Karkauspäivän hyppy

Karkauspäivä vietetään neljällä jaollisina vuosina. Poikkeuksen tekevät ne sadalla jaolliset vuodet, jotka eivät ole samalla jaollisia neljälläsadalla. Syy karkauspäivän lisäämiseen vuoteen on Maan kierrossa Auringon ympäri. Se kestää hieman yli 365 vuorokautta. Ero on viisi tuntia, 48 minuuttia ja 46 sekuntia.

Karkaussekunti

Edellä esitetty väite ei ole totta. Maapalon pyörimisaika hidastuu, atomikelloilla mitattu aika ja luonnollinen vuorokausi joutuvat koko ajan epätahtiin. Tämän korjaamiseen käytetään korjaussekunteja, karkaussekuntia. Karkaussekuntien vuoksi tarkat tietokoneohjelmat joutuvat varautumaan siihen, että vuorokauden pituus voi olla 86 399, 86 400 tai 86 401 sekuntia.

Toisin kuin karkauspäivää, karkaussekuntia vietetään kaikkialla maailmassa samaan aikaan. Suomessa kello 1.59.60 talvella tai 2.59.60 kesällä. Viimeisin karkaussekunti lisättiin kelloihin vuonna 2008. Jos se silloin jäi huomaamatta, virheen olisi voinut korjata joulukuussa 2011. Ehtii sen tehdä vieläkin. Ahdistunut olo ja kelloon vilkuilu voi hyvinkin johtua juuri tuosta virheestä.

Fyysikkojen aika

Ajan määrittely voi olla joko astronominen tai fysiikasta tuttu aika-avaruuden neljäs akseli. Tässä fysiikan perussuureessa tapahtumien välinen etäisyys riippuu tapahtumia tarkkailevien havainnoitsijoiden suhteellisesta nopeudesta tapahtumaan nähden.

Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria muutti ajan määritelmää. Aika on osa aika-avaruutta ja liittyy siellä kaareutuvaan aika-avaruuteen. Niinpä kun normaalisti tulkitsemme aikaa osana psykologista jatkumoamme, syy seuraussuhteitamme, syy on yleensä tajunnassamme ennen seurausta. Tässä arkiajattelussa mukana ei ole kuitenkaan pohdintaa ajan suhteellisuudesta. Saamme yleensäkin ensin vastauksia ja vasta sen jälkeen teemme näille tiedoille meille sopivia kysymyksiämme.

Usein aika käsitetäänkin nopeudeksi. Aika mitataan osana ilmiöiden viemää aikaa. Näin puhutaan vaikkapa valon nopeudesta erona äänen etenemiseen erilaisissa väliaineissa. Suuremmassa painovoimakentässä aika kuluu hitaammin kuin pienemmässä, mikä näkyy vaikkapa kemiallisten reaktioiden ja kellon käynnin hidastumisena. Ihminen tarkkailijana ei voi kuitenkaan havaita muutoksia. Aistimme ja aivot osana lähiympäristöä ovat sidottuja vallitsevaan nopeuteen ja aikaan, myös liikkuessamme vaikkapa valon nopeudella. Aika on meille ongelmallinen asia ja teemmekin siitä kulttuurimme tuotteen. Se on kaukana tieteestä.

Psykososiaalinen aika

Ihminen on aikakäsityksessään historiaan sidottu ja seuraa taivaalle katsellessaan ikivanhaa universumia. Ajan mittaaminen ja ihmisen käyttäytyminen liittyvät kulttuurisiin ilmiöihin. Koemme yön alkavan vaikkapa kello 00 ja aamun kello 5.00. Kyse on kulttuurihistoriallisista sanattomista sopimuksistamme.

Nämä ajat ovat ohjanneet vahvasti myös biologista rytmiämme, koska syömme lounaamme tai avaamme televisiomme. Koska katsomme olevan sopivan ajan nukkua tai aloittaa työpäivä, jäädä eläkkeelle. Näitä omia sisäisiä kellojamme on vaikea mennä muiden muuttelemaan. Antropologit tietävät kuinka ihmislaji vietti vuorokautensa aiemmin paljon väljemmin kuin nyt ja aika käsitteenä oli avoin, ei lineaarinen jana tai jatkumo.

Tähtitieteessä aamu alkaa auringon yläreunan näyttäytyessä taivaanrannan takaa ja yö vastaavasti yläreunan kadottua horisontin taakse. Vuoristojen laaksoissa valoisat ajat ja hämärät ajat ovat erilaisia kuin meren rannalla ja lakeuksilla eläen. Suurimmat erot syntyvät luonnollisesti siirtyessämme navoilta kohti päiväntasaajaa. Paikkamme maapallon pituuspiireillä kertoo paljon käyttäytymisestämme ja myös siitä miten ymmärrämme toisiamme. Ympäristö ja etenkin vuorokausirytmiikka muokkaa luonnettamme ja kulttuurejamme.

Uskonto ja luonto ohjaajana

Islamilaisessa ja juutalaisessa kulttuurissa vuorokausi alkaa auringon laskusta. Samoin useimmissa kristillisissä kirkoissa liturginen vuorokausi vaihtuu illalla.
Juuri uskonnoilla on ollut keskeinen asema eri kulttuurien ajan psykososiaalisessa tulkinnassa.

Hyvin suoraviivainen käsite ajasta janana, ikään kuin alkuna ja loppuna, on tyypillistä mm. pragmaattisessa ja yksiulotteisessa maailmankuvassa. Itämaisissa uskonnoissa, kuten hindulaisuudessa, vallitsee kiertävä aikakäsitys, jossa aika mielletään kehänä. Tämä käsitys on yleistymässä myös meillä lännessä.

Agraarin maailman aika kulki vahvasti vuodenaikoihin sidottuna ja tuolta ajalta on edelleen jäljellä runsaasti maatalouden kiertoon liittyvää kulttuurista katoavaa historiaa. Vastaava teollinen historia toi mukanaan kellokortit ja kolmivuorotyön sekä tehtaan pillit, loma-ajat ja työajan jäsentymisen. Suomessa nämä muutokset tapahtuivat hyvin lyhyen historiallisen aikajana sisällä ja ne limittyvät nyt toisiinsa. Eri sukupolvilla on erilainen ajan ja paikan taju.

Ajan nopeutuminen - akseleraatio

Tänään postmodernin yhteiskunnan aikana aikatutkimus on tuonut esille teesinsä ajan nopeutumisesta, akseleraatiosta. Tämän käsitteen mukaan myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa siirryttiin eräänlaiseen non-stop -aikaan ja ns. 24/7 -kulttuuriin.

Psykososiaalisena ilmiönä tämä tarkoittaa lähinnä ilmiöitä, jotka ovat joko reaaliaikaisia, samanaikaisia, epälineaarisia, katkonaisia ja välittömästi tapahtuvia. Lyhyesti kuvaten seurauksena kaikesta tästä on kokemus jatkuvasta kiireestä ja aikapula niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin.

Psykologisena kokemuksena tämä prosessi johtaa ajan nopeutumiseen, jossa nykyhetken kokeminen laajenee samaan aikaan kun tulevaisuus kutistuu. Tämän on seurausta menneen ajan saavutusten katoamisesta, niitä ei ole enää lainkaan tai ne on unohdettu samaan aikaan kun tulevaisuutta on aina vain vaikeampi ennustaa. Seurattaessa EU:n osin kuvitteellista kriisiä, tätä ennustamisen ongelmaa toistetaan kuin mantraa. Huominen ei ole tässä kehityksessä enää uusi eilinen eikä historiallista jatkumoa hallita.

Ajan tajun, menneen elämän havainnot ja jatkumon kadottanut poliitikko on tyypillinen uuden media-aikamme ilmiö. Hän voi kadottaa jopa kuntien rajat ja piirtää ne kokonaan uudella tavalla kulkeviksi ilman sen kummempaa paikallista pohdintaa kunnissaan asuvien ihmisten ja kansalaisten kanssa.

Sivistyskansan astrologia

Tämä kehityksen estämiseksi ikivanhat kulttuurit hakivat avukseen astrologian, jossa tulevaa kyettiin ennustamaan mm. tähtikarttojen avulla. Vuosi 2012 on erityisen merkittävä Mayakalanterin (Tzol’in) kolmannentoista baktun päättyessä laskentatavasta riippuen joko 21. tai 23. päivänä joulukuuta. Kirjoitin aiheesta enemmän kirjassani “Arctic babylon” jossa on myös pohdittu miksi baktu oli niinkin pitkä ajanjakso kuin 144 000 vuorokautta eli 394 vuotta. Mihin sellaista tarvittiin?

Mayojen korkeakulttuuri oli uuden maailman kehittynein ja vasta omana aikanamme, ja juuri suomalaisten löydöksinä trooppisesta Etelä-Amerikasta, alamme hahmottaa näiden ikivanhojen kulttuurien todellista historiaa, geometrisesti valtavien ja säännöllisten yhdyskuntarakenteiden oletettua syntyä ja merkitystä.

Mayoilla oli numeroissa omaa aikaamme vastaava paikkajärjestelmä ja tyylitellyt “hieroglyfit” ovat hieman kiinalaisen sana- ja tavumerkistön tapaista symboliikkaa. Merkkejä on runsaasti, noin 800, ja kivipilareiden kaiverruksissa on niin ikään myös meille ymmärrettävää herooiseksi tulkittua sankaritarustoa.

Kirjoista on säilynyt vain neljä kappaletta ja laajin on ns. Dresdenin koodeksi. Loput tuhosi espanjalainen piispa Diego de Landa 1500-luvulla. Syy lienee ollut niiden tulkinta pakanallisina.

Samaan aikaan piispa teki kuitenkin itse muistiinpanoja mayojen kulttuurista ja pyrki tulkitsemaan heidän mahdollisesti sapoteekeilta tai olmeekeilta saatuja ja edelleen kehitettyjä ajan ja paikan tulkinnan välineitä ja kielellistä sekä matemaattista lahjakkuutta, teknologiaa.

Valtaisa mayakulttuuri

Kulttuurin kukoistuskaudella keskeisimmillä maykansan asuinalueilla on oletettu asuneen noin nykyisen Suomen kokoisen kansakunnan. Alue käsittää sekin noin Suomen kokoisen alueen Keski-Amerikassa alkaen nykyisen Meksikon Chiapasin ja Tabascon osavaltioista ja jatkuen Jukatanin niemimaalla Quintana Roon, Campechen ja Jucatanin osavaltioihin.

Mayoja ja heidän kulttuurinsa jäänteitä löytyy myös Guatemalan, Belizen ja El Salvadorin sekä läntisen Hondurasin alueilta. Kaikkiaan mayoja on arvioitu olleen noin 10-15 miljoonaa ja kaupungit ovat olleet huomattavia uskonnollisia keskuksia korkeine tyypillisine pyramidimaisine mayatemppeleineen.

Maataloudessa pengerviljely ja kanavakastelu olivat käytössä ja viljelykasveja olivat ainakin maissi, kurpitsat, pavut, bataatti, avokado ja myös monet puuvillan ja hampun lajikkeet. Talonpojat, kauppiaat, käsityöläiset olivat käsitteinä “tuttuja” siinä missä luonnollisesti myös omaa kirkollista “rälssiä” tai eliittiä vastaava hierarkia sekä pitkälle kehittynyt sosiaalinen rakenne ja sitä tukeva kehittynyt teknologia ja infrastruktuuri. Mutta mihin talonpoika tarvitsee vuosituhansien päähän ulottuvia ennustuksiaan?

Onko hän ehkä matkalla jossakin ja arvelee myös joskus palaavansa? Mihin matkustamiseen tarvitaan noin pitkiä aikajanoja ja miksi tropiikista löytyvät tiet ovat omia moottoriteitämmekin leveämpiä ja mihin geometrisia kehäteitä käytettiin jos kulkuvälineenä oli muulin kaltaiset eläimet? Ovatko sivilisaatiot sittenkin olleet joskus meitä paljon edellä? Siihen kun ei paljoa vaadita. Vain muutama vuosisata lisää.

Sopimusluonteinen aika

Ajan mittaaminen 24 tunnin esitystapana on oman teknologiamme tuotetta ja anglosaksissa maissa käytetään pääsääntöisesti 12 tunnin esitystapaa. Sekuntikin on sopimuksellinen suure, jossa aurinkovuorokauteen laskettiin kuuluvan 86 400 sekuntia. Määritelmä on kaukana täsmällisestä sillä aurinkovuorokauden pituus vaihtelee suurimmillaan noin 52 sekuntia.

1950-luvun lopulla otettiin käyttöön ns. efemeridisekunti. Se oli 31 566 925,9747 osa trooppisesta vuodesta sellaisena kuin se oli laskelmallisesti vuonna 1900 tammikuun 0 päivänä kello 12.00.

Nykyisin sekunti on poistettu kokonaan tähtitaivaan tapahtumista ja sillä tarkoitetaan 9 192 631 770 kertaa sellaisen säteilyn jakson aikaa, joka vastaa cesium-133-atomin siirtymää kahden hienorakenteen energiatilan välillä. Näin maapallon pyörimisen hidastuminen osana vuorovesi-ilmiötä tai johtuen ilmamassojen liikkumisesta sekä muista satunaisista, esim. maan ytimen massasiirtymistä, ei ole tarvis pohtia erikseen sekunnin määritelmää aprikoitaessa.

Lopuksi vielä karkauspäivän oma ennusteeni karkausvuoden 2012 jatkolle:

Ensimmäinen maaliskuuta Sauli Niinistö astuu virkaansa ja mediat kertovat meille juhlavan tapahtuman suorana lähetyksenä. Keskustelu taloudesta ja sen vakausjärjestelmistä, kuntarakenteista, armeijan kasarmien tyhjenemisestä sekä talouden menojen supistuksista hiljenee tai ainakin vähenee vuorokaudeksi.

Neljäs maaliskuuta Venäjällä valitaan presidentiksi yllättäen Vladimir Putin. Putinin valinta tuo Suomessa otsikoihin tuttuja sanakäänteitä, joista keisaria jo vältellään. Uutiset on tehtävä pääosin opposition liikehdinnästä. Putin tuo vakautta Venäjän talouden kasvulle, arvelemme lopulta.

Maalikuin yhdeksäs päivä alkavat yleisurheilun sisäratakisojen MM-kisat Istanbulissa. Kun suomalaiset eivät sinne yltäneet, menetystä ei ole syytä nyt jännittää muuten kuin seuraten huippumaiden urheilijoiden komeita suorituksia. Kisat ovat kehnoon aikaan ajatellen Lontoon olympialaisiin valmistautuvia huippuja. Näin tilaa jää uusille yllättäjille, nuorille ja nimeä hakeville.

Huhtikuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Titanicin uppoamisesta ja saamme seurata tätä tapahtumaa niin dokumenttien kuin muun mediaviihteen tuotteena. Vanhojen elokuvien seuraaminen jatkuu siinä missä puheet julkishallinnon menotaloudesta ja hallituksen hankauksista selitettäessä miten Kreikan palomuurilla on ostettu kallista aikaa. Puutarhan kunnostus on syytä käynnistää nyt vettä säästelemättä. On alkamassa pitkä ja kuuma kesä, jossa muistellaan myös Korean sodan aikoja.

Toukokuun alussa ranskalaiset valitsevat itselleen presidentin. Nicolas Sarkozy pyrkii toiselle kaudelle ja suomalaiset jännittävät jääkiekon kotikisojaan Ruotsin kanssa ne jakaen. Molemmille voi toivoa onnea ja menetys on medioissamme työvoittona kuvattu, ei niin komea mutta järjestelyiltään kuitenkin moitteeton ja aina voisi mennä huonomminkin. Eurovision laulukilpailussa Azerbaidzanissa Suomen euroviisu on vielä ennen finaaleja, ruotsalaisia medioita lainaten, hyvinkin voitokas.

Kesäkuun kuudes Venus kulkee auringon yli ja aiheuttaa saman kiinnostuksen ja ilmiön kuin kesäkuussa 2004. Silloin sää esti sen seuraamisen. Sen sijaan jalkapallon EM-kisat Puolassa ja Ukrainassa pitävät alan harrastajat television ääressä ja jatkoa seuraa heti loppukuusta omien yleisurheilun EM-kisojen katsomossa. Suomi saa yllättävää menetystä kiitos Lontoon kisojen läheisyyden ja lajin huippujen poissaolojen. Mukaan mahtuu myös yksi merkittävänä pidettävä positiivinen yllätys. Yleisurheilussa siihen riittää pistesija pikamatkalla, matkalla millä tahansa.

Heinäkuun lomasäät suosivat elokuussa lomailevia tai kesäkuussa jo lomansa pitäneitä. Euroopan unionin puheenjohtajuus siirtyy Tanskalta Kyprokselle eikä sitä kukaan havaitse. Sen sijaan Lontoon olympialaiset vievät mukanaan ja tulokset ovat takavuosien Lontoon kisojen kaltaiset. Koko syyskuu menee niistä toipuessa ja Suomen valmistautuessa lokakuun kunnallisvaaleihin. Se missä vaalit pidetään ja kuinka monta kuntaa Suomessa tuolloin vaalinsa järjestää, on sen ajan murhe ja medioittemme satiirisen uutisoinnin ajalle ominaisin mediayhteiskunnan demokratiavajetta valaiseva ilmiö. Lopulta kaikki vaikuttavat voittaneen jotakin.

Marraskuussa pääsemme seuraamaan Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Barack Obaman voitto on nyt muuta kuin internet -ajan vaaleiksi kuvatun globaalin ilmiön tulosta ja poissa on myös neljän vuoden takainen uutuuden viehätys, obamania.

Joulukuussa järjestetään Etelä-Korean presidentinvaalit ja asteroidi 4179 Toutatis pelästyttää ihmiskuntaa Telluksen sivuutettuaan. Joulukuun 21. tai 23. päivä ovat Maya-sivilisaation pitkän laskun kalenterin kolmannentoista baktun syklin loppu. Sitä odotellaan medioitten avustamana yhtä jännittyneenä kuin joulun tyypillistä kaikki ennätykset rikkovaa kulutusjuhlaa. Uudet videopelit ovat kulutuksen kärjessä ja Nokian kännykätkin alkavat taas myydä uudella tuotevalikoimallaan.

Kalevalanpäivän designtuotteet

Kalevalan päivä on samalla suomalaisen kulttuurin päivä. Nimi viittaa kansalliseepokseemme ja samalla sen kerääjään Elias Lönnrotin elämään ja runokeruumatkoihin. Savokarjalainen osakunta otti Kalevalan päivän vuosipäiväkseen 1860-luvulla. Jo 1920-luvulla päivä vakiintui liputuspäiväksi.

Elias Lönnrot allekirjoitti Vanhan Kalevalan esipuheen 28. helmikuuta vuonna 1835. Teos ilmestyi painosta saman vuoden lopulla. Laajennettu painos julkaistiin Uuden Kalevalan nimellä vuonna 1849. Myös karkausvuosina päivä on säilynyt samana kuten tänään 28. helmikuuta karkausvuonna 2012. Hyvää karkauspäivää 29. helmikuuta.

Karkauspäivänä vuodessa on 366 päivää. Kustaa Vilkunan mukaan nimi tulee “karkaus” -sanan aiemmasta merkityksestä “hypätä”. Hyppy ei viittaa mitenkään kosintamenoihin vaan sillä tarkoitettiin arkisesti puukalenterin tikun hyppyä tuona päivänä saman päivän kohdalla siirtämättä sitä seuraavalle päivälle.

Monialainen Lönnrot

Olen kirjoittanut Elias Lönnrotista jo aiemmin ja hänen tarinansa on monelle tuttu niin lääkärinä, lehtimiehenä, perheen isänä kuin intohimoisena kasvien ja runojen keräilijänä. Tiedemiehenä Lönnrot ei juuri tullut tunnetuksi olkoonkin, että hän hoiti muutaman vuoden suomen kielen professuuria ja myös Lönnrotin kasvikokoelmat saivat julkaisuineen tunnustusta. Lönnrothan oli lääkäri ja kasvit keskeinen osa tuon ajan lääkintää. Olen itsekin luennoinut joskus lääkekasveista lääketieteen tai oikeammin apteekkialana tuleville farmaseuteille. Professori Yrjö Vasari oli tässä aiheessa mestari opettajana.

Lönnrotissa kiintoisaa on hänen monialaisuutensa. Hän hajotti itseään tiedemieheksi moneen suuntaan ja oli myös aikaansa edellä vaikkei analyyttinen pohdinta luonnontieteissä ja lääketieteessä ollut tuolloin vielä kovin hääppöistä ja taikausko rehotti myös tiedemiesten maailmassa.

Hän oli uskomattoman tuottelias, väheksyi taikauskoa ja vältteli viinan kiroja. Viisi lasta kuolivat ajalle tyypilliseen tapaan yhtä vaille kaikki ennen aikuistumista mutta Lönnrot itse eli sentään 82 -vuotiaaksi. Hän sai huomattavaa tunnustusta jo eläessään ja oli epäilemättä myös kunnianhimoinen, vaatimattomista oloista lähtenyt Sammatin lahja suomalaiselle kulttuurille ja kielelle.

Vaatimaton kansanmies ja vaeltelija

Olen kierrellyt samat seudut kuin Lönnrot aikanaan ja hieman laajemmin talosta taloon syvähaastatellen suomalaisia milloin mistäkin syystä ja tutustuen tätä kautta etenkin maaseudun ja nuorien kaupunkiemme murroskulttuureihin.

Tietokone ja sen analytiikka ei muuta tai jalosta näitä havaintoja miksikään. Pikemminkin se tahtoo kadottaa tai latistaa sellaisia kokemuksia, jotka ovat Lönnrotin kaltaisen uteliaan ihmisen havaitsemia ja arvokkaita. Kaikki havainnot eivät vain ole totta vaan pikemminkin sosiaaliseen pääomaamme jääneitä taruja. Topelius oli niiden värittäjänä taitava ja hän käytti lahjojaan Runebergin ja Snellmanin tapaan isänmaan hyväksi ja sydämen palosta.

Toki suurista aineistoista löytyy tietokoneen avulla myös sellaista, jota ei olisi voinut huomata ilman satoja kysymyksiä yhdistävää tuhansien haastattelujen tilastollista tulkintaa. Toisaalta niiden ymmärtäminen ei olisi ollut mahdollista olematta itse läsnä ja eläen mukana siinä prosessissa, jossa itse haastattelu tapahtui.

Virtuaalinen maailma ja internet kadottaa tämän elämän kokonaan. Elämä köyhtyy mutta ei toki muutu vähemmän virikkeelliseksi. Kokemuksia keräävä kulkuri ei sitoudu ympäristöönsä ja Lönnrot oli luonteeltaan levoton kulkuri ja toimittajaksi sopiva ihminen, ei niinkään pitkäjänteiseen tieteeseen paneutuva persoonallisuus.

Yhteiset kokemukset yhdistävät

Meillä on muutakin yhteistä taustaa kuin samat seudut kulkeneina Lönnrotin kanssa ne kokien. Molemmat meistä kiinnostuivat jo varhain luonnosta, myös sen yksityiskohdista, biologia oli opiskeltu maisteriksi ja väitellen, itse jatkoin vielä maantieteen kautta ihmistieteisiin, sosiaali- ja taloustieteisiin, psykologiaan.

Ihmisen käyttäytyminen kiinnosti, ei vain luonnon antamat puitteet kehyksenä omalle evoluutiollemme. Pyrin soveltamaan oppimaani suunnittelutehtäviin alue- ja yhdyskuntasuunnittelussa. Kirjoitimme molemmat lehtiin ja itse olin häntä tuotteliaampi, mukaan tuli myös sähköiset mediat ja globaali maailma, siellä tehdyt havainnot ja päivittäinen yhteistyö, verkosto- ja klusterirakenteet, mediayhteiskunnan synty ja lopulta hybridiyhteiskunnan kasvot ja uusi suuri murrosvaihe symboli-innovaatioineen.

Erojakin oli ja suurin syntyi keräilyn kohteista. Lönnrot halusi hamstrata runoja ja sanoja, omalla kohdallani mukaan tuli sanojen rinnalle visionäärisempi tapa hakea ympärilleni taidetta ja etenkin taidelasia sen eri muodoissa ja omaa tarinaansa syventäen lasitaiteilijoitten kautta. Lasi on slaavilaisen kansan mystinen tapa ilmentää itseään peittäen ja paljastaen samaan aikaan kuin unen tulkintana.

Osmo Harkimon dokumentti - sulaa lasia

Lasi-ilmiö on kiitollinen visualisoitava ja tänään näemme Tv-arkiston dokumenteista “Suomalainen design” Osmo Harkimon ohjaaman mielestäni kohtuullisesti onnistuneen Kalevala-päivän valinnan. Toki se sopii myös karkauspäivän dokumentiksi ja korjaushypyksi.

Osmo Harkimo on maalaillut Tapio Wirkkalan ja Timo Sarpanevan parrakkaat olemukset osaksi suomalaista ja pohjoismaista modernismia sekä sen herooista traditiota. Lasitehtaalla on helppo luoda mystinen tunnelma. Lasimestari vaikuttaa mytologiaan taipuvaisen kansakunnan kokemana runonlaulajan tapaiselta olennolta mestarin antaessa viedä shamaanina vietellen kapellimestarin tapaan.

Suomalaiset kapellimestarit ovat tuota samaa shamanismia siinä missä muutamat harvat menestyvät kuvataiteilijamme ja kirjailijat. Urheilijoihin tätä samaa taikuutta on vaikea siirtää oli keihäänkaari kuinka pitkä tahansa ja opit Jyväskylän yliopistosta saatuja.

Dopingepäily lepää raskaana Lahden kisojen muistona ja seuraava kierros on jällen käynnistymässä. Suomalainen dopingtarusto saa aina lisäsisältöä ja muistuttaa jo pakkoneurootikon tapaa hakea itselleen sadomasokistista tyydytystä.

Suomalaisen median raskassoutuisuus ei kevene edes Helsingin Sanomien formaatin muutokseen tabloidiksi. Siinä suomalainen on kiusaamassa toista suomalaista jäätyään jo kolmannen kierroksen kanssakilpailijoistaan alkaen raivokkaan väsyneen ihmisen kampituksen esimiehenä maratonreitin varrella istuen ja jakaen ohjeitaan, keveitä eväittään.

Psykososiaaliset riskit

Suomalainen työpaikkakiusaaja on sentään loputakin määritelty ja myös kiusaamiselle tyypillisimmät kasvuympäristöt Työterveyslaitoksen ponnisteluin. Työpaikan henkinen kuormittavuus tulee erityiseen syyniin ja psykososiaaliset riskit sairastua työpaikoilla ovat viimeinkin vakavasti otettavan työsuojelun kohteena ja sen ensimmäinen hoidettava fyysisten vammojen vähetessä.

Työpaikkakiusatun toivo on oivalluksessa, uudessa johtajuudessa ja muuttuvassa esimiestyössä mutta myös juridiikassa, työsuojelulain määräyksissä. Varsinkin nuoret opettajat harkitsevat kokonaan alan vaihtoa ja tuulista on myös sellaisilla työpaikoilla, jossa työura umpeutuu epäeettisyyden ongelmiin. Jatkuva kiusatun hoito on epäeettistä jos kiusaajat päästetään kuin koirat veräjästä. Kansakunta ei menesty jos kilpailussa syntyy vain ruumiita ja niiden pesijöitä.

Leif Segerstamin oloinen mies

Lönnrot tunnettiin reiluna, oikeudenmukaisena ja optimistisena opettajana ja psykososiaalisesti poikkeuksellisen kehittyneenä ihmistuntijana. Optimismi omassa työssä ja myös johtamisessa oli Lönnrotin sisään rakennettu psyykkinen vahvuus ja muistutti Leif Segerstamin kaltaisen kapellimestarin parrakasta ja naurusnaamaista olemusta.

Segerstamin työpaikalla ei voi olla kehnoa työilmapiiriä eikä jatkuvaa stressiä, uhkailua ja pelottelua. Työntekijät eivät ole siellä tyytymättömiä esimiestyöhön ja hyvin tuntee lasimestarikin mitä Oiva Toikka on häneltä odottamassa vuosilintua puhallettaessa.

Lasimestarit eivät kilpaile keskenään saati pyri Toikaksi Toikan paikalle. Uhkaa, epävarmuutta ja epätietoisuutta työpaikalla varmaan tänään on sielläkin mutta pelisäännöistä on varmasti sovittu ja työn tekemisen toimintatavat tunnetaan.

Mestariksi ei tulla hetkessä ja kisällinäytteet tehdään kukin vuorollaan ja lahjoillaan, ei pienen kuppikunnan nostamana ja osana kiusaajien ammattikuntaa tai puolueen ja sukulaisten siivellä eläen.

Pienten yhteisöjen siunaukset ja kiroukset ovat liki sama asia. Kun kirouksen muuttaa voimaksi kiusaaja yleensä väsyy tai hakee uuden kohteen. Yksin jäätyään tunne-elämältään häiriintynyt ihminen hyökkää yleensä lopulta aggressiivisena itsensä kimppuun.

Nepotismi tuli katolisessa maailmassa rikoslain osaksi jo varhaisella keskiajalla. Kun ei ollut omia lapsia, sukulaisten jälkeläisiä ei saanut suosia sen enempää Paavin kirkossa kuin luostarilaitoksessakaan.

Yksinäisen purjehtijan ankaraa elämää

Osmo Harkimon poika on nimeltään Hjallis Harkimo. Hän istuu nykyisin omistajana lasinvalmistaja Iittalan hallituksessa. En ole ihan varma jokeripomon johtajantaidoista ja ihmistuntemuksesta, mutta narsismin siemenen Osmo Harkimo on ainakin pojalleen siirtänyt. Kun julkisuudesta pääsee osalliseksi, sitä tulee narkoottinen ilmiö.

Harkimo vetää televisiossa sarjaa, jossa ihmistä kiusataan tarkoituksella ja kiekkopelissä kiusaaminen on osa teatraalista näytelmää. Kun työtä on liikaa tai se on äärimmäisen vaikeaa, samat henkilöt kilpailevat samoista viroista ja apurahoista, ovat toistensa kampittajia myös esimiehinä, kulkevat vain koulusta kouluun, lapsenmielensä näin säilyttäen ja numeroita toisilleen jakaen, Nobelia tavoitellen, syntyy yliopiston tai tutkimuslaitosten kaltaisia ahdistavia työpaikkoja.

Jääkiekkokaukalo ei siitä juuri poikkea ja formularataa kiertävä vaihtaa lopulta vain tallista toiseen kuin hakien parempaa yliopistoa. Radat pysyvät samana, ovaali on ovaali edelleenkin, melu kamalaa ja maisemat vaatimattomia, ihmissuhteet koko ajan katkolla.

Rakenteellinen psykososiaalinen uhka

Näissä ympyröissä kiusaaminen on jo rakenteellinen ongelma, sisään rakennettu helvetti, jolloin työolot ja vastuualueet ovat hämärtyneet tai niitä hämärretään tarkoituksella.

Työn tekemisen toimintatavoista ja pelisäännöistä ei halutakaan sopia ja niitä muutetaan tarvittaessa tuettaessa omia suosikkeja virkoihin ja esimiestehtäviin. Syntyy poliittisille virolle tyypillistä rakenteellista korruptiota. Arjen elämään tuodaan lapsekkaita malleja kiekkokaukaloista ja formularadoilta. Esimieskouluttajana toimii jääkiekkokaukalossa itsensä polttanut työnarkomaani, valmentajalegenda.

Näissä tapauskissa työterveyshuollon olisi puututtava ajoissa koko organisaation rakenteisiin eikä pelättävä bisneksen ja etiikan kiikkulautaa: Purrakko ruokkivaa kättä vai ei, kirjoittaa professori ja psykiatrian erikoislääkäri Jaakko Elonheimo.

Elonheimon mukaan kiusaaja on ylemmän portaan esimies ja kiusaaminen edellyttää aina myös esimiesaseman tuomaa valtaa. Kiusaaja voi olla myös samaa työtä tekevä ja esimiehen suojelussa oleva työyhteisön jäsen. Työkaverit eivät joko huomaa tilannetta tai eivät uskalla puuttua siihen pelosta joutua itse kiusattavaksi.

Herooisen sankaruuden psykoosi

On varmaa, että niin Lönnrot kuin Harkimo ovat jossain vaiheessa olleet myös itse kiusattuja siinä missä Wirkkala, Sarpaneva ja monet muut suomalaisen muotoilun legendan myöhemmin rakentaneet persoonallisuudet. Näiden ihmisten kyky ohittaa suomalainen kiusanteon ja kateuden kulttuuri on osa itse legendaa sekä kohotettu etenkin kirjailijoiden mielisairauden ja alkoholismin kautta jopa herooisen nerouden mittapuuksi ja sen tuotteeksi.

Kun suomalaisia luovan työn “neroja” lähestyy syvähaastatellen heitä syntyy vaikutelma ihmisestä, joka on äärimmäisen yksin ja erakkona, usko muihin on mennyt ja jumalatkin ovat hylänneet.

Parrakkaat haukankatseiset lasisuunnittelijat ovatkin kotioloissaan lasittunein silmin eläviä, usein alkoholisoituneita, masentuneita ihmisiä, ja kertomus on aivan muuta kuin mihin lasinpuhaltajan tuote korkealentoisena rantapärskeiden helmimerenä antaisi ymmärtää. Kun sulan lasin takana seisoo lasimestarin poika, tämä on hyvin rikkonainen persoonallisuus.

Osmo Harkimon dokumentti avautuu arkielämässä aivan uutena ilmiönä ja muistuttaa Hjallis Harkimon toistuvia avioeroja ja mattinykäsmäistä elämää. Oikeastaan ero on vain siinä, kuinka Nykänen myöntää vilpittömän oloisesti virheensä ja alkaa aina alusta leväten välillä vankilassa.

Kiusaajan maailmaa ymmärtävä massamedia

Kiusaaja sinne suljetaan hyvin harvoin jos koskaan, ellei päädy massamurhaajaksi norjalaisen Anders Behring Breivikin tapaan. Ja hänestäkin tehdään nyt herooista sankaritarua välittämättä uhrien omaisten syvästä surusta ja järkytyksestä. Mediayhteiskunnassa massamedian tuotteet ovat lähellä massapsykoosia ja ruokkivat tarustoa, jota ei ole olemassakaan.

Lasiin liittyy sen kerääjänä ja rakastajana hypnoottinen ote. Lasi, lasin kaltainen geologisten aikojen tuote luolien katossa, oli jo varhain luolissa eläessämme pyhimpien paikkojen kristallin kaltainen kattokruunu ja se valaistiin hajottaen soihdun keltainen väri sateenkaaren kirjoksi.

Tippukiviluolien tunnelma ylittää komeimmankin katedraalin antaman hartaan elämyksen. Jumalten läheisyyden voi aistia ja sitä voi jokainen jäljitellä kokoamalla ympärilleen suomalasien design -vuoden upeimpia saavutuksia ja niiden historiaa edeten joko itään tai länteen.

Myyttihahmoja ei tarvita, sivistyskansa ei kaipaa sankareita, tai ne voi hankkia jostain hyvin syvältä itsestään, geneettisestä perimästään sekä jatkaen sitä tarttuen muovailtavaan saveen, siirtyen öljyvärien tuoksuun ja palaten myöhemmin muuttaen takaraivon visionäärinen viesti lasiseksi näyksi, suomalaiseksi muodoksi ja Ilkka Kuusiston musiikin heliseväksi ja solisevaksi virraksi sulan lasin dokumentissa.

Tähti on syttynyt

Ruotsin pikkuprinsessan nimi on, arvailuista poiketen, Estelle Silvia Ewa Mary. Estelle viittaa vuosina 1904-1984 eläneeseen Estelle Bernandotteen. Syntyjään amerikkalainen Estelle Manville meni naimisiin Folke Bernandotten kanssa 1920-luvun lopulla. Nimen ranskalainen muoto Stella on peräisin latinasta ja tarkoittaa tähteä.

Stella Polaris

Silvia ja Ewa ovat Estellen isoäitien nimet. Sen sijaan etukäteen veikkaillut Alicea, Desiree ja Sophia jäivät pois vauvan nimistä. Ne eivät siis yleisty nyt myöskään Suomessa tyttölapsien nimistössä.

Sen sijaan nyt voi juhlia vaikkapa kauppakeskus Stella Mikkelissä tuoden juhlaansa belgialaista olutta Stella Artoisia musiikista vastatessa Mikkelin torilla joensuulainen Stella yhtye yhdessä venezuelalaisen näyttelijälaulajattaren Elisa Stellan kanssa. Mukana voi olla myös yhdysvaltalainen taidemaalari ja kuvanveistäjä Frank Stella.

Voisiko olla sopivampaa nimeä kuin Stella Polaris, Pohjantähden latinalainen nimi. Vuonna 2102 Pohjantähti on kaikkein lähimpänä taivaannapaa. Kuningatar Stella on silloin jo kunnioitettavassa iässä ja valmis luopumaan kruunusta seuraavan kuningattaren hyväksi.

Hänen nimensä voisi olla jo vaikkapa Margareeta muistona myös Suomen ensimmäisen keskiaikaisen naishallitsijan ajasta ja Pohjolan unionin luojasta Margareeta Valdemarintyttärestä vuosilta 1389-1412. Kirjoitin hänestä jo aiemmin ennen presidentinvaalejamme. Sieltä hänet löytää Albrekt Mecklenburgilaisen ja Eerik XIII Pommerilaisen välistä.

Hänen jälkeen kuluikin yli 200 vuotta seuraavaan, myös suomalaisten naishallitsijaan Kristiinaan, joka hänkin luopui kruunustaan ja ylimenovaiheen kuningatar oli sata vuotta myöhemmin myös seuraava nainen Ulriika Eleonoora yhden hallitsijavuotensa jälkeen.

Kuningatarten aikaan Ruotsissa

Nyt kahdeksas Bernadotte -suvun edustaja Victoria on siis käytännössä ensimmäinen ruotsalainen kuningatar ja kohta perään tuleekin sitten Estelle, nykyinen Itä-Götanmaan herttuatar. Näitä kuningassuvun jäseniä seurataan tulevina vuosina medioissamme tavallistakin tarkemmin. Ruotsi siirtyy siis moderniksi monarkiaksi, näin suomalaisittain ajatellen, liki vuosituhantisen harhailun jälkeen, ja nyt vielä Pohjantähteä seuraten.

Pohjantähti on Pienen karhun tähdistön kirkkain tähti. Se näky taivaankannelta helposti ja paikantuu vaikkapa Otavan kahden oikeanpuoleisen äärimäisen tähden avulla samassa linjassa tähyillen. Kiikarilla se näyttäisi olevan sydämenmuotoisen “kaulakorun” kärkitähtenä. Oikeammin Stella Polaris ei ole tähti lainkaan vaan kolmen tähden yhteinen järjestelmä. Sen kirkkain osa on keltainen superjättiläinen, ns. kefeidi, muuttuva tähti, jonka värähtely on päättymässä. Se on muuttumassa tähtien evoluutiossa vakaampaan tilaan. Aiemmin sitä pidettiin eräänlaisena kirkkauden perusstandardina. Vasta kun värähtely havaittiin, perustaksi vaihdettiin vakaampi Vega tähti.

Pohjantähteä kiertää siis renkaan muotoinen asterismi, jota kutsutaan timanttikaulakoruksi. Se sopii oikein hyvin symboloimaan uuden kuningattaren, prinsessa Estelle Silvia Ewa Maryn syntymää. Tuolle tähdelle on asettunut myös oma ensimmäinen herooinen jumalhahmomme Ilmarinen jo paljon ennen kreikkalaisia tai juutalaisia jumalhahmojamme.

Pääministerin tarkistuskäynti

Ensimmäisen virallisen vierailun Estella sai kokea kun Ruotsin pääministeri Fredrik Reinfeldt tarkasti kuninkaallisen vauvan. Reinfeldtin tehtävänä oli varmistaa, ettei kuninkaallista vauvaa ole vaihdettu. Perinne on lähtöisin rauhattomilta ajoilta 1500-luvulta, jolloin vallassa olivat mm. valtapelin mestari Sven Sture vanhempi, sitkeä oikeuksiensa puolustaja Hannu I ja Sture suvun edustajien jälkeen tyranniksi ja myös hyväksi kuninkaaksi kutsuttu Kristian II. Seuraaja olikin sitten monarkian kantaisä Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Oltiin matkalla kohti Kustaa II Aadolfia ja eurooppalaista suurvaltaa. Olisiko kuningattarista, Victoriasta ja Estellesta, uuden suurvallan rakentajiksi?

Ylihovimestari Alice Trolle-Wachtmeisterille pääministerin tarkastus ei ollut ensimmäinen kokemus. Hän oli mukana myös liki 35 vuotta sitten kannatellen silloin käsivarsillaan tarkistettavaksi vastasyntynyttä prinsessa Victoriaa. Ylihovimestarin mukaan vauva muistuttaa täysin äitiään tummine kutreineen.

Suomelle yllättävää kiitosta

Myös Suomi sai osakseen tähtien loistosta Matinpäivän kunniaksi. Ohjelmistoyhtiö Microsoftin perustaja, maaliman varakkain mies, Bill Gates antoi Suomelle kiitosta seminaariesiintymisessään Roomassa. Bill Gatesin mukaan Suomi on maailman ainut maa, joka on onnistunut muuttamaan kansalaistensa elintapoja asennekasvatuksella.

Gates johtaa nykyisin perustamaansa Bill & Melinda Gatesin hyväntekeväisyyssäätiötä. Tapasin hänen runsas vuosikymmen takaperin Australiassa tiedepuistojen maailmankonferenssissa ja meistä tehtiin myös paikalliseen mediaan lehtiartikkeli pohtiessamme esitelmissämme verkosto- ja klusteritalouden tulevaisuutta sekä globalisaation etenemistä. Oikeammin minä pohdin, Gates sai vastattavakseen syyteryöpyn yhtiönsä valta-aseman väärinkäytöksistä.

Agropolis -strategia kiinnosti miestä ja totesimme kuinka teknologia ja innovaatiot voivat olla ratkaisu myös epäterveellisille elämäntavoillemme. Tutustuimme aboriginaalien taiteeseen ja pohdimme kielen synnyn mekanismeja, haimme taiteen ja tieteen yhteisiä juuria. Totesin kuinka suuria ongelmia liikkumiselle aiheuttaa liiallinen varallisuus, julkisuuden tuoma kirous. Siinä missä itse saatoin liikkua kuin kenguru maastossa, siinä Gates sai pelätä muutakin kuin kermakakkuja kasvoilleen.

Arvostan suuresti Gatesin kaltaisia hyväntekijöitä ja heidän poikamaista avointa luonnetta ottaa vastaan kokonaan uusia näkökulmia paikallisiin, alueellisiin, kansallisiin ja globaaleihin ongelmiimme. Hieman skeptinen hän oli silloin, ja oli nytkin asenteiden muuttamisen mahdollisuuteen. Totesi nyt Roomassa, kuinka toki poikkeuksiakin voi olla ja mainitsi juuri Suomen. Suora lainaus meni jotenkin näin “En tosin tiedä juurikaan maita, jossa tämä olisi toiminut kovin hyvin - no ehkä Suomessa. Toisaalta Suomessa kaikki vaikuttaa toimivan hieman helpommin.”

Etäältä näkee paremmin

Jos Bill Gates on saanut käsityksen, että Suomessa asiat etenevät ja innovaatiot otetaan vastaan asennetasolla “helposti” ja kaiken toimivan niin ikään helpommin kuin muualla, miten vaikeata se mahtaakaan olla Gatesin kokemassa maailmassa? Vai olisiko sittenkin niin, että etäämmältä katsottuna näkee paremmin ja muutokset Suomessa ovat olleet suurempia kuin itse havaitsemme tai mahdollisiksi myönnämme.

Vai mitä pitäisi ajatella vaikkapa ympäristöhallinnosta, jota 1970-luvulla ei ollut alkupuolella vielä lainkaan ja Kemijoen, Iijoen ja Ounasjoen suojelusta, Levin rakentamisesta matkailukaupungiksi Sirkan kylään sen hukuttavan tekoaltaan sijasta, tapeltiin kynsin hampain. Nyt koskiensuojelulakia pidetään itsestään selvänä, vesistöjä puhdistetaan todenteolla ja ympäristölainsäädäntömme on otettu vastaan myös asennetasolla kolmen vuosikymmenen aikana itsestäänselvyytenä. Hiihtolomalaiset laskettelevat Levillä aavistamatta, kuinka tuolla kohden olisi kuulunut olla Ounasjoen yksi latvajärvistä, tekoaltaista. Niitä oli lähes 20 kappaletta ympäri Lappia vielä muutama vuosikymmen takaperin. Yksi näistä valtavista altaista kuuluisi olla tulevan suur-Oulun kaupungin alueella Pudasjärvellä.

Puhumme ja kirjoitamme nettiin aivan kuten se olisi ollut tapana iät ajat, kerromme kuinka se tulisi tehdä kansalaismedioissamme loukkaamatta siellä toisiamme ja yksi sopimaton sanavalinta saa aikaa kansallisen median tarttumisen kehnosti valittuun ja liian hätäisesti kirjoitettuun viestiin kunnanvaltuutettuna.

Rehevää kieltä saa ja pitää käyttää, kunhan se ei vie samalla kansanliikkeeltä uskottavuutta. Bill Gates saa rikastua, kunhan se ei vie häneltä ihmisenä uskottavuutta ja suurlahjoitukset taistelussa etenkin lasten ja vastasyntyneiden sairauksia vastaan jatkuu patistaen samalla talousmahteja muistamaan köyhien asiaa.

Muutokset ovat asennetasolla mahdollisia myös rikkaan miehen maailmassa. Tai ainakin Bill Gatesin kohdalla. Muuten se on matkaa kuten kamelilla silmäneulan läpi ahtautuen. Olkoonkin että raamatullinen “neula” on vain silmäneulaa muistuttava ahdas portti, josta kamelikin kulkee, mutta vaivalloisesti kontaten ja taluttajansa avustamana.

Sananvapaudesta moralismiin

Moraali ja sen käsitteet liittyvät läheisesti sananvapauteen. Suomen perustuslaissa jokaiselle on turvattu sananvapaus. Siis oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Suomi on allekirjoittanut Euroopan ihmisoikeussopimuksen, jonka 10. artiklan ensimmäisessä kohdassa todetaan kuinka jokaisella on vapaus pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista piittaamatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.

Kansanvaltainen tavoite - suvaitsevaisuuskasvatus

Sananvapautta voidaan rajoittaa 10. artiklan mukaan jos se on välttämätöntä kansallisen turvallisuuden, alueellisen koskemattomuuden tai yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden ja moraalin suojelemiseksi, muiden henkilöiden maineen tai oikeuden turvaamiseksi, luottamuksellisten tietojen paljastumisen estämiseksi, tai tuomioistuinten arvovallan ja puolueettomuuden varmistamiseksi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan riitatapauksissa päätynyt sananvapautta ja sen sisällöllistä laajuutta korostaviin tulkintoihin. Tätä ratkaisuissa on korostettu erityisesti siksi, että eurooppalainen moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus vaativat juuri mahdollisimman kansanvaltaisen yhteiskunnan kehittämistä ja kasvatusta kohti suurempaa suvaitsevaisuutta.

Sananvapauden ydinsisältö liittyy länsimaissa etenkin ennakkosensuuriin. Julkaisutoiminnassa ei saa olla ennakollista estettä. Onkin mahdollista että etenkin internetin ja sosiaalisten medioitten myötä käsitteet kunnian loukkauksista ja yksityiselämän suojasta ovat muuttumassa. Niin ikään uskonrauhaa ja tätä kautta myös yhteiskuntarauhaa rikotaan yhä helpommin siinä missä vihapuheet hakevat uusia muotoja. Syntyy jatkuvasti kiistoja siitä mitä ei saa sanoa.

Medioissamme on tapana toimia toisin kuin yhteiskunnan vanhat arvorakenteet edellyttivät. Se mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava käännettiin asuun, se mistä ei voi puhua, siitä on tehtävä suurimmat lööpit. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Pohjolassa kaikki hyvin

Toimittaja Kari Huhta, perussuomalaisten uskollinen tukistaja ja moralisti, pohtii kirjoituksessaan (HS 22.2) sitä, kuinka sananvapaus ei ole aina kivaa. Hän löytää kolme astetta, jolla sananvapautta pyritään edelleen vangitsemaan. Niistä alkukantaisin on kiduttaminen ja tappaminen, vankeustuomiot, suuret sakkorangaistukset sekä Italian tapaan siirtää tiedotusvälineitä ja niiden omistus hallituksen tukijoille.

Toinen askel on korruptoitu oikeuslaitos ja kolmas aste instituutiot ja lainsäädäntö, jotka ovat joltisenkin kunnossa, etenkin Pohjolassa. Jälkimmäisessä Kari Huhta korostaa ihmisten korvien väliä. Tällä hän tarkoittaa ihmisten kesken leviäviä sisäistettyjä arvoja. Siis jälleen kerran vedoten jo edellisessä kolumnissani esitettyihin arvoihin ja moraaliin, niiden ehkä perinteisimmästä tulkinnasta lähtien, sisäistettynä, ikään kuin geneettisenä koodina tai sosiaalisena pääomana, “miltä maailma näyttää“ lähiyhteisönä, josta virtuaaliyhteisö poikkeaa kuitenkin radikaalisti ja on syypää kaikkeen pahaan, kuten vieras muuallakin maailmassa, paitsi Pohjolassa ja Helsingin Sanomien levikkialueella.

Tällaisen “hyvän” tilanteen oletetaan vallitsevan etenkin lähiympäristössä, siis Suomessa ja Pohjoismaissa yleensäkin. Epäilemättä näin pohti myös moni Kiinassa ja Pohjois-Koressa, Italiassa ja kreikkalaiset eivät pidä nyt suomalaisesta moraalista ensinkään.

Tyyliltään epäonnistuneita ilmaisuja - julkisuuden tavoittelua

Vastaavasti norjalainen tapa esitellä massamurhaajan hengentöitä - manifestia teatraalisesti esittäen - ei näytä loukkaavan muita kuin massamurhan kohteeksi joutuneiden uhrien omaisia. Median luovan innovatiivinen tapa on pyrkiä olemaan ensimmäinen ja se jos mikä on moraalittomalta vaikuttavaa. Kasvava kaupallisuus, mediaviihde ja kilpailu, internetin aiheuttama kansainvälinen uusien rakenteiden ja käytäntöjen “imurointi” muuttaa tulkintoja ja kehityksen eri vaiheet syntyvät kuten koulu- ja työpaikkakiusaajan kyky mukautua uuteen tilanteeseen uusin eväin, Kari Huhtaa mukaillen.

Rasismin kohdalla raja kulkee usein tyyliltään epäonnistuneissa ilmaisuissa ja peitellyin sanakääntein esitetyissä kirjoituksissa. Jälleen kyse on arvoista ja moraalista jotka tulkitaan nekin yhden näkökulman kautta ja perisuomalaisella tavalla. Niinpä Kari Huhdan käyttämä käsite “yhteiskunnan yleiset arvot”, joiden mukaan olisi elettävä, on tulkinnassaan abstrakti ja sellaista tuskin voisi käyttää muualla kuin Suomen kaltaisessa yksikulttuuriseksi kuvitellussa yhteiskunnassa.

Edellisessä lehdessä todettiin kuitenkin kuinka maa on jakautunut selvästi kahteen “kulttuuriin” josta Helsinki ja suuret taajamat ovat jotain muuta kuin maaseutualueemme ja pienemmät taajamat. Tämä näkyy mm. poliittisessa käyttäytymisessämme ja varmaan näitä pienkulttuurisia eroja on enemmänkin kuin kaksi. Muuten meitä ei edustaisi monipuoluejärjestelmä, jokaisella puolueella on mukamas omat arvot ja tavoitteet, ne eroavat toisistaan ja ovat mielestään siksi tarpeellisia.

Ihmisten arvot ja maailmankuvat ovat kovin erilaisia ja esimerkiksi Huhta ottaa presidentti Tarja Halosen lausunnot ja vertaa niitä pankinjohtaja Björn Wahlroosin mielipiteisiin viikonloppuna Helsingin Sanomissa. Wahlroosin sanomisia on arvosteltu mm. empatian puutteesta. Wahlroos sai kaipaamansa huomion siinä missä rasistisia lausuntoja esittävät kyläpoliitikot. Se on elämän kohokohta, ehkä poliittisen uran näkyvin lähtölaukaus samalla.

Medialukutaitoinen suvaitsevainen ihminen

Oleellista on, että suvaitsevainen ihminen kykenee lukemaan hyvin erilaisia mielipiteitä ja ammatikseen ihmisiä haastatteleva, syvähaastatteluja tilastollisesti käsittelevä ei pidä omituisena sitä, että myös lähiyhteisöissä ihmisten mielipiteet, arvot, normit ja moraali, saattavat perustua hyvin erilaisesta maailmankuvasta syntyvään ajatteluun ja tapa tuoda se esille vaihtelee melkoisissa rajoissa. Suurissa aineistoissa vain yksittäiset tapaukset jäävät vaille merkitystä toisin kuin medioissa, joka poimii yksittäisiä tapauksia tehden viihteellistä uutista.

Näin ihmisten tuomitseminen verbaalista lahjattomuudesta, saati epäonnistuneesta tavasta ilmaista itseään, on joskus medioissamme kohtuutonta ja syntyy vaikutelma pyrkiä moralisoimaan sellaista, jossa malka on omassa silmässä kuvattaessa vaikkapa Anders Behring Breivikiä, kilttiä oslolaispoikaa matkalla kohti sellaista näytöstä, jossa hän alkaa olla lähellä herooista sankaruutta Mustan saaren kohteliaana oslolaispoikana, internetin uhrina imien sieltä muukalaisvastaisuuttaan (HS, kuukausiliite 10/2011). Utilitaristinen moraalikäsitys on usein lähellä amerikkalaista liikemiesmentaliteettia jutun teossa ja se johtaa tahallisiin ylilyönteihin.

Sananvapaus on teknistä osaamista - vikkelää älyä ja luovuutta

Kuten moraalitulkinnoissamme, myös sananvapaudessa on suuria kulttuurisia eroja, ja niiden tausta on läntisessä kulttuurissa etenkin medioitten keskittymisessä, omistuksessa sekä sähköisen median yleistymisessä osana sosiaalisten medioitten saamaa valtavaa suosiota sen eri innovaatioiden koko ajan kehittyessä. Olemme luonnollisesti vasta prosessin alkutaipaleella.

Näin sananvapaus on osa myös teknistä osaamista ja tämän osaamisen käyttöä pikemminkin kuin pohdintaa vanhan printtimedian tavalla pyrkiä pysymään mukana kilpailussa lähinnä jälkiomaksujien maailmassa, Suomessa ikääntyvien suurten ikäluokkien suosiosta kilpailtaessa ja moralisoiden etenkin kasvavaa nuorisoamme.

Tämä kulttuuri on myös jatkossa hyvinkin erilaista metropolialueilla kuin maaseudulla ja sen medioita seurattaessa. Samoin tulkinta sananvapaudesta ja sen käytöstä, innovaatiosta ja sen leviämisestä, diffuusiosta, käy yhä vaikeammaksi syrjäseutujen pienkunnissamme ja pitäjänlehdissä, kun muu maailma näyttäisi elävän metropoleineen reaaliaikaisessa media- ja hybridiyhteiskunnan taloudessa ja -strategiassa. Muinainen moraali, jossa mukana olivat elämänviisaudet ja ikivanhat käyttäytymistottumukset, siveysopin perusopit, eivät ole omassa ajassamme toimivia.

Sivuraiteille viety keskustelu

Tässä maailmassa, sen paikallisessa, alueellisessa, kasallisessa ja kansainvälisessä käytännössä, kyse ei ole enää arvoista ja moraalista niinkään kuin teknologiasta ja sen puuttumisesta, hitaasta kyvystä sopeutua reaaliaikaisiin prosesseihin ja tarrautumisesta vaikkapa kuntarajojen antamaan suojaan pelättäessä “keskittämisen” (alueellistamisen) vievän viimeisenkin mahdollisuuden sanoa mielipiteensä, jolla kuuluisi olla myös merkitystä vallankäytön kammareissa.

Keskustelun vieminen sivuraiteille, moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin, on ikivanha tapa käyttää valtaa, myös mediavaltaa, kerrottaessa kuinka hallitseva luokka ulottaa valtaansa myös reuna-alueille ja etenkin maaseudun pientaajamissa, kylissä ja hiljenevän yhdyskuntarakenteemme periferioissa. Kansalliseeposten hyvän ja pahan välinen taistelu on edelleen mukana näiden prosessien kuvaukissa niin Väinö Linnan kuin Pentti Haanpään tuotannossa. Taustalla ovat Koraani, Raamattu, Cervantes, Goethe, Tolstoi, Hugo, Hemingway, Kalevala jne. Yksinkertainen dualismi osana moraalia on median viestinä tyypillinen. Ongelmien havaitseminen olisi mutkatonta ellei niihin liittyisi aina esimerkkejä ja leimaten kokonaisia maaseudun elinympäristöjä tai vaikkapa välimereisiä kansakuntia.

Nämä yksittäiset tapaukset näyttäytyvät suurmedioissamme pääsääntöisesti ikävien väkivaltatapausten kautta ja poimien erilaisia epäonnisia ihmiskohtaloita ja näiden esittelyä esimerkkinä ruotsalainen kirvesmies talvehtien autossaan kyläraitilla ja saaden siitä huomiota ympäri globaalia maailmaa. Näitä epäonnisia autossaan kesät talvet yöpyviä Ruotsissa on kymmeniätuhansia tapauksia ja eniten metropolialueiden slummeissa.

Yksittäisestä syntyy yleinen tulkinta - stereotyyppi

Nyt kiinnostuksen herätti tropiikissa medioita lukien lähinnä tapa jäädä mukamas lumeen hautautuneena autonsa vangiksi. Lumi kun on monelle siellä tuntematon elementti ja hyvinkin voisi olla kuviteltavissa kirvesmies autossaan lumen vangiksi kuukausiksi hautautuneena syrjäisellä maaseututiellä vajaan kilometrin etäisyydellä lähimmästä kyläkaupasta. Näitä kysymyksiä lumen ja pakkasen luonteesta on tullut vastattavaksi Brasiliassa ja Argentiinassa, Aasian subtrooppisilla alueilla, runsaasti ja aina omilla kertomuksillaan voi hämmentää lunta ja jäätä tuntemattoman mieltä. Helsingissä lumen alle hautautuvat metropolin kansalaiset on kiitollinen aihe kertoa selviytymistarinoista savolaista mielikuvitusta hyödyntäen.

Ruotsalainen kyläkauppias oli miespoloa säälinyt jo kesällä tämän hakiessa autoonsa eväitä ja muistuttaen kauppiaan omaa serkkupoikaa samassa kylässä asuen, erakkona ja ilman suurempaa sanavapautta poliitikkojen ja pankinjohtajien rinnalla, median omistajan pojaksi syntyneenä, kansliapäällikön poikana kartanoaan hoitaen ja ymmärtäen moraalilla ja sananvapaudella omia vapauksiaan, rajattomia suhteessa saman pankin pankkineitien sananvapauteen saati sanan kuuluvuuteen. Jokaista lottovoittajaa kohden on miljoonia vähemmän onnekkaita kupongin täyttäjiä.

Jos päävoitto osuu pankinjohtajalle, mieluiten miljardöörille, se voitto on silloin osunut oikealle ihmiselle, ei pilaa tavallisen duunarin elämää ja on luomassa meille uusia työpaikkoja. Tätä kutsutaan pragmaatikon moraaliksi - terveeksi järjeksi.

Hybridiyhteiskunnan virtuaali moraali

Moraalista on tullut medioissamme keskeinen käsite ja sen viljelijöitä näyttäisivät olevan ikääntyvän kansakunnan konservatiivisiksi muuttuvat suuret ikäluokat ja näiden mediat. Se ei näyttäisi olevan luonteeltaan niinkään sosiologista tai uskonnollista, perinteisiin moraaliteorioihin ohjaavaa, kuin pikemminkin vanhaa ateistista eksistentialismin II maailmansodan jälkeistä moraalista krapulaa muistuttavaa tai ekofilosofista pohdintaa sekä uuskonservatiivista globaalia utilitarismia.

Dualistinen maailmankuva oikeasta ja väärästä

Moraalilla tarkoitetaan uusmedioissamme käsitystämme oikeasta tai väärästä, normatiivista tapaamme toimia mielestämme joko oikein tai väärin. Käsite “moraali” (mos) tulee latinan kielestä ja tarkoittaa tapaa tai käyttäytymismallia ja etiikka (ethos) lähinnä tottumusta tai tapaa, yleisessä kielenkäytössä eettisiä normeja tai moraalisääntöjä. Käytännössä niitä käytetään rinnakkain liki synonyymeinä.

Suomen Kuvalehti (SK 17.2) kertoo viimeisimmässä numerossaan suomen kielen omaperäisestä sanastosta, jossa lainojakin on hankala tunnistaa sellaisiksi. Kieli muuttuu ja sitä muutosta moralisoidaan, paheksutaan. Paheksunta miellyttää konservatiiveja, muut tuota lehteä eivät luekaan kuin iäkkäät ylemmän keskiluokan suuret vanhenevat ikäluokat. He sinne kirjoittavatkin tosilleen, moralisoivat menoa sosiaalisissa medioissamme emotionaalisena ahdistuksena omasta osaamattomuudestaan, kyvystä pysyä mukana muutoksen vauhdissa.

Globaalissa viestinnässä nuori joutuu korjaamaan kielensä puutteita

Meiltä puuttuvat kokonaan kielestämme sukupuolen ilmaisevat pronominit, epämääräiset tai määräiset artikkelit, aspektuaaliset verbit mutta verbitaivuttelu on sitäkin rikkaampaa ja sanajärjestyskin kohtuullisen vapaa ja koko ajan kielemme on muutostilassa, josta konservatiivisin osa kansasta on huolissaan, puhuu tässäkin yhteydessä moraalikadosta. Tällaiset yhdyssanat ovat kielellemme tyypillisiä viidentoista sijamuodon rinnalla. Niitä ulkopuolinen ei oikein ymmärrä kulttuurivaihdossa ja koneet kielen kääntäjinä tekevät virheitä. Siis kääntäessään näitä partisiiveja, illatiiveja ja adessiiveja, joita opettelimme joskus ulkoa, emmekä nyt välitä rahtuakaan niiden oikean käytön kadotessa. Kunhan kielemme jotenkin tulee ymmärretyksi koneiden kääntämänä.

Moraali viittaa moraaliseen luonteeseen mutta myös käsitteeseen moralismi. Moraali ei ole enää virtuaalimaailmassamme pelkkä keino selviytyä yhteisöelämässämme, väline toteuttaa hyvin omaa ja “lauman” etua, vaan myös joillakin konservatiiveilla kaiken muun ylittävä asia. Tällainen konservatiivinen ihminen, yhteisö, viestintä voi asettaa kaikki teot, minkä tahansa tosiasian, arvoista ja normeista johdetuiksi. Näin siitäkin huolimatta että Humen lain mukaan tosiasioita ei voi johtaa arvoista ja normeista. Moraali on itsenäinen käsite evoluutiosta. Se on evoluution tuote, muuttuu toiseksi kulttuurin ja yhteiskunnan muuttuessa. Se ei ole evoluutio itse, sitä ohjaava apparaatti. Ylimysvalta, kirkkovalta, mediavalta vain käyttävät sitä oman valtansa pönkittäjänä, ovat aina käyttäneet.

Moralismi on ahdasmielisyyttä - arvokonservatismia

Yleiskielessä ja arjen filosofiassa moralismi viittaa arvokonservatismiin ja ahdasmielisyyteen. Kun mediayhteiskunnassamme avaan printtimedian, tiedän törmääväni arvokonservatismiin jo aiheiden valinnassa. Sellainen on kauhistelu kielen muuttuessa, kuntien kadotessa, rajojen hävitessä ja Kreikan kohtaloissa sekä islamistien kuvauksessa. Vanhoillinen, rajoittava suhtautuminen etenkin seksuaalisuuteen olivat tyypillisiä moralismiin liittyviä 1960-luvun teemoja ja niiden esittelyä medioissamme. Ei nyt oikein enää.

Aiemmin moralismiin liittyi halveksiva sävy, jota nyt hieman häveten vältellään. Se on antanut tilaa toisten elämään puuttumiseen ja sen paheksumiseen, on tullut osaksi uuden aristokraattisena itseään pitävän eliitin käyttäytymistä. Se muistuttaa 1600-luvun lopun klassismia ja 1800-luvun viktoriaanista moralismia. Kardinaali Richelieun aikana tavoitteena oli absoluuttinen keskitetty valta, jossa oleellista oli lojaalisuus keskusvallalle jota moralismi palveli. Kullekin instituutiolle, myös taiteille, luotiin selvät normit ja vaikkapa Moliere kirjoitti yhdessä LaFontainen kanssa tarkoin rajatuista inhimillisistä heikkouksista, ei valtasuhteista lainkaan. Näitä samoja eläinhahmoja näkee jälleen ja idea on sama, inhimillinen heikkous, eivät valtarakenteiden heikkoudet. Aku Ankka kuvaa ihmisen heikkouksia, ei toki kapitalismin heikkouksia edes Roope Ankan hahmossa.

Aristokraattiset arvot johtivat luokkayhteiskuntaan, jossa ylin luokka piti itseään moraalisena esimerkkinä ja kohotti siten itsensä porvariston yläpuolella. Käsite ihmisluonnosta on hyvin vanha moralismin keino ajaa asiaansa ja liittyy vaikkapa Helsingin Sanomien haastatteleman pankinjohtaja Björn Wahlroosin tapaan korostaa juuri näitä inhimillisiä “heikkouksia” kuvatessaan yhteiskunnallisia epäkohtia ja varallisuuserojen synnyn ongelmia ja syviä yhteiskunnallisia epäkohtia. Wahlroosin kertomuksessa köyhien ja kelkasta pudonneiden inhimilliset heikkoudet vievä heidät perikatoon.

Jalon ylimmän luokan korkein taso

Näin myös moralismi oli keskiajalla etenkin jalojen aatelisten ja yhteiskunnan korkeimman tason asia ja rahvas oli moraalisesti heikkoa ja halveksittavaa, joskus myös säälittävää, kuten Schopenhauer moraalin esitteli. Karteesiolainen moraali, Rene Descartesin tapaan kuvaten, syntyi taas yläluokan kilvoittelusta kohti autuaallista sielunrauhaa ponnistelemalla parempaan, mielentyydytystä hakien.

Radikaalin tasavaltalaisen Benedictus de Spinozan etiikka taas oli juutalaisen kasvatuksen tuotetta, jossa järjen mukainen elämä ei moraalia kaipaisikaan. Jostakin syystä vain yksi ja sama ihminen saattoi olla samaan aikaan sekä hyvä että paha, jopa välinpitämätön. Hyvä oli sitä mitä pidettiin hyödyllisenä, siis utilitaristinen talous ja sen välineenä raha. Täydellinen ihminen oli kapitalismin lopullinen luomus.

Ranskalaisessa keskiaikaisessa moralismissa etenkin kirjallisuudessa tyypillisiä olivat moraaliohjeina levinneet aforistiset maksiimit. Niissä korostettiin usein ihmisen intohimoja, ihmisen ulkopuolelta tulevia uhkia. Omana aikanamme sellainen uhka on vaikkapa internet sekä sen kieltä ja kulttuuria muuttavat, vanhan median valtaa järkyttävät uudet sosiaalisen median ilmiöt, yhteiskunnan moniarvoinen hybridi rakenne. Saksa ja natsit eivät tätä suvainneet vaan hakivat puhdasta arjalaista rotua, yli-ihmistä, muita parempaa ja muut alistavaa. Tässäkin käsite yläluokasta ja sen jalostamasta ihmisestä, eugeniikasta, ihmisen jalostamisesta säilyi moraalin perustana.

Hyveistä tulee lopulta näin valepukuisia paheita lehden kirjoittaessa kuinka kieli on uhattuna mutta minkäs teet, kehitykselle. Suomessa nämä opit levisivät hyvin ja Saksa on myös tänään kansainvälistyvän Suomen suuren ikäluokan konservatismin ydinalue. Nuori nörttikansa ja nettioppineet eivät tähän suuntaan juuri edes vilkaise. On syntynyt maailmankatsomuksellisesti kahden suuren moraalisesti eri tavalla suuntautuneen kulttuurin välinen kuilu.

Amor propre ja narsismi

Keskiaikainen moralisti kirjoitti ihmisen itserakkaudesta (amor propre) ja ahneudesta pitäessään porvaristoa kahleissa hieman samaan tapaan kuin tänään puhuessaan narsismista joka käänteessä keskiluokkaisena ilmiönä. Myös ylpeys ja monet muut halut olivat kuolemansyntejä ja niitä tuli torjua viileällä käytöksellä ja välttäen impulsiivista kokemusta saati esiintymistä. Tästä moralismista poikkeava on joko narsisti tai populisti, mieluummin molempia. Ministeri Stefan Wallin ei voi olla kumpaakaan konservatiivina äärioikeiston edustajana. Äärioikeistolaisen Georg C, Ehnroothin kasvattina taustalla on Leo Mechelinin opit ja tapa kertoa kuinka islamilaisille on mahdollista järjestää jopa oma rukoushuone ruotsinkielisessä koulussa, jos he muodostavat enemmistön.

Ikivanha hyve-etikkaa keskittyi enemmän juuri ihmisten ominaisuuksiin vaikka psykologiaa tai psykiatriaa, oman aikamme lääketiedettä ei tunnettukaan. Jos olisi tunnettu, tätä suuntausta ei olisi voinut koskaan edes syntyä. Se olisi mahdottomana kaatunut tieteen keinoin pienen marginaalin moraaliksi. Tämä suuntaus syntyi Sokrateen, Platon ja Aristoteleen sekä myöhemmin Tuomas Akvinolaisen moralismissa. Myöhemmin päämääränä oli, ei vain yksittäiset hyvät teot, vaan koko hyvän elämän hallinta. Oleellista oli vastata kysymykseen: “Mitä teet elämälläsi?”

Kant ja Locke

Näiden moralistien lapsina syntyivät Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi, velvollisuuseettinen moraalikäsitys ja John Locken luonnonoikeusteoria. Syntyi tulkinta, jossa teot ovat moraalisesti vääriä, jos ne loukkaavat toista ihmistä tai hänen työnsä tuloksia. Työ vain oli edelleen määritelty yläluokan työksi.

Seurausetiikassa hyvän määrä kasvoi ihmisen hakiessa parasta mahdollista tulosta. Syntyi klassinen utilitarismi, hedonistinen onnen ja mielihyvän tavoittelu, oman aikamme hyvin tyypillinen ilmentymä sekin. Tätä onnen tavoittelua on toki harjoitettu iät ajat ja myös filosofien, yläluokan, ponnisteluna. Rahvaalla sellaiseen joutoaikaan ei ollut mahdollisuuttakaan. Syntyi vaikutelma viulunsoittajasta katolla, jonka sanaan uskotaan rikkaana miehenä. Unelma laiskottelusta ja moraalista vailla työtä, arvostusta, joka tuli vaurauden ja aseman kautta eikä protestanttisesta etiikasta, työn moraalista.

Moraali sopimuksena perustuu etenkin Hobbesin, Locken ja Rousseaun kaltaisten ajattelulle, moraalifilosofialle, ja tyypillinen esimerkki on vaikkapa YK:n ihmisoikeuksien julistus ja se artiklat. Tämä sopimusluonteinen moraali oli askel rationaaliseen pohdintaa ja takaisin Spinozan tapaan ajatella ihminen epärationaalisena olentona, jolloin vain sopimusluonteinen moraali oli mahdollista.

Wittgenstein ja sosiobiologit - tunteitten biologia

Ludwig Wittgenstein ei perustellut moraalia millään sitä itseään perustavammalla. Siitä millainen maailma on, ei voi tehdä hyvää tai pahaa, oikeaa tai väärää koskevia johtopäätöksiä. Tosiasiat vain vallitsevat, eikä niistä voi tehdä tämä syvempää merkitystä.

Wittgensteinin moraali oli perusluonteinen asia ja ulkopuolella metaeettisten kysymysten ja pohdintojen. Lähellä tätä ajattelua olivat ne sosiobiologiset moraaliteoreetikot, joiden ajattelua ohjasi eräänlainen ihmisen myötäsyntyinen ominaisuus moraalitajuun (Francis Hutcheson, David Hume, Adam Smith) jossa mukana oli pyyteetöntä myötätuntoa, rankaisevaa suuttumusta, kiitollisuutta hyvätekijää kohtaan, häpeää, halveksuntaa, katumista, anteeksiantoa jne. Suomessa Edvard Westermarck korosti juuri luonnonvalinnan tuottamia mielentoimintoja, tunteitten biologiaa. Näin evoluutio ja tiede alkoi tunkeutua myös moraalin synnyn selittäjäksi samalla kun Wittgenstein kielsi sillä spekuloinnin kokonaan.

Jumalasta institutionaaliseen kirkkoon

Uskonnot ovat luonnollisesti vaikutusvaltaisin instituutio moraalin ja myös oman kristillisen etiikkamme järjestelmiä. Eriytymättömässä, Gemeinschaft -tyyppisessä yhteisössä, yhdessäolo-organisaatiossa, vallitsi eräänlainen Jumalan luoma moraalinen konsensus ja yhteisöllinen valvonta. Kyläyhteisö agraarissa Suomessa oli tällainen siinä missä alkuteolliset yhdyskuntamme.

Myöhemmin rajusti kasvavissa kaupunkimaisissa Gesellschaft -tyyppisissä asiaorganisaatiossa Jumala korvautui laitoksella, kirkolla. Jumala ankarana isänä tai ihmisen mallina vaihtui moraaliin, jota ei enää sosiaalistettu yhteisön ylläpitävänä voimana.

Moraalilla uudessa työyhteisössä ei ollut enää samaa merkitystä ja se korvautuikin markkinataloudelle hyödyllisemmillä teeseillä kuten vapaudella, itsenäisyydellä, kulutuksella. Moraali ja uskonto olivat utilitarismissa hyödyllisiä, jos ne tuottivat vaikkapa taloudellista vakautta ja hyvinvointia mutta kasvatuksessa varottiin tukahduttavia moraalisääntöjä.

Näin tapahtuu edelleen ja käsite “moraali” saa väljemmän merkityksen ja sen käyttöä jopa varotaan. Ikääntyvälle ja konservatiiviselle suurelle ikäluokalle se tuo mukanaan oman aikansa seksuaalisia virityksiä ja juhannustanssit tamperelaisen kirjailijan Hannu Salaman tanssittamana. Postmodernin yhteiskunnan nettinuoriso ei sitä tahdo sisäistää ja virtuaaliympäristöön sitä ei pidä viedä saati pyrkiä selittämään omalla omituisella kielellämme.

Vapaa tahto ja omatunto

Vapaa tahto ja omatunto ovat osa moraalin yhteydessä esitettyjä ontologisia kysymyksiä. Ihmisen toiminnan vapaus, vapaa tahto lähiympäristöönsä nähden, on osa moraalin ontologisia edellytyksiä ja perusteita. Nykyisin lähiympäristö on korvautunut usein hyvinkin laajalla virtuaaliympäristön kulttuurisilla vaikuttajilla ja perinteistä käsitettä on jouduttu laajentamaan. Maailma ei ole sitä miltä se lähiympäristön kokemuksena on vaikuttanut virtuaaliympäristössä.

Tässä merkityksessä tietyt ajattelusuunnat ovat vahvistuneet ja jotkut taas väistyneet taka-alalle. Mediakulttuurista matka uuteen hybridikulttuuriin on hyppäys tuntemattomaan sellaiselle, jolla moraaliset käsitteet ovat syvän emotionaalisia ja tunnesanat ja käsitteet ohjaavat lähiyhteisön ja ympäristön “miltä maailma näyttää” elämää. Oman tunnekielen lukeminen koneella käännettynä helpottaa tunnesanojen muuttamista virtuaalimaailman tuhansin kielten joukkoon osana yhteistä psykologisoimatonta käsitteistöä myös symbolirakenteissa ja etenkin kielessä.

Uudessa ympäristössä omantunnon synnyn ulkoiset syyt ovat korostumassa ohi moraalisten pohdintojen. Ihmiset voivat tehdä omaatuntoaan kyseenalaistamatta hirmutekoja sekä rauhan että sodan aikana. Samoin sellaiset hyödykkeet, jotka olivat vielä hetki sitten arvokkaita, ovat nyt kenen tahansa ilmaishyödykkeitä tai sellaiseksi koettuja uudessa nettiyhteisössä.

Tämä artikkeli, julkaistuna printtimedioissa ja toimittajan työnä, olisi jonkun maksama. Nyt se on ilmaishyödyke ja vain sen yhteyteen tulevat mainokset, ilmoitukset, maksavat. Näin mediassa mainokset ja ilmoitukset ovat arvokkaita, ei aiemmin arvostamme uutinen, artikkeli, kolumni tai vaikkapa taideteos. Kyse arvottamisesta ei ole enää osa epämääräistä moraalifilosofiaa vaan vapaasta tahdostamme tuottaa tai olla tuottamatta sekä omastatunnostamme.

Jos mainosten ja ilmoitusten kautta vaurastuva ei maksa mitään taiteilijalle tai kirjoittajalle, hänen omatuntonsa olisi toisessa ympäristössä kriminalisoitu ja häntä pidettäisiin psykopaattina. Liiketoiminta kiellettäisiin, ay-liike ja oikeustajumme nousisi kapinaan. Virtuaaliympäristössä se vaikenee, toistaiseksi.

Virtuaaliympäristössä omantunnon ääni on samalla muuttunut toiseksi kuin silloin, jos maksamme hyödykkeistä, joita imuroimme nyt myös laittomasti nettiympäristöstä emmekä koe siitä sellaista pistosta piratismina kuin jos anastaisimme tuotteen marketin tai erikoisliikkeen hyllyltä mukaamme. Voimme niin ikään valehdella itsestämme internetin sisällä ja toimia nimimerkin suojassa tavalla, joka muuten olisi meille mahdotonta ja häpeäisimme sitä.

Virtuaaliympäristössä periteinen moraalifilosofia, käytösohjeet, moraalisäännöt ja oikeusnormit eivät näyttäisi enää toimivan lainkaan. Väkivaltaa ja pornografiaa esitetään pienen lapsen katseltavaksi ja vain yhden näppäimen ja Googlen hakusanan kautta ne avaten. Samalla siellä voi pelata myös vaikkapa terroristina ja tavalla, joka on kenen tahansa kokemana mahdollisimman aidossa ympäristössä tapahtuva aito kokemus.

Kohti oikeudenmukaisuuden utopiaa

Ihmisen sisäinen näkemys, mitä hänen pitää tehdä, on hyvin riippuvainen häntä ympäröivästä todellisuudesta. Virtuaaliympäristö poikkeaa täysin lähiympäristön vaatimuksista tai omista odotuksistamme ja uskallamme kyseenalaistaa vallitsevaa todellisuutta paremmin ja estoitta virtuaaliympäristössämme.

Mitä paremmin kykenemme tiedostamaan objektiivista todellisuutta virtuaalimaailmassamme, ja myös toimimaan subjektiivisesti sen mukaisesti, sitä paremmin kykenemme jatkossa myös moraalisesti kestäviin valintoihin ja ratkaisuihin uudessa mediaympäristössämme. Tämä koskee sekä käytösohjeita, moraalisääntöjä että oikeusnormejamme. Joudumme pohtimaan virtuaalimoraalin näkökulmasta omia valintojamme, oikeuksiamme, velvollisuuksia sekä vastuuta, syyllisyyttä ja häpeää.

Virtuaaliympäristössä Platonin moraalikäsitys ja inhimillisen hyvän edellytykset, oikeudenmukaisuuden utopia, Aristoteleen hyve-etiikka, voi toteutua jopa paremmin kuin lähiympäristössämme ja etenkin sen Gemainschaft -tyyppisessä valvonnassa.

Koemme jatkuvasti sellaisia tekoja, jotka voidaan määrittää Aristoteleen hyveillä: runsaskätisyys, totuudellisuus, suurisieluisuus, seurallisuus, anteliaisuus, kohtuullisuus ja jopa oikeudenmukaisuus.

Suurkulttuurien yhteiset suuret linjat voimistuvat

Kukin ihminen toimii kullakin elämän alueella, myös virtuaaliympäristössä, pitäen omalta osaltaan yllä oikeita arvoja, joka kuuluu hyvään elämään. Viisaus, pidättyvyys ja rohkeus ovat hyvin virtuaaliympäristön arvoihin sopivia moraalikäsitteitä siinä missä Zen -moraali ja sen suhteellisuuden taju ja ymmärrys siitä, ettei elämä ole tilanne, josta jotain voidaan käsittää tai saavuttaa. Etenkin tunteenomaisen käsityksen ymmärtämistä järjettömänä auttaa Zenin moraalin oivallus.

Hyvin ajassa eläviä ovat myös kristillinen etiikka ja moraali etenkin protestanttisena, jossa korostetaan rehellisyyttä tapana saada luottoa tai täsmällisyyttä, ahkeruutta ja kohtuullisuutta hyveinä, aikaa ja luottoa rahana, hyvän ihmisen hyviä töitä ja kuitenkin korostaen pelastuksen ehtona olevaa armoa.

Islamilaisessa Shari’an tiessä on menettelytapoja ja normeja joiden menestyminen yleisinä velvollisuuseettisinä ja sopimuksellisina aineksina ovat virtuaaliympäristössäkin säilyviä. Perusperiaatteethan eivät eroa olennaisesti kristillisestä moraalista ja virtuaaliympäristössä psykologisoimaton aines on lopulta juuri tekojen ja valintojen loogisessa vuorovaikutuksessa. Se että sosiaaliset mediat levisivät ja vaikuttivat nopeasti arabi-islamilaisten nuorten käytössä oli seurausta tästä yhteisestä logiikasta.

Hegelin moraalifilosofia on lainmukaisuutta ja se tulee säilymään vahvana myös tältä osin tulevaisuudessakin virtuaalimaailmassamme. Hegel ei puuttunut yhteiskunnallisen tajunnan piiriin ja tulee siten säilymään merkittävänä myös virtuaaliajan yhteiskuntamalleissamme. Hegel oivalsi kuinka velvollisuus on mahdollista vain määrättyjen yhteiskunnallisten suhteiden järjestelmässä. Jos ne purkautuvat, häviää myös velvollisuus. Moraali on siten yksilöiden yleistahdon ilmaus ja sellaisena se toimii myös virtuaaliyhteisöissä.

Marginaalisempien kulttuurien tuotteita virtuaaliympäristössä

Snellman oli moraalifilosofina suomalaisia Urho Kekkosen tapaan tunteva nero. Hän toi näkyvästi julki avoimen median periaatteen, jossa ihmisen on kyettävä elämään siten, ettei hänen ole tarvis karttaa julkisuutta ja avointa paljastumista, häpeilemättä.

Snellman oli äärimmäisen ankara sellaisille paheille, jotka turmelivat huonona esimerkkinä silloinkin, kun niillä ei ollut muuta vahinkoa yhteiskunnalle, vain yksilölle itselleen. Snellmanilainen moraalifilosofia jatkui Suomessa 1980-luvun alkuun saakka, mutta elää nyt uutta renessanssia virtuaaliympäristön konservatiivien toimesta.

Sen osittainen paluu on näkynyt etenkin perinteisemmän mediayhteiskunnan uusmoralismissa mutta ei niinkään sosiaalisen median sivustoilla saati globaalissa ja kansainvälisessä käytössä. Se toimii konservatiivisena ohjeena ja on osa sitä moralismia, joka edellyttää käskyttämistä ja tottelemiseen liittyvää käyttäytymistä. Se on siis aidon moraalin vastakohta.

Arthur Schopenhauer korosti kateuden ja säälin moraalia. Se kumpi saa ihmisessä vallitsevan piirteen määrää myös moraalisen valinnan, mielensuunnan ja toiminnan lähteen.

Jokaisessa ihmisessä asuu villi eläin, joka odottaa vain tilaisuutta tehdä toisille pahaa. Sodat ja julmuudet olivat tämän eläimen tuotetta jonka Friedrich Nietzche puki vain vahvemman lakiin. Valta kuului vahvemmalle ja oli vallitseva moraali. Nietzche tuomitsi kategorisessa imperatiivissaan niin hyve-etiikan kuin yhteisöutilitarisminkin merkityksen moraalin synnyssä. Nietzchen filosofiassa ei ole moraalisia ilmiöitä, on vain moraalisia tulkintoja.

Toisen maailmansodan tuho ja raakuudet tuottivat Jean Paul-Sartren kaltaista moraalifilosofiaa, josta syntyi ateistinen eksistentialismi. Täydellisyys, ihannehahmot, ihmiskunnan ylevät tavoitteet, esineellistettyjen tuotteiden tavoittelu, olivat harhaa.

Syntyi kafkamainen yksilöllinen voimaton kamppailu olosuhteita ja tuloksettomia yrityksiä vastaan. Kapinat yleisesti hyväksyttyä ja yhteisesti välttämätöntä vastaan ovat oman aikamme ilmentymiä nekin rinnan individualismin korostamisen kanssa.

Leninille moraali oli yhteiskunnallisen tajunnan muoto. Oikeusnormien noudattaminen liittyi valtiolliseen pakotukseen, siveellisyyden noudattaminen perustui taas tottumukseen ja tapoihin, yleiseen mielipiteeseen ja ihmisten omaantuntoon.

Neuvostomarxilaisen moraalin vapaus, vastuu ja syyllisyys syntyi kirkosta irtautuneeseen uuteen oppirakennelmaan ja oli vaikeasti istutettavissa moraalin ja etiikan alkuperäiseen “metaetiikkaan” ja sen normatiivisiin yksilöstä syntyviin lähtökohtiin, aikomuksiin, päämääriin ja vastuullisuuteen. Kirkollisen moraalin kuului perustua ihmisen vapaehtoiseen valintaan, ei ulkoapäin ohjautuvaan, tottelemiseen tai totalitarismiin perustuvaan käyttäytymiseen tai pelkoon.

Moraali on ihmisyhteisöille ominainen käsite ja antropologisesti sitä voidaan pitää myötäsyntyisenä, mahdollisesti myös geneettisenä ominaisuutenamme. Liitämme moraaliin kulttuurista riippumatonta häpeää, myötätuntoa ja sellaisia organisatorisia rakenteita, joilla näyttäisi olevan yhteinen perimä ja mahdollisuus menestyä virtuaaliympäristön myös globaaleissa hybridiyhteiskunnan rakenteissa.

Ihmisen kautta määrittyvä moraali

Moraali määrittyy ihmisen kautta ja Marxin mukaan ihminen on ihmiselle korkein olento. Humanismi on moraalinen ja poliittinen valinta, joka ei lähde tuonpuoleisesta vaan on ihmisen maallisia tarpeita tyydyttävä, joka kaipaa mahdollisimman laajaa ja täydellistä kehitystä. Luonnonoikeusmoraalin näkökulmasta ihmisillä on oikeus puolustaa olemassaoloaan. Ihmisen oikeudet eivät vain voi olla ristiriidassa luonnon omien lakien kanssa. Jos näin on, ihminen häviää tämän kilpailun varmasti. Tässä determinismi ja possibilismi edustivat kuitenkin täysin päinvastaista näkökulmaa. Ei tämä vastakkainasettelu ole poistunut toki vielä tänäänkään. Välittävät filosofiat ovat eksyksissä kaikkein eniten silloin, kun kyse on joko tahi (on/off) yhteiskunnasta.

Moraalin ja etiikan sisältö vaihtelee ja sitä tulee lähestyä kulttuurisen ja sosiaalisen evoluution kautta. Uskonnot ja kirkot edustavat tyypillistä kulttuurien yhteistä tapaa ylläpitää moraalia, jossa Marxia lainaten uskonnollinen mieli itse on yhteiskunnallinen tuote. Moraali ja sen sosiaaliset säännöt tulkitaan perityviksi, kastajaiset, häät ja hautajaiset ovat pyhinä pidettyjä yhteiskuntaa ylläpitäneitä traditioita nekin. Historiallinen vakaus, juurtuneisuus ja pysyvyys liittyvät niin ikään myös antropologiseen tulkintaan moraalisääntöjen säätelemästä yhteiskunnasta ja sen yhteisöistä.

Talous ja sen rakenteet ovat osa yhteistä alueeseen sidottua “elämismaailmaa” (Lebenswelt) ja moraali on ollut aina luokkasidonnaista. Hallitseva luokka on määritellyt normiston ja moraalin sekä elämää säädelleet lait. Yksilön näkökulmasta kokemus, intuitio ja tietoisuus ovat osa sitä “miltä maailma näyttää” kokemuksellisena lähiympäristönä, johon hän on yksilönä oman moraalinsa rakentanut. Virtuaaliympäristössä tämä ei enää onnistu ja siellä eettiset säännöstöt on normitettava uudelleen. Nyt me teemme niin kokemusperäisesti ja ilman tieteen antamaa riittävää tukea.

Virtuaalimoraali on yhteiskunnallisen tajunnan muoto

Moraali koetaan yksilön henkilökohtaisena vastuuna teoistaan ja eettiset valinnat ovat vuoropuhelua yksilön ja hänen ympäristönsä välillä. Tässä asenteet ja arvot ovat muuttuvia ja etenkin suhde valtaväestön globaaliin köyhyyteen ja inhimillisen hyvän edellytyksiin osana ympäristöetiikkaa, ihmiskeskeistä globaalia tai paikallista maailmankuvaa, ovat suuren muutoksen ja murroksen alla.

Uudessa mediayhteiskunnassa ja sosiaalisten medioitten aikakaudella suurkulttuurien moraaliset rakenteet ovat muuttumassa. Utilitaristinen hyötynäkökulma taloudellisena voittona ja oman edun tavoitteluna on muuttumassa sekin. Ekologinen ajattelu ja kestävä kehitys on voittamassa alaa egoismilta ja altruismin hyväksi.

Moraali on yhteiskunnallisen tajunnan muoto. Se seuraa kansakuntien kielten ja kulttuurien kasvavaa kakofoniaa pitäen yllä laajempaa aikaan ja paikkaan sidottua tehtävää ja muutoksia kokonaisuudessa, yksilötason vaihteluista riippumatta. Sen seuraaminen ja tulkinta virtuaaliyhteisöissä on jopa helpompaa kuin perinteisen yhteisöelämän tulkintana sosiologien tai antropologien tapaan työskennellen.

Eettiseen elämään ja yhteisöjen kulttuureihin liittyy yhteisiä nimittäjiä, jotka ovat rakenteellisia ja muistuttavat strukturalismin suuresta ideasta. Tämä yhteinen nimittäjä tuo mukanaan yksilön eettisen vastuun, jossa yksilö on lopulta itse vastuussa omista valinnoistaan. Yksilö ohjaa siinä omien kykyjensä ja edellytysten rajoissa omaa elämäänsä ja se korostuu virtuaaliympäristössä konkreettisina valintoina ja tekoina.

Virtuaaliyhteisö ja sen globaalit rakenteet ovat yhdistäneet paikallisia, alueellisia ja kansallisia rakenteita kansainvälisiin rakenteisiin. Vaikka käsitteet moraalista ja eettisistä suhteita ovatkin ikivanhoja niiden jatkuva aktiivinen vuorovaikutus on muuttamassa myös niiden perusolemusta oleellisesti. Muutokset ovat yksilö-, yhteisö- ja yhteiskuntatasoilla dramaattisia. Niiden ymmärtämisessä ja tutkimuksessa vaaditaan perinteisiltä myös tiedeuskovilta omien dogmien ja mallien, teorioiden hylkäämistä.

Uusi virtuaalivapauden periaate

Perinteinen moraali on ollut yhteiskunnallisen toiminnan syvempi tajunnan muoto, niiden normien ja periaatteiden holistinen kokonaisuus, joita ihmiset ovat pitäneet etenkin globaalin maailman köyhillä maaseutualueilla mutta myös metropolialueiden slummeissa käyttäytymisohjeinaan.

Kun monin paikoin etenkin oikeusnormien noudattaminen on ollut osa yläluokan tai institutionaalisen, usein totalitaarisen järjestelmä pakkovaltaa, sen normien eettisten tai moraalisten periaatteiden noudattaminen on perustunut traditioon, alistamiseen sekä yleiseen mielipiteeseen, lähiyhteisön muuttumattomaan “miltä maailma näyttää” vaikutelmaan.

Kun tämä on muuttumassa, se on korvautumassa uusilla ihanteilla, jossa ihmisen syntyperällä ja sukupuolella ei ole enää merkitystä. Tämä koskee sekä normien kuljettamia käytösohjeita, moraalisääntöjä että oikeusnormeja. Tämä näyttäisi koskevan virtuaaliyhteisöissä yksilötasolla ensimmäisenä pohdintaa siitä, millaisia aikomuksia, päämääriä ja minuuden muotoja moraaliset ohjeet ovat asettamassa.

Toisessa vaiheessa näkökulma syntyy ikään kuin tarkasteluna ulkopuolelta, länsimaisesta tarkastelusta hyvinkin poikkeavana, ja pohdinta kohdistuu toiminnan moraalisiin vaikuttimiin, aikomusten motiiveihin ja hyvin puutteellisin lähtötiedoin.

Teon vastuullisuutta on mahdoton edes pohtia saati ymmärtää läntisen maailman vauraan ja koulutetun eettisenä, usein utilitaristisena pohdintana, saati perustaen ajattelu Platonin tai Aristoteleen moraalifilosofialle, kristilliselle ja protestanttiselle työmoraalille.

Kolmannessa vaiheessa käsitteet vapaus, vastuu ja syyllisyys ei voi perustua läntiselle vapauden periaatteelle. Toiminta tapahtuu pääsääntöisesti ulkoapäin ohjautuvana, on tottelemiseen perustuvaa käyttäytymistä ja sitä voidaan lännessä pitää jopa aidon moraalin kääntöpuolena.

Hyvää ystävänpäivää

Antropologi Robert Dunbarin mukaan voimme tuntea henkilökohtaisesti vain noin 150 ihmistä ja heistä sydänystäviämme voi olla yhden käden sormen verran jos sitäkään. Dunbar on antropologina arvostettu ja hänen tutkimuksensa perustuvat lähinnä sellaisiin yhteisöihin, joissa ihmiset voivat tuntea toisensa ja rohkenevat asettaa toisilleen velvoitteita. Tällaisessa ystävyydessä mukana on myös sellaisia palveluja ja vastapalveluja, jotka eivät ole velvoitteita. Ihmiset auttavat toisiaan koska pitivät toisistaan. Kun ihminen oppi vapauttamaan yläpäänsä, alapää seurasi kyllä mukana oli kulttuuri mikä tahansa.

Verikö on vettä sakeampaa

Ystävyysverkko on eri asia kuin sukuverkko. Usein se on jopa sitä merkittävämpi. Ystävyys on lähellä liittolaisuutta ja sen olemassaolo on mahdollista tunnistaa vaikkapa viikinkien saagoista ja kyvyssä valloittaa muinainen Islanti ja paljon muuta sen ohella. Siinä ystävälle annettiin vapaus myös epäonnistua, ei kuitenkaan toivottu sitä saati autettu vierellä epäonnen toteutumista. Ihminen on narsistisena eläimenä ainut, joka valmistaa itse itselleen häkkinsä.

Virtuaalimaailma ja Facebook ei ole ystävyyttä sen perinteisessä merkityksessä. Ystävyys kun syntyy geneettisen perimämme tuomana käsitteenä eikä geenimme ymmärtäneet virtuaaliyhteisön ajatonta ja paikatonta maailmaa ja sen miljoonia ystäviämme. Sellaista vapautta ystävyyteen meillä ei ole ennen ollut. Ei myöskään sellaista ystävyyttä tai vapautta, johon ei liity lainkaan turvallisuutta tai luottamusta.

Facebook ei toki rapauta ystävyyttä vaan määrittää virtuaalisuhteet uudella tavalla. Niitä ei pidä psykologisoida kuten antropologin kuvaama tai sosiologin määrittelemä ystävyys on aiemmin normitettu tai itse sen määrittelemme. Jos Facebookissa kerromme meillä olevan 100-500 ystävää, yksikään heistä ei välttämättä ole sydänystävämme. Näiden “ystävien” määrittely on tieltä poikkeamista ja ilman tieltä poikkeamista ei ole edistystä.

Rakkaus on pienin yhteinen nimittäjä

Ystävyydellä on biologinen ja psykologinen ikivanha perusta. Sitä kuvaa vaikkapa keskinäinen apu ja lahjojen jakaminen ilman vastapalvelun odottamista. Ystävälle haavoittumista pelkäävä arka ja pelokas ihminen voi avautua toisin kun muille ihmisille. Monessa meille vieraassa kulttuurissa selviytyminen ja toimeentulo liittyy ystävyyteen, meillä usein yhteisöllisyyteen, nykyisin hyvinvointiyhteiskunnan epämääräiseen käsitteeseen.

Tässä ajattelussa herkkäuskoisimmat ovat mukana ensimmäisenä ja juuri heille tämä käsite on lanseerattu. Heille kun kaikki on mahdollista, mahdotonkin. Oikeasti ihminen ja hänen ystävänsä ei ole mitään muuta kuin sitä, miksi hän on itse itsensä ja ystävänsä kuvitellut. Se on Sartren eksistentialismin ensimmäinen periaate.

Ystävyyteen liittyy keskustelua ja epämuodollista esiintymistä, roolien karsimista, omana itsenään elämistä. Ystävän kostoa ei tarvitse pelätä vaikka häntä loukkaisikin. Monessa kulttuurissa ystävyys ja rakkaus ovat sama ja yksi asia eikä niiden eroja pohdita niin paljon kuin vaikkapa meillä haettaessa emotionaalisia vivahteita eroottisen rakkauden ja sukupuolten välisen ystävyyden välillä.

Ihminen joka haluaa tulla voitetuksi ei voi samaan aikaan saavuttaa suuria voittoja. Siinä kaksi viettiä menevät vain lomittain. Suuret voittajat ymmärtävät tämän jo lapsena eivätkä ystäviä kaipaa.

Ystävyys on meillä vapaaehtoista ja ulkopuolella sosiaalisten luokkarajojen tai muiden sellaisten ryhmän syntyyn liittyvien prosessien, jotka ovat monille kulttuureille tyypillisiä. Monissa kulttuureissa kuka tahansa ei voi olla ystävä ja rajat määritellään vaikkapa vanhempien toimesta lapsille. Tutkimusten mukaan nettiympäristössä ystävän sähköpostiin vastataan tunnollisemmin kuin tutun viesteihin. Näin halutessaan omistaa ystävänsä alkaa vaatia myös itseltään.

Eurooppalainen ystävyys

Kreikkalaisilla ei ole kohta ystäviä. Kreikan tuska jatkuu jo kolmatta vuotta ja on muuttunut raivoksi. Kreikassa valuutan arvon on vastattava kansantalouden suorituskykyä. Se on nyt euroystävyyden mitta samalla. Kreikasta on tullut saksalaisten ja ranskalaisten pankkien rakentama syntipukki ja maailmantalouden häirikkö.

Kreikkalaiset ovat pelottavan lähellä sellaista ystävyyttä, jossa heidät heitetään ulos eurosta. Kun kreikkalaisten elintaso vastaa heidän työnsä tuottavuutta, mikä se sitten onkin, he voivat olla taas ystäviämme. Maailma ei ole koskaan pystynyt määrittelemään mikä on kreikkalaisen ystävyyden ja vapauden raja, kansakuntien välinen rakkaus, solidaarisuuden hinta. Vapaaksi pääseminen kansakuntana ei ole ongelma, vapaana pysyminen on.

Pankinjohtajan ystävät

Pankinjohtaja Björn Wahlroos erehtyi antamaan haastattelun 12.2 Helsingin Sanomiin. Nyt Wahlroosilla ei näytä olevan ystäviä. Björn Wahlroosin sanailut tuloerojen kasvun vaikutuksesta yhtikäs mihinkään on analyyttistä kubismia parhaimmillaan, kirjoittaa Salla Iivanainen Espoosta (HS 14.2) ja kertoo kuinka Salossa elää sanojen uudelleen selittämisen kulttuuri.

Samalla hän epäilee, ettei Wahlroos ehkä tiedä maitohinkin hintaa ja että voittajan vierellä seisoo aina häviäjä. Lohdutuksena voin kertoa, kuinka pankinjohtajan vierellä seisoo toinen pankinjohtaja, eivätkä nämä ole aina sydänystäviä etenkin, jos toinen on kreikkalainen ja toinen saksalainen. Wahlroosin rohkeus on juuri pitää tyylinsä paineessa. Juuri siksi hän on pankinjohtaja, menestyjä pankinjohtajien joukossa.

Risto Luukkonen Imatralta tietää, kuinka Wahlroosin ihmiskäsitys on suppea ja kuinka häntä tulisi auttaa kasvussa kohti ainutlaatuista persoonallisuutta. Oma käsitykseni on, ettei Nalle Wahlroosia ainutlaatuisempaa persoonallisuutta maasta löydy. Elämä ei ole tärkeää vaan rohkeus, jota siihen kykenee valamaan.

Professori Janne I. Hukkinen (HS 14.2) kehottaa Wahlroosia päivittämään oppimaansa. Hän puuttuu samaan, johon itsekin puutuin edellisessä blogissani. Pelkän oman edun tavoitteluun perustuvaa ihmisyhteisöä ei tunneta, mutta lähisukulaisistamme sen tapaista on tavattu, sielläkin kuitenkin vain yhden apinalajin kohdalla ja sitäkin evoluution tulosta etologit epäilevät.

Hassua kuitenkin että kapitalismia ja kommunismia vaivaavat samat ongelmat, kirjoittaa Kimmo Hämäläinen (HS 14.2) Riihimäeltä. Nuttu nurinpäin käännettynä, totesi Veikko Vennamo aikanaan.

Psyykkinen ilmiö

Golfaaja Tiger Woods on vailla ystäviä hänkin. Loppuvuodesta 2009 paljastuneiden salarakkaiden jälkeen mies ei ole voittanut kuin yhden, itse järjestämänsä kisan. Voittamaton mestari putosi jo maailmanlistalla 50. sijan alapuolelle valahtaen. Nyt hän ei pysty voittamaan edes ollessaan kolmannen päivän jälkeen johdossa. Aiemmin sellainen oli mahdottomuus. Mitä voittamattomalle mestarille oikein tapahtui?

Kun ystävät ja ihailijat katoavat ympäriltä, psyykkinen suorituskyky romahtaa. Herkässä lajissa se on yhtä epätoivoista kuin suomalaisen mäkimiehen epäonniset ponnistukset ja omituiset ajoitusvirheet, kehnosti osuvat tuuliraot aiemmin niin menestyksekkäiden kotkien siipien alta kadoten. Miksi huippukunnossa olevat urheilijat alkavat oirehtia arassa lajissaan?

Ystävyys on ilmiö, joka kantaa myös urheilussa silloin, kun tarvitaan lisäsenttejä, tarkkuutta ja itsensä ylittävää suorituskykyä, hyvää onnea lajille tyypillisessä tasaisessa väännössä. Onnella ne laivatkin seilaavat. Myös yksilölajeissa edetään tiiminä ja edistys on sotaa yhteiskuntaa ja sen keskinkertaisia voimia vastaan. Ollakseen silloin sankari on komennettava itseään, ei muita. Muiden komentaja ei ole itse ikinä sankaruutta kokenut.

Epäkypsä maa sankareille

Suomi on sankareille raaka maa, kertoo ohjaaja Mika Myllyaho (HS 14.2). Sankaruus on yksinäisen ihmisen raaka laji Suomessa. On tärkeää, että näitä asioita käsitellään, pohtii ohjaaja, jota Viren, Nykänen ja nyrkkeily kiinnostavat. Autonasentaja ja teknikko on sopiva henkilö kertomaan kuinka teatterikoulun ohjaajalinjalta valmistutaan lopulta oikeaan ammattiin, hänelle sopivaan, kansallisteatterimme pääjohtajaksi. Siinä lapsuuden pimeys julistaa lopulta valon kunniaa.

Kun kuntakierros suurkuntiemme synnytystuskista käynnistyi Pohjois-Karjalassa, Paavo Väyrynen aloitti siellä samaan aikaan oman kilpailunsa puolueensa puheenjohtajuudesta. Gallupeissa keskusta on juuri noussut demareitten ja perussuomalaisten ohi toiseksi käytyään ensin kuilun reunalla josta Väyrynen sen jälleen pelasti. Jos joku on Mooses puolueelleen, kansanliikkeelle, niin Paavo Väyrynen sitä varmaan on keskustalle, alkiolaiselle maalaisliitolle.

On ihmisiä, joita psykologian ja sosiologian, antropologian peruslait eivät näytä koskevan lainkaan. Paavo Väyrynen on epäilemättä sellainen. Toinen on ystävänpäivän Helsingin Sanomissa esitelty miljardööri Rubert Murdoch.

Se että mediamogulin The Sun -sanomalehden toimittajista yhdeksän johtavaa toimittajaa ovat pidätettynä ei häntä horjuta hiventäkään, päinvastoin. Pelko ei ole Murdochin kaltaisen ihmisen sydämen vankila ja hän voi tyytyä taistelussa lyhyeenkin miekkaan. Nyt se miekka ei ole enää lyhyt kuten hänen nuoruudessaan. Murdoch osaa hyvän toimittajan tapaan erotella toki jyvät akanoista ja esitellä akanat. Jos joku tuntee mediayhteiskunnan säännöt niin eikö juuri sen luomus ja luoja.

Taide ja kirja ovat uutisia jotka pysyvät uutisina

Kirjailija on ihminen, jonka kanssa tulee hyvin ystäväksi, jos rakastaa lapsia. Toki sama koskee mitä tahansa taidetta, etenkin näytelmää, joka ei ole toki teksti vaan tapahtuma. Jos kirjailijaa aletaan vihata, poltetaan kirjoja, silloin poltetaan kohta myös lapsia, ihmisiä. Sama koskee kaikkia taiteitamme, kokeilevaa ja luovaa lasta.

On monta syytä rakastaa nykytaidetta ja sen jälkeen syntynyttä sirpaleisen vuosikymmenen murroksen taidettamme. Amos Anderssonin museoon koottu “Muutosten pyörteissä” -näyttely esittelee Arvo Siikamäen, Kari Huuhtamon, Kimmo Pyykön ja Kain Tapperin pronssisia, messinkisiä ja puisia kädentöitä, 1960-luku on juhlavasti esillä. Seuraavan vuosikymmenen osallistujat ja elonkorjaajat päätyivät pankkien, paperitehtaiden ja vakuutusyhtiöiden romahdukseen taiteen hullujen vuosien jälkeen. Kauneinta on se hulluus, jonka lapsi synnyttää ja järki tallentaa, oli se kuvataidetta, musiikkia tai kirjallisuutta.

Ei kokeellisuus ja yhteiskunnallinen osallistuminen toki tähän päättynyt ja niinpä informalismi, konkretismi, pop ja kineettinen taide saivat uudet jatkajansa, mediataide, klusteritaide ja hybriditaide kiusaavat nyt konvention vaalijoita. Taiteella on aina ystävänsä, sen siivet kantavat niin nousukauden hulluuden kuin lamakauden raivon ja niukkuuden vuodet.

Kreikka on tästä esimerkki vuosituhansien takaa. Ellei kykene ärsyttämään ketään, ei kreikkalaisten elämä ja kulttuuri ole ollut vuosituhantisten tulosten arvoinenkaan ja sen voi hävittää läntisen maailman juuriltamme. Mitä parempi tuo perusta on, mitä väljemmin kirjoitettu käsikirjoitus, sitä enemmän se antaa meille pohjoisessa nyt liikkumatilaa. Näin Kreikka on uutinen, joka tahtoo sellaisena myös pysyä, Matti Nykäsen ja Paavo Väyrysen tapaan.

Hyvää ystävänpäivää

Antropologi Robert Dunbarin mukaan voimme tuntea henkilökohtaisesti vain noin 150 ihmistä ja heistä sydänystäviämme voi olla yhden käden sormen verran jos sitäkään. Dunbar on antropologina arvostettu ja hänen tutkimuksensa perustuvat lähinnä sellaisiin yhteisöihin, joissa ihmiset voivat tuntea toisensa ja rohkenevat asettaa toisilleen velvoitteita. Tällaisessa ystävyydessä mukana on myös sellaisia palveluja ja vastapalveluja, jotka eivät ole velvoitteita. Ihmiset auttavat toisiaan koska pitivät toisistaan. Kun ihminen oppi vapauttamaan yläpäänsä, alapää seurasi kyllä mukana oli kulttuuri mikä tahansa.

Verikö on vettä sakeampaa

Ystävyysverkko on eri asia kuin sukuverkko. Usein se on jopa sitä merkittävämpi. Ystävyys on lähellä liittolaisuutta ja sen olemassaolo on mahdollista tunnistaa vaikkapa viikinkien saagoista ja kyvyssä valloittaa muinainen Islanti ja paljon muuta sen ohella. Siinä ystävälle annettiin vapaus myös epäonnistua, ei kuitenkaan toivottu sitä saati autettu vierellä epäonnen toteutumista. Ihminen on narsistisena eläimenä ainut, joka valmistaa itse itselleen häkkinsä.

Virtuaalimaailma ja Facebook ei ole ystävyyttä sen perinteisessä merkityksessä. Ystävyys kun syntyy geneettisen perimämme tuomana käsitteenä eikä geenimme ymmärtäneet virtuaaliyhteisön ajatonta ja paikatonta maailmaa ja sen miljoonia ystäviämme. Sellaista vapautta ystävyyteen meillä ei ole ennen ollut. Ei myöskään sellaista ystävyyttä tai vapautta, johon ei liity lainkaan turvallisuutta tai luottamusta.

Facebook ei toki rapauta ystävyyttä vaan määrittää virtuaalisuhteet uudella tavalla. Niitä ei pidä psykologisoida kuten antropologin kuvaama tai sosiologin määrittelemä ystävyys on aiemmin normitettu tai itse sen määrittelemme. Jos Facebookissa kerromme meillä olevan 100-500 ystävää, yksikään heistä ei välttämättä ole sydänystävämme. Näiden “ystävien” määrittely on tieltä poikkeamista ja ilman tieltä poikkeamista ei ole edistystä.

Rakkaus on pienin yhteinen nimittäjä

Ystävyydellä on biologinen ja psykologinen ikivanha perusta. Sitä kuvaa vaikkapa keskinäinen apu ja lahjojen jakaminen ilman vastapalvelun odottamista. Ystävälle haavoittumista pelkäävä arka ja pelokas ihminen voi avautua toisin kun muille ihmisille. Monessa meille vieraassa kulttuurissa selviytyminen ja toimeentulo liittyy ystävyyteen, meillä usein yhteisöllisyyteen, nykyisin hyvinvointiyhteiskunnan epämääräiseen käsitteeseen.

Tässä ajattelussa herkkäuskoisimmat ovat mukana ensimmäisenä ja juuri heille tämä käsite on lanseerattu. Heille kun kaikki on mahdollista, mahdotonkin. Oikeasti ihminen ja hänen ystävänsä ei ole mitään muuta kuin sitä, miksi hän on itse itsensä ja ystävänsä kuvitellut. Se on Sartren eksistentialismin ensimmäinen periaate.

Ystävyyteen liittyy keskustelua ja epämuodollista esiintymistä, roolien karsimista, omana itsenään elämistä. Ystävän kostoa ei tarvitse pelätä vaikka häntä loukkaisikin. Monessa kulttuurissa ystävyys ja rakkaus ovat sama ja yksi asia eikä niiden eroja pohdita niin paljon kuin vaikkapa meillä haettaessa emotionaalisia vivahteita eroottisen rakkauden ja sukupuolten välisen ystävyyden välillä.

Ihminen joka haluaa tulla voitetuksi ei voi samaan aikaan saavuttaa suuria voittoja. Siinä kaksi viettiä menevät vain lomittain. Suuret voittajat ymmärtävät tämän jo lapsena eivätkä ystäviä kaipaa.

Ystävyys on meillä vapaaehtoista ja ulkopuolella sosiaalisten luokkarajojen tai muiden sellaisten ryhmän syntyyn liittyvien prosessien, jotka ovat monille kulttuureille tyypillisiä. Monissa kulttuureissa kuka tahansa ei voi olla ystävä ja rajat määritellään vaikkapa vanhempien toimesta lapsille. Tutkimusten mukaan nettiympäristössä ystävän sähköpostiin vastataan tunnollisemmin kuin tutun viesteihin. Näin halutessaan omistaa ystävänsä alkaa vaatia myös itseltään.

Eurooppalainen ystävyys

Kreikkalaisilla ei ole kohta ystäviä. Kreikan tuska jatkuu jo kolmatta vuotta ja on muuttunut raivoksi. Kreikassa valuutan arvon on vastattava kansantalouden suorituskykyä. Se on nyt euroystävyyden mitta samalla. Kreikasta on tullut saksalaisten ja ranskalaisten pankkien rakentama syntipukki ja maailmantalouden häirikkö.

Kreikkalaiset ovat pelottavan lähellä sellaista ystävyyttä, jossa heidät heitetään ulos eurosta. Kun kreikkalaisten elintaso vastaa heidän työnsä tuottavuutta, mikä se sitten onkin, he voivat olla taas ystäviämme. Maailma ei ole koskaan pystynyt määrittelemään mikä on kreikkalaisen ystävyyden ja vapauden raja, kansakuntien välinen rakkaus, solidaarisuuden hinta. Vapaaksi pääseminen kansakuntana ei ole ongelma, vapaana pysyminen on.

Pankinjohtajan ystävät

Pankinjohtaja Björn Wahlroos erehtyi antamaan haastattelun 12.2 Helsingin Sanomiin. Nyt Wahlroosilla ei näytä olevan ystäviä. Björn Wahlroosin sanailut tuloerojen kasvun vaikutuksesta yhtikäs mihinkään on analyyttistä kubismia parhaimmillaan, kirjoittaa Salla Iivanainen Espoosta (HS 14.2) ja kertoo kuinka Salossa elää sanojen uudelleen selittämisen kulttuuri.

Samalla hän epäilee, ettei Wahlroos ehkä tiedä maitohinkin hintaa ja että voittajan vierellä seisoo aina häviäjä. Lohdutuksena voin kertoa, kuinka pankinjohtajan vierellä seisoo toinen pankinjohtaja, eivätkä nämä ole aina sydänystäviä etenkin, jos toinen on kreikkalainen ja toinen saksalainen. Wahlroosin rohkeus on juuri pitää tyylinsä paineessa. Juuri siksi hän on pankinjohtaja, menestyjä pankinjohtajien joukossa.

Risto Luukkonen Imatralta tietää, kuinka Wahlroosin ihmiskäsitys on suppea ja kuinka häntä tulisi auttaa kasvussa kohti ainutlaatuista persoonallisuutta. Oma käsitykseni on, ettei Nalle Wahlroosia ainutlaatuisempaa persoonallisuutta maasta löydy. Elämä ei ole tärkeää vaan rohkeus, jota siihen kykenee valamaan.

Professori Janne I. Hukkinen (HS 14.2) kehottaa Wahlroosia päivittämään oppimaansa. Hän puuttuu samaan, johon itsekin puutuin edellisessä blogissani. Pelkän oman edun tavoitteluun perustuvaa ihmisyhteisöä ei tunneta, mutta lähisukulaisistamme sen tapaista on tavattu, sielläkin kuitenkin vain yhden apinalajin kohdalla ja sitäkin evoluution tulosta etologit epäilevät.

Hassua kuitenkin että kapitalismia ja kommunismia vaivaavat samat ongelmat, kirjoittaa Kimmo Hämäläinen (HS 14.2) Riihimäeltä. Nuttu nurinpäin käännettynä, totesi Veikko Vennamo aikanaan.

Psyykkinen ilmiö

Golfaaja Tiger Woods on vailla ystäviä hänkin. Loppuvuodesta 2009 paljastuneiden salarakkaiden jälkeen mies ei ole voittanut kuin yhden, itse järjestämänsä kisan. Voittamaton mestari putosi jo maailmanlistalla 50. sijan alapuolelle valahtaen. Nyt hän ei pysty voittamaan edes ollessaan kolmannen päivän jälkeen johdossa. Aiemmin sellainen oli mahdottomuus. Mitä voittamattomalle mestarille oikein tapahtui?

Kun ystävät ja ihailijat katoavat ympäriltä, psyykkinen suorituskyky romahtaa. Herkässä lajissa se on yhtä epätoivoista kuin suomalaisen mäkimiehen epäonniset ponnistukset ja omituiset ajoitusvirheet, kehnosti osuvat tuuliraot aiemmin niin menestyksekkäiden kotkien siipien alta kadoten. Miksi huippukunnossa olevat urheilijat alkavat oirehtia arassa lajissaan?

Ystävyys on ilmiö, joka kantaa myös urheilussa silloin, kun tarvitaan lisäsenttejä, tarkkuutta ja itsensä ylittävää suorituskykyä, hyvää onnea lajille tyypillisessä tasaisessa väännössä. Onnella ne laivatkin seilaavat. Myös yksilölajeissa edetään tiiminä ja edistys on sotaa yhteiskuntaa ja sen keskinkertaisia voimia vastaan. Ollakseen silloin sankari on komennettava itseään, ei muita. Muiden komentaja ei ole itse ikinä sankaruutta kokenut.

Epäkypsä maa sankareille

Suomi on sankareille raaka maa, kertoo ohjaaja Mika Myllyaho (HS 14.2). Sankaruus on yksinäisen ihmisen raaka laji Suomessa. On tärkeää, että näitä asioita käsitellään, pohtii ohjaaja, jota Viren, Nykänen ja nyrkkeily kiinnostavat. Autonasentaja ja teknikko on sopiva henkilö kertomaan kuinka teatterikoulun ohjaajalinjalta valmistutaan lopulta oikeaan ammattiin, hänelle sopivaan, kansallisteatterimme pääjohtajaksi. Siinä lapsuuden pimeys julistaa lopulta valon kunniaa.

Kun kuntakierros suurkuntiemme synnytystuskista käynnistyi Pohjois-Karjalassa, Paavo Väyrynen aloitti siellä samaan aikaan oman kilpailunsa puolueensa puheenjohtajuudesta. Gallupeissa keskusta on juuri noussut demareitten ja perussuomalaisten ohi toiseksi käytyään ensin kuilun reunalla josta Väyrynen sen jälleen pelasti. Jos joku on Mooses puolueelleen, kansanliikkeelle, niin Paavo Väyrynen sitä varmaan on keskustalle, alkiolaiselle maalaisliitolle.

On ihmisiä, joita psykologian ja sosiologian, antropologian peruslait eivät näytä koskevan lainkaan. Paavo Väyrynen on epäilemättä sellainen. Toinen on ystävänpäivän Helsingin Sanomissa esitelty miljardööri Rubert Murdoch.

Se että mediamogulin The Sun -sanomalehden toimittajista yhdeksän johtavaa toimittajaa ovat pidätettynä ei häntä horjuta hiventäkään, päinvastoin. Pelko ei ole Murdochin kaltaisen ihmisen sydämen vankila ja hän voi tyytyä taistelussa lyhyeenkin miekkaan. Nyt se miekka ei ole enää lyhyt kuten hänen nuoruudessaan. Murdoch osaa hyvän toimittajan tapaan erotella toki jyvät akanoista ja esitellä akanat. Jos joku tuntee mediayhteiskunnan säännöt niin eikö juuri sen luomus ja luoja.

Taide ja kirja ovat uutisia jotka pysyvät uutisina

Kirjailija on ihminen, jonka kanssa tulee hyvin ystäväksi, jos rakastaa lapsia. Toki sama koskee mitä tahansa taidetta, etenkin näytelmää, joka ei ole toki teksti vaan tapahtuma. Jos kirjailijaa aletaan vihata, poltetaan kirjoja, silloin poltetaan kohta myös lapsia, ihmisiä. Sama koskee kaikkia taiteitamme, kokeilevaa ja luovaa lasta.

On monta syytä rakastaa nykytaidetta ja sen jälkeen syntynyttä sirpaleisen vuosikymmenen murroksen taidettamme. Amos Anderssonin museoon koottu “Muutosten pyörteissä” -näyttely esittelee Arvo Siikamäen, Kari Huuhtamon, Kimmo Pyykön ja Kain Tapperin pronssisia, messinkisiä ja puisia kädentöitä, 1960-luku on juhlavasti esillä. Seuraavan vuosikymmenen osallistujat ja elonkorjaajat päätyivät pankkien, paperitehtaiden ja vakuutusyhtiöiden romahdukseen taiteen hullujen vuosien jälkeen. Kauneinta on se hulluus, jonka lapsi synnyttää ja järki tallentaa, oli se kuvataidetta, musiikkia tai kirjallisuutta.

Ei kokeellisuus ja yhteiskunnallinen osallistuminen toki tähän päättynyt ja niinpä informalismi, konkretismi, pop ja kineettinen taide saivat uudet jatkajansa, mediataide, klusteritaide ja hybriditaide kiusaavat nyt konvention vaalijoita. Taiteella on aina ystävänsä, sen siivet kantavat niin nousukauden hulluuden kuin lamakauden raivon ja niukkuuden vuodet.

Kreikka on tästä esimerkki vuosituhansien takaa. Ellei kykene ärsyttämään ketään, ei kreikkalaisten elämä ja kulttuuri ole ollut vuosituhantisten tulosten arvoinenkaan ja sen voi hävittää läntisen maailman juuriltamme. Mitä parempi tuo perusta on, mitä väljemmin kirjoitettu käsikirjoitus, sitä enemmän se antaa meille pohjoisessa nyt liikkumatilaa. Näin Kreikka on uutinen, joka tahtoo sellaisena myös pysyä, Matti Nykäsen ja Paavo Väyrysen tapaan.