Sandells

Kun maailman kauneimman stadionin kimurantteja kaarteita ovat kiertäneet niin talvisodan Antti Rokan kuin Pohjansodan sankareitten lapset alkaen Sven Dufvasta, lopulta paikkansa ottaa myös Sandells. Sandells on muutakin kuin vain olutmerkki ja iisalmelainen tapa hoitaa Porovettä janoisiin suomalaisiin nieluihin helteisenä kesänämme. Pekka Vasalan jäljillä Suomi ei ole vain keihäänheittäjien vyöhyke ja karjuvien moukarimiesten varassa elävä urheilumaa. Kun suomalainen mies juoksee eurooppalaisen mailin finaaliin oman alkueränsä kärjessä, kyseessä on jo orastava teko, joka tuo mieleen Pekka Vasalan ja Lasse Virenin juoksut Munchenin olympialaisissa vuonna 1972. Niclas Sandells muistuttaa monella tapaa Pekka Vasalaa. Molemmat ovat kookkaita, komealla hirven askeleella juoksevia mailereita. Molemmat aloittivat uransa samoja polkuja ja ensimmäiset menestyksen merkit näkyivät kouluaikana. Vasala voitti Suomen mestaruuden 17-vuotiaan 1000 metrillä. Vasalan ensimmäinen “suuri voitto” tuli ikään kuin varkain juosten Norja maaottelussa 20 -vuotiaana silloisen suurjuoksija Arne Kvalheimin imussa ajan 3.41, 8 parantaen ennätystään kerralla viisi sekuntia. Se avasi hänelle portit Mexicon kisoihin. Samana kesänä Pertti Pousi oli loikkinut kolmiloikkaa tasan 17 metriä ja odotukset olivat suuret, kun mies oli loikannut pituuttakin tasan kahdeksan metriä. Santanistien luvattu maa Tuolloin maailmanennätys pituudessa oli jenkki Ralph Bostonin ja venäläisen Igor Ter-Ovanesyanin nimissä. Molemmat olivat loikanneet 835 cm ja muistan tuon mitan siitä, että se oli omalla hyppypaikallani odottamassa ylitystäni. Hieman lähempänä lankkua oli Rainer Steniuksen oma ennätyksemme 816 cm. Ulkona ne olivat lopulta liki rinnakkain ja Suomi oli vahastaan “santanistien” luvattu maa. Pituushyppyä harrastaneet muistavat Jorma Valkaman, ainoan mitalistimme tässä lajissa olympialaisista sekä numerosarjan 777. Matka sinne läheni vuosi vuodelta ja välillä liki hyppäyksittäin. Yleisurheilu ja sen lajit ovat lopulta hyvin yksinkertaisia ja Mexicon olympialaisten vuonna olin jo lukioni aloittanut 16 -vuotias, myös muita ikäisinäni valmentava loikkija. Maaseudulle ei olisi voinut tuolloin saada kenttää muuten kuin itse se tekemällä ja jokainen toimi myös itse itsensä valmentajana. Matka Iisalmen kaupunkiin, Visan järjestämiin kilpailuihin, tehtiin pyörällä. Matkaa oli 25 kilometriä. Yhteen suuntaan polkien. Sellainen vei lihashuollon kehnoksi. Väsyneenä muistan kaatuneeni 110 aitojen ensimmäiselle aidalle ja samalla murtui niin kyynär- kuin värttinäluukin. Pamaus kuului katsomoon. Urheilijalla ei ollut silloin, eikä ole nyt, tervettä päivää. Kipsissä oleva käsi antoi mahdollisuuden keskittyä opiskeluun lukion viimeisenä vuotena. Kentän kunnossapito vei enemmän aikaa kuin itse valmentautuminen. Talvella työ oli paljon rankempaa kuin kesällä. Kesäaikaan laiduntavat lehmät pitivät huolen ruohojen leikkauksesta eikä kenttä päässyt vesakoitumaan. Samalla naudat miinoittivat sen haravoitavaan kuntoon. Miinaharava oli kentän tärkein työväline ja liukumiinat hengenvaarallisia esteitä hyppypaikoilla. Suomalaisen valmennuksen suurin ongelma on nykyisin saamattomuus, laiskuus, kentällä maleksivat tyhjäntoimittajat. Kaikki on aivan liian helppoa ja halpaa, ei päinvastoin, kuten poliitikot väittävät. Nuoret arvostavat vaativia asioita, ponnistelua ja harrastuksia, joissa oma oivallus on mukana. Uudet lajit syntyvät juuri näin ja valtaavat alaa myös meillä. Niissä on mukana myös nuorten oma panos, leikkimieli. Keinotekoiset lajit Vasala sairastui Mexicossa ja jäi viimeiseksi alkuerässään ajalla 4.08,5. Pertti Pousi loukkasi niin ikään itsensä, mutta aiemmin Juhannuksena 1968 hypätty tulos on edelleen Suomen pisin loikka kovin keinotekoisessa ja jalkoja syövässä kolmiloikassa. Se on säilynyt sellaisena nykypäiviin ja säilyy vielä mahdollisesti seuraavalle vuosisadalle. Loikat 6 metriä + 5 metriä + 6 metriä kuluttavat yhtenään toistettuna polvia ja niiden nivelsiteitä, nilkat tahtovat olla nekin kovilla. Laji pitäisi kieltää lailla. Se ei ole ainut laji, joka olisi terveydelle vaarallisena kiellettävä. Yhdysvalloissa keihään heittäminen on sentään kouluissa kielletty. Jos ei olisi, he olisivat aivan ylivertaisi juuri tässä heittolajissamme. Baseball kun on juuri heittämistä. Sen sijaan Mexicon kisojen “santanistien” harjoittamassa pituushypyssä syntyi odottamaton loikka, joka välittyi yön tunteina myös Anssi Kukkosen selostamana suomalaisten nuorten takaraivoon. Bob Beamon loikki uudelle vuosituhannelle 890 cm haamuhypyllään ja muut jäivät kauas hänen taakseen. Kuka muistaa tuollaisen loikan jälkeen, joka vielä syntyi ensimmäisellä hypyllä, kuinka saksalainen Klaus Beer pomppi samoissa kisoissa komean 819 cm loikan, Ralp Bostonin 816 cm ja Ter-Ovanesyan 814 cm. Ei kukaan. Kaikki unohtivat, kuinka venäläinen, Kievossa syntynyt Igor, oli voittanut myös myöhemmin Helsingissä ja yhteensä kahdeksan arvokisamitalia. Hukkaan heitettyä aikaa santanismi, kun joku kykeni hyppäämään metrin pidemmällekin kuin vanha unelmamme. Edes Mike Powellin 895 Tokion MM-kisoissa hypättynä ei enää jaksanut sykähdyttää. Se rikkoi vain tuon unelmamme pilaajan lasisen taivaan ja loukkasi sen pyhyyttä. Unelman rikkojat Kun ennätykset siirtyvät uudelle vuosituhannelle, myös lajin harrastus romahtaa. Kunniahimoinen tavoite siirtyi kentälläni 55 cm liian kauas saavutettavaksi. Se ei enää mahtunut kentälleni lainkaan. En alkanut sitä laajentaa Beamonin hypyn jälkeen. Lajin hulluus alkoi paljastua ja ammatiksi en halunnut sellaista, jossa tuloja ei ole nimeksikään. Eläketurva olematon, kuten paljastui myöhemmin myös Bemonin kohdalla. Lähetin hänelle kuitenkin Mexicon stadionilta paljon myöhemmin kortin. Kiitin häntä tuosta valaisevasta opetuksesta, silmät avaavasta. Hän ei itsekään hypännyt sen koommin 822 cm pidempää loikkaa. Se loikka oli vahinko, joita sattuu. Huippu-urheilu on täynnä sattumia ja draamaa, haamurajoja ja niiden rikkojia, joita ei satu muualla kuin juuri suurkisoissa pienelle, äärimmäisen valikoituneelle ihmisryhmälle, ja tietyn lajin harjoittajille. Siihen on oltava myös riittävän pitkät koivet ja sopivat geenit, oikea paikka ja aika, sopivan vaatimaton ilmanvastus ja hurmostila. Huippujen varaan rakennettu myytti Tilastollinen todennäköisyys voittaa lottovoitto on paljon suurempi, moninkertainen, kuin voittaa olympialainen kulta Suomessa syntyneenä ja runsaasti harrastetussa lajissa. Vanhan ennätyksen rikkominen on sitäkin harvinaisempaa. Omissa EM-kisoissamme oli yksi lajin maailmanennätyksen haltija. Hän karsiutui jo alkukilpailussa, naisten moukarissa. Toinen, kymmenottelija Roman Seberle, menetti oman ennätyksenä vain muutama päivä ennen kisojen alkua. Kuka muistaa vanhoja mestareita? Alan toimittajat ja tilastonikkarit, sellaiset ihmiset, jotka saavat leipänsä urheilusta viihteenä ja massojen liikuttelijoina. Kyse on ammatista, ei sen kummemmasta. Nationalismin ylläpitäjä Kuinka kameramiehemme, ohjaajamme omissa EM-kisoissa, näytti yhtä kaikkien aikojen kirkkaita yleisurheilijaa, Roman Seberleä, televisiossamme? Ei mitenkään. Kiinnostus kohdistui tuhat pistettä vähemmän suorittaneisiin ja vaatimattomiin omiin tähtiimme, joiden matka mestaruuteen on omituisen uravalinnan tehneen ihmisen mahdottomaksi ennustetun saavutuksen tulosta, joskus tulevaisuudessa. Jonkun kuvaamana elä on illuusio ja urheilu matkii tätä illuusiota. Huippu, mikä tahansa, on aina edessä sinertävä ja siirtyvä horisontti, sininen ajatus, unelma tai illuusio jostain, jota ei oikeasti ole muuna kuin saavutuksena, josta seuraa tyhjä olo. Toimittajan aina niin koskettava ja loppuun saakka pohdittu kysymys: “Miltä nyt tuntuu?” Ja vastaus. “En tiedä vielä, mene hotelliini miettimään”. Ammattina tämä vastaaminen on jo helpompaa. Formulakuljettajalta ei kysellä turhia ja hän kiittelee tallinsa ja renkaitten vaihtajat, kiertää esitellen tuotettaan. Jäniksen perässä ryntäävät kultaisen liigan juoksijat ovat kuin ketkä tahansa raviurheilun tuotteet. Toki tämä pätee kaikkeen kulttuuriin ja viihteeseen. Kilpailu vain kovenee ja nationalistiset tunteet ovat käyttökelpoista polttoainetta. Laji ja sen sisältö ei kiinnosta, vain menetys massoja liikuteltaessa. Vasala on poikkeus Huippu-urheilijan ammatti on uravalinta vanhemmilta lapsilleen tänään omituinen ja siihen rohkaiseminenkin joukkuelajien ulkopuolella arveluttava. Pekka Vasala on poikkeus. Vuonna 1971, heinäkuussa, hän osallistui Helsingin Maailmankisoihin ja voitti silloisella SE ajalla 3.38,6 jopa tuon hetken suurjuoksijan, Kenian Kipchoge Keinon. Vielä tuolloin kaikki juoksijat eivät olleet Afrikasta tai tummia. Helsingin EM-kisoissa, jossa muuten Igor voitti pituuden, Vasala selvisi alkulohkojuoksustaan jatkoon. Loppukilpailussa hän oli yhdeksäs vuonna 1971. Ajat olivat tuolloin hieman parempia kuin tänään alkulohkostaan loppukilpailuun juosseen Niclas Sandellsin, jonka kotisivu “niclassandels.com” kertoo lisää miehestä ja hänen unelmastaan. En kerro siitä enempää. Se kun on vasta alkamassa, eikä sitä pidä pilata Ari Paunosen tapaan. Olympianäyttönsä Vasala antoi seuraavana vuonna 1972 juoksemalla Suomi-Ruotsi maaottelussa 800 metrillä uuden Euroopan ennätyksen 1.44,5 ja jääden maailmanennätyksestäkin vain 0.2 sekuntia. Ruotsalainen estejuoksija ja aikansa suuri tähti kertoi, kuinka Vasala on tuleva olympiavoittaja. Halutessaan sekä 800 metrin että 1500 metrin samoissa kisoissa. Varman päälle historiaan Loppu onkin sitten historiaa. Vasala juoksi varman päälle olympialaisissa vain 1500 metriä ja voittoaika 3,36, 3 on vieläkin Suomen ennätys. Sen sijaan maailmalla mustat miehet juoksevat nyt alle 3.30 aikoja. Vasalan menetys tuli juuri oikeaan saumaan. Samoin Lasse Virenin. Afrikan juoksijat olivat vasta tulossa. Omissa EM-kisoissamme ei ole mukana kuin yksi musta mies. Eurooppalaiset huiput eivät edusta likimainkaan maailman huippua. Kun finaali sunnuntaina juostaan, Niclas Sandells on lähellä suurjuoksijan mainetta Suomessa. Siitä matka kohti eurooppalaista maileria, 3.30 alle juoksevien alan ammattilaisten joukossa, on mahdollista jo lähitulevaisuudessa. Se on viisainta tehdä urheilijana, joka kutsutaan rahakisoihin. Suomalaisista tähän uskaltautui ensimmäisenä ja nimekkäimpänä Paavo Nurmi muuttaen Yhdysvaltoihin. Venäläinen Juri Borzakovski on tyyppiesimerkki eurooppalaisesta, joka voi menestyä myös mailerina tai puolimailerina maailmalla ja rahajuoksuissa vielä tänäänkin. Rahakisojen ulottuvilla Nämä rahakisat avautuvat suomalaisille nykyisin harvoin ja tuskin muille kuin keihäänheittäjillemme. Nyt Sandells on lähellä ammattiurheilijan unelmaa, rahakisoja ja kunnon sponsorisopimuksia. Talli hänellä varmaan jo onkin ja kilpailu jatkuu muistuttaen mitä tahansa sellaista ammattia, jossa Sandells on ehdoton massoja liikutteleva ja kiinnostava hahmo kohta muuallakin kuin Lapinlahdella. Se, että suomalaisten miesten kvartetti pikaviestissä olisi hävinnyt selvästi jamaikalaisten naisten vastaavalle kvartetille, johtuu luonnollisesti stadionimme hankalista kaarteista ja pyörivästä tuulesta, museovirastosta ja noin kahden miljoonan puuttuvasta huippu-urheilun välimereisen tuen katoamisesta Kreikkaan, Espanjaan ja Italiaan, Portugaliin ja Irlantiin. Jatkossa olemme samassa valtioliitossa, jolloin voimme ylpeillä ainakin kohtuullisesta jalkapallomenestyksestämme. Mutta se on jo kokonaan toinen asia ja unohtuu kun seuraamme sunnuntaina santanistiemme ja Sandellsin rinnalla Italian ja Espanjan jalkapallopeliä. Siinä voittaja selviää varmemmin kuin seurattaessa euron ympärillä käytävää kamppailua siitä, kuka voittaa ja kuinka paljon. Kaikki eivät ole nyt varmasti voittajia, ja tekee hyvää, että suuret massat seuraavat jalkapalloa ja olympialaisia. Rooman valtio järjesti näitä menoja kansoilleen meitäkin enemmän. Ja onneksi meilläkin Pohjolassa on omat kisamme ja museovirasto.

Roman Seberle

Vain Suomessa voi järjestää urheilun arvokisat, jossa loppukilpailuun pääsevät 12 kilpailijaa joutuvat jatkamaan karsintakisaansa vielä senkin jälkeen, kun nämä kaksitoista on jo karsittu. Naisten seiväshypyssä syntyi Helsingin EM-kisojen toisen päivän skandaali kilpailijoiden käynnistäessä istumalakon. Suomessa sellaiset ovat sopimattomia. Kello kävi ja naiset pantiin kuriin. Nämä kävelivät riman alta. Sairaskertomus Toinen toisen kilpailupäivän rimanalitus syntyi, kun suomalaiset mitalitoivomme sairastuivat jo ennen kisojen alkua. Osa astui suorituksensa yli jo ennen kuin oli ehtinyt tarttua heittovälineeseensä. Tällaista suoritusta urheilija kutsui ylisuorittamiseksi. Sitä se tietysti onkin. Yksi sadan metri finalisti ei suostunut irrottautumaan telineistään. Se oli erikoinen tapa kiusata muita kollegoitaan ja lähettäjää. Hämäys onnistui täydellisesti. Roman Seberle syntyi marraskuussa 1974 Lanskroun kansallispuiston sydänmailla Tsekkoslovakiassa. Sen kauniimpaa ja monipuolisempaa luontoa, kuin missä Roman syntyi ja kasvoi, ei maailmalta löydy. Se on tuhansien lintujen levähdyspaikka muuttomatkoillaan. Sen terveellisempää elämää, kuin mitä tuossa maakunnassa aikanaan elettiin, ja eletään edelleen, ei voi Euroopassa ajatella elettäväksi. Yhden miehen maajoukkue Roman Seberle lähestyy nyt 40 vuoden ikää. Hän kilpailee maanosansa mestaruudesta yleisurheilun kuninkuuslajissa, kymmenottelussa. Tarvittiin kokonaan uusi sukupolvi ennen kuin hänen piste-ennätyksensä rikottiin muutama viikko takaperin Yhdysvalloissa. Muutamalla pisteellä. Ihmiset näkevät valtavasti vaivaa vain muutaman pisteen tähden. Täysin turhissa ja keinotekoisissa suorituksissa. Seberle olisi parhaimmillaan voinut edustaa Suomea arvokisoissa viidessä eri lajissa ja menestyä niissä kaikissa nykyisiä urheilijoitamme paljon paremmin, valittamatta ja saamatta kramppeja, kuumetauteja, astumalla yli suorituksiaan tai katkomatta sauvojaan ennen maalia. Hänestä olisi voinut olla uusi kasvava sukupovi ylpeä kahden vuosikymmenen ajan. Sellainen idoli on arvokas kansakunnalleen. Kun itsetunto on koetuksella kansakunta hakee idoleja, herooisia sankarihahmoja, vahvoja johtajia. Kymmenottelu on nopean ihmisen kestävyyttä ja kimmoisuutta vaativa moniosaajan laji, jossa vammautuminen voi tulla yhtä hyvin heittolajeissa kuin hypyissä tai juoksuissa, harjoittelukauden monipuolisessa raadannassa. Monipuolisuus fyysisesti ja henkisesti on aina geneettinen ominaisuus, jota voidaan myös kehittää. Onko meillä menty liian yksipuoliseen ihmisen hyväksikäyttöön? Onko ihmisarvon mitta laskenut juuri tämän nykyisen talousmallimme seurauksena? Haemmeko sisällön sijasta vain sokeaa menestystä ja saalistamme sellaista, mitä emme ole ansainneet? Emmekö malta tehdä riittävästi pitkäjänteistä työtä menestyksemme eteen? Roman Seberlen kymmenottelu vaatii valtavan työmäärän ja järjestelmällisen harjoittelun, valtavasti itsekuria. Pelkkä keihään kaari tai pikamatka ei riitä. Kertooko käsite “keihäänheittäjäkansa” jotain myös lyhytjänteisestä suorituksesta ja sen laadusta? Lyhyt vauhti, pönkkäjalka ja kiskaisu, karjunta perään. Kuka sellaista jaksaa seurata ja kuunnella sen sisällöllisestä viisaudesta, filosofiasta? Hitaasti kypsyvä voittaja Ensimmäisen arvokisamitalinsa Seberle saavutti 25 vuoden iässä MM-kisojen seitsenottelussa. Nuorempana moniottelija ei voi menestyä. Lapsitähtiä ei synny. Moniottelijat tuntee jo yhteisöllisestä porukkahengestä, aikuisten miesten kypsyneestä persoonallisuudesta. Kaveria ei jätetä. Hurtti huumori säilyy läpi pitkän ja rasittavan kisan. Kymmenottelijat erottuvat yksilöurheilijoista, yhden lajin ihmisinä kentällä ja valmentautuessaan kisaan. Ilmiö muistuttaa poikkitieteistä työtä verrattuna yhden alan spesialisteihin. Valmentautuminen on sielläkin erilaista ja tulokset pyrkivät muuhun kuin karjuntaan moukarihäkissä. Seuraavana vuonna Seberlen mitaliputki jatkui Gentin sisäratojen MM-kisoissa ja Sydneyn kesäolympialaisissa. Lissabonin sisäratojen MM-kisoissa tuli ensimmäinen kultamitali vuonna 2001 ja keväällä Roman ylitti ensimmäisenä ihmisenä Götzissä kymmenottelussa 9000 pisteen rajan. Seuraava tuon haamurajan ylittäjä, Aston Eaton, täytti silloin 12 vuotta. Hän lisäsi pistemäärään 14 pistettä alkukeväästä 2012 ja voisi edustaa Suomea arvokisoissa hänkin sadalla metrillä, 110 metrin aidoissa, 400 metrillä, pituudessa, seipäässä ja lopulta kaikessa muussa paitsi ei keihäänheitossa ja karjunnassa, olutkorien kannossa. Suomen kymmenottelu on keskittynyt keihäänheittoon, jota hallitsee norjalainen ja tsekki sekä kymmenet muut kansakunnat. Millä perustein keihäänheittäjäkansa? Tsekki Vitezlav Vesely voitti Helsingin EM-kultaa myös tänään ja häntä valmensi maailman kaikkein aikojen paras keihäänheittäjä Jan Zelezny. Vuosina 1992-2006 hän voitti yksitoista arvokisamitalia. Yksikään suomalainen keihäänheittäjä ei ole päässyt lähellekään tätä suoritusta. Millä perustein Suomi on keihäänheittäjämaa tai yleisurheilumaa? Sijoituimme kaksi vuotta takaperin EM-mittelöissä pisteissä sijaluvulle 25 Euroopassa. Maailman tilastoissa olemme siellä missä jalkapalloilijammekin. Mistä tämä kertoo, kun muu Pohjola kuitenkin menestyy? Onko Euroopassa noin paljon valtioita, kysyy nyt moni. Tänään norjalainen keihäänheittäjä oli yhden sijan Suomen Ari Mannion loistavaa suoritusta heikompi loukattuaan itsensä, mutta samaan aikaan norjalaiset saivat kolme mitalia kisoistamme huomaamattamme. Oikeammin Andreas Thorkildsen ei loukkaantunut vaan poistui ystävänsä Pitkämäen kanssa herrasmiehen elkein ja myötätunnosta, yhdessä. Hän oli voittanut jo kahdeksan arvokisamitalia vuosina 2004-2011. Enemmän kuin yksikään suomalainen keihäänheittäjä, hänkin. Vain Paavo Nurmi kykenee kilpailemaan hänen kanssaan. Hän ymmärsi ystävänsä tuskan omien kisojemme paineessa. Media ei ymmärtänyt. Se on mediayhteiskunnan ongelmien ytimessä koko ajan. Urheilutoimittajien työssä tämän raadollisuuden havaitsee konkreettisimmin. Seuraavana tulevat politiikan toimittajat ja vasta tämän jälkeen kulttuurikriitikot. Tieteen ja taiteen tekijät, jotka eivät koskaan tee itse mitään. Oma mitalisaaliimme voi jäädä omissa kisoissamme, joita huiput vielä kiertävät läheisten Lontoon kisojen vuoksi, yhteen pronssiin. Mukana on vain vanhoja kehäraakkeja ja tulostaso todella surkea. Mihin tällaista itsepetosta tarvitaan? Seberle olisi Suomessa palvottu ja pilattu ihminen Roman Seberlen mitalisarja on jatkunut katkeamatta Pariisissa, Ateenassa, Helsingissä, Moskovassa, Budepestissä, Göteborgissa, Osakassa, Birminghamissa, Torinossa uudelleen Pariisissa ja nyt hän tavoitteli mitalia arvokisoissa Helsingissä ja loistavaa sijoitusta myös Lontoossa. Vielä ennen viimeistä lajia hän oli mitalin tuntumassa häntä 15 vuotta nuorempien joukossa. Arvokisamitaleja Roman Seberlelle on kertynyt vuosien 2000-2011 välillä 18 kappaletta. Kuinka monta mitalia on kertynyt samaan aikaan koko Suomen yleisurheilijoiden arvokisoihin lähetetylle joukkueellemme? Vähemmän. Mitä Seberle tekee toisin kuin suomalaiset urheilijat ja heidän valmentajansa? Miksi hän pysyy noin vaikeassa ja vammoja aiheuttavassa lajissa huipulle joka vuosi ja myös sisäratakaudella? Mikä on hänen salaisuutensa menestykseen ilman vaikeita vammoja? Miksei hän ole alkoholisoitunut, kuten vaikkapa Matti Nykänen? Miksei hän kulje reissumiehenä viihdyttäen kansaa, kuten vaikkapa Tapio Rautavaara? Miksei hän ole kansanedustaja kuten oli Lasse Viren tai Antti Kalliomäki? Opintomatkan paikka Olisiko suomalaisten urheiluvalmentajien ja ylimielisen urheilujohtomme syytä tehdä opintomatka Roman Seberlen kotikaupunkiin ja liikkua hetki sen ympäristössä, ilman päihteitä ja keihäänheittäjiämme sekä ylipainoisia moukarinheittäjiämme. Tutustua siellä asuviin ihmisiin ja samalla Seberlen taustaan, kansaan? Mitä hän mahtaa tehdä toisin kuin me täällä Suomessa? Mitä tuossa maakunnassa ja upean kansallispuiston maisemissa tehdään toisin kuin täällä meillä Suomessa? Olisiko meillä oppimista samalla myös jossain muussa, kuin kestävyysurheilun menetyksen saloissa? Miten yksi ja sama henkilö voi juosta 100 metriä 10,64, 200 metriä 21,74, 300 metriä 35,12, 400 metriä 47,76, 110 aidat 13,79, hypätä korkeutta 215 cm ja pituutta 811 cm, seivästä 520 cm. Heittää keihästä 71,18 metriä, kiekkoakin liki 50 metriä? Miksi sen on sallittu, tehty mahdolliseksi? Miksei kukaan ole voinut sitä estää? Edes oman kansamme kiusaajat, opettajat ja valmentajat? Puuttuvatko tällaiset “valmentajat” tuolta alueelta? Toki Aston Eaton oli vielä selvästi nopeampi pikamatkoilla kevään uudessa ennätyssarjassaan. Mutta se on jo toinen tarina. Yhdysvalloissa psykologiaa opiskeleva ammattilainen on myös sellaisen koulukunnan tuote, jossa mahdollisuus vilppiin on suurempi kuin kaksi vuosikymmentä huipulla pysyneen Roman Seberlen kohdalla on ollut mahdollista. Kahden vuosikymmenen aikana hän olisi jäänyt taatusti kiinni vilpistä. Kuten pääosa omista huipuistamme on jäänyt. Hokeminen on turhaa Kurinalaisuuden hokeminen on aikamme ilmiö. Saksan Angela Merkel on siinä euroalueen johtaja ja Suomi kurkkii hänen olkansa takana. Se on suomalainen tauti ja kertoo tavastamme imitoida. Talouskuri Euroopassa on joko kelvollinen toimintaohje tai pohjaan vetävä ankkuri. Nyt hoetaan samoja ismejä ja ne eivät mene perille. Sama tauti koskee huippu-urheiluamme. Vaihtoehdoton hokeminen. Kansallisia budjettejamme ja pankkeja on vaikea lähteä ohjailemaan sen enempää kuin siirtää tsekkien urheilijoita omaan joukkueeseemme yleisurheilussa. Kansalliseen itsemääräämisoikeuteen ei voi puuttua eivätkä menestystekijät ole markkinataloudessa lainkaan samat kuin politiikassa. Kunnat eivät ole nekään regionaalisia kohteita ja palapelin paloja. Niillä on myös mentaalinen ja spatiaalinen paikka elämässämme. Moniottelija ei ole yhden asian ilmiö ensinkään. Välineelliseen elämään oppinut ihminen näkee vain välineet ja ihminen sekä kunnat, valtiot, kansakunnat, ovat nekin vain välineitä. Keihäs on keihäänheittäjän väline ja keihäänheittäjä valmentajineen urheilujärjestöjen väline. Niiden oppimisella ei ole mitään tekemistä Ari Mannion ja hänen isänsä sekä Lehtimäen Jyskeen kanssa, jota kuntana ei ole enää olemassakaan. Kimmo Kinnunen valmensi pojastaan mestarin hänkin. Kaikesta häneen kohdistuneesta kiusateosta huolimatta. Politiikan teon välineet Oleellista on, että tulevana urheilusunnuntaina jalkapallo vetää italialaiset ja saksalaiset televisioitten ääreen. Jos loppuottelussa ovat, kuten jalkapallon EM-kisojen alussa kuka tahansa saattoi ennustaa, Espanja ja Saksa, talousunionin tiivistäminen ei kiinnosta sen enempää Espanjassa kuin Saksassa tuona hetkenä. Angela Merkel kun on mukana kisapaikalla. Se onkin viisasta nyt kun vasemmiston kannatus on Euroopassa nousussa ja Merkelin oma asema horjuu. On mahdollista, että Roman Seberlen kaltaisten urheilijoitten takana oli aikanaan enemmän Tšekkoslovakia ja sen järjestäytynyt urheilijavalmennus kuin nykyinen Tsekki. DDR urheilumahtina oli kokonaan muuta kuin nykyinen Saksa. Jostakin syystä kaikkien voimalajien taso on romahtanut ja moukarifinaaliin pääsi tänään Helsingissä tuloksilla, joita Neuvostoliiton hirmujen heittäessä moukaria ei olisi voinut todeksi kuvitella. Miten taantuma voi olla kymmeniä metrejä? Jotain urheilijoittemme valmentautumisessa on pahasti vialla silloin, kun tulostaso jää kauas 1980-luvun tasosta. Tai jotain oli pahasti vialla 1980-luvulla. Tuo jälkimmäinen kysymys lienee lähempänä totuutta hakeva. Urheilun ja menestyksen asemaa yhteisön ja yksilön, kansakunnan näkökulmasta, on syytä pohti mahdollisimman kriittisesti ja kiihkottomasti myös Suomessa.

Valuvikainen kaarre

Yleisurheilun EM-kisat Helsingissä alkoivat odotetusti. Stadionin jalkapalloilijoille tarkoitettua osaa oli laajennettu ja maaleja muuteltu siten, että myös suomalaiset voivat menestyä omalla stadionillaan alkavissa MM-karsinnoissa. Sitä ennen on kuitenkin pidettävä vielä Olympian kisat ja omat EM-kisat sekä seurattava jalkapallon EM-kisojen loppuottelu. Niitä luonnehtii tynkäkisojen ja valuvikojen syvä varjo. Diskauksille altis kaarre Samalla kun stadionin pallopeleillä sopivaa ilmettä korostettiin, jouduttiin muuttamaan myös juoksijoille tarkoitettua ovaalia siten, että siitä tuli aiempaa jyrkempi ja kulmikkaampi. Juoksijat ovat oppineet kaarrejuoksunsa kreikkalaiseen tapaan ja nyt siitä oli tullut valuvikainen. Valuvian saumat näkyivät rumina ensimmäisenä olmeekkien kulttuurissa ja välimereisessä maailmassa. Pallopelit eivät sopineet keihäänheittäjän vyöhykkeen stadionille muuttamatta rataprofiilia mahdottomaksi juosta lentämättä ulos keskipakoisvoiman heittämänä sisäratojen hurjassa liki mopoauton vauhdissa. Hitaille suomalaisille rata oli vielä sopiva. Samoin takavuosien Olympian kisoille ja Pohjolan kansojen välisille maaotteluille, finnkampenille. Etelä-Euroopan tulisille kiitäjille rataprofiili oli aivan liian jyrkkä ja mahdoton juostavaksi. Siinä oli betoniin valettu valuvirhe, tiesivät asiantuntijat. Sitä oli korjattu ja paikattu, hukattu miljoonia, mutta aina se vain paheni. Opittu refleksi Vuosien ja jopa vuosikymmenten saatossa opittu perinteinen laaja ratakaarre oli olmeekkikansojen geneettisesti hankkima taito. Vanhan stadionin jyrkkä kaarre oli vieraillemme vaikea ja niinpä heidät hylättiin kärjen osalta liki kaikki ratavirheiden vuoksi. Kärjen vauhtiin pystyvät huippujuoksijat, euromaiden pahimmat kilpailijamme, painalsivat vanhalta muistilta uudet stadionimme radat loikkien väärillä radoilla ja uuden oppiminen tulisi viemää heiltä epigeneettisenäkin taitona melkoisen tovin, ehkä vuosituhansia. Koko stadionin rakentaminen olisi tätä tapahtumaa varten mahdoton urakka, pohtiva alan osaajat, ammattilaiset. Pelätty yllättäjä Helsingin stadion yllättää vieraansa aina. Kun edellisen kerran siellä pidettiin arvokisat, vieraiden oli osattava uida muissakin lajeissa kuin vesiesteissä. Nuo kisat muistetaan jopa Lahden kisoja paremmin, jossa uutena taitolajina oli sauvojen ja suksien katkominen ennen maalia sen tuhannen päreiksi. Laji yleistyi myöhemmin ja tunnettiin maailmalla vanhenevan kansan dementiahiihtona, jossa sauvakävelijät eivät muistaneet minne olivat lääkelaukkunsa kadottaneet. Tavallisin paikka oli yhden pysäyksen, mahdollisimman lyhyen, huoltoasema ja siellä mahdollisimman näkyvästi, kenen tahansa dementikon löydettäväksi. Kulmikkaat ja perinteisestä ovaalista poikkeavat juoksuradat ovat uuden arkkitehtuurin ja design -kaupungin viimeisin vastaus Hockenheimin radalta formuloiden maailmasta haettuna ja idea siihen saatiin Guggenheimin tuomana luovana oivalluksena. Sen sijaintipaikka tulisi olla luonnollisesti suomalaisen urheilun Mekka, todistivat aina nopeaälyiset mediamme, joille nolojen tilanteiden selittely oli arkista työtä nettiyhteisön hoitaessa tiedottamisen. Hockenheim ja Guggenheim ovat liki sama asia, pohdittiin. Kansalaismedian, yhteisömedian ja sosiaalisen median tapaa levittää tietoa ei suuresti medioissamme arvostettu vuonna 2012. Samalla urheilun ja kulttuuriväen yhteinen rahareikä hoidettaisiin heti kisojen jälkeen. Valuvika saisi viisaan päätöksen, yhteisen kansallisen liiton, joka palvelisi toki myös yleiseurooppalaista käyttöä. Codex Laureshamensis Hockenheim on Saksan Baden-Wurttenbergin osavaltiossa sijaitseva Forssan kokoinen kaupunki, Mannheimista 20 kilometriä etelään. Mannheim ei ole lyhennys Mannerheimista, vaikka suomalaiset ovat usein sen niin ymmärtäneetkin. Sen sijaan Guggenheim, Mannheim ja etenkin Hockenheim ovat tuttuja vuodelta 769 peräisin olevasta Loschin koodeksista, jossa nimi on vielä muodossa Ochinheim. Loschin koodeksi (Codex Laureshamensis) on 460 -sivuinen historiallinen dokumentti. Koodeksissa luetellaan mm. keskiaikaiset saksalaiset kaupungit, luostarilaitoksen omitus ja lahjat. Koodeksissa on yli 1000 paikannimeä. Yli kaksi kertaa enemmän kuin suomaisia kuntia ja pitäjiä. Niissä kerättiin veroja ja huolehdittiin köyhäinhoidosta. Aluksi luostarilaitoksen turvin. Opetuskin hoidettiin samana laitoksen avustamana. Alkuperäinen Loschin koodeksi on kateissa ja vain sen osia säilytetään Baijerin osavaltion arkistossa. Sen kuuluisi sijaita kuitenkin Loschin luostarissa, jossa tämä kronikka koottiin 1170-luvulla. Se on merkittävimpien dokumentteja Saksan varhaiskeskiajan historiasta. Se poikkeaa oleellisesti siitä dokumentista, jota kuljetettiin idästä ja lähin luostarilaitoksemme sijaitsee Valamossa, Laatokan saaressa. Kun valuvirhe syntyi, kaksi kirkkoa erosivat ja kohtasivat Suomessa. Tarina on pitkä ja mutkikas, mutta selittää, miksi liian jyrkkä kaarre on mahdoton joidenkin juostavaksi. Niederlungenlied Loschin luostari (Reichsabtei Lorsch lat. Laureshamense Monasterium) sijaitsee noin 10 kilometriä itään Wormsista. Worms on Kuopion kokoinen kaupunki Lounais-Saksassa, Reinland-Pflazin osavaltiossa. Nimi on kelttiläistä alkuperää ja tarkoitti alunperin asutusta vesien äärellä. Suomessa sellainen on tavallista. Sellainen kaarrejuoksu sopi kansalliseen käyttöömme. Valuvirheitä ei syntynyt. Se on paikka johon Saksan kansalliseepos Niebelungein laulu (Niebelungenlied) sijoittuu ja siellä haetaan vuosittain eepoksen ilmapiiriä festivaalissa, joka Suomessa olisi lähellä kalevalaista festivaalia Karjalassa. Jostakin syytä tämä meiltä kuitenkin puuttuu. Se on korvattu urheilukilpailuilla, soudulla ja suunnistuksella. On syntynyt valuvirhe, jota on pyritty vuosisadat oikaisemaan. Olympiastadion ratojen omituisissa kaarteissa tämä valuvirheet on vielä betoniin valettu. Guggenheim ei mahdu sinne ilman perusteellista korjausta kalevalaiseen lauluumme ja sen festivaalihenkeen. Keihäänheittäjien vyöhykkeellä asiaa on lähestyttävä oikeassa kulmassa, keihästä vastatuuleen uittaen. Wormsin konkordaatti Worms tunnetaan meillä Suomessa luterilaisena maana tuomiokirkostaan, Kölniä muistuttavasta romaanisesta arkkitehtuuristaan. Keisari Henrik III:n aikaan vuonna 1074 kaupunki sai valtakunnankaupungin (Reichsstadt) oikeudet. Se oli vastuussa vain keisarille. Tuokin oikeus tuntuu suomalaisilta tutulta ja siihen kaarteeseen on tuvallista juosta. Tuolta ajalta ovat merkittävät tapahtumat kuten Wormsin konkordaatti, valtakunnanreformi vuodelta 1495, jolloin hajoavaa ja valuvikaista keisarikuntaa pyrittiin pitämään pystyssä. Suomessa reformista ei sovi puhua ainakaan työn yhteydessä. Me muistamme myös Wormsin valtiopäivät, jossa Martti Luther julistettiin kirkon kiroukseen vuonna 1521. Silloinkin syynä oli vaikea valuvika, joka johti myöhemmin protestanttisen maailman syntyyn. Tämäkin kertomus on pitkä ja mutkikas mutta tuloksena oli valuvika, jos kaarre on liian jyrkkä ja vauhti siihen sopimaton, juoksija huolimaton mihin jalkansa pisti. Vauhti ei juoksijaa tapa vaan äkkipysähdys, diskaus. UNESCONn suojelukohde Worms oli kauan juutalaisuuden keskus Euroopassa. Sieltä löytyy Euroopan vanhimmat synagogat. Suurin osa juutalaisyhteisöstä tuhoutui kristalliyönä vuonna 1939. Nykyisin monet rakennukset ovat jälleen alkuperäisessä asussaan. Worms on tuhottu eurooppalaisten sodissa kahdesti lähes täydellisesti. Myös toisessa maailmansodassa kaupunkia pommitettiin ankarasti. Vuonna 1991 Loschin luostari valittiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Syynä oli loistavassa kunnossa oleva valuvirheetön portti (Torhall) ja portinvartijan mökki, jotka todistavat luostarilaitoksen rinnalla Frankkien valtakunnan loistavaa, virheetöntä arkkitehtuuria, ilman valuvikoja. Se oli aikanaan todistus Lännen uudelle nousulle sekä Keskiajan arkkitehtuurille Kaarle Suuren alaisuudessa.

Uuden kulttuurin airueet

Olin juuri lukion aloittanut finninaamainen 15 -vuotias poika kun Ilkka Koivisto ilmestyi televisioon Korkeasaaren eläintarhan pohtivana intendenttinä. Koivisto kirjoitti luontoaiheisia pakinoita ja oli innostava kolumnisti sekä mukaansa tempaava televisiopersoona. Hänen kauttaan välittyi tietoa, jonka vastaanottaminen oli yhtäällä helppoa, popularisoitua, mutta samalla se jätti aina kysymyksiä avoimeksi. Ilkka Koivistossa oli samaa fundeeraajaa kuin presidentti Mauno Koivistossakin. Puusta pudonnut Ei ole sattuma, että hän sai jo vuonna 1972 työstään vaimonsa Sesse Koiviston kanssa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon aiheena evoluutio. Kirjan nimi oli “Puusta pudonnut”. Luin sen nuorena yliopisto-opiskelijana ja pidin sitä suomalaiseksi kirjaksi omituksen edistyksellisenä tuohon aikaan kirjoitettuna. Tuo aika kun oli yliopistossamme pikemminkin repivää kuin pohtivaa, uutta luovaa ja innovatiivista. Tieto Koiviston kuolemasta toi mieleeni juuri kouluajat ja uravalinnan aluksi biologiaa opiskellen ja juuri sen filosofisen rakennelman oivalluksena. Hakeuduin syksyllä 1971 Oulun yliopiston biologiselle opintosuunnalle. Siellä palattiin pänttäävään opiskeluun ja valmistuin mahdollisimman nopeasti maisteriksi voidakseni jatkaa muualla. Keskeyttäminen ei käynyt mielessä. Vanhemman lehtorin pätevyys oli hankittava maksoi mitä maksoi, silloin jo perheellisenä miehenä. Ei Koivisto valintaani toki ainut syy ollut. Hän vain oli osa tuon ajan henkeä, johon liittyi ympäristömuutosten ymmärtäminen osana ihmiseksi syntymän ihmettä. Tässä evoluutiossa ja sen pohdinnassa oli auttanut kansakoulun ajan opettajamme Eino Säisä, joka kirjailijana julkaisi samaan aikaan, 1960-luvun aikana, romaaninsa “Tummat”, “Yöstä tullut”, “Sinun nurinkäännetyt käskysi”, “Viimeinen kesä”, “Kovat piippuihin”, “Mitä me olemme” sekä “Lehtori Liljebergin”, skandaalikirjan iisalmelaisessa koulumaailmassa. Sodan jälkeinen vuosikymmen ja repivä yhdyskuntarakenteiden murros oli saapunut keihäänheittäjien vyöhykkeen ytimeen. Kun lapsia syntyi sotavuosinamme kaksi kertaa enemmän kuin nyt, heille ei löytynyt jatkossa töitä Suomesta. Kaikki muuttui, teollistui, teknistyi, uudenlaista työvoimaa tarvittiin, liikkuvaa kulkuria etelän kasvavissa taajamissa ja Ruotsissa. Aika muistutti nyt elettävää elämää ympäri globaalia maailmaa. Kulkurin ja pelurin moraali alkaa olla vallitsevana jälleen kerran. Roudan maat Kukkivat roudan maat ja niiden ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1971, jolloin luin sen jo yliopisto-opiskelijana. Se oli kuin suoraa jatkoa urjalalaisen Väinö Linnan romaanisarjalle “Täällä pohjantähden alla”. Roudanmaat televisioitiin siinä missä Linnan romaanisarjakin. Suomi kirjasi historiansa ja teki sen fiktiivisenä elokuvasarjana. Sellaisena se esitellään edelleenkin. Myös sen valheet ja virheet. Säisä palkittiin Kiriikin kannuksella jo vuonna 1965, valtion kirjallisuuspalkinnolla kolmeen otteeseen, kirkon kirjallisuuspalkinnolla, Aleksis Kiven rahaston palkinnolla, Pro-Finlandia mitalilla ja Savonia -palkinnolla vuotta ennen hukkumistaan heikkoihin jäihin matkalla mökilleen vuonna 1988. Kuulin siitä Brysselissä ja palasin seuraavan vuonna Pohjois-Karjalaan, Laatokan talousalueen rajan pirstomiin maisemiin. SE kertoi ajasta ennen sotiamme ja niiden jäljistä Sortavalan talousalueella. Junamatka Pietarista vanhaan Värtsilään vei koko pitkän päivän. Maisemat olivat kuin 1930-luvulta, luonnonniittyjä ja rehevää sellaista. Koivisto olisi ollut haltioissaan sen kaiken nähtyään. Varmasti kuka tahansa biologi tai maantieteilijä, sosiologi. Olin etuoikeutettu ja ensimmäinen Valamossa. Värtsilän tehtailla näkyivät pommituksen jäljetkin. Pietarista siirretyt venäläiset odottivat lupaa päästä takaisin Pietariin. Sitä lupaa oli odotettu kauan. Ekspressionistiset kuvat Ehkä merkittävin sysääjä kohti luovan ja innovatiivisen elämän suuntaa tuli kuitenkin kuvataideopettajaltamme Osmo Ari Armas Montolta, joka asuu edelleen Iisalmen Kotikylässä. Monton työt olivat jo 1960-luvulla ekspressionistisia ja hän käytti veistoksissaan ja installaatioissaan materiaalina puuta, kipsiä, erilaisia esineitä ja romua. Työt olivat massiivisia ja vaikuttavia, huolella tehtyjä ja viimeisteltyjä myös öljyväritöinä. Yhtä vaikuttavia töitä tapasin vasta Lapissa, Reidar Särestöniemen ateljeessa Ounasjokivarressa häntä haastatellen. Hän olisi hukkunut ateljeensa mukana, jos joki olisi rakennettu. Ei rakennettu, suojeltiin. Suojelutyössä Reidar oli mukana, luonnollisesti. Opiskelin lukiossa kuvataiteita vapaaehtoisena ja kävimme pienellä ryhmällä läpi suuriakin haasteita kolmen vuoden aikana ja samalla tutustuen kuvataiteen historiaan sekä luovan innovaatioprosessin syntyä tiimissä. Luokanvalvojanamme oli kunnianhimoinen hiihtourheilun ystävä ja myöhemmin myös jo lukioaikanamme edustusurheilijoittemme valmentaja Immo Kuutsa. Häneltä sain autooni suksitelineet ja epätoivoisen yrityksen vaihtaa palloilulajit ja keihäänheittäjien vyöhykkeen yleisurheilulajit talviseen taitolajiin laduilla. Se ei kohdallani onnistunut. Murrosikäistä ei voi manipuloida Murrosikäistä poikaa ei voi painostaa, ei maanitella, ei manipuloida. Valinta oli tehty ja siihen vaikutti eniten Koiviston ja Monton ohella lukiomme rehtori, biologi ja maantiedon salat parhaiten oivaltanut karismaattinen suuren poikalyseon rehtori Aimo Samola. Hänen toimestaan mukaan tuli nyt biotieteen mikromaailma ja sen ihmeet sekä luonnonsuojelun tulevat tarpeet. Biologina tunsi olevansa hyödyllinen ihminen. Osmo Monto sai osakseen paljon arvostusta. Hänen teoksiaan on Suomen valtiolla, Amos Andersonin taidemuseolla, Wäinö Aaltosen museossa. Valtion kuvataidepalkinnon hän sai vuosina 1972 ja 1983, hän on kunniajäsenenä niin Iisalmen kuin Kuopin ja Kotkan taiteiluseuroissa. Osmon töistä mieleen ovat jäänet valtavat tilateokset, tangoille ripustetut revityt ja räjähdyksen rikkirepimät vaatteet, joilla on myös kasvot Jugoslavian julman sodan ajoilta. Kosmos installaationa on tyypillinen hänen oivallus, jossa keinutuolilla on musta päällystakki sekä selkämyksestä kohoavat kasvot. Koulutuksen hän sai Suomen Taideakatemian kuvataideakatemiassa Sam Vannin oppilaana. Hänen työnsä erosivat täysin serkkuni Leena Luostarisen eläinhahmoista tai äitini maalauksista. Opiskelin itse tekniikan, jossa tiede ja taide olivat koko ajan läsnä ja samaa asiaa palvellen. Tänään opettajat, nuoret urallaan valmistuvat, odottavat samaa, mitä itse olin vaatimassa murrosikäisenä poikana jo neljä vuosikymmentä sitten. Täyttä vapautta sellaiseen luovuuteen, jossa viimeinkin irtaudutaan turhasta pänttäämisestä ja keksityttään asiaan. Holistinen yhteisöllisyys Näitä haasteita uudessa monikulttuurisessa, mutta myös yhteisöllisyyttä ymmärtävässä mediamaailmassamme on valtavasti, ja niiden havaitseminen ei onnistu sokein silmin. Niiden käsittely on kokonaan toinen prosessi kuin mihin takavuosien kouluopetus oli nuoria ohjaamassa. Tähän on saatava korjaus ja pienennettävä samalla luokkakokoja. Hyvä opettaja on painonsa arvosta kultaa kaiken aikaa. Se, kuka holistisen maailmakuvan opiskelijoille antaa, on persoonallisuuteen liittyvä kysymys, ei tieteenalakohtainen oivallus. Ilkka Koiviston kaltaiset filosofit biologeina olivat oiva tapa raottaa sitä ovea, jossa biologia ja luonto muodostaa vahvan perustan, jolle rakentaa kaikki muu, myös teknologia, talous, yhteiskuntatieteet, humanismi ja eettinen sekä moraalinen ymmärryksemme. Ihmisen on oivallettava mahdollisimman varhain oma asemansa osana luontoa. Se karsii turhan narsismin ja väärän egoismin, itsekkyyden ja yhteisöjen puutteen. Luonnossa ei ole koskaan yksin. Ilkka Koivisto oli antanut kaikille maailman linnuille myös suomenkieliset nimet. On hyvä tuntea kasvien ja eläinten, ötököiden nimet ja äänet, kasvuympäristöt ja omintakeiset tavat, ekologinen lokero. Se vaatii kyllä vähän pänttäämistäkin ja latinan opintoja. Se pänttääminen kannattaa aina. On hyvä tuntea ystävänsä ainakin nimeltä. Eri oppiaineet eivät saa jäädä irrallisiksi osikseen ilman, että ne yhdistetään yhteen ja samaan maailmakuvaan ja sen kokoamaan filosofiseen oppirakennelmaan. Nuori murrosikäinen opiskelija ei saa jäädä yksin ajelehtimaan valtavan mediamyllerryksen kanssa ilman sellaista ohjausta, jossa taustalla on vanhempien ja koulun antama yhteinen tuki, oli nuoren uravalinta myöhemmin mikä tahansa. Elämä on voitava ankkuroida myös silloin, kun fragmentoitunut ja pirstaleinen tieto riepottaa yhdessä hormonimyrskyn kanssa niin opettajien kuin oppilaittenkin muuttuvaa murroskulttuuria ja sen alati vaihtuvia vaatimuksia. Jos opettajat ja vanhemmat eivät ole aikuisia, eivät lapsetkaan voi sitä olla. Aikuinen ei esitä vaatimuksia toiselle aikuiselle. Vain keskenkasvuinen lapsi. Valtiojohto ei saa olla epäjohdonmukainen sekään Tavoitteet eivät saa olla epäjohdonmukaisia, eikä niitä saa ruokkia valtiojohdon suunnalta manipuloivalla tiedolla. Ne alkavat muistuttaa narsististen harhojen kanssa elävän ihmisen elämäntavasta ja sen me jo tunnemme. Se on yhteisölle vaarallinen. Niinpä, miksi meidän tulisi tukea Kreikan konkurssia, perustellen tätä tavallisen kansalaisen arjella joutua muuten maksumieheksi. Eikö näin ole ollut koko ajan ja Kreikka jo konkurssissa? Miksi näitä uhkakuvia ja pelotteita jatketaan edelleen? Miten sellainen maa voi joutua kaaokseen, joka on jo kaaoksessa? Miten sellainen muuri rakennetaan Espanjan tueksi, joka estäisi kriisi leviämisen sinne, kun se on siellä jo tänään ja meiltä odotetaan 50-100 miljardin panostusta tähän pankkien pelastusoperaatioon. Miksi Urpilainen ja Katainen ovat niin huolissaan Kreikan eroamisesta eurosta, kysyy tänään nuori toimittaja Tuoman Koukkunen Forssan Lehdessä (25.6)? Kehäpäätelmiä ja pelottelua Toimittaja vastaa itse kysymykseensä, kuten me aikanaan omassa koulussamme perustaessamme sinne Fiacko -teatterin. Se oli nuorten tapa selvitä kaaoksesta, jonka hallinta katosi vanhemmiltamme, poliittiselta johdoltamme, valtiokoneistoltamme. Se kertoi suuresta epäonnistumisesta, täydellisestä romahduksesta. Jos Kreikka eroaisi ja sen seurauksena ei syntysikään kaaosta, nykyistä kamalampaa, jos Kreikka alkaisi menestyä omalla valuutallaan, kuinka perustella itse nykyistä fiaskoa? Miten manipuloida Suomen kansaa uhilla, jotka ovat jo totisinta totta? Vai eikä Nokian osake ole jo riittävän alhaalla, työpaikkojen menetykset tulosta fiaskosta? Mitä menneen vuoden aikana on tehty oikein? Vallitseva ideologia, maailmakuva, vaatii Kreikan jäsenyyttä yhteisvaluutassa, pohtii Tuomas Koukkunen. Jos toisin olisi, jos Kreikka alkaisi menestyä toisen ideologian pohjalta, pitäisikö vanha ideologia edelleen paikkansa? Kun Neuvostovalta hajosi, kommunismi luhistui, kaatuiko se sen erinomaisuuteen? Perustellaanko hullutta lähtien liikkeelle kehäpäätelmistä ja olettaen sen olevan paras nadollinen lääke myös tautiin, joka alkoholistille on alkoholismissa itse myrkky ja sen jatkettu käyttö? Viedäänkö ongelmien selittely jälleen sivuraiteille, viekö koululaitoksemme ja sen pänttäävät aineopinnot lapset logiikkaan, jossa itse pääasiat ja suuret linjat unohtuvat ja syntyy vinksahtanut narsistinen persoonallisuus ja journalistina gonzon tuomat sivuraiteet tulevatkin pääasiaksi? Voiko nuoria tänään huijata kuten 1960-luvulla tehtiin sosialismin monenkarvaisilla muodoilla? Valtavirta puoltaa aina vallitsevaa ja jo valtavia omaisuuksia uhranneen tien käyttöä jo pelkästään oman maineensa pelastamiseksi. Saksan ja Ranskan kohdalla kyse on samasta asiasta kuin aikanaan Concorden yliäänikoneen kohdalla. Fiaskon viemisestä surulliseen loppuun saakka, maksoi mitä maksoi. Koska valtavirrat ovat olleet oikeassa, koulussa, yliopistoissa, kulttuurin ja tieteen hakiessa ulospääsyä uuden yhteiskuntamallin etsiessä paikkaansa niin lähiyhteisöissämme kuin alueellisena, kansallisena ja kansainvälisenä läpimurtonaan?

Olmeekkikulttuurin korkein veisu

“Jos te tosiaan haluatte kuulla siitä, niin ensin te varmaan haluatte tietää, missä minä synnyin ja millainen surkea lapsuus minulla oli ja mitä vanhempani tekivät ennen kuin saivat minut, ynnä muuta sontaa tyyliin Dickensin David Copperfield, mutta totta puhuen minua ei huvita ruveta kaivelemaan niitä juttuja.” Edellinen on romaanin “Sieppari Ruispellossa” saatesanoista J.D. Salingerin kirjoittamana ja Arto Schroderuksen kääntämänä vuodelta 2004. Pentti Saarikoski käänsi saman helpohkon virkkeen vuonna 1961 näin. “Jos teitä tosiaan huvittaa kuulla niin ensimmäinen juttu minkä te varmaan haluatte tietää on, että missä mä synnyin ja millanen oli mun surullinen lapsuuteni, ja mitä mun vanhempani teki ja sillailla ennen kun mä synnyin, ja muuta paskaa ala David Copperfield, mutta siihen mä en ihan totta rupee.” Ja jatko menee näin, ensin Schroderuksen käännöksenä: “Ensinnäkin sellainen on minusta tylsää ja toiseksi vanhempani saisivat varmaan kaksi slaagia per nuppi, jos kertoisin niistä jotain henkilökohtaisempaa. Ne ovat melko herkkänahkaisia kaikelle sellaiselle, varsinkin isä.” Ja sama helppo käännös Saarikosken näytteenä: “Ensinnäkin noi jutut musta ne ei ole erityisemmin hauskoja, ja toiseksi, mun vanhemmat saisi ainakin kaks kappaletta halvausta kumpikin jos mä kertoisin niistä jotain henkilökohtaisempaa. Ne on aika herkkiä kaikesta semmoisesta, isä varsinkin.” Kun teksti muuttuu myöhemmin vaikeammaksi, erot alkavat olla suurempia. Luet ikään kuin kahta eri teosta, jossa toisen kohdalla otetaan enemmän vapauksia ja tekstiä siirretään kielelle, joka on 1960-luvun alun nuorison käyttämää. Toki sitä hakee myös Salinger itse, mutta käyttäen slangia, jonka kääntäminen on ammattinsa osaavan runoilijan työtä. Oleellista on, että jokainen kulttuuri poimii helpostakin asiasta itselleen sopivamman ja ratkaisevaa on imitoivan kulttuurin kyky muuttaa tekstiä itselleen sopivimpaan muotoon. Alkuperäistä parempi on taidetta Saarikoski oli aikansa nero kielen käyttäjänä ja kääntäjänä. Hänen käännöksensä Sallingerin tekstistä on alkuperäistä parempi. Ei J.D. Sallinger noin hyvää tekstiin kyennyt kuin mihin Saarikosken käännös johdattelee suomalaisen lukijan. On ollut siis syytkin kääntää se uudelleen. Tässä tapauksessa väite siitä, että viina olisi tuoksunut tekstin läpi, on pelkkää panettelua. Pentti Saarikoski syntyi Impilahdelle vuonna 1937 ja kuoli Joensuussa vuonna 1983. Sallingerin tekstiä kääntäessään hän oli tuskin 23 vuotta vanhempi. Ei hän toki vielä silloin ollut alkoholisti. Sellainen hänestä tuli vasta vuosikymmen myöhemmin. Jos hän olisi ollut nainen, muutama vuosi olisi riittänyt. Wahren keskus Tein kävelylenkin hiljaisessa Forssassa Loimijokilaaksoa noin viiden kilometrin matkan ja torialuetta kiertäen aina Wahrenin puistoon saakka. Juhannuksen jälkeen kaupunki on aina hiljainen. On alkanut hiljainen toipuminen. Puisto on siisti, juhlinta on tapahtunut muualla. Hukkuneita naarataan nyt sama määrä kuin aina ennenkin. Pysähdyin Wahrenin patsaalle. Hänen rintakuvansa tuo mieleen vanhuksen, ehkä noin 70-80 vuotiaan väsyneen miehen. Takana on taistelut Jokiosissa tehtaan paikasta, kokonaan uuden rakentaminen Tammelan kunnan puolelle, korpeen. Tuhansien työpaikkojen järjestelyt ja uuden yhdyskuntarakenteen luominen tyhjästä. Joen patoaminen on yli 3000 vuotta vanhaa osaamista. Suomeen se saapui paljon myöhemmin. Tämä ohella Wahrenin kerrotaan osallistuneen miltei kaikkeen mahdolliseen maan ja taivaan välitä alkaen pankkimaailmasta ja edeten sosiaalipolitiikan saralle, terveydenhuoltoon ja matkoihin maailmalle aikana, jolloin lentokonetta ei ollut ja laivat seilasivat pääosin tuulen kuljettamana. Matkoillaan hän törmäsi jade veistoksiin museoissa ja oppi uuden tavan ikivanhasta kulttuurista kuljettaa kiviä pitkiäkin matkoja Maatalous sai sekin uutta potkua Etelä-Hämeessä ja punatiilen ohella maalejakin alkoi löytyä harmaan maiseman virikkeiksi. Naiset alkoivat tehdä värjäystyötä samalla kun kutoivat ja kehräsivät. Kallis jade muuttui laisiksi ja opit haettiin Pietarista. Tiet olivat hevospelillä liikuttavia ja maailma kovin vaatimaton valuuttakeinottelulle, euron tai markan kelluttamisella. Mitään ei ollut valmiina, ammattinsa osaavia ihmisiä ei koulutettu ammattioppilaitoksissa. Kaikki oli vielä kovin alussa 1800-luvun Suomessa ja Etelä-Hämeessä. Kestävästä kehityksestä ei puhuttu ja työväenliike saapui sekin vasta hieman myöhemmin Forssan kokoukseen, vihreä liike vielä myöhemmin. Kolmen vuosikymmen ihme? Teollisuuspatruuna syntyi vuonna 1814 ja kuoli vuonna 1885. Forssassa vietetyt vuodet olivat kuitenkin tästä paljon rajallisemmat ja loppuaika oli myös jo sairaalloisen miehen elämää. Muistomerkin mukaan niitä kertyi kuitenkin runsas kolmekymmentä. Kolmen vuosikymmenen aikana ei luonnollisesti yksi mies kaupunkia perusta ellei sellaiseksi lasketa kuninkaallisia, joiden kohdalla metropolin perustaminen on yhden käynnin yhteydessä suoritettu juhlallinen julistus. Wahren ei ollut kuningas. Kulttuuriimme kuuluu omalaatuinen tapa siirtää historiaa ja merkittäviä tapahtumia henkilöiden ne ja hakien tätä kautta niille myös omassa ajassamme kiusallista ja usein monella tavalla vinksahtanutta individualistista harhaa. Kun tämä menee palvonnaksi syntyy narsistisia tautejamme, joista nämä illuusiot kaupunkien rakentajista tai sotiemme johtajista kertovat. Viina himo tuo narsistiset taudit lähemmäs jokaisen kansalaisen ihmeiden tekijän neroutena. Moni nero onkin oikeastaan vain alkoholistina tunnettu. Suomessa kun nerous ja luovuus liitettiin jo varhain päihteisiin ja sen myrkytystiloihin, hulluuteen. Syntyi 180 asteen virhe. Päihteillä kuului karkottaa hulluutta tehtävään valittujen hengenmiesten toimesta, eikä päinvastoin. Mannerheimin retket Kun Mannerheim aikanaan palasi Pietarista Suomeen, jo eläkeiän saavuttaneena, hänen valintansa valkoiseksi kenraaliksi ja talvisodan Marskiksi oli monen mutkan takana, eikä hän ollut toki itsestään selvä valinta. Sotamme olisi toki käyty myös ilman häntäkin ja merkittävin vaikutus hänellä oli ehkä sittenkin vuonna 1944, jolloin juuri hänen taustansa tsaarin ajan kenraalina vaikutti välirauhaan ja vetäytymiseen sodasta. Jos valinta olisi osunut hyvin suomalaiseen kenraaliin, tämä vaihe olisi ehkä ollut meille toiseen lopputulokseen johtava. Luojan kiitos meillä oli Marski. Kun jalkapalloilijat juoksevat maanosansa mestaruudesta 31 pelin verran, mukana on aina henkilöitä, jotka ovat enemmän kuin muut pelaajat yhteensä. Kun jäljellä on enää mitalipelit, nämä näkyvimmät sankarit ovat vielä löytämättä. Nyt heidät on etsittävä joko euromenestyksestään kansakuntina synkän maineen saaneista välimereisistä kulttuureista tai vaihtoehtoisesti luottaen vielä Saksan esittelevän meille jotain poikkeuksellista. Brittien voittokaan ei tuo meille eurokansalaisille nyt oikein uskottavaa herooista sankarikulttia. Espanja ja Portugali pelaavat liian hyvin, jotta ne voitaisiin sivuuttaa lahjattomia ja laiskoina. Stereotyypit eivät nyt toimi ja meidän on ehkä hyväksyttävä taas yksi Alonso lisää sankareittemme joukkoon. Tuhatvuotinen kultti ja kulttuuri Sankarikultilla on oltava jotain yhteistä siihen taustaan, jossa jalkapallo aikanaan syntyi ja jonka tyypillisiä piirteitä olivat valtavat monumentaaliset ihmishahmot ja etenkin niiden päät, liki negroidista rotua esittelevät teokset. Tämän ohella kulttuuriin kuului jade -veistokset ja luonnollisesti kumi, kyky pelata jalkapallon tapaista peliämme sekä tähän tarkoitukseen rakennetut kultti- tai uhripaikat. Wahren ei ymmärtänyt niiden merkitystä tuoda ne Forssaan ennen muuta Suomea. Tuskin niitä olisi täällä edes otettu vastaan, kumipalloa ja typerää maalia. Olmeekit oli ensimmäinen kansa, joka loi merkittävän korkeakulttuurin Keski-Amerikassa. Tolteekit, mayat ja asteekit saivat heiltä vaikutteita siinä missä myöhemmin koko läntinen maailmamme. Imitoivalla alusmaalle kirjoittaminen, maalaaminen ja veistäminen on oltava kuin salarakkaan esittelyä. Väärän puun takaa ja salaa, huomaamatta, kierolla tavalla vanhaan keitokseen lisäten. Sen sijaan uuden organisaation ja kokonaisen kulttuurin, pallopelin, tuominen on jo kokonaan toinen asia ja vaatii vuosikymmenisen uurastuksen. Olmeekit osasivat tämän muita kulttuureja paremmin. He eivät kadonneet minnekään vaan muuttivat muotoaan kuten liskot aikanaan linnuiksi. Virustartunnan tapainen ilmiö Parhaiten me tunnemme heidät juuri valtavista kivipääveistoksista, jotka esittävät heidän päälliköitään. Heillä oli esitellä meille päällikkökulttuuri, valtiomainen hallinto, keskitetty johto, arkkitehtuurin jättimäisyys, markkinat ja pallopelit, matematiikka ja kalenteri, kastelukanavat ja vesijohtoverkostot, jadeveistokset ja naisjaguaarijumalat. Kaikki tämä kukoisti jo 1500-2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Oikeasti jo paljon tätä ennen. Silloin se vain saavutti huippunsa. Olmeekkien seremoniakeskukset eivät juurikaan poikkea oman aikamme jalkapallostadioneista. Kun pelin kulkua ja sen viisautta kuvataan, se muistuttaa monella tavalla olmeekkien pyhää rituaalia. Kulttuuri siirtyi liki suoraan zapoteekkien ja mayakansan korkeakulttuureihin. Joskus pelit olivat rajuja ja niiden yhteydessä hävitettiin olmeekkien taidokkaita veistoksia ja monumentaalitaidetta. Tarvittiin melkoinen määrä miehiä ja aseita pitämään hullaantunut kansa aisoissa. Lontoon kisat vaativat nekin melkoisia järjestelyjä. Olmeekkien kulttuuri levisi etenkin sotaretkien, siirtolaisuuden ja olmeekkitaiteilijoiden mukana. Toki myös tuon ajan palvotut urheilijat ja päälliköt levittivät etenkin pallopelejään jo vuosituhansia takaperin myös merten takaisille saarille ja mantereille. Kumista puutetta Kaikkialla kumin saaminen ei ollut mahdollista ja niinpä pallon muotokin saattoi muuttua. Mukana oli aina myös uskonnollista lähetystyötä, olmeekkityylin imitointia muualla ja luonnollisesti kauppaa. Meni vuosituhansia, ennen kuin jade ja oksidiaani levisi Suomeen yhdessä pyöreän kumista tehdyn pallon kanssa. Sen sijaan matematiikka ja kirjoitustaito levisivät nopeammin ja erityisen nopeasti maatalous, etenkin kaskiviljely Savossa sekä vesien patoaminen, kykymme polttaa viljasta jumalallista juomaa aluksi päälliköiden ja rituaalimenojamme johtaneiden hengenmiesten juomaksi. Myöhemmin pahojen henkien karkottamiseksi tarkoitetut juomat ja nuotiotulet, monenkirjavat taikuudet, erkaantuivat alkuperäisestä tehtävästään ja pallopelin osaaminekin jäi latinokulttuurin omimmaksi olmeekkikulttuurin ihmisen jalostamaksi jumalalliseksi ihmeeksi monine seremoniamenoineen. Alusmaana Suomen jäi oikeastaan vai taikajuoma ilma sen suurempaa taikuutta.

Kielletty keskustelu

Lääketieteen ja kirurgian tohtori, toksikologian professori kirjoittaa Helsingin Sanomien juhannusaaton vieraskynän yliön. Hän puhuu viran puolesta eikä moralisoi. Professorin mukaan alkoholi on Suomessa tabu ja siitä ei saa puhua pahaa. Kun alkoholin käytön syitä ja etenkin sen seurauksia tutkitaan, ne löytyvät aina muualta kuin etanolista, alkoholista myrkkynä. Terve ihminen poikkeus Forssan Lehdessä (22.6) Erkki Kaakinen kumoaa vanhan viisauden, jonka mukaan viina on viisaiden juoma. Alkoholin aiheuttamat vahingot ovat niin mittavia, ettei niistä viisainkaan kansantalous enää näytä selviävän. Kaakinen luettelee ne mahdolliset sairaudet, joihin alkoholi ei ole syyllinen tai ainakin osasyyllinen. Niitä löytyy puolenkymmentä. Niistäkään tutkijat eivät ole yksimielisiä. Alkoholin kulutus on kasvanut Suomessa 50 vuoden aikana yli nelinkertaiseksi asukasta kohden, ja nyt se alkaa olla jo keskenkasvuisten lastenkin käytössä yhtä yleistä kuin omana lapsuutenani juopottelevien miesten elämän liki ainoana sisältönä. Silloin sitä paheksuttiin yhteisön sisällä. Ei enää. Yhteisöäkään kun ei enää ole. Nyt yhteisöön liittyminen ja sen täysivaltainen jäsenyys edellyttää alkoholismia. Jopa parhaat tutkijat ja uuden löydöksen innovaattorit alkavat olla etanolirottia. Johtajan aggressiivisuus edellyttää etanolin antamaa uhoa ja sosiaalinen rohkeus syntyy myös tätä lääkettä käyttäen. Raitis ihminen on poikkeus ja outo tapaus, eristetty yhteisöstään. Sosiaaliset tilanteet vaativat alkoholin käyttöä myös sellaisen kulttuuriin jäseneltä, jolle alkoholi ei sovi lainkaan myrkkynä. Ura etenee vain uiden alkoholissa. Syrjäytymisen suurin syy Kun puhutaan syrjäytymisestä, sitä etsitään kaikesta muusta, mutta ei päihteistä. Vielä heti takaperin meillä ei ollut näiden syiden etsijöitä lainkaan. Siis sitä ammattikuntaa, joka ei näe tai tunnista alkoholin aiheuttamia vammoja. Vielä oman lapsuuteni aikana ne kyllä tunnistettiin ja niihin myös puututtiin. Viina viisasten juomana tarkoitti pidättäytymistä myrkystä. Harvoin yhteisöstä niin viisasta löytyi, joka ylitti tuon rajan, jossa viinaan vaadittiin. Nyt vähäisimmät vätyksetkin saavat siitä kaiken viisautensa. Alkoholi johtaa aina lopulta huonoon itsetuntoon, aggressiiviseen käyttäytymiseen, narsismiksi kutsumiimme luonteenpiirteisiin, perheiden hajoamiseen. Nämä vammat alkoholin aiheuttamina ovat suomalaisen pahoinvoinnin ensimmäinen syy eikä niitä pidä piilotella professorin Tuomiston mukaan toissijaisilla syillä. Tämän syyn kertomien on kuitenkin Suomessa tabu. Miksi? Onko syy elitistisen kulttuurin yläpäässä? Syntyikö lopulta niin viisaita lääkäreitä, insinöörejä, tuomareita, joille etanoli oli oikea myrkky ja tapa hakea selitystä elämälleen, elämän tuskalleen? Keskushermoston riippuvuus Alkoholiin kuuluu aina riippuvuus ja keskushermoston muutokset. Käyneitä rypäleitä ja rusinoita, niiden tisleitä juoneet kulttuurit, ovat geneettisesti sopeutuneet etanoliin. Myrkkyä kestämättömät ovat vuosituhansien saatossa kuolleet. Tämä valikoituminen veisi meillä aikaa tuhansia vuosia siinä missä Etelä-Amerikan intiaanien tai napa-alueiden inuiittien kohdalla. Heidän kulttuurinsa rappeutui valkoisen miehen etanolin seurauksena. Ruotsin kuninkaat pyrkivät estämään tämän kehityksen Suomessa kieltämällä nälkävuosina viinan polton kokonaan. Pieni pohjoinen kansa kun oli vieraantunut niistä myrkyistä, joita ruotsalainen kuningashuone käytti. Kieltolait eivät kuitenkaan auta silloin, kun mukana on jo riittävä määrä säännöllisen käytön riippuvuuden hankkineita etanolirottia. Etanolin vaikutuksia tutkitaan laboratoriossa rotilla. Hetkellinen ryhdistäytyjä Alkoholin käyttäjä pyrkii ryhdistäytymään tilanteissa, jossa vaaditaan hetkellistä tarkkavaisuutta. Tämä on tunnettu aina ja sen huomaa alkoholistin kohdalla. Näin tilapäinen terästäytyminen lisää suorituskykyä, mutta katoaa välittömästi vaikkapa liikenteessä, kun eteen tulee yllättävä tilanne. Nämä tilanteet ovat niitä, joissa pienikin alkoholimäärä veressä vie kuolemaan ja vammauttaa etanolin käyttäjän ohella ulkopuolisia. Meille sattuu pelkästään pään alueen vammauttavia kaatumisia noin 15000-20 000 joka vuosi. Meitä syntyy vain 60 000 vuosittain. Joka kolmas meistä vammautuu ja syy on pääsääntöisesti alkoholissa. Jotkut kuitenkin puoltavat edelleen rajoja, jossa alkoholi alkaisi olla vaarallista myrkkynä liikenteessä. Tätä professori Tuomisto pitää käsittämättömänä. Kun näin kirjoittaa alan ehdoton guru, siihen on syytä suhtautua vakavasti. Ajokyky huononee nimenomaan yllättävissä tilanteissa. Näissä tilanteita pienkin alkoholimäärä on vakava koordinaatiota heikentävä myrkky. Syntyy virheitä joko ylireagoiden tai alisuoriutuen. Työpaikoilla hetkellisesti ryhdistäytyvät alkoholistit ovat pääosan ajasta alisuorittajia. Sama havainto on mahdollista tehdä missä tahansa suomalaisessa arjen elämässä. Kun suorituspaineet ovat nykyisin kasvaneet, hetkellinen ryhdistäytyminen ei riitä, alkoholi on pääsyy kehnoihin suorituksiin ja myös väsymiseen, masennukseen, poissaoloihin ja aggressiiviseen käyttäytymiseen, epäsosiaaliseen empatian puutteeseen jne. Kaikkea tätä pyritään selittämään muulla, mutta ei alkoholilla ja sen vaikutuksilla, pitkäaikaisilla neurologisilla muutoksilla, toksikologisilla tiloilla. Persoonallisuuden häiriöt ja muutokset Alkoholi lisää ihmisen erinomaisuuden tunnetta ja aggressiota. Samalla vähenee kyky kuunnella muita, myötäelämisen kyky katoaa. Tämä on tuttu ilmiö työpaikoilla, kotona, kaikkialla Suomessa. Alkoholisti puolustaa tätä oikeuttaan kuin lapsi lelujaan hiekkalaatikolla, kirjoittaa professori Jouko Tuomisto. Häntä tukee koko alan teollisuus, kuten tupakan kohdalla aiemmin. Jopa tutkijat ovat puhumassa kohtuukäytöstä, joka kemikaaliviraston näkökulmasta on omituista, käsittämätöntä. Kohtuukäyttö kun olisi enintään jälkiruokalusikallinen olutta ja teelusikallinen viiniä. Elintarviketoksikologia turhaa puuhastelua? Elintarviketutkimuksissa noin joka viides pitää lisäaineita elintarvikkeissamme vakavana vaarana terveydelleen. Puhumme puhtaasta suomalaisesta ruuasta. Muutamat aineet aiheuttavat toki allergiaa, mutta yhtään kuolemantapausta ei tunneta, kirjoittaa Tuomisto. Sen sijaan alkoholi aiheuttaa välittömiä ja välillisiä kuolemantapauksia noin 5000 joka vuosi. Miksi tämä sallitaan? Jotkut järjestöt ja instituutio elävät ihmisten pelottelusta. Tällöin olemattomat pelot ovat käyvempiä kuin todelliset uhat. Nämä instituutiot eivät halua puuttua suin surminkaan oleelliseen. He kun tarvitsevat suuren yleisön tuen, alkoholia “kohtuullisesti” käyttävän kansan. Näin nyrjähtäneen yksilön vapauden kautta on menty toiseen äärimmäisyyteen, päättelee professori Jouko Tuomisto. Itse näkisin toisenkin suuren linjan. Meillä on ollut aiemmin vahva sosiaalinen kontrolli ja yhteisöllinen sosiaalinen pääoma turvanamme. Gemeinschaft -tyyppinen yhteisöllisyys, jonka purkaminen on ollut eduksi sille metropolikulttuurille, jossa yhteisöllisyys on valvojana ongelmallista. Tämä Gellesschaft -tyyppinen rakenne on nykyisin vielä purkautunut individualismin valheelliseen kaapuun pyrkien eristämää yksilöt toisistaan. Tässä etanoli ja päihteet ovat käypä väline, mutta myös keino lisätä niiden käyttöä. Oleellista on kuitenkin se, että professori Jouko Tuomisto on toksikologina ehdottoman oikeassa ja on herättämässä uinuvaa kansakuntaa väärästä ja hyvin vaarallisesta unesta. Onko meillä varaa vielä tänään pitää tabuna tätä kemikaalia ja sen aiheuttamia yhteiskunnallisia kustannuksia, puhua sen vierestä, kysyy alan varmasti arvostetuin toksikologian professori. Oikein hyvää Juhannusta

Mediajulkisuus ja vaikeat aiheet

Helsingin Sanomissa (21.6) on kirjoitettu aiheesta, joka liittyy media-ajan ilmiöihin. Vaikeista asioista, lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, on kirjoitettava, tragedioista ei voi vaieta, mutta samalla vastuu uutisten vaikutuksista on tunnistettava. Artikkelissa päätoimittajat myöntävät, kuinka imitointi kulttuurina on olemassa, diffuusio leviää, mallia veriteoista voidaan toki ottaa, mutta ajatus kontrolloida ikävien asioiden uutisointia on mahdotonta sekin. Imitoiva johdonmukaisuus Suomalainen kulttuuri on imitoiva, alusmaan kulttuuri. Olemme euron jäsen toisin kuin Tanska, Norja ja Ruotsi. Keihäänheittäjien vyöhykkeeltä ei synny jalkapallon taitajia. Olemme imitoineet toisenlaisia taitoja. Toki toisinkin olisi voinut käydä. Kun kyseessä on ihmisten pahoinvointi, siitä on kerrottava. Oleellista on siis pikemminkin vastuullisuus uutisoinnin sisällöstä ja laadusta kuin uutisoinnista pidättäytyminen ja palstamäärää pohtien. Uutisoinnilla kun on myös ennaltaehkäisevä vaikutuksensa. Toisaalta otsikot on tehtävä siitä mitä maassamme tapahtuu. Ei niiltä voi sulkea silmiään edes päämediamme Helsingissä. Kun kysymykset tehdään nekin oikein, saadaan varmaan myös vastauksia, vaikkei ne ehkä aika miellytäkään. Yhteiskunnallinen epäkohta - mutta missä? Päätoimittajat näkevät ongelman yhteiskunnallisena epäkohtana, jossa ilmiö ja sen julma luonne on pienyhteisöjen lähipiirin sisäinen ja sitä järkyttävä. Ilmiötä ei voi sivuuttaa olankohautuksella. Perhesurmien kaltaisten tekojen hirveys on tuotava esille mutta tietyllä pieteetillä, joka ei voi liittyä palstalukuun. Veriteoilla ei saa mässäillä ja Breivik on norjalaisten tapaus ja Muncin huuto vuonojen rannoilta. Halden ja sen suunnistajat on ihan eri paikka kuin Joensuu ja Kalevan Rasti, peräkylät Suomessa. Kyllä ne sopeutuvat metropolipolitiikkaan ja sinne mahtuu sopivasti yksi kunta, jonka rajat ovat samat kuin kolmen maakunnan rajat Uudellamaalla. Mutta mistä tulevat Oravikylän urheilijat, ihmettelee 50 vuotta urheilua selostanut toimittajalegenda Bror-Erik Wallenius. Bubi on Kruunuhaan poikia. Niin ovat poliitikkommekin kokoontuen toimittajineen Kallen krouvissa tuntematta kuka oli Kuningas Kaarle XII, Haldenissa menehtynyt, luultavasti suomalaisen hämäläisen, tammelalaisen talonpojan luodista, kymmenien vuosien seikkailun jälkeen, Turkissa välillä viruen ja paleltuen paluumatkalla Norjan pakkasissa suuren Pohjan sodan sankarina ja perheen nälkiintyessä ison vihan Suomessa. Surmaajan motiivia ei pidä kysellä Tutkija Minna Nikusen mukaan on varottava etenkin eläytymistä surmaajaa ymmärtävällä tavalla. Tämä saattaa ruokkia imitointia eniten. Medioitunut yhteiskunta antaa mahdollisuuden tuoda esille pettymystään omaan elämään juuri tiedotusvälineiden kautta. Etenkin sosiaalinen media on täynnä näitä purkauksia. Siellä ne jäävät suljetun yhteisön sisäisiksi, eikä niillä ainakaan näyttäisi olevan huomiotalouden antamaa näkyvyyttä. Niiden merkitys onkin pääosin toisaalla. Kuten Kaarle XII “Rautapään” seikkailuilla sekä sodilla Suomen kohdalla ja unohtaen Ruotsin ja sen kertomat historiamme sadut. Alusmaalla ja emämaalla kun ei ole samaa historiaa ensinkään. Näkökulma kun muuttuu 180 astetta. Mikä ihmeen diffuusio? Diffuusiseen imitointiin liittyy aina mallioppimisen käytäntö. Reaaliaikaisessa imitoinnissa tämä tapahtuu usein kuitenkin 180 astetta eri tavalla. Niinpä siellä sähköisen median käyttäjä saa vastauksen viestiinsä jo ennen kuin itse kysymys on edes päässyt muotoutumaan hänen mielessään. Ei sellaiselta voi kysyä motiivia, miksi? Ei hän tiedä. Kun kyseessä on manipuloiva, hänelle tarkoitettu mainosteksti, ilmoitus ja hakukoneiden tapa operoida tekstillämme, kirjoitusvirheiden korjaus huomaamattamme, pidämme sitä harmittomana. Sen sijaan vaarallisempi viestitys, jossa reaaliaikaisuus on mukana, on vähemmän tutkittua vaikka sen vaikutus oppimiseen tunnetaankin. SE muuttaa käyttäytymistämme, mutta ilman diffuusiota ja sen edellyttämää motiivia. Tai ainakin sen kuvitteellista, selittävää logiikkaa. Kun tein toista väitöskirjaani, tämän kohdan ymmärtäminen oli monelle yhtä vaikeaa kuin suhteellisuusteorian. Ilmiö kun muistuttaa juuri sitä. Niinpä se jätettiinkin vain alaviiteeksi ja mukana ovat myös asianmukaiset kirjallisuusviittaukset. Ei hermeneuttinen eikä lineaarinen ilmiö Kun lapsi oppi ensimmäisen sanansa, hän ei kykene vastaamaan, miksi juuri tuon sanan ja symboloiden vaikkapa äitiä? Ei vaikkapa isää tai nälkää? Reaaliaikaisilla prosesseilla ei ole samaa motiivia kuin diffuusisiksi kokemillamme ja toinen toistaan seuraavilla tapahtumillamme etenkin, kun sana on laatujaan vielä ensimmäinen ja sen syntyä ei sido muut oppimamme kielen käsitteet. Geenejämme ei ole edes rakennettu ymmärtämään tätä prosessia ja teemmekin koko ajan päätelmiä vain lähiyhteisön kautta “miltä maailma näyttää“ logiikallamme ja jo valmiilla symbolirakenteella. Vastuullinen tiedottaminen ja taustojen laajempi ymmärtäminen on vaativaa mediaosaamista etenkin juuri julmien veritekojen yhteydessä. Internetin sisällä leviää kirjoituksia, joissa vastuu ja sen kantaminen ei ole ensimmäinen eettinen ohjenuora. Kun perinteinen ja diffuusinen tiedottaminen on asiantuntijoiden suorittamaa, heidän kauttaan suodattuvaa ja mahdollisesti myös toimenpiteisiin johtavaa, sen merkitys on uudessa reaaliaikaisessa tiedon leviämisessä erityisesti juuri printtimedian kaltaisten taustoittavien tiedottajien vastuulla. Sitä kieltä me ymmärrämme ja voimme pysähtyä hetkeksi myös pohtimaan sen emotionaalista merkitystä rationaalisen rinnalla. Luettu sana kun on aivan eri viesti kuin näkökenttäämme tulevat kuvat ja korvien kautta saamamme viestit. Jos muutan nyt yhdenkin sanan, se muuttaa koko viestin sisällön. “Spatiaalinen diffuusio” on eri asia emotionaalisena kokemuksena kuin “alueellinen leviäminen“. Jos kumpaakaan sanaa ei ymmärrä, jutun informaatioarvo on niukka, mutta ei kuitenkaan olematon. Jos se saa liikkeelle, avaamaan Googlen, sen merkitys on jo huomattavan suuri. Informaatiovirrat ja niiden käyttö on lukijan vastuulla. Maalausta tulkitaan symboliviestinä aivan eri tavalla kuin lyyristä tekstiä tai proosaa. Kysymys, miksi maalasit taulun etkä kirjoittanut kirjaa, on mahdottoman vaikea vastattavaksi. On mahdollista, ettei maalaajalla tai kirjoittajalla ole motiivia, jonka hän kykenisi tyhjentävästi kertomaan, olemalla samalla itselleen rehellinen. Eri toimittaja printissä ja sähköisen median osaajana Näin myös surullisissa tragedioissa printtimedian merkitys on muuttunut takavuosien mediatehtävästään eettisesti pienyhteisöä ymmärtäväksi. Näin silloinkin, kun sähköinen media on sielläkin keskiössä. Toimittajat vain ovat erilaiseen tehtävään kouliintuneita osaajia. Facebook ja blogi eivät ole vanhan koulukunnan kolumnistin työtä ensinkään. Niinpä printtimediassa on mahdollisuus hakea asiantuntijoiden lausuntoja, etsiä myös kansalaisten surutyöhön sopivia välineitä sekä helpottaa etenkin lasten kohdalla äärimmäisen poikkeuksellisten mediailmiöiden käsittelyä. Lasten on mahdotonta suhteuttaa internetin ja sähköisen median usein mallioppimista korostavia prosesseja arkielämänsä lähiyhteisöön. Näin myös tapaukset, jotka ovat äärimmäisen poikkeuksellisia, julmia veritöitä, on voitava suhteuttaa todelliseen reaalielämäämme, jossa väkivalta on koko ajan kasakuntamme sisällä kuitenkin pääsääntöisesti vähenemässä. Lapsen turvallisuus ei saa rikkoutua satunnaisen ja lapseen kohdistuvan julman verityön seurauksena. Mediatyön suuria haasteita Yksikin medioissa virheellisesti hoidettu julma, lapsiin kohdistuva verityö voi uuden sähköisen viestinnän seurauksena jäädä lapsen koko elämää varjostaviksi pelon ja trauman lähteeksi. Myös herkimmät aikuiset reagoivat tavalla, jota medioissamme olisi syytä pohtia tutustumalla uuden reaaliaikaisen sähköisen median ilmiöihin ja merkitykseen niin sosiaalisina kuin psykologisina, yhteisöjä ja yhteiskuntaamme muuttavina, lastemme mukana kulkevina päivittäisinä uusina lähiympäristömme muuttajina. Toinen tyypillinen vaikea asia liittyi kansanedustajan saamaan sakkotuomioon ja siitä syntyneeseen kohuun. Sen yhteydessä edustaja syyllistyi arvostelemaan tuomareita todeten heidänkin olevan ihmisiä eikä ratkaisut aina Jumalan sanaa. Eläköityneen ihmisen vapaus Kun ihminen pääsee virastaan eläkkeelle, hänestä tullee usein yllättävällä tavalla rehellinen ja avoin. Niinpä Suomen Kuvalehdessä arvostettu emeritusprofessori Erkki Aurejärvi kertoo, kuinka tuomareille ei koidu kielteisiä seuraamuksia pieleen menneistä päätöksistä. Hän kertoo, kuinka oikeuslaitosten jutuista on tullut monimutkaisia ja niihin ei ehditä kunnolla perehtyä. Tietoyhteiskunta ja kansainvälistyminen kiusaa sielläkin. Professorin mukaan tuomarit eivät voi muistaa kaikkia annettuja lausuntoja, suuria sivumääriä ja helpointa on mennä sieltä missä aita on matalin, hylätä syyte tai kanne. Kun tuomari käyttää kontrolloimatonta valtaa, hän voi olla raadollinen, kertoo professori Aurejärvi. Hän jatkaa, kuinka on kamalaa, kun tuomiot voivat olla sattumanvaraisia. Eikä siitä seuraa mitään vaikka tuomio menisi päin mäntyä, suorana lainauksena (SK 21.6). Korjauksena professori pitää vaikkapa parempaa julkista kontrollia, angloamerikkalaista käytäntöä, jossa nimet julkistetaan, myös tuomarien. Tuomari ei saisi piiloutua anonyyminä valtavan instituution taakse ja sen suojiin. Eikä suojella sitä myöhemmin hierarkisella arvovallalla, kun joku kertoo sen olevan myös täynnä mahdollisia virheitä, joissa tuomiot menevät päin mäntyä, professoria lainaten. Järkevä asianajaja neuvookin asiakastaan varomaan kannetta, joka menee rutiineista poikkeavaan ongelmajuttuun. Häviämisestä kun tulee vain suuria kulueriä. Rutiinijuttu kyllä hallitaan, kuten pahoinpitelyt, varkaudet, petokset, kavallukset, huumerikokset. Niissä oikeudenkäyntiaineisto on pieni ja käytäntö on vakiintunut. Kasautuvien virheiden logiikka Sama tauti vaivaa myös yhteiskuntaamme laajemmin. Mutkikkaat prosessit ovat myös poliittiselle järjestelmälle vaikeita ja niitä viedään pohtimatta vaihtoehtoja seuraten Suomessa imitoiden suurempien EU:n jäsenmaiden liikkeitä. Kun nyt Ranskan vaalit ovat takana Saksaa ja Merkkeliä prässätään monelta suunnalta. Kreikka haluaa helpotuksia, Espanjan rinnalla on pian tulossa muita hakemaan pankeilleen apua. Mukan on jo hukattujen miljardien eurojen harhaa, joka vaatii ajamista päin edessä olevaa ja Titaniciksi ristittyä hyistä kohtaloa. Ikävintä on kansakuntien taantuma ja vanha logiikka kuvata niitä nyt 1930-luvun tapaan stereotyyppeinä. Siinä saksalaiset ovat taas kerran meille ahkeria ja uutteria, syvästi kultivoituneita ja välimereiset maat velttoja ja saamattomia. Rasistiset piirteet ja mediakuvaukset, piilovihjeet, lisääntyvät koko ajan kun taantuma syvenee. Nämä kymmenien miljoonien ihmisten talouksien stereotyypit tulevat osaksi vakavasti otettavaa keskustelua ja talouden ylläpitoa, poliittisia päätöksiämme. Vanhat instituutiot ja poliittiset vallankäyttäjät alkavat kaatua nekin. Tässä eurooppalaisessa harhassa on mukana lisäksi kuvitelma suurten jo uhrattujen summien johdonmukaisuudesta, jota on myös jatkossa seurattava ja saarnattava dogmaattisella ja byrokraattiselle vakavuudella. Se muistuttaa jo katolista liturgiaa. Pragmaattisena tunnettu Pohjola ymmärtää sitä vain opportunisminsa kautta. Näin alusmaa ajautui aikanaan myös sotiinsa. Täyskäännös on korjauksista helpoin Paavo Rautio on tehnyt Helsingin Sanomissa (21.6) kolumnissaan jo täyden käännöksen, joka muistuttaa Ranskan ja Britannian yliäänikoneen kehittelystä saatuja kokemuksia ja niistä oppimista lukien Rolf Dobellin kirjaa “Selkeän ajattelun taito“. Concorde oli tuomittu hanke, mutta siitä luopuminen oli näille suurvalloiksi itsensä kokeville mahdotonta. Se olisi vienyt niiltä uskottavuuden. Lisäksi jo uhratut varat vaativat jatkamaan hanketta, joka oli tuomittu sudeksi. Euroopan poliittinen kenttä, yhteiskunnat, yhteisöt, instituutiot ja yksittäiset ihmiset yrityksineen ovat muuttuneet muutaman onnettoman vuoden aikana, eikä siitä kukaan näytä välittävä rahtuakaan. Tämä ei ole enää se sana unioni, johon Suomi liittyi aikanaan, eikä sama euro, jota oletimme markkamme veroiseksi. Joskus nämä ikävät asiat on vain hyväksyttävä nekin eikä pohdittava, mitä on jo heitetty Kankkulan kaivoon. Kehnon menneisyyden vangiksi ei saa jättäytyä protestanttisessa maassa. Suomalaiselle täyskäännös muistuttaa mustavalkoista elämää. Hidas, laajassa kaaressa tehty korjaus kompasseineen vie harmaan vyöhykkeen kautta ja vaatii kolmannen linjan mukaan. Nyt tätä kaarrosta tehdään jonkin aikaa ja todella tuskaisasti selitellen. Siinä Timo Soini ja hänen puolueensa ehtivät vanheta nekin. Fiasco teatteri ja liittovaltiokehitys Euroopan jatkuvat hätäkokoukset ovat kuin Rion kestävä kehityksen huippukokous, jolla haluttiin vain välttää Kööpenhaminan ilmastokotuksen tapainen fiasco. Kun tehdään keitos, joka on mahdollisimman laiha, kuka tahansa voi sen varmasti hyväksyä turhana poliittisena julkilausumana. Ilmastomuutosta ei voida lausunnonkaan mukaan estää, mutta sen seurauksia voidaan pyrkiä lieventämään. Samaan aikaan Brasilia hakkaa metsiään ja rakentaa maailman suurimpia patoja trooppisen alueensa sydänmaille. Rio de Janeiroa parempaa isäntää ei voisi kuvitella. Saman lausunto siirrettynä euromaiden lausuntoon voisi kuulua siten, ettei eurooppalaisen yhteisen liittovaltion syntymistä voida estää, mutta sen aiheuttamia vahinkoja kansoille ja kansakunnille, veronmaksajille, yksittäisille pankeille ja yrityksille, suomalasille kunnille, voidaan pyrkiä lieventämään. Sillä niin selkeästi kehitys on johtamassa eurovaluutasta kohti europondeja ja pankkiunionia sekä lopulta liitovaltion yhteistä verotusta ja liittovaltiokehityksestä tuttuja instituutiota.

Kreikan vaalit

Keihäänheittäjien vyöhykkeen suurin ongelma on taas edessä. Oli kisat mitkä tahansa aina heitä on yksi liikaa. Ja yleensä tämä ylimääräinen on Aki Parviaisen valmentama pielavetinen keihäänheittäjä Ruuskanen. Jos Ruuskanen ymmärtäisi tämän, hän vaihtaisi lajia ja Aki Parviainen valmennettavaa. Mutta ei. Keihäänheittäjien vyöhykkeellä keihäs lentää pitkälle juuri tuosta omintakeisesta syystä. Someron jumalkuvat Somerolla paljastettiin viikonvaihteessa sateessa Pentti Nikulan patsas. Siinä mies taivuttaa seivästä, joka linkoaa hänet liki viiden metrin korkeuteen. Sitä on alaa harrastamattoman vaikea aavistaa ja symboliikka tuo mieleen turistille vallan muuta. Paikallinen kulttuuri ei ole globaalia kulttuuria ja veistos on aina symboli jostakin. Kun Nikulan kuvaa näytettiin hänen nuoruutensa kultapäivinä televisiossa piilokameran tapaisessa viihteessä kansalaisillemme, nämä eivät miestä tunteneet. Helsingissä tehty viihdeohjelma ei ollut oikeassa ympäristössään. Vain yksi noin kymmenestä kuvan nähneestä kykeni tunnistamaan sen ja yhdisti seiväshyppääjään. Hänkin vain kertoi väärän nimen. Veikkasi Risto Ankioksi vai oliko sittenkin Eeles Landströmiksi. Pahin tuli kuitenkin viimeisenä. Siinä tuon ajan perusduunarin oloinen keski-ikäinen mies epäili kuvan esittävän nimekästä murhamiestä. Sen olisi voinut leikata otoksesta pois. Pentti Nikula oli kuvassa komea vaalea nuorukainen, atleetti kreikkalainen jumalhahmo. Väärin valitut idolit Suomi eli Nikulan ennätysvuosien aikaan murrosvuosiaan ja maalla oli paljon lapsia. Kun televisio oli tullut ainakin naapurin taloon tai kauppiaan kammariin, sitä seurattiin tuijottaen myös virityskuvat. Yhdeltä kanavalta Nikulan näkeminen oli lapselle huikea elämys ja jokaisella pikkupojalla kuului olla oma kuivasta näreestä tai lepästä vuoltu seiväs, jolla hypätä omintakeisella tekniikalla. Laji levisi siinä missä keihäänheitto ja jalkapallo jäi maaseudulla vähemmälle. Ei olisi jäänyt, jos yleisradio olisi näyttänyt enemmän jalkapalloa ja vähemmän somerolaisten leikkejä, Juha Väätäisen tapaa juosta alastomana aavikoilla ennen voittojaan Helsingissä. Idolit oli väärin valittuja ja niin elämme nyt ikuisesti ilman joukkuelajien menestystä. Syntyi kansalle trauman ainekset ja kuvitelma kyvyttömyydestä pelata yhteen. Se ei ole totta ensikään. Narsismin lähteille Lapset oppivat imitoimalla ja Somaerolla oli paljon karjalaisia evakkoja. Hämäläiset pitivät Somerniemeä erityisen omalaatuisten ihmisten paikkana ja Rauli Badding Somerjoki tuli siitä tunnetuksi hänkin. Keihäänheittäjien vyöhykkeellä omituisuus muuttui normaaliksi elämäksi ja etenkin Irwin Goodman tuli tutuksi imitoida pohjalaiset sukujuuret hankkineen Vexi Salmen tuotteita. Hammarberg oli omalaatuinen suomalainen protestilaulaja tuon ajan nuorisokulttuurissa Suomessa. Hieman aiemmin tango levisi tanssipaikoille ja imitoinnissa auttoi siinäkin Somerolla asuva levoton kiertolainen Unto Mononen. Mononen oli lähtöisin Kannaksen Muolaasta ja muistamme hänet Esko Rahkosesta, Henry Theelistä, Satumaasta ja Toivo Kärjen rinnalla tuotteliaimmasta tangojen taitajasta, kouluttajasta, alkoholismista ja todennäköisestä itsemurhasta. Siis lopultakin hyvin tavanomaisesta tavasta elää suomalaista itsetuhoisaa elämää Baddigin tapaan ja kertoen Narsimin Läheestä, josta tein myöhemmin veistoksen. Niin yleinen tämä tauti on Suomessa ja ilmenee aina maaseudullamme samalla tavalla päättyen pitkään juopotellen tehtyyn itsemurhaan. Politiikan tähdet Politiikassa vaikuttivat keihäänheittäjävyöhykkeeltä näkyvimmin Pielavedeltä, Lepikontorpasta, lähtöisin oleva Urho Kekkonen ja hän sai vastaansa niin ikään Karjalasta syntyneet Veikko Vennamon, alunperin Fennanderin, sekä saman kylä pojan Johannes Virolaisen. Imitoivan kulttuurin kasvatit olivat kaikki lahjakkaita. Oleellista kuitenkin tarinan kannalta olki tuo ylimääräisen läsnäolo. Tässä tapauksessa ylimääräinen oli Ahti Karjalainen. Kekkosen luottomies, ulkoministeri ja tankeroksi nimetty, niin ikään lahjakas tohtoreiden pelin alkoholisoituva ikuinen häviäjä ja Narsismin Lähteestä juova haavoitettu Hugo Simbergin enkeli. Simbergiä avusti töissään Akeli Gallen Kallela ja tuohon aikaan vallankumouksen puuhailu oli pelottoman miehen työtä. Kansallisen tunteen herättäminen, sen syvä oivaltaminen, oli omalaatuinen ratkaisu, kun toinen vaihtoehto olisi ollut paljon helpompi. Jotkut ihmiset valitsevat vaikeamman tien ymmärtämättä itsekään miksi. Homeerinen narsismi Kreikka ja välimereinen maailma poikkeaa Suomesta. Kun oletan pelin siellä ratkenneen, se onkin vasta alkanut, eikä loppua näy alkoholismin tuoman kuoleman kautta tai itsemurhana, synkkänä tapana juoda itsensä hengiltä. EU-suomalaisen on vaikea ymmärtää kulttuureja, joissa imitointi ei tapahdu likimainkaan oman kulttuurimme tapaisissa oloissa. Kun kansakunta on Kreikassa jakautunut kahtia, kuten nyt näyttää, se ei tyydy kohtaloonsa vaan muistuttaa homeerista historiaansa. Siellä ei aleta potkia käpyjä metsissä, ei taivutella seipäitä eikä heitelle keppejä vaan peli muistuttaa enemmänkin jalkapalloa. Äijäporukat eivät kokoonnu vuodesta toiseen Saarijärvelle ja jatka vuosikymmenestä toiseen epätoivoista itsensä kiusaamista. Yöjuoksu suunnistaen 30 000 ihmisen voimin valojanana toistensa pesässä lymyten rastilta toiselle, on sekin hyvin skandinaavinen ilmiö ja sopii suomalaiseen narsismiin, hulluuteen. Jukolan Viesti ja Aleksis Kivi kirjailijana ovat kansallisen narsismimme ylläpitäjinä tyypillisimpiä ilmenemismuotoja. Sitä ei pidä halveksia eikä pilkata. Sen arvokkaampaa ei voi enää olla. Vain norjalaiset ja ruotsalaiset voivat ymmärtää mistä on kysymys, kun joensuulainen Kalevan Rasti tulee ennen Haldenia maaliin. Roskilden rauha solmittiin Haldenissa ja Kaarle XII kuoli juuri tällä paikalla. Euromaiden kärki vaihtui Kun suomalaiset tippuvat jalkapallossa imitoitavana urheiluna jo karsintavaiheissa eivätkä ikinä pääse likimainkaan maailman huipulle, Portugali, Kreikka, Italia, Espanja ja Irlanti ovat jo siellä. Niin nytkin kun maanosamme pelaa mestaruudesta. Sitä ei tarvinnut nyt edes arvailla. Paitsi Suomessa, joka ei tiedä mistä tässä on kysymys ja on ulkopuolinen. Sain juuri viestin, jossa suomalainen EU-kansalainen kertoi sähköpostinsa temppuilevan ja hän saa takaisin omaa postiaan. Kerroin sen olevan tavanomaista ja kuuluvan ajan henkeen. Juuri nyt EU -suomalaiset saavat yhä enemmän postia itseltään. Reaaliaikainen sosiaalinen mediayhteiskuntamme on vaiheessa, jossa viestit tulevat itse kirjoitettuina ja vastauksetkin niihin ovat omia. Tässä yksilöt ja kansakunnat eroavat kuitenkin toisistaan. Eurooppa ei avaudu niin helposti kuin sen yksilöt. Eurooppa kun on alueiden, lokalisaation spatiaalista Eurooppaa. Kunnat ovat Suomessa vain osittain maakuntineen samaa asiaa. Ihmisten aliarviointi on suomalainen perisynti. Mediaviihdettä Mediassa tätä tapaa paljon. Siellä kysytään ihmisiltä, mitä mieltä nämä ovat ministeri siitä ja siitä sekä millaisen numeron he antaisivat hänen työstään. Oikeammin yksikään vastaaja ei tunnistaisi ministeriä kuvasta eikä pystyisi kertomaan, kuka henkilö hoitaa ko. ministerin poliittista ohjausta ministeriössä kansliapäälliköstä nyt puhumattakaan. Ja mitä merkitystä sillä voisi olla vuoden aikana vaikkapa maatalouden, metsätalouden, ympäristön, sosiaalipolitiikan tai kulttuurin aloilla. Miten ihminen, joka ei tunne ministereitämme eikä ministeriöitämme, voi antaa sitten numeroita työstä, jota ei tunne eikä sen työntekijöitäkään? Tuhansia ja taas tuhansia valtion hallinnon virkamiehiä. Eikö tällainen tehtävä, numeron anto, ole mieletön? Miksi tällaisia kysymyksiä maan johtava media esittää? Miksi viihde viedään näin koomiseen suuntaan ja miksi se verhotaan politiikan ja kilpailun ilveilyllä? Onko se ainut tapa myydä lehteä ja pilkata samalla lukijoitaan, näiden harkintakyvyn puutetta? Ei sillä ole väliä, ettei uutisella ole mitään asiasisältöä. Media on viihdettä, jossa tunnetaan vaikkapa muutama näkyvin poliitikko ja mielikuva heistä antaa aina samat pinnat, oli hänellä tai hänen puolueellaan hoidettavana mikä tahansa tehtävä missä tahansa ministeriössä. Näin kokoomuksen Aleksander Stubb saa aina saman numeron, teki hän mitä tahansa ja sama pätee vaikkapa Timo Soiniin oppositiojohtajana. Aivan riippumatta siitä ovatko he oppositiossa tai hallituksessa. Näiden mielipiteiden lukeminen ja niiden uskominen on yhtä viisasta kuin vertailla Pentti Nikulasta annettuja mielikuvia kreikkalaisiin jumalhahmoihin antiikin ajalta, jonka taivaalle sinkoava seiväs varmaan ensimmäisenä tuokin mieleen turistille, joka liikkuu Somerolla ja havaitsee seiväshyppääjälegendan näköispatsaan. Veistoksen tekijä olettaa kuitenkin sen olevan hänen hengentöitään ja kädentaitojaan, josta tunnetaan juuri hänet, ei toki Nikulaa. Kun seiväshyppy lajina on unohtunut, veistoksia tehdään edelleen. Viesti Narsismin Lähteeltä Itseltä saatu viesti on taas sen rinnalla kulkeva oman aikamme tarina, jossa jokainen kuuntelee lopulta vain omaa itseään, omaa ääntään ja on rakastunut omaan kuvaansa narsismin lähteellä. Se muistuttaa kykyä juosta lujaa ja tavoittaa lopulta itsensä. Taputella itseään olkapäille ja olla omahyväisyydessään lopulta itseriittoinen. Uusi mediayhteiskuntamme on tuonut mukanaan valheen, jossa narsistisesti itseensä ihastuneet ihmiset voivat ihailla itseään suoraan sosiaalisen median peilistä ja saada viestejä, joita itse ovat itsestään tuottaneet. Ne ovat reaaliaikaisia, jolloin tätä harhaa ei voi edes kohta havaita. Julkisuudessa paistattelevat ihmiset ovat osa palvontaa, ihailua, hyväksyntää, kehumista, huomiota ja huonovointisuus alkaa aina kun ihailu katoaa. Narsistin kyky toimia muuttuu estyneeksi; alkavat syömishäiriöt, masentuneisuus, mielentilan vaihtelut, tuskalliset raivokohtaukset, alkoholismi ja päihteet. Kaikki on väkinäistä, keinotekoista puurtamista. Mekaanisuus näkyy ja televisio paljastaa sen heti. Poliitikko ei näyttele enää itseään vaan jotain vallan muuta. Paras poliitikko onkin lopulta näyttelijä, Ronald Reagan tai Arnold Schwarzenegger. Syvän taantuman merkit Poliittiset johtajat, ministerit, taiteilijat, esiintyvät muusikot ja alkoholiin hukkuvat Euro-kansalaiset ovat tyyppiesimerkkejä tuskallisesta maailmasta, jossa Narsismin Lähde on kuivumassa. Kun muuta ei enää ole eurokansalaiset eristäytyvät itseensä, ottavat vastaan viestejä itseltään, sosiaaliset sovinnaisuudet eivät riitä ja kukaan ei ole tarjoamassa vanhaan addiktioon lisää päihdyttävää huumetta. Se, mikä aiemmin oli hymy, on nyt liki irvistys ja aiempi kohteliaisuus on piittaamattomuutta. Jokainen meistä on tavannut narsistisia ihmisiä, johtajia. Heidät tunnistaa juuri noista elkeistä, jossa suomalainen poikkeaa oleellisesti kreikkalaisesta. Suomalainen Euro -kansalainen alkaa uuvuttavan itseruoskinnan, johon kuuluu itsemurha-ajatukset ja vihreänä puolueena nopeutettu itsemurha myös ikääntyessä. Itse ihailu on vaihtunut itsensä halventamiseksi ja lopulta nostalgiaksi, jossa aiemmin kaikki oli vielä toisin, paremmin. Tämä eurooppalainen taantuma etenee koko ajan ja menneisyys muuttuu ruusuisemmaksi. Ikääntyvä yhteiskunta muuttuu traumaattiseksi, herää traumojensa solmukohdissa. Sen masennus pyritään voittamaan vältellen suoria vainoharhaisia mielikuvia, pelkoja sodista ja niiden merkeistä, fasismista. Poliittisten instituutioiden tai perinteisten urheilulajiemme kautta haetaan vanhoja narsismin täyttäneitä lähteitä ja pohditaan traumojen solmukohtia. Salaliitot tulevat tutuiksi ja kaikkialla piilee uusia mytologisia ihmeitä, vaihtoehtoisia Narsismin Lähteitä. Itse itseään tuhoava yhteiskunta, kansakunta, kokee olevansa tätä kautta merkittävämpi. Vanhojen luiden kaluaminen siirtyy lopulta myös tieteisiin, ensimmäisenä lääketieteeseen. Miehille kaupataan potenssilääkkeitä, joiden vaikutus syntyy poistamalla kyvyn ohella myös halut. Mitätöity ihmisyys Mitätöity kansalaisuus, mitätöity suomalaisuus, mitätöity maaseutu, mitätöidyt juuret ja mitätöity mentaalinen kartta ja sen merkitys, mitätöity Jumala, ovat osa narsistisen häiriön viimeistä vaihetta kansakuntana. Kun normit katoavat, ei ole enää moraaliakaan. Narsismi kansakunnan lähteenä on lopullisesti kuivunut eikä sitä enää edes tunnisteta. Kun lokaaliset me-henget on kadotettu, ei ole mitään kohtaa mihin kansakunnan voisi kiinnittää tai ankkuroida. On vain juurettomia pelureita ja uuden ajan nomadeja, kulkureita. Uuden kapitalismin tavoite on saavutettu. Kreikassa, Portugalissa, Irlannissa nämä kokemukset ovat toisenlaisia kuin Suomessa. Oleellista on, että kansakunta tuntee sen ja se painolasti on ikivanhassa kulttuurissa painovoimaan verrattava fyysinen olotila, ei vain kuvitteellinen ja psykologien kuvaama kliininen oireisto, jota voi ohjailla yksilön kohdalla lääkkeillä. Kansakunnan narsismin häiriöt Kun yksilö narsismissaan uskoo aina selviytyvänsä ja että hänelle annetaan anteeksi, kansakunnat eivät toimi näin. Kun yksilöä voi joko ihailla tai pitää narsismissaan hulluna, hän voi verhoutua omaan kosmiseen jumaluuteensa, olla immuuni pahuudelle, kansakunnat eivät voi piiloutua naiivin lapselliseen uneen ja unohtaa reaalimaailman todellisuus. Narsistinen ihminen ei voi olla samaan aikaan instituutio ja hoitaa kansakuntansa sairastunutta sosiaalisen pääoman kokemaa traumaa. Yksilö narsistisena persoonallisuutena voi aina olettaa selviävänsä ja että hänelle tapahtuu lopulta aina vain hyviä asioita. Itsensä tunteva narsisti tietää jo kokemuksesta kuinka hänellä on taipumusta myös tuhota onnensa olemalla masokistisella tavalla itsetuhoisa. Kansakunta ei menettele näin Kreikassa, Irlannissa, Portugalissa, Espanjassa, Italiassa ja vielä vähemmän Saksassa tai Venäjällä. Kansakunta ja sen poliittiset tai kulttuuriset rakenteet eivät ole likimainkaan sama asia kuin sen ministerit, päämiehet tai ihailemamme urheilijat. Illuusio yksilöstä on kokonaan eri asia kuin kansakunnat tai alueelliset me-henget. Niitä ei pidä psykologisoida eikä tehdä poliittisesti tai taloudellisesti kohtalokkaita mittakaavavirheitä. Geopolitiikka ja siihen liittyvä “psykologia” ovat eri asia kuin Freud ja hänen vastaanotollaan käyvät hysteeriset naiset. Elämme aikoja, jossa kansakuntien ikivanhoja narsistisia rakenteita on häiritty ja niitä on pyritty ohjailemaan toisin kuin mitä niiden traditio olisi edellyttänyt. Tämä sama koskee omaa kansakuntaamme, sen kulttuuria, kieltä, itsemääräämisoikeutta ja biologista, geopoliittista historiaamme pohjoisena onomatopoeettista kieltämme käytävänä kulttuurina. Tämä koskee myös alueita, lokaalisia pieniä yhteisöjämme ja niiden sosiaalista pääomaamme, kuntia ja historiallisia maakuntiamme.

Romahdus

Hallituksen kannatus on Helsingin Sanomien (17.6) mittausten mukaan romahtanut aivan kuten yöllinen Tiger Woodsin peli golfin arvoturnauksessa. Woods on keskittynyt johonkin muuhun kuin oman pesän hoitoon. Kun siitä tulee tapa sen korjaaminen tyylivirheenä ei tahdo onnistua. Nyt menneen yön aikana hänen ohi puttasi kymmenittäin pelureita mukana vanhat konkarit Ernie Els ja Lee Westwood, josta kerrotaan kuinka hän on ollut San Franciscossa 57 kertaa aikaisemminkin. Olisiko nyt ikämiesten ja aikuisten aika? Onko opittu tieto kohta taas kunniassa? Synkkä kevättodistus Suomen hallituksen keskiarvo oli kansalaisten antamana kevättodistuksena vuoden uurastuksesta 6,8 tuntumassa. Ministereitten arvosanat ovat puoli numeroa sen molemmin puolin. Yläpäässä on odotetusti alati hymyilevä kokoomuksen superministeri ja alapäässä vastaavasti viran jättävä ruotsalaisten rehelliseksi tunnustettu puolustusministerimme. Vain kymmenyksen hänestä jää kokoomuksen kuntaministeri, jota pidetään avoimena ja erityisen sosiaalisena diplomaattina pienkuntiemme kylissä. Jotenkin heidän arvosanansa ymmärtää. Mutta miksi myös elinkeino- ja luonnonvaraministereittemme numerot alkavat kuutosella? Entä missä ovat vihreitten naisten äänet? Koko hallituksen ministereitten alhaiset luvut ovat omituisia. Yleensä vielä tässä vaiheessa ministerit ovat vielä työnteon huumassa ja hurjassa menossa, kiertävät maata innostaen ihmisiä ja uutuuden viehätys näkyy korkeissa arvosanoissa. Kun mukana on lisäksi kuusi puoluetta, kannattajajoukot ovat nekin kaikkia kansalaispiirejä ja arvomaailmoja syleileviä. Vastaajien olisi kuvitellut antavan edes myötätunnosta korkeita numeroita omille ministerilleen. Mutta nyt ei niin ole. Miksi? Miten käy ilmastomuutoksen? Pääministeri Katainen kertoo, ettei hän lähde tänään pelastamaan Portugalin siirtomaita Brasiliaan vaan jää hoitamaan Nokian raunioita Ouluun ja Saloon. Kuinka Etelä-Amerikassa selvitään ilma pääministeriämme ja hänen innostavia puheitaan, epäilyttää kansakuntaa? Eikö hänen loistava asiaosaamisensa ja upeat karismaattiset puheensa miellytä yksinkertaisia äänestäjiä kokoomusväen ulkopuolella? Rovaniemen puoluekokouksessa joku moitti jopa kultin rakentamisesta. Puhui korealaisesta mallista Helsingin Sanomia lukien. Etelän media Rovaniemellä kirjoitettuna on tylyä luettavaa hallitukselle. On parempi pysyä kehä kolmosen sisäpuolella tai Vantaalla odottaen seuraava vuoroa Brysseliin. Entä Kreikassa, jossa vaalit ovat parhaillaan käynnissä ja oikeatkin pensaspalot roihuavat valloillaan kuivan kauden jäljiltä? Miten he mahtavat selvitä ilma suomalaisia palomuurien rakentajia? Miten Espanjan, Italian ja Ranskan pankkien mahtaa käydä ilman omaa hallitustamme? Olemme huolissamme myös Ranskan vaaleista ja europondeista. Suomalainen veronmaksaja ymmärtää toki miksi Rovaniemellä pääministerimme esiintyminen aiheutti hurmoksen ja karismaattinen puhe on levinnyt läpi Aleksander Stubbin markkinoiman globaalin maailman. Jos lokalisti on populisti, olkaamme siis populisteja. Jos näistä kahdesta on valittava, globalisaatiosta ja lokalisaatiosta. Kaikella toiminnalla kun on aina dimensio alueella jossa se tapahtuu. Kysykää vaikka Salossa tai Oulussa, Tampereella tai Espoossa. Globaali toimita on aina virtuaalinen ilmiö työpaikkana. Virvatulista puhuminen ei ole lokaalisen ihmisen puhetta. Elinkeinot kun ovat aina areaalisia, alueeseen sidottuja myös Kiinassa ja Brasiliassa. Raha tekee sinne aina pesänsä samalla sekin. Kivi kengässä Helsingin Sanomat kertoo kuinka Timo Soini on saanut kiven kenkäänsä. Se kivi on joskus vuoren kokoinen, Vapaavuoren. Vapaavuori taas kertoo Rovaniemellä kuinka hän ihmettelee, miksi ihmiset pitävät palkkaeroista niin suurta meteliä. Hän panee paremmaksi aiemmin julkaistun Wahlroosin kirjan ydinsanoman. Raha menköön rahan luokse ja lisää demokratiavajetta. Äänet laskettakoon äyrien ja manttaalien mukaan, vanhuksilta ne tulisi ottaa kokonaan passiiviväkenä pois. Hallitus syntyi tavalla, jossa vaalivoittaja jäi ohjelmineen sen ulkopuolelle. Kun nyt kaikki keinot on käytetty ja tuli roihuaa omissa nurkissa, kuntavaaleihin tuskin mennään syksyllä pohtimatta ensin, millainen hallitus meillä hoitaa maata lokaalisen kuntahallinnon suuntaan. Sieltä kun alkaa olla mahdotonta saada tällä menolla ja näillä eväillä edes ehdokkaita metropolialueen puolueille. Lokaalinen kunta kun ei toimi ilman kunnallista demokratiaa ja yhteistyötä hallitukseen, jonka on senkin nautittava kansan luottamusta, ei vain etelän median. Kun lokaalinen kielletään kokonaan, millä eväillä silloin järjestetään lokaalisia vaaleja? Onkohan tätä pohdittu Helsingissä kuntarajoja piirreltäessä? Mitä Aleksander Stubb mahtoi ajatella väittäessään ihmisten olevan joko globalisteja tai lokalisteja? Ensimmäinen oppi kartografian kurssilla kuului; kartta on sellainen väline, jota ei saa repiä. Syytä harkita vaihdosta Nyt annettu arviosana on vain välttävä miinus ja sillä kuntaminiterin olisi syytä harkita eroa siinä missä puolustusministerimme jo oman eronsa on järjestellytkin. Se kun ei vielä riitä kunnissamme, että nauttii pääministerin luottamusta ja on töykeän jämäkkänä tunnettu nainen. Sellaisia naisia siellä on liiankin paljon niin valtuustoissa kuin hallituksissa edustamassa joko itseään tai työnantajaansa, kuntatyöntekijänä. Ei sellaista työnantajaa lopeteta samalla vauhdilla kuin Nokian työpaikkoja Yhdysvalloista ja Elopin pahoitellessa. Vilpittömästi. Mutta samalla vapautui todella hyvin koulutettuja ihmisiä ja heidän varakkaita perheitään voi käyttää uuden yritysten perustamiseen. Se on suuri mahdollisuus, kertoo pääministerimme ja häntä peesaa Häkämies, molemmat asiansa osaavia ammattilaisia. Nyt vaaditaan asiansa oikeasti osaavia arkielämän taitajia ja heitä nykyisessä ministeristössämme on vain kolme. Jokainen tietää keitä he ovat. Mutta miksi heille kansa antaa niin kehnoja numeroita, välttäviä? Eikö kansa tiedä miten pystyviä ministereitä meillä on vastaamassa välikysymyksiin? Pitäisikö kansa vaihtaa? Eikö median tuki riitä pitämään hallitusta koossa ja toimintakykyisenä? Olisiko sittenkin uudet vaalit järjestettävä meillä eikä vain Kreikassa? Osasisko kansa äänestää syksyllä oikein?

Suurien tapahtumien viikonloppu

Viikonlopun tärkein tapahtuma on Kreikan vaalit. Kreikkalaisten elämä on ollut ennustamani mukaista enkä ole siitä yhtään iloinen. Olisiko heillä ollut muita vaihtoehtoja, sen pohdinta on nyt turhaa. Jos tehdään valintoja, virheellisiäkin, niiden mukaan on elettävä ja kannettava seuraukset. Brittien ilmaveivi Naapurimaamme Ruotsi putosi jo kahden peli jälkeen eurooppalaisen jalkapallotapahtuman pudotuspeleistä. Senkin osasi aavistaa, enkä ole siitäkään erityisen iloinen. Olisin jännittänyt Zlatan Ibrahimovicin kantapääpotkuja, jotka nyt jäivät englantilaisten tekemiksi. Sekin oli kuin ironiaa ja kiusantekoa. Venäläisten voitto suomalaisista jääkiekossa pudottaen meidät ratkaisevalla hetkellä ja hyvänolontunteen jo vallatessa mielet, ilmaveivillä. Zlatan on isänsä kautta Bosnian kroaatti ja muslimi. Italia on hänen varsinainen kasvattajansa jalkapallon suureksi malmöläiseksi ruotsalaisten brändiksi. Itse hän ilmoittaa olevansa harras katolinen. Pääosa jalkapallotaitureista tunnustautuu juuri ristin merkillä katoliseen tapaan samalla taivaalle kiittäen, polvistuen. Takavuosina se oli tuuletuksista maalin jälkeen näyttävin. Maallistuva kirkko ei pidä enää maaleja tärkeänä ja protestantit saksalaiset jyräävät jatkossa. Espanjalaisten syöttöpelillä eteneminen on tosin nautittavaa ja näidenkin kisojen ilman muuta upeinta viihdettä. Tervetuloa Tiger Tiger Woods palasi tasolleen ja kilpailee viikonlopun Yhdysvaltain avoimissa järjestyksessään jo 112. Major -turnauksessa tasapäin Jim Furykin ja David Tomsonin kanssa 139 lyönnillään. Se on yksi alle ihannetuloksen kahden kierroksen jälkeen. Suomalainen Mikko Ilonen jäi yhdeksän lyöntiä ja putosi yhdellä lyönnillä noin 60 armoitetun huipun joukosta, pelaten ihan hyvällä tasollaan hänkin. Kotimatka ilman finaalikierroksia on varmaan lopulta ihan kevyt ja mieluinen. Romahdusta ei tapahtunut, päinvastoin. Mukana on toki ruotsalaisia ja nuori amerikkalainen, vasta 17 vuotta täyttänyt ja kymmenen joukkoon itsensä pelannut tuleva Major -voittaja. Ei toki vielä näissä kisoissa, mutta jossakin vaiheessa ennen 50 ikävuottaan. Mukana kun on myös keski-ikäisiä, jotka ovat voittaneet kaiken muun, mutta ei yhtään tämän tason turnausta. Tigerille voitto olisi viidestoista. Se tulee jos mies pelaa edelleen omalla tasollaan. Pelataan vaikealla kentällä joka suosii Tigeria. Jatkossa kaikki kentät suosivat häntä. Keihäänheittäjien vyöhyke Erot huipulla ovat pieniä. Mikko Ilonen on kotikentillämme ehdoton ykkönen mutta matka maailman huipulle vaatisi vielä paljon enemmän kuin ainoan tennisässämme kohdalla. Hän on sentään matkalla olympialaisiin karkeloihin noin viidenkymmenen alan ammattilaisen joukossa. Se on huikea suoritus siinä lajissa. Hänkään ei tule koskaan saavuttamaan maailman ehdotonta kärkeä ja suurten arvoturnausten voittoa. Lohdutuksena menestystä hakeville suomalaisille, joka lajin armottomille taitajille olkoon se, ettei sitä ole saavuttanut yksikään britti liki vuosistaan. Ja siellä golf ja tennis ovat jotain kokonaan muuta kuin Suomessa. Kun suomalaisia kiinnostaa vain menestys, vaikka lajista ei mitään ymmärräkään, laji ei voi koskaan menestyäkään. Kun on kasvattanut tai kouluttanut nuoria tutkijan ja tiedemiehen tai -naisen alkuja yliopistossa, joka vuosi mukaan tulee muutamia kymmeniä moneen kertaan valikoituneita itsetietoisia kansallisia huippujamme. Mitä pidemmälle opinnoissa ehditään, sitä vähemmän nämä huomaavat tietävänsä. Alkavat nöyrän työnteon vuodet. Noin vajaasta viidestäkymmenestä erottuu kyllä lopulta aika pian, muutaman vuoden tuttavuuden jälkeen, yksi tai kaksi ehdotonta huippua. Toinen näistä väittelee eximian tohtoriksi. Laudatur on varattu jumalille useimmissa ainelaitoksissa ja tiedekunnissamme. Aina voi parantaa ja se pykälä on varattu juuri nobelistille. Paitoja ei tyhjästä jäädytetä, kuten väkivaltaisessa jääkiekkokulttuurissamme. Ehdotonta huippua Jussi Halla-ahon kohun yhteydessä kävin läpi hänen kirjoituksiaan, väitöskirjan ja hieman henkilötaustaakin. Hänellä on tohtori puolisona, kaksi ihanaa tytärtä ja poika. Hän kirjoittaa, kuten eximian -tohtorit nyt kirjoittavat. Tuo kieli on minulle tuttua ja viimeisin kirjoitus oli vastaus toimittajan hänelle lähettämään avoimeen kirjeeseen. Jussi Halla-aho vastaa kirjeeseen huolella, käy jokaisen lauseen läpi kuin vastaväittäjä väitöstilaisuudessa, ei jätä kiveä kiven päälle. Hän hakee vääriin asenteisiin oikeat argumentit ja oikaisee tilastoilla virheelliset tiedot. Se kuuluu tutkijan ja opettajan arkeen ja tuon kaiken kirjoittaminen on vienyt ammatti-ihmiseltä muutaman vartin. Halla-aho on alansa ehdotonta huippua. Iloniemen oloinen suomalainen lajissaan. Oleellista on, ettei Halla-aho halua tyrmätä aggressiivisen kirjeen kirjoittanutta toimittajaa, vaan tuo kirjeen avaamisella esille yleisiä kysymyksiä ja ongelmia, joita lukijan on syytä pohtia eikä jäädä vihoittelemaan puoluetoveria argumentein oikaissutta tohtoria. Se kun on hänen työtään, ammattitaitoaan. Jos sitä ei voi hyväksyä, väitöskirja jää tekemättä ja Master -turnauksia on katsottava televisiosta, istuttava maailmankonferensseissa takapenkeillä ja ihailtava kongressikaupunkia turistina perisuomalaiseen tapaan eläen. En ole koskaan käynyt kongressissa pitämättä siellä samalla myös itse esitelmää. Vain näin toimien kongressi alkaa avautua ja suomalainen on pian osa myös järjestävää organisaatiota, ydintä. Ei Jumalan sanaa Professori Jyränki vastaa Helsingin Sanomissa toimittajan kysymyksiin, kuinka edustaja voi olla toki tuomiossaan eri mieltä tuomiostaan. Tuomarit ovat ihmisiä ja erehtyväisiä. Oulussa käräjäoikeus antoi nimeä saaneen säätiön johtajalle vapauttavan tuomion, väliporras esitti noin puolentoistavuoden ehdollista vankeutta ja korkein porras lisäsi tuohon vielä puoli vuotta ja muutti ehdollisen ehdottomaksi. Erot ihmisten työskentelyssä ja lain tulkinnassa saman asian kohdalla siis vaihtelevat ja tätä varten on mahdollisuus hakea oikeutta ja olla myös eri mieltä. Oikeusministeri Johannes Koskinen (Sdp) sai huomautuksen alkaessaan ohjeistaa oikeuslaitosten työtä ja siinä raja kulkeekin. Sdp ei toki rangaissut Koskista eikä Koskinen sen jälkeen kai valitellut ainakaan huomautuksestaan? Juristin koulutuksen saanut hämeenlinnalainen edustaja on asiansa osaava. Tapauksena kyse oli merkittävämmästä kuin Halla-ahon yhteydessä. Miksi muut puolueet eivät vaatineet Koskisen eroa? Kirkkovaltion oppeja Halla-aho on sivuillaan vertaillut niitä lausuntoja, joita etenkin kokoomuslainen juristi edustajana on antanut yhtäällä omasta puolueveljestään, jonka asiaa oikeus pui myöhemmin lisää, ja toisaalla hänestä itsestään. Ne ovat ristiriitaisia, mutta niin on politiikkakin ja sen edustajat ihmisiä, ei Jumalan sanaa. En lainaa siis niitä. Normaaliin arkimoraaliin kuuluu ajatella, että puolueveli puolustaa omaansa ja näin poliittiset tuomiot ovat eri asia kuin oikeuslaitosta koskevat ja sen eri portaitten väliset usein erilaiset tulkinnat tuomioita annettaessa. Siihen ei pidä puuttua, mutta toki voi mainita kuina erot syntyvät siitä, etteivät tulkinnat ole jumalien sanomaa vaan ihmisen tekemiä tulkintoja. Jos toisin olisi, erilaisista tulkintoja ei voisi sietääkään. Emme elä keskiaikaisessa kulttuurissa ja kirkkovaltiossa. On eri asia pelata hyvin golfia, olla siellä maailman ykkönen ja kaikkien tätä kautta arvostama nuorison idoli. Ja on eri asia olla erehtyvä ihminen jääden kiinni omalaatuisesta ja moraaliltaan arveluttavasta elämästä. Tiger Woods koki hänkin osin ehkä sosiaalisista taustoistaan syntyvän kohun, jossa samalla mediat alkoivat tehdä yksittäisestä tapauksesta myös yleistä tulkintaa. Se on helpompi näin päin ja saa viihteenä mediaseksikkäämmän asun. Yksittäisestä yleiseen Niinpä toimittaja, joka halusi lyödä Halla-ahoa, kirjoitti myös koulujen väkivallasta ja kauhisteli aseita, tekemättä kunnon arvioita, mistä oikea väkivaltamme kumpuaa ja kuinka sen vaarallisin ase on leipäveitsi, alkoholi ja sosiaaliset ongelmamme, väkivaltainen taustamme. Kun Halla-aho oikaisee puuttumasta vääriin asioihin ja ongelmiin yksittäisten tapausten seurauksena, hän ärsyttää mediaamme ja tieteellisesti argumentoivaan kirjoittamiseen blogeissa on vaikea päästä perinteisessä printtimedian kohukirjoituksissa. Ei kaikki ole eximian tohtoreita toimittajistakaan. Vai onko? Nytkin otsikot medioissa ovat kokonaan muuta kuin professoreiden antamat lausunnot itse leipätekstissä tai tutkimuksen tulos, tilastot. Jos vasemmistomielinen toimittaja ei uskalla puuttua aiheeseen otsikossaan oikein vaan vasta tekstissään, taustalla on usein toimittajan oman työn ja etiikan sekä lehden linjan välinen ristiriita. Sen purkaminen perussuomalaiseen poliittiseen kansanliikkeeseen on jo poliittisena pelinä tuppilautojen hakua Matti Vanhasen kivitalon seinistä. Median käymä jatkuva poliittinen peli on epämiellyttävää ja tuo mieleen 1970-luvun vuodet. Hidas kulttuurinen prosessi Golf pelinä rantautuu Suomeen hitaasti. Pidän golfkenttien maisemista ja huolellisista istutuksista, mutta varon joutumasta sellaiseen koukkuun, joka veisi aikani luonnossa liikkumiselta, kalastukselta, metsästykseltä, puutarhalta, maalaamiselta ja veistämiseltä, kulttuuririennoilta. Viimeiset työt ovat näkyvillä kotisivuni clusterart org taide (art) portaalissa. Golf veisi kohdallani kesällä pedanttina ihmisenä kauheasti aikaa ja se olisi poissa perheeltäni, työstäni. Olisin kotipinnari ja he golfleskiä ja -orpoja, oman ajankäyttöni kohdalla. Jokainen valitkoon itse tapansa elää ja antaa muidenkin elää. Jos saamme politiikkaan vielä huipputohtoreita, se olisi lahja kansakunnalle. Nykyisin se vain on vaikeaa. Miksi huipputohtorit sietäisivät niin epämiellyttävää elämäntilannetta? Näin virkamiesvalta ja mediavalta kasvavat. Perussuomalaisten välikysymys tuli samaan aikaan kuin Espanjan kriisin syveneminen ja Kreikan vaalit. Kun Halla-aho joutui oudon ajojahdin kohteeksi, nämä yhdistettiin ymmärrettävästi toisiinsa. Vai olisivatko nämä esiintyneet vain sattumalta samaan aikaan? Sanoi Halla-aho mitä tahansa, hän sanoi väärin. Kun haetaan tuppilautoja kivitalosta, työ on jätettävä puolueen likaisimman työn tekijälle. Kuten jääkiekossa kun sotilaita tarvitaan ja vastapuolen sateentekijä on murjottava sairaalakuntoon. Greenillä nukkujat Golf on herramaisten laji. Sellaisena sen juurruttaminen Suomeen vie vielä joitakin akateemisia sukupolvia. Meitä ei nähdä maailman turuilla haastamassa suurin joukoin master -turnausten aiempia voittajia. Sen sijaan mediamme voivat pyrkiä mustamaalaamaan heitä ja vaikkapa Ruotsin kuningasperhettä. Se on hyvin suomalaiskansallinen tapa toimia silloin, kun omat eväät eivät riitä. Koulukiusaaminen ja työpaikkasadismi ovat täsmälleen sama asia. Pertti “Spede” Pasanen toi suomalaisen hahmonsa, Uuno Turhapuron, mukaan eliitin mittelöihin niin lottovoittajana, presidenttinä kuin huippu-urheilijanakin. Oleellista oli piilottaa päihteet vaikkapa sauvan varteen. En ole nähnyt suomalaisilla golfkentillä nurmella nukkujia kuten vaikkapa aurinkoisena kesäpäivänä helsinkiläisten kirkkojen viileässä varjossa hautausmaan kupeessa leväten. Heistä ei aina saa selvää, onko pöhöttynyt ruumis vielä hengittävä ja elossa, matkalla kalmistoon vai sieltä pois. Sen sijaan golfkentillä Spede olisi voinut viedä myös Uuno Turhapuronsa ja piilottaa juomat mailan varteen. Mielestäni se olisi ollut uskottavampi tapa oman aikamme kuvaamiseen kuin tuoda juomingit sauvakävelijän mainetta mustaamaan. Teeskentelevä kulttuuri Sauvakävelijä kun uskaltaa juoda etanolinsa aivan rohkeasti eikä teeskentele jotain niin koomista kuin mihin edustajiemme golfharrastukset ja aiemmat elämäkokemukset näyttäisivät ulkopuolisen tulkitsijan johdatteleva. Kun rikosrekisteri on pitkä, se alkaa yleensä jo varhain lapsena ja on suomalaisen väkivaltainen, alkoholin löyhkän tuttua kansallista kerrontaa Olisikohan siinä myös osasyy kehnoon menestyksemme myös tässä muuten niin arvostetussa pallopeilissä tavoitteena kätkeä myyränkoloihin yöpakkasen kovettamia lampaan papanoita alkuristillisessä pelin historiassa. Hitaasti tuo alkukristillinen oppi Suomeen lopulta rantautui ja tutkimusten mukaan se ei ole kovin vahvoissa kantimissa vielä tänäänkään. Muutos ei kerro niinkään maallistumisesta kuin pakana-ajan perinnöstämme ja sen hitaasta muutoksesta kohti sivistyskansan elämäntapoja. Se vaatii useamman sukupolven akateemisen sosiaalisen pääoman.