten ja jo lapsena leikattu ja proteesilla korvattu lasinen katse oli sekin aivan kuin 1950-luvun epävarma ja hapuileva aikamme. Vaha Peugeot oli sekin 1950-luvulta siinä missä koko miehen habitus, itseään etsivä ja hajamielinen, murroskulttuurin tuote.

Just One More Thing

Peter Falk alkoi kuvata, ehkä tietämättään, 1950-luvun maisemaa ja elinympäristöä. rampautuneita miehiä proteeseineen, vanhoja ilkikurisesti hymyileviä, niitä näitä juttelevia, vähäeleisiä ja sodan rintamaoloissa kotirintamalla viettäneitä vanhoja miehiä.

Hänellä oli omituinen kyky tarttua johonkin epäoleelliseen ja pyytää sen tarkistamista, vielä ennen poistumistaan. Se tarkoitti aina, kuinka syyllinen oli tunnistettu, oleellinen oli löytynyt, nero oli tehnyt ratkaisunsa. Murroskulttuurissa sellainen ihminen helpotti lapsen oloa, ahdistus muuttui hetkessä nauruksi. Isoisä oli paikalla, jumalat hymyilivät jälleen.

Peter Falk oli kuin 1950-luku ja ansaitsi viisi Emmy palkintoaan ja Golden Globen, tukun muita televisioalan tunnustuksia. Columbon ohella hän ehti näytellä yli 50 elokuvassa. Pidän näistä 1950-luvun vanhenevaa miestä esittelevistä älyköistä, joille tuo vuosikymmen avautuu oikein, oikeassa valossa. Ne ovat mukana myös Falkin tunnetuimmissa elokuvissa Aviomiehet (1970), Naisen parhaat vuodet (1976), Pelkojen yö (1976), Berliinin taivaan alla (1987) sekä Ei omena kauas putoa (2005).

Falkin piirroksissa ja muistelmateoksessa “Just One More Thing” (2007) on löydettävissä 1950-luvun henki ja se maailma, jossa myös itse synnyin olkoonkin, että häntä vaivasi jo tuolloin, muistelmia kirjoittaessaan, Alzheimer. Tai ehkä juuri sen seurauksena, Alzheimerin taudin tuotteena, juuri tuon ajan tapahtumat, 1950-luvun murroskulttuurin ilmiöt, ovat niin keskeisinä hänen muistelmissaan ja tuoreemmat ovat jo unohtuneet.

Turvallista juhannusta

Suomalaiseen juhannukseen kuuluu erottamattomana juhannuskisat. Alun perin ne olivat hyvin suomalaiskansallisia, mutta muuttuivat myöhemmin läntisen kulttuurin suuntaan. Helsingin Sanomissa läntisen kulttuurin juuristamme kertoo professori Matti Klinge (HS 24.6) yliökirjoituksessa. Klingen kirjoitukset on aina syytä lukea.

Keihäänheitto ei ole kansallinen lajimme ja yleistyi yleisurheilun vallatessa ennen sotia itsenäistyneen Suomen kesäiset urheilukentät. Joka juhannukselle tahtoo löytyä joku mieltä nostattava tapahtuma ja tänä juhannuksena sellainen syntyi mielestäni jo aaton aattona ja hieman varkain medioiltamme.

Tuija Helander

Tuija Helander oli takavuosien suuri toivomme ja urheilumme suuren 1980-luvun näkyvimpiä naistähtiä niinkin harvinaisella matkalla kuin 400 metrin aidoissa. Olen juossut tuon matkan ja se on ilman aitojakin ankara juostava. Ensin juostaan niin lujaa kuin päästään ja sitten lopuksi niin lujaa kuin jaksetaan. Sinä tarvitaan hyviä keuhkoja, nopeutta ja kestävyyttä, aidat rytmitajua. Täysivauhtisessa juoksussa aidat eivät ole mitä tahansa ylitettäviä. Pituus, korkeus ja pikajuoksu yhdistettynä toisiinsa vaativat moniottelijan osaamista. Siinä vammautuminen katkaisee varmasti jossain vaiheessa lajin harrastamisen.

Tuija Helander juoksi parhaan aikansa ja maailman tietoisuuteen Rooman MM-kisoissa vuonna 1987 juuri tuolla aidatulla ratakierroksella ajalla 54,62, joka on edelleen Suomen ennätys ja tekee tiukkaa tämän päivän miehille ilman aitojakin. Viidenkymmenen pintaan juostu ratakierros kun tuo suomalaisen varttimailerin kansalliseen eliittiimme. Minuutin alittavat kierrosajat ovat kovia aikoja kenelle tahansa kestävyysjuoksijallemme nykyisin.

Taistelu elämästä

Helanderin ura katkesi epämääräisiin oireisiin ja myöhemmin alkoi taistelu hengissä selviytymisestä keuhkojen pettäessä. Los Angelesin ja Rooman kisojen finalisti, yli kymmenkertainen Suomen mestari, ja vielä useammassa lajissa mukaan lukien monilahjakkaan ihmisen viisiottelu, joutui Souliin valmistautuessaan epämääräisten oireitten uhriksi.

Oireet paheniva ja loputa vain muutama askel portaissa alkoi olla mahdotonta. Kovin moni tuntee tämän Tuijan tarinan; odottelun, pelot, keuhkosiirrännäispotilaan pitkät valvotut yöt. Leikkaus ja kuolema tulivat uniin. Suomessa on tehty sittenkin vain runsas sata keuhkosiirtoa.

Toipuminen siirrännäisestä alkoi Tuija Helanderille tyypilliseen tapan. Määrätietoisesti, ohjeita seuraten, kriittisesti ja itsensä tuntien. Askel askeleelta, kivut voittaen ja uskoen elämään, omaan itseensä ja kuunnellen muita, valmentajaansa. Helander on ihmisenä harvinainen tapaus, poikkeusyksilö, yksi tuhansista. Sellaisen kohdatessa on syytä kuunnella, nöyrtyä.

Vuoden urheilija

Nyt 50 vaan ei 60 -vuotiaana Tuija Helander juoksi Göteborgin vammaisurheilijoitten MM-kisoissa kolmannen mestaruutensa ja toisen maailmanennätyksensä. Pikamatkat 100 ja 200 metriä taittuivat aikoihin 14.47 ja 28.73. Pituutta Tuija loikkasi liki 5 metriä ja vain muutaman kengänmitan vähemmän kuin Ruotsin valovoimaisin naisurheilija Katarinan Kluft viikko takaperin maanosamme huippujen kisoissa nuorena ja elämänsä kunnossa olevana huippuhyppääjänä, moniottelijana ja nyt pituushyppyyn erikoistuneena maanosamme ykkösenä. Kuinka moni 50 vuotta täyttänyt suomalainen mies hyppää pituutta yli 5 metriä tai juoksee Helanderin aikoja?
Ole kokeillut ja nostan keuhkosiirrännäisestä toipuneelle Tuija Helanderille hattua.

Ei ole epäilystä kuka on tämän juhannusajan suomalainen urheilija. Vuoden 2005 suomalainen vammaisurheilija on mielestäni nyt myös vuoden 2011 suomalainen urheilija. Paljon edellä kiekkoleijonia tai keihäänheittäjiämme.

Silloin kun mitataan ihmisen suorituskykyä ja omien voimien rajoja, urheilun puhtainta ideologiaa ja sen merkitystä myös esimerkkinä nuorisolle tai vanhenevalle kansakunnalle. Vai olisiko sellaisiksi punaiselle matolle kaatuilevista urheilijoista, urheilujohtajista ja käräjätuvan ovia kuluttavista sankareistamme?

Turvallista juhannusta ja juhannusliikennettä. Itse aiheutetut vammat ja pysyvä kuntouttaminen niistä ovat tämänkin juhannuksen näkyvintä satoa, jossa harvalla on Tuija Helanderin henkisiä ja fyysisiä voimavaroja.

Uuden hallituksen ohjelmasta

Jyrki Kataisen hallitus on saanut monta nimeä. Alkuvaiheessa käytetyin oli hävinneiden hallitus, tämän jälkeen sateenkaari ja sen päässä sixpack, janoisen suomalaisen unelmien täyttymys. Olkoonkin, ettei tuleva hallitus vastaa tuohon huutoon, nostamalla niin alkoholin kuin tupakan ja makeisten hintoja. Verot siirretään kuntaveroihin ja köyhimmille suoritettava satasen suuruinen lisäbonus sateenkaaren pään tavoitteluun otetaan pois hyvinvointipalveluina, joita kunnat tarjoavat 1-3 % lisähinnasta. Kun tämä vero on kaikille sama, tuloista riippumaton ja ilman progressiota ostokykyä leikkaava, kolme prosenttia on melkoinen lovi olemattomassa eläkkeessä.

Haukutuin startti miesmuistiin

Hyvällä lapsella on monta nimeä. Viimeisimmän antoi perussuomalaisten Timo Soini puhuen hyytelöhallituksesta. Kun kompromisseja haetaan kovin monelta suunnalta sattumuksia hyytelöön jää vähän ja siltä puuttuu selkeä visio ja missio, strategia, jolla kansantaloutta ohjaillaan myrskyisällä merellä. Näistä viimeisin ja ankarin tuomio tuli Ruotsista konjunktuuriinstitutetin tutkimusjohtaja Juhana Vartiaisen madonlukuina. Hänen mukaan hallituksen kunnianhimo oli aivan riittämätön ja sovittuja leikkauksia olisi tullut lisätä nykyisestä 2,5 miljardista ainakin kaksinkertaiseksi. Luotto talouden kasvuun on katteetonta optimismia.

Tyytyväisiä eivät ole suomalaisetkaan taloustutkijat. Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtaja Mikko Pulkkinen näkee ohjelman jakopolitiikkana ja Pellervon (PTT) Pasi Holm eräänlaisena oikeudenmukaisuusperiaatteena (HS 22.6). Yrittäjän näkökulmasta tämä periaate ei oikein toteudu ja maaseudun kuntien näkökulmasta se on suorastaan painajaismainen. Eniten pelkoja syntyy nyt juuri maaseudulla ja sen peruselinkeinoissa. Mutta helpolla eivät tule selviämään vaikkapa liki toisessa ääripäässä tuotantoketjun työskentelevät luovan innovaation rakentajat.

Tutkijat yliopistoilla ovat hakeutumassa tutkimusten mukaan suurena joukkopakona ulos kampusalueeltaan. Naisista noin 60 % ja jo liki olemattomasta määrästä miestutkijoita 80 % harkitsee uran vaihtoa. Tiede ja tutkimus olikin pätkätöitä tiede rahan keruuta ja kerjuuta, työyhteisö kiusaamista, suuri petos tohtoritulvaan joutuneille nuorille tiedeyhteisön toivoillemme. Miten tässä yliopistouudistuksessa näin pääsi käymään? Hallinnossa mukana oleva roikkuu tiedemiehen ja -naisen mukanaan tuomassa ja hankkimassa tutkijan vakanssissa ja kyvyssä tienata koko valtion hallinnolle rahoja? Muutamalta ihmiseltä odotetaan huipputieteen ohella tuhat taituruutta ja paljon ohi Leonardo da Vincin osaamisen. Hän ei tiettävästi juossut koskaan maratonia tai hypännyt korkeutta, pelannut jääkiekkoa?

Perussuomalaisten pelko ei ole viisauden alku

Perussuomalaisten voitto vei rohkeuden niin oikeistolta kuin vasemmistolta ja päädyttiin ohjelmaan, jossa on liki sata sivua byrokraattista kieltä, kuvaa toimituspäällikkö Kimmo Pietinen (HS 21.6) lukemansa. Hän on käyttänyt tietokoneensa ohjelmistoa apuna ja laskenut eri byrokraattisten sanojen toistoa tuossa 89 liuskan mittaisessa puuduttavassa luettelossa.

Eniten toistuvat verbit kehitetään, selvitetään, edistetään, vahvistetaan, turvataan, lisätään, parannetaan, jatketaan, varmistetaan, tehostetaan, huolehditaan, tuetaan, säilytetään, seurataan jne. Kukin 20-100 kertaa eli parhaimmillaan useita kertoja samalla sivulla. Kertaakaan ei kuitenkaan suunnitella tai lopeteta. Koko ajan kehitetään ja iloisesti ilman huolen häivää. “Hei, me kehitetään” otsikoi lehti artikkelinsa, joka on paras lukemani vuosikymmeniin. Sanojen käsittelijä kun kertoo eniten mitä teksti sisältää. Nyt se on pelkkää puppua ja potaskaa, joka on yhdistelty eri ministeriöitten vanhoista muistioistamme. Jokaisen on tullut saada oma ihana vanha ideansa näkyville ja käyttäen siinä positiivista teonsanaa, kehitetään.

Kehitys kehittyy kokonaisselvitykseksi, toimenpide vaikuttavuudeksi.

Verbit ovat sinänsä ihan hyviä luettaessa niitä ministeriöitten ohjelmista, mutta kun ne muutetaan nelivuotiseksi konkretiaksi, visiosta seuraavaksi suureksi yhteiseksi hallituksen missioksi, päädytään sellaisiin käsitteisiin kuten: kokonaisarvio, johtopäätös, suunnittelupäätös, kokonaisselvitys, tarkoituksenmukaisuus, tarpeellisuus, kohdentaminen, toimenpiteen vaikuttavuus, uudistamistarve, kokeilujen tulos, rakennemuutos ja toimivuus.

Näiden kohdalla tehdään huomioita, huomioidaan, otetaan huomioon ennaltaehkäistään tai siirretään työryhmiin, haetaan keinovalikoimia. Kaikkia näitä kutakin noin 20-50 kertaa. Siis jälleen liki joka sivulla ja luetellen kielellä, joka ei ole enää hallituksen vallankäytön väline vaan byrokratian tapa toimia silloin, kun vastuu ja valta siirtyvät virkamiehille ja lobbareille. Juuri byrokratia hakee keinovalikoimia kohdentaen toimenpiteen vaikuttavuuden uudistumistarpeeseen ja rakennemuutoksen toimivuuteen ottaen huomioon aiempien kokeilujen tulokset. Oliko tuttua?
Siinä ei todellakaan sanottu mitään.

Kun politiikka on vinossa kaikki on vinossa

Kun politiikka on vinossa, ei vasemmalla eikä oikealla, myös talous on vinossa. Siinä kunnat alkavat pohtia säästöjä ja vaalirahaa on pimennossa liki 3 miljoonaa. Kun kaikki huomio menee rahan tienaamiseen, muulle ei jää aikaa. Politiikassa ratkaisevat erilaiset arvot kuin mihin äänestäjä on oppinut. Demokratiaa voidellaan rahalla silloin kun äänen hinta on korkea.

Ministeriksi pääsi keskimäärin 50 000 eurolla. Eniten käytti Alexander Stubb 101 000 euroa ja halvin oli salkusta luopuneen Timo Soinin ääni, 20 senttiä. Kokoomuksen Timo Suutarille yksi ääni maksoi 24 euroa. Eniten omaa rahaa käytti Eero Lehti (90 100 euroa) ja kymmenen kärjen joukossa on kahdeksan kokoomuksen edustajaa, yksi keskustalainen ja yksi Rkp:n edustaja.

Kreikassa kukaan ei tiedä mitä valtio todella omistaa ja kuinka sen voisi siirtää yksityiselle. Monet ammatit ovat suljettuja ja uusia kilpailijoita ei sallita. Virkamieskunta on kasvanut EU kaudella ja heitä on liki miljoona ja nepotismi kukoistaa. Rahaa jaetaan suoraan sukulaisille ja omille tukijoille ja tukijoukoille. Vaarallisia ammatteja, joista eläkkelle pääsee 50 vuotiaana, ovat vaikkapa televisiotoimittajan ja kampaajan ammatit. Niissä kun uhkaavat bakteerit ja kemikaalit, kertoo Paavo Rautio (HS 22.6). Kilpailua estävät salaliitot ja poliittiset killat ovat Suomessakin tuttuja ja tiedämme niiden ongelmat takavuosilta. Politiikan on vaikea purkaa sellaisia kivijalkoja, joilla talous ja sen korruptio on toiminut. Meillä Suomessa alettiin puhua maan tavasta ja moni olisi sellaiseen palaamassa tai pelaa ainakin aikaa työpaikallaan säilyttääkseen sen omaan eläkeikäänsä saakka. Euroalueen kriisipaketit toimiva vain, kun tunnustamme pelaavamme niillä vain aikaa.

Ifo-instituutin pääjohtajan madonluvut

Avoimimmin euron tunaroinnin tunnustaa huippuekonomisti Hans-Werner Skinn, joka oli itse aikanaan lanseeraamassa euroa kasaan (SK 17.6). Hän myöntää avoimesti virheet, käyttää samaa kieltä kuin Timo Soini ja liki kaikki taloustutkijat nykyisin; EU:n nykyinen linja johtaa tuhoon. Euron rakentajat eivät aikanaan ymmärtäneet hankkeeseen liittyviä poliittisia ongelmia. Skinn myöntää olleensa aikanaan naiivi ja uskoneensa Maastrichtin sopimuksen artikloihin. Se mikä toimii ehkä vielä Suomessa, ei toimi enää Kreikassa.

Onneksi Suomen vaalit herätti Euroopan unesta. EKP on konkurssin partaalla ja me rakensimme automaatin, josta eteläisen Euroopan valtiot saattoivat nostaa rahaa tuontilaskujensa maksuun, päivittelee nyt Skinn itsestäänselvyyttä. Tarvitaan kokonaan uusi eurojärjestelmä ja vanha on haudattava. Kohtuuttomat pääomavirrat maasta toiseen on voitava hillitä. Kokonaan euroa Skinn ei hautaisi, omaa lastaan.

Saksan historia muistetaan

Kreikassa palkkojen ja hintojen leikkaaminen on nyt vaikeaa. Sen osoittavat mielenosoitukset kaduilla. Helpoin ratkaisu olisi paluu takaisin drakhmaan ja devalvoimalla se. Euromaana Portugalin on liki yhtä vaikea nousta suosta kun sen sijaan Espanjan valtion velka on suhteellisesti kevyempi. Mitä tapahtuu Belgiassa ja Italiassa, sitä Skinn ei ala arvailla. Sen sijaan muistissa on vuosien 1929-33 devalvaatio Saksassa ja hintatason putoaminen 23 % sekä maan ajautuminen lähelle sisällissotaa, natsien valtaantulo.

Suomessa vaisua ohjelmaa hallitus perustelee mahdollisuudellaan puuttua todellisiin eteen tuleviin ongelmiin myöhemmin, silloin kun selkä on jo seinää vasten. Tämä kokeilu on tuttu Iiro Viinasen ajalta ja sen viisautta voisi kysyä häneltä jos Kreikka, Portugali, Irlanti ja Espanja, Belgia ja Italia ovat liian kaukana. Ongelmaan olisi varauduttava nyt etukäteen, ei odottaen uusia vaaleja, presidentinvaaleja ja kuntavaalejamme, hallituksen mahdollista hajoamista. Kuntamme eivät kestä sellaista ohjelmaa, jossa syrjäseudut joutuvat mahdottoman eteen. Liittämällä toisiinsa velkaantuneita kuntia, joissa vanhukset ovat veronmaksajia, ei synny uutta talousmallia ja eläkeikäisten uutta urakehitystä.

Sosiaalisen median talous ja strategia pelastajana

Kun kansainvälisessä taloudessa Kiinan ja kehittyvien talouksin voima kasvaa, suomalainen yrittäjyys joutuu ottamaan huomioon investointien ja työpaikkojen siirtymisen myös jatkossa, jossa mm. Nokia on jo vapaassa pudotuksessa. Yhtä suuri vaikutus on sosiaalisen median taloudella ja sen koko paikallista, alueellista, kansallista ja kansainvälistä taloutta muuttavalla sosiaalisella ja psykologisella, kulttuurisella kudelmalla.

Tähän epävarmuuteen hallituksen olisi tullut löytää visiot, missio sekä suunnata pienet byrokraattiset puronsa ja ohjelmat kohti tätä yhteistä jokea ja virtaa hukkaamatta aikaa jo tuttuihin ja tuhansia kertoja netissä toistettuihin byrokraattisiin lauseparsiin.

Tässä oppositiosta ei ole apua. Sekin keskittyy jatkossa vain etsimään olemattomia euroja, jotka jäivät jakamatta kunnille ja köyhille, aina tyytymättömille äänestäjille.

Hajota ja hallitse

Thomas Mayer Deutsche Bankin pääekonomistina kirjoitti viileän analyysin Kreikan velkasaneerauksesta ja häntä säesti arvostettu taloustieteen professori Nouriel Roubienin New Yorkin yliopistosta (Business Spectator 14.6). Näistä jälkimmäinen näkee euroalueen hajoavan ja perustelee sitä lähinnä usean valtion kovin erilaisilla talouden toimintamekanismeilla, keskuspankin toimintastrategialla sekä Saksan vahvalla asemalla euroalueen synnyttäjänä. Perinteinen tuottavuuden kasvu ja palkkamaltti eivät toimi kriisissä riittävän nopeasti ja veivät Saksassakin kymmenen vuotta ennen kuin neulosta alkoi näkyä.

Devalvaatio vaiko deflaatio

Vastaavasti Argentiinan tyyppinen deflaatio ei onnistunut edes siellä yhtenäisellä talousalueella saati monella tapaa hajanaisen euron valuutta-alueen maiden sisäinen devalvaatio. Deflaatio syntyy tuoton tai tuotteiden kasvaessa yli rahavarojen ja voi olla joskus hyödyllistäkin. Suomessa se voisi johtaa eräänlaiseen kohtuuden talouteen taolaiseen tapaan, arvelevat vihreät ajattelijat. Deflaatiota Suomessa oli 1800-luvulla mutta myöhemmin se on ollut harvinaisempaa. Japani koki sellaista 1990-luvulla.

Näin edessä on kaikissa tapauksissa kriisimaiden velkojen uudelleenjärjestely joko hallitusti tai hallitsematta. Tämäkään ei pelasta euroa silloin, kun valuuttaliittoon jäämisestä on vähemmän hyötyä kuin siitä irtautumisesta. Roubienin olettaa näin käyvän ja näin rahaliitto hajoaisi viimeistään silloin, kun Saksa kokisi sen itselleen painolastina. EU:n sisällä on valtioita, jotka kulkevat ikään kuin vapaamatkustajina ja myös Suomen vaaleissa mainittiin usein Britannia ja Ruotsi. Suomen “kiltteys” EU:n jäsenmaana on ollut liioiteltua ja liki hysteeristä itsetunnon kohottamista. Sillä ei ole mitään tekemistä viisaan talous- ja aluepolitiikan kanssa yhdessä kestävän sosiaali- ja ympäristöpolitiikan hoidon yhdistämisessä pohjoisiin oloihimme ja viimeksi pohdittaessa koillisväyläämme Jäämerelle. Se on ilmansuunta, joka on syytä pitää nyt mielessä myös energiahuollossamme sekä yhteistyössä Aasiaan.

Amerikkalainen nettikeskustelu avartaa

Kiinnostavampaa, kuin seurata talousviisaiden kirjoituksia Financial Timesissa tai vastaavissa alan julkaisuissa Yhdysvalloissa, on seurata näistä syntyvää vuolasta nettikeskustelua.

Eurooppa ymmärretään sosiaalisissa medioissa Yhdysvalloissa yhteisenä valuutta-alueena historiansa kautta, jolloin keskustelu rönsyilee Atlantin takana peilaten samalla omaa osavaltion taloutta ja sen tuoreita kokemuksia myös Suomeen. Ne eivät ole rohkaisevia ja muistuttavat WinCapitan rahankeräysrikoksia. Syntyvät mielikuvat antavat Euroopasta hyvinkin yhdenmukaisen kuvan, jossa mukana on myös Suomen vaalit ja niiden merkitys ikään kuin yleiseurooppalaisena ilmanpuntarina. Kun näkökulma on riittävän etäältä myös uudet tuoreet ajatukset tulevat esille. Joskus ne vaikuttavat kerettiläisiltä, mutta sellaisinakin pohdittavilta. Delfiryhmässäni tällaiset uudet näkökulmat ovat koko ajan lisääntymässä.

Pankinjohtajan tilitys

Thomas Mayer Deutsche Bankista vetää nämä puolestani yhteen ja antaa hieman lohdullisemman kuvan euroalueen tulevaisuudesta sen jälkeen kun velkasaneerauksen edut on hyödynnetty. Mayerin mukaan velkakriisiä ja saneerausten merkitystä on liioiteltu eivätkä ne johda finanssikriisin. Saksa on prosessissa avainasemassa ja tuleva vuosi 2012 ratkaiseva ennen Saksan vuoden 2013 vaaleja. Se mitä Suomessa jo koettiin on odotettavissa myös Saksassa ja sen tulkinta on siellä meitä viisaampi.

Vaalin tulos osataan yhdistää nyt medioissa jo oikeisiin asiayhteyksiin. Meillä näin ei tehty vaan hapuiltiin menneen maailman malleissa ja muitten mukamas jo kokemissa poliittisissa liikkeissään. Pisa voittaja ei kasvata sellaisia äänestäjiä, joiden on seurattava muiden 1990-luvun poliittista populismia. Suomen kokemuksella on nyt käyttöä Saksassa. Suomi ei ole Pohjois-Afrikka tai 1990-luvun Itävalta keväällä 2011.

Suomen mallia ei seurata Saksassa

Saneeraukset alkavat kun saksalaisten äänestäjien mitta on Suomen tapaan täynnä. Kun Saksan osuus on runsas kolmannes talkoista, sen mahdollisuus ja halu olla mukana kaiken aikaa veturina on epätodennäköistä. Saksassa ei ole yhtä mediaa ja yhtä pientä metropolia sekä sen mediaa. Vaalien tulosta on myös seurattava ja hävinneet eivät muodosta sixpackia. Suurta keskiluokkaa ei voi päästää kurjistumaan.

Mayer korostaakin EU:n yhtenäisyyttä, jossa euromaille on annettu tehtäväksi pitää yllä koko unionin taloudesta. Tätä Saksa ei voi sietää määrättömiin. Pienen Suomen kohdalla taakka on ollut jo yli kymmenkertainen suhteessa sen pankkien riskinottoon kriisimaissa. Lisäksi kriisin pitkittyminen ja saneerausten odottelu vie vastuita yhä selvemmin kriisistä täysin syyttömien veronmaksajien kukkarolle ja kaventavat myös näiden mahdollisuutta selviytyä arjessa. Suurten pankkien tapa toimia muuttuu pitkittyessään vain ahneemmaksi. Nyt saalistus on tehty jo liiankin helpoksi.

Kreikka ei ole Lehman Brothers

Mayerin tulkinnan mukaan Lehman pelottelu uutena finanssikriisinä alkaen Kreikasta on turhaa saneerauksen yhteydessä. Lehman oli odottamaton shokki ja kohdistui koko finanssimaailman verkostoon, kun taas Kreikka on kapseloitu ja eristetty, saneeraukseen on toki valmistauduttu ajoissa, se ei taatusti voi tulla enää yllätyksenä eikä sitä hallitsemattomana tule myöskään hoitaa. Näin voimavarat on nyt kohdistettava juuri tuohon saneeraukseen ja sen jälkihoitoon.

Kansainvälisesti Suomen näkökulmasta kiintoisaa on omien vaaliemme liittäminen juuri valuutta-alueen ongelmaan ja sen hoitoon osana EU:n muuta integraatiota. Kun katsotaan riittävän kaukaa, pois jäävät omat 1970-luvun kokemuksemme saati populistinen liikehdintä muukalaisvihamielisenä äärikonservatiivien äänestyskäyttäytymisenä. Oma mediamme reagoi vaaleihimme aivan kuten eläen 1970-luvun Suomessa. Vaalien tulos oli mukamas protesti ja populismin tulosta jota ei pidä noudattaa. Se syntyi mukamas puolueitten rötöstelystä tai muukalaisvihasta. Sen sijaan sen syy ei voinut olla euroalueessamme ja sen aiheuttamassa talouden kriisissä. Timo Soini sai sen aikaan hauskoilla jutuillaan, jotka alkoivat Hämeessä naurattaa 30 vuotta niiden syntymän jälkeen.

Jälkinokialainen reaktio

Se että prosessi käynnistyi näkyvämmin juuri Suomesta, kuvaa maan talouden riippuvuutta kansainvälisestä kaupasta sekä hyvin koulutetun kansan kyvystä reagoida ajoissa vaikeaan euroalueen kriisiin. Vaalien tulos oli osa jälkinokialaista aikaa ja sosiaalisen median talouden syntymistä Suomessa.

Saksalaisten on odotettu reagoivan samoin noin vuoden viiveellä ja viimeistään omissa vaaleissaan vuonna 2013. Syynä ei ole pelkästään väsyminen euroalueen vastuunkantoon kuin yhteisvaluutan lukuisat valuvirheet ja sosiaalisen median talouden rantatutuminen siellä myös strategisena prosessina.

Tässä Suomen merkitystä kukaan ei näytä kuitenkaan ylikorostavan eikä usko omien päätöstemme vaikuttavan lainkaan yleiseurooppalaiseen kehitykseen saati pelotteluun finanssikriisillä. Näin suomalaisia on parjattu ja syyllistetty suotta sekä rakenneltu sellaisia rajalinjoja, joilla kansoja hallittiin ja alusmaista ohjailtiin vielä imperialismin aikoihin hajottamalla ja hallitsemalla. Siihen samaan virheeseen Saksassa ei ole varaa eikä kansakuntaa ajeta kahteen leiriin, kuten alusmaassa oli ja on tapana johtavan median myötävaikutuksella.

Kohti sosiaalisen median taloutta ja demokratiaa

Ingvar S. Melin kuoli liki työhuoneekseen muuttuneessa Rkp:n ryhmähuoneessa Eduskuntatalossa 78 vuoden iässä. Hän ehti toimia kansanedustajana kolme eri kertaa ja presidentin valitsijamiehenä neljä kertaa. Puolustusministerinä Melin toimi Martti Miettusen (kesk) hallituksessa marraskuun lopusta 1975 syyskuun loppupuolella seuraavana vuonna. Edeltäjä oli ollut Erkki Huurtamo ja seuraaja Seppo Westerlund. Paljon ei muutosta päässyt tapahtumaan vaikka hallitukset tuolloin olivat lyhytaikaisia ja kielivät kriisistä.

Ylähuoneen moitteeton Rkp:n virkamies

Samaan aikaan Melin oli Rkp:n puheenjohtajana. Virkamiesurana hänellä oli taustalla STK:n kansainvälisten asioiden johtajan vakanssi ja pariksi vuodeksi hän matkusti Kansainvälisen työjärjestön (ILO) Euroopan aluejohtajaksi Geneveen vuosina 1984-1986. Poliittinen mandaatti ja virkamiesura kulkivat tuolloin Suomessa käsi kädessä.

Olin itse samaan aikaan kahdenkin yliopiston tukijana ja professorina sekä Suomen Akatemian tutkijana. Mandaattivirkoja nekin olivat ja niihin kohdistui poliittisia odotuksia. Jos tulokset eivät poliitikkoja tyydyttäneet niitä oli muutettava tai poistuttava mandaattivirasta. Joskus odotukset olivat ristiriitaisia, kuten nytkin olisivat kuuden puolueen kohdalla. Vihreillä ja vasemmistolla on virkamiehiltä erilaisia odotuksia kuin porvareilla. Joku odottaa tutkijalta vihreää valoa ja toinen punaista. Sama koskee koko virkamieskoneistoa ja opposition mandaatilta valittu painaa siinä jarrua. Taitava diplomaatti ja virkamies kykenee sukkuloimaan kaikissa hallituksissa ja sitoutumaton on monen ongelman pelastaja, painonsa arvosta kultaa.

Melin on helppo muistaa noilta ajoilta moitteettomana herrasmiehenä, jolle poliitikon ja virkamiehen ura sopi hyvin ikään kuin ylähuoneen lordina Suomessa esiintyen. Sellaisena hänet tunnettiin myös Eduskuntatalon lehtereiltä. Hän seurasi päivittäin Eduskuntatalolla käyden kansainvälistä mediaa, printtimediaa. Entisillä kansanedustajille on sinne vapaa pääsy ja Melinille Rkp:n ryhmähuone oli Helsingin Sanomien nekrologin kuvaamana liki kodin veroinen oleskelupaikka.

Talon virkailija kertoo (HS 11.6) kuinka hänen tietojen mukaan talosta ei ole ennen löydetty kuollutta ruumista mutta varma hän ei ollut. Sen sijaan puolitehoisia organisaatioita ja virkamiestyötä Suomi on nyt tulvillaan hallituskriisinsä seurauksena, väitetään.

Värikäs lööppihistoria

Melin tunnettiin julkisuudessa diplomiekonomi Lenita Airiston puolisona kymmenen vuoden ajalta ja tuo aika oli Meliniltä omassa lapsuudessani ja nuoruudessa suomalaisen juorujulkisuuden suurien lööppien aikaa. Moni muistaa hänet noista ajoista ja myöhemmin avioliitosta yrittäjä Maria Melinin kanssa. Noina vuosina Rkp sai Melinin kasvot ja Lenita Airiston karisman. Nyt siitä on jäljellä vain muisto.

Melinin kuolema tuli uutisena kesken Jyrki Kataisen hallitustunnustelujen viimeisimmän vaiheen. Katainen siirtyi konklaavissaan sen alkuun ja nyt kuusi puoluetta on ristitty kotoisasti sixpackiksi kun Melinin aikaiset nimitykset ovat jäämässä vanhahtavina historiaan.

Parlamentarismin kriisi

Sixpack viittaa suomalaisittain pienempään olutkantamukseen, mutta toki sille löytyy myös vaikkapa bodaajien kielenkäytössä vatsalihaksiin osoittava symboliikkaa. Perussuomalaisilla on yksi tällainen edustaja entisenä kehonrakentajana Turusta.

Jos olutmäärää olisi tuosta vielä lisätty keskustan ja perussuomalaisten suuntaan, hallituksen malli olisi ollut mäyräkoiramainen, ja vaikeammin taluteltavissa. Sixpack muistuttaa vielä hyvinkin hallittavaa sylikoiraa, mäyräkoira kunnallishallinnon tapaa täyttää hallituksensa. Elämme selvästi myös parlamentarismin syvää kriisiä, jossa mediakratia on niin ikään osa vallankäyttöä uudessa mediayhteiskunnassamme.

Hallituksen kokoamisesta on tullut medioissamme pilailun kohde ja farssilta se epäilemättä vaikuttaakin. Iäkkäämmät, Melinin kaltaiset poliitikot ja toimittajat, kokevat vanhan konsensuksen kadonneen. Keskusta on kiukkuinen perussuomalaisten katkaistessa sen hallitustien Mari Kiviniemen katkeralla tilityksellä.

Perussuomalaisten Timo Soinin jättämien pois hallituksesta selittyy Melinin aikalaisille Johannes Virolaisen “yleisillä syillä” ja Soinin vaatimuksella saada omaa ohjelmaa mukaan EU-politiikan muuttamiseen. Tämän näkökulman ymmärtää, kun kyseessä oli tähän tehtävään kansalta saatu mandaatti. Katainen asennoitui tähän mandaattiin kuten Kekkonen takavuosina kokoomukseen Kremlille soppimatomaan ohjelmaan. Sisäpolitiikkaa tehdään ulkopolitiikan avulla ja vain valtaa hamuten. Siinä demarit uskovat menestyvänsä paremmin kokoomuksen kelkassa kuin joutuen perinteiseen punamultaan. Vasemmiston äärilaidalla valinta on epäilyttävä ja perussuomalaisten pelko on nyt viisauden alku. Vihreällä puolueella on taas riski muuttua ruskeaksi puolueeksi.

Saranayhteiskunta rakoilee

Melinin ajan ja tämän päivän väliin mahtuu paljon sellaista, joka ei mahdu politiikan tutkimuksen perienteiseen konventioon ja sen selityksiin. Kun kaikkialla vanhat koneistot yskivät ja ajautuvat omituisiin valtaleikkeihinsä, se muuttuu liki käsittämättömäksi siinä maailmassa, jollaisena laskevan auringon edustuksellisen demokratian ja puolueinstituutioiden kriisi näyttäytyy sosiaalisen median keväässä. Kansalaismedia on valtamediaa ja välitöntä toimintaa, välitöntä demokratiaa.

Facebook ihmiset ja twitter sirkuttajat päivittävät koko ajan omia reaaliaikaisia analyysejään, antavat uusia selityksiä ja viimeisintä tietoa kansainvälisestä mediasta kapuamatta Eduskunnan portaat Rkp:n ryhmähuoneeseen Ingvar S. Melinin tapaan vanhoja ystäviään ja kaveriporukkaa tervehtimään. Tällainen demokratia ei ole ylipäätään enää relevanttia siinä maailmassa, jossa twitter -vallankumoukset elävät ja wikivuodot raottavat maailmaa menneeseen näennäisdemokratian pölyttyneisiin arkistoihin.

Globalisaation lokaali ongelma

Ongelma ei näytä olevan suomalainen vaan koskee nyt kaikkia samalla tavalla ja tyytymättömyys kasvaa. Politiikan ovet on nyt saatava auki, ja jos välttämättä tarvitaan vielä kovin välillisiä “demokratian” vartijoita oman edun tai pienen ryhmäedun valvojiksi, se on hoidettava kaksikamarisella järjestelmällä, jossa vanhan ylähuoneen lordit voivat kokoontua osana muuttuvaa murroskulttuuria ja koskien myös medioitamme. Kriisi kun ei ole vain politiikan tekijöiden ja hallinnon vaan yhtä lailla myös perinteisen mediamme ja sen marinadin. Molempia on ymmärrettävä rinnakkain sosiaalisen median käyttäjinä.

Kyse on nyt pikemminkin sosiaalisesta pääomasta, traditiosta, kuin demokratiasta ja sen tulkinnasta. Historian tutkija ja humanisti käyttää konventiossaan eri välineitä kuin vaikkapa yhteiskunta- tai valtiotieteilijä. Luonnontieteen perinteiseen traditioon, empiirisen ja rationaaliseen tutkimukseen, tämän prosessin tulkinta ei sovi lainkaan.

Väärin toimivat ihmiset

Kun tietokone pieneni käteen mahtuvaksi, kännykkä tuli osaksi sen toimintaa. Nuoret olivat valmiina sen omaksumaan ja kehitys jatkuu tässä tavalla, jonka kuvaaminen kulttuurien yhteentörmäykseksi on osoittautunut vääräksi. Nokian kaltaisia yrityksiä ei ole myöskään syytä enää tukea perinteisen politiikan välinein. Ne vain vaikeuttavat normaalin evoluution kulkua ja innovaatioprosesseja. Tässä yritysten ja talouden tiet menevät omia polkujaan ja poliitikkojen yhteiskunnallinen tehtävä omiaan.

Muutokset myös globaalissa maailmassa sujuvat twitterissä visertäen ja islamilainen maailma sopeutuu muuhun globaaliin kulttuuriin siinä missä Osama bin Ladenin kaltaiset terroristit jäävät ennustuksineen kulttuurien dramaattisista törmäyksistä historian osoittamiksi virhearvioiksi. Tässä lokaali toimita ja globaali työnjako ovat Suomen mahdollisuus, jossa yritykset joutuvat nyt vuorostaan ottamaan sen yhteiskuntavastuun, jonka poliitikkomme ovat jo kadottamassa ja jääneet kiinni väärään yhteiskuntavaiheeseen.

Suomen hallituksen kokoaminen paavin konklaavina ja sen peliteoreettinen rakennelma on tästä kouriintuntuva ja koominen osoitus. Kun ihmiset äänestävät väärin, hallitusta ei enää voi koota puolueinstituutin ja eliitin edellyttämällä tavalla ja sen tarpeita näin tukien. Väärin äänestävät ihmiset ovat Suomessa demokratian uhka ja vaara parlamentarismille ja puolueinstituutiollemme, kirjoittavat vanhat mediamme.

Peilin kantajat

Hiihtäjäkarpaasi Jari Isometsä kertoi oikeudessa, toisin kuin hänen kollegansa ja uskoon tullut Mika Myllylä, ettei hän käyttänyt aktiiviuransa aikana hiihtäjänä epoa. Miksi hän olisi niin tehnyt, kun hänen veriarvonsa olivat muutenkin liian korkeat ja tarvitsi tähän vaivaan plasmanlaajentajaa. Kuin puskista ja puun takaa, hoitamattoman hakkuuaukean viimeisen linnunlaulupuun kätköistä, syöksyi medioihimme eläkkeellä oleva lääkäri, joka kertoi vihastuneensa ja olevansa uusi talonmies Nyrönen. Isometsä oli hankkinut hänen välittämänään juuri tuota kiellettyä hormonia, tosin yrittäen piilotella ja kätkeä häneltä kasvonsa, lymytä autonsa pimennossa. Todistajaksi kutsuttu Isometsä oli tehnyt rikoksen, kertovat mediat. Todistaja ei saa oikeudessa puhua perättömiä. Häntä odottaa nyt rankka oikeudenkäynti ja siitä seuraava rangaistus, enintään vuosien vankeus. Parhaassa tapauksessa mies pääsee ehdollisella.

Maan tapoihin oli kuulunut puhua puppua ja Isometsä oli elänyt vain noudattaen tätä ikiaikaista traditiota, josta nyt otettiin mittaa ja pohdittiin maan tavan rajoja niin lahjonnassa kuin lahjoman otossa, urheilun sankaritekojen hinnassa alkaen jalkapallon lahjusskandaaleista ja päätyen toistuviin dopingkäryihin. Samoja rajoja mitattiin poliitikkojen tavassa tulla lahjotuksi joko virkamiehenä tai Eduskuntaan maksettuna puuhakkaiden yrittäjien edustajana. Sekä poliitikot että urheilijat kokivat olevansa uhreja ja uuden maan tavan ennakkotapauksia, jossa heidät hirtettiin muille peloksi.

Rikoksesta tuomitun todistus

Jari Isometsä oli jo vuosia takaperin jäänyt kiinni dopingista ja saanut rangaistuksensa urheilijana ja ammatin harjoittajana, kirjoitettiin. Ammatin harjoittaminen kiellettiin häneltä määräajaksi. Rangaistus oli ankarin mahdollinen. Samalla kunnia oli mennyt, maine ehkä kasvanut. Hän oli lisäksi kuuluisan saunasopimuksen allekirjoittaja ja omasta mielestään uhri siinäkin. Jos hän nyt kieltäisi sen käräjillä, uhri valuisi hukkaan, maan tapa vuodattaa mediaanista verta olisi ollut turha. Urheilumedia oli ollut maassa aina maan tavan mukaan elävä, ei ikinä opportunistinen saati sinisilmäinen, nationalistinen tai patrioottinen. Niinpä vastassa oli vain sana vastaan sana, lääkäri vastaan sankaritekoihin taipuvainen karpaasi.

Samaan aikaan kun maassa käytiin oikeutta takavuosien hiihtäjiemme dopingin sotkuista, jossa kaveria ei jätetä eikä kavalleta, maan tavan mukaan, jonka häpeän urheilun ystävät olivat yhteisesti jo kantaneet, maassa haetaan hallitusta, jossa Jyrki Kataisella on vielä aikaa runsas vuorokausi avata sellainen solmu, jonka keskeinen syy on muuttuneessa lainsäädännössämme. Kun presidentti ei voi enää puuttua näkyvästi hallituksen muodostamiseen, puolueemme joutuvat keskenään sopimaan sellaista, jonka muotoja ei ole täsmällisesti kirjattu lakiin, maan tavan mukaan.

Taas kerran on tehty löperö laki, joka antaa tulkintamahdollisuuksia ja edustajat voivat tehdä keskenään saunasopimuksia. Kun lakia sorvattiin, tästä kyllä puhuttiin, mutta ei toki medioissamme. Politiikan toimittaja ei poikkea urheilutoimittajasta. Hän on osa yhteistä marinadia ja kiihkoilee puolueensa puolesta vaaleissa kilvoitellen. Kilpaurheilun ja politiikan termitkin ovat yhteisiä. Joko tulee rökäletappio tai jytkyvoitto. Politiikassa kiilataan ja kampitetaan, otetaan poikittaisella mailalla ja päädytään maaliin loppusuoran kirin jälkeen, joku on joutunut jäähylle tai on paitsiossa.

Mediajulkisuuteen on miltei mahdotonta saada lainsäädännön tylsää substanssia ja sen mahdollisia vaikutuksia myöhempään byrokraattiseen käytäntöön. Media toimii omilla ehdoillaan ja sen eteen ei voi tuoda peiliä, kuten se tuo sen koko ajan tulkitsemansa yhteiskuntamme eteen.

Politiikkaa leimaa urheilun kilpailuhenkisyys ja poliittista mediaa sen mukanaan tuoma pinnallinen huomiotalous, jossa pieni vilppi on vain hyvästä, kun siinä ei jää kiinni tai maahan makaamaan. Nationalismista haetut leimakirveet ja Väinö Linnan romaanien henkilöhahmojen huudahdukset elävät juuri poliitikkojen ja politiikan toimittajien kielessä alkaen nahkurin orsista ja päätyen Veikko Vennamon huudahduksiin 1970 -luvulta. Olisiko mahdollista että vuonna 2051 kuulisimme Suomessa vaaleista, joissa huudahdukset ovat tältä vuosikymmeneltä ja Timo Soinin käyttämästä kielestä?

Ajassa ja paikassa kiinni olevat tapahtumat

Takavuosina doping oli sallittua ja sen valvonta tuli mukaan vasta myöhemmin. Lääkärit olivat velvollisia pitämään potilastietonsa salassa, ja jos joku lääkäri eläkkeelle siirryttyään halusi mediahuomiota tai häntä ehkä painostettiin tulemaan julkisuuteen, sellainen olisi ollut sopimatonta kaikissa tapauksissa. Lääkärin ammatti oli ulkopuolella mediajulkisuuden ja kielteisen huomiotalouden. Kiminkiset lääkäreinä alkoivat yleistyä vasta omana aikanamme, jossa kokit kilpailivat kyvyistään tulla huomatuksi rinnan muiden huomiotalouden uhrien kanssa.

Uudessa mediayhteiskunnassa mediajulkisuus ja siihen liittyvä tapa vaikuttaa valtiomahteihimme alkoi olla ohjaava. Jos suurta julkisuutta ei olisi, urheilijat urheilisivat keskenään kuten antiikin kreikan kisoissa ja politikointi, hallituksen muodostaminen, olisi sekin muutaman harvan hoitama.

Juonittelu jäi takavuosina joko säätyvallan, kirkkovallan tai ylimysvallan hoidettavaksi. Nykymuotoista hallitusta ei ollut, ei oikein valtioitakaan ja 1300-luvulta alkaen Suomen rajakin kulki erottaen silloisen pienen eri heimojemme alueen kahtia. Pähkinäsaaren raja jakoi Suomen siten, että pohjoinen ja itä jäivät Novgorodin läänityksiin, jolloin Ruotsi ja länsi tarkoitti lopulta Vaasan ja Jyväskylän, Laatokan etelä- ja länsipuoleista Suomea.

Syntyi myöhemminkin tuttu susiraja. Maan tapa ei ollut sama rajan pohjois- ja eteläpuolella. Ei se olet tänäänkään sama välimereisillä alueilla ja lähellä Pohjanmerta saati Jäämerta. Yhteiskuntien sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen ero oli pohjois-ja eteläsuunnassa paljon dramaattisempi kuin idän ja lännen suunnassa.

Tätä Suomessa ei oikein ole sisäistetty EU-kauden alussa ja unioniin liityttäessä. Maa operoi idän ja lännen välissä eikä ymmärtänyt, miten suuria riskejä ja sovitteluja kreikkalainen ja portugalilainen kulttuuri kokisi yrittäessään saada taloutensa samaan kuosiin kuin mihin Pohjolassa oli opittu.

Etelässä Lappi ei kiinniostanut oikein koskaan muuna kuin reservinä ja rajatkin olivat kiinnostavia vain idän ja Karjalan kannaksen suuntaan.

Lappiin paljon Pähkinäsaaren rajoja myöhemmin piirretyt rajat olisi voitu tehdä toisinkin nykyisen Ruotsin Lapin kohdalla mukaillen suomalaisasutusta. Ruotsin Lappi oli asutettu pääosin Etelä-Savon evakoilla. Taipumuksemme puhua itärajasta unohti meiltä pohjoisen ja lännen kaukana luoteisessa. Vieras se on monelle etelässä vieläkin. Harva on Tenolla uiskennellut. Oikeammin siellä ei rajaa juuri olekaan, on vain Tornionjoki, joka pikemminkin yhdistää kuin erottaa. Kun rajasta ei tehdä ongelmaa siitä syntyy mahdollisuus. Tornionjoki on pysynyt rakentamattomana ja vapaana jokena. Se ei ole maan tapa vaan rajajoen ja Ruotsin tapa.

Tikulla silmään

Kun vanhoihin asioihin palataan vuosikymmenten jälkeen, on syytä muistaa, kuinka aika on nyt toinen ja niin lait kuin niiden tulkitsijatkin ovat muuttuneet. Lahden kisoissa ei ollut mukana internetiä, ei sosiaalisia medioita eikä 1980-luvulle jo ulottuvissa tapahtumissa esiintynyt Venäjää vaan Neuvostoliitto ja DDR. Urheilu heidän rinnalla edellytti samoja vippaskonsteja. Suomi operoi itään, ei etelään. Kulttuuri oli yhteinen ja siirtyi sieltä niin politiikassa kuin urheilussakin maahamme. Siinä ei ole mitään kummallista eikä tuomittavaa, se oli maan tapa.

Kun pohditaan ihmisten vaikuttimia, niin urheilijoiden kuin lääkäreitten, valmentajien ja urheilujohtajien, on muistettava, että nyt puhuvat ihmiset ovat vanhentuneet tuosta ajasta 20-30 vuotta ja mukana on jo ikään kuin muistelmakirjoittajan muistikuvia, jotka jostakin syystä eivät tulleet mukaan medioihin ja oikeuden käynteihin silloin, kun asia oli ajankohtainen.

Muistelmakirjoittaja kertoo tapahtumia, jotka ovat suotavia muistaa ja unohtaa muun. Syntyy vaikutelma, jossa hän on ohjelmoinut itse elämäänsä ja ympäristöään kaoottisessa todellisuudessa. Tuo todellisuus oli 1970-80 luvuilla kokonaan toinen kuin 2000-2010 luvuilla. Sitä todellisuutta ei pidä tuoda käräjille eikä politiikan teon arkeen. Maan tavan tuosta paluusta historiaan tekee nostalgioissa elävä ikääntynyt suuri sotien aikana syntynyt ja jo eläköitynyt vanhusten suuri joukko medioittemme seuraajana. Heitä on sama määrä kuin suurimman puolueemme äänimäärä.

Uskottavuus lujilla

Jos näiden ikääntyneitten lääkäreitten muistikuvat alkavat nousta julkisuuteen mediayhteiskunnan niitä hakemalla, luottamus yhteiskuntamme toimivuuteen alkaa horjua entisestään. Nyt sitä horjuttavat lääkäri ja poliittiset johtajamme. Ei toki rangaistuksensa jo kärsinyt hiihtäjä tai EU:n kriisiin ajautuneet valtiot.

Käsite finlandisierung tuli aikanaan Kremlin kelloista ja nyt se näyttäisi tulevan Manneken Pis veistoksen heittäessä vetensä Väinämöisen silmille ja osana sisäpoliittista peliämme.

Kun tuota veistosta tein, käärin sen globalisaation sisälle symboloiden purkautuvaa ja hajoavaa länttä toisin kun integraatio meillä tuolloin ymmärrettiin. Kehittyvät taloudet veivät läntisen vallan ja Euroopan taantumaan. Veistos on jo 1980-luvun alussa tehty ja se toimii edelleen. Kiina, Intia ja Pakistan, Etelä-Amerikka ja muut nousevat taloudet horjuttavat odotetusti Euroopan ja Yhdysvaltain taloutta, jossa heikoimmilla ovat köyhät välimereiset taantuva taloudet. Tuolle taantumalle emme voi juurikaan mitään Suomessa asuen. Sen kertominen ei ole uutinen.

Ihminen ei ole rationaalinen olento

Ihmisten motiiveja pohdittaessa nyt, saati vuosikymmenten kuluttua tapahtumista, oleellista on muistaa myös se, ettei niiden takana ole aina rationaalinen järki, siis se omamme ja itse sellaiseksi arvioimamme laskelmallinen ja kalkyloiva viisaus, narsistinen tai egoistinen oivallus, vaan samalla myös persoonallisuuden tuote ja oppimistapahtumat, monet sattumat. Ilkka Kanervan ja yrittäjälegendojen yhteinen esiintyminen juhlien jälkeisessä käräjäsalissa, Jyrki Kataisen kyrismysnäytelmän uusin vaihe ja näiden kytkökset ovat kuin uuden mediayhteiskunnan ja sosiaalisen median talouden aamun sarastusta vanhan median ja sen marinadin katkeran kalkin nauttineena.

On hyvinkin mahdollista, että mediat saavat vielä lisää yllättäviä todistajia, joiden muistikuvissa muinaiset hiihtäjälegendamme elävät sellaisessa tarunhohtoisessa maailmassa, jossa tarinan kertojan oma panos oli lopulta hyvinkin keskeinen uuden mediayhteiskunnan kerrontateollisuudessa. Näin toki tapahtuu myös vuonna 2051 kuvattaessa tätä tapahtumarikasta vuotta 2011. Se saa aivan uuden sisällön ja sankarit kuin mitä nyt kuvittelemme. Osa heistä ei ole vielä edes syntynyt. Suurimmat sotasankaritkin syntyvät vasta sotien jälkeen.

Ikääntyneen lääkärin ohella kerrontaan voisivat nyt liittyä takavuosien tapaan talonmiehet ja muut arkisemmat ammatit, ei niinkään hovinarrit tai sellaiset kerrontateollisuuden ammatit, jotka olivat käytössä vaikka William Shakespearen aikaisessa tarinoinnissa.

Olkoonkin että ne antaisivat lisää jännitettä etenkin tapahtumien myöhemmälle tulkinnalle joskus vuonna 2051, jolloin perussuomalaisten jytky-voittoa ja sen yhtymäkohtia eurooppalaiseen tai globaaliin maailmaamme seurarattaisiin Kreikan mytologian ja Portugalin, Espanjan ja Irlannin rikkaan kulttuurin taustoittamana.

Kaikki vuodelle 2051 sopivat kalevalaisen kansan ainekset mittavaan globaaliin herooiseen mytologiaan ovat nyt olemassa ja legendojen syntyminen mahdollista yhdistämällä vain oikein faktat ja fiktiot Jari Tervon tapaan Koljattia kirjoittaessaan. Näin uuden Lahnasen dramatisointi voisi alkaa jo nyt ja hoitaen medioitten toimesta sen sisältö toisin kuin Matti Vanhasen hallitusten aikana.

On valmisteltava kertomusta, jota kehtaa esitellä vuonna 2051 oman aikamme median hengenlentona ja uuden hallituksemme ihmeitä esitellen. Siinä on jotain yhteistä portugalilaiseen kansanmusiikkiin fadoon, kreikkalaiseen mytologiaan ja sen harharetkiin, irlantilaiseen riverdanceen ja suomalaiseen Sammon ryöstöön.

Tervoa lainaten, kun median eteen nostaa peilin, se ei koskaan katso sitä, vaan peilin kantajaa.

Globalismi vastaan lokalismi

Hallituksen teon koukerot

Vaalien jälkeistä hallitusta muodostettaessa kiintoisia ovat sosiaalisen median salaliittoteoriat. Niissä joku on etukäteen pyrkinyt jo tiettyyn kokoonpanoon ja kaikki muu on pelkkää teatraalista farssia. Välillä Jyrki Katainen on hakemassa edellisen hallituksen pohjaa ja demarit taas haikailevat punamultaan. Tässä yhteinen päämäärä ja sen haku muistuttaa tuhatvuotista katolisen maailman paavin konklaavia. Se joka menee konklaaviin paavina palaa sieltä kardinaalina. Näin Katainen on ikään kuin tuomittu jo etukäteen ja ajanut itsensä nurkkaan. Siltä se nyt myös vaikuttaa.

Medioitten uudet linjaukset

Hesarin päätoimittaja on tehnyt jo omia linjamuutoksiaan ja eniten niitä on tapahtunut EU -politiikan ja Kreikan kohdalla. Sen sijaan vesi seisoo vielä, kun kyse on vihreistä, joka kymmenellä kansanedustajallaan edustaa Suomen kansaa ja sen äänestysikäistä väestöä vain parin prosentin mandaatilla. Helsingin Sanomissa puolue on kuitenkin suurin vedenjakaja ja politiikan teon mahti numero yksi. Miksi näin?

Vihreällä puolueella on jalansijaa pääkaupunkiseudulla ja Hesari on kovin heikosti maakuntia seuraava media. Vihreät ovat Hesarin liki näkyvin puolue tänäänkin. Molemmat edustavat kansainvälistä globalisaatiota, eivät lokalisaatiota juuri lainkaan.

Sama vaiva on koko sillä marinadilla, jossa mukana on pääkaupunkikeskeinen mediamme ja politiikan teon ydin. Jos pääkaupunki olisi sivussa metropolista, kuten vaikkapa Brasiliassa tai Yhdysvalloissa, tällaista virhettä ei syntyisi.

Globaalin talouden keskiössä on tänään koko Etelä-Amerikka, ei toki Eurooppa. Eurosentrinen mediamme sokaisee ja vie talouttamme väärään suuntaan uuden mediayhteiskunnan taloudessa. Lehti tekee karkeitakin strategisia virheitä ohjaillessaan lukijaa huomaamatta harhaan. Tällaisella taustoituksella on vain vahinkoa kansantaloudelle. Lehden havainnot kiinalaisten aktiivisuudesta ympäri maailmaa tulee sekin ikään kuin uutena tietona.

Hankala Helsinki

Helsinki -keskeisyys johtaa omituiseen kansalliseen kuvaan myös politiikkamme arjesta ja siihen ansaan menivät niin vihreät kuin koko porvarihallituskin. Maailma jakautuu nyt globalisteihin ja lokalisteihin, ei toki maalaisiin ja impivaaralisiin sekä fiksuihin metropolipolitiikan tuntijoihin. Tämänkin lehti esittää ikään kuin uutena havaintona. Näin syy perussuomalaisuuden syntyyn alkaa avautua osana sosiaalisen median talouden taistelua globalismin ja lokalismin välillä.

Lokalistit ovat nyt vihreitä muualla paitsi Suomessa, jossa pieni pääkaupunkiseutu vie ajattelun harhaan ja vihreät Suomessa kääntävät asiat päälaelleen. Demareista tämän havaitsi ensimmäisenä aina analyyttinen Lasse Lehtinen. Jopa Viro on tässä meitä paljon lähempänä yleiseurooppalaista ajattelua. Se johtunee pikemminkin geenistä kuin kielipeleistämme.

Loogisempirismin harhat

Politiikkamme harhailu vie ajattelun Ludwig Wittgensteinin loogiseen empirismiin ja hänen varhaisteokseensa Tractatuksen harhoihin. Työ syntyi vuosisadan alussa ja filosofi kuoli samana vuonna kun itse synnyin vuonna 1951. Wittgenstein joutui korjailemaan runsaasti virheitä sisältäneen työnsä ja katsoi silloisen Wienin piirin edustaneen lähinnä vain hupsuja tiedeuskovaisia. Näin toki olikin ja tuo piiri oli erityisen vankka myös suomalaisessa ajattelussamme. Se vie koko ajan sosiaalisen median talouden ja strategian Suomessa omaan harhaiseen suuntaansa, josta osoituksena oli Nokian romahdus.

Loogisempirismin kritiikissään Wittgenstein oli oikeassa ja vei ajattelunsa kohti kielen väärinkäyttöä ja kielipelejä. Kyse on samasta havainnosta, joka löytyy omista julkaisuistani koskien sosiaalisen median taloutta ja uutta paradigmaa, mutta nyt globaalina kulttuurien välisenä ongelmana.

Se on samalla välttämätön väline “lokalistien” käyttöön myös Suomen maaseudulla tai kaupunkiemme lähiöissä. Perussuomalaiset edustivat lokalisteja ja leimattiin impivaaralaisiksi ymmärtämättä lainkaan koko uuden talouden rakennetta. Ilmiö ei ole helppo eikä sitä pidä medioissa esitellä tuntematta lainkaan sen teoriaa ja taloutta, lokalistien kasainväistä strategiaa. Lokalisaatio ja sen teoriat eivät ole impivaaralaisuutta, ellei sellaiseksi siten ymmärretä koko maantieteen perusteita ja filosofiaa lokalisaatioteorioista alkaen. Spatiaalinen identiteettimme on näistä sosiaalisena prosessina tärkein.

Vaalien viesti on kansallinen voitto

Pragmaatikot ja Tractatuksen sisäistäneet opportunistit kokevat kansallisessa politiikassamme, kuinka molempien salaliittoteorioiden kohdalla kerrotaan lopuksi, kuinka kyseessä olisi hävinneiden hallitus. Tällöin kyse on joko porvarihallituksesta tai punamullasta. Suomalaiseen loogiseen empirismiin ei nyt muuta mahdu.

Niin tietysti olisikin, kun ainut voittaja oli perussuomalaiset ja vielä historiamme näkyvimmällä lokalistien voitolla. Jos se on poissa hallituksesta kansan tahto ei pääse toteutumaan ja koko demokratiamme alkaa muuttua kielen väärinkäytön ja pelin kautta tiedeuskovien loogiseksi empirismiksi, jossa on jo nihilistisiä piirteitä.

Media on jo osoittanut kuinka 20 % ei muuta mitään ja 80 % haluaa hakea ratkaisua vanhalta pohjalta. Se on loogis-empirismiä, jossa muutos olisi mahdollista vasta kun perussuomalaisten ja lokalistien kannatus on yli 50 % ja yli sata kansanedustajaa.

Näkyvimmät loogis-empirismin kannattajat löytyivät takavuosina Neuvostoliitosta, jossa kommunistit kävivät vaaleissa ja tulokset olivat huikeita. Se että Wittgenstein joutui muuttamaan virheitään, yhteiskunnallista ajatteluaan, oli ymmärrettävää ja sen tausta oli vahvasti myös yhteiskunnallisissa liikkeissä ja hänen traumaattisessa lapsuudessaan, kahden veljen itsemurhassa.

Yhteiskunnalliset liikkeet ja sosiaaliset prosessit, talouden rattaat, ihmistoiminnan logiikka, eivät ole matematiikkaa.

Lokalistit vastaan puppusanageneraattorit

Vaalien ehkä suurin viesti oli byrokraattisen politiikan (politics) korvaaminen 1990-luvun lamasta meidät pois nostaneella kehittämisohjelmilla (policy). Hallintoa muuttelemalla ja rajoja siirtelemällä ei synny tekoja, joilla olisi luovaa ja innovatiivista taloudellista vaikutusta innostamatta samalla ihmisiä uuteen ajatteluun omissa yhteisöissään, lokaalisessa lähiympäristössä.

Lokalistien näkökulma on paikkaidentiteettiin (spatial identity) perustuva ja ainut uskottava tapa tuottaa tulosta sosiaalisen median talouden uusien vaatimusten mukaan niin, että sillä on myös alueellinen dimensionsa. Nythän toiminnassamme sellainen puuttuu kokonaan tai oli vaaleissamme puhtaasti kuvitteellinen, kielipelien tuottamaa puppusanageneraattoreiden tulvaa EU:n ja euron kriisistä ja sen sidoksesta lokalisaatioon. Globalistit pyrkivät lyömään tällä lokalisteja, joista keskusta oli ajautunut väärään leiriin.

Vaalien tulos kieli muutoshalukkuudesta ja se on valtava voima. Tämän muuttaminen kielipeleillä ja kielen väärinkäytöllä muuksi tekee vahinkoa koko kansakunnalle. On syytä lukea Wittgensteinin myöhempi tuotanto ja unohtaa hänen looginen empirisminsä, jonka hän itsekin hylkäsi lukuisine virheineen.

Kielipelit

Totuus on, ettei vaaleja vastaavaa hallitusta synny ilman vaalivoittajaa, ja että sen valinnat ratkaisevat myös miten vaalien suurin häviäjä keskusta puolueena reagoi. Kansanliikkeenä keskusta ei voi toimia toisin kuin mihin sen juuret viittaavat. Maalaisliitto on suomalaista puolueista lokaalisin.

Uutta sellaista poliittista virhettä ei voi syntyä, johon puolue ajautui 1980-luvulla K-rintaman ajaessa Ahti Karjalaista presidentiksi yhdessä kokoomuksen kanssa. Pelkkä kielen väärinkäyttö ja kielipelit ei nyt puoluetta pelasta ja loogista empirismiä, johon EU:n päätöksiä on yritetty istuttaa, ei ole olemassakaan. Sen puolustajana keskusta joutui omituiseen seuraan globalistien rinnalla.

Johannes Virolaisen neuvo pyrkiä hallitukseen silloin, kun sinne on suinkin mahdollisuus päästä, ei nyt pidä paikkaansa ilman tutun kiistakumppanin läsnäoloa. Järkevä yhteistyö sillä suunnalla toisi etenkin maaseudun asialla oleville kokonaan uusia mahdollisuuksia. Molemmat puolueet ovat hyvin lokaalisia arvomaailmaltaan ja edustavat yhdessä Suomessa poikkeuksellisen vahvaa poliittista liikettä.

Tässä etenkin vihreät valitsivat kovin pääkaupunkikeskeisen ja yhteiskunnallisesta päävirrasta kokonaan poikkeavan opportunistisen tien globalistien tapaan. Sosiaalisen median talous myötäili suuria metropoleja maailmalla ja se sokaisi politiikan untuvikot Suomessa nyt väärän filosofian toteuttajiksi ja kokeillen sielläkin pelkkiä wittgensteinilaisia kielipelejä. Globalismin valinta oli vihreiltä poliittinen itsemurha.

Perussuomalaiset hallitukseen

Keskustalle porvariyhteistyö oli ennen vaaleja odotettu vaihtoehto. Toisaalta punamulta on historian lehdiltä tuloksellisin ja tutuin, vanhenevalle kansakunnalle turvallisin. Nyt se kelpaisi varmaan monelle.

Kun ratkaisun tekee kuitenkin vaalien suurin voittaja, ja nyt gallupeissa jo suurimmaksi kasvanut perussuomalaiset, sen aiempi demonisointi kokee tulevan helleviikon aikana täydellisen muodonmuutoksen. Puolue saa ystäviä niin kokoomuksesta kuin vasemmalta ja “persut“ nimittelyssä katoaa niiltä, jotka kantavat vastuuta. Hakkarainen häviää medioista.

Monelta on unohtunut, kuinka Timo Soini ilmoitti jo ennen vaaleja mieluisimmaksi vaihtoehdokseen punamultaa. Vihreitten korvaajaksi porvarihallitukseen hän ei olisi ollut puoluettaan viemässä. Tosin tuolloin vaalien luonne ja voiton todellinen suuruus ei ollut tiedossa. Sen sijan jako globalisteihin ja lokalisteihin on ikivanha. Sosiaalisen median talous nosti sen vain vaalien tärkeimmäksi teemaksi ja arvoksi. Kun käsite “lokaalisuus” oli kielessämme vieras, se korvattiin nationalismilla, patriotismilla tai ilkeillen impivaaralaisuudella. Kaikki ovat yhtä virheellisiä.

Tänään perussuomalainen lokalismi joutuu pohtimaan asemaansa ja sen käyttöä pitkän oppositioaseman jälkeen uudelleen sekä käynnistämään valtaisan vaalivoiton muuttamisen dynaamiseksi organisoituneeksi toiminnaksi.

Suomen oloissa sellainen vie aikansa, mutta ei toki ohi paavin konklaavin. Puolue tulee siihen nyt mukaan täydellä voimalla ja on valitsemassa itselleen sopivaa pääministeriä, ei keskustalle tai muille tappiostaan toipuville puolueillemme.

Suurimmaksi kasvava puolue ei ole apupuolue, eikä toki kasvava puolue ja lokalismi ole hajoamisvaarassa vaan supistuva valta ja sen poliittiset edustajat ja sidosryhmät.

Wittgensteinilainen herätys

Vaalien wittgensteinilainen luonne ei ole vieläkään oikein siirtynyt suomalaisen politiikanteon tajuntaan. Surutyö hävinneitten leirissä jatkuu loogisen empirismin vahoilla säännöillä Helsingissä eläen. Muu Suomi on jo ottanut siihen etäisyyttä.

Perussuomalaiset alkavat olla gallupeissa yhtä suuri voima kuin koko yhteinen vasemmisto. Tämä vasemmisto on käyttänyt koko itsenäisyytemme ajan liki suvereenia valtionhoitajan valtaansa ja nyt se on siirtymässä kokonaan muiden käyttöön. Sama koskee maalaisliitto-keskustan takavuosien välillä liki ehdotonta vallankäyttöä etenkin presidentti Kekkosen valtakaudella ennen Kalevi Sorsan hallituksia, jossa Sorsa sai Kekkosen luottamuksen näpäytyksenä oman puolueen, maalaisliiton, johdolle. Nyt tällaisia aloitteita ei tule presidentin riisutun vallan seurauksena.

Omaan jalkaan ampujat

Eduskunnassa käytiin omituinen Portugali -väittely vielä vaalien jälkeen, jossa haipakkaa saivat toveri Heinäluomalta keskusta ja Pekkarinen sekä toveri Arhinmäeltä Timo Soini. Nuo madonluvut muistetaan. Ihmiset eivät elä ikivanhan loogisen filosofian säännöillä ilman tunteita.

Heinäluoma ja Arhinmäki eivät muistaneet, kuinka vaalit olivat jo takana ja nyt muodostettiin jo maalle hallitusta, jonka tärkeimmät yhteistyökumppanit nämä vasemmisto-oppineet loogisempiristit haukkuivat pystyyn.

Kuka tuon jälkeen enää ihmettelee, miksi vasemmisto koki historiansa suurimman vaalitappion? Sitä ei Suomessa enää ole, vaan se siirtyi perussuomalaisten hoidettavaksi, ilman sosialismia. Vasemmisto ja vihreät toteuttivat uuden sosiaalisen median talouden ja logiikan kielipelien aikana suurinta mahdollista virhettä, loogista empirismiä ja suomalaista opportunismia. Sen aika oli ohi ja vaaleissa se tuomittiin.

Vanhan punamullan hautajaiset

Medioita seuraten oli omituista strategiaa haukkua punamullan rakentajat samaan aikaan kun Erkki Tuomioja oli jo pohjustamassa punamullan yhteistyötä vaalien voittajan suuntaan. Olisiko niin, että pääministeriksi olisi etsittävä nyt tunteensa hallitseva, täysipäinen tuulten suunnan ja reaalipolitiikan hallitseva kokenut poliitikko ja Wittgensteininsa varmasti lukenut oppinut?

Koko maa elää julkishallinnossaan puolivaloilla ja politiikan teon (politics) olisi saatava liikkeelle uutena hallituksena koko joukko uusia kehittämisohjelmiamme (policy). Nyt menetetään joka päivä miljoonia euroja ja pitkälti siksi, että perustuslakiamme mentiin muuttamaan pohtimatta mitä Ståhlberg ja Svinhufvud aikaan ajattelivat haettaessa myös nopeita ja suoria teitä oikeaan ratkaisuun presidentin avustamana.

Presidentin tehtävänä on taas toimia puolueitten ylä- ja ulkopuolella. Tässä prosessissa filosofia ei ole juridiikkaa eikä yhteiskuntatieteet, ihmisen käyttäytyminen matematiikkaa ja loogista empirismiä.

Sede Vacante - vapaa istuin

Paavin vaalin uusin kierros on alkanut ja eletään ikään kuin vaihetta, jolloin mukana on useampia ehdokkaita vapaalle tuolille. Takavuosina tiedetään tapahtuneen myös niin, että konklaavi hajosi ja valitsi useampia paaveja, myös ns. mustan paavin. Myöhemmin mustaksi paaviksi alettiin kutsua Jesuiittojen johtajaa. Nimi juontaa lähinnä jesuiittojen kaapuun, ei niinkään heidän maineeseen.

Santa sedes odottaa

Oleellista on, että pääministerin tuoli on nyt avoin jälleen ja muistuttaa katolisessa kirkossa “Sedum vacante” tilaa, jossa uutta paavia aletaan nyt tehdä toden teolla ja aikaa, jolloin tämä tapahtuu, kutsutaan “in terregnum” ajaksi. Viimeksi Suomessa uuden hallituksen ja pääministerin haku on kestänyt näin kauan 1980-luvun puolivälissä. Tämä aika on hallinnolle ja politiikan teolle (politics), myös sen kehittämishankkeille (policy), puolitehoista aikaa. Tätä tuskin Euroopassa haettiin Suomen kohtaloksi Portugalia lainoitettaessa. Tätä kauttako lama Euroopassa leviääkin, tahallisena hallinnollisena kiusantekona?

On aika murtaa vanha paavillinen lyijysinetti, hävittää sen kultainen kalastajasormus ja käynnistää uuden haltijan haku tälle poliitikkojen himoitsemalle pyhälle valtaistuimelle (Santa sedes). Vielä Gregorius VII aikana ja Cluyn liikkeen toimesta sitä pidettiin erehtymättömänä ja tuolin haltijalla oli oikeus erottaa kaikki muut mm. maallisen vallan haltijat. Pius IX laaditutti vuonna 1864 kaikki harhaopit kieltävän bullansa (Syllabus errorum) jossa nämä opit oli jaettu kymmeneen ryhmään. Mukana olivat mm. rationalismi, naturalismi, sosialismi, kommunismi, protestantismi, moderni liberalismi jne. Tuskin katolinen EU tähän enää pyrkii Suomessakaan?

Nepotismin kieltävä bulla

Toki kirkko uusiutuikin ja jo vuonna 1692 kirkko kielsi paaveja nimittämästä virkoihin sukulaisiin “Romanum decet pontificem” -bullalla. Omia lapsiahan paavilla ei toki ollut, mutta sisaren lapset saattoivat tulla hyvinkin nimitetyiksi kardinaalikollegioon ja se olikin hyvin tavallista. Tämä nepotismin kieltävä bulla on vanhimpia sellaisia lakeja, joiden kohdalla katolinen kirkko on ollut hyvinkin aktiivinen. Siitä valtion laitokset ja kunnat voisivat ottaa oppia vuonna 2011.

Ajatus siitä, että paaviksi julistautuisi useampia ehdokkaita ja tulisi sinne myös mielestään valituksi vastapaavina, ei ole sekään vieras katolisen kirkon kokemana. Tuorein tapaus on niinkin uusi kuin vuodelta 1958, jolloin nykyisten niin suosittujen salaliittoteorioitten mukaan Johannes XXIII olisi liittynyt ruusuristivapaamuurareihin. Samalla hän olisi hylännyt kristillisen uskonsa ja muuttunut tavallaan “mustaksi” paaviksi.

Vastapaavit ja musta paavi

Tämä sai aikaan, riitaisan konklaavin seurauksena, liikkeen, jossa mukana oli runsaasti ns. vastapaaveja. Näiden tulkintana kaikki vuonna 1958 kuolleen paavin jälkeen valitut pyhän tuolin, Santa sedeksen, haltijat olisivat mitättömiä virkaansa. Tällaiset tulkinnat eivät ole vieraita maallisten virkojenkaan kohdalla. Moni kokee olevansa väärässä virassa ja työpaikan susiksi muuttuneet kollegat pyrkivät eristämään hakien koko ajan uutta kalifia vanhan paikalle. Työpaikkakiusaaminen ja -sadismi on kaiken aikaa myös Suomessa tuttu ilmiö. Sen syitä on tutkittu ja paljon on saatu selvillekin, paljon puhetta vähän villoja mallilla. Kissoja pöydällä nostavat ovat pääsääntöisesti työpaikkansa pahimpia kiusanhenkiä.

Kahden tuolin kansakuntaa

Oli miten tahansa katolinen kirkko hajosi aikanaan ja sen tuolin haltijat ovat olleet joko idästä tai lännestä oppiaan levittäneitä, ja niiden mukana tullut hallinto on niin ikään toisistaan poikkeavaa. Molemmat kirkot kohtasivat toisensa Suomen saloilla ja soisen maan rimpinevoilla.

Osa sai hyvinkin hyytävän vastaanoton, kuten piispa Henrik Köyliön järven jäällä. Selvin kulttuurihistoriallinen raja syntyi kuitenkin vuonna 1323 piirretyn Pähkinäsaaren rajan tietämiin, joka kulki Vaasan pohjoispuolelta läpi Pohjois-Savon järviseutujen ja idän kulkureittien kohti Laatokan Karjalaa ja kannasta. Olen tästä keihäänheittäjien ja rallikansan vyöhykkeestä paljon kirjoittanutkin.

Sen rajan pohjoispuolelle Novgorodin läänitykseen jääneet ovat dna -rakenteeltaan vielä tänäänkin kovin erilaista rotua kuin läntinen ja eteläinen osa maatamme ja sen väestöä. Ero on suurempi kuin eurooppalaisten valtioiden välillä, jossa geenit vaihtuivat ja hallinto, kulttuuri, tapa tehdä politiikka (politics) tai sen kehittämishankkeita ja ohjelmia (policy) on hyvin erilaista kuin meillä Pohjolassa. Meillä politiikalle on vain yksi käsite ja se on nykyisin monen kokemana kielteinen ja liittyy poliittiseen peliin, vallan kähmintään ja moni sitä vierastaa suotta.

Murrosajan paavi Leo XIII

Politiikan tutkijana, valtiotieteilijänä, suhtaudun tutkimuskohteeseeni suurella lämmöllä ja rakkaudella, intohimolla, jossa mukana on objektiivisen tutkijan ohella myös ripaus oman asiansa ajajaa, puolestapuhujaa. Elämme nyt poikkeuksellista vaihetta, jossa perustuslakiamme on muutettu ja sen valmistelijat eivät välttämättä ole ajatelleet millaisia ongelmia syntyy silloin, kun yleiseurooppalainen kulttuuri ja globaali sosiaalinen media alkavat vaikuttaa vanhoihin poliittisiin instituutioihimme ja demokratian toteutumiseen. Valtiotieteilijä ei ole luonnontieteilijä mutta ei aina myöskään humanisti.

Paavi Leo XIII eli kiivaan yhteiskunnallisen murroksen aikaan, jolloin läntistä maailmaa muuttivat vallankumoukset, liberalismi, darwinismi ja myöhemmin monet muut tieteen löydökset. Jo silloin höyryveturi ja -voima olivat toki tuttuja ja teollisuus toi mukanaan hiilet ja teräsunionin, Euroopan ensimmäisen integraatiota hakevan hankeen. Integraatio oli teollinen ja taloudellinen ohjelma, liittyi luonnonvarojen jalostukseen, sijaintiteorioihin, lokalisaatioon maantieteilijän kertomana. Uutta ei ollut myöskään enää yritys pysyä taivaalla ja käyttää polttomoottoria.

Suhteellisuusteoria keksittiin sekin jo hänen kuolemansa aikoihin, mutta moniulotteinen geometria olivat jo tuttuja ja liikkuva kuva paavin katseltavana. Paavi tunnettiinkin intohimoisena teollisten saavutusten uteliaana seuraajana. Hänellä olivat näppärät kädet ja taito luoda uutta, hyväksyä ihminen myös moniulotteisena olentona, ei vain kapean maailmankuvan kautta Vatikaanista maailmaa tuijotellen.

Leo XIII joutui arvioimaan modernin maailman uudelleen ja hyväksyi sen opissa, jossa vieroksuttiin oikeastaan vain ns. modernismin mukanaan tuomia aatteita ja arvoja. Suomeen nuo modernismin aallot saapuivat hitaasti ja paavi joutui tekemisiin sellaisten arvojen kanssa, jotka olivat meille ajankohtaisia vasta ennen talvisotaa ja sotiemme jälkeen. Samalla paavi joutui pohtimaan valtaansa toisin kuin Suomessa pääministeri. Osa hänen vallassaan olevista valtioista oli Suomen kaltaisia tai ehkä vieläkin kauempana modernisaation kärkiaallosta. Suomi ei ollut Euroopan kärkeä innovaatioiden tuotossa 1800-luvun lopussa mutta ei toki vallan tumpelokaan.

Perustuslaki on lähellä luonnonlakeja

Kun perustuslakia muutetaan ja pohditaan sen vaikutusta tuleville polville ja globaalin maailmantalouden kanssa ponnistelevan pienen kansakunnan kaltaiselle protestanttiselle pohjoiselle valtiolle, kiinnittäisin itse huomiota muuhun kuin valtio-oppineen tietoihini ja intohimoon. Ottaisin käyttöön pikemminkin luonnontieteilijän ja filosofin oppini ja pohtisin, mihin tarkoitukseen perustuslakia käytetään Euroopassa ja globaalisti, sekä kuinka se sopii luonnon meille asettamiin raameihin Pohjolassa ja vielä erikseen kahden kulttuuriin välimaastossa. Perustuslain muutoksilla maata ei saa viedä sellaiseen tilaan, johon Ståhlberg ja Svinhufvud eivät suuressa viisaudessaan tahtoneet maan koskaan joutuvan. Kekkonen oli tässä huomattavan tarkka.

Maan virkamieskoneisto ja hallinto, poliittinen elämämme (politics, policy) käyvät puolitehoisesti odottaessamme, koska pääministerimme alkaa taas työnsä ja hallitus ottaa tehtävät hoitoonsa. Ei vain poliittisina kompromisseina ja budjetin leikkauksina, kestävyysvajeen toteuttajana, vaan ennen kaikkea suurten uusien kehittämisohjelmien vetäjänä ja rahoittajana.

Meillä on takana 1990-luvun menestyksekäs suuri paketti kansallisena innovaatio- ja osaamiskeskusohjelma, joka nosti meidät lamasta ja toi Nokian omistajille vuonna 2000 kymmenkertaiset voitot.

Nyt 2020 -luvulla meillä ei ole antaa tuleville sukupolville ja nuorille mitään sellaista haastetta, jonka 1990-luku meille tarjosi. Samaan aikaan koko globaali maailma on muuttunut sosiaalisten medioitten taloudeksi, markkinoiksi, ja hakee sen uusinta vaihetta strategioissaan, kansallisissa ohjelmissaan. Koko vanha järjestelmä, sen poliittinen ohjaus ja tapa toimia, on muuttunut myös tieteessä osaksi tätä uutta paradigmaa, joka on monin verroin enemmän kuin paavi Leo XIII aikana tapahtunut valtaisa paradigmainen murros.

Olemme pian osa ongelmaa

Poliittisen liikkeemme jähmeys ja puolueittemme välinen institutionaalinen konflikti ei ole seurausta Kreikan tai Portugalin kriisistä, ei euron ongelmista, saati Afrikan maiden kansannousuista islamilaisissa maissa. Jos meistä on jotenkin apua näihin ongelmiin, se tapahtuu parhaiten saamalla mahdollisimman pian hallituksemme toimivaksi ja turvattua oman taloutemme uudessa muuttuvassa paradigmassa. Vaaliemme tulos on otettava haasteena ja mahdollisuutena, ei toki kielteisenä saati populistisena ongelmana. Toimiva demokratia on purrut ja pulinat pois. Se on oire jostakin mutta ei toki syy saamattomuuteemme.

Kun emme ole enää ratkaisu Euroopan ongelmiin oman osaamisemme ja toimivan lainsäädännön sekä hallintomme kautta, olemme pian osa ongelmaa. Kun hyvä hallintomme ei toimi kuin puolitehoisesti, politiikan välineet kehittää uutta ja luovaa taloutta pysähtyy myös sosiaalisen median avustamana. Käsite politics on muuttunut ongelmaksi hoitaa käsitettä policy.

Tämä ymmärretään jo muualla Euroopassa, jossa Suomen saattaminen Portugalin ongelmilla hallinnolliseen kuolioon oli heidän toimistaan syntyvää ja muistuttaa Moskovan kortin käyttöä haettaessa Suomessa sisäpoliittista valtaa. Näin vieras valtio puuttui maamme sisäisiin asioihin ja me edesautoimme sen tapahtumista. Tällainen ilmiö on epämiellyttävä ja tuo mieleen kansakunnan oman sosiaalisen muistin ja sen ikävimmät muistot ja traumat.

Byrokratian vuosikymmen

Se onko paavin istuimella Jyrki Kataisen vetämä hallitus, vai onko vetovastuu siirtynyt nyt vasemmalle, liittyy vaaleihimme. Kun porvarihallitus kärsi liki katastrofin eikä voittajana ollut vasemmisto vaan perussuomalaiset, kielii muutoshalusta, ei muutosvastarinnasta.

Oma käsitykseni sekä tutkijana että kehittäjänä on, etteivät äänestäjät tarkoita tällä muutoksella niinkään hallintoamme ja sen toimivuutta (politics) kuin muutoksen tuloksia kehittämisohjelmissamme (policy). Edellisten hallitusten aikana syntyi vaikutelma, jossa politiikka oli muuttunut puhtaasti byrokratian toteuttamiseksi ja sen keinoilla tapahtuvaksi kehittämiseksi. Sellainen kehitys vieraannutti politiikan teon kansasta ja syntyi vaatimus politiikan teon painopisteen muuttamisesta. Pelkkä vaihtoehdoton globaalin talouden rattaissa toimiva politiikka ei kansaa miellyttänyt, se ei ollut aktiivista vastuun kantoa todellisista teoista kentällä 1990-luvun malliin.

Askel vasemmalle

Se miltä suunnalta paavi nyt tulee, ei vaikuta niinkään tulonjakoon ja yhteisen taloutemme hoitoon kuin siihen, miten tuleva paavi ja hänen kardinaalinsa hoitavat työnsä uutta ja luovaa taloutta parantavalla tavalla, modernisaation hyväksyen ja välttäen ylilyöntejä puuttumalla marginaalisiin mediatalouden mukanaan tuomiin sivujuonteisiin.

Kun vaalien poliittinen suunta oli selkeästi vasemmalle, jollaisena perussuomalaisten voiton koen etenkin syrjäytyneemmän kansanosan kohdalla, meille ei jää kuin yksi enemmistöhallitus. Tähän vaihtoehtoon olisi tullut turvautua heti vaaliyön jälkeen eikä jäädä odottamaan vaihetta, jossa varikset ajavat jo aiemmin ennen vaaleja jesuiitoiksi, vastapaaveiksi, vaalin voittajalle julistautuneet mustan paavi kannattajat.