Mihin tarkoitukseen Nobelin -rauhanpalkinto jaettiin?

Norjan Nobel -komitea oli hereillä, tai sitten ei. Tämänvuotinen rauhanpalkinto myönnettiin jaettavaksi Liberian presidentin Ellen Johonson Sirleafin, jemeniläisen demokratia-aktivistin Tawakkui Karmanin ja liberialaisen ihmisoikeustaistelijan Leymah Gboween kesken. Aivan hyvin siihen joukkoon olisi voinut liittää vielä Suomen presidentti Tarja Halosen kiitoksena pitkästä urasta tasa-arvotaistelijana ja etenkin vielä samoilla alueilla ja samojen naisten rinnalla.

Nobel -komitean kömmähdys

Nobel -komitean mukaan rauhannobelistit ovat “taistelleet naisten turvallisuuden puolesta rauhanomaisesti ja tuoneet naiset osaksi rauhanrakennusta”. Hieman vieroksun tuota lausetta. Se on väärältä vuosisadalta. Mielestäni naisia ei ole suinkaan tuotu nyt rauhattoman maailman ja testosteronin tuoksuisen aggression hillitsijöiksi vaan pikemminkin he ovat olleet sen kärjessä aina, mutta palkinnot ovat vain osuneet usein haukkoina toimineille miehille.

Niinpä jokainen nyt palkituista olisi ansainnut palkintonsa korostamatta naisasiaa erityisesti. He ovat maansa kärkinimiä sisällissotien runtelemissa valtioissa ja tuoneet rauhan sellaiseen paikkaan, josta muuten olisi tullut sisällissodan helvetti.

Yhteiskunnallinen prosessi

Gbowee tunnetaan traumatyöntekijänä ja hän on Liberian rauhanliikkeen keskeisin henkilö ja sen voimien yhdistäjä niin kristillisten kirkkokuntien kuin musliminaisjärjestöjen sisällä sukkuloiden. Naisten valkoiset T-paidat viestittivät näkyvästi ja uhmakkaasti kohti Charles Taylorin aseita. Naisia ja lapsia ei voinut enää käyttää vain tappokoneina ja toistuvien sotien raiskattuina uhreina. Naisia kehotettiin äänestämään vaaleissa ja sen seurauksena Ellen Johnson Sirleaf valittiin Afrikan ensimmäiseksi naispresidentiksi.

Rauhantyön arki on Afrikassa vaikeaa. Sen tiellä ovat kehittymättömät poliittiset olot, ikivanhat heimovihat, koulutuksen ja institutionaalisen järjestelmän heikkoudet. Niihin iski ensimmäisenä uusi presidentti, jota on luonnehdittu hyvin vahvaksi ja harkitsevaksi johtajaksi. Aika Afrikan uusiutumiselle valkoisen miehen taudista on nyt otollinen, siihen löytyvät nyt sekä välineet että demokratian keinot.

Kansannousun kärkihahmo

Vastaavasti kun palkinnon sai jemeniläinen Tawakkui Karman, sillä osoitettiin tukea koko islamilaisen arabimaailman kansannousulle sekä Jemenin kaltaisten valtioiden tyrannimaisten diktaattorien (Salehin) aiemmin hallitsemalle maanosan avaamiselle kohti parempaa tulevaisuutta.

Kun palkinnot jaettiin, maailman mediat ovat korostaneet epäkohtaa, jossa syntyy vaikutelma, kuinka miehet saavat palkintonsa rauhan edistämisestä ja naiset naisten asioiden edistämisestä. Tällainen ajattelu on yleistä jopa läntisissä sivistysvaltiossamme ja myös meillä Suomessa.

Tähän on saatava korjaus ja se koskee myös omaa ajatteluamme. Liberian esimerkki kun osoittaa kuinka rauhaa ei olisi saatu toistuvien sisällissotien maahan ilman Gwobeen ja Sirleafin kaltaisia taistelijoita. Tässä tasa-arvotaistelu kulkee välttämättömänä osana rinnan pysyvän rauha rakentamisen tiellä, eikä sen merkitystä tule liittää vääriin yhteyksiinsä ja korostaen naisliikettä.

Etenkin lännessä on ollut käytäntönä pohtia kuinka tasa-arvoasiat tulevat vasta sen jälkeen kun jatkuvasti toistuvat sodat on saatu soviteltua. Tämä ajatusmalli on virheellinen eikä sitä tule enää tukea. Ongelmat Afrikassa ovat toisiinsa kytkeytyviä ja ne on kyettävä hoitamaan osana samaa prosessia, jossa naiset ja lapset eivät toki elä erillistä todellisuutta miesten hallitsemassa sotien runtelemassa yhteiskunnassa.

Päälle liimattu Nobel

Tunisia, Libya ja Egypti eivät olisi vapautuneet ilman miesten ja naisten yhteistä kansannousua. Naisten rauhantyö ei ole vain naisasiaa vaan samalla koko yhteiskuntakoneiston siirtämistä uuteen vaiheeseen. Tässä presidentti Tarja Halosen panos on ollut erityisen merkittävä suomalaisena taustavaikuttajana Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja myös Väli-Amerikan vaikeissa oloissa. Ei kuitenkaan naisena vaan instituutiona, suomalaisena erittäin kokeneena presidenttinä, juristina ja vahvana idän ja lännen sovittelijana, taustoittajana ja sukkuloijana, neuvonantajana ja rohkaisijana.

Kun kolme naista saavat samaan aikaan palkinnon, syntyy vaikutelma, jossa juuri naisliike olisi palkittu ja toimittaja Suvi Turtiainen (HS 8.10) kiinnittää tähän “päälle liimattuun” palkinnon jakoon erityishuomionsa. Tämä havainto on erittäin tärkeä ja ehdottoman oikea. Turtiainen ottaa havainnollisen esimerkin kuinka Desmond Tutua ja dalai-lama Tenzin Gyatsoa ei toki palkittu yhteis-Nobelilla, vaikka molemmat ovat samaan aikaan myös rauhatyöstään tunnettuja uskonmiehiä.

Palkinto ihmisoikeuksille

Tawakkul Karman erottuu selvimmin muusta kolmen naisen palkitusta joukosta juuri koko demokraattisen liikkeen esitaistelijana. Kyse oli koko islamilaiseen ja arabiyhteisöön kohdistuvasta palkinnosta, jossa mukana on sekä miehiä ja naisia, tappokoneitten osana olevia naisia ja lapsia uhreina toki eniten. Taistelu koskee koko jemeniläistä yhteiskuntaa ja sen rauhanomaista demokratiaa, ei vain sen yhtä osaa Nobel -palkinnolla korostaen.

Ongelma ei olekaan niinkään jemeniläisten tai liberialaisten, jotka toki ymmärtävät mistä palkinto heille on myönnetty. Sen sijaan läntinen maailma, Suomi mukaan lukien, kokee norjalaisen tavan yhdistää palkinnot yhteen naisen asemaa korostavaksi osana naisliikettä, ja se olisi tullut ymmärtää ilman, että sitä on myöhemmin medioissamme oikaistava. Oli prosessi Norjan Akatemiassa tahallinen tai tahaton, se viestii ajattelusta, joka ei ole enää 2000-luvun Afrikkaan tai Aasiaan, Etelä-Amerikkaan sopivaa silloin, kun palkinnon jakaja on läntisen Euroopan yhteisö ja Norja, jolla on myös lähimenneisyydestä omia kokemuksia sokeasta terrorista.