Herrojen huave

Kreikan velkasaneeraus, vakausrahaston kasvatus, pankkien tukeminen sekä kriisin leviämisen torjunta etenkin Italiaan, mutta myös Espanjaan, sai sijoittajat uskomaan euroon ainakin hetkeksi. Huoli euroalueen kriisistä näytti väistyvän. Asiantuntijoiden mukaan akuutti kriisin poistuminen ei kuitenkaan poista todellisia ongelmiamme ja nyt saatiin aikaa järeämpiin toimenpiteisiin.

Tunnusluvut ja tilastot tutuiksi

Kun mediat kertovat euroalueen kriisistä jo toista vuotta kuvaten sen toisen maailmansodan vaikeimmaksi yleiseurooppalaiseksi ongelmaksemme, liittokansleri Angela Merkeliä lainaten, Harmageddonia muistuttavaksi viimeisen ajan taisteluksi, draaman kaari on tullut medioita seuraaville varmasti tutuksi. Samalla tunnemme tänään eurooppalaisia kansakuntia, niiden sosiaalista ja taloudellista elämää, kulttuuria, tilastollisia tunnuslukija ja finanssitalouden käsitteistöä aivan toisin kuin aikanaan turisteina Irlannissa, Kreikassa tai Italiassa vieraillen.

Kriisin luonteen kuvauksen ja tunnuslukujen rinnalla inhimilliseen luonteeseen kuuluu pohtia tiedonjaon tulvassa uutisoinnin sisällön motiivit. Niiden arvailu tahtoo viedä tiedotuksessa toimittajan sivuraiteille itse suuresta asiasta, mutta mediaa seuraavaa tällainen spekulatiivinen pohdinta kiinnostaa. Se tahtoo olla päällimmäisenä sosiaalisten medioitten ja varmaan myös perinteisempien tapaamistemme keskustelunaiheita Shellin baarista työpaikoille. Syntyy satiirista keskustelua jossa myös sarkasmi kukkii.

Saksan malli

Kun kriisin hoitajaksi ovat joutuneet tavalliset veronmaksajat, viimeisessä vaiheessa myös eläkkeiden saajat, Saksan ajama malli tarkoittaa avun hakemista yhä enemmän yksityisen ja julkisen sektorin sijoittajilta. Ranskan ajama malli yleiseurooppalaisesta vastuusta ei toteutunut eikä Euroopan keskuspankkia kytketä kriisipankkien pääomittamisen mesenaatiksi.

Riskinä on nyt että kriisipankit jäävät odottaman veronmaksajien apua viimeistään vaiheessa, jossa markkinat eivät reagoi toivotulla tavalla ja kriisipankit alkavat samalla vähentää antolainaustaan. Näin palattaisiin lähtöruutuun, finanssisektorin luottamus alkaisi rapautua. Visio on Savossa kuvattu “herrojen huaveeks“.

Budjettipolitiikasta liittovaltioon

Kriisin paheneminen nyt olisi ollut joka tapauksessa suurempi paha kuin Kreikasta tulevat suuretkin tappiot. Jatkossa motiiveja pohditaan omavastuun ja kontrollin kautta, jolloin tutuksi tulevat käsitteet, joissa puututaan legitiimiin EU:n päätöksentekoon sekä mahdollisesti myös koko peruskirjan avaamiseen. Tämäkin mainittiin Angela Merkelin sanomaksi. Ja Merkel on nyt vallan muuta kuin Italian Berlusconi ja häneen kohdistuvat paineet, Ranskan luottoluokituksia odotellaan jännityksellä niitäkin.

Velkakriisin todellinen ja lopullinen ratkaisu ei löydy pienen Kreikan kriisistä vaan Italian kaltaisista talouksista ja Berlusconin tapaisista EU -alueen poliitikoista. EU:n jäsenmaat joutuvat tekemään rajuja talouden rakenteensa korjauksia.

Tämä taas edellyttää kontrollia kurinalaisen talouden ylläpidossa ja uusia yhteisiä linjauksia kilpailukykyä kasvatettaessa. Näin pohdita motiiveista lisääntyy etenkin meillä Pohjolassa, jossa talous on vielä kohtuullisessa kunnossa ja kykenemme helpommin sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja nostamaan myös kilpailukykyämme. Nyt sen rasitteena on juuri tämä “herrojen huave”.

Tunkee ryntäille ja rinnuksille

Varmaa on sekin, että EU -päättäjät ja -politiikka saavat jatkossa vain lisäkierroksia ja samalla EU -teema pysyy tulevana talvena niin puolueita kuin ihmisiä jakavana ja keskustelua aiheuttavana ykkösaiheena. Tässä mediatiedottamisessa yleisön kannalta on jatkossa häiritsevää se, joudummeko itse hankkimaan tietomme netin ja kansainvälisen tiedotuksen kautta, vai avautuuko oma mediamme uutisoimaan myös aroista aiheista jättämättä yleisöä pohtimaan uutisoinnin tai julkaisematta jättämisen motiiveja takavuosien malliin.

“Herrojen huave” ei saa jäädä kansalaisille liian vieraaksi silloin kun se tulee ryntäille, on viemässä sermin taa ja kulkee kukkarolla, nostaa eläkeikää, pienentää eläkkeitä, syö sijoittajan vähäiset säästöt.

Laadukkaita herroja

Suomessa keskustelu siirtyy osaksi presidentinvaalejamme. Siellä asetelmat ovat nyt tiedossamme ja ehdokkaat ovat varmasti laadukkaita, tuntevat teeman, ovat sen osallisia. Niin on myös korporatiiviseksi äityvä mediammekin.

Uuskorporativimissa sosiaalidemokraattien Paavo Lipponen ja kokoomuksen Sauli Niinistö ovat jo valtiomiessarjan Eurooppa-poliitikkoja. Heillä on vastassaan jo kansainvälisesti nimekäs EU-kriittinen ja populistiksi leimattu Timo Soini sekä niin ikään EU-kriittinen keskustan valtiomiessarjaan lukeutuva Paavo Väyrynen. Ruotsalaisten Eva Biaudet ja vihreiden Pekka Haavisto voisi lukea liberaalisen siiven edustajiksi toimittajan kuvaamana ja nelikenttäänsä piirtäen jääkiekkovalmentajan fläppitaulun tapaan. Jossain siinä välissä on pienen ihmisen paikka.

Puhe ei lopu

Uuskorporativismille tyypilliseen tapaan puoluerajat ja yhteiskuntafilosofiat heitetään menemään ja toimittajan fläppitaulu alkaa vilistä viivoista ja rajanylityksistä, taklauksista ja paitsioansoista. Rumaa peliä pyritään välttämään, mutta samalla antaen riittävän karismaattisen jämäkän oloinen ilme puoliväkisten hymyileville kasvoille. Puhe ei lopu vaikka ajatus katkeilisi.

Ensimmäinen keltainen kortti nousee Lipposelle ja peliaikaansa valittaa eniten Soini.
Sauli Niinistö ei erotu tuossa joukossa tavalla, joka edellyttäisi yli puolet meluavan kansakunnan ja peliä seuraavien äänistä. Kun puhetta piisaa kaikilla, äänestäjän on pohdittava pelaajien todellisia motiiveja ja tekoja presidentin tehtävässä.

Nyt yllätykset ovat mahdollisia, kuten muistamme vuodelta 1994. Kansaa ei voi hurmata olematta samaan aikaan kameroiden edessä uskottavan substanssinsa osaava asiantuntija, professionaalinen ihminen presidentin virkaan. Suora kansanvaali on aina yllätyksellinen ja odottamaton fläppitaulun kantajalle ja viimeinen gallup tulee vaaliuurnilla. Jokainen tulos on jytky jollekin.

Endorfiiniruiske vai unilukkari

EU:n kriisiä olisi ymmärrettävä ja sen ymmärtämistä auttaa toimittajan fläppitaulu. Presidentin asema tuolla taululla on vähäinen vaikka Suomea joskus myös kuultaisiinkin lähinnä pääministerin viestien kautta.

Presidentti voisi toimia unilukkarina ja kansakunnan herättelijänä, tuoda esille sellaisia teemoja, joita uudentyyppinen presidenttiys edellyttäisi. Sauli Niinistö on luvannut järjestää hallitukselle lukkarin koulun. Molemmat Paavot ja Timo Soini tämän ohella tulisen saunan ja vihlovat löylyt, jossa matka Impivaaralta alastomina jouluyönä pakkasessa talon palaessa Jukolaan susien ulvoessa kannoilla, on kansan kokemana sopiva tapa nostattaa endorfiinihumalaa.

Herrasmiesten Eurooppa

Syntyykö talouskriisistä lopulta liitovaltio vai yhteinen budjettipolitiikka? Kahdeksan kymmenestä britistä ei laske Isoa-Britannia Eurooppaan, Italiassa ja Espanjassa opiskellaan vasta oloa omana kansakuntana ja demokraattisena valtiona, Suomen itsenäisyyttä kesti sitäkin vain muutama hassu vuosi.

Kun oma itsetunto ja identiteetti alkoi vähin erin kohota tulivat taas saksalaiset, jotka haluavat pitää välimereiset maat ulkona omasta taloudestaan, ranskalaiset taas kaikki muut maatalousvaltaisesta omalaatuisesta elämästään ja koko muu globaali maailma alkaa ihailla nousevaa itää myös Euroopassa. Arthur Schopenhauerin mukaan saksalaisilla on taipumusta pilata kaikki minne ikinä menevätkin. Niin myös hindujen usko vuosituhansia takaperin arjalaisten rigveda -oppina niin Intiassa kuin Pakistanissakin.

Ei ole helppoa olla pienen maan vallaton presidentti, puoltaa herrasmiesten kesken budjettivajeita ja puhua muuta kansakunnalle, olla uskottava unilukkarina. Uskoa eurooppalaisuuteen, joka on liittovaltiona mahdoton ja aivan muuta kuin tuhatvuotiset kansakuntamme ja niiden kulttuurit, kreikkalaisten kokemukset roomalaisten vallasta ja ranskalaisten Natsi-Saksasta, Napoleonin sodat ja aina matkalla itään lumeen uupuen, Venäjän aroilla pakkaseen paleltuen.

Eurooppa on yhtenäinen vain pakkotilanteessa ja sellaista ei oikein voi syntyä brittien näkökulmasta ja Eurooppa vaikuttaa yhtenäiseltä vain mahdollisimman suuren ja heterogeenisen valtiojoukon virtuaalisena illuusiona, herrojen huaveena.

Korporativismin kolmas aalto

Ihminen voi tehdä useita erilaisia uria elämänkaarensa aikana. Ilpo Santalan nekrologissa kekseliäs uudistumiskyky on tästä tyyppiesimerkki (HS 25.10). Kun tapasin Santalan ensimmäisen kerran, hän eli toista uraansa Innopoliksen yritysten kasvu-uria etsiskellen ja vei minut lasipalatsinsa saunaan osoittaen sieltä, kuin kotkanpesässä istuen, kuinka Espoo on metsäinen kaupunki ja suomalainen metropoli omituinen käsite keskellä korpea. Pankkimiehestä, Postipankin johtajasta, oli tullut teknologiajohtaja, yritysten kehittäjä ja kolmannessa vaiheessa Suomen taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtaja.

Oleellisen oivaltaminen

Santalaa kuunnellen ja seuraten minulle syntyi käsitys hyvin perhekeskeisestä ja lämminhenkisestä ihmisestä. Lapin retket ja luonnon rakkaus sekä lapset, lastenlapset olivat miehelle kaikki kaikessa historian harrastuksen ja lukemisen rinnalla. Santalan kanssa oli helppo puhua ja häntä oli vaivatonta seurata, kokemukset kun olivat usein yhteisiä. Pekka Hallbergin kirjoittama nekrologi Ilpo Santalasta on oleellisen löytänyt.

Oleellisen löytäminen on hyvän lehtikirjoituksen vaatimaton tehtävä. Ei niinkään vieminen lukija gonzo -journalismin poluille tai viihteeseen, epäoleellisiin yksityiskohtiin. Tässä Helsingin Sanomat tiivistää oikein myös pääkirjoituksensa kertomalla, kuinka Kreikka menee velkasaneeraukseen, sijoittajat menettävät Kreikka-velkakirjojensa arvon käytännössä kokonaan, pankit pääomitetaan omistajien kukkarosta ja vakausrahastosta puristetaan finanssisektorin turvaverkko.

Korporatiivinen valtio pysyy taustalla ja Suomi sekä Hollanti peesaavat etujensa mukaan Saksaa. Tuon saman Ilpo Santala olisi kertonut jo paljon aikaisemmin ja käyttäen samaa kieltä kuin Jussi Halla-aho saaden aikanaan presidentti Mauno Koiviston kovistelut osakseen. Koiviston oppi ja kieli olivat mutkikkaampia, jossa taustalla oli myös perusfilosofinen pohdinta. Finanssipolitiikka ei saanut rientää ohi reaalipolitiikan. Näin poliitikonkin on lopulta kokeiltava viimeistä keinoa ja puhuttava totta.

Korporativismin syntipukit

Saman toteaa myös Helsingin Sanomat kertomalla lopulta oleellisen lainaten Jean Claude Trichet’tä ja John Maynard Keynesiä. Demokraattiset hallitukset ovat kykenemättömiä tekemään oikeita ja kovia päätöksiä muuten kuin äärimmäisen paineen alla. Sen jälkeen kun on ensin kokeiltu kaikkia muita vaihtoehtoja. Nyt se vei aikaa vain meiltä lähes kaksi vuotta ja jatkuu edelleen. Se on poissa Pohjolan hyvinvoinnista ja kohta myös eläkkeistämme.

Toimittaja Lauri Malkavaara näkee saman omassa kolumnissaan (HS 25.10) ja vertaa Halla-ahoa jääkiekkoilija Jarkko Ruutuun. Molemmat ovat erityisen tarkkailun kohteina ja provosoivat mediaa ja tuomareita, korporativismin voimia ja byrokratian toteuttajia myös silloin, kun siihen ei olisi mitään näkyvää aihetta. Näin Jussi Halla-ahosta on tehty politiikan Jarkko Ruutu tai päinvastoin. Molemmille vihelletään kaiken varalta jäähy muiden vitkastellessa vaihdoissaan.

Vantaan vaihto-oppilas

Kari Nenonen valitaan Vantaan kaupunginjohtajaksi. Kari on oppilaitani Oulun yliopiston opettajanurani ajoilta ja edustaa johtajaa, joka tekee nyt kolmatta uraa Oulun kaupunginjohtajasta ensin kiistellyksi HUS:n johtajaksi ja nyt palaten kunnallisliitosta takaisin kaupunginjohtajaksi pohtien, miten suurkuntaa rakennetaan ja onko työssäkäyntialueet oikea tapa kokea yhdyskuntarakenteen oman aikamme todellisuus. Oulussa liitokset sujuvat kohti odotettua ratkaisua.

Vantaa on saamassa vahvan ja hyvän taustan hankkineen kokeneen kaupunginjohtajan. Täynnä draamaa ollut virantäyttö on nyt löytänyt ainoan oikean ratkaisun ja kaupunkia vetää lämminhenkinen, perhekeskeinen Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin entinen johtaja.

Kolmannen linjan uuskorporativismi

Meillä haetaan nyt kolmatta linjaa, jossa vanha sosialismi ja epäonninen kapitalismi etsivät tietä hyläten niin John Locken kuin Hugo Grotiuksen liberalismin keskiaikaisen hengen kuin samalla monet esisosialistiset tai antikapitalistiset, pragmatismista vaikutteita saaneet syndikalistiset liikkeet. Filosofisesti epäyhtenäiset liberalismi tai libertanismi sekä dogmatisoivat aatesuunnat ovat epäsuosiossa. Mensevikkien perilliset eivät saa hekään enää riviään suoraksi ja nousevana isminä kohoaa uuskorporativismi.

Korporativismia ei ole koskaan esitetty minkään yhteiskuntafilosofian muodossa. Sitä ei saa puetuksi jonkin tietyn ajatussuunnan tai ideologian, yhteiskuntafilosofian normatiiviseen teoriaan. Se ei sovi yhteen mihinkään filosofiseen suuntaukseen, ei edes individualistiseen grotiuslaiseen luonnonoikeusperinteeseen eikä myöskään saksalaiseen idealismiin tai naturalismiin. Liberalistis-kommunitaristisen perinteen yhteisöllinen luonne ja sen yhtymäkohdat sosiaaliliberalismiin ovat nekin vieraita ja libertaarit vaikenevat heti, kun kyse on modernista kapitalismista ja nyt sen kriisistä.
Dogmatisoiva maxismi on sekin sekulaarinen filosofisena järjestelmänä ja muistuttaa liki uskontoa. Kommunismin valtavirtaus torjui sitä aikanaan kuin ruttoa.

Korporatiivinen media

Kun eläkeikäisten on päätettävä, miten menetellä eläke-etujen heiketessä työeläkeyhtiöiden tuottotavoitteiden laskiessa, edessä on medioitten (HS 25.10) mukaan joko eläkkeiden pienentäminen, eläkeiän tuntuva nostaminen tai eläkemaksujen nostaminen.

Kaikki vaihtoehdot ovat nyt kehnoja ja media hoitaa tehtäväänsä esitellen nämä vaihtoehdot ikään kuin dogmeina, joista lopulta jää vain yksi käteen tai poliitikko pyrkii liittämään ne toisiinsa. Korporatiivinen media ja sen propaganda muokkaa mielipiteitä. Tähän tarkoitukseen käytetään käsitteitä, joiden kanssa on mahdoton tai ainakin vaikea riidellä. Sellaisia ovat vaikkapa demokratisointi, vapauttaminen, vastuullinen politiikka, suurempi yhteinen hyvä tai tässä tapauksessa pienin mahdollinen yhteinen paha.

Korporativismi medioissa toteutuu vaikenemalla todellisista päämääristä. Päämäärän esittely sellaisenaan johtaisi sen alistamista julkiseen keskusteluun. Koroporativismissa keskusteluun tuodaan rajattu ja usein näennäinen ongelma ja siihen käytettävät vaihtoehdot. Näennäisdemokratiassa julkisuuskin haetaan henkilöille jotka halutaan päättäjiksi. Näin syntyy vaikutelma yhdestä henkilöstä,
yhdestä vaihtoehdosta ja kolmesta urasta saman puolueen mandaatilla.

Luovuus fraktioissa, virhepoikkeamissa

Filosofialle ominaista luovuutta, innovointia, voi olla vain suurten ideologioiden fraktiossa tai koko kokemamme tradition ulkopuolella, kirjoittaa Timo Andersson blogissaan. Vastaavasti uudessa mediayhteiskunnassa vastaava luovuus löytyy suurten aineistojen ja bogikirjoittajien muutamista harvoista löydöksistä, joita tutkimus voi jäljittää eräänlaisina residuaaleina, “virhepoikkeamina“, suuren massan tuottamasta viihteestä. Muotijulkaisuista, ruokaresepteistä tai juorupalstoilta näitä ei taatusti löydy.

Kun etsimme uuden korporativistisen yhteiskuntamme punaista lankaa, vastausta hakemaamme kysymykseen EU:n lainsäädännöstä tai omasta päätöksentekomme tasoista ja prosesseista, joudumme tekemään sen itse. Hakien työläästi totuutta uutisvirrasta unohtaen myös “mediaeliitti” ja sen tarjoamat tuotteet, uutiset ja niiden analyysit. Se on pääsääntöisesti omistajansa näköistä ja sen etua ajavaa.

Uudelleen organisoituva yhteiskuntamme hakee nyt tukea sekä idästä että lännestä mutta samalla myös keskiajan ja uuden ajan sääty-yhteiskuntien korporativismista ja tämän yhteydestä vanhaan organistiseen yhteiskuntakäsitykseemme. Syntyy yliorganisoituvia yhdyskuntia, sääty-yhteiskunnan elitismiä ja syrjäytymistä.

Palaamme ikään kuin Ruotsissa ja Suomessa jo elettyyn korporatiiviseen yhteiskuntaan ja haemme vastauksia vaikkapa liki merkantilistisista kauppa- ja talouspolitiikan linjauksistamme. Oikeusfilosofiassa Snellman edusti aikanaan eräänlaista muunnelmaa hegeliläisestä ajattelutavasta, jota myös Urho Kekkonen edusti.

Traumasta ja turhaumasta taantumaan

Olen kirjoittanut tästä yhteiskuntien taantumasta runsaasti jo aiemmin ja Arctic Babylon perustuu juuri tämän taantuman esittelyyn ja osana tutkimuksiani, jossa on käytetty suuria aineistoja ja delfi -analytiikkaa. Harvardissa julkaisut on esitelty usein juuri käytetyn analytiikan kehittelynä, mutta myös teknopolis -strategiana Stratfordin tapaan ne julkaisten ja juuri kuolleen Steven Jobsin elämänkertakirjan yhteydessä. Hylätty, valittu ja erikoinen Applen perustaja eli hänkin kolmen uran kautta tuottaen samalla meille tulevaisuuden.

Niin Kari Nenonen kuin Ilpo Santala ovat henkilöinä historiallisen viitekehyksen tunnistaneita ja molempia yhdistää joustava tapa arvioida prosessin tulevaisuus korporativismin näkökulmasta. Sen vanhimmat muodot on kyettävä nyt taantumassamme sivuuttamaan ja varoen sellaisia karikoita, jossa suomalainen yhteiskunta ja sen yhdyskuntarakenteet, toisiinsa yhä heikommin luottavat kaupungit, voidaan rakentaa paremmin uuteen korporatistiseen vaiheeseen sopiviksi.

Se ei saa viedä aikaa kohtuuttomasti, eikä sitä pidä tehdä vain pakon edessä, kuten EU:n kohdalla on tapahtumassa koskien Kreikkaa, Italiaa ja muita euroalueen eteläisiä valtioita, myös Ranskaa ja se pankkeja sekä valtion tulevaa luottoluokitusta.

Harmageddonista Armageddoniin

Harmageddonilla tarkoitetaan ilmestyskirjan taistelua, jossa Jumalan viholliset kerääntyvät Pedon viimeiseen suureen taisteluun Jumalaa vastaan. Käsite voi olla yhtä hyvin fyysinen paikka, monelle Israelissa sijaitseva muinainen linnoituskaupunki Megiddo vuoren (= heprealainen Har) juurella. Joissakin käännöksissä käytetään käsitettä Armageddon ja samalla se voi kuvata vaikkapa valtaa ja sen tavoittelua, valta-aluetta, dramaattista tilannetta tai tilaisuutta ja myös lopullista muutosta. Libyan diktaattorille Muammar Gaddafille tämä päivä, 20.10, merkitsi viimeistä Harmageddonia, kirjaimellisesti.

Vanhatestamentillinen Harmageddon

Vanhatestamentillisessa merkityksessä Harmageddonin taistelu on konkreettinen tapahtuma ja paikkakin löytyy Israelin Afulan pienestä kunnasta tai kaupungista, jonne pääsee vaikkapa paikallista valtatietä numero 66. Tiestä puuttuu nyt paholaisen merkin kolmas kuutonen, joka on mahdollista saada vaikkapa 11.9 päivämäärälle osuneesta terrori-iskusta Yhdysvalloissa. Kun luku käännetään toisinpäin (911), kuten päivämärät nykyisin usein esitetään kuukausi ennen päiviä, ja vähennetään siitä tuon päivän järjestysnumero vuoden alusta (=vuoden 245. päivä) päädyttään tuohon pahamaineiseen lukuun 666.

Nuoremmat meistä, vähemmän Vanhatestamenttia lukeneet, muistavat Armageddonin ehkä sittenkin parhaiten Bruce Willisin tähdittämästä elokuvasta, jossa Teksasin kokoinen asteroidi on törmäyskurssilla maan kanssa. Maata pelastamaan hälytetään öljynporaaja Harry Stamper (Bruce Willis) ja tämän tuleva, tutulla tavalla kovia kokeva vävyehdokas. Aikaa Harrylle ja hänen tiimilleen jää 12 koulutuspäivän jälkeen räjäyttää Tellusta uhkaava asteroidi Freedom ja Independence sukkuloineen kuusi päivää. Sekin on sopiva lisä valtatie numero 66 puuttuvaksi paholaisen numeroksi.

Mediayhteiskunnan Hollywood-kertomus

Matkalla kohdataan luonnollisesti venäläinen luhistuva avaruusasema ja sen värikäs kosmonautti Lev, saadaan kolhuja niin avaruusasemalla kuin kuuta kierrettäessä, syöksytään kauas suunnitelluista laskeutumispaikoista helvetin tulirotkoon asteroidin pinnalle, jolloin hengissä on enää kolme päähenkilöä. Hyvä ja paha alkavat erottua, pelko ja uhka, sen laajuus kourivat pienen ihmisen sisintä. Kaikki on hiuskarvan varassa ja ihmisen sankaruus koetuksella, romanssi syntymässä ruumiiden rinnalla.

Armageddoniin kuluu menetetty toivo, epäonniset yritykset, ohjausrakettien menetykset, avaruusmönkijän ja kaiken toivon kadotus sekä lopulta päätös laukaista maasta ydinkärki viimeisenä keinona pelastaa ihmiskunta varmalta tuholta. Tämän astronautit onnistuvat estämään vain kolme sekuntia ennen sen laukaisemista. Sankari ei saa epäonnistua ja joku kuuluisi myös uhrata, olla messiaaninen olematta välttämättä presidentti. Mieluummin nuhruinen ja kaikkensa antava, vereslihalle hakattu ja piinattu, kaikin keinoin kiusattu ihminen, olematta välttämättä Jumalan poika.

Hyvissä, pahoissa ja rumissa ei ole oikein enää dualistista maailmankuvaa ja postmoderni maailma suhteellistaa kaiken, ei ole enää vanhan yhteisön normien ja moraalin rakentamiselle sopivia jännitteitä ja ne median on tehtävä nyt itse. Näin mediayhteiskunnan kertomus syntyy kielellisenä ja symbolisena etukäteen sekä sen toteutus vasta myöhemmin pragmaattisena tekona.

Usein nämä symbolit ovat ensimmäisenä näkyvillä tai kuultavissa seuraten kuvataiteita tai musiikkia, Kreikassa helposti myös tanssia. Monen kulttuurin yhteinen nimittäjä löytyy juuri näiden kautta, harvemmin etsien yhteistä hallintoa ja taloudellista perustaa pilaten samalla pienkulttuurien aluskasvillisuus, diversiteetti ja moninaisuus. Harmageddonin taistelu on aina yhtä ankara tästä oikeudesta olla luova ja innovatiivinen ihminen.

Uhrin paikka auki

Jonkun on kuitenkin uhrauduttava, Paavojen lähdettävä presidentin vaaleihin, jäätävä asteroidille laukaisemaan pommi manuaalisesti, kun kauko-ohjaimet ja -laukaisijat eivät toimi. Dramaattisessa arvanvedossa nuori vävykokelas häviää. Jotta kaikki sujuisi draaman kreikkalaisilla rakenteilla, homeerisella tavalla oikein, Bruce Willis leikkaa vävynsä happiletkun poikki ja työntää tämän asteroidilta poistuvaan sukkulaan ja antaa siunauksensa nuoren parin onnelle.

Hapettomaksi jätetystä vävystä ei voi tulla sankaria. Se aika koettaa ehkä hänelle myöhemmin. Jonkun täytyy ensin siittää lapset ja kasvattaa seuraava sukupolvi, ei välttämättä aina niin herooista ja veristä kuin aiemmin. Kilpailua ja kasvua voisi jo vähän hillitä, ahneutta ja turhamaisuutta vähentääkin. Harmageddon kun oli palkinto kuolemansynneistämme, ei toki niiden vähättelystä, lainojen takauksista ja liittovaltiosopimuksesta.

Sukkula ei valitettavasti käynnisty ja apuun ryntää jakoavaimineen venäläinen kosmonautti, joka raivopäisesti hakkaa sen moottoria kertoen kuinka menetelmä on venäläinen ja toimii myös uuden teknologian Armageddonin uhatessa kapitalismin kriisissä. Slaavilaisen taiteilijan osuus on Hollywood -tuotannossa aina tämä sama. Sitä voisi pitää jo surrealistisena, tai nostaa syyte katsojan älykkyyden loukkaamisesta ja vielä jatkettuna pilantekona, väärälle vuosikymmenelle tuotuna draaman kaaren naivistisena kohtauksena.

Onnellinen Armageddon

Elokuva päättyy häihin ja juhlapuheisiin, Armageddonin musiikki alkoi soida saman nimisenä albumina ja sen soundtrack “I Don’t Wanna Miss A Thing” nousi heti hittilistojen kärkeen elokuvan ilmestyttyä ja meille selvittyä, mistä tässä kaikessa voisi olla kysymys ennen kreikkalaisen draaman käynnistämistä Euro -alueellamme.

Yhdysvalloilla on tapana antaa tästä vinkki aina etukäteen, kuten vaikkapa terrori-iskusta torneja vastaan tai tsunamista tekemässä tuhojaan kriisiytyvässä uuden teknologian haavoittuvassa ihmeessä ja turhamaisessa kulttuurissa, ylimielisessä.

Kulttuuri ja sen “ihmeet” kulkevat tekoineen aina ennen talouden ja terrorin tekoja. Luonnonkansojen etniset ryhmät tekevät symbolitekonsa hekin etukäteen ja tanssien sekä rummuttaen korkeakulttuurien tapaan. Itse sota alkaa vasta tämä jälkeen. Näiden tapojen taustalla olevat sosiaaliset järjestelmät ovat usein piilossa niin primitiivisissä yhteisöissä kuin läntisessä kulttuurissamme, mutta niillä on toki yhteinen kieli, jota ymmärrämme piilotajuisesti, geneettisen koodistomme kautta.

Harmageddonin ajankohdaksi Sir Isaac Newton laski vuoden 2060, joka poikkeaa vain 48 vuotta Mayakansan laskemasta vastaavasta hetkestä. Virheen ymmärtää, kun tuntee Harmageddoniksi nimetyn Afulan kaupungin, lempinimeltään “pääkaupunki laaksossa“, historian sekä Newtonin oman henkilöhistorian.

Afulan onneton kohtalo

Jisreelin laaksossa sijaitsevalla Afulan kaupungilla on vuosisatainen historia, mutta sen moderni syntymä tapahtui 1920-luvun alussa amerikkalaisen Siionin yhteisön pienenä kyläpahana ja tunnettiin myöhemmin legendaarisesta kapearaiteisesta “Valley Railway” -hankkeesta. Sen ympärillä liikkui valtavia visioita ja talouskriisejä, maine maailman hitaimpana rautatieyhteytenä, mutta myös ennätyksellisiä nopeuksia saavuttaen, toisten legendojen mukaan.

Moni tuntee tällaisen “helvetin tulirotkoksi” kutsutun kaupungin ja sen värikkään historian suurine visioineen ja nopeine teineen, kapearaiteisine yhteyksineen myös Hämeestä. Afulan kohtalo on heille tuttu sosiaalisesta pääomasta, mutta myös verisestä historiasta, sisällissodasta ja uusista suurista visoista, teistä ja lentokentistä.

Kymmenet, ellei sadat narratiiviset kertomukset ja vitsit alkoivat elää ja niitä lisäsi brittimandaatin sulut ja monet sodat, Haifan satamaan liitetyt tapahtumat Karmelin vuoren juurella sekä luonnollisesti Nasaretin kaupungin läheisyys ja nykyisin länsirannan levottomuus sekä arabiterrorismi.

Vuonna 1994 autopommi surmasi kaupungissa viis ihmistä, vuonna 2002 itsemurhaisku tapahtui linja-autossa ja vuotta myöhemmin linja-autoasemalla, jolloin lähes sata ihmistä loukkaantui ja kolme sai surmansa, vuonna 2006 Hizbollahin raketit tekivät tuhojaan useaan otteeseen samassa pienessä alle 40 000 asukkaan kaupungissa.

Talouden Harmageddon

Helsingin Sanomat (20.10) kirjoittaa pääkirjoituksessaan, kuinka kuluva viikko on euron kannalta keskeinen, ja että EU:n huippukokous viikonvaihteessa ei saa epäonnistua. Jos toisin käy, euroaluetta uhkaa tuho ja Eurooppaa viime vuosikymmenten pahin talousmyrsky, jolta Suomikaan ei ole suojassa. Lehti lainaa Suomessa vieraillutta New Yorkin yliopiston synkkien aikojen ennusteiden isäksi kutsuttua professori Nouriel Roubinia, jonka mukaan “uhkana on talouden Harmageddon”.

Kirjoitin runsas vuosi sitten keväällä Kreikasta ja välimereisen alueen taloudesta sekä kerroin samalla, miten alue eroaa jo kielensä rakenteen puolesta skandinaavisesta ja etenkin suomalaisesta sosiaalisesta ja taloudellisesta käsitejärjestelmästämme. Monet symboliteot muuttuvat siellä jo todellisuudeksi savolaiseen tapaan, eikä tulosta ole odotettavissa samalla tavalla kuin yhdysvaltalainen Armageddon antaisi ymmärtää Hollywood -ohjattuna elokuvana. Kreikka kouristelee samoin kuin ennen Rooman valtion syntyä. Työ on siellä nyt aloitusta vaille valmis. Onko meillä sitä edes ymmärretty on oma asiamme?

Runsaan vuoden aikana ei ole tapahtunut mitään sellaista, joka antaisi odottaa dramaattista muutosta hoitaa kestävämpää tapaa kreikkalaiseen arkielämään, eurooppalaisten pankkien pääomittamiseen tai rahoitusvälineittemme vahvistamiseen. Suomessa käytiin jytkyvaalit mutta voittaja on edelleen oppositiossa.

Oma Armageddon uhkana

Sen sijaan toivottavaa olisi, että suomalainen päättäjä kykenisi arvioimaan omalla kohdallaan, onko takausvastuumme ERVV -sopimukseen ja sen varainhankintaan 14 miljardia euroa vaiko ehkä lähes 30 miljardia euroa korkoineen.

Edellinen kun on jo yksistään enemmän kuin kuuden pienimmän miniteriömme budjetin loppusumma ja jälkimmäinen ylittää puolet koko velkaisesta ja pahasti alijäämäisestä budjetistamme. Välimereinen maailma pelaa eri säännöin ja erilaisin numeroin kuin Itämeren valtiot, saati kun omat vahvuudet ovat nyt oikeasti Jäämerellä.

Miten ilmansuunta voi olla näin väärä, kun kyseessä alkaa olla liki 30 miljardin investoinnit ERVV varainhankintaan pieneltä kansakunnalta?

Summat ovat nyt niin suuria, että niiden käsittely alkaa olla päättäjiemme ymmärryksen ulkopuolella, ja istumme nyt pöydässä, jossa kasinotalouden panokset ovat kokonaan toista luokkaa kuin 1990-luvun alussa, jolloin omat pankkimme pimenivät ja jouduimme vararikkoon.

G0 -kokous

Kun mukana on 50 miljoonan asukkaan megatalouksia ja valtioita, peli muuttuu pöydässä niin suurilla panoksilla hoidettavaksi, ettei pienen maan varallisuus enää riitä, ja olemme todella vaarassa ajautua ulos omasta itsenäisestä päätöksenteostamme, jossa aika on käynyt oikeasti vähiin ja draaman kulku muistuttaa jo liian läheltä Armageddonin juuri meihin kohdistuvaa uhkaa.

Professori Roubinin mukaan Pariisissa viime viikolla kokoontunut G20 -maiden valtiovarainministereiden kokous oli pikemminkin G0 -kokous. Siltä puuttui johtajuus ja Kreikan ohjaaminen hallittuun velkasaneeraukseen olisi tullut hoitaa jo aikapäiviä. Omaa vaatimatonta blogiani lukien keväällä 2010. Ymmärtäen samalla, mistä nyt on oikeasti kysymys, sekä panostaen oikeisiin kohteisiin ja varoen kasinotalouden kriisissä nyt käytettävien panosten suuruutta suomalaisen mittapuun mukaan ja omaa itsenäisyyttämme pohtien tulevassa liittovaltiossa.

Lokakuun 17. päivän mysteeri

Lokakuun 17. päivä on YK:n kansainvälinen päivä köyhyyden poistamiseksi. Eilinen päivä oli maailman ruokapäivä ja sitä edellinen kansainvälinen maaseudun naisten päivä. Itse järjestön omaa YK:n päivää vietämme 24. lokakuuta ja se päivä on pyhitetty samalla kansainvälisen kehitystiedotuksen päiväksi. Seuraavana tuleekin sitten jo UNESCOn maailman audiovisuaalisen perinnön päivä.

Inflaatio uhkana

Kun jokainen vuodenpäivä on pyhitetty jollekin merkittävälle kansainväliselle päivälle ne alkavat kokea inflaation. Etenkin, kun jokaisella kansakunnalla ja pienemmälläkin maakunnalla ja pitäjällä ovat vielä omat erityispäivänsä ja Holjat -markkinansa. Ja mukaan tulevat vielä yksittäisten ihmisten merkkipäivät, nimi- ja syntymäpäivät ja tähtimerkkien kertomat omat kuvionsa osoittamaan kohtaloamme ja niiden lupaamia merkittäviä paalupaikkoja startata ja lujaa.

Gregoriaaninen kalenteri ei ole sekään ainut maailmassa. Sen mukaan kuitenkin elämme ja vuoden 290. päivä on Saanan ja Sainin päivä, suomenruotsalaisessa kalenterissa Sagan päivä ja ortodoksisessa kalenterissa Antin ja Anteron päivä.

Saamenkielisessä kalenterissa juhlii tänään Duoja sekä vanhemmissa kalentereissa Aleksandra, Antoinetta, Diana, Florentia, Hellin, Lucina, Luukas, Martha, Sveno, Awen ja Vesta. Onnea kaikille, etenkin näille vanhempien aikojen kalentereiden upeille nimille ja niiden kantajille. Olette Suomessa vähemmistönä mielestäni aivan turhaan.

Kyyros marssi Babyloniaan

Ahvenanmaalaisten vaaleissa suurin puolue liberaaleina kärsi murskatappion ja perussuomalaisiahan tuossa ruotsinkielisessä maakunnassa ei taida ollakaan ottamassa jytkyvoittoa, jostakin syystä.

Sen sijaan aiemmin lokakuun 17. päivänä Persian nimekäs kuningas Kyyros marssi Babyloniin ja vapautti juutalaiset 70 vuoden maanpaosta sekä antoi ensimmäisen ihmisoikeuksien julistuksen. Olen tästä kirjoittanut Arctic Babylonissa, jossa tämä päivä niin ikään mainitaan tähtikarttojen tärkeänä Mayakansan ennusteiden solmukohtana ennen joulukuuta joko vuonna 2011 tai 2012. Vuosi voi olla joku muukin, mutta päivä on tärkeämpi reaaliaikaisessa taloudessa.

Johannes Keplerin havainto

Saksalainen tähtitieteilijä Johannes Kepler havaitsi poikkeuksellisen kirkkaan tähden Käärmeenkantajan tähdistössä 17. lokakuuta vuonna 1604. Kyseessä on viimeisin omassa galaksissamme havaittu supernova ja samalla Ranskan kuningas Ludvig XIII kruunattiin 17. lokakuuta Reimsissa kuusi vuotta myöhemmin. Loppu onkin sitten jokaisen muistissa. Käärmeenkantaja puuttuu tähtikartaltamme.

Yhdysvaltain vapaussodassa yhdysvaltain joukot löivät britit lopullisesti Saratogan taistelussa 17. lokakuuta vuonna 1777. Tästä riemastuneena britit järjestivät ensimmäisen Britis Open -golfturnauksen (The Open Championship) lokakuun 17. päivänä vuonna 1860. Selvä merkki sekin kun näkijänä on Gemini.

Lokakuun 17. päivänä vuonna 1912 Bulgaria, Kreikka ja Serbia julistivat sodan Ottomaanien valtakunnalle ja britit pommittivat ensimmäisen kerran saksalaisia samana päivänä viisi vuotta myöhemmin. Omituinen tapaus sattumaksi.

Capitanojen päivä

Al Capone, arpinaama ja kaikkien mafiapomojen Il Capitano ja “Capo” tuomittiin vankeuteen veronkierrosta niin ikään maaliskuun 17. päivänä vuonna 1931 ja samana päivänä Lapuan liikkeen oma capitano Vihtori Kosola vapautettiin Turun lääninvankilasta vain vuotta myöhemmin. Seinäjoen rautatieasemalla Vihtori Kosola sai sankarin vastaanoton. Siitä ei Gemini ihmisenä parane.

Albert Einstein pakeni natseja 17.10. vuonna 1933 Yhdysvaltoihin ja Aku Ankan veljenpojat Tupu, Hupu ja Lupu esiintyivät medioissamme ensimmäisen kerran neljä vuotta myöhemmin, mutta samana päivänä 17.10. Tuon päivän mystisyyttä korostaa myös veljenpoikien tausta ja isättömyys, äidistä puhumattakaan.

Se on edelleen avoin ja ankkojen sukupuolielämään Suomen koululaitos puuttuikin myöhemmin 2000-luvun taitteessa, ja syystäkin. Suotta sille naurettiin maailmalla kuten takauksillemme Kreikalta.

Tänään, 17.10. 2011, ammattikorkeakoulujen opettajia uhataan irtisanomisilla ja lukumäärä on liki sama kuin vähennettävä oppilaspaikkamäärä, eli noin 2000 opettajaa on pian hakemassa uutta ammattia lähihoitajina. Siitä eivät hoitajat parane ja oppia ikä kaikki myös vanhusten elinikäisessä oppimisprosessissa. Moni ehtikin jo unohtaa aapisensa, mutta muistaa toki lukkarin koulun ja näkee jo painajaisia hoitokodissaan. Gemini laskeutuu vielä kerran enkelinä ja jumalten sanansaattajana.

Kaikkien päivien äiti

Josif Stalin vaati 17.10. vuonna 1941 Isoa-Britanniaa julistamaan sodan Suomelle ja samana päivänä saksalainen sukellusvene hyökkäsi ensimmäisen kerran yhdysvaltalaisen laivan kimppuun ja sota laajeni merelle. Siellä se myös ratkaistiin. Saman päivänä neljä vuotta myöhemmin muuan Juan Peron kaappasi vallan Argentiinassa ja tästä jälleen neljä vuotta myöhemmin 17. lokakuuta Kiinan kommunistit valtasivat Kantonin. Matka kohti suurvaltaa käynnistyi.

Postipankkiin hankittiin ensimmäinen komea ja suurikokoinen IBM 650 tietokone 17.10. vuonna 1958 ja enteellisesti Maalasiliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi päivälleen neljä vuotta tästä tapahtumasta 17.10. vuonna 1962. Vain muutama hetki tämän jälkeen Suomen Pientalonpoikien Puolue ja vennamolainen kansanliike muutti nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi ja seuraavissa vaaleissa tuli ensimmäinen “jytky” ja 18 kansanedustajaa. Siitä jytkystä ei hidas Häme ollut vielä toipunut kun jo iski uuden jytykyn ja kolmannesta Timo Soini pelottelee .

Öljykriisistä olympialaisiin ja Haveliin

Anwar Sadat astui virkaansa lokakuun 17. päivänä vuonna 1970 ja kaksi vuotta myöhemmin samana päivänä 17.10. vuonna 1972 SMP:n eduskuntaryhmä hajosi lopullisesti. Seuraavana vuonna OPEC käynnisti öljysaarron 17. lokakuuta ja käynnistyi öljykriisi. Jälleen päivälleen seuraavana vuonna nähtiin Black Hawkin ensilento 17. lokakuuta ja kaksi vuotta tästä 17.10. Suomessa järjestettiin kunnallisvaalit, jossa Kokoomus lisäsi paikkalukuaan liki kolmanneksella. Kyllä tämä Kokoomuksessa muistetaan ja merkit nähdään tähtikartoilla.

Lokakuun 17. päivä vuonna 1977 Prahassa alkoi suljettu oikeudenkäynti, jossa syytettynä oli mm. Vaclav Havel ja samana päivänä, kaksi vuota myöhemmin, Äiti Teresalle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto, Ranskan presidentti vieraili Kiinassa ja lupasi toimittaa sinne kaksi ydinvoimalaa, Suomessa tohtori Teuvo Kallio nimitettiin valtakunnansovittelijaksi 17.10.1980. Ei tällaisia tapahdu aivan sattumalta vaikka Teuvo Kallion unohtaisikin.

Kansainvälinen olympiakomitea myönsi vuoden 1992 talvikisat Ranskan Albertvillelle ja kesäkisat Espanjan Barcelonalle 17.10. 1986. Molemmat kisat suomalaiset muistavat menestyksekkäinä, ei niinkään omiemme suorituksesta kuin järjestäjien ja kilpailijoittemme. Moni tietää sanomattakin mitä yhteistä on Barcelonalla ja Albertvillella vaikka ei suomalaista urheilua seuraisikaan. Päivämäärä 17.10 saattoi vain jäädä huomaamatta.

Tsunamivaroituksesta tsaarin Venäjälle

San Franciscossa ja Oaklandissa maa järisi 7,1 richterin asteikon voimasta ja saimme ensimmäiset varoitukset mahdollisesta tsunamista ja Kalifornian vanhojen ydinvoimaloiden kunnosta 17.10. vuonna 1989.

Kuningatar Elisabet II ja Prinssi Philip käynnistivät ensimmäisen valtiovierailunsa Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijoina sitten tsaarin kaatumisen jälkeen Venäjälle 17.10. vuonna 1994 ja vain hetkeä ennen Suomen liittymistä EU:n jäsenvaltioksi. Tästä kymmenen vuotta myöhemmin Valko-Venäjän Aleksander Lukasenko järjesti omat näytösvaalinsa 17.10. vuonna 2004 jatkaakseen virkakauttaan vääryydellä ja viekkaudella. Gemini lennot oli lopetettu jo aiemmin.

Nimekkäin suomalainen ja Arthur Miller

Vuonna 1979, lokakuu 17. päivänä, syntyi suomalainen formulakuljettaja Kimi Räikkönen, tänään Googlen hakukoneen mukaan ylivoimaisesti tunnetuin suomalainen ennen Jean Sibeliusta. Samana päivänä ovat syntymäpäiviään viettäneet myös vaikkapa italialainen säveltäjä Domenico Zipoli, saksalainen kirjailija ja “Hessenin sanasaattaja” Georg Buhner, kirjailijat Maila Talvio ja Nathanael West sekä Arthur Miller.

Edelleen tuona päivämäärään “sattuivat” syntymään näyttelijät Rita Hayworth ja Montgomery Clift, harmonikkataiteilija Esko Könönen, toimittaja Max Rand, huilisti Petri Alanko, HIM yhtyeen kosketinsoittaja Janne Puurtinen sekä urheilijoista vaikkapa saksalainen suurikokoinen jääkiekkoilija Erick Kuhnhackl ja ruotsalainen Miika Wiikman sekä bahrainilainen juoksijaihme John Kipkorir Yego. Jälkimmäisen syntymäaikaa voi epäillä. Afrikassa ja Keniassa syntyneet ovat merkinneet ainakin kaksi erillistä syntymäpäivää omalle kohdalleen suomalaisen keihäänheittälegenda Pauli Nevalan tapaan.

Bonifatius, Chopin ja Aron

Lokakuun 17. päivä kuolivat puolestaan vaikkapa paavi Bonifatius II, ranskalainen matemaatikko ja fyysikko Rene Antoine Reamur, itävaltalainen säveltäjä Johann Hummel, puolalainen säveltäjänero Frederic Chopin, saksalainen fyysikko Gustav Kirchhoff, venäläinen aikansa radikaali kirjailija ja toimittaja Nikolai Tsernysevski, nobelisti Santiago Cajal, saksalainen sosialismin teoreetikko ja kirjailija Karl Kautsky.

Lokakuun 17. päivä merkittiin kuolinpäiväksi myös suomalaiselle ministerille ja kouluneuvokselle Aino Malkamäelle, Hadamardin matriisin isälle, matemaatikko Jacques Hadamardille, viimeisen Qing-dynastian Kiinan keisari Pu Yi:lle.

Ehkä nimekkäin aikamme kidnapattu ja surmattu kanadalainen poliitikko Pierre Laporte murhattiin 17.10, Italian presidentti Giovanni Gronchi, ranskalainen nero, filosofi ja sosiologi, journalisti Raymond Aron kuolivat 17.10 sekä suomalaiset näyttelijä Emmi Jurkka, kirjailija Tuuli Reijonen ja elokuvatuottaja Mauno Mäkelä.

Vaikka listalta poistettaisiinkin suomalaisten kiekkoleijonien painajaiset sekä vielä Petri Alanko ja Janne Puurtinen, nimilista on omituisen monella tapaa vaikuttava ja lisäksi nämä kytkeytyvät toisiinsa historian kulussa monin mytologisin verkoin, jossa sattumalla ei voi olla näin paljon osuutta päivämäärillä leikitellen. Einsteinea lainaten: “Jumalat eivät heitä noppaa“.

Kuluttajien barometrit vai tähtien kertoma?

Kuluttajien luottamus talouteen on edelleen korkealla, kertoo kuluttajabarometri lokakuun lopulta vuodelta 2010. Pääosa suomalaisista uskoo, kuinka Suomen taloustilanne seuraavan vuoden aikana nousee kohisten ja pitää myös lainanottoa kannattavana. Barometrin indeksi on liki 22 pisteen kohdalla.

Talouden huononemiseen uskoo vain vajaa joka kymmenes suomalainen. Kyllä kansa tietää. Työttömyyden odotetaan vähenevän ja aika on otollista myös säästämiselle ja liki 80 % uskoi siihen myös kykenevänsä seuraavan vuoden aikana ennen lokakuun 17. päivää vuonna 2011.

Kestotavaroiden ostoa pidettiin vuosi sitten niin ikään järkevänä investointina tulevan vuoden aikana. Tällaisia hankintoja olivat autot, asunnot ja peruskorjaukset. Näin korkealla luottamus suomalaiseen talouteen, omaan talouteen, ei ole ollut vielä koskaan tällä vuosituhannella. Näkymät olivat hyvin valoisia lokakuun lopussa vuonna 2010. Mitä minä sanoi blogissani lokakuussa 2010 ja ennen kevään vaaleja? Myykää osakkeenne nyt kun muut ostavat. Näkymät kun olivat synkkääkin synkemmät.

Virheellinen tähtikartta

Mitä kuluttajabarometri lupaa lokakuussa 2011? Se on syöksynyt kohti pakkaslukemia oli kyse mistä tahansa sen osaindekseistä. Näin hurjaa syöksyä siellä ei ole nähty sitten vuoden 2008 alusta tai vastaavasti vuosituhannen alussa vuonna 2001. Mitä minä neuvon nyt blogissani? Ostakaa osakkeita nyt kun muut myyvät. Tosin kiirettä ei ole. Tämä meno kun jatkuu kauan ja pohjaan ei ole toki vielä katsottu. Kukaan kun ei tiedä mitä kello on lyönyt, ei edes sitä, missä kello voisi olla. Syy löytyy nyt tähtikartastamme. Se on 2000 vuotta väärässä ajassa.

Nimekäs fyysikko ja astronomian professori Parke Kunkle Minneapolisin yliopistosta kertoo Aamulehdessä (20.1) kuinka horoskooppi on mennyt uusiksi. Oikeammin tieto on luonnollisesti tiedelehdistä ja lainaus tuli Suomeen muutaman viikon myöhässä Star Tribune of Minneapolis -lehden lainauksena. Ehkä löydös oli tehty jo lokakuussa sen 17. päivänä. Tiedelehdet julkaisevat juttunsa kuukausien, joskus vuosien viiveellä.

Syy mm. horoskoopin muuttumiseen, tähtimerkkien kiertoon, on maapallon horjuva akseli, joka ei asetu tähtiä kohden samalla tavalla kuin muinaisten astrologien laatiessa karttojaan.

Professori Kunklen mukaan marras-joulukuun kohdalle olisi lisättävä lisäksi ns. käärmeenkantajan tähtimerkki eläinkuvioomme. Käärmeenkantajan merkistä muistamme Johannes Keplerin ja hänen löydöksensä loukkuun 17. päivä vuonna 1604 ja paljon muuta myöhemmin Parke Kunklen kertomana tähtitieteilijänä, ei tähdistä ennustajana. Johannes Kepler löysi ns. “Keplerin tähden” käärmeenkantajan tähdistöstä. Kunklen julkaisu ei tätä havaitse. Vielä vähemmän päivämääriä.

Keplerin lait

Kepler tunnetaan Keplerin laeista, joista joku on varmaan jäänyt mieleen kouluaikojemme oppitunneilta. Kiintoisa on, että hän oivalsi ne ilman sellaista välineistöä, kuin geometria sekä integraali- ja differentiaalilaskenta. Vasta Sir Isaac Newton kykeni todistamaan Keplerin lait oikeiksi sata vuotta myöhemmin. Siihen hän tarvitsi differentiaalilaskentaa ja uutta geometriaa sekä integraaleja. Nämä Newton oli itse löytänyt eikä Kepler voinut niistä tietää yhtään mitään omana aikanaan.

Johannes Keplerin äiti, Katherine, oli aikanaan syytettynä noituudesta ja hänet olisi myös tuomittu ilman Johannes Keplerin mainetta ja tuttavapiiriä, joista ehkä merkittävin oli Tyko Brahe. Mitä tekemistä hänellä ja hänen suvullaan oli Keplerin löydösten kanssa, on yhtä kiinnostavaa, kuin aikanaan Einsteinen kyky tehdä löydöksiä tai deduktion isän, Rene Descartesin, löytäessä "enkelten avustamana" itse deduktion unessa sotatantereella palellen.

Kepleristä Einsteinen kautta Kunkleen

Horoskooppimme olisi tullut korjata jo aikapäiviä, tietää professori Kunkle, ja on siinä varmaan oikeassa. Astronomia ja tähtitiede kun ovat eri asioita kuin astrologia, tähdistä ennustaminen. Jälkimmäinen kuitenkin on alun perin perustunut edelliseen. Se miten havainnot liittyvät toisiinsa on kerrottu Arctic Babylonissa (wwww.clusterart.org/sisus.pdf).

Kepler oli ensimmäinen oikea tähtitieteilijä ja samalla fyysikko ja matemaatikko, nero ja deduktiivisen päättelyn kummajainen Albert Einsteinen tapaan. Einstein pakeni Yhdysvaltioihin natsivainoja 17.10. vuonna 1933. Einstein oli samalla ainut uskottava henkilö, joka tunsi ydinvoiman merkityksen ja varoitti sen käytöstä Yhdysvaltain presidenttiä. Kovin vakuuttava Einstein ei kuitenkaan ollut. Hänen kykynsä hahmottaa löydöstään oli rajallinen, miltei kehno ollakseen hänen tekemänsä löydös.

Kunklen mukaan vanha horoskooppijärjestelmä perustuu yli 2000 vuotta vanhaan tietoon. Siinä horoskooppimerkki tarkoittaa paikkaa, jossa aurinko sijaitsi syntymähetkellä. Kun se muuttuu, muuttuvat toki myös tähtikarttamme.

Tähtikartta meni uusiksi jo 2000 vuotta sitten

Uuden tähtikartan mukaan vaikkapa oma ravun tähtimerkkini onkin nyt kaksosten kohdalla ja näin aiemmin synkkiin mietteisiin vaipuvat ravut ovatkin kaikkea muuta kuin kiven kolossa viihtyviä koti-ihmisiä. Oikeammin heidän on kuulunut olla jo liki kahden vuosituhannen ajan eläinradan hullutteleva Peter-Pan, villi ja vapaa, jumalten sanansaattaja täynnä ikuista ilkikurisuutta ja uteliaisuutta.

Hyvästi vesipedon hidas ja varautunut elämä, tervetuloa Merkuriuksen hallitsema kaksonen, Gemini, armoitettu puhuja ja karismaattinen persoonallisuus. Kaikki mitä kaksonen suustaan päästää muuttuu kullaksi ja mirhamiksi. Siis ravun puhumana ja tulkitsemana täysi potaska, poliitikon narratiivinen satuilu tai johtajaksi itsensä kohottaneen oppimattoman hulluttelut ja hupsut temput, kiusanteko ja osaamattomuus, silkka hysteerinen tai narsistinen käyttäytyminen.

Miksi Geminin sellaista tulisi sietää? Ellei eletä keskiaikaa ja viedä roviolle tai taannuta feodaaliajan hallintoon, uskota vääriä persoonallisuuksia ja lahjattomia typeryksiä, omia poliittisia nimityksiämme liian vaativiin tehtäviin niitä hoitamaan muuttuvassa ja vaativassa globaalissa ympäristössä.

Geminin aikaa medioissamme

Hyvästi ravun kärsivällisyys ja pitkämielisyys. Tervetuloa ideoiva ja älykäs huijari ja hurmuri. Toiselle enkeli, toiselle paholainen. Ihastuttava egoisti ja vihastuttava paholainen samassa kaksosen anarkistisessa lapsen persoonassa, joka ei välitä muiden tunteista kunhan saa vain oman tahtonsa läpi.

Kaksonen rakastaa pohdintoja ja filosofiaa, kaikki tapahtuu hänen oman päänsä sisällä, toisin kuin ravulla, onnettomalla takaperin kulkijalla ja uskollisella moralistilla. Kaksosen kanssa ei kannata edes ryhtyä väittelyyn. Terävä äly ja kieli tekee murhaavaa jälkeä vaikka olisitkin vesi- tai maamerkkinä mielestäsi oikeassa. Todista se argumentein, ei vain autoritaarisen ja väärän tähtikarttasi avulla.

Hurmaavampaa ilmestystä kuin Gemini ei ole olemassakaan. Yhdysvaltain avaruusohjelmakin sai tästä nimensä. Missään ei lueta tähtimerkkejä niin tarkkaan kuin Yhdysvalloissa ja Kiinassa. Kiina on niiden osaaja ja alkuunpanija, Yhdysvallat niiden kautta maailmaa hallitsevan jättiläinen. Kaikki persoonallisuuden merkit ja luokitukset ovat alun perin tähtikartoilta löytyviä ja jokainen Yhdysvaltain presidentti on niitä seurannut. Ei islamilaista tai hindujen hallitsemaa kulttuuria ohjailla protestantin opein tai pragmaatikon maailmankuvalla.

Sitoutuminen vain on tälle aikamme hurmuri egoistille, tähtien kanssa tanssivalle, tuntematon asia toisin kuin tylsälle ravulle, kodin hengettärelle. Tervetuloa Oinaat ja Leijonat, Geminin jyräämät ja rakastamat tähtimerkit, nyt ravuksi ja kalaksi alennetut. Jo oli aikakin kierrättää tähtimerkit uusiksi, saada päällepäsmärit leijonat ja oinaat, kaksoset kuriin ja aisoihin sekä kokeilemaan, mitä on olla maa- tai vesimerkkinä seuraavat 2000 vuotta. Kun jytky tulee se kierrättää tähtimerkit kaikilla tasoilla.

Hauki on opportunisti kala

Ihminen kuuluu biologisen ravintoketjun siihen viimeiseen lenkkiin, josta löytyy vaikka sisä- ja rannikkovesissämme kalastava petokala hauki (Exos lucius). Hauen väritys vastaa vesikasvillisuuden suojissa piileksivän pedon väritystä ja sopii saaliin vaanimiseen. Lisäksi ahvenen tapaan hauki kykenee muuttamaan tummuusastettaan veden väriin paremmin sopivaksi. Elämäntavoiltaan hauki muistuttaa opportunisti ihmistä.

Sopeutunut saalistaja

Ihmisen tapaan hauki on luonteeltaan kotiseutu-uskollinen ja pysyy mieluusti syntymäseuduillaan vain enintään kilometrin tai parin vaellusmatkoja tehden. Sen ravinnoksi käy liki kaikki sellainen saaliskala, jota on lähistöllä saatavilla. Käytännössä se on usein merialueilla parvikalaa, myös ihmisen ravinnoksi sopivaa, mutta toki muun puutteessa myös petokalat ja oman lajin edustajat kelpaavat. Hauki on ihmisen tapaan hyvinkin kaikkiruokainen ja ympäristöönsä sopeutunut saalistaja.

Risto E.J. Penttilä kirjoittaa Howard Gardnerin kirjasta “Truth, Beauty and Goodness Reframed, Educating for the Virtues in the Twenty-First Century” Helsingin Sanomissa (HS 14.10). Harvardin yliopistossa opettava professori vieraili vuosi sitten Suomessa ja kirjoittaa kirjassaan kuinka digitaalinen media ja postmoderni kulttuuri yhdessä ovat kadottamassa meiltä totuuden ja terveen järjen äänen, normiston ja moraalin. Vihapuheet ja ilkeily lisääntyvät ja kaikki on suhteellista, relatiivista. Hän olettaa meidän kykenevän tekemään kyllä analyysiä siitä, miksi ihmiset ovat vaikkapa pahoja, hirmuhallitsijat petoja, mutta emme kykene enää itse tekemään moraalisia valintoja. Siinäkin me alamme muistuttaa saalistavaa haukea.

Normit ja moraali kadoksissa

Hauki on peto, joka toimii vaistojensa varassa, ilman normeja ja moraalia. Sitä ohjaavat vuosimiljoonien aikana kehittyneet vaistot ja se on petona kone, jolla ei ole muuta mahdollisuutta. Sillä ei ole naapurimoraalia, lähiyhteisöjen ohjeita ja sen asettamia rajoja, roolietiikkaa, joka tulee haukena olemisesta. Se ei pohdi, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei yhteisössä tai joutuessaan vastaamaan teoistaan tuttujen haukien joukossa. Pienempi hauki joutuu kavahtamaan suurempaansa. Se voi joutua sen saaliiksi.

Roolietiikka on osa ihmisen opittua käyttäytymistä ja syntyy koulutuksen, kotikasvatuksen sekä ennen kaikkea ammattietiikan mukana. Lääkäriltä, opettajalta, talonpojalta, juristilta odotetaan tietyn tyyppistä käyttäytymistä. Kaikilla ammattikunnilla ei ole samankaltaista tappajan vaistoa täyttää vatsansa kuin hauella ja myös tapa lisääntyä poikkeaa noudattaen kulttuurisia eroja.

Vanhemman rooli eroaa koululaisen roolista eikä pieni hauki ole kuin pieni ihmisen lapsi. Lapsen varttuminen aikuiseksi vie paljon aikaa. Lajikehityksensä aikana ihminen on ollut myös kömpelö saaliseläin ja helppoa ruokaa. Sen huomaa ihmisen käyttäytymisessä. Syntyy virheellistä reagointia vaikkapa liikennevaloissa ja työympäristössä. Lapsen aivot kehittyvät eri osiltaan eri aikaisesti ja aikuisen on hyvä olla siinä mukana aktiivisesti. Nettiyhteisö ei siihen kykene eikä sitä ole siihen tehtävään tarkoitettu.

Roolipelit

Julkiseen depattiin joutuvan intellektuellin tapa kertoa mielipiteensä eroaa vaikkapa lätkäfanien huutosakkien käyttäytymisestä tai slummikulttuurin tuotteesta. Lehtikirjoitukset ovat maltillisia, harkittuja, eikä niissä kiroilla tai muuten pilkata muita ihmisiä saati ihmisryhmiä. Nyt ne kuitenkin näyttävät menevän päällekkäin, eikä kukaan ota selvää onko kirjoittaja netissä tai lehtikirjoitteluissaan slummista vaiko yliopiston kampusalueelta, väittää Howard Gardner, ja on siinä omien tutkimusteni mukaan ehdottoman oikeassa. Muuttuvan media- ja illuusioyhteiskunnan pelisääntöjä olisi hyvä tuntea edes hieman, ellei nyt pintaa syvemmälle haluakkaan.

Nettiyhteisöön, media-ajan postmoderniin ihmiseen, ei päde sama vanha rooliajattelu ja suhde naapureihin, lähiyhteisöön tai rooliyhteisöön kuin mihin olemme oppineet. Ihminen muuttaa digiajan sähköisessä kulttuurissa värinsä hauen tapaan ja alkaa saalistaa sameissa vesissä ja opportunistin luonteella, armotta ja vihapuheita pelkäämättä, säästelemättä ilkeyksiään. Siinä kaikki on sopivaa ja käy laatuun, jolloin ainoa vastapooli onkin enää relativismin rinnalla absolutismi: Fanaattinen usko oman näkökannan oikeutukseen millä hinnalla tahansa.

Tämän fanaattisen käyttäytymisen avulla samankaltaiset ihmiset ja samankokoiset hauet parveutuvat ja löytävät toisensa. Syntyy parvelle tyypillistä käyttäytymistä jossa joku on muita suurempi ja kovanahkaisempi, moraalittomampi ja vailla mitään estoja ja normeja. Jälki on surullista.

Pimeitten vesien saalistaja

Hauen koon kasvaessa nämä alkavat saalistaa myös syvemmissä vesissä ja ilman rantakasvuston antamaa suojaa. Tällöin nämä valitsevat syvänteissä yleensä keksiveden virtaukset ja syöksyvät saaliinsa kimppuun pystysuunnassa pimeästä syvyydestä kohti pintaa syöksähdellen. Postmoderni ihminen saalistajana toimii samalla metodiikalla ja kasvaa kokoa herrahississään.

Kuinka pitkälle tässä voidaan mennä? Kuinka suureksi hauki tai ihminen voi kasvaa ennen kuin jää saalistajan verkkoon tai vieheeseen, ura umpeutuu? Epäonnistumisen päivän aattona 12.10 onnistuimme saaman verkosta liki 120 senttisen pedon, jonka paino olisi voinut olla täyteen ruokakalaa lastattuna hyvinkin parikymmentä kiloa.

Koiraan kohdalla tuo koko alkaa olla ehdoton maksimi, naaras voi toki kasvaa suuremmaksikin meressä. Tämän vuosituhannen puolella suurin sisävesistämme saatu hauki painoi runsaan 18 kiloa. Merestä voi toki saada hieman suurempiakin ja ratkaisevaa painon kohdalla on sisään ahdetun saaliskalan määrä, ahneus.

Yhteinen käsitys moraalista puuttuu

Gardnerin mukaan ainut ratkaisu postmodernin yhteiskunnan ja sähköisen median tuomaan yhteiseen ongelmaan on kansalaisuus ja tapamme kasvattaa itseämme ja lapsiamme. Yhteiskunnallamme on oltava yhteinen käsitys hyvästä. Hän uskoo kauneuden ja totuuden säilyvän myös nykyisessä myllerryksessä, mutta epäilee eettisiä ja moraalisia, normistoon rakentuvia elementtejämme ja niiden menestymistä. Omat tutkimukseni tukevat hänen havaintojaan ja koskevat myös organisaatioita ja koko talousjärjestelmää, korporatiivista yhteiskuntakoneistoamme.

Me voimme ahnehtia naamakirjassa ennätysmäärän yhteisiä ystäviä ja kavereita, joista kukaan ei meitä tunnista ja olemme kuin itsenä turvoksiin syönyt hauki ymmärtämättä miksi niin menettelemme. Sillä on ikivanha geneettinen tausta ja koodistonsa. Sen hyötysuhde on kuitenkin myöhemmin kehno, eikä sillä ole postmodernissa yhteiskunnassa meille enää samaa käyttöä kuin luolissa asuessamme tai haukea seuraten.

Mikä tahansa käy ja kaikki on suhteellista

Hauki kasvaa kilon parhaimmillaan syötyään liki 5-10 kiloa saaliskaloja ja iän sekä koon myötä kasvu voi lakata kokonaan tai hyötysuhde on 30 kiloa saaliskalaa jokaista uutta pituutta kasvavaa kiloa kohden. Sellainen peto alkaa olla rasite muulle vesistön kyvylle tarjota pedolle syötävää ja saalistettavaa. Se alkaa saalistaa omiaan, muuttuu kannibaaliksi. Mikä tahansa liikkuva käy, sanoja ei valita, suodatin puuttuu. Saalistamisesta tulee tarpeetonta, mutta muun puuhan puutteessa peto jatkaa sitä ja työyhteisö muuttuu ahdistavaksi, pedon hallitsemaksi helvetiksi.

Moraalinen ja eettinen ulottuvuus kuuluvat normeineen jokaiseen inhimilliseen yhteisöön ja sen toimintaan, tai olivat aiemmin kuuluneet. Tämä koskee myös postmodernin yhteiskunnan rajatonta kaiken suhteellistamista ja vihapuheita, ilkeilyä, sylkemistä sähköisen median eri välineillämme, työyhteisön kiusaamista, silmitöntä sadismia. Kansakunnalla on oltava yhteinen normisto, jonka perustana on myös yhteinen hyvä ja käsitys kauneudesta, yhteinen moraali, joka tekee lainsäädännöstä mielekkään ja kaikkien hyväksymän.

Yksi normi ja yksi moraali sekä laki ja sanktiot

Otan esimerkin. En tällä kertaa aroista ihmisen sukupuolisuuteen liittyvistä aiheista vaan mahdollisimman pragmaattisen ja kansakunnan omaan filosofiseen ja käytännön läheiseen ajatteluun sopivan.

Meillä on normina liikenteessä pyrkiä täysin rikkeettömään ja vaille kuolematapauksia johtavaan yhteiseen liikkumiseemme, liikennekulttuuriin teillämme, jolla perustelemme myös reittiemme kuntoa, moottoriteitten leveyttä, nopeusrajoituksia, raittiutta juuri liikenteessä, sanktioita niiden rikkomuksista. Yhteinen normi säätelee siinä moraalisia oikeuksiamme sekä laki ja sen sanktiot, peltipoliisit ja liikkuva poliisi käyttäytymistämme. Käräjäoikeus huolehtii lopusta.

Entäpä jos se rinnalle tulisi toinen normi? Entäpä jos suuria kontteja ja tavaralasteja kuljettavat rekat ja näiden logistiikka edellyttäisi näiltä vaikkapa markkinatalouteen ja kansalliseen hyvinvointiimme, tuoreen ruuan saantiin tai osakkeiden hintoihin vedoten, kuinka näillä tulee olla oma norminsa, oikeus ajaa sata kilometriä puolen tunnin aikana muusta liikenteestä piittaamatta.

Kun kasi erilaista, rinnakkain esiintyvää normia, rakentaa samalle tielle omaa moraalia, eettisiä ohjeita ja tapaa selviytyä liikenteessä, toinen vie niistä lopulta voiton ja niin tulemme sellaiseen liikennekulttuuriin, jossa peltipoliisit ovat turhia, rajoitukset teitten vierustoilla vain koristeita ja taksi kuljettaa asiakastaan 80 kilometrin rajoitusalueella 160 kilometrin tuntinopeutta Turkin, Italia, Kreikan, Espanjan jne. malliin.

Sitäkö me haluamme postmoderin kulttuurin vapauksilla ja suhteellisuudella, internetin moraalittomalla menolla uudessa mediayhteiskunnassamme? Hauki on kala mutta ihmisen kuului olla Jumalan kuva. Jos Jumala alkaa olla ihmisen kuva, tai sitä ei ole lainkaan, tärkeimmät moraaliset perustamme alkavat rapistua ja normien rakentama institutionaalinen yhteisöllinen perusta alkaa kadota, rapautua. Kenen etu se on ja ketkä sitä ajavat? Suurimmat ja ahneimmat pedotko? Onko saalis yhteisessä vedessä vähenemässä? Mitä tehdä pedoille, jotka terrorisoivat yhteistä normia, yhteistä moraalia, yhteistä yhteiskuntamme selkärankaa?

Myyttinen hauki

Hauen ravinto ja saalistuskäyttäytyminen on tehnyt siitä myyttisen eläimen ikivanhassa kulttuurissamme, jossa “silakkahauki” on vaikkapa oma alalajinsa. Mytologiassamme hauki liittyi Tuonelaan, kuolleiden maailmaan. Hauki kykeni kulkemaan kuolleiden ja elävien maailmojen välillä etsien järven syvänteissä olevia onkaloita manalaan. Joillekin kuolleille joutuminen “hauen suoleen” merkitsi helvetin kohtaloita eikä sellaista vainajaa voinut enää tavoittaa. Edelleen haukea käytettiin erilaisissa uskonnollisissa menoissa ja pääsääntöisesti vahingoittamaan, viemään ihminen mukanaan tuonelaan tai tuottamaan hänelle vakavia sairauksia.

Kaivohauki pyydysti taas juomaveteen joutuneet pienet nisäkkäät ja sammakot. Se piti veden puhtaana. Lapissa haukea ei oikein ruokakalana arvostettu, se oli pelätty ja vähätelty jänkäkoira. Vastaavasti vaikkapa ranskalaisille hauki oli ja on arvokkain ruokakala, lohen ohittava saalis.

Taantuma ja sen kirot

Digimediassa kulttuurien ja myös ihmisten roolit menevät auttamatta sekaisin ja sen tapa koetella meitä muistuttaa meitä vanhoista myyttisistä geneettisistä perimämme ajoista, jolloin yhteisöllisyys, lähiympäristö, roolit ja etiikka, normit ja moraali eivät riittäneet, vaan mukana oli taantumaa noituuteen ja keskiaikaista kirousta, taikauskoa ja myyttisiä menoja. Yhteiskutamme on taantumassa kohti näitä salaperäisiä salaliittoja, mytologiaa ja taikauskoista menoa selittäessään normiston katoamista, moraalin ja eettisten instituutioiden puuttumista.

Uusi postmoderni kulttuuri ja sen “kaikki on suhteellista ja sallittua” on yhdessä rajattoman meremme kanssa saanut hauen taas kerran irti, olemme uineet sen suoleen, ja nyt vaadittaisiin Väinämöisen kannel, hauen leukaluista tehty soitin ja yhteinen ratkaisu, jolla postmoderni kulttuuri ja sen nettikeskustelu, mediayhteiskunnan ja illuusiotalouden ahneus ei karkaisi lopullisesti käsistämme, pimeät voimat pääse irti ihmisessä.

Luovan innovaation päivä

Aleksi Kivi oli luonteeltaan ailahteleva, intohimoinen, taiteellinen, pahansisuinen, pakkomielteinen, mutta myös työnarkomaani, rakastettu, älykäs ja tietysti alkoholisti. Hänen sanottiin sairastaneen migreeniä, sukupuolitauteja, mielisairauksia, juoppohulluutta ja borreolioosia. Borreolioosinsa hän olisi saanut metsissä samoten pienten eläinten kautta leviävistä punkeista, muut taudit pääosin lähiyhteisön ihmisiltä.

Tyly nero

Aleksis Kivi muistuttaa tyypillistä innovaattoria, tylyä neroa. Samat taudit ja kuvaukset kun sopivat vaikkapa viime keskiviikkona 56-vuotiaana kuolleen tietotekniikkajätti Applen perustajan Steve Jobsin luonnekuvaukseen Walter Isaacsonin kirjoittamana elämänkertana. Myös Jobs oli läheisten kuvaamana joko ihailtava sankari tai täydellinen paskapää, Helsingin Sanomien (HS 9.10) kuvaamana Isaacsonin kirjaa suoraan lainaten.

Paskapää on kielemme yleisimpiä tapoja kuvata ihmistä ja tämän luonnetta. Googlen hakemana paskapäitä löytyy netissä enemmän kuin nimekkäimpiä kirjailijoitamme tai muita kulttuurihenkilöitä, keskisuuria sukuja. Vain kusipää ohittaa paskapään ja sen se tekeekin googlaten moninkertaisena, ja olisi kymmenen tunnetuimman suomalaisen joukossa sukunimenä. Suomalaiset rakastavat käsitettä paskapää ja kusipää, joka kuvaa samalla näiden persoonallisuuksien yleisyyttä ja etenkin julkisuuteen kohonneina mediapersoonina. Kun nämä käsitteet yhdistää nimekkäisiin sukunimiin, syntyy suuria lukuja hakukoneessamme.

Lähiyhteisön ankara kapina

On mahdollista, että me havaitsemme merkittävissä, uutta hakevissa persoonallisuuksissa, poikkeavia piirteitä joita on vaikea sietää. On mahdollista, että nämä havaitsevat tämän tapamme eristää poikkeavaa, tai eristäytyvät helpottaakseen lähiyhteisönsä muuttumatonta elämää.

Epäilemättä uutta luova ja sitä markkinoiva joutuu toimimaan joskus myös tylysti, ja varmaa on, että uutta innovaatiota tai tuotetta vastustetaan ankarasti. Pelko uudesta johtaa myös sen opiskeluun ja se on poissa muusta ajankäytöstä, tutusta ja turvallisesta, usein veltosta elämästä. Kuolemansyntien kohdalla juuri tätä pidettiin keskiajalla tuon ajan eliitin pahimpana tautina. Tänään sitä pyritään torjumaan toisella synnillä, optioilla ja ahneudella.

Steve Jobs joutui välillä erotetuksi omasta keksinnöstään, omasta yrityksestään ja samaan aikaan Kivi taisteli kirjansa kanssa mielipuolisuuden rajamailla. Kivi oli ainut tavallisen rahvaan ylioppilas säätyläislasten joukossa ylioppilasvuotenaan vuonna 1857 ja hän joutui opiskelemaan yksityisesti sekä keskeyttämään säännöllisen opiskelun kolmannella luokalla. Kivi tiesi mitä halusi ja oli poikkeava yksilö sinnikkyydessään ja ahkera lukija, mielikuvitusrikas persoonallisuus ja asioita integroiva ihmistyyppi. Sellainen ihminen muuttaa yhteiskuntaa ja historiaa, ei lähiyhteisöään. Lähiyhteisöä muuttavat, tai pitävät paikallaan, innovaatioiden vastaanottajat ja vitkastelijat, siis tavalliset “paskapäät”, “tavikset” silloin kun kuvattavana on innovaatioaste ja sen syvyys yksilön tai yhteisön näkökulmasta.


Innovaatioympäristöt

Poikkeavia innovaattoreita yrittäjien joukossa on hieman enemmän kuin heidän tuotteitaan hankkivien kuluttajien kohdalla. Olen heitä tutkinut ammatikseni, enkä tarkoita tällöin innovaattorilla henkilöä, joka on altis hankkimaan uuden tuotteen tai kopioimaan uuden menetelmän tai laitteen sitä ehkä hieman korjaillen.

Innovaatioiden omaksujat, ensimmäisen vaiheen innovaattorit tai myöhempien vaiheiden vitkastelijat sekä toisaalla näiden väliin mahtuva suuri massa, eivät ole samaa persoonallisuustyyppiä kuin Kiven ja Jobsin kaltaiset ihmiset. Heitä on vain muutama tuhannen ihmisen populaatiossa, joskus vain yksi tai kaksi tapausta.

Lähiyhteisössä meillä on harvoin tällaisia ihmisiä. Vasta lukuisten valintaprosessien kautta saatamme törmätä näihin tapauksiin vaikkapa yliopiston kampusalueella Harvardissa, miksei myös Turussa ja Helsingissä, Kuopiossa ja Oulussa. Jälkimmäisissä vain harvemmin ja yksinkin kyllä näkyy ja kuuluu.

Innovaatioympäristö on sellainen, jossa eri persoonallisuustyyppejä on tarkoituksella verkostoitu yhteen ja mukana on ainakin yksi innovaattori, jota nämä myös kykenevät sietämään tiimissään. Jos tällainen puuttuu, tiimi on kuten mikä tahansa lähiyhteisö, mahdollisesti luova ja aikaansaava mutta ei muuta.

Luovan nerouden tunnistamisen ongelma

Kaikki paskapääksi kuvaamamme narsismin häiriöt ja mielisairaudet, persoonallisuuden häiriöt, alkoholismi, eivät ole toki luovaa neroutta, päinvastoin, mutta kaikki luovat nerot ovat mielestämme tavalla tai toisella poikkeavia. Tapa jolla kuvaamme tätä poikkeavuutta vaihtelee kulttuureittain ja kaikki kulttuurit eivät tuota poikkeavuutta edes havaitse. Luovan nerouden luokitus ja löytäminen on kulttuuriin sidottu ilmiö siinä missä näiden ihmisten poikkeava kohtelukin.

Aleksis Kivi syntyi vuonna 1834 Nurmijärvellä Palojoen kylässä räätäli Erik Johan Stenvallin ja Anna-Kristina Hambergin perheeseen. Perheessä oli ennestään kolme poikaa ja Aleksin jälkeen syntynyt sisar, joka kuoli 13-vuotiaana. Aleksis kertoi jo varhain “rupeavansa ruuneperiksi” ja oli suomenkielinen olkoonkin että vanhemmat taisivat myös ruotsin kielen. Poika itse hankki ruotsin kirjakielen taidon muutettuaan itse 12-vuotiaana Helsinkiin kouluun, mikä oli tuolloin edellytys ylioppilaaksi ja edelleen papiksi lukemiselle.

Luopuminen pappishaaveista ja ryhtyminen suomenkieliseksi kirjailijaksi oli vielä suurempi teko vuoden 1857 Suomessa kuin Machitosh -ohjelmistojen poikkeavuus ja niiden kehittäminen päinvastaisena strategina Windowsin- käyttöjärjestelmän kanssa.


Romantiikan ajan jälkilöylyt

Kiven aikaa leimasi romantiikka, mutta Kivi valitsi luonteelleen tyypillisesti esitystavakseen realismin. Siinä oli jälleen yhteistä Steven Jobsin valintojen kanssa vaikka Applen markkinaosuus vajosikin Microsoftin rinnalla pohjamutiin. Oleellista oli, että Applen liikevaihto pysyi korkeana, ja että Jobs piti pakkomielteensä tietokoneitten kokonaisintegraation periaatteessa. Pöytätietokone oli saatava toimimaan helppokäyttöisenä useiden muitten kannettavien uusien laitteittemme kanssa.

Kiven elämä tunnetaan kauhutarinoistaan. Aleksis Kivellä ei ollut säännöllisiä tuloja, rahapula, velat, kirjojen olematon menekki ja Ahlqvistin kaltaisten ihmisten kritiikki piinasivat miestä siinä missä pakollinen asuminen häntä vieroksuvalla maaseudulla.

Kivi kärsi masennuksesta, unettomuudesta, painajaisista ja pahenevasta alkoholismista. Hänen merkittävin tukijansa Fredrik Cygneus oli hänkin poissa. Vuonna 1871 hän joutui Lapinlahden mielisairaalaan, jossa tuon aikaiset hoitomenetelmät pahensivat pikemminkin kuin paransivat miehen painajasimaista elämää. Kivi kuoli veljensä luona 38-vuotiaana erakkona. Historiaan jäivät hänen viimeisiksi väitetyt sanat: “Minä elän”. Jobs sai sanottua kuinka hänen tehtävänään on kertoa kun haisee eikä peittää sitä sokerilla.

Keskity oleelliseen, karsi roskat ja rönsyt

Jobs oli kyvykäs keskittymään Kiven tapaan oleelliseen ja karsimaan tarvittaessa rönsyjä suodattaen näin pois kaikki häiriötekijät innovaatioympäristöstään. Kiven luovuus keskittyi Siuntiossa sijaitsevaan Fanjunkarsin torppaan, jossa hän kirjoitti pääosan tuotannostaan. Seitsemän veljestä hän joutui kirjoittamaan useampaan kertaan ja se on käännetty yli 20 kielelle. Se on tuon ajan kirjallisuudestamme täysin poikkeava teos olkoonkin, että siinä näkyy Kiven harrastus kirjailijana lukea hänen kirjailijapersoonalleen tyypillistä sekä romantiikan että realismin proosaa, runoutta, ja olla samaan aikaan sekä romantikko että realisti.

Kivi loi kuitenkin kokonaan uuden aikakauden, jossa romantiikka oli enää vain säikeenä ja samalla syntyi myös omintakeinen suomalainen teatteri ja sen tilaan ja paikkaan sidottu kielemme mukainen ajattelutapa ja toteutus, josta Kalle Holmberg on kuvannut ja kertonut eniten ja koskettavimmin.

Steve Jobs uskoi integroituun toimintatapaan ja piti tavoitteena tuotteita, joita kiireiset asiakkaat hankkivat ja tarvitsevat. Kehnot laitteet ja toimimaton softa vain ärsyttivät käyttäjiä lukuun ottamatta ehkä ensimmäisen vaiheen omaksujia, joille tällainen tuote oli riittävä. Jobs halusi tuotteita, joiden idea oli koukuttava käyttäjäkokemus, nautinto siinä missä yksinkertaisuuden ihannointi zen-koulutuksessa.

Hallitsematon syntyprosessi

Kiven tapaan Jobs kertoi tavoitteensa ja käytti kieltä, joka oli kuin Aleksis Kiven kirjoista, impivaaralaista ja nummisuutareiden tuotetta, kaukana zen-munkkien tyynestä rauhallisuudesta.

Tuo ilkeänä kuvattu piirre, kyvyttömyys kontrolloida itseään, on innovaation synnylle tyypillistä ja kuvaa innovaatioiden synnyn sitä vaihetta, jossa prosessi on sosiaalisesti hallitsematon ja yleensä hyvin laaja sosiaalinen ja kulttuurinen prosessi, ei pieni tekninen uudistus.

Uuden sosiaalisen ja kulttuurisen, symbolisen innovaation esittely ei ole mahdollista pitäytyen vanhassa konventiossa tai tehden sen kanssa konsensus, integroiden yhteen vanhaa ja uutta. Tässä prosessissa henkilökohtaisia tietokoneita ei olisi voinut korvata iPhonen kaltaisella tekniikalla tyytymällä steriiliin, kontrolliverkostoon sidottuun kotitalouskoneeseen. Sören Kirkagaard on kuvannut tätä prosessia parhaiten tuntematta sen taustoja, vain sen tuloksia yksilön ja yhteisön välisessä kamppailussa.

Muutosjohtajan painajaiset

Meissä kaikissa on hitunen luovaa innovaattoria ja ymmärrämme kyllä mistä tässä on kysymys. Sen sijaan prosessin vaatima intohimo, kyky toistaa samoja vaiheita pakkoneuroottisen tunnollisesti on jo vieraampaa ja sen tuskan ymmärtäminen ei toiminut 1800-luvun Nurmijärvellä ja Tuusulassa. Sen sijaan Jobsin kymmenet kollegat joutuivat kuuntelemaan luovan innovaattorin heitä loukkaavat ajatukset ja kertoivat myöhemmin kuinka hän sai heidät tekemään ansioita, joita he eivät olisi ikinä uskoneet mahdollisiksi.

Innovaattori visioivana ja karismaattisena muutosjohtajana, sekä samaan aikaan uutta luovana nerona, on Suomessa harvinaista. Kyse ei ole häijyydestä vaan tavasta kertoa tuotteista, jotka kolmen vuosikymmenen aikana tulevat muuttamaan perin pohjin kokonaisen teollisuudenalan tai oikeammin useita aloja. Apple Jobsin johtamana yhtiönä oli tällainen globaali veturi, maailman arvokkain yritys, Steven Jobsin oman persoonan luomus.

Painajaismainen elämä ja ympäristö

Aleksis Kivi ei ollut poikkeuksellisen fiksu eikä poikkeuksellisen tuottelias. Sama koskee Steve Jobsia. Molemmat olivat lopulta kohtuullisen tavallisia ja ero syntyikin kyvyssä loikata oikeassa paikassa vaistomaisesti, odottamatta ja ajoittain liki maagisesti. Kiven näkemykset ja aikansa kirjallisuus, proosa ja runot, tulivat ikään kuin tyhjästä, maagisena luomuksena. Ne todellakin olivat kuten “mynttäämättömiä” kultahippuja Ahlqvistinkin huomaamana. Niitä ei voinut luokitella vanhan kirjallisuuden ja sen tuotteiden kanssa samaan pinoon ja jatkaa sen jälkeen konventionsa ylläpitämistä. Ne muuttivat kaiken ja elävät edelleen, pitävät meitä ja kulttuuriamme elossa.

Näiden tuotteiden jälkeen maailma oli toinen, se muuttui sosiaalisen, kulttuurisen, symbolisen innovaattorin jäljiltä uudeksi siinä missä Steve Jobs muutti koko globaalin maailmamme. Niissä yhdistyi runouden ja prosessorien voima ja kuitenkin ne ovat sellaisen ihmisen luomuksia, joiden on myös elettävä raivokohtauksineen ja paskapäänä, lähiyhteisönsä siedettävänä, ja pahimmassa tapauksessa 1800-luvun Suomessa Nurmijärvellä suutarin poikana ja Kullervoa, Leaa, Nummisuutareita, Kihlausta ja Kanervalaa, Seitsemää veljestään kirjoittaen.

Mihin tarkoitukseen Nobelin -rauhanpalkinto jaettiin?

Norjan Nobel -komitea oli hereillä, tai sitten ei. Tämänvuotinen rauhanpalkinto myönnettiin jaettavaksi Liberian presidentin Ellen Johonson Sirleafin, jemeniläisen demokratia-aktivistin Tawakkui Karmanin ja liberialaisen ihmisoikeustaistelijan Leymah Gboween kesken. Aivan hyvin siihen joukkoon olisi voinut liittää vielä Suomen presidentti Tarja Halosen kiitoksena pitkästä urasta tasa-arvotaistelijana ja etenkin vielä samoilla alueilla ja samojen naisten rinnalla.

Nobel -komitean kömmähdys

Nobel -komitean mukaan rauhannobelistit ovat “taistelleet naisten turvallisuuden puolesta rauhanomaisesti ja tuoneet naiset osaksi rauhanrakennusta”. Hieman vieroksun tuota lausetta. Se on väärältä vuosisadalta. Mielestäni naisia ei ole suinkaan tuotu nyt rauhattoman maailman ja testosteronin tuoksuisen aggression hillitsijöiksi vaan pikemminkin he ovat olleet sen kärjessä aina, mutta palkinnot ovat vain osuneet usein haukkoina toimineille miehille.

Niinpä jokainen nyt palkituista olisi ansainnut palkintonsa korostamatta naisasiaa erityisesti. He ovat maansa kärkinimiä sisällissotien runtelemissa valtioissa ja tuoneet rauhan sellaiseen paikkaan, josta muuten olisi tullut sisällissodan helvetti.

Yhteiskunnallinen prosessi

Gbowee tunnetaan traumatyöntekijänä ja hän on Liberian rauhanliikkeen keskeisin henkilö ja sen voimien yhdistäjä niin kristillisten kirkkokuntien kuin musliminaisjärjestöjen sisällä sukkuloiden. Naisten valkoiset T-paidat viestittivät näkyvästi ja uhmakkaasti kohti Charles Taylorin aseita. Naisia ja lapsia ei voinut enää käyttää vain tappokoneina ja toistuvien sotien raiskattuina uhreina. Naisia kehotettiin äänestämään vaaleissa ja sen seurauksena Ellen Johnson Sirleaf valittiin Afrikan ensimmäiseksi naispresidentiksi.

Rauhantyön arki on Afrikassa vaikeaa. Sen tiellä ovat kehittymättömät poliittiset olot, ikivanhat heimovihat, koulutuksen ja institutionaalisen järjestelmän heikkoudet. Niihin iski ensimmäisenä uusi presidentti, jota on luonnehdittu hyvin vahvaksi ja harkitsevaksi johtajaksi. Aika Afrikan uusiutumiselle valkoisen miehen taudista on nyt otollinen, siihen löytyvät nyt sekä välineet että demokratian keinot.

Kansannousun kärkihahmo

Vastaavasti kun palkinnon sai jemeniläinen Tawakkui Karman, sillä osoitettiin tukea koko islamilaisen arabimaailman kansannousulle sekä Jemenin kaltaisten valtioiden tyrannimaisten diktaattorien (Salehin) aiemmin hallitsemalle maanosan avaamiselle kohti parempaa tulevaisuutta.

Kun palkinnot jaettiin, maailman mediat ovat korostaneet epäkohtaa, jossa syntyy vaikutelma, kuinka miehet saavat palkintonsa rauhan edistämisestä ja naiset naisten asioiden edistämisestä. Tällainen ajattelu on yleistä jopa läntisissä sivistysvaltiossamme ja myös meillä Suomessa.

Tähän on saatava korjaus ja se koskee myös omaa ajatteluamme. Liberian esimerkki kun osoittaa kuinka rauhaa ei olisi saatu toistuvien sisällissotien maahan ilman Gwobeen ja Sirleafin kaltaisia taistelijoita. Tässä tasa-arvotaistelu kulkee välttämättömänä osana rinnan pysyvän rauha rakentamisen tiellä, eikä sen merkitystä tule liittää vääriin yhteyksiinsä ja korostaen naisliikettä.

Etenkin lännessä on ollut käytäntönä pohtia kuinka tasa-arvoasiat tulevat vasta sen jälkeen kun jatkuvasti toistuvat sodat on saatu soviteltua. Tämä ajatusmalli on virheellinen eikä sitä tule enää tukea. Ongelmat Afrikassa ovat toisiinsa kytkeytyviä ja ne on kyettävä hoitamaan osana samaa prosessia, jossa naiset ja lapset eivät toki elä erillistä todellisuutta miesten hallitsemassa sotien runtelemassa yhteiskunnassa.

Päälle liimattu Nobel

Tunisia, Libya ja Egypti eivät olisi vapautuneet ilman miesten ja naisten yhteistä kansannousua. Naisten rauhantyö ei ole vain naisasiaa vaan samalla koko yhteiskuntakoneiston siirtämistä uuteen vaiheeseen. Tässä presidentti Tarja Halosen panos on ollut erityisen merkittävä suomalaisena taustavaikuttajana Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja myös Väli-Amerikan vaikeissa oloissa. Ei kuitenkaan naisena vaan instituutiona, suomalaisena erittäin kokeneena presidenttinä, juristina ja vahvana idän ja lännen sovittelijana, taustoittajana ja sukkuloijana, neuvonantajana ja rohkaisijana.

Kun kolme naista saavat samaan aikaan palkinnon, syntyy vaikutelma, jossa juuri naisliike olisi palkittu ja toimittaja Suvi Turtiainen (HS 8.10) kiinnittää tähän “päälle liimattuun” palkinnon jakoon erityishuomionsa. Tämä havainto on erittäin tärkeä ja ehdottoman oikea. Turtiainen ottaa havainnollisen esimerkin kuinka Desmond Tutua ja dalai-lama Tenzin Gyatsoa ei toki palkittu yhteis-Nobelilla, vaikka molemmat ovat samaan aikaan myös rauhatyöstään tunnettuja uskonmiehiä.

Palkinto ihmisoikeuksille

Tawakkul Karman erottuu selvimmin muusta kolmen naisen palkitusta joukosta juuri koko demokraattisen liikkeen esitaistelijana. Kyse oli koko islamilaiseen ja arabiyhteisöön kohdistuvasta palkinnosta, jossa mukana on sekä miehiä ja naisia, tappokoneitten osana olevia naisia ja lapsia uhreina toki eniten. Taistelu koskee koko jemeniläistä yhteiskuntaa ja sen rauhanomaista demokratiaa, ei vain sen yhtä osaa Nobel -palkinnolla korostaen.

Ongelma ei olekaan niinkään jemeniläisten tai liberialaisten, jotka toki ymmärtävät mistä palkinto heille on myönnetty. Sen sijaan läntinen maailma, Suomi mukaan lukien, kokee norjalaisen tavan yhdistää palkinnot yhteen naisen asemaa korostavaksi osana naisliikettä, ja se olisi tullut ymmärtää ilman, että sitä on myöhemmin medioissamme oikaistava. Oli prosessi Norjan Akatemiassa tahallinen tai tahaton, se viestii ajattelusta, joka ei ole enää 2000-luvun Afrikkaan tai Aasiaan, Etelä-Amerikkaan sopivaa silloin, kun palkinnon jakaja on läntisen Euroopan yhteisö ja Norja, jolla on myös lähimenneisyydestä omia kokemuksia sokeasta terrorista.

Odotettu Nobel Tranströmerille

Se että ruotsalainen Tomas Tranströmer on kirjallisuuden nobelisti vuonna 2011 ei ole yllätys. Hän on ollut ehdokkaiden joukossa jo vuosia ja voittanut aiemmin mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1990 (kokoelmasta: Eläville ja kuolleille), Neustadt -palkinnon samana vuonna sekä Ruotsin akatemian pohjoismaisen palkinnon seuraavana vuonna sekä kaunokirjallisuuden August -palkinnon vuonna 1996 teoksestaan Sorgegondolen (suom. Surugondoli 1997).

Tiiviisti pakattua ja läpikuultavaa

Tranströmer kärsi aivoverenkiertohäiriöstä vuodesta 1990 ja se vaikeutti hänen puhumistaan, mutta kirjoittaminen on jatkunut aina viime päiviin saakka tällä vuonna 1931 syntyneellä ja nyt 80 -vuotta huhtikuussa täyttäneellä kirjailijalla, runoilijalla ja psykologilla. Jo keväällä arveltiin tämän vuoden olevan juuri runouden ja Tomas Tranströmerin suuren vuoden kruunaten samalla hänen juhlavuotensa ja ruotsalaisille muutenkin niin menestyksekkään ja komeilla juhlilla siunatun vuoden 2011. Kun siihen voi itse myös vaikuttaa, miksei sitä myös tekisi, ja etenkin silloin, kun kyseessä on Euroopan käännetyin nykyrunoilija.

Tomas Tranströmerin runous on ehkä tutuinta lukijoille aikamme modernistina ja ekspressionistina mutta myös surrealistisesta kielestään. Häntä tunnetaan ehkä vähemmän varhaisemmasta poliittisesta kirjallisuudesta ja romaaneista, kerronnan barokkilyriikasta sekä antiikin mystiikasta. Nyt tätäkin puolta on jo korostettu heti palkitsemisen jälkeen. Pitkään uraan mahtuu paljon ja ystävyys Robert Blyn kanssa saattoi vaikuttaa myös psykologisoivaan terapiatekstiin ja niiden myös myyttiseen taustaan. Molemmat “Rautahannut” ovat kirjoittajina tiiviin läpikuultavia kuvauksia heitteleviä ja luovat sellaisen illuusion todellisuudesta, jota ei voi olla rakastamatta. Rober Blyn on siinä Tranströmeriä rohkeampi ja helpommin tulkittava myös väärin.

Kolmen kauden kokoelmat

Tranströmerin runokokoelmista 17 Dikter (17 runoa) (1954), Hemligheter på vägen (1958) (Salaisuuksia matkan varrella), Den halvfärdiga himlen (1962) (Keskeneräinen taivas), Klanger och spår (1966) (Soinnut ja jäljet), sekä näistä tehty kooste Kvartett (1967) muodostaa oman varhaiskauden kokonaisuutensa. Tranströmer valmistui Tukholman ylipistosta vuonna 1956 psykologiksi, ja on luonnollista, että tämän kauden töissä näkyy vahvasti tuon ajan ja opiskelun vaikutus. Suomeen se rantautui paljon myöhemmin, eikä runoja tuolloin juurikaan käännetty, vaikka Tranströmer nousi nopeasti ruotsalaisen runouden kärkinimiksi.

Mörkerseende (1970) (Hämäränäkeminen), Stigar (1973) (Polkuja), Östersjöar (1974) Itämeret ja Sanningsbarriären (1978) (suom. Totuudenkynnys 1997) ovat jo 1970-luvun poliittisen ajattelun tunkemia ja Dikter 1954-78 (1979) onkin kokoelma tuolloin jo keski-ikään ehtineen kirjailijan runoista (Runoja vuosilta 1954-78). Myös Suomessa 1970-luku oli vahvasti politiikan läpitunkema ja siteet Ruotsiin eivät toki ohittaneet Tranströmeriä. Kääntäjinä toimivat mm. Eeva-Liisa Manner, Brita Polttila ja Caj Westerberg.

Det vilda torget (1983) (Villi tori), För levande och döda (1989) (Eläville ja kuolleille) sekä Sorgegondolen (1996) (2001) (Surugondoli) ovat jo matkaa kohti tulevan nobelistin runoutta ja niistä on mahdollista saada suomenkielinen kooste Caj Westenbergin käännöksenä (Kootut runot 1954-2000).

Kaksi viimeisintä kokoelmaa Den stura gåtan (2004) (Suuri arvoitus) sekä Fängelse (2004) (Vankila, yhdeksän haikurunoa) ovat jo uuden vuosituhannen tuotteita, joissa on luettavissa hieman jo samaa kuin Daniel Shechtmanin löytämissä kvasikiteissä vuonna 1982.

Niiden todellisuuteen ei aluksi edes uskottu ja mies naurettiin ulos tiedeyhteisöstään, kollegat pitivät hänen löydöksiään pilkattavina. Hän joutui eroamaan tutkimusryhmästään ja kemian Nobelin -palkinnon hän sai nyt samana vuonna kuin Tomas Tranströmer omansa. Se edellytti kuitenkin kiteiden siirtymistä ensin uusina löydöksinä käytäntöön.

Kvasikiteen neulaset löytyvät partakoneen teristä ja neuloista, joita käytetään silmäkirurgiassa. Hieman samaa voisi sanoa Tomas Tranströmerin runoudesta ja niiden osuvuudesta. Kun raivokkaat aplodit tulevat suurelta yleisöltä, ne ovat aina vähän myöhässä, lääketieteen nobelistin kohdalla postuumina tulleita terveisiä Ruotsin Akatemialta. Ehkä ne kuuluvatkin tulla näin ja kohdistaa tiedeyhteisölle ja sen pitkälle polulle aina antiikin Kreikkaan ja helleeniseen runouteen saakka.

Nerokas, ailahteleva, intohimoinen visionääri

Jos henkilöstä kerrotan kuinka hän on nerokas, ailahteleva ja intohimoinen, karismaattinen, tinkimätön ja työnarkomaani, silloin kuvataan juuri kuolleen Applen perustajan ja toimitusjohtajan Steve Jobsin poismenoa. Tiedotteet kuolemasta levisivät Twitterissä aiheuttaen salamointia, jonka taajuus oli yli 10 000 twiittiä sekunnissa, minkä johdosta kuolemaa kutsuttiin kaikkien aikojen verkkouutiseksi. Jobsin kuolemaa ja sen merkitystä verrattiin rock-tähti John Lennonin ja John F. Kennedyn kuolemantapauksiin.

Jos ihminen kykenee vaikuttamaan oman nekrologinsa leviämiseen ja sen merkityksen ymmärtämiseen innovatiivisena prosessina ja uuden ajan airueena, niin juuri Steve Jobs kykeni tähän konkrettisesti ja keräten myös valtioden päämisten huomion. Jos joku olisi ansainnut skandinaavien ja etenkin surevien norjalaisten Nobelin -palkinnon postuumina, niin eikö juuri Steve Jobs ja hänen elämäntyönsä. Sellainen Nobel -palkinto olisi nostanut kiistellyn rauhanpalkinnon arvoa.

Kun ylisanoja käytetään, niissä ei pidä pihdata vaikka runoilija olisikin ollut jo vaiti liki kolme vuosikymmentä, kvasikiteet löytyivät nekin jo 1980-luvun alussa. Median narratiivinen kerronta ja analyysi osuu nyt tuotantoon, joka nousee vasta tätä kautta suuren yleisön luettavaksi olkoonkin, että kirjailijaa on käännetty jo yli 60 kielelle. Steve Jobs teki sen mahdolliseksi kaikille kielille ja kulttuureille, myös heille, joille runous on vierasta ja vaikeasti hallittavaa.

Narratiivinen kerronta ja sankaruus

Narratiivisessa kerronnassa nyt mainitut nobelistit, ja jo aiemmin kuolleet suuret persoonallisuudet, muistuttavat toisiaan. Toimittajan työn taustalla on juuri tuo runoilijan kyky heijastaa näkemänsä ja kokemansa tiiviisti pakatuksi, läpikuultavaksi kuvaksi nyt kokemastamme todellisuudesta.

Jos se menee ohi tämän todellisuuden, kuten Daniel Stechtman laboratoriossaan havaintonsa kanssa vuonna 1982, se ei johda vielä näkyvään todellisuuteen. Näkyvä todellisuus edellyttää Tranströmerin tapaa kykyä käynnistää polkunsa antiikista ja jatkaen barokkilyriikan kautta vaadittaessa surrealismiin. Se mikä tänään näkyy, kuvataan vasta vuosikymmenten kuluttua. Ja jos se on jo tänään kuvattu, se havaitaan ja luetaan vasta silloin, kun kyseessä on Nobel -palkinto tai sen kaltaiset suurta mediayleisöä, innovation vastaanotossa populaaria vaihetta koskeva tapahtuma, suurten ihmismassojen tapa hyväksyä uusi elämys, sanat, symbolit, tekniset ihmeet ja koskettavat tapahtumat.

Steve Jobs teki sen mahdolliseksi, ilman viiveitä, eriarvoistettua yhteiskuntaa ja kulttuurin kynnyksiä, sosiaalisia kerroksia, kulttuurisia rajojamme.

Aiemmin kirjallisuuden Nobel-palkinto on jaettu ruotsalaiselle seitsemän kertaa. Parhaiten muistamme Selma Lagerlöfin ehkä myös Pär Lagerkvistin ja Harry Martinsonin. Suomalaiset saivat kirjallisuuden palkinnon talvisodan vuonna 1939, jolloin Frans Emil Sillanpää voitti palkinnon. Oliko palkinto silloin poliittinen jää pohdittavaksi.

Pandoran lipas ja Hefaistoksen kirous

Pandoran lipas kertoo ihmiskunnan itselleen hankkimasta pahuudesta ja sen synnystä. Pandora kuuluu kreikkalaisiin transformaatiomyytteihin ja muistuttaa kristittyjen Vanhan Testamentin perisynnistä. Syntiin liittyy ihmisen luontainen taipumus uteliaisuuteen sekä kokeilunhalu, innovaatiot; tekniset, sosiaaliset, symboliset ja taloudelliset sekä luonnollisesti nainen.

Pandora tuli muotoilla savesta ja kostoksi pääjumalalta. Pääjumala oli Zeus ja rangaistus tuli uudesta innovaatiosta ja se oli luonnollisesti tuli sekä tulen kantajana Prometheus. Pandora oli taas kristittyjen Eeva ja omenana sekä käärmeenä kulki mukana lipas. Naisen muovaajana oli Hefaistos ja veistos, jossa sitä kuvaan, kulkee nimellä “Hefaistoksen kirous”. Sain mahdutettua yhteen veistokseen seitsemän syntiä tai kiroista kun Salvador Dali maalasi niitä surrealistisiin töihinsä yleensä paljon vähemmän ja toisti usein samaa teemaa. Kirjan maalaaminen ei ole mielestäni taidetta siinä merkityksessä kuin vaikkapa Vincent van Goghin upeat työt.

Pirun piironki

Prometheus oli toki varoittanut veljeään Epimetheusta ottamasta vastaan jumalten lahjoja ja erityisesti varomasta naisen mukanaan kuljettamaa lipasta, hyvän ja pahan tiedon puusta, omenasta kristittyjen Vanhaa Testamenttia lainaten. Jos lainaus otetaan suomalaisesta kirjallisuudesta, paras löytyy Simo Puupposen, Aapelin, kirjoista. “Nainen on sellainen pirun piironki, että jos yhdenkin lippaan avaat, jo on synti silmiesi edessä”, kirjoitti Puupponen Kuopiossa ja tunnettiin loistavana pakinoitsijana, tämän päivän kolumnistina, ehkä blogistinakin.

Ei Epimetheus kielloista piitannut vaan rakastui naiseen, Pandoraan, ja avasi tämän mukana kulkeneen lippaan päästäen paratiisiin kaikki maailmaa nyt riivaavat vitsaukset. Myöhemmin Pandora avasi itse lippaan uudelleen ja päästi vitsausten joukkoon myös hitusen toivoa paremmasta. Tässä kristittyjen Jumala oli armollisempi ja tämän kertomuksenhan me kaikki tunnemmekin. Vain tunnemmeko sittenkään?

Oppositiota raksuttava media

Kun lukee Helsingin Sanomia, oli päivä mikä tahansa, se muistuttaa kreikallisia myyttejä ja vanhatestamentillista elämää. Pohjoisen laestadiolaisen kasvatuksen saanut Mikael Pentikäinen ei luovuta, vaan jatkaa siitä mihin sixpackin kokoamisen jälkeen olisi tullut lopettaa parlamentarismissamme. Keskittyä hallituksen tekoihin ja niiden arvioimiseen ja jättää oppositiolle sille kuuluvat tehtävät.

Kun liki neljäsosa kansasta kohta äänestää perussuomalasia, ilmiö ei ole enää marginaalinen ja vaikeasti oivallettava, vaan yhteiskunnallisia päävirtojamme. Sen sivuuttaminen oikaisemalla koko ajan medioissa oppositiota sen tekemistä virheistä, hallituksen sijasta, on uuden mediayhteiskunnan oudoin ilmiö Suomessa. Siinä kun haasteena koetaan kansa ja kansanvalta sen jälkeen kun kansa on puhut ja pulinat pois.

Toimittaja Reetta Meriläinen koki tämän haasteen syntyvän, kirjoituksessaan ennen eläkkeelle jäämistään, uuden mediayhteiskunnan kansalaismedian heittämänä kilpailuhaasteena tai -viettinä vanhalle mediallemme, kuinka vaan. Sen kokeminen vihamielisenä ja Epimetheuksen kaltaisena pelottavana hirviönä on vanhatestamentillista hapatusta ja ikivanhaa pakanauskontojen lappilaista mytologiaa, jossa uusi olikin aina pelottava ja torjuttava, nainen sen kantaja ja vennamolaiset kommunisteja pahempi mörkö 1970-luvulla.

Toki näin oli tuolloin kaikkialla maata ravistelleessa umpipoliittisessa ilmapiirissä, yhdyskuntarakenteiden murroksessa, jota nykyinen aikamme muistuttaa suurten ikäluokkien aistimana ja printtimedioistaan sen lukien. Nuoremmille, sähköisen internet -sukupolven ihmisille, ilmiöt alkava olla liki pelottavia. Pandoran lipas avautuu medioistamme yhtenään ja sen toivoa lupaavat näköalat ovat kovin vaatimattomia. Ei koko globaali maailma ja sen murheet kuulu meidän kannettaviksemme, vaikka vastuullisia olisimmekin, emme nurkkapatriootteja ensinkään. Sähköinen uutisointi ja sen mediat vain toi sen koko ajan osaksi elämäämme syrjäisessä Suomessa.

Naisten liiton Pandora

Toimittaja Antti Blåfield näkee mörköjä Antti Rinteen johtamassa ammattiliitossa ja toimihenkilöissä, jossa nykyisin on mukana runsaasti naisia. Ammattiyhdistysjohtaja Antti Rinteen aggressiivinen neuvottelutaktiikka on Blåfieldin mukaan johtamassa, paitsi syytettyjen penkille käräjillä, myös Pandoran lippaan avautumiseen, kuinkas muuten, jossa muhii katkeruus, jonka voimaa ei ole vielä aiemmin nähty.

Työmarkkinoiden radikaali löytyvät nyt juuri tästä joukosta, siinä missä toinen pahuus pesii niissä perussuomalaisissa, jotka satuttavat ja loukkaavat lehden pääkirjoituksen mukaan (HS 4.10) kertomalla toimittajien olevan joskus myös väärässä, ylimielisiä ja käyttävän valtaansa uudessa mediakratiassa liioitellun hysteerisesti, kärjistäen näin otsikoillaan muuten rauhallista ja normaalia ilmapiiriä, ihmisten arkielämän harmautta.

Kirjankustantaja toimittajaa lähellä

Punainen lanka ja Pandoran kirot löytyvät myös Otavan ja WSOY:n välillä sekä Anne Valstan valinnassa Anna Bajarsin työn jatkajaksi kirjankustantajien kamppailussa vallasta.

Toimittaja Esa Mäkinen (HS 4.10) havaitsee kuinka taustalla onkin myös Otavalta sukuriitojen kautta eronnut Leena Majander-Reenpää ja tietysti jo klassikoksi muodostuva kertomus Sofi Oksasesta Pandoran lippaan todellisena kantajana. Jo hänen tapansa esiintyä, käyttää värejä, provosoi Pandoran lippaan medioitten välittämänä ja markkinoiden ehdoilla. Oksanen osaa työnsä hyvin myös markkinoijana.

Ruotsin Bonnier ei ehkä tunne niitä Pohjolan peikkoja, joita Sanomayhtiö aikanaan toi mukanaan ja istutti WSOY:n kirjalliseen osaamiseen. Talosta aikanaan lähteneet kirjoittajat ovat hieman sama tapaus, kuin jos tiedeyliopisto tai tutkimuslaitos menettäisi kärkiosaajansa, koripallojoukkue pisimmät pelaajansa.

Siihen ei liity mitään mystistä, ja kirjoittajien tapa tehdä luovaa työtään jatkuu uudessa ympäristössä yhtä vaikeana tai helppona kuin mitä tieteen ja taiteen tekeminen nyt ylipäätään ammatteina ovat. Häirikkö vanhoine luutuneine rakenteineen vain jää taakse kirjankustantajana ja johtajat eivät siinä työssä kirjoita tai julkaise riviäkään. Jos nämä eivät osaa työtään, Sofi Oksanen reagoi siihen terveellä tavalla.

Feromonien valheet

Monella tavoite on korkealla ja kirous avata Pandoran lipas kasvaa hakien uutta oivallusta vaikkapa keinotekoisista tuoksuista feromonien tapaan ja matkien romaanihenkilön ylivertaisella parfyymillä hankittua valtaa. Patric Syskinden tuoksuttomana syntynyt sankari löysi oman tuoksunsa ja täydellinen tuoksu haettiin luonnollisesti naisista, neitsyistä heitä suurin joukoin surmaten ja uuttaen tuoksu pieniin feromonipulloihin. Kirjasta tehdyssä elokuvassa Dustyn Hoffman esiintyy kehnona parfymöörinä ja koko bestsellerin idea katoaa massamurhalla mässäilyyn. Näin murhat, ihmisen julmuus, yhdistetään menestykseen, ei tuoksua ja sen tuomaa valtaa pelon maailmaamme.

Jani Kaaro (HS 4.10) on toimittajana ottanut selvää kuinka feromonit eivät autakaan ihmistä eroottisissa leikeissä tai uran etenemisessä, jumalaisen vallan metsästyksessä. Saamme niistä ympärillemme enintään vihaisen hyönteislauman oli kyseessä vanha kunnon kopuliini tai androstenedioni.

Eroottinen tuoksu voi olla vaikkapa vanhan homeisen kellarin hajua, kunhan se vain liitetään nuoruuden onnistuneisiin seksikokemuksiin piilossa vanhemmilta perunakellarissa. Monille tällaista kokeneille miehille ja naisille pelkkä ummehtunut homeen haju ja pilaantuvat perunat saavat aikaan eroottisen kokemuksen osana opittuja refleksejämme. Kun yhteinen kemia löytyy, oleellista on käyttää sitä samaa tuoksua, kynttilän valoa tai takkatulta, musiikkia silloin, kun siltä tuntuu ja Hefaistoksen kirous Pandorana alkaa lippaineen lähestyä.

Kuka ihmeen Breivik?

Sen sijaan kovin toivottavaa ei ole kirjoittaa massamurhaajista kauniisti ja romantisoiden, omia koulusurmaajiamme muistuttavista, tehdä toimittajana vuosikymmenen kertomusta ja harmittoman pojan tarinaa ikään kuin takavuosien lapsenkasvoisesta pyssysankarista Jesse Jamesista. Myös tämä murhaaja liitettiin perättömiin legendoihin ja lopulta Robin Hoodin kaltaisiin hahmoihin, Villin lännen suureksi hyväntekijäksi, joka otti rikkailta ja antoi köyhille.

On hyvinkin mahdollista, että Anders Behring Breivik pyrki juuri tähän, ja että hän tunsi mediayhteiskunnan toimintatavat ja kulttimaineen rakentelun siinä yhteisössä, jossa ihminen yhdistää lapsen ja nuoren idols -käyttäytymisen sekä median tavan tehdä sankareita hintaan mihin hyvänsä käyttäen sokeasti, tai laskelmoiden, ihmisten ehdollistettuja yksinkertaisia refleksejä. Ei toki keinotekoisia feromoneja. Hyvä kirjoittaja, kirjailija, tekee tätä työkseen, yhdistää lukijan ehdollistettuja refleksejä kerrontaansa. Toimittajan vastuu on toisaalla.

Smeds ja hipsuttajat

Mikä ero on lehden (HS 1.10) lokakuun ensimmäisen päivän teatteriohjaaja Kristian Smedsin luonnekuvauksessa ja Anders Behrin Breivikin 15 -sivuisessa kuvauksessa kuukausiliitteessä (no 474)? Entä mikä niitä yhdistää kuukausiliitteen Pirkka Pekka Peteliuksen kuvaukseen ja hänen hipsutukseensa?

Smeds on, lehden kertomana, ennen ensi-iltaa hakannut valomiehen, lyönyt tältä silmän mustaksi, pistänyt puhelimen päreiksi ja kertoo olevansa valmis menemään myös tiukan paikan tullen “hirtettyjen kettujen metsään“. Kertomus muistuttaa psykopaatin luonnekuvausta, kun taas Peteliuksen tapaus on nuoremman tai ainoan lapsen hiljaista voihkintaa, täydellistä sanojen hallintaa, jossa “vitutukseen ei kuolla” Paavo Väyrysen tapaan, mutta joskus alkaa hipsuttaa.

Hipsutus käsitteenä on varmaan paljon viljeltyä kansallista “vitutustamme” monin verroin vahvempi tunne. Sellaisia ihmisiä on syytä varoa, joita alkaa hipsuttaa, ja jotka eivät ole suuren lapsiperheen keskimmäisiä ja kykeneviä diplomaattisesti, kypsän aikuisen tapaan, jättämään vääryydet ja muiden rötökset myös silleen, antamatta iskua iskusta, kostamatta, olematta pitkävihaisia, antamaan anteeksi. Näissä tapauksissa Pandoran lipas ja kirous, sen monet kuoleman synnit, siirtyvät Uuden Testamentin kautta Herran huomaan. Tässä kristitty poikkeaa pakanasta ja vanhatestamentilliset ihmiset Uuden Testamenttinsa lukeneista.

Mediayhteiskunnan kusitolpat

Toimittaja Jaakko Lyytisen (HS 4.10) mukaan taiteilijoitten ja kännisten väkivallanpurkaukset eivät ole yhtään sen ymmärrettävämpiä kuin jos hakkaajana on Nobelin voittanut mestari. Mutta entä toimittajan ylilyönnit kuvattaessa massamurhaajia suhteessa poliitikkojen lipsahduksiin tai näiden mainintaan nimenä massamurhaajien tuhatsivuisissa pamfleteissa?

Salliiko mediayhteiskunta toimittajalle jotain sellaista, joka on muilta kiellettyä ja jopa suurten otsikkojen aihe? Koska toimittajan työssä eettiset ja moraaliset rajat ylittyvät ja kuka ne tuomitsee, kun tuomittavana on mediayhteiskunnan tuote. Miten siitä voisi päästä vapaaksi, kun vastassa on kuitenkin “ei kukaan” tai enintään toverituomioistuin, julkisen sanan neuvosto. Kuka sellaisesta piittaa?

Eilen Ylen uutisotsikoissa kerrottiin kuinka keskustan Hannes Manninen ei ole syytteessä rikoksesta. Muuta viesti ei kertonut. Onko se uutinen, että poliitikko ei ole syytteessä? Ei se, että hän on syytteessä? Se ei ole uutinen, että koira puree postinkantajaa vaan se, että postinkantaja puree koiraa. Hannes Manninen jätti pitkän poliitikon uransa kertoen, kuinka oli ollut 41 vuotta “julkisena kusitolppana”.

Herooinen sankaruus

Epäilemättä kohtelias oslolaispoika, toimittaja Anu Nousiaisen kuvaama, oli liki kuin kuka tahansa hipsuttelija, jolle paha olo tekee muuta kuin halun heittää puhelimet päreiksi tai potkia edes polulle osuneita männyn käpyjä.

Oleellista on, että media teki suuret otsikot tämän kohteliaaksi kuvaamansa pojan ja liiankin fiksusti käyttäytyvän yli tuhatsivuisesta pamfletista, jossa oli suomalaisen poliitikon nimi. Ennen veritekoja ja ikään kuin vahingossa, toisen nimen kautta sinne joutuneena.

Miksi median aggressio kohdistui tähän poliitikkoon? Mikä sai saman lehden liikkeelle tekemään 15 -sivuisen herooisen tarinan lukijoilleen, nuorille pojille ja tytöille, kilteille ja kohteliaille, joita joskus ehkä alkaa hipsuttaa, kohteliaasta Anders Behring Breivikistä, jota norjalaiset pitävät juuri tästä syystä visusti eristettynä, poissa julkisuudelta, jota hän haki ja hakee julmalla teollaan terroristina. Oliko siinä kyse Breivikin feromonista vai tuoksuiko jossain sellainen sankaruus, jota kutsutaan Pandoran lippaaksi?

Lääketieteen Nobelin sai kolme vallankumouksellista immuunijärjestelmätutkimusta tekevää tutkijaa. Heistä kanadalainen Ralph Steinman kuoli haimasyöpään vain muutamaa tuntia ennen voiton julistamista. Hän sai ensimmäisenä Nobel -palkinnon postuumisti. Hänen unelmansa, Pandoran lipas, avautui vapauttavana toivona hitusen liian myöhään. Luultavasti se oli hänelle kuitenkin pelkkä siunaus.