Kun puhutaan Tunisiasta alkaneesta liikehdinnästä, facebook -nuorten kansannoususta, mainitaan ensimmäisenä mahdollisuus dominoilmiöön ja Tunisian kohdalla Ranskan osuus vallankumouksessa. Presidentti Sarkozy myöntää heidän reagoineen liian hitaasti. Se on omituista sosiaalisten medioitten maailmassa. Vastaavasti Egypti on Yhdysvaltain keskeinen liittolainen ja suhde on jatkunut sellaisena kiitos Hosni Mubarakin hallinnon Israel -politiikan. Tukea ovat saaneet niin väärälle vuosisadalle jäänyt hallinto kuin odotettu arabimaailman intifada, kansannousu.
Auringon nousun (Mashrek) ja laskun (Maghreb) -valtiot
Arabimaailma koostuu 22 valtiosta alkaen Marokosta lännessä ja jatkuen aina Omaniin saakka idässä. Useimpien valtioiden pääuskonto on islam. Noin kolmannes maailman muslimeista on arabeja. Näiden valtioiden pääkieli on yleensä arabia ja yksi monista vähemmistökielistä on kurdi. Poliittisesti hajanaista arabimaailmaa edustaa Arabiliitto. Egypti erotettiin siitä sen suhteiden normalisoituessa Israeliin ja Mubarakin aikana Egypti on sinne jälleen palannut.
Lähi-Itään ja Lähi-Aasiaan lasketaan mukaan Egypti Afrikassa, Lounais-Aasia ja usein myös koko Pohjois-Afrikan Saharaan rajoittuvat arabivaltiot. Kun jotain on tapahtumassa Afrikassa, Saharan pohjoispuolella, Maghreb -valtioissa, se heijastuu välittömästi myös arkaan tasapainoon koko Lähi-Idän alueella. Öljyn ohella mukana on aina Palestiina ja arabimaiden suhde Israeliin.
Arabit eivät muodosta yhtenäistä geneettistä tai historiallista geopoliittista aluetta. Pohjois-Afrikassa, Marokossa ja Sudanissa beduiinit ovat sekoittuneet negroidisiin rotuihin ja vastaavasti Lähi-Idässä on nähtävissä vaikkapa mongolivaikutteita muistona Osmanien valtakaudesta.
Länsimaiden historian ydin
Lähi-Itä, Mesopotamia ja Egypti muistetaan historiasta varhaisesta maataloudesta, korkeakulttuuristaan jo 3000 eaa. Valtioina muistamme Assyrian ja myöhemmin Babylonian sekä Persian Kyyros toisen valloituksista. Aleksanteri Suuren sotien jälkeen kreikkalainen kulttuuri levisivät alueelle ja lopulta Rooman valtakunta valloitti koko Välimeren rannikon.
Rooman valtakunnan hajottua kahtia kristinusko tuli valtauskonnoksi ja Välimeren itärannikko kuului Bysanttiin. Myöhemmin kalifit Omarin johdolla valtasivat koko Lähi-Idän, ja noista ajoista islam on ollut valtauskontona, arabia laajimmalle levinnyt kieli. Näin kristittyjen monista ristiretkistä ja Tsingis -kaanin ja hänen seuraajiensa joukkojen hävitysretkistä huolimatta.
Intifadaa edeltänyt torkkupeitto
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Osmannien valtakunta jaettiin Britannian ja Ranskan kesken Kansainliiton mandaattialueena. Tosin Egypti ja Saudi-Arabia itsenäistyivät pian, kuten muutkin mandaattialueen valtiot, Irak näistä ensimmäisenä. Alkoi sata vuotta kestänyt ruususen uni, intifadaa edeltänyt aika.
Palestiinaan muutti juutalaisia sionistiliikkeen seurauksena 1800-luvun lopulla ja tuolle alueelle perustettiin YK:n jakamana arabi- ja juutalaisvaltio. Israel itsenäistyi ja syntyi omaan aikaamme ulottuva arabien ja juutalaisten konflikti, joista näkyvimpiä ovat olleet Israelin itsenäistymissota 1948-49, Suezin kriisi 1956, kuuden päivän sota 1967, Jom Kippurin sota 1973, Libanonin sota 1982 sekä palestiinalaisten kansannousut, intifadat 1987-1993 ja uudelleen vuonna 2000.
Intifada on arabiankielinen käsite ja tarkoittaa kansannousua. Käytännössä sillä on tarkoitettu aiemmin vain palestiinalaisten iskuja Israelia ja juutalaisia vastaan ja kovin moni yhdistää mm. Yhdysvalloissa kaikki kaukana Lähi-Idässä tapahtuvat juuri tähän käsitteeseen. Intifada ja Lähi-Itä ovat aina sama asia, palestiinalaisten ja juutalaisten kärhämiä.
Tällöin unohtuu kuinka Afrikan arabimaailma on oma maailmansa. Egypti kuluu toki sekin Afrikan mantereeseen, mutta käytännössä se on historiallisesti ja kulttuurisesti pikemminkin Lähi-Itää kuin osa Afrikkaa siinä missä Pohjois-Afrikan kaikki Maghreb -valtiot.
Maghreb tarkoitta arabiankielessä auringon laskun valtioita Niilin länsipuolella ja Saharan pohjoispuolella. Näitä ovat juuri Marokko, Algeria, Tunisia, Libya ja Mauritania. Näistä Mauritaniaa arabit kutsuvat juuri tuolla Maghreb -nimellä. Vastaavasti itään jäävät valtiot ovat Mashreb -valtiota tai -alueita. Saharassa liikkuen rajat ovat vähän epämääräisiä ja Niili jakaa maailman läntiseen ja itäiseen maailmaan.
Facebook -nuorten intifada
Kansannousu auringon laskun valtioissa on ollut odotettu. Kun globaali talous on maailman kehitysmaissa lähtenyt rajuun nousuun, Afrikan Välimeren eteläpuoleiset valtiot ja niiden nuoret ovat jääneet seuraamaan tätä kehitystä odottaen auringon laskun päättymistä ja uuden nousua. Noin 60 % väestöstä on alle 30-vuotiaita nuoria ja näistä huomattava osa työttömänä ja kaukana siitä elintasosta, jota Euroopan Unioni edustaan Välimeren eteläpuolella ja turistien esittelemänä, internetin maailmana sosiaalisissa medioissamme. Siinä törmää suomalaisittain ajatellen Mannerheimin ja Kekkosen aikainen maailma 2010-luvun Internet -aikaan, reaaliaikaiseen todellisuuteen, Facebook- ja Twitter -nuoriin. Kokemus demokratiasta ja sen välineistä vain puuttuu kokonaan.
Etnisiä ryhmiä arabien ja juutalaisten ohella alueella edustavat kurdit, assyrialaiset, syyrialaiset, armenialaiset, azerit, tserkessit, georgialaiset ja tietysti turkkilaiset. Käsite Lähi-Itä yleistyi oikeastaan vasta Suezin kriisin yhteydessä ja se sai geopoliittisen merkityksen Eisenhower-opin myötä. Kielistä arabian ohella yleisiä ovat Israelissa heprea ja Iranissa persia, Kyproksessa kreikka ja turkki, kurdin kieli ja nykyisin myös usein englanti, romania ja venäjä. Yleisin kieli alle 30 -vuotiaiden kohdalla on kuitenkin netin välittämä englanti ja globaalin maailman viihde.
Mannerheimin ja Kekkosen oloinen mies
Egyptin johtoon nousi Anwar Sadatin murhan jälkeen vuonna 1981 Muhammad Husni Said Mubarak. Mubarakin tausta oli sotilaskoulutus, sotilasakatemia ja hän suoritti korkeakoulututkinnon sotatieteissä vuonna 1949. Siis varsin pian toisen maailmansodan jälkeen ja jatkoi ilmavoimien akatemiassa. Koulutusta syvennettiin Neuvostoliitossa, Kirgisiassa, Frunzen tukikohdassa. Hänen ura kohosi tukikohdan komentajaksi ja valtuuskunnan johtoon Neuvostoliittoon vuonna 1964. Tänään Mubarak on 82 -vuotias mies ja koulutuksensa vanki. Hänet leikattiin vuoden vaihteessa Saksassa ja odotettiin, kuinka hän selviää Heidelbergissa sappirakkonsa vaivoista.
Israelin sodissa Mubarak kohosi ilmavoimien esikuntapäälliköksi ja ramadanin sodassa hän yleni marsalkaksi. Seuraavat portaat olivat Egyptin varapresidentin tehtävät ja Anwar Sadatin murhan jälkeen hänestä tuli maan presidentti vuonna 1981.
Mubarak on valittu uudelleen virkaansa kuuden vuoden välein jo neljä eri kertaa, Urho Kekkosen tapaan. Kyseessä ei ole vaalit, vaan parlamentin suorittama nimeäminen ja vastaehdokkaita ei ole esiintynyt muuten kuin kumileimasimena toimivan parlamentin kautta viimeisimmissä vaaleissa 2000. Länsimainen demokratia on tullut tutuksi netissä, mutta sen välineet ovat nuorille kovin vieraita. Reaalimaailma ja virtuaalimaailma törmäävät arabimaailmassa surullisella tavalla yhteen. Demokratiaan kypsytään, ei loikata eikä hankita marketin hyllyltä. Jostakin tämä kehitys on kuitenkin käynnistettävä.
Mubarakin kannatus on kuitenkin arvioitu korkeaksi kansan keskuudessa ja kuudesta murhayrityksestä huolimatta. Paikallinen media on tehnyt tästä omia gallupejaan. Myös median kohdalla siirtymä perinteistä sähköiseen on pitkä prosessi ja sekin on jostakin käynnistettävä. Egypti elää edelleen Anwar Sadatin murhan 1981 jälkeisen hätätilalain alaisuudessa ja presidentti nauttii laajennetuista valtaoikeuksista ja on käytännössä yksinvaltias. Vaatimukset hänen erostaan jatkuvat kadulla. Hän lupaa kansalaisille uuden hallituksen. Sen merkitystä ilman vaaleja on vaikea Suomessa oivaltaa.
Husni Mubarak on naimisissa walesilais-egyptiläisen Suzanne Mubarakin kanssa ja heillä on kaksi poikaa, menestyvä liikemies Ala Mubarak ja vuonna 1963 syntynyt Gamal Mubarak. Gamal Mubarak on merkittävässä asemassa kansallisessa demokraattisessa puolueessa ja oletettu isänsä seuraaja vielä ennen kansannousua, intifadaa.
Intifadan kasvot
Intifadan opposition yhdistävänä henkilönä mainitaan usein Mohamed ElBaradei. Jos Mubarak sotilaskoulutukseltaan ja Neuvostoliitossa koulutettuna marsalkkana muistuttaa suomalaisista presidenteistä Mannerheimia, pitkän uransa kautta Urho Kekkosta, Nobelin rauhanpalkinnon saanut atomienergiajärjestön johtaja ja juristi muistuttaa puolestaan Martti Ahtisaarta.
ElBaradein juristikoulutus on hankittu aikanaan Yhdysvalloissa ja ura on kulkenut ulkoministeriön kautta diplomaatin tehtäviin YK:n palveluksessa eritysosaamisena koulutus ja tutkimus sekä kansanvälinen juridiikka, jossa tehtävässä hän on saanut kokemusta myös Yhdysvalloissa professorina.
Mohamed ElBardei on akateemisen yhteisön jäsen, diplomaatti ja rauhan rakentaja, Yhdysvaltain kanssa Irakin sodan yhteydessä yhteen ottanut, kieltäessään Irakin ydinohjelman olemassaolon. Tohtori ElBaradein puoliso on nuoruudessaan niin ikään opettajana toiminut Aida Elkachef. Perheeseen kuuluu yksityissektorilla juristina työskentelevä tytär Laila ja Lontoossa televisiossa studiotyössä viihtyvä Mostafa ElBaradei.
ElBaradein ongelmana on hänen etäinen suhde Egyptin poliittiseen kenttään ja moni nyt barrikadeille nousseesta pitää häntä liki opportunistina hakemaan sellaista “meriittiä”, joka olisi tullut hankkia Nelson Mandelan tapaan vankilassa viruen tai suomalaisittain osana “maan tavan” mukaista pätevöitymistä poliittisiin tehtäviin ja virkoihin. Mohamed ElBaradei on älykkö vesitykkien edessä, toisin kuin vaikkapa Boris Jeltsin, noustessaan panssarin päälle venäläisille sopivana johtajana.
Mashrek Finland
Kun Tunisiassa presidentti Zine al-Abidine Ben Alin valta oli murrettu, syntyi, toimittaja Jenni Virtasta lainaten, vallankumouskrapula (HS 29.1). Vallankaappaus ei ole hassumpi saavutus sosiaalisen median facebook -yhteisöltä ja nuorelta Mohamed Bouazizilta, hedelmäkauppiaalta, jonka polttoitsemurhasta kaikki lopulta käynnistyi.
Noin neljännes tunisialaisista on sosiaalisen median aktiivikäyttäjiä. Facebookissa Libyan johtaja Muammar Gadaffin kutsutaan mukaan juhliin ja mukana on tuttua nuorten mustaa huumoria, ironiaa ja sarkastista sanailua. Demokratian rakentaminen on pitkä tie ja paljon mutkikkaampi prosessi kuin vanhan vallan alas ampuminen, pohtii Jenni Virtanen kolumnissaan.
Veteraanipoliitikko on esittänyt “vanhojen viisaiden neuvostoa“, johon kutsuttaisiin suomalaisen kolmikannan mukaan sellaisia osapuolia, joita Tunisiasta nyt on mahdollista kuvitella koottavaksi.
Vanhaan paluu on kuitenkin mahdotonta ja tilanne muistuttaa hieman suomalaista politiikkaa, jossa Jukka Tarkka on havainnut liki sata vuotta valtaa käyttäneiden puolueiden kriisiä, johon mukaan on tullut samalla yksi uusi voimatekijä, perussuomalaiset. Kun joku puolue lähtee nyt alamäkeen, sieltä paluu takaisin parrasvaloihin on liki mahdoton tehtävä.
Diktatuurissa muutos on vain dramaattisempi kuin demokratiassa, jossa rakenteiden muutos on mahdollista tehdä demokratian keinoin, jo valmiiden vallankäytön välineiden hoitamana, ja osana medioitten valpasta läsnäoloa, jossa myös sosiaalinen media hakee paikkansa vaalien jälkeisen aamun koittaessa nyt kuitenkin itäpuolella Niilin laakson, Saharan pohjoispuoleisessa auringonnousun valtiossa, Mashrek Finlandiassa.
lauantai 29. tammikuuta 2011
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Pikku Pietarin piha
Kun Hollywoodista saavuttiin takavuosina Helsinkiin tarkoituksena oli kuvata ankeaa talvista maisemaa, Moskovan tai Pietarin oloista elämää ja sen sipulikattoja. Pikkumoskovana tai Pietarina kuvattu kaupunki ei vaatinut merkittäviä kulisseja. Harva oli siellä käynyt ja kuvat mihin tahansa suuntaan olivat vieraita, venäläisiä. Venäläisten rakentama kaupunki oli aikanaan satamapaikka suomalaisille ja Pietarin vaikutusalueella sen yksi lähiöistä. Muiden suurten metropolien lähiöiden tapaan se alkoi muistuttaa kokonaan muusta kulttuurista kuin suuren sisämaan pienemmät taajamat.
Se alkoi mennä omille teilleen osana Pietarin vaikutusalueen elämää ja avautua merelle. Siitä tuli ylimielinen ja kopea, sen eliitti ei poistunut kehä kolmosen ulkopuolelle muuten kuin kesäisillä lomamatkoillaan. Se eli omaa elämäänsä saarekkeena ja unohtaen paikkansa osana muun kansakunnan kulttuuria, sosiaalista elämää, normeja ja moraalia, joita se häpesi ja pilkkasi.
Isoveli valvoo
Etyjin alainen organisaatio “Officer for Democratic Institutions and Human Rights” on lähettänyt tarkkailijansa Suomeen, kertoo Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtanen (FL 25. 1). Yleensä viraston delegaatiot on totuttu näkemään Tunisian tai Irakin, Afganistanin kaltaisissa valtiossa seuraamassa vaalien laillisuutta. Nyt he ovat rantautuneet Pohjois-Afrikasta Skandinaviaan ja Suomeen.
Virtanen luonnehtii tapahtumaa nöyryyttäväksi ja noloksi, olettaa että kaukaa ehkä näkee paremmin kuin läheltä. Suomi on saanut ihmisoikeustuomioistuimelta jo yli kymmenen huomautusta sananvapauden loukkauksista. Viimeisin on kirjattu tänään Helsingin Sanomissa (HS 26.1). Siellä on kyseessä jälleen kerran poliitikko ja tämän avustajien toiminnasta kirjoittaminen. Suomalaisen oikeuslaitoksen tulkinta on toinen kuin ihmisoikeustuomioistuimen.
Suomalainen tulkinta on lähempänä maan tapaa, poliitikkoa Helsingissä ja hänen lähiympäristöään ei saa loukata. Pietarin takapihan elämä ei muutu hevillä vaikka Pietari jo olisi muuttunutkin. Pommit Moskovassa kertovat kansainvälisestä kielestä, terrorismista. Helsingissä suojelupoliisi, presidentin poliisiksi aluksi tarkoitettu, etsii paikkaansa ja joutilaat pirun kädet alkavat kiusata työyhteisönä toisiaan.
Virhemarginaalien vaalit
Perussuomalaisten kannatus on viimeisen (HS 22.1) gallupin mukaan jatkanut nousuaan ja on nyt kahden prosenttiyksikön päässä keskustan ja demareiden kannatuksesta. Nyt se mahtuu kahden prosenttiyksikön virhemarginaaliin. Emme enää voi varmuudella sanoa mikä näistä puolueista on suurin. Emme ole vielä edes varmoja edellisten vaaliemme tuloksesta. Ne ratkaistaan käräjillä.
Kokoomus on kuitenkin edelleen virhemarginaalin ulkopuolella ja tällä hetkellä maan suurin puolue. Ero seuraavaan on noin kolme prosenttiyksikköä.
Tilastomatemaatikkojen mielestä sekään ei vielä ole turvallinen etenkin kun liki 40 % näyttäisi olevan epävarma puolueestaan ja siitä äänestääkö lainkaan. Mitä alemmas äänestysaktiivisuus jää, sitä todennäköisempää on kokoomuksen voitto. Talouden ja toimeentulon marginaalissa elävät ja politiikasta vieraantuneet ihmiset eivät ole ensimmäisenä vaaliuurnilla. Heille vaalit olisivat kuitenkin erityisen tärkeät.
Tikulla silmään
Katsoin internetistä vanhoja suomalaisten tähtihetkiä urheilussa. Vuonna 1980 sellainen oli olympialaisten 10 000 metrin juoksu, jossa kolme suomalaista taisteli etiopialaisten kanssa maaottelun tapaan mitaleista. Tänään sitä on vaikea ymmärtää.
Ensimmäisenä karsiutui Martti Vainio, seuraavana viimeisen kierroksen kirin alkaessa Lasse Viren ja Kaarlo Maaninka sai aikaan hurjan loppusuoran puristuksen tullen toiseksi. Maaninka pääsi kisoihin mukaan viimeisenä ja keittiön oven kautta. Askel juoksussa oli painava toisin kuin Virenillä. Oli totuttu liian hyvään. Odoteltiin Virenin kolmatta tuplaa ja lisäksi muilta paria mitalia heiltäkin. Aika oli kuitenkin ajanut jo suomalaisten suurjuoksijoiden ohi. Oikeammin heitä olikin vain yksi.
1970-luvun Juha Väätäisestä alkanut urheilumme kultakausi päättyi näihin kisoihin. Kaarlo Maaninka tuli myöhemmin uskoon ja tunnontuskissaan myönsi käyttäneensä veridopingia. Martti Vainio ja talonmies Nyrösen pistokset olivat sitten jo kansallisen häpeän yhteistä tuskaamme ja suurta urheilumme vaiettua historiaa.
Sitä seurasi Lahden talvikisat ja suurhiihtäjiemme massakäryt. Niitä käydään oikeudessa vielä tänään, jolloin media saa oikeutta ja poliisin antamat lopputulokset jäänevät lopullisesti voimaan. Siinä valmistautuminen ja valmentautuminen Oslon kisoihin on jäänyt vähäisemmälle huomiolle. Pienenkin menestyksen hetkellä syntyy epäily korkeista veriarvoista. Trainers’ Housen kaltaista valmentajaa on vaikea löytää Sarasvuon vahvuuksilla. Rehelliseksi äitynyt media pilaa suomalaisten juhlat ja Helsingin herrojen rauhan.
Nuorisosäätiön urheilijoitako?
Ei ole maan tapa pettää ja osoittaa moraalitonta menoa. Näin ei toki ollut kultaiselle urheilumme 1970-luvulla. Toki tuon ajan urheilijamme tiesivät tekevänsä vilppiä ja voittaneensa petoksella niin kiekkoa heittäen kuin keihästä tai kuulaa lingoten. Ei vilppi ja petos ollut maan tapa. Siitä kiinni jäänti sen sijaan oli ja se koitui kansalliseksi traumaksi. Vilpillä ja petoksella saavutettu menestys ei mene edes sokeimman urheiluhullun kansanosan takaraivoon.
Helsingin Sanomat (HS 26.1) olettaa pääkirjoituksessaan merkittävimmäksi syyksi perussuomalaisten nousulle vaalirahakohua. Vaalirahasotkut eri haaroineen ovat pysyneet otsikoissa puolueiden kiusana koko vaalikauden ja edellisten vaalien tulos on jäänyt epäselväksi. Kun poliisi selvittää edelleen yhteisten varojemme liikuttelua ja säätiöiden toimintaa käyttäen mahdollisessa syyteharkinnassa nimikkeitä “törkeä virkamiesaseman väärinkäyttö” tai “törkeän lahjoman vastaanotto” se kertoo nyt paljon surullisemmasta ilmiöstä kuin Lahden dopingskandaalistamme.
Virkamiestyö ja urheilun leikki ovat sittenkin kaksi eri asiaa. Demokratian saattaminen kriisiin puolueinstituution kautta ja virkamiehiä siinä käyttäen on vaikeasti kitkettävä ilmiö korruptiona, aseman väärinkäyttönä ja kiusaamisena. Kansliapäällikkö Virtanen käyttää Suomen pankin entisestä esimiehestään ja puoluetoveristaan nimitystä “duracell-eki” ja odottaneen ongelmia syntyvän (FL 25.1). Moni tuntee nämä “duracell-tyypit” ja heidän tapansa unohtaa ihmiset tai käsitellä heitä ja organisaatiota kuin pässi narussa hyppelehtien. Kun nimittämiseen tarvitaan vain yksi henkilö, voi puhua demokratiavajeesta.
Yhteinen rötös yhdistää
Kun on jääty kiinni ja suurella joukolla, sitä ei voi selitellä maan tavalla. Maan tapaan ei kuulu myöskään työpaikkakiusaaminen kun törkeydet alkavat paljastua. Kun hyväveliverkosto rakentuu urheilijoilla, poliitikoilla, virkamiehillä yhteisen rötöksen ympärille, syntyy kierre, josta pois pääsy edellyttää ulkopuolisia.
Urheilijat ovat tätä kuvanneet parhaiten omalla kohdallaan ja etenkin Lahden tapauksen tiimoilta. Kun puolue, säätiö, tai urheiluseura on alun perin ollut yhteinen kansanliike, yhteistä hyvää hakeva talouden järjestelijä ja organisaatio, siitä on päässyt vuosien varrella syntymään jotain kokonaan muuta. Salaseura joutuu hakemaan piiriinsä vain yhteisen salaisuuden säilyttäviä jesuiittaveljestön jäseniä. Näitä kuppikuntia tapaa omaa etua ajamassa tuhkatiheään ja niiden purkaminen on median tehtävä. Politiikassa valvotaan aina huipulla pienen kuppikunnan etua.
Sen psykologisointi, sosiaalipsykologinen pohdinta, saati liittäminen yhteiskunnallisiin muihin sosiaalisiin tai taloudellisiin taustoihin on turhaa ja johtaa vain kaoottiseen tapaan kytkeä rikos tai moraaliton toiminta sellaisiin yhteyksiin, joilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Jos poliisi ja oikeinlaitos, media, näin menettelevät, mitään sopimatonta ei koskaan olisi tapahtunutkaan, kaikki liittyisi lopulta kaikkeen ja olisi maan tapaan kuuluvaa ajan hengen onnetonta sattumaa.
Yksi rehellinen mies
Lauri Tarastin tehtävänä on ollut rakentaa maalle uutta poliittista kulttuuria. Lauri Tarasti on toisen polven kansliapäällikkö, Aarne Tarastin (Tapper) poika.
Oikeammin tuo tehtävä on kuulunut medioille ja näistä suurin on sähköinen media sekä koko ajan kasvava internet ja sen tuomat kansainväliset säännöt myös kansalliseen käyttöön. Suomalainen demokratia ja puolueinstituutio on joutunut yhdessä muun sosiaalisen ja taloudellisen, kulttuurisen elämämme kanssa globaaliin vyörytykseen ja EU:n valvontaan. Tässä ei ole mitään kummallista internet aikana.
Kun saavuin Jokiosiin ja käynnistimme MTT:n sisällä ympäristöohjelmamme 1990-luvun alussa, pyysin silloista ympäristöministeriön kansliapäällikkö Lauri Tarastia pääalustajaksemme. Hän suostui siihen mielellään ja toi mukanaan oleellisen aineiston siihen prosessiin, johon suomalaisen maatalouden oli syytä paneutua EU-ohjelmakauden käynnistyessä muutaman vuoden kuluttua. Tutkimuksen painopistealueet muuttuivat nekin oleellisesti olkoonkin, ettei tuo muutos ollut toki paradigmainen. Tiede ja tutkimus ei sisällöltään muuttunut miksikään. Tänään tilanne on jo toinen osana sosiaalisen median paradigmaa. Tällainen muutos on vielä tuskallisempi kuin 1990-luvun alussa koettu ympäristötieteiden sisäänmarssi osana EU:n omaa politiikkaa ja kansalliseen ohjelmapolitiikkaan mukauttaen.
Mistä uusi Lauri Tarasti?
Olen ollut huolissani sitä mihin suomalainen yhteiskunta muuttuu sen jälkeen, kun sen viimeinen rehellinen ihminen, Lauri Tarasti, vanhenee ja ei ole enää käytettävissä. Mistä löydämme uuden Lauri Tarastin?
Mieleen tulee tarina yhteiskunnasta, jossa haettiin kourallista Jumalaa pelkääviä. Ja kun ei löytynyt, karsittiin edes yhteen uskottavaan ihmiseen. Loppu oli sitten, kuten ehkä muistamme, Sodoman ja Gomoran kaltainen hävitys, Arctic Babylon, jossa myös suomalaisia huolettaa Jäämeren sulaminen, Siperian rannikkoa myötäilevän ja suomalaisen Nordenskiöldin Vega aluksellaan ensimmäisenä purjehtiman koillisväylän sulautuminen yhteen Kanadan rannikkoa huuhtelevaan luoteisväylään.
Mannerheimista Guggenheimiin
Guggenheim on esimerkki kulttuurista, joka herätti helsinkiläiset talviunestaan. Takavuosina tuota ilmiötä kuvattiin Espanjassa slummikulttuurin tuotteeksi hieman samaan tapaan kuin vääntäen kättä vuoroin Picasson ja Dalin taidetta paheksuen.
Bilbao oli syrjäisen baskimaan etäinen teollisuuskaupunki ja sinne Guggenheim sai asettua. Siinä oli hieman samaa taustaa kuin Euroopan ensimmäisen kulttuurikaupungin valinnassa, jolloin skottien Glaskow hiilipölyineen ja suurine sosiaalisine ongelmineen alkoi ryhdistäytyä vuonna 1990 korkeakulttuurilla. Tuekseen se sai tuon turkulaisten nyt kantaman ja jo hieman väljähtyneen arvon.
Olen Glaskowin nimekkäässä vanhassa yliopistossa usein vieraillut ja kaupungista löytyy vaikkapa Kalvingroven Art Gallery. Siihen on syytä tutustua. Guggenheim sieltä puuttuu. Niin pitkälle skottien huumorintaju ei vielä 1990-luvun alussa olisi riittänyt.
Sama puolue mutta eri ideologia
Saska Saarikoski (HS 24.1) pöllyttää pahaa Guggenheimia ja samalla monen muunkin pöllyttämää Janne Gallen-Kallela-Sireniä. Suomalainen taideväki, sen eliitti, on yhtä mieltä perussuomalaisten kanssa siitä, ettei meille tarvita mitään Guggenheimia. Perusteet vain ovat toiset perussuomalaisilla ja kuvataiteemme eliitillä.
Joskus puolueet ja ihmiset menevät samaan koriin täysin eri arvoilla, mutta yhteistä pahaa torjuen. Saarikosken mukaan paha G sopisi Eduskuntataloon, jonne samalla voitaisiin siirtää Suomen Pankin taidekokoelma. Kansanedustajien määrää voitaisiin vähentää puolella ja jäljelle jäävät voisivat hoitaa museon narikkaa, plankata kävijöiden kenkiä rahina Gallen-Kallela-Sirenin selkä.
On myös esitetty mahdollisuutta kiertävälle Guggenheimille, jossa lautta matkaksi Helsingin, Tallinnan ja Tukholman väliä. Tuolle laivalle on kapteenikin jo katsottu, kuninkaallista loistoa, ja miehistö löydetty muutenkin. Oleellista taiteen kohdalla on, Saarikoskea myötäillen, suomalaisten kohdalla kuuluminen ammattiliittoon ja ulkomaisten kohdalla kyky kyseenalaistaa kaupallisen länsimaisen taiteen hegemonia.
Se alkoi mennä omille teilleen osana Pietarin vaikutusalueen elämää ja avautua merelle. Siitä tuli ylimielinen ja kopea, sen eliitti ei poistunut kehä kolmosen ulkopuolelle muuten kuin kesäisillä lomamatkoillaan. Se eli omaa elämäänsä saarekkeena ja unohtaen paikkansa osana muun kansakunnan kulttuuria, sosiaalista elämää, normeja ja moraalia, joita se häpesi ja pilkkasi.
Isoveli valvoo
Etyjin alainen organisaatio “Officer for Democratic Institutions and Human Rights” on lähettänyt tarkkailijansa Suomeen, kertoo Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtanen (FL 25. 1). Yleensä viraston delegaatiot on totuttu näkemään Tunisian tai Irakin, Afganistanin kaltaisissa valtiossa seuraamassa vaalien laillisuutta. Nyt he ovat rantautuneet Pohjois-Afrikasta Skandinaviaan ja Suomeen.
Virtanen luonnehtii tapahtumaa nöyryyttäväksi ja noloksi, olettaa että kaukaa ehkä näkee paremmin kuin läheltä. Suomi on saanut ihmisoikeustuomioistuimelta jo yli kymmenen huomautusta sananvapauden loukkauksista. Viimeisin on kirjattu tänään Helsingin Sanomissa (HS 26.1). Siellä on kyseessä jälleen kerran poliitikko ja tämän avustajien toiminnasta kirjoittaminen. Suomalaisen oikeuslaitoksen tulkinta on toinen kuin ihmisoikeustuomioistuimen.
Suomalainen tulkinta on lähempänä maan tapaa, poliitikkoa Helsingissä ja hänen lähiympäristöään ei saa loukata. Pietarin takapihan elämä ei muutu hevillä vaikka Pietari jo olisi muuttunutkin. Pommit Moskovassa kertovat kansainvälisestä kielestä, terrorismista. Helsingissä suojelupoliisi, presidentin poliisiksi aluksi tarkoitettu, etsii paikkaansa ja joutilaat pirun kädet alkavat kiusata työyhteisönä toisiaan.
Virhemarginaalien vaalit
Perussuomalaisten kannatus on viimeisen (HS 22.1) gallupin mukaan jatkanut nousuaan ja on nyt kahden prosenttiyksikön päässä keskustan ja demareiden kannatuksesta. Nyt se mahtuu kahden prosenttiyksikön virhemarginaaliin. Emme enää voi varmuudella sanoa mikä näistä puolueista on suurin. Emme ole vielä edes varmoja edellisten vaaliemme tuloksesta. Ne ratkaistaan käräjillä.
Kokoomus on kuitenkin edelleen virhemarginaalin ulkopuolella ja tällä hetkellä maan suurin puolue. Ero seuraavaan on noin kolme prosenttiyksikköä.
Tilastomatemaatikkojen mielestä sekään ei vielä ole turvallinen etenkin kun liki 40 % näyttäisi olevan epävarma puolueestaan ja siitä äänestääkö lainkaan. Mitä alemmas äänestysaktiivisuus jää, sitä todennäköisempää on kokoomuksen voitto. Talouden ja toimeentulon marginaalissa elävät ja politiikasta vieraantuneet ihmiset eivät ole ensimmäisenä vaaliuurnilla. Heille vaalit olisivat kuitenkin erityisen tärkeät.
Tikulla silmään
Katsoin internetistä vanhoja suomalaisten tähtihetkiä urheilussa. Vuonna 1980 sellainen oli olympialaisten 10 000 metrin juoksu, jossa kolme suomalaista taisteli etiopialaisten kanssa maaottelun tapaan mitaleista. Tänään sitä on vaikea ymmärtää.
Ensimmäisenä karsiutui Martti Vainio, seuraavana viimeisen kierroksen kirin alkaessa Lasse Viren ja Kaarlo Maaninka sai aikaan hurjan loppusuoran puristuksen tullen toiseksi. Maaninka pääsi kisoihin mukaan viimeisenä ja keittiön oven kautta. Askel juoksussa oli painava toisin kuin Virenillä. Oli totuttu liian hyvään. Odoteltiin Virenin kolmatta tuplaa ja lisäksi muilta paria mitalia heiltäkin. Aika oli kuitenkin ajanut jo suomalaisten suurjuoksijoiden ohi. Oikeammin heitä olikin vain yksi.
1970-luvun Juha Väätäisestä alkanut urheilumme kultakausi päättyi näihin kisoihin. Kaarlo Maaninka tuli myöhemmin uskoon ja tunnontuskissaan myönsi käyttäneensä veridopingia. Martti Vainio ja talonmies Nyrösen pistokset olivat sitten jo kansallisen häpeän yhteistä tuskaamme ja suurta urheilumme vaiettua historiaa.
Sitä seurasi Lahden talvikisat ja suurhiihtäjiemme massakäryt. Niitä käydään oikeudessa vielä tänään, jolloin media saa oikeutta ja poliisin antamat lopputulokset jäänevät lopullisesti voimaan. Siinä valmistautuminen ja valmentautuminen Oslon kisoihin on jäänyt vähäisemmälle huomiolle. Pienenkin menestyksen hetkellä syntyy epäily korkeista veriarvoista. Trainers’ Housen kaltaista valmentajaa on vaikea löytää Sarasvuon vahvuuksilla. Rehelliseksi äitynyt media pilaa suomalaisten juhlat ja Helsingin herrojen rauhan.
Nuorisosäätiön urheilijoitako?
Ei ole maan tapa pettää ja osoittaa moraalitonta menoa. Näin ei toki ollut kultaiselle urheilumme 1970-luvulla. Toki tuon ajan urheilijamme tiesivät tekevänsä vilppiä ja voittaneensa petoksella niin kiekkoa heittäen kuin keihästä tai kuulaa lingoten. Ei vilppi ja petos ollut maan tapa. Siitä kiinni jäänti sen sijaan oli ja se koitui kansalliseksi traumaksi. Vilpillä ja petoksella saavutettu menestys ei mene edes sokeimman urheiluhullun kansanosan takaraivoon.
Helsingin Sanomat (HS 26.1) olettaa pääkirjoituksessaan merkittävimmäksi syyksi perussuomalaisten nousulle vaalirahakohua. Vaalirahasotkut eri haaroineen ovat pysyneet otsikoissa puolueiden kiusana koko vaalikauden ja edellisten vaalien tulos on jäänyt epäselväksi. Kun poliisi selvittää edelleen yhteisten varojemme liikuttelua ja säätiöiden toimintaa käyttäen mahdollisessa syyteharkinnassa nimikkeitä “törkeä virkamiesaseman väärinkäyttö” tai “törkeän lahjoman vastaanotto” se kertoo nyt paljon surullisemmasta ilmiöstä kuin Lahden dopingskandaalistamme.
Virkamiestyö ja urheilun leikki ovat sittenkin kaksi eri asiaa. Demokratian saattaminen kriisiin puolueinstituution kautta ja virkamiehiä siinä käyttäen on vaikeasti kitkettävä ilmiö korruptiona, aseman väärinkäyttönä ja kiusaamisena. Kansliapäällikkö Virtanen käyttää Suomen pankin entisestä esimiehestään ja puoluetoveristaan nimitystä “duracell-eki” ja odottaneen ongelmia syntyvän (FL 25.1). Moni tuntee nämä “duracell-tyypit” ja heidän tapansa unohtaa ihmiset tai käsitellä heitä ja organisaatiota kuin pässi narussa hyppelehtien. Kun nimittämiseen tarvitaan vain yksi henkilö, voi puhua demokratiavajeesta.
Yhteinen rötös yhdistää
Kun on jääty kiinni ja suurella joukolla, sitä ei voi selitellä maan tavalla. Maan tapaan ei kuulu myöskään työpaikkakiusaaminen kun törkeydet alkavat paljastua. Kun hyväveliverkosto rakentuu urheilijoilla, poliitikoilla, virkamiehillä yhteisen rötöksen ympärille, syntyy kierre, josta pois pääsy edellyttää ulkopuolisia.
Urheilijat ovat tätä kuvanneet parhaiten omalla kohdallaan ja etenkin Lahden tapauksen tiimoilta. Kun puolue, säätiö, tai urheiluseura on alun perin ollut yhteinen kansanliike, yhteistä hyvää hakeva talouden järjestelijä ja organisaatio, siitä on päässyt vuosien varrella syntymään jotain kokonaan muuta. Salaseura joutuu hakemaan piiriinsä vain yhteisen salaisuuden säilyttäviä jesuiittaveljestön jäseniä. Näitä kuppikuntia tapaa omaa etua ajamassa tuhkatiheään ja niiden purkaminen on median tehtävä. Politiikassa valvotaan aina huipulla pienen kuppikunnan etua.
Sen psykologisointi, sosiaalipsykologinen pohdinta, saati liittäminen yhteiskunnallisiin muihin sosiaalisiin tai taloudellisiin taustoihin on turhaa ja johtaa vain kaoottiseen tapaan kytkeä rikos tai moraaliton toiminta sellaisiin yhteyksiin, joilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Jos poliisi ja oikeinlaitos, media, näin menettelevät, mitään sopimatonta ei koskaan olisi tapahtunutkaan, kaikki liittyisi lopulta kaikkeen ja olisi maan tapaan kuuluvaa ajan hengen onnetonta sattumaa.
Yksi rehellinen mies
Lauri Tarastin tehtävänä on ollut rakentaa maalle uutta poliittista kulttuuria. Lauri Tarasti on toisen polven kansliapäällikkö, Aarne Tarastin (Tapper) poika.
Oikeammin tuo tehtävä on kuulunut medioille ja näistä suurin on sähköinen media sekä koko ajan kasvava internet ja sen tuomat kansainväliset säännöt myös kansalliseen käyttöön. Suomalainen demokratia ja puolueinstituutio on joutunut yhdessä muun sosiaalisen ja taloudellisen, kulttuurisen elämämme kanssa globaaliin vyörytykseen ja EU:n valvontaan. Tässä ei ole mitään kummallista internet aikana.
Kun saavuin Jokiosiin ja käynnistimme MTT:n sisällä ympäristöohjelmamme 1990-luvun alussa, pyysin silloista ympäristöministeriön kansliapäällikkö Lauri Tarastia pääalustajaksemme. Hän suostui siihen mielellään ja toi mukanaan oleellisen aineiston siihen prosessiin, johon suomalaisen maatalouden oli syytä paneutua EU-ohjelmakauden käynnistyessä muutaman vuoden kuluttua. Tutkimuksen painopistealueet muuttuivat nekin oleellisesti olkoonkin, ettei tuo muutos ollut toki paradigmainen. Tiede ja tutkimus ei sisällöltään muuttunut miksikään. Tänään tilanne on jo toinen osana sosiaalisen median paradigmaa. Tällainen muutos on vielä tuskallisempi kuin 1990-luvun alussa koettu ympäristötieteiden sisäänmarssi osana EU:n omaa politiikkaa ja kansalliseen ohjelmapolitiikkaan mukauttaen.
Mistä uusi Lauri Tarasti?
Olen ollut huolissani sitä mihin suomalainen yhteiskunta muuttuu sen jälkeen, kun sen viimeinen rehellinen ihminen, Lauri Tarasti, vanhenee ja ei ole enää käytettävissä. Mistä löydämme uuden Lauri Tarastin?
Mieleen tulee tarina yhteiskunnasta, jossa haettiin kourallista Jumalaa pelkääviä. Ja kun ei löytynyt, karsittiin edes yhteen uskottavaan ihmiseen. Loppu oli sitten, kuten ehkä muistamme, Sodoman ja Gomoran kaltainen hävitys, Arctic Babylon, jossa myös suomalaisia huolettaa Jäämeren sulaminen, Siperian rannikkoa myötäilevän ja suomalaisen Nordenskiöldin Vega aluksellaan ensimmäisenä purjehtiman koillisväylän sulautuminen yhteen Kanadan rannikkoa huuhtelevaan luoteisväylään.
Mannerheimista Guggenheimiin
Guggenheim on esimerkki kulttuurista, joka herätti helsinkiläiset talviunestaan. Takavuosina tuota ilmiötä kuvattiin Espanjassa slummikulttuurin tuotteeksi hieman samaan tapaan kuin vääntäen kättä vuoroin Picasson ja Dalin taidetta paheksuen.
Bilbao oli syrjäisen baskimaan etäinen teollisuuskaupunki ja sinne Guggenheim sai asettua. Siinä oli hieman samaa taustaa kuin Euroopan ensimmäisen kulttuurikaupungin valinnassa, jolloin skottien Glaskow hiilipölyineen ja suurine sosiaalisine ongelmineen alkoi ryhdistäytyä vuonna 1990 korkeakulttuurilla. Tuekseen se sai tuon turkulaisten nyt kantaman ja jo hieman väljähtyneen arvon.
Olen Glaskowin nimekkäässä vanhassa yliopistossa usein vieraillut ja kaupungista löytyy vaikkapa Kalvingroven Art Gallery. Siihen on syytä tutustua. Guggenheim sieltä puuttuu. Niin pitkälle skottien huumorintaju ei vielä 1990-luvun alussa olisi riittänyt.
Sama puolue mutta eri ideologia
Saska Saarikoski (HS 24.1) pöllyttää pahaa Guggenheimia ja samalla monen muunkin pöllyttämää Janne Gallen-Kallela-Sireniä. Suomalainen taideväki, sen eliitti, on yhtä mieltä perussuomalaisten kanssa siitä, ettei meille tarvita mitään Guggenheimia. Perusteet vain ovat toiset perussuomalaisilla ja kuvataiteemme eliitillä.
Joskus puolueet ja ihmiset menevät samaan koriin täysin eri arvoilla, mutta yhteistä pahaa torjuen. Saarikosken mukaan paha G sopisi Eduskuntataloon, jonne samalla voitaisiin siirtää Suomen Pankin taidekokoelma. Kansanedustajien määrää voitaisiin vähentää puolella ja jäljelle jäävät voisivat hoitaa museon narikkaa, plankata kävijöiden kenkiä rahina Gallen-Kallela-Sirenin selkä.
On myös esitetty mahdollisuutta kiertävälle Guggenheimille, jossa lautta matkaksi Helsingin, Tallinnan ja Tukholman väliä. Tuolle laivalle on kapteenikin jo katsottu, kuninkaallista loistoa, ja miehistö löydetty muutenkin. Oleellista taiteen kohdalla on, Saarikoskea myötäillen, suomalaisten kohdalla kuuluminen ammattiliittoon ja ulkomaisten kohdalla kyky kyseenalaistaa kaupallisen länsimaisen taiteen hegemonia.
maanantai 24. tammikuuta 2011
Äänestäjää etsimässä
Google listaa ja seuraa meitä, ei vain päivittäin, vaan minuutti minuutilta ja reaaliaikaisesti. Vielä eilen olin listalla aamupäivästä pienin lukemin, mutta jo aamuyöstä, jenkkien tullessa mukaan avaamaan postinsa, nousin listalla ohi Suomessa minua nimekkäimpien Mattien, Vanhasen ja Nykäsen, Matin ja Tepon, eikä edelle jäänyt edes pääministerimme. Ensimmäisen kerran ohitin nobelistimme Martti Ahtisaaren ja Nokian entisen johtajan Jorma Ollilan.
Sienet moneen koriin
Jos keräät sienet moneen koriin ja olet siinä ahkera, Google palkitsee. Toisaalta Google on läpivalaisussaan armoton ja vanhoilla meriiteillä on vaikea pysyä globaalissa kilpailussa mukana. Jean Sibelius vielä pärjää, mutta Carl Gustaf Mannerheim jää jo kauas kärkinimistä. Monikulttuurinen ja useaan kieleen sidottu tuote, sävellys ja taide, tuottaa paremman hedelmän kuin pelkkä viihde ja kansallinen näkyvyys pienessä maassa asuen. Säveltaide on monikulttuurista.
Se mikä koskee yksilöä toimii myös alueen ja maakunnan, kansakunnan kohdalla. Helsingin Sanomien (24.1) mukaan köyhyys periytyy yhä näkyvämmin. Syynä eivät ole geenit vaan henkinen, sosiaalinen, aineellinen ja elämänhallinnallinen ympäristömme kasvualustana. Huostaanotot, rikollisuus, kouluttamattomuus, mielenterveysongelmat ja jopa lapsen syntymäpaino näyttäisivät olevan varallisuuteen ja kotitaustaan sidottuja ominaisuuksia selaillen vanhoja rekisteritietojemme.
Yhden ikäluokan tai -kohortin seuranta antaa luotettavan kuvan kuinka meille on käynyt elämässä ilman Googlen antamaa reaaliaikaista tietoakin sijoittumisestamme tänään kilpailussa oman tuotteemme markkinoinnissa.
Joka kuudes tippuu kelkasta
Joka kuudes näyttäisi tippuvan kokonaan kilpailussa ja syynä on juuri lapsuuden antama tausta. Kun käydään läpi liki 100 000 tapausta, rekisteritiedot eivät valehtele. Samoin tekee Google käsitellessään tuhansia miljoonia tapauksia ja reaaliaikaisena prosessina. Jos et ole Googlessa, sinua ei ole olemassakaan. Google on sinun passisi ja käyntikorttisi tässä maailmassa, halusit sitä tai et.
Suomeen syntyminen on lottovoitto, jos valitset numerosi ja vanhempasi oikein. Olemme juuri nyt EU:n ytimessä tai oikeammin sen ytimen ytimessä, pohtii sama HS pääkirjoituksessaan.
Paras luottoluokitus ja kilpailukyky on Saksan ja Suomen ohella Ranskalla, Hollannilla, Luxemburgilla ja Itävallalla. Saksan ympärille syntyvällä euroalueen ytimellä on tiivis yhteistyö, ja se edistää näiden maiden irtiottoa suhteessa heikompiin lenkkeihin. Lisäksi Suomi, Saksan ohella, käy järkevää kauppaa niin Ruotsin kuin Venäjän, Kiinan ja Brasilian suuntaan. Ei ole mitään syytä kerätä munia samaan koriin, neuvoo Google ja Helsingin Sanomat sen vahvistaa.
AAA -kerho on Euroopan ytimessä ja Angela Mergel sen vetäjä, vaikka aiemmin entinen pääministeri Matti Vanhanen muuta väittikin. Taantuman aikana, ja sen jälkeen, Suomi hyötyy tästä asemastaan eikä sitä pidä tärvellä.
Noottikriisi Venäjällä
Kun takavuosina Suomi sai nootin Venäjältä, Urho Kekkonen lähetettiin tuon nootin hoitajaksi kaukaiseen Novosibirskiin Siperiaan. Köyhänä ja sodasta juuri selvinneenä kansakuntana saattelimme häntä matkalle ja sankarina hän sieltä palasi.
Tilasiko hän nootin vai ei, on yhdentekevää tänään. Oleellista on, että Suomi lähettää nootteja nyt Venäjälle milloin puutulleista, maakaupoista tai lasten haltuunotosta. Olemme jämäköityneet ja Wikileaksin vuotamien tietojen mukaan moni suosittelisi meille edelleen pysymistä poissa Natosta ihan vain taktisista syistä. Usein ne ovat enemmänkin kaupallisia kuin sotilaspoliittisia. Noottejamme luonnollisesti Moskovassa odotetaan pelonsekaisin tuntein.
Varmistaako Putin presidenttiyden tilaamalle itselleen sellaisen , jää nähtäväksi. Suomen Kuvalehti on tätä ansiokkaasti pohtinut. Samoin lehden toimittajaksi siirtynyt Paavo Lipponen Suomen pitkän itärajan tulevaisuutta. Se kannattaa lukea.
Van Romptyn puhelut
Kaikki liittyy kaikkeen reaaliaikaisessa Googlen kertomassa nettimaailmassa. Jos aiot menestyä, opiskele kielet ja tuota monikulttuurista aineistoa. Älä jämähdä paikallesi saati jää juhlimaan voittoa. Heti kun sellaiseen erehdyt, olet jo hävinnyt.
Helsingin Sanomien Brysselin kirjeenvaihtajan Annamari Sipilän mukaan EU-myllytyksessä belgialaispoliitikolta mikään ei tunnu enää miltään. EU -poliitikon puheesta ei saa mitään irti tai siellä toistuvat aina samat, avoimen Euroopan henkeä kuvaavat Barroson rohkaisevat lausunnot tai oman talouskomissaarimme Olli Rehnin pohdinnat “älyllisesti mielenkiintoisista tehtävistä” hänen vastatessa eurobondeja koskevaan kysymykseen.
Pahinta ovat kiksit, jotka jäävät EU-presidentin van Romptyn, 63-vuotta, saavuttamattomiin. Hän ei juuri soita kenellekään vain saadakseen tuntea itsensä tärkeäksi soittamalla tärkeille ihmisille. Moni odottaa van Romptyn puhelua, suotta.
Hänen iässään ei haeta enää kiksejä.
Euroopan ytimessä media saa juuri sen mitä se tilaa, vaitonaisia vastauksia, joissa monisanaisuus ei tarkoita rikasta asiasisältöä. Siitä ytimen juuri tunnistaa. Hölösuiset lausunnot ovat ulkopuolelle jääneiden katkeria puheita, taitamattomien diplomatiaa. Wikipedian paljastukset tekevät niistä merkittäviä, muuten ne olisivat merkityksettömiä.
Kurkien tanssin ensiaskeleet otettu
Kurkien tanssi on alkamassa ennen vaaleja. Ensimmäiset heitot ovat tuttuja. Ne liittyvät laajaan yhteiskuntasopimukseen, jossa osapuolina olisivat kolmikanta. Se on tuttu avaus shakin pelaajille ja tuttu on myös puheenvuoro, jossa armeijan puolustusmäärärahat otetaan äärivasemmalta esille.
Tuttua on myös se, ettei niihin kukaan vastaa. Kurkien tanssi ei ala lähtemällä kaatamaan itsestäänselvyyksiä tai vastailemaan sellaiseen provosointiin, joka ei ole muuta kuin suutariksi jäävä heitto vanhoihin tyhjiin poteroihin.
Ruokaan liittyvät jutut puuttuvat nykyisin vaalikeskusteluista liki kokonaan. Takavuosina ne käynnistivät tuponeuvottelut. MTK linjasi talopojan saaman hinnan maidolle, leivälle ja lihalle, sen päälle valvottiin yötä myöten miettien onko linja prosenttilinja vaiko pennilinja.
Vanhat puolueet olivat äänestäjiensä näköisiä, puheenjohtajat pönäköitä miehiä, ja linjasta poikenneet saivat lakkokenraalin maineen. Joskus tällainen häirikkö haettiin kotoa poliisin toimesta ja kaadettiin kumolleen kotinurmikolle, vietiin köytettynä putkaan selviämään. Toveria ei tämänkään jälkeen jätetty ja pahimmasta häiriköstä kasvoi valtakunnansovittelija. Samaa käytäntöä voisi suositella myös Paperiliiton Jouko Ahoselle.
Oli niitäkin, jotka haistattivat puoluekokouksessa kuulijoilleen ja perustivat oman puolueen. Lihoivat ja laihtuivat vuorotellen, juoksivat maratoneja, olivat ääripään ihmisiä ja saivat aikaan yhteiskunnallista levottomuutta medioissamme, ei juurikaan muualla. Nyt se levottomuus purkautuu vihaisiin murahduksiin sosiaalisissa medioissamme, ei toki muualla.
Tutkijan ruokakori
Mikäli ruoka olisi vielä vaaliaseeksi sopiva, se jakautuisi neljään lajityypilliseen ja studiossa esitettävään teemaan. Ensimmäisenä juontaja käsittelisi ruuan monet kiistellyt terveysjournalismiin liittyvät aiheet.
Tämän aiheen faktat ja mielikuvat kumpuavat tieteestä ja tutkimuksesta. Funktionaaliset elintarvikkeet ja terveysterrorismi saisivat puolueet jakautumaan tavalla, jossa tutkimus- ja hoitomenetelmät kiinnostaisivat nuoria naisia ja vihreitä äänestäjiä, miesvaltainen perussuomalaisten joukko pysyisi vielä vaitonaisena. Suurille yleispuolueille tämä teema olisi kiusallinen.
Tiedeusko olisi jonkun äärivasemmistolaisenkin ominta osaamista, mutta niin keskusta kuin demarit, kokoomus, olisivat varovaisia pohdittaessa tauteja ja niiden syntyä osana ylensyöntiä tai -juontia.
Kun pääosa puolueen imagosta syntyy äänestäjäkunnan jakaumasta eri sosiaaliluokkiin, suurimmat puolueet eivät ota kantaa silloin, kun kyse on perusruuasta ja sen saatavuudesta. Se ei ole tieteellinen kysymys eikä filosofisen pohdinnan aihe, tutkimus on tärkeää mutta ei elintärkeää.
Ääripäitä on varottava silloin, kun kosiskellaan suuren keskiluokan äänestäjiä. Tieteen ja tutkimuksen kanssa pohdinta etäännyttää suuresta keskiluokasta, jota ei kiinnosta tutkijan esittelemät toisaalta ja toisaalta pohdinnat, saati tieteen mukanaan tuoma omituinen slangi. Tieteen käyttämää kieltä käännetään parhaillaan arkikielellemme.
Geenimuunneltu ruoka herättää vain pelkoja eikä kukaan oikeasti halua tietää mistä ruoka lopulta on lähtöisin, saati kulkemaan läpi sen ketjun pellosta pöytään, jossa välillä on ahtaita kanaloita, teurastamoita, makkaratehtaita ja mummon luomukanalakin muistuttaa ihan muuta kuin mihin haluaisi uskoa.
Maatalouspoliitikon kori
Toisen korin kohdalla siirrytään tieteestä ja tutkimuksesta ruuan eettisiin kysymyksiin, ympäristöön ja talouteen. Tähän koriin kuuluu myös kevyt arvokeskustelu ja poliitikkojen puheissa alkaa olla mukana paatosta.
Terveysjournalismin pelon ja toivon saarnasta siirrytään vähin erin tutumpaan hallintoon, alan yrityksiin ja ruokaketjun kaupalliseen osaan. Suomessa se merkitsee tukipolitiikkaa ja sen sanaston hallintaa. Jos sitä ei hallitse voi puhua maaseudusta ja yhteisöistä, viedä teemaa kohti kuntataloutta tai aluepolitiikkaa.
Jokaisella on mielipide maaseudusta ja sen asukkaista. Kovin vanhoja stereotyyppejä on syytä nyt näissä vaaleissa kuitenkin varoa. Maalla kun asuu niin erilaisia suomalaisia ja määrä on suuri, kesällä yli kaksinkertaistuva.
Tämän korin kohdalla kaikki ovat äänessä ja erot ovat lopulta pieniä. Nyt oleellista on puhujan suuntautuminen ja osaaminen sekä kyky retorisiin yleistyksiin. “Syö talonpoika päivässä” huudahdukset ovat 1970-luvulta eivätkä toimi tänään. Samoin vikaan meni SAK:n mainos, jossa ruualla mässäiltiin ylensyöneen näyttelijän toimesta. Oiva Lohtander jäi historiaan Suomen viimeisenä tuon roolin taitajana.
Varottava vaikeita sanoja
Kari Suomalaisen vanhat karikatyyrit puolueillemme ovat muuttuneet ja uusia haetaan. Puolueohjelma on kaukana puolueimagosta, äänestäjäjoukon läpivalaisusta.
Jo ideologiasta puhuminenkin voi leimata väärin ja käsitetään lukkoon lyödyksi ja vanhakantaiseksi. Ei pidä puhua ideologioista ja jopa käsite sosiaalinen voi olla meille liian moniulotteinen ja -mielinen.
Sosiaalinen media on syytä korvata yhteisömedialla tai kansalaismedialla. Nuoria ei pidä loukata vaikka nettiä vihaisikin. Muutama alan uusi käsite on syytä opiskella, vaikka ei nettiä käyttäisikään muuhun kuin laskujen maksuun.
Ruoka on politiikan aiheena arka, eikä sillä pidä leikkiä. Ruuan hinta ja sillä laskeskelu ei ole sekään oikein relevantti ja ääniä antava, ellei ole aivan varma kenelle viestinsä osoittaa. Suuret puolueet eivät haluaisi kumartaa yhteen suuntaan pyllistäen samalla toisaalle.
Ruoka ei saisi aiheuttaa ylen määrin kustannuksia yhteiskunnalle, mutta kotimaisuudestakaan ei saisi tinkiä. Luomu ei voi olla kaikkien valinta ja veisi liikaa työpaikkoja. Se on lisäksi monelle arka ideologinen valinta ja tekisi tuotannosta käytännössä monelle mahdottoman. Globaalin maailman nälkä vaatii tehotuotantoa kun niin peltomaa kuin kelvollinen vesi ovat hiipuvia luonnonvarojamme.
Ikävä kolmas kori
Pelkät vihreä arvot ja yhteisön korostaminen, maaseutuidyllillä ja maisemilla ratsastaminen, ei tuo nyt ääniä sieltä, missä kuntatalous on kuralla tai taustajutut vievät aina EU:n vihamielisimmille alueille.
Turvallista on puhua byrokratiasta ja ympäristöstäkin, puhtaasta suomalaisesta luonnonvarasta, yöttömän yön tuotteesta, bioenergiasta sekä uusista mahdollisuuksista, joista yrittäjyys on aina muodikas teema. Varmat äänestäjät on syytä kerätä tästä korista.
Ruoka globaalina aiheena vie köyhyyteen ja eettisiin kysymyksiin. Ruokakriisit eivät kiinnosta alkuunkaan kaikkia ja moni kokee ylimääräisten kustannusten syntyvän muualla kuin Suomessa.
Globaali vastuu syyllistää ja ruuan valmistamiseen liittyvä hiilijalanjälki on ikävän suuri Suomessa esiteltäväksi. Ruokaa heitetään roskiin puolen miljardin edestä ja samaan aikaan osa seisoo ruokajonoissamme. Ääniä saalistava ei syyllistä ketään ja tämä aihe on unohdettava monen muun rinnalla.
Luonnonvarojen globaali kierto on etenkin ruuan kohdalla tyypillistä, eikä tuote synny ilman suuria pääomakustannuksia. Maatalouspolitiikka sellaisenaan ei kiinnosta, ja tuotannon monet taloudelliset kysymykset ovat biologisten rinnalla jo vieraita.
Harva poliitikko käyttää aikaansa sellaiseen, joka on vieras äänestäjällekin, ja silloin siitä on vaiettava jo liian vaikeana asiana. Näin tärkeimmät kohdat politiikan teon arjesta Arkadianmäellä tai EU -ohjelmien yhteydessä jäävät vieraiksi. Ruoka osana ekotaloutta ja omaa talouttamme, sen monet sosiaaliset ja kulttuuriset kysymykset, jäävät vaalien kohdalla nytkin käsittelemättä.
Ruoka viihteenä
Neljänteen koriin studioyleisö saisi ruuan osana elämäntapavalintoja. Ruoka ja juomat ovat kulttuurien syntysijoilla pyhä asia ja suurta osaamista. Meillä tämä liittyy kansallisruokiimme ja samalla matkailuun.
Matkailu on taas osa sellaisia brändejämme, joihin kaikki voivat osallistua ja ideoida uutta pelkäämättä koko ajan äänestäjien reaktioita. Ääripäässä ovat vanhat tapakulttuurit ja kokonaan uutta luovat osaajat.
Sosiaaliset mediat tulvivat ruokaa ja ruuan kanssa viihtyvät myös lapset ja perheet. Suuret ikäluokat ja vanhukset on lupa hetkesi jopa unohtaa. Terveysväittämät käsiteltiin jo aiemmin. Reseptejä ja lukuja, yrttikasvien nimiä, suomalaiset sen sijaan rakastavat. Ne ovat vaaratonta materiaalia ja niillä saa helposti irtoääniä.
Uudet maailmanluokan kokit ja ravintolat ovat osa sellaista elämää, johon voi ainakin virtuaalisesti samaistua kuka tahansa. Tässä viihteellisessä neljännessä korissa viihtyvät juuri nuoret, joille tärkein media on internet.
Ikävät asiat voi unohtaa ja irrotella hakien parasta ehdokasta ja puoluetta ääripäässä perinteisemmät kotiruuat, tai ehkä sittenkin roskaruoaksi luonnehditut pikaruokalamme, ja toisessa ne harvinaisuudet, joihin on varaa vain niillä, joilla on joko omaa hankittua taitoa tai kyky löytää turistina, oman aikamme kulkurina, nomadina, uuden ruokakulttuurin lähteet, jonne Jaakko Selinkään ei matkoillaan eksy.
Sienet moneen koriin
Jos keräät sienet moneen koriin ja olet siinä ahkera, Google palkitsee. Toisaalta Google on läpivalaisussaan armoton ja vanhoilla meriiteillä on vaikea pysyä globaalissa kilpailussa mukana. Jean Sibelius vielä pärjää, mutta Carl Gustaf Mannerheim jää jo kauas kärkinimistä. Monikulttuurinen ja useaan kieleen sidottu tuote, sävellys ja taide, tuottaa paremman hedelmän kuin pelkkä viihde ja kansallinen näkyvyys pienessä maassa asuen. Säveltaide on monikulttuurista.
Se mikä koskee yksilöä toimii myös alueen ja maakunnan, kansakunnan kohdalla. Helsingin Sanomien (24.1) mukaan köyhyys periytyy yhä näkyvämmin. Syynä eivät ole geenit vaan henkinen, sosiaalinen, aineellinen ja elämänhallinnallinen ympäristömme kasvualustana. Huostaanotot, rikollisuus, kouluttamattomuus, mielenterveysongelmat ja jopa lapsen syntymäpaino näyttäisivät olevan varallisuuteen ja kotitaustaan sidottuja ominaisuuksia selaillen vanhoja rekisteritietojemme.
Yhden ikäluokan tai -kohortin seuranta antaa luotettavan kuvan kuinka meille on käynyt elämässä ilman Googlen antamaa reaaliaikaista tietoakin sijoittumisestamme tänään kilpailussa oman tuotteemme markkinoinnissa.
Joka kuudes tippuu kelkasta
Joka kuudes näyttäisi tippuvan kokonaan kilpailussa ja syynä on juuri lapsuuden antama tausta. Kun käydään läpi liki 100 000 tapausta, rekisteritiedot eivät valehtele. Samoin tekee Google käsitellessään tuhansia miljoonia tapauksia ja reaaliaikaisena prosessina. Jos et ole Googlessa, sinua ei ole olemassakaan. Google on sinun passisi ja käyntikorttisi tässä maailmassa, halusit sitä tai et.
Suomeen syntyminen on lottovoitto, jos valitset numerosi ja vanhempasi oikein. Olemme juuri nyt EU:n ytimessä tai oikeammin sen ytimen ytimessä, pohtii sama HS pääkirjoituksessaan.
Paras luottoluokitus ja kilpailukyky on Saksan ja Suomen ohella Ranskalla, Hollannilla, Luxemburgilla ja Itävallalla. Saksan ympärille syntyvällä euroalueen ytimellä on tiivis yhteistyö, ja se edistää näiden maiden irtiottoa suhteessa heikompiin lenkkeihin. Lisäksi Suomi, Saksan ohella, käy järkevää kauppaa niin Ruotsin kuin Venäjän, Kiinan ja Brasilian suuntaan. Ei ole mitään syytä kerätä munia samaan koriin, neuvoo Google ja Helsingin Sanomat sen vahvistaa.
AAA -kerho on Euroopan ytimessä ja Angela Mergel sen vetäjä, vaikka aiemmin entinen pääministeri Matti Vanhanen muuta väittikin. Taantuman aikana, ja sen jälkeen, Suomi hyötyy tästä asemastaan eikä sitä pidä tärvellä.
Noottikriisi Venäjällä
Kun takavuosina Suomi sai nootin Venäjältä, Urho Kekkonen lähetettiin tuon nootin hoitajaksi kaukaiseen Novosibirskiin Siperiaan. Köyhänä ja sodasta juuri selvinneenä kansakuntana saattelimme häntä matkalle ja sankarina hän sieltä palasi.
Tilasiko hän nootin vai ei, on yhdentekevää tänään. Oleellista on, että Suomi lähettää nootteja nyt Venäjälle milloin puutulleista, maakaupoista tai lasten haltuunotosta. Olemme jämäköityneet ja Wikileaksin vuotamien tietojen mukaan moni suosittelisi meille edelleen pysymistä poissa Natosta ihan vain taktisista syistä. Usein ne ovat enemmänkin kaupallisia kuin sotilaspoliittisia. Noottejamme luonnollisesti Moskovassa odotetaan pelonsekaisin tuntein.
Varmistaako Putin presidenttiyden tilaamalle itselleen sellaisen , jää nähtäväksi. Suomen Kuvalehti on tätä ansiokkaasti pohtinut. Samoin lehden toimittajaksi siirtynyt Paavo Lipponen Suomen pitkän itärajan tulevaisuutta. Se kannattaa lukea.
Van Romptyn puhelut
Kaikki liittyy kaikkeen reaaliaikaisessa Googlen kertomassa nettimaailmassa. Jos aiot menestyä, opiskele kielet ja tuota monikulttuurista aineistoa. Älä jämähdä paikallesi saati jää juhlimaan voittoa. Heti kun sellaiseen erehdyt, olet jo hävinnyt.
Helsingin Sanomien Brysselin kirjeenvaihtajan Annamari Sipilän mukaan EU-myllytyksessä belgialaispoliitikolta mikään ei tunnu enää miltään. EU -poliitikon puheesta ei saa mitään irti tai siellä toistuvat aina samat, avoimen Euroopan henkeä kuvaavat Barroson rohkaisevat lausunnot tai oman talouskomissaarimme Olli Rehnin pohdinnat “älyllisesti mielenkiintoisista tehtävistä” hänen vastatessa eurobondeja koskevaan kysymykseen.
Pahinta ovat kiksit, jotka jäävät EU-presidentin van Romptyn, 63-vuotta, saavuttamattomiin. Hän ei juuri soita kenellekään vain saadakseen tuntea itsensä tärkeäksi soittamalla tärkeille ihmisille. Moni odottaa van Romptyn puhelua, suotta.
Hänen iässään ei haeta enää kiksejä.
Euroopan ytimessä media saa juuri sen mitä se tilaa, vaitonaisia vastauksia, joissa monisanaisuus ei tarkoita rikasta asiasisältöä. Siitä ytimen juuri tunnistaa. Hölösuiset lausunnot ovat ulkopuolelle jääneiden katkeria puheita, taitamattomien diplomatiaa. Wikipedian paljastukset tekevät niistä merkittäviä, muuten ne olisivat merkityksettömiä.
Kurkien tanssin ensiaskeleet otettu
Kurkien tanssi on alkamassa ennen vaaleja. Ensimmäiset heitot ovat tuttuja. Ne liittyvät laajaan yhteiskuntasopimukseen, jossa osapuolina olisivat kolmikanta. Se on tuttu avaus shakin pelaajille ja tuttu on myös puheenvuoro, jossa armeijan puolustusmäärärahat otetaan äärivasemmalta esille.
Tuttua on myös se, ettei niihin kukaan vastaa. Kurkien tanssi ei ala lähtemällä kaatamaan itsestäänselvyyksiä tai vastailemaan sellaiseen provosointiin, joka ei ole muuta kuin suutariksi jäävä heitto vanhoihin tyhjiin poteroihin.
Ruokaan liittyvät jutut puuttuvat nykyisin vaalikeskusteluista liki kokonaan. Takavuosina ne käynnistivät tuponeuvottelut. MTK linjasi talopojan saaman hinnan maidolle, leivälle ja lihalle, sen päälle valvottiin yötä myöten miettien onko linja prosenttilinja vaiko pennilinja.
Vanhat puolueet olivat äänestäjiensä näköisiä, puheenjohtajat pönäköitä miehiä, ja linjasta poikenneet saivat lakkokenraalin maineen. Joskus tällainen häirikkö haettiin kotoa poliisin toimesta ja kaadettiin kumolleen kotinurmikolle, vietiin köytettynä putkaan selviämään. Toveria ei tämänkään jälkeen jätetty ja pahimmasta häiriköstä kasvoi valtakunnansovittelija. Samaa käytäntöä voisi suositella myös Paperiliiton Jouko Ahoselle.
Oli niitäkin, jotka haistattivat puoluekokouksessa kuulijoilleen ja perustivat oman puolueen. Lihoivat ja laihtuivat vuorotellen, juoksivat maratoneja, olivat ääripään ihmisiä ja saivat aikaan yhteiskunnallista levottomuutta medioissamme, ei juurikaan muualla. Nyt se levottomuus purkautuu vihaisiin murahduksiin sosiaalisissa medioissamme, ei toki muualla.
Tutkijan ruokakori
Mikäli ruoka olisi vielä vaaliaseeksi sopiva, se jakautuisi neljään lajityypilliseen ja studiossa esitettävään teemaan. Ensimmäisenä juontaja käsittelisi ruuan monet kiistellyt terveysjournalismiin liittyvät aiheet.
Tämän aiheen faktat ja mielikuvat kumpuavat tieteestä ja tutkimuksesta. Funktionaaliset elintarvikkeet ja terveysterrorismi saisivat puolueet jakautumaan tavalla, jossa tutkimus- ja hoitomenetelmät kiinnostaisivat nuoria naisia ja vihreitä äänestäjiä, miesvaltainen perussuomalaisten joukko pysyisi vielä vaitonaisena. Suurille yleispuolueille tämä teema olisi kiusallinen.
Tiedeusko olisi jonkun äärivasemmistolaisenkin ominta osaamista, mutta niin keskusta kuin demarit, kokoomus, olisivat varovaisia pohdittaessa tauteja ja niiden syntyä osana ylensyöntiä tai -juontia.
Kun pääosa puolueen imagosta syntyy äänestäjäkunnan jakaumasta eri sosiaaliluokkiin, suurimmat puolueet eivät ota kantaa silloin, kun kyse on perusruuasta ja sen saatavuudesta. Se ei ole tieteellinen kysymys eikä filosofisen pohdinnan aihe, tutkimus on tärkeää mutta ei elintärkeää.
Ääripäitä on varottava silloin, kun kosiskellaan suuren keskiluokan äänestäjiä. Tieteen ja tutkimuksen kanssa pohdinta etäännyttää suuresta keskiluokasta, jota ei kiinnosta tutkijan esittelemät toisaalta ja toisaalta pohdinnat, saati tieteen mukanaan tuoma omituinen slangi. Tieteen käyttämää kieltä käännetään parhaillaan arkikielellemme.
Geenimuunneltu ruoka herättää vain pelkoja eikä kukaan oikeasti halua tietää mistä ruoka lopulta on lähtöisin, saati kulkemaan läpi sen ketjun pellosta pöytään, jossa välillä on ahtaita kanaloita, teurastamoita, makkaratehtaita ja mummon luomukanalakin muistuttaa ihan muuta kuin mihin haluaisi uskoa.
Maatalouspoliitikon kori
Toisen korin kohdalla siirrytään tieteestä ja tutkimuksesta ruuan eettisiin kysymyksiin, ympäristöön ja talouteen. Tähän koriin kuuluu myös kevyt arvokeskustelu ja poliitikkojen puheissa alkaa olla mukana paatosta.
Terveysjournalismin pelon ja toivon saarnasta siirrytään vähin erin tutumpaan hallintoon, alan yrityksiin ja ruokaketjun kaupalliseen osaan. Suomessa se merkitsee tukipolitiikkaa ja sen sanaston hallintaa. Jos sitä ei hallitse voi puhua maaseudusta ja yhteisöistä, viedä teemaa kohti kuntataloutta tai aluepolitiikkaa.
Jokaisella on mielipide maaseudusta ja sen asukkaista. Kovin vanhoja stereotyyppejä on syytä nyt näissä vaaleissa kuitenkin varoa. Maalla kun asuu niin erilaisia suomalaisia ja määrä on suuri, kesällä yli kaksinkertaistuva.
Tämän korin kohdalla kaikki ovat äänessä ja erot ovat lopulta pieniä. Nyt oleellista on puhujan suuntautuminen ja osaaminen sekä kyky retorisiin yleistyksiin. “Syö talonpoika päivässä” huudahdukset ovat 1970-luvulta eivätkä toimi tänään. Samoin vikaan meni SAK:n mainos, jossa ruualla mässäiltiin ylensyöneen näyttelijän toimesta. Oiva Lohtander jäi historiaan Suomen viimeisenä tuon roolin taitajana.
Varottava vaikeita sanoja
Kari Suomalaisen vanhat karikatyyrit puolueillemme ovat muuttuneet ja uusia haetaan. Puolueohjelma on kaukana puolueimagosta, äänestäjäjoukon läpivalaisusta.
Jo ideologiasta puhuminenkin voi leimata väärin ja käsitetään lukkoon lyödyksi ja vanhakantaiseksi. Ei pidä puhua ideologioista ja jopa käsite sosiaalinen voi olla meille liian moniulotteinen ja -mielinen.
Sosiaalinen media on syytä korvata yhteisömedialla tai kansalaismedialla. Nuoria ei pidä loukata vaikka nettiä vihaisikin. Muutama alan uusi käsite on syytä opiskella, vaikka ei nettiä käyttäisikään muuhun kuin laskujen maksuun.
Ruoka on politiikan aiheena arka, eikä sillä pidä leikkiä. Ruuan hinta ja sillä laskeskelu ei ole sekään oikein relevantti ja ääniä antava, ellei ole aivan varma kenelle viestinsä osoittaa. Suuret puolueet eivät haluaisi kumartaa yhteen suuntaan pyllistäen samalla toisaalle.
Ruoka ei saisi aiheuttaa ylen määrin kustannuksia yhteiskunnalle, mutta kotimaisuudestakaan ei saisi tinkiä. Luomu ei voi olla kaikkien valinta ja veisi liikaa työpaikkoja. Se on lisäksi monelle arka ideologinen valinta ja tekisi tuotannosta käytännössä monelle mahdottoman. Globaalin maailman nälkä vaatii tehotuotantoa kun niin peltomaa kuin kelvollinen vesi ovat hiipuvia luonnonvarojamme.
Ikävä kolmas kori
Pelkät vihreä arvot ja yhteisön korostaminen, maaseutuidyllillä ja maisemilla ratsastaminen, ei tuo nyt ääniä sieltä, missä kuntatalous on kuralla tai taustajutut vievät aina EU:n vihamielisimmille alueille.
Turvallista on puhua byrokratiasta ja ympäristöstäkin, puhtaasta suomalaisesta luonnonvarasta, yöttömän yön tuotteesta, bioenergiasta sekä uusista mahdollisuuksista, joista yrittäjyys on aina muodikas teema. Varmat äänestäjät on syytä kerätä tästä korista.
Ruoka globaalina aiheena vie köyhyyteen ja eettisiin kysymyksiin. Ruokakriisit eivät kiinnosta alkuunkaan kaikkia ja moni kokee ylimääräisten kustannusten syntyvän muualla kuin Suomessa.
Globaali vastuu syyllistää ja ruuan valmistamiseen liittyvä hiilijalanjälki on ikävän suuri Suomessa esiteltäväksi. Ruokaa heitetään roskiin puolen miljardin edestä ja samaan aikaan osa seisoo ruokajonoissamme. Ääniä saalistava ei syyllistä ketään ja tämä aihe on unohdettava monen muun rinnalla.
Luonnonvarojen globaali kierto on etenkin ruuan kohdalla tyypillistä, eikä tuote synny ilman suuria pääomakustannuksia. Maatalouspolitiikka sellaisenaan ei kiinnosta, ja tuotannon monet taloudelliset kysymykset ovat biologisten rinnalla jo vieraita.
Harva poliitikko käyttää aikaansa sellaiseen, joka on vieras äänestäjällekin, ja silloin siitä on vaiettava jo liian vaikeana asiana. Näin tärkeimmät kohdat politiikan teon arjesta Arkadianmäellä tai EU -ohjelmien yhteydessä jäävät vieraiksi. Ruoka osana ekotaloutta ja omaa talouttamme, sen monet sosiaaliset ja kulttuuriset kysymykset, jäävät vaalien kohdalla nytkin käsittelemättä.
Ruoka viihteenä
Neljänteen koriin studioyleisö saisi ruuan osana elämäntapavalintoja. Ruoka ja juomat ovat kulttuurien syntysijoilla pyhä asia ja suurta osaamista. Meillä tämä liittyy kansallisruokiimme ja samalla matkailuun.
Matkailu on taas osa sellaisia brändejämme, joihin kaikki voivat osallistua ja ideoida uutta pelkäämättä koko ajan äänestäjien reaktioita. Ääripäässä ovat vanhat tapakulttuurit ja kokonaan uutta luovat osaajat.
Sosiaaliset mediat tulvivat ruokaa ja ruuan kanssa viihtyvät myös lapset ja perheet. Suuret ikäluokat ja vanhukset on lupa hetkesi jopa unohtaa. Terveysväittämät käsiteltiin jo aiemmin. Reseptejä ja lukuja, yrttikasvien nimiä, suomalaiset sen sijaan rakastavat. Ne ovat vaaratonta materiaalia ja niillä saa helposti irtoääniä.
Uudet maailmanluokan kokit ja ravintolat ovat osa sellaista elämää, johon voi ainakin virtuaalisesti samaistua kuka tahansa. Tässä viihteellisessä neljännessä korissa viihtyvät juuri nuoret, joille tärkein media on internet.
Ikävät asiat voi unohtaa ja irrotella hakien parasta ehdokasta ja puoluetta ääripäässä perinteisemmät kotiruuat, tai ehkä sittenkin roskaruoaksi luonnehditut pikaruokalamme, ja toisessa ne harvinaisuudet, joihin on varaa vain niillä, joilla on joko omaa hankittua taitoa tai kyky löytää turistina, oman aikamme kulkurina, nomadina, uuden ruokakulttuurin lähteet, jonne Jaakko Selinkään ei matkoillaan eksy.
perjantai 21. tammikuuta 2011
Keskiluokan matematiikkaa
Matematiikan ihmeellinen maailma ja luonnontieteet ovat kokonaan toinen asia kuin humanismi, käyttäytymistieteet ja yhteiskuntatieteet, ihmistieteet ylipäätään. Nykyisin ne kuitenkin alkavat yhä useammin törmätä toisiinsa ja ainakin välineet ovat yhä enemmän yhteisiä. Luvut alkavat olla suuria ja moni haluaisi olla ensimmäisenä maalissa ja ennustaa myös tulevaa, toimia delfoin oraakkelina ja parantaa maailmaa.
Suuret pienet marginaalit
Politiikassa, yhteisten asioitten hoidossa, professori Matti Wiberg puuttuu valtiotieteilijänä usein poleemisesti gallup -lukuihin ja niiden käyttäjiin, moittii toimittajia olemattomien erojen ja otosten liioittelusta. Kun tuhat tai pari haastatellaan saadaan tuloksia, jotka ovat virhemarginaaliltaan sellaisia, jossa 17-22 prosentin puolueet ovat lopulta samaan joukkoon kuuluvia. Ei synny rökäletappioita saati murskavoittoja muuten kuin lööppeinä.
Kun Matti Vanhasesta tuli pääministeri, keskusta oli voittanut marginaalisesti demarit. Paavo Lipponen syytti tästä silloista uutta naispääministeriä vilpillisenä pelinä vaalien loppusuoran viimeisessä kurkotuksessa. Oikeammin syy oli suurempi ja näkyy demareiden kannatuksen jatkuvassa hiipumisessa. Vaurastuva keskiluokka ei heitä äänestänyt ja Lipposen suosio oli Euroopan Unionin sisällä, sen eliitin kertomaa, ei Suomessa. Suomessa äänestävät suomalaiset ja Lipposen imago muistutti Kekkosen kauden ajoista, nahkurin orsista elämöinnistä sivistyskansan sisällä. Mainoskampanjat menivät nekin väärälle vuosisadalle. Suomalainen keskiluokka oli muuttunut.
Kaupallisia tutkimuksia
Tutkimuksia tekevät kaupalliset laitokset ja niihin vastataan niin ikään miten sattuu ja kysyjä saa haluamansa tuloksen, kertoo konservatiivinen Wiberg. Näin myös vaikkapa viimeisimmässä mediatutkimuksessa, jossa tulokset näyttävät korostavan tapaa asetella kysymyksiä. Printtimedia sai hieman aiemmin erilaisia tuloksia kuin nyt tullut viimeisin kansan mielipiteen kartoittanut mediatutkimus.
Samalla on vaikea erottaa internet ja muut sen sisällä operoivat sähköiset mediat toisistaan. Internet erillisenä mediana on omituinen tapa luokitella internetissä viestivät printtimediat ja televisio.
Tätä menoa Suomessa internet katoaa kokonaan marginaaliin ja korvautuu maan tavalla ja kansallisella luokittelullamme. Sosiaalista mediaa, kansalaismediaa ja yhteisöllistä mediaa ei ole olemassakaan. Se on korporatiivisen maailman vastaisku uuden paradigman puristuksessa, ja muistuttaa meitä, kuinka konservatiivinen maa Suomi lopulta on. Vaalien lähestyessä keskiluokan mielipiteet alkavat painaa medioitten teettämissä tutkimuksissa. Samalla tulokset alkavat olla myös “oikeita”.
Sen saat mitä tilaat
Oleellista on, ettei tutkimuksissa sinänsä ole virheitä, vain tavassa tehdä niitä on painotuksia, jotka näkyvät tuloksissa. Tämä näkyy vaikkapa kiistellessämme tietyn ravinnon laadusta tai lääkkeen käytöstä, kalkista, kalsiumin ja D-vitamiini saannista ja sen määristä. Se miten D-vitamiinia popsitaan, ratkaisee suuri keskiluokka ja ikääntyvien ihmisten luulottelut ja uskomukset, usein pelkkä taikausko.
Epäilemättä televisio on tärkein viestintävälineemme ja internet heti sen kannoilla, printtimediat kolmantena keskiluokan vastauksena. Jo alle 35 -vuotiaitten kohdalla muutokset tuloksiin ovat dramaattisia. Varmaan myös kotimaista tuotantoa halutaan lisää ja se edellyttää politiikan tekijöiltä näkemyksellisyyttä. Kenelle ja millaista mediaa tarjotaan.
Vaihtoehtona ovat halvat viihteelliset hankinnat Yhdysvalloista tai paljon kalliimpi kotimainen tuotanto ja sen suosiminen. Kun keskiluokka on puhut, pulinat pois. Nuoret eivät käy edes vaaliuurnilla ja odottavat heti tässä ja nyt tuloksiaan, kertoo suuri ikääntyvä keskiluokka.
Keskiluokan matematiikkaa
Matematiikka pelaa myös uudistaessamme vaalien tuloslaskentaa. Tavoite on tehdä siitä oikeudenmukaisempi ja korjata etenkin pienten puolueitten asemaa suuria suosivassa nykykäytännössä. Pienistä vaalipiireistä ei tahdo päästä yli kymmenen prosentin äänimäärilläkään läpi, ja silloin äänikynnys on Pohjois-Karjalassa aivan liian korkea.
Toisaalta valtakunnallinen kolmen prosentin kynnys estäisi kokonaan uusien puolueiden synnyn ja keskiluokkaistaisi maamme polarisoiden amerikkalaiseen tapaan. Sekään ei ole oikein demokratiaa edistävä ilmiö ja saisimme hyvästellä innovaatioyhteiskuntamme. Kaikki mikä kiiltää ei ole uutta innovaatiota.
Tavattoman mutkikas järjestelmä vie taas selkokielisen selittäjän vaali-iltana spekuloimaan tyyliin, josta syntyy matemaattisen kielen koukeroiden differentiaalista demokratiaa rinnan sosiologin suosiman “toisaalta ja toisaalta” -kielen kanssa. Jännitteet katoaisivat ja keskiluokkaiset äänestäjät vaihtaisivat kanavaa viihteellisemmälle. Kuukausia rakenneltu gallujännitys ja -viihde häviäisi, kilpailuvietti ei laukeaisi vaali-illan hurmokseen ja tuuletuksiin television ääressä kotisohvalla.
Keskiluokkainen universumi
Suuret luvut vieraannuttavat myös genetiikassa, geenimuunnellussa ruuassa sekä etenkin galaksien mittasuhteita pohdittaessa. Ihmisen on mahdoton ymmärtää arkiajattelussaan ääretöntä ja universumista tulee lopulta hyvinkin suppea ja äärellinen ilmiö. Maailmankaikkeuden syntymallit ovat kiehtovia, mutta niiden popularisointi tahtoo epäonnistua rollaattorien maailmassa. Dna -molekyyli on sekin mytologinen ja geenit sinkoilevat peloilla lajista toiselle keskiluokkaisessa katu-uskottavassa maailmankuvassa.
Syntyy keskiluokkainen universumi, jonka keskellä ei ole geo- sen enempää kuin heliosentrinen maailma. Kaukana ovat niin Galileo kuin Newton ja Einstein ajatuksineen. Vanhenevan yhteiskunnan maailma alkaa muuttua mytologiseksi eikä etäisyyksillä ole enää niin suurta väliä. Kapuaminen pienellekin kummulle alkaa tehdä ahdistavan olon.
Oleellista on junien kulku oikeaan aikaan ja lumikinokset raivostuttavat viedessään tilaa pysäköidä tai ajaa kolmella kaistalla. Aiemmin voitetuista etuuksista on mahdoton tinkiä keskiluokkaisessa maailmassa edes luonnonvoimien sitä vaatiessa. Suuri keskiluokka ei neuvottele maailmantalouden laskuta ilmastomuutoksen edessä. Sellaiseen ylellisyyteen mennään vain, kun se ei kavenna omia saavutettuja etuja. Optiot ovat etuja nekin ja eliitti pitää niistä kiinni kynsin hampain.
Keskiluokkainen vanhenevan ihmisen aikakäsite
Internet tuottaa sosiaalisissa ja yhteisömedioissa yhtäällä pieniä kaveripiirejä ja uutta symbolirakennetta, muokkaa nuorten maailmaa uuden pienen yhteisön sisällä. Toisaalla siihen liittyy perinteinen lähiyhteisö, ja ne menevät luontevasti lomittain, eikä sitä ihmetellä. Miksi pitäisi?
Sen sijaan ikääntyvien kohdalla syntyy kaksi maailmaa, jossa toinen on virtuaalinen ja toinen siitä poikkeava lähiyhteisön ja perinteisemmän median tuottama, todellisempi. Reaaliaikainen on käsitteenä vaikea ja aika rajallinen, hiipuu kohti loppuaan.
Taivaalle tuijottelu ei tuo eteemme reaaliaikaista maailmaa vaan hyvin vanhaa historiaa. Valon nopeus on hidasta liikettä, kun etäisyydet ovat suuret ja aistimme rajallisia, pettäviä.
Me voimme myös katsoa toiseen suuntaan, aika on suhteellinen käsite ja voi myös hidastua tai pysähtyä. Keskiluokkainen tulevaisuus ei näytä kuitenkaan erityisen valoisalta, ennen kuin vaalit ovat riittävän lähellä, ja joku uskaltaa luvata muutakin kuin leikkauksia.
Pelastaako dna ja universumin valot
Ihminen on mikrokosmoksen ja makrokosmoksen puolivälissä ja tekee siinä tulkintansa. Näin silloin kun kyseessä on aika ja sen ymmärtäminen, mennyt ja tuleva, sekä materia osana energiaa, samaa asiaa.
Pienet hiukkaset hiukkaskiihdyttimissä tai geneettiset prosessit dna -molekyylien tasolla ovat yhtäällä viemässä ajatteluamme tieteen mikromaailmaan ja toisaalla galaksien synnyt, ja elämän haku universumin syvyyksistä, tuo mieleen ihmisen tavan tavoitella matemaattisen kielen ja fysiikan toista ääripäätä.
Molempien tulkinnassa kuitenkin hiukkaskiihdytin auttaa eikä tiedettä voi jakaa mikro- ja makrotasojen tutkijoiden maailmaan. Sellainen maailma on omituinen keskiluokkaistuvassa vanhojen ihmisten yhteiskunnassa, eikä se pelasta dementialta. Miksi sellaista tulisi rahoittaa?
Joukossa tyhmyys tiivistyy
Olisiko elintarvikkeiden tuottajia Suomessa kohdeltava toisin kuin muita yrittäjiä ja sallittava sellainen verkottuminen, jossa vaikkapa luomutuottajat ovat hakemassa lisää muskeleita liittoutumalla vai vääristävätkö nämä kilpailua ja lähestyvät kartellia?
Se miten äänet vaaleissa tulisi laskea, jotta lopputulos olisi mahdollisimman oikeudenmukainen, ei ole vain matematiikkaa, vaan myös etujen ajamista. Kompromississa kaikki eivät voi voittaa ja aina mukaan tulee muuttuja, joka on tuntematon.
Usein tämä tuntematon tulee politiikan kautta, jossa kirkkovallan aikaan ei ollut viisasta siirtyä geosentrisestä maailmankuvasta aurinkokeskeiseen. Kun kyseessä on talous ja valta, suuret kansankerrokset, tiede ja matematiikka jäävät sivuun ja filosofista tulee yksinpuhelija omassa syrjäisessä marginaalissaan. Tämä on sääntö josta ei tunneta poikkeusta. Joukossa tyhmyys tiivistyy.
Kurkien tanssi alkamassa
Vielä vuoden pari ennen vaaleja me kuuntelemme ja katselemme, luemme medioissa keskustelua, jossa mukana ovat marginaaliset ryhmät ja vähemmistöt. Sellaisia ovat maahanmuuttajat, homot, internetin pienet erikoisuudet, uskonnolliset vähemmistöt, pienet kulttuurit ja ruotsinkielisten murheet.
Kun vaalit lähestyvät, alkaa kurkien tanssi suomalaisilla soilla. Silloin jängiltämme katoavat varpuset ja pienet kahlaajat. Suuri keskiluokka alkaa kertoa vaatimuksiaan ja siirrymme mikromaailmasta kohti makromaailman sanelemia ehtoja.
Tässä maailmassa siirrytään sellaiseen suomalaisille tunnettuun jääkiekon peruspeliin, jossa yksilöiden kikkailu katoaa, ja alamme taas ymmärtää, kuinka vastuu otetaan suurista linjoista, mikä on oleellista ja mikä väistyvää, kuinka tuleva hallitusohjelma on sittenkin suurten lukujen matematiikkaa ja budjetti tehty jo ennen vaaleja EU:n hyväksyttäväksi.
Jo kauan politiikassa, tieteessä ja talouselämän rattaissa toimineet tietävät, kuinka tulevaa ei ennusteta marginaalien kautta, vaan suuren keskiluokan meille kertomana totuutena. Näin se tapahtuu meillä, Euroopan Unionissa, Yhdysvalloissa, mutta yhä enemmän myös Kiinassa, Venäjällä ja Brasiliassa, mihin ikinä menemmekin. Kun kurkien tanssi alkaa varpuset väistykööt.
Suuret pienet marginaalit
Politiikassa, yhteisten asioitten hoidossa, professori Matti Wiberg puuttuu valtiotieteilijänä usein poleemisesti gallup -lukuihin ja niiden käyttäjiin, moittii toimittajia olemattomien erojen ja otosten liioittelusta. Kun tuhat tai pari haastatellaan saadaan tuloksia, jotka ovat virhemarginaaliltaan sellaisia, jossa 17-22 prosentin puolueet ovat lopulta samaan joukkoon kuuluvia. Ei synny rökäletappioita saati murskavoittoja muuten kuin lööppeinä.
Kun Matti Vanhasesta tuli pääministeri, keskusta oli voittanut marginaalisesti demarit. Paavo Lipponen syytti tästä silloista uutta naispääministeriä vilpillisenä pelinä vaalien loppusuoran viimeisessä kurkotuksessa. Oikeammin syy oli suurempi ja näkyy demareiden kannatuksen jatkuvassa hiipumisessa. Vaurastuva keskiluokka ei heitä äänestänyt ja Lipposen suosio oli Euroopan Unionin sisällä, sen eliitin kertomaa, ei Suomessa. Suomessa äänestävät suomalaiset ja Lipposen imago muistutti Kekkosen kauden ajoista, nahkurin orsista elämöinnistä sivistyskansan sisällä. Mainoskampanjat menivät nekin väärälle vuosisadalle. Suomalainen keskiluokka oli muuttunut.
Kaupallisia tutkimuksia
Tutkimuksia tekevät kaupalliset laitokset ja niihin vastataan niin ikään miten sattuu ja kysyjä saa haluamansa tuloksen, kertoo konservatiivinen Wiberg. Näin myös vaikkapa viimeisimmässä mediatutkimuksessa, jossa tulokset näyttävät korostavan tapaa asetella kysymyksiä. Printtimedia sai hieman aiemmin erilaisia tuloksia kuin nyt tullut viimeisin kansan mielipiteen kartoittanut mediatutkimus.
Samalla on vaikea erottaa internet ja muut sen sisällä operoivat sähköiset mediat toisistaan. Internet erillisenä mediana on omituinen tapa luokitella internetissä viestivät printtimediat ja televisio.
Tätä menoa Suomessa internet katoaa kokonaan marginaaliin ja korvautuu maan tavalla ja kansallisella luokittelullamme. Sosiaalista mediaa, kansalaismediaa ja yhteisöllistä mediaa ei ole olemassakaan. Se on korporatiivisen maailman vastaisku uuden paradigman puristuksessa, ja muistuttaa meitä, kuinka konservatiivinen maa Suomi lopulta on. Vaalien lähestyessä keskiluokan mielipiteet alkavat painaa medioitten teettämissä tutkimuksissa. Samalla tulokset alkavat olla myös “oikeita”.
Sen saat mitä tilaat
Oleellista on, ettei tutkimuksissa sinänsä ole virheitä, vain tavassa tehdä niitä on painotuksia, jotka näkyvät tuloksissa. Tämä näkyy vaikkapa kiistellessämme tietyn ravinnon laadusta tai lääkkeen käytöstä, kalkista, kalsiumin ja D-vitamiini saannista ja sen määristä. Se miten D-vitamiinia popsitaan, ratkaisee suuri keskiluokka ja ikääntyvien ihmisten luulottelut ja uskomukset, usein pelkkä taikausko.
Epäilemättä televisio on tärkein viestintävälineemme ja internet heti sen kannoilla, printtimediat kolmantena keskiluokan vastauksena. Jo alle 35 -vuotiaitten kohdalla muutokset tuloksiin ovat dramaattisia. Varmaan myös kotimaista tuotantoa halutaan lisää ja se edellyttää politiikan tekijöiltä näkemyksellisyyttä. Kenelle ja millaista mediaa tarjotaan.
Vaihtoehtona ovat halvat viihteelliset hankinnat Yhdysvalloista tai paljon kalliimpi kotimainen tuotanto ja sen suosiminen. Kun keskiluokka on puhut, pulinat pois. Nuoret eivät käy edes vaaliuurnilla ja odottavat heti tässä ja nyt tuloksiaan, kertoo suuri ikääntyvä keskiluokka.
Keskiluokan matematiikkaa
Matematiikka pelaa myös uudistaessamme vaalien tuloslaskentaa. Tavoite on tehdä siitä oikeudenmukaisempi ja korjata etenkin pienten puolueitten asemaa suuria suosivassa nykykäytännössä. Pienistä vaalipiireistä ei tahdo päästä yli kymmenen prosentin äänimäärilläkään läpi, ja silloin äänikynnys on Pohjois-Karjalassa aivan liian korkea.
Toisaalta valtakunnallinen kolmen prosentin kynnys estäisi kokonaan uusien puolueiden synnyn ja keskiluokkaistaisi maamme polarisoiden amerikkalaiseen tapaan. Sekään ei ole oikein demokratiaa edistävä ilmiö ja saisimme hyvästellä innovaatioyhteiskuntamme. Kaikki mikä kiiltää ei ole uutta innovaatiota.
Tavattoman mutkikas järjestelmä vie taas selkokielisen selittäjän vaali-iltana spekuloimaan tyyliin, josta syntyy matemaattisen kielen koukeroiden differentiaalista demokratiaa rinnan sosiologin suosiman “toisaalta ja toisaalta” -kielen kanssa. Jännitteet katoaisivat ja keskiluokkaiset äänestäjät vaihtaisivat kanavaa viihteellisemmälle. Kuukausia rakenneltu gallujännitys ja -viihde häviäisi, kilpailuvietti ei laukeaisi vaali-illan hurmokseen ja tuuletuksiin television ääressä kotisohvalla.
Keskiluokkainen universumi
Suuret luvut vieraannuttavat myös genetiikassa, geenimuunnellussa ruuassa sekä etenkin galaksien mittasuhteita pohdittaessa. Ihmisen on mahdoton ymmärtää arkiajattelussaan ääretöntä ja universumista tulee lopulta hyvinkin suppea ja äärellinen ilmiö. Maailmankaikkeuden syntymallit ovat kiehtovia, mutta niiden popularisointi tahtoo epäonnistua rollaattorien maailmassa. Dna -molekyyli on sekin mytologinen ja geenit sinkoilevat peloilla lajista toiselle keskiluokkaisessa katu-uskottavassa maailmankuvassa.
Syntyy keskiluokkainen universumi, jonka keskellä ei ole geo- sen enempää kuin heliosentrinen maailma. Kaukana ovat niin Galileo kuin Newton ja Einstein ajatuksineen. Vanhenevan yhteiskunnan maailma alkaa muuttua mytologiseksi eikä etäisyyksillä ole enää niin suurta väliä. Kapuaminen pienellekin kummulle alkaa tehdä ahdistavan olon.
Oleellista on junien kulku oikeaan aikaan ja lumikinokset raivostuttavat viedessään tilaa pysäköidä tai ajaa kolmella kaistalla. Aiemmin voitetuista etuuksista on mahdoton tinkiä keskiluokkaisessa maailmassa edes luonnonvoimien sitä vaatiessa. Suuri keskiluokka ei neuvottele maailmantalouden laskuta ilmastomuutoksen edessä. Sellaiseen ylellisyyteen mennään vain, kun se ei kavenna omia saavutettuja etuja. Optiot ovat etuja nekin ja eliitti pitää niistä kiinni kynsin hampain.
Keskiluokkainen vanhenevan ihmisen aikakäsite
Internet tuottaa sosiaalisissa ja yhteisömedioissa yhtäällä pieniä kaveripiirejä ja uutta symbolirakennetta, muokkaa nuorten maailmaa uuden pienen yhteisön sisällä. Toisaalla siihen liittyy perinteinen lähiyhteisö, ja ne menevät luontevasti lomittain, eikä sitä ihmetellä. Miksi pitäisi?
Sen sijaan ikääntyvien kohdalla syntyy kaksi maailmaa, jossa toinen on virtuaalinen ja toinen siitä poikkeava lähiyhteisön ja perinteisemmän median tuottama, todellisempi. Reaaliaikainen on käsitteenä vaikea ja aika rajallinen, hiipuu kohti loppuaan.
Taivaalle tuijottelu ei tuo eteemme reaaliaikaista maailmaa vaan hyvin vanhaa historiaa. Valon nopeus on hidasta liikettä, kun etäisyydet ovat suuret ja aistimme rajallisia, pettäviä.
Me voimme myös katsoa toiseen suuntaan, aika on suhteellinen käsite ja voi myös hidastua tai pysähtyä. Keskiluokkainen tulevaisuus ei näytä kuitenkaan erityisen valoisalta, ennen kuin vaalit ovat riittävän lähellä, ja joku uskaltaa luvata muutakin kuin leikkauksia.
Pelastaako dna ja universumin valot
Ihminen on mikrokosmoksen ja makrokosmoksen puolivälissä ja tekee siinä tulkintansa. Näin silloin kun kyseessä on aika ja sen ymmärtäminen, mennyt ja tuleva, sekä materia osana energiaa, samaa asiaa.
Pienet hiukkaset hiukkaskiihdyttimissä tai geneettiset prosessit dna -molekyylien tasolla ovat yhtäällä viemässä ajatteluamme tieteen mikromaailmaan ja toisaalla galaksien synnyt, ja elämän haku universumin syvyyksistä, tuo mieleen ihmisen tavan tavoitella matemaattisen kielen ja fysiikan toista ääripäätä.
Molempien tulkinnassa kuitenkin hiukkaskiihdytin auttaa eikä tiedettä voi jakaa mikro- ja makrotasojen tutkijoiden maailmaan. Sellainen maailma on omituinen keskiluokkaistuvassa vanhojen ihmisten yhteiskunnassa, eikä se pelasta dementialta. Miksi sellaista tulisi rahoittaa?
Joukossa tyhmyys tiivistyy
Olisiko elintarvikkeiden tuottajia Suomessa kohdeltava toisin kuin muita yrittäjiä ja sallittava sellainen verkottuminen, jossa vaikkapa luomutuottajat ovat hakemassa lisää muskeleita liittoutumalla vai vääristävätkö nämä kilpailua ja lähestyvät kartellia?
Se miten äänet vaaleissa tulisi laskea, jotta lopputulos olisi mahdollisimman oikeudenmukainen, ei ole vain matematiikkaa, vaan myös etujen ajamista. Kompromississa kaikki eivät voi voittaa ja aina mukaan tulee muuttuja, joka on tuntematon.
Usein tämä tuntematon tulee politiikan kautta, jossa kirkkovallan aikaan ei ollut viisasta siirtyä geosentrisestä maailmankuvasta aurinkokeskeiseen. Kun kyseessä on talous ja valta, suuret kansankerrokset, tiede ja matematiikka jäävät sivuun ja filosofista tulee yksinpuhelija omassa syrjäisessä marginaalissaan. Tämä on sääntö josta ei tunneta poikkeusta. Joukossa tyhmyys tiivistyy.
Kurkien tanssi alkamassa
Vielä vuoden pari ennen vaaleja me kuuntelemme ja katselemme, luemme medioissa keskustelua, jossa mukana ovat marginaaliset ryhmät ja vähemmistöt. Sellaisia ovat maahanmuuttajat, homot, internetin pienet erikoisuudet, uskonnolliset vähemmistöt, pienet kulttuurit ja ruotsinkielisten murheet.
Kun vaalit lähestyvät, alkaa kurkien tanssi suomalaisilla soilla. Silloin jängiltämme katoavat varpuset ja pienet kahlaajat. Suuri keskiluokka alkaa kertoa vaatimuksiaan ja siirrymme mikromaailmasta kohti makromaailman sanelemia ehtoja.
Tässä maailmassa siirrytään sellaiseen suomalaisille tunnettuun jääkiekon peruspeliin, jossa yksilöiden kikkailu katoaa, ja alamme taas ymmärtää, kuinka vastuu otetaan suurista linjoista, mikä on oleellista ja mikä väistyvää, kuinka tuleva hallitusohjelma on sittenkin suurten lukujen matematiikkaa ja budjetti tehty jo ennen vaaleja EU:n hyväksyttäväksi.
Jo kauan politiikassa, tieteessä ja talouselämän rattaissa toimineet tietävät, kuinka tulevaa ei ennusteta marginaalien kautta, vaan suuren keskiluokan meille kertomana totuutena. Näin se tapahtuu meillä, Euroopan Unionissa, Yhdysvalloissa, mutta yhä enemmän myös Kiinassa, Venäjällä ja Brasiliassa, mihin ikinä menemmekin. Kun kurkien tanssi alkaa varpuset väistykööt.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Nemesiksen opissa
Paperiliiton Ahosen kohtalo ratkeaa tänään, kun liiton demariryhmä kokoontuu ja hyllytetty Ahonen saa lopullisen tuomionsa. Jos toveri jätetään, se on uutta solidaarisuutta ja kielii ajan hengestä.
Ahonen erehtyi puolustamaan kollegojensa ruhtinaallisia tuloja, ja samalla myös omaansa aikana, jolloin maassa liki kolmannes kärvistelee OECD:n köyhyysrajan väärällä puolella. Sellainen ei ole viisasta alalla, jossa yhdyskuntia menee vararikkoon ja autioituu metsäjättien hyvästellessä koskien partaalle syntyneet vihreän kullan huuhtojansa.
Pitkän linjan poliitikot
Entisen pääministeri Matti Vanhasen kohtalo selviää lähiviikkoina valtionsyyttäjän annettua jo oman näkemyksensä ja edessä ovat piinaviikot professoreiden lausuntoja ja poliitikkojen puheenvuoroja odotellen.
Vanhanen odottaa niitä sairaalassa saatuaan veritulpan leikattuun jalkaansa. Koko Vanhasen kausi oli sattumapääministerinä kohtalon oikkuja ja myrskyn silmästä toiseen ajautumista.
Mitä tekemistä Vanhasella oli vaalilain porsaanreikien kanssa, kysyy Nemesis ja etsii eronneelle hiljaiselle miehelle naista suomalaisen treffipalvelun luotettavilta sivuilta. Suomalainen treffipalvelu on kiusaajien ja kiusattujen yhteinen kohtaamispaikka, tapa tutustua Nemesiksen työkulttuuriin netissä ja internet -palveluina. Siinä käytetään suomalaisen arjen kieltä. Jos sellaista postia saa, postin lopettaminen ei ole mahdollista, mutta oman koneensa voi toki aina sulkea.
Suomen pankin pääjohtaja Erkki Liikasta syytetään entisen viestintäpäällikön toimesta huonosta johtamisesta. Hetki takaperin pankin eronnut naisjohtaja moitti työnantajaansa työpaikkakiusaamisesta.
Tyypillistä tällaiselle kiusaamiselle on pilkkaaminen ja naurunalaiseksi saattaminen, uhkaava käyttäytyminen, aiheeton arvostelu, kohtuuttomat tehtävät ja määräykset, kohtuuton valvonta, tiedotuksen ulkopuolelle jättäminen, vaatimattomat tehtävät suhteessa työntekijän ansioihin ja taitoihin, mielipiteitten ja asiantuntemuksen väheksyntä ja ohittaminen, painostaminen olemaan vaatimatta oikeuksiaan.
Viimeinen keino on sosiaalinen eristäminen, loukkaavat kommentit ja perättömät juorut sekä mustamaalaaminen.
Tervejärkinen ihminen jättää tuollaisen työpaikan tai hänen kollegansa alkavat älähdellä, kun kiusaaminen alkaa mennä kohtuuttomaksi yhden ihmisen messiaanisena uhrilahjana muille Nemesiksen kesyttäjille slaavilaisessa kulttuurissamme.
Korporatiiviset kohtalon jakajat
Korkeakoulujen kohtalo ratkeaa, kun opiskelijat alkavat dramaattisesti vähetä ja rahat loppua, kirjoittaa Turun Sanomat ja aiemmin Kaleva kertoi Oulun yliopiston karsivan kolmanneksen professoreistaan.
Yhden professorin hinnalla saadaan puolenkymmentä pienempipalkkaista ja vähemmän kuluttavaa nuorta tohtoria tai tohtoriksi koulutettavaa pätkätöihin. Epäilemättä nämä tulevat olemaan naisia.
Tässä kohtalo vie suuntaan, joka ei ole välttämättä tieteen tasoa ja opetusta kohottavaa, mutta lisää eriarvoisuutta akateemisissa tuloluokissa. Kun naisten määrä jossain alkaa lisääntyä, tulot alkavat samalla jostakin syystä pienentyä osana kohtalon jumala Nemesiksen oppeja.
Urheilun kylmä kohtalo
Peetu Piiroinen, ainut menestyjämme vuoden takaisissa talviolympialaisissamme, on loukannut itsensä, eikä voi osallistua tänään MM-kisojen lumikourun karsintaan. Onneksi hänellä on nuorempi veli ja joukko muita lahjakkaita kourun kuluttajia.
Haavoittuneita ovat myös kuningas kotkamme ja hiihtäjämme. Vajaan kuukauden kuluttua käynnistyvät Oslon kisat tulevat olemaan kohtalon kisat kuten vuoden takaiset olympialaisemme.
Vain Juha Iisakki Mieto jaksaa olla positiivinen. Miedon kohtalo ratkeaa huhtikuun vaaleissa yhdessä Lasse Virenin kanssa.
Kohtalo on nyt julma monelle sellaiselle kellokkaalle, jonka ura on alkanut Arkadianmäellä jatkona lavakoomikon, missin tai urheilu-uran tähtivuosien ryydittämänä. Kun jo liki 30 edustajaamme jätti paikkansa suosiolla, lähes puolet nykyisistä edustajistamme joutuu odottamaan kohtalon kylmää kyytiä. Kansan käsi on kärttyisä jakaessaan kohtaloa politiikassa.
Kulttuurin valoisa Guggenheim
Guggenheimin kohtalo uutena uudemman taiteen näyttämönä Helsingissä odottaa kohtaloaan. Kuten kaikki uusi ja innostava, tämäkin saa osakseen matkan varrella normaalin suomalasikansallisen käsittelyn.
Se ei tule olemaan kaunista katseltavaa, ja lopussa kysytään yhteisten veroeurojemme perään, haetaan sopivaa syntipukkia ja palkitaan projektiin osallistumattomat. Museon täyttäminen taiteesta ja vieraista on Kiasmaakin ahdistavampi ilmiönä ja muistuttaa suomalaisen tekoaltaan täyttöä Kemihaaran Vuotoksessa ja Siuruan Kollajan kylässä.
Suomalaisen kohtalon helmet
Lapin altaiden täyttäjät odottavat kohtaloaan esitellen tutut kohteensa, kuten aina ennen eduskuntavaaleja ja viran puolesta. Sukupolvesta toiseen sitä jatkaen, isältä pojalle syntinsä siirtäen, aina kolmanteen polveen. Nyt ne sijaitsevat samalla Natura-alueilla ja ovat tulvantorjuntaan tarkoitettuja, yllättäen.
Suomalaisten tekoalateiden kohtalo on sitten Lokan ja Porttipahdan jälkeen jäänyt huonolle tulokselle. Entistä maaherraa ja luottopääministeriä Martti Miettusta lainaten “Kemijoella tehdyistä virheitä on meillä paljon opittavaa.”
Miettunen osoitti sanansa medioille vasta eläkkeelle jäätyään. Se on suomalainen tapa hyvästellä Nemesis ja hankkia synninpäästöä ennen kuolemaa. Vasta netti toi mukanaan suomalaisen rehellisyyden, kielen karkeuden ja loukkaavat sanat. Samalla kun lauseeseen tuli enemmän kuin kolme sanaa, paljastui myös kyvyttömyys kirjoitella palindromeja.
Harjaantumaton ohikulkija
Suomalainen mies kuoli nieltyään kokaiinipaketteja. Kokaiinipussien nieleminen on ammattilaisen puuhaa ja amatöörin ei pidä tällaiseen ryhtyä. Kokaiinin salakuljetuksessa kohtalon sormi on teknologia kehityksen myötä, ja poliisin toiminnan tehostuttua, muuttunut entistä osoittavammaksi. Samalla kuitenkin tilastomme kaunistuvat rattijuopumusten kohdalla.
Poliisijohto kuvaa sen korreloivan poliisivoimien vähenemisellä liikenteen valvonnassa. Peltipoliisi ei puhalluta, eikä tuo mukanaan turvallista läsnäoloaan.
Vähentäisin peltipoliiseja ja valvovia kameroita, mutta lisäisin turvallisia sinitakkisia miehiä ja naisia Nemesiksen kiusaksi. Pelkkä läsnäolo kyllä riittää.
Ammattina Nemesiksen kesyttäminen
Matka kohti euron vakautta etenee hiipien, ja ikään kuin varkain, luottaen monen toteutumattoman yhtälön täyttymiseen euroaluetta suosivalla tavalla. Kun yhtälössä on monta tuntematonta, Nemesis on aina vahvoilla.
Suomalaisesta näkökulmasta katsoen euro ei voi olla sellainen yhteisvaluutta, joka takaa kaikille yhtäläiset tulot ja on sosiaalinen väline hyvinvoinnin tasaajana välimereisessä menossa. Nemesiksen lepyttäminen on slaavilainen tapa elää, mutta ei toki yleiseurooppalainen.
Meidän on noustava menneisyyden yläpuolelle, neuvoisi Martin Luther King ja hänen oppilaansa, kadonneen symbolin metsästäjät. Se että ammutaan juuri Memphisissä on Nemesiksen tahto ja ne laukaukset kuuluvat kauas.
Kuolema pyhittää hyvät teot
Berlusconi odottaa kohtaloaan nyt vanhenevana 75 -vuotiaana miehenä ja jo epäonnisena hurmurina. Kun Helsinki odottaa Guggenheimia innosta uhkuen ja Turkua kulttuurikaupunkina kiusaten, Berlusconin elämä on muuttunut liki Tunisian kaltaiseksi hauraan rauhan rakentajaksi, jossa jokainen päivä kaiken muuttaa voi.
Siinä on samaa kuin haimasyöpää sairastavan Applen johtajan kohtalossa pitkine sairaslomineen. Kohtalo voi heittää osakkeen omistajan voitot hetkessä mihin tahansa suuntaan.
Yksi Armiaan mailan sivallus kaatoi Jokerit jo kolmannen kerran Porin Ässien toimesta. Auta armias sitä sattumaa, Nemesiksen naurua narripaitojen kustannuksella.
Hupsu lipsahdus
Wikileaks meni ja paljasti kohtalokkaasti OBH-Technology -yrityksen johtajan Berry Smutnyn varomattoman lausahduksen. Smutney meni kertomaan eurooppalaisesta Galileo -satelliittipaikannushankkeesta, kuinka se on typerä ja veronmaksajien rahoja turhaan nielevä hanke.
Kun yhtiö on hankkeelle samaan aikaan toimittamassa 556 miljoonan euron edestä satelliitteja, tällainen yhden lauseen lipsahdus vei johtajan hyllylle yhdessä Ahosen tapaan.
Hän odottaa siellä kohtaloaan kiistäen Wikileaksin paljastukset. Käyttääkö Wikileaks kilpailevaa Yhdysvaltain gps-järjestelmää, on salaliittoteorioiden Nemesikselle heittämä tuttu kysymys.
Pandoran lipas
Presidentti Barack Obamalla on nyt puolet kaudestaan jo takana ja kunnianhimoisia lakiesityksiä. Kongressin tuki on nyt hävittyjen vaalien jälkeen vaikeasti hankittavissa mutta senaatissa on vielä demokraattienemmistö.
Kansan mielipide jakautuu jyrkästi kahtia, Palinin kaltaiset kansankiihottajat sitä polarisoivat, mutta terveydenhuollon uudistus on sittenkin myötätuulessa.
Berlusconin Italian tapaan julkinen velka on valtava, Obaman kohdalla jo edellisen presidentin paisuttama, sodat niin ikää hänen perintöään, mutta korruptiosta ja naisseikkailusta Barck Obamaa ei voi syyttää Berlusconin tapaan.
Pandoran lipasta Obama ei aukaise. Hän muistaa savolaisen pakinoitsija Simo Puupposen, Aapelin, antamat opit: “Nainen on sellainen pirun piironki, että kun yhdenkin lippaan aukaiset niin jo on synti silmien edessä.” Tiger Woodsin elämästä kertonut dokumentti toi mieleen miehen, joka harrasti kaikkea muuta, mutta ei golfia.
Obaman tärkeimmät liittolaiset eivät ole lähteneet ovet paukkuen, kuten Berlusconin kohdalla, vaikka Wiklileaksin paljastusten mukaan suomalaisten ei tulisikaan liittyä Natoon vaarantaen näin ystävälliset suhteensa Venäjään.
Siinä missä Belusconi vajoaa, Barack Obama voi hyvinkin nousta seuraavan kahden vuoden aikana ja hankkia itselleen historiasta merkittävän presidentin maine, toki Nemesiken suopealla myötävaikutuksella.
Ahonen erehtyi puolustamaan kollegojensa ruhtinaallisia tuloja, ja samalla myös omaansa aikana, jolloin maassa liki kolmannes kärvistelee OECD:n köyhyysrajan väärällä puolella. Sellainen ei ole viisasta alalla, jossa yhdyskuntia menee vararikkoon ja autioituu metsäjättien hyvästellessä koskien partaalle syntyneet vihreän kullan huuhtojansa.
Pitkän linjan poliitikot
Entisen pääministeri Matti Vanhasen kohtalo selviää lähiviikkoina valtionsyyttäjän annettua jo oman näkemyksensä ja edessä ovat piinaviikot professoreiden lausuntoja ja poliitikkojen puheenvuoroja odotellen.
Vanhanen odottaa niitä sairaalassa saatuaan veritulpan leikattuun jalkaansa. Koko Vanhasen kausi oli sattumapääministerinä kohtalon oikkuja ja myrskyn silmästä toiseen ajautumista.
Mitä tekemistä Vanhasella oli vaalilain porsaanreikien kanssa, kysyy Nemesis ja etsii eronneelle hiljaiselle miehelle naista suomalaisen treffipalvelun luotettavilta sivuilta. Suomalainen treffipalvelu on kiusaajien ja kiusattujen yhteinen kohtaamispaikka, tapa tutustua Nemesiksen työkulttuuriin netissä ja internet -palveluina. Siinä käytetään suomalaisen arjen kieltä. Jos sellaista postia saa, postin lopettaminen ei ole mahdollista, mutta oman koneensa voi toki aina sulkea.
Suomen pankin pääjohtaja Erkki Liikasta syytetään entisen viestintäpäällikön toimesta huonosta johtamisesta. Hetki takaperin pankin eronnut naisjohtaja moitti työnantajaansa työpaikkakiusaamisesta.
Tyypillistä tällaiselle kiusaamiselle on pilkkaaminen ja naurunalaiseksi saattaminen, uhkaava käyttäytyminen, aiheeton arvostelu, kohtuuttomat tehtävät ja määräykset, kohtuuton valvonta, tiedotuksen ulkopuolelle jättäminen, vaatimattomat tehtävät suhteessa työntekijän ansioihin ja taitoihin, mielipiteitten ja asiantuntemuksen väheksyntä ja ohittaminen, painostaminen olemaan vaatimatta oikeuksiaan.
Viimeinen keino on sosiaalinen eristäminen, loukkaavat kommentit ja perättömät juorut sekä mustamaalaaminen.
Tervejärkinen ihminen jättää tuollaisen työpaikan tai hänen kollegansa alkavat älähdellä, kun kiusaaminen alkaa mennä kohtuuttomaksi yhden ihmisen messiaanisena uhrilahjana muille Nemesiksen kesyttäjille slaavilaisessa kulttuurissamme.
Korporatiiviset kohtalon jakajat
Korkeakoulujen kohtalo ratkeaa, kun opiskelijat alkavat dramaattisesti vähetä ja rahat loppua, kirjoittaa Turun Sanomat ja aiemmin Kaleva kertoi Oulun yliopiston karsivan kolmanneksen professoreistaan.
Yhden professorin hinnalla saadaan puolenkymmentä pienempipalkkaista ja vähemmän kuluttavaa nuorta tohtoria tai tohtoriksi koulutettavaa pätkätöihin. Epäilemättä nämä tulevat olemaan naisia.
Tässä kohtalo vie suuntaan, joka ei ole välttämättä tieteen tasoa ja opetusta kohottavaa, mutta lisää eriarvoisuutta akateemisissa tuloluokissa. Kun naisten määrä jossain alkaa lisääntyä, tulot alkavat samalla jostakin syystä pienentyä osana kohtalon jumala Nemesiksen oppeja.
Urheilun kylmä kohtalo
Peetu Piiroinen, ainut menestyjämme vuoden takaisissa talviolympialaisissamme, on loukannut itsensä, eikä voi osallistua tänään MM-kisojen lumikourun karsintaan. Onneksi hänellä on nuorempi veli ja joukko muita lahjakkaita kourun kuluttajia.
Haavoittuneita ovat myös kuningas kotkamme ja hiihtäjämme. Vajaan kuukauden kuluttua käynnistyvät Oslon kisat tulevat olemaan kohtalon kisat kuten vuoden takaiset olympialaisemme.
Vain Juha Iisakki Mieto jaksaa olla positiivinen. Miedon kohtalo ratkeaa huhtikuun vaaleissa yhdessä Lasse Virenin kanssa.
Kohtalo on nyt julma monelle sellaiselle kellokkaalle, jonka ura on alkanut Arkadianmäellä jatkona lavakoomikon, missin tai urheilu-uran tähtivuosien ryydittämänä. Kun jo liki 30 edustajaamme jätti paikkansa suosiolla, lähes puolet nykyisistä edustajistamme joutuu odottamaan kohtalon kylmää kyytiä. Kansan käsi on kärttyisä jakaessaan kohtaloa politiikassa.
Kulttuurin valoisa Guggenheim
Guggenheimin kohtalo uutena uudemman taiteen näyttämönä Helsingissä odottaa kohtaloaan. Kuten kaikki uusi ja innostava, tämäkin saa osakseen matkan varrella normaalin suomalasikansallisen käsittelyn.
Se ei tule olemaan kaunista katseltavaa, ja lopussa kysytään yhteisten veroeurojemme perään, haetaan sopivaa syntipukkia ja palkitaan projektiin osallistumattomat. Museon täyttäminen taiteesta ja vieraista on Kiasmaakin ahdistavampi ilmiönä ja muistuttaa suomalaisen tekoaltaan täyttöä Kemihaaran Vuotoksessa ja Siuruan Kollajan kylässä.
Suomalaisen kohtalon helmet
Lapin altaiden täyttäjät odottavat kohtaloaan esitellen tutut kohteensa, kuten aina ennen eduskuntavaaleja ja viran puolesta. Sukupolvesta toiseen sitä jatkaen, isältä pojalle syntinsä siirtäen, aina kolmanteen polveen. Nyt ne sijaitsevat samalla Natura-alueilla ja ovat tulvantorjuntaan tarkoitettuja, yllättäen.
Suomalaisten tekoalateiden kohtalo on sitten Lokan ja Porttipahdan jälkeen jäänyt huonolle tulokselle. Entistä maaherraa ja luottopääministeriä Martti Miettusta lainaten “Kemijoella tehdyistä virheitä on meillä paljon opittavaa.”
Miettunen osoitti sanansa medioille vasta eläkkeelle jäätyään. Se on suomalainen tapa hyvästellä Nemesis ja hankkia synninpäästöä ennen kuolemaa. Vasta netti toi mukanaan suomalaisen rehellisyyden, kielen karkeuden ja loukkaavat sanat. Samalla kun lauseeseen tuli enemmän kuin kolme sanaa, paljastui myös kyvyttömyys kirjoitella palindromeja.
Harjaantumaton ohikulkija
Suomalainen mies kuoli nieltyään kokaiinipaketteja. Kokaiinipussien nieleminen on ammattilaisen puuhaa ja amatöörin ei pidä tällaiseen ryhtyä. Kokaiinin salakuljetuksessa kohtalon sormi on teknologia kehityksen myötä, ja poliisin toiminnan tehostuttua, muuttunut entistä osoittavammaksi. Samalla kuitenkin tilastomme kaunistuvat rattijuopumusten kohdalla.
Poliisijohto kuvaa sen korreloivan poliisivoimien vähenemisellä liikenteen valvonnassa. Peltipoliisi ei puhalluta, eikä tuo mukanaan turvallista läsnäoloaan.
Vähentäisin peltipoliiseja ja valvovia kameroita, mutta lisäisin turvallisia sinitakkisia miehiä ja naisia Nemesiksen kiusaksi. Pelkkä läsnäolo kyllä riittää.
Ammattina Nemesiksen kesyttäminen
Matka kohti euron vakautta etenee hiipien, ja ikään kuin varkain, luottaen monen toteutumattoman yhtälön täyttymiseen euroaluetta suosivalla tavalla. Kun yhtälössä on monta tuntematonta, Nemesis on aina vahvoilla.
Suomalaisesta näkökulmasta katsoen euro ei voi olla sellainen yhteisvaluutta, joka takaa kaikille yhtäläiset tulot ja on sosiaalinen väline hyvinvoinnin tasaajana välimereisessä menossa. Nemesiksen lepyttäminen on slaavilainen tapa elää, mutta ei toki yleiseurooppalainen.
Meidän on noustava menneisyyden yläpuolelle, neuvoisi Martin Luther King ja hänen oppilaansa, kadonneen symbolin metsästäjät. Se että ammutaan juuri Memphisissä on Nemesiksen tahto ja ne laukaukset kuuluvat kauas.
Kuolema pyhittää hyvät teot
Berlusconi odottaa kohtaloaan nyt vanhenevana 75 -vuotiaana miehenä ja jo epäonnisena hurmurina. Kun Helsinki odottaa Guggenheimia innosta uhkuen ja Turkua kulttuurikaupunkina kiusaten, Berlusconin elämä on muuttunut liki Tunisian kaltaiseksi hauraan rauhan rakentajaksi, jossa jokainen päivä kaiken muuttaa voi.
Siinä on samaa kuin haimasyöpää sairastavan Applen johtajan kohtalossa pitkine sairaslomineen. Kohtalo voi heittää osakkeen omistajan voitot hetkessä mihin tahansa suuntaan.
Yksi Armiaan mailan sivallus kaatoi Jokerit jo kolmannen kerran Porin Ässien toimesta. Auta armias sitä sattumaa, Nemesiksen naurua narripaitojen kustannuksella.
Hupsu lipsahdus
Wikileaks meni ja paljasti kohtalokkaasti OBH-Technology -yrityksen johtajan Berry Smutnyn varomattoman lausahduksen. Smutney meni kertomaan eurooppalaisesta Galileo -satelliittipaikannushankkeesta, kuinka se on typerä ja veronmaksajien rahoja turhaan nielevä hanke.
Kun yhtiö on hankkeelle samaan aikaan toimittamassa 556 miljoonan euron edestä satelliitteja, tällainen yhden lauseen lipsahdus vei johtajan hyllylle yhdessä Ahosen tapaan.
Hän odottaa siellä kohtaloaan kiistäen Wikileaksin paljastukset. Käyttääkö Wikileaks kilpailevaa Yhdysvaltain gps-järjestelmää, on salaliittoteorioiden Nemesikselle heittämä tuttu kysymys.
Pandoran lipas
Presidentti Barack Obamalla on nyt puolet kaudestaan jo takana ja kunnianhimoisia lakiesityksiä. Kongressin tuki on nyt hävittyjen vaalien jälkeen vaikeasti hankittavissa mutta senaatissa on vielä demokraattienemmistö.
Kansan mielipide jakautuu jyrkästi kahtia, Palinin kaltaiset kansankiihottajat sitä polarisoivat, mutta terveydenhuollon uudistus on sittenkin myötätuulessa.
Berlusconin Italian tapaan julkinen velka on valtava, Obaman kohdalla jo edellisen presidentin paisuttama, sodat niin ikää hänen perintöään, mutta korruptiosta ja naisseikkailusta Barck Obamaa ei voi syyttää Berlusconin tapaan.
Pandoran lipasta Obama ei aukaise. Hän muistaa savolaisen pakinoitsija Simo Puupposen, Aapelin, antamat opit: “Nainen on sellainen pirun piironki, että kun yhdenkin lippaan aukaiset niin jo on synti silmien edessä.” Tiger Woodsin elämästä kertonut dokumentti toi mieleen miehen, joka harrasti kaikkea muuta, mutta ei golfia.
Obaman tärkeimmät liittolaiset eivät ole lähteneet ovet paukkuen, kuten Berlusconin kohdalla, vaikka Wiklileaksin paljastusten mukaan suomalaisten ei tulisikaan liittyä Natoon vaarantaen näin ystävälliset suhteensa Venäjään.
Siinä missä Belusconi vajoaa, Barack Obama voi hyvinkin nousta seuraavan kahden vuoden aikana ja hankkia itselleen historiasta merkittävän presidentin maine, toki Nemesiken suopealla myötävaikutuksella.
maanantai 17. tammikuuta 2011
Uuden johtajuuden taidot
Laajennettu näkökulma johtamiseen on tulevaisuuden uusi työelämätaito kaikilla aloilla ja kaikkialla organisaatioissa, kirjoittavat tohtorit Lauri Tuomi ja Elisa Juholin Helsingin Sanomissa (HS 17.1). Juholin on työyhteisöhankkeen johtaja, valtiotieteilijä ja Tuomi vararehtori ja kauppatieteilijä. Molemmat tuntevat henkilöjohtamisen strategiat ja korostavat laajennettuja työelämän taitoja organisaatioiden sydämessä.
Vanhat johtamistaidot kyseenalaistettu
Yksiulotteinen näkökulma katosi sen jälkeen, kun vanhat johtamistaidot kyseenalaistettiin ja tutuksi tulivat käsitteet tutkimuksen ja tieteen uusista paradigmoista. Nuoret työntekijät eivät tyydy olemaan vain tiedottamisen kohteina. Paradigmojen muutos edellytti mukana olemista myös strategioiden laadinnassa, arvioinnissa eikä vain toteutuksessa.
Vanhassa johtamiskulttuurissa ihmiset eivät enää edes tienneet, mikä organisaation strategia ylipäätään on ja arjen toimintaa ei ohjannut enää sellaiset valinnat, joiden perusta on yhteisessä, yhteisön tekemässä strategiassa.
Ihminen on asia
Asioiden ja ihmisten johtamista ei voi enää eriyttää toisistaan. Toki tämän ovat oivaltaneet myös seniori-ikäiset työntekijät ja vain välineet ovat olleet erilaisia. Kun paradigma muuttui, sen taustalla olivat juuri välineet ja yhteisöllisen median vanhan johtamiskulttuurin karille ajaneet viestinnän muuttuneet käytännöt. Käytännön työelämän arkea sosiaalisten medioitten maailmassa, yhteisömedioissa, ei voitu toki pitää erillisenä ja olettaa ihmisten elävän kahdessa eri paradigmaisessa maailmassa.
Yksityinen tuli mukaan muutokseen nopeammin kuin korporatiivinen maailma. Suomessa tuohon korporaatioon liitettiin julkinen ja edustuksellinen, joista poliittinen osa joutui ensimmäisenä kriisiin. Suomessa korporaatioiden ongelmat näkyivät ensimmäisinä kunnissa, aluehallinnossa, ja siellä sosiaali- ja terveydenhuollon hoidossa. Syntyi sirpaleisten saarekkeiden Suomi.
Eksoottinen Lappi on illuusio
Riskama, Koitelaisenkaira, Alaponku ja Muotkarova ovat kenen tahansa tunnistamia lappilaisia paikannimiä. Niitä yhdistää Lokan altaan rannat ja yhteinen puheenparsi. Tänään siellä puhutaan samoista asioista kuin Sodankylän kirkolla ja luetaan netistä tabloituneen Lapin Kansan kertomuksia, mutta myös Helsingin Sanomien jo vanhahtavaa artikkelia särjen ja roskakalan yleistymisestä vesivarastoksi tarkoitetussa valtaisassa kala-altaassa (17.1).
Vuotson ja Lokan kylissä tieto kulkee siinä missä muuallakin Suomessa. Turismin yrittäjät ovat kielitaitoisia ja välineet palvelevat globaalia turismia. Lokan alueen kalastajat, poromiehet ja matkailualan yrittäjät ovat osa modernia tietotekniikkaa.
Ero siihen aikaan, jolloin itse liikuin tuolla altaalla tutkijana 1970-luvulla ensimmäisen kerran, on valtava. Saapuva tieto on reaaliaikaista ja alueen kalojen loisia ja ravinteiden muutoksia tutkitaan ammatti-ihmisten toimesta. Vuosituhannen alun saalismäärä, noin 500 tonnia vuodessa, on saatava palautettua ja samalla pohditaan ketä äänestetään kevään vaaleissa.
Rajuja muutoksia myös Lapissa
Lapin-Kansan gallup kertoo rajusta muutoksesta. Perussuomalaiset saisivat nyt liki viidenneksen äänistä ja puolue ohittaisi keskustaa vaille kaikki puolueemme. Keskusta menettäisi sekin yli kymmenen prosenttiyksikköä äänistään.
Vielä 1970-luvun poikkeuksellisissa vaaleissa Lappi ei näin reagoinut, se oli etäinen ja suljettu maailma. Altaiden tulosta ja Kemijoen ensimmäisen voimalaitoksen rakentamisesta tieto levisi joen latvoille ja Luiron sekä Ounasjoen sivupuroille liki vuosikymmenen myöhässä. Se oli tutkijalle tuolloin järkytys tietona.
Lohen katoamisen syitä arvailtiin toisin kuin nyt siian kohdalla. Moni ei edes tiennyt lohen olevan menossa kudettuaan kauas globaaliin kiertoonsa. Häviävää kulttuuria ja sen kutupaikkoja ei osattu suojella, varjella lohen pitkää kiertoa, tehdä siitä pyhä asia. Isohaaran voimalaitoksen lohen nousun lopettanut Kemijoen komea jalokalainen kulttuuri, maailmankuvan paradigmainen muutos, tuli kenenkään siitä kertomatta, varoittamatta ja neuvomatta uutta paradigmaa. Nyt eletään samoissa tunnelmissa, joku tietää mutta ei kerro, salaa jossain tekosiaan. Euroopan reuna-alueiden moittiminen ei vakuuta. Lappi on itsekin sellaista aluetta ja elää matkailusta. Euro on valuuttana käypä lappilaiseen talouteen vieraan tuomana.
Kulttuurin harhapolut
Rasisimi osuu myös saamelaisiin, kirjoittaa Minna Peltola (HS 17.1) ja hakee oikeaa aihetta harhaillen kuitenkin turhaan nostalgiassa. Kun Lapissa jalokala katoaa jo toistamiseen tekoaltaista, ja ne muuttuvat roskakalan myötä vähäravinteisiksi vesivarastoiksi, Vuotoksen ja Kollajan rakentaminen ei ole vaalien aihe likimainkaan. Paluuta 1970-luvulle ei ole.
Sen sijaan monet Lapin kylät tyhjenivät tavalla, jossa loukattiin saamelaiskulttuurin pyhiä arvoja. Tuhannet pohjoisen ihmiset pakenivat juuriltaan tunturipeurojen tapaan Mutenian, Korvasen, Rieston, Madetkosken kaltaisista kylistä altaaseen hukkuen ja törmäsivät valtakulttuurin ahneuteen. Allas oli tuon ajan suomalaista riistoa, johon ei ole löytynyt oikeaa lääkettä saamelaisten kokemana. Vielä tänään mediamme kertovat kyllä intiaaneista ja olemme järkyttyneitä heidän kohtalostaan. Malka omassa silmässä on aivan liian lähellä näkökentässä. Sen merkitystä ei ymmärretä niin kauan kun se koetaan kivenä kengässä.
Suomalaisen kulttuurin juuria ei mitata Turussa. Turku sai toki kulttuurikapunkina sen mitä se juuri nyt ansaitsee, mutta oma kansallinen kulttuurimme ei ansaitse Lapin kohdalla ja saamelaisväestön kohtelusta ruusuja.
Saamelaisuus ja sen yhteisöjen voima eivät ole meille sellaisia arvoja, joista olisimme ylpeitä. Lohen paluu pohjoisen jokiin, Iijokeen, Oulujokeen ja etenkin Kemijokeen olisi suuri kansallinen kulttuuriteko. Se lopettaisi välittömästi työttömyyden noilta kairoilta ja johtaisi sellaiseen ekotalouteen, jonka vaikutukset näkyisivät koko globaaliin maailmaan, ei vain puolen Suomen taloudessa. Merta saastuttavat yhtiöt ovat Meksikon lahdella kirottuja, siinä missä eettisiä voittoja hakevien sijoittajien odotuksissa. Suomen globaali arvo on nyt meiltä kadoksissa.
Arvojen paradigmainen muutos
Kevään vaalien kohdalla painottuvat sosiaaliset arvot, työttömyys ja köyhyys, vähäosaisuus ja rikollisuus osana tätä yhteistä ongelmaamme. Julkiset menot, tuloerot ja velkaantuminen, työuupumus, kykymme toimia uudessa paradigmassa myös uudessa johtamiskulttuurissa, on toinen suuri puolueille esitettävä kysymys. Ne muodostavat yhteisen parin, ovat ensimmäinen ja toinen faktori.
Vasta kolmantena tulevat verotus, puheemme rasismista, sukupuolten eriarvoisuus ja yrittäjyys, hyvinvointipalvelujemme riittävyys. Tutkimusten mukaan ne ovat vain noin kymmenesosa, kun ensimmäiseen pakettiin kuuluva pari vie valtaosan, 90 prosenttia kiinnostuksestamme. Media esittää puolueille vääriä kysymyksiä vastattavaksi.
Se että vanhat puolueemme eivät nyt menesty, johtuu ehkä väärin valituista aiheista, ei vain menneen maailman mukanaan tuomista rasitteista. Äänistä liikkuvia on nyt yli puolet, enemmän kuin koskaan, ja pääosa pitää tärkeimpänä ominaisuutena edustajaltaan kykyä rantautua Lokan altaan kaltaisille paikoille, Helsingin tutuille ongelma-alueille ja kykyä pitää yhteyttä myös valinnan jälkeen äänestäjiinsä. Se vaatii aivan uudenlaisen kansanedustajan. Ei toki mitään ihmemiestä tai -naista.
Kansanedustaja kuten hyvä johtaja
Odotukset poliitikolta eivät poikkea mitenkään hyvältä johtajuudelta asetettaviin odotuksiin. Kokemus politiikanteosta on toki tärkeää, mutta lähinnä varmoille äänestäjille, niille jotka äänestävät aina samaa ehdokastaan ja puoluetta.
Nämä eivät nyt kuitenkaan uutta paradigmaa ratkaise, vaan tuovat mukanaan vanhan maailmansa. Sellainen johtajuus ei korporatiivista maailmaa muuta, ei ohjaa yhteisiä varojamme räväkällä ja aloitteellisella tavalla. Visioivat miehet ja -naiset ovat nyt kysyttyjä puolueissamme. Heitä ei vain politiikka kiinnosta, halveksittu ja pilattu alue.
Uusi johtaja ei ole enää tuttu kasvo, julkisuuden hahmo takavuosien tapaan. Suomi on muuttumassa yhä selvemmin yhdeksi vaalipiiriksi ja käyttäytymisemme ei ole ennä aluepoliittisten teemojen korostamista, ellei sellainen ole vahvasti yhteisön sisäistä tahtoa lujittavaa.
Koko ajan mukana on samalla laajennettu näkökulma johtajuuteen, uusiin työelämän taitoihin. Asioita ja ihmisiä ei voida enää eriyttää edes korporatiivisessa maailmassa, kevään vaalien pääteemassamme, uudessa hyvässä johtajuudessa.
Vanhat johtamistaidot kyseenalaistettu
Yksiulotteinen näkökulma katosi sen jälkeen, kun vanhat johtamistaidot kyseenalaistettiin ja tutuksi tulivat käsitteet tutkimuksen ja tieteen uusista paradigmoista. Nuoret työntekijät eivät tyydy olemaan vain tiedottamisen kohteina. Paradigmojen muutos edellytti mukana olemista myös strategioiden laadinnassa, arvioinnissa eikä vain toteutuksessa.
Vanhassa johtamiskulttuurissa ihmiset eivät enää edes tienneet, mikä organisaation strategia ylipäätään on ja arjen toimintaa ei ohjannut enää sellaiset valinnat, joiden perusta on yhteisessä, yhteisön tekemässä strategiassa.
Ihminen on asia
Asioiden ja ihmisten johtamista ei voi enää eriyttää toisistaan. Toki tämän ovat oivaltaneet myös seniori-ikäiset työntekijät ja vain välineet ovat olleet erilaisia. Kun paradigma muuttui, sen taustalla olivat juuri välineet ja yhteisöllisen median vanhan johtamiskulttuurin karille ajaneet viestinnän muuttuneet käytännöt. Käytännön työelämän arkea sosiaalisten medioitten maailmassa, yhteisömedioissa, ei voitu toki pitää erillisenä ja olettaa ihmisten elävän kahdessa eri paradigmaisessa maailmassa.
Yksityinen tuli mukaan muutokseen nopeammin kuin korporatiivinen maailma. Suomessa tuohon korporaatioon liitettiin julkinen ja edustuksellinen, joista poliittinen osa joutui ensimmäisenä kriisiin. Suomessa korporaatioiden ongelmat näkyivät ensimmäisinä kunnissa, aluehallinnossa, ja siellä sosiaali- ja terveydenhuollon hoidossa. Syntyi sirpaleisten saarekkeiden Suomi.
Eksoottinen Lappi on illuusio
Riskama, Koitelaisenkaira, Alaponku ja Muotkarova ovat kenen tahansa tunnistamia lappilaisia paikannimiä. Niitä yhdistää Lokan altaan rannat ja yhteinen puheenparsi. Tänään siellä puhutaan samoista asioista kuin Sodankylän kirkolla ja luetaan netistä tabloituneen Lapin Kansan kertomuksia, mutta myös Helsingin Sanomien jo vanhahtavaa artikkelia särjen ja roskakalan yleistymisestä vesivarastoksi tarkoitetussa valtaisassa kala-altaassa (17.1).
Vuotson ja Lokan kylissä tieto kulkee siinä missä muuallakin Suomessa. Turismin yrittäjät ovat kielitaitoisia ja välineet palvelevat globaalia turismia. Lokan alueen kalastajat, poromiehet ja matkailualan yrittäjät ovat osa modernia tietotekniikkaa.
Ero siihen aikaan, jolloin itse liikuin tuolla altaalla tutkijana 1970-luvulla ensimmäisen kerran, on valtava. Saapuva tieto on reaaliaikaista ja alueen kalojen loisia ja ravinteiden muutoksia tutkitaan ammatti-ihmisten toimesta. Vuosituhannen alun saalismäärä, noin 500 tonnia vuodessa, on saatava palautettua ja samalla pohditaan ketä äänestetään kevään vaaleissa.
Rajuja muutoksia myös Lapissa
Lapin-Kansan gallup kertoo rajusta muutoksesta. Perussuomalaiset saisivat nyt liki viidenneksen äänistä ja puolue ohittaisi keskustaa vaille kaikki puolueemme. Keskusta menettäisi sekin yli kymmenen prosenttiyksikköä äänistään.
Vielä 1970-luvun poikkeuksellisissa vaaleissa Lappi ei näin reagoinut, se oli etäinen ja suljettu maailma. Altaiden tulosta ja Kemijoen ensimmäisen voimalaitoksen rakentamisesta tieto levisi joen latvoille ja Luiron sekä Ounasjoen sivupuroille liki vuosikymmenen myöhässä. Se oli tutkijalle tuolloin järkytys tietona.
Lohen katoamisen syitä arvailtiin toisin kuin nyt siian kohdalla. Moni ei edes tiennyt lohen olevan menossa kudettuaan kauas globaaliin kiertoonsa. Häviävää kulttuuria ja sen kutupaikkoja ei osattu suojella, varjella lohen pitkää kiertoa, tehdä siitä pyhä asia. Isohaaran voimalaitoksen lohen nousun lopettanut Kemijoen komea jalokalainen kulttuuri, maailmankuvan paradigmainen muutos, tuli kenenkään siitä kertomatta, varoittamatta ja neuvomatta uutta paradigmaa. Nyt eletään samoissa tunnelmissa, joku tietää mutta ei kerro, salaa jossain tekosiaan. Euroopan reuna-alueiden moittiminen ei vakuuta. Lappi on itsekin sellaista aluetta ja elää matkailusta. Euro on valuuttana käypä lappilaiseen talouteen vieraan tuomana.
Kulttuurin harhapolut
Rasisimi osuu myös saamelaisiin, kirjoittaa Minna Peltola (HS 17.1) ja hakee oikeaa aihetta harhaillen kuitenkin turhaan nostalgiassa. Kun Lapissa jalokala katoaa jo toistamiseen tekoaltaista, ja ne muuttuvat roskakalan myötä vähäravinteisiksi vesivarastoiksi, Vuotoksen ja Kollajan rakentaminen ei ole vaalien aihe likimainkaan. Paluuta 1970-luvulle ei ole.
Sen sijaan monet Lapin kylät tyhjenivät tavalla, jossa loukattiin saamelaiskulttuurin pyhiä arvoja. Tuhannet pohjoisen ihmiset pakenivat juuriltaan tunturipeurojen tapaan Mutenian, Korvasen, Rieston, Madetkosken kaltaisista kylistä altaaseen hukkuen ja törmäsivät valtakulttuurin ahneuteen. Allas oli tuon ajan suomalaista riistoa, johon ei ole löytynyt oikeaa lääkettä saamelaisten kokemana. Vielä tänään mediamme kertovat kyllä intiaaneista ja olemme järkyttyneitä heidän kohtalostaan. Malka omassa silmässä on aivan liian lähellä näkökentässä. Sen merkitystä ei ymmärretä niin kauan kun se koetaan kivenä kengässä.
Suomalaisen kulttuurin juuria ei mitata Turussa. Turku sai toki kulttuurikapunkina sen mitä se juuri nyt ansaitsee, mutta oma kansallinen kulttuurimme ei ansaitse Lapin kohdalla ja saamelaisväestön kohtelusta ruusuja.
Saamelaisuus ja sen yhteisöjen voima eivät ole meille sellaisia arvoja, joista olisimme ylpeitä. Lohen paluu pohjoisen jokiin, Iijokeen, Oulujokeen ja etenkin Kemijokeen olisi suuri kansallinen kulttuuriteko. Se lopettaisi välittömästi työttömyyden noilta kairoilta ja johtaisi sellaiseen ekotalouteen, jonka vaikutukset näkyisivät koko globaaliin maailmaan, ei vain puolen Suomen taloudessa. Merta saastuttavat yhtiöt ovat Meksikon lahdella kirottuja, siinä missä eettisiä voittoja hakevien sijoittajien odotuksissa. Suomen globaali arvo on nyt meiltä kadoksissa.
Arvojen paradigmainen muutos
Kevään vaalien kohdalla painottuvat sosiaaliset arvot, työttömyys ja köyhyys, vähäosaisuus ja rikollisuus osana tätä yhteistä ongelmaamme. Julkiset menot, tuloerot ja velkaantuminen, työuupumus, kykymme toimia uudessa paradigmassa myös uudessa johtamiskulttuurissa, on toinen suuri puolueille esitettävä kysymys. Ne muodostavat yhteisen parin, ovat ensimmäinen ja toinen faktori.
Vasta kolmantena tulevat verotus, puheemme rasismista, sukupuolten eriarvoisuus ja yrittäjyys, hyvinvointipalvelujemme riittävyys. Tutkimusten mukaan ne ovat vain noin kymmenesosa, kun ensimmäiseen pakettiin kuuluva pari vie valtaosan, 90 prosenttia kiinnostuksestamme. Media esittää puolueille vääriä kysymyksiä vastattavaksi.
Se että vanhat puolueemme eivät nyt menesty, johtuu ehkä väärin valituista aiheista, ei vain menneen maailman mukanaan tuomista rasitteista. Äänistä liikkuvia on nyt yli puolet, enemmän kuin koskaan, ja pääosa pitää tärkeimpänä ominaisuutena edustajaltaan kykyä rantautua Lokan altaan kaltaisille paikoille, Helsingin tutuille ongelma-alueille ja kykyä pitää yhteyttä myös valinnan jälkeen äänestäjiinsä. Se vaatii aivan uudenlaisen kansanedustajan. Ei toki mitään ihmemiestä tai -naista.
Kansanedustaja kuten hyvä johtaja
Odotukset poliitikolta eivät poikkea mitenkään hyvältä johtajuudelta asetettaviin odotuksiin. Kokemus politiikanteosta on toki tärkeää, mutta lähinnä varmoille äänestäjille, niille jotka äänestävät aina samaa ehdokastaan ja puoluetta.
Nämä eivät nyt kuitenkaan uutta paradigmaa ratkaise, vaan tuovat mukanaan vanhan maailmansa. Sellainen johtajuus ei korporatiivista maailmaa muuta, ei ohjaa yhteisiä varojamme räväkällä ja aloitteellisella tavalla. Visioivat miehet ja -naiset ovat nyt kysyttyjä puolueissamme. Heitä ei vain politiikka kiinnosta, halveksittu ja pilattu alue.
Uusi johtaja ei ole enää tuttu kasvo, julkisuuden hahmo takavuosien tapaan. Suomi on muuttumassa yhä selvemmin yhdeksi vaalipiiriksi ja käyttäytymisemme ei ole ennä aluepoliittisten teemojen korostamista, ellei sellainen ole vahvasti yhteisön sisäistä tahtoa lujittavaa.
Koko ajan mukana on samalla laajennettu näkökulma johtajuuteen, uusiin työelämän taitoihin. Asioita ja ihmisiä ei voida enää eriyttää edes korporatiivisessa maailmassa, kevään vaalien pääteemassamme, uudessa hyvässä johtajuudessa.
perjantai 14. tammikuuta 2011
Vihan hedelmät
Sain surunvalittelun ja syvän pahoittelun AURP:n (Association of University Related Research Park) tiedepuistojen maailmanjärjestön päämajasta Washingtonista. Syynä oli Arizonan murhenäytelmä ja kongressiedustaja Gabrielle Giffordsin murhayritys.
Blood libel
Arizonan yliopistossa pidettiin keskiviikkoiltana muistotilaisuus ja päähuomion sai maailmalla luonnollisesti Presidentti Barack Obaman puhe. Se oli voimakas, inhimillisyyttä ja yhtenäisyyttä korostava, presidentillinen puhe, jossa asetuttiin polarisoituneen ilmapiirin yläpuolelle. Se oli Barack Obaman pääosin itse valmistelema ja ehkä voimakkain puhe, jonka hän on presidenttikaudellaan pitänyt.
Presidentin Air Force One -lentokoneessa Arizonaan saapui useita kilpailevan republikaanipuolueen Obamaa kritisoineita kongressiedustajia, Ben Qualey heistä kärkkäintä kieltä käyttävä. “Yhdysvaltain huonoin presidentti” on Qualeyn rikasta verbaliikkaa luonnehtien Barack Obamaa.
Samaan aikaan Sarah Palin piti omaa tiedotustilaisuuttaan ja syytti medioita veriherjasta (Blood libel). Käsite tarkoittaa väärää syytöstä. Se tulee juutalaisvainoista ja syytöksistä, jossa juutalaisia väitettiin käyttäneen kristittyjen lapsia veriuhreihinsa.
Laukausten kohteena ollut kongressiedustaja Giffords oli juutalainen.
Suuren maan ongelmat
Yhdysvallat on suuri maa. Siellä käydessä kongresseissa valtiotieteilijänä ja maantieteilijänä joutuu usein toimimaan oppaana etenkin etelän valtioihin tai syvälle länteen ympäri Yhdysvaltoja kokoontuneille vieraille. Monille vierailu on ensimmäinen.
Arizonan yliopiston takavuosien rehtori ja pitkäaikainen tiedepuistojen maailmanjärjestön presidentti tuli minulle läheiseksi ystäväksi perheineen. Niinpä kun suruvalittelu tuli, se koski myös koko tiedepuistomaailmaa sekä erityisesti Arizonan yliopiston ja valtion ystäviä ja sain sen myös henkilökohtaisena.
Läheinen Mississipin kulttuurin ja Missourin osavaltion metropoli St Louis tunnetaan myös hyvin suomalaisen Eero Saarisen Gateway Arch kaarevasta monumentistaan. Olen pitänyt esitelmän sen museossa takavuosina maailman tiedepuistoväelle, sen yhteiselle perheelle.
Obaman suosio kasvussa
Barack Obaman suosio mitattiin jo ennen Arizonan laukauksia ja se oli korkeammalla kuin aikoihin, yli 50 % amerikkalaisista oli presidenttinsä takana. Amerikkalaista yhtenäisyyttä Tusconissa korostanut Obama on tulossa vahvasti toiselle kaudelleen presidenttinä.
Sarah Palinin johtama kärkäs viharyhmä on valinnut vääriä käsitteitä ja on jakautumassa kahtia. Toimittaja Tuomas Niskakaankan (HS 14.1) ja demokraatteja myötäilevän New York Timesin arviot ovat samansuuntaisia.
Vihapuhe peittää järjen äänen jossa vihan lietsoja valitsee voimakkaassa keskustelussa halventavien ilmausten ohella vääriä symboleja. Juutalaisiin kohdistunut “blood libel” oli jopa harkitsemattomampi kuin kiväärin tähtäin osoittamassa Arizonan valtiota. Takavuosina tällaista näki Italiassa Aldo Moron murhan yhteydessä. Olin tuolloin opiskelijoiden kanssa Pohjois-Italiassa johtamassa aluesuunnittelun ekskursiota. Italialaisten vaaleja värittivät mainokset, jossa pistoolin piippu osoitti kilpailijan otsaan. Kukaan ei puhut Suomessa vihasta ja kahtiajaosta vaan pikemminkin italialaisesta mentaliteetista. Sille hymyiltiin hyväntahtoisesti.
Vihajournalismi
Nettikeskustelun vihajournalismi on leviämässä politiikkaan ja journalismiin. Helpoin vaihtoehto on hakea vastakkainasettelua ja pinnallistaa. Vihan kohteen osoittaminen helpottaa pahaa oloa kokevan ihmisen ahdistunutta oloa. Suomessa poliitikkojen tappouhkaukset netissä ovat luonteeltaan toista kuin Yhdysvalloissa, jossa väkivalta kaduilla on yleisempää. Italiassa se liittyy mentaliteettiin, pohdimme.
Olemme väärässä. Viha on sama emotionaalinen tunne kaikkialla ja sen kärjistäminen johtaa poliittisiin murhiin. Homo- ja hurri-iltojen järjestelyt ovat vaikeiden asioiden kärjistämistä ja huonoa journalismia. Internetin negatiiviset puolet näkyvät siinä ja niitä hyödynnetään kärjistäen, provosoiden ja loukaten. Sananvapaus sen sallii mutta ei välttämättä hyvä journalismi.
Aihe on esillä parhaillaan tieteen päivillä Helsingin yliopistossa ja sitä voi seurata netissä www.tieteenpaivat.fi.
Kieli vie mukanaan
Kirjailija Risto Niemi-Pynttäri kertoi kuinka halventavien ilmausten yleistyminen ja kielen raaistuminen vie kirjoittajan kielen viemäksi. Kirjoittamisessa värikkyyttä ei toki pidä rajoittaa, vaan ratkaisu tulisi etsiä ihmisen arvostuksesta.
Käytännössä suomalaiseen keskusteluun ei kuitenkaan kuulu juurikaan toisen kuuleminen vaan päälle puhuminen ja huutaminen, jossa toisen ymmärtäminen on mahdotonta ja näin syntyy kielteisiä tunteita. Tätä keskustelua seuratessa ihmiset ovat joko puolesta tai vastaan ja emotionaalisesti virittyen. Toki tätä keskustelua tapaa kaikkialla ja etenkin Saksassa ja oluthuuruisena toki missä vain Eurooppaa.
Opi tuottamaan tietoa
Paras tapa voittaa uuden mediayhteiskunnan aiheuttama polarisoituminen, ja siitä syntyä järjen äänen peittävä vihapuhe, on lisätä omia kommunikaatiotaitoja ja kykyä etsiä tietoja. Samalla suhde tietoon on oltava kaksisuuntaista. On opittava tuottaman itse tietoa aktiivisesti eikä vain puhistava vihaisena infoähkyssä kadottaen samalla kriittisyyden, neuvoo brittitutkija Andrew Whitwoorth (HS 14.1).
Olen kirjoissani “Uusi mediayhteiskunta” ja “Sosiaalisen median paradigma” käyttänyt tuota samaa neuvoa myös lisäämään omaa havaintokykyä ja itseymmärrystä yhdistämällä pirstaleisen yhteiskunnan tietoa jäsennellyksi kokonaisuudeksi.
Kielessä on aina monta tasoa ja se voidaan pakata monella tavalla. Tämän oppiminen helpotta arvioimaan nopeasti, millainen tieto on tarpeellista, ja milloin tieto on passiivista ja toimii pelkästään valmiiksi annettuna navigaattorina. Navigaattori on välineenä petollinen. Se ohjaa perille, mutta kuljettaja ei tiedä lainkaan kuinka hän reittinsä lopulta valitsi. Netti ja sosiaalinen media ovat täynnä navigoitua tietoa.
Tietoähkystä ylipainoon
Luovuus ja ongelmanratkaisu on samalla innovoivaa elämää. Nuorten elämässä netti ja uudet tietolähteet ovat aina olleet läsnä. Aikuinen ei hahmota tätä lähtötilannetta. Tiedon kerääminen, kopiointi ja liittämien on helppoa ja syntyy tietoähkyn rinnalla tunnettava tietolihavuus, ylipano, josta pääosa syntyy roskatiedosta, kuten roskaruuan yhteydessä. Jos tekstistä puuttuu kirjoittajan nimi, on aina syytä epäillä. Andrew Whitworthin tutkimus “Information Obesity” ei lisää tietoläskejämme.
Hiihtäjälegendat poissa
Hiihtäjälegendat Assar Rönnlund ja Pavel Koltsin kuolivat samaan aikaan. Me suomalaiset muistamme heidät Veikko Hakulisen ja Eero Mäntyrannan aikaisina kilpakumppaneina.
Koltsin toimi myös Neuvostoliiton hiihtojoukkueen valmentajana ja vietti eläkepäivänsä Otepäässä. Rönnlund taas muistettiin hiihtouransa jälkeen kuningaskuntansa lähettiläänä ja kilpailujen eläytyvänä selostajana, jolla oli loistava kyky yhdistää tietoja ja löytää olennainen huumorin keventämänä.
Myös Pavel Koltsin oli huumorin ystävä ja viestitti Rönnlundin ja suomalaisen Juha Miedon tapaan asiansa rennon lempeällä ja persoonallisella huumorilla. Siitä äkkiväärä polarisoiva ja järjen äänen sumentama vihapuhe oli kaukana. Joskus asian esittäminen on tärkeämpää kuin sen sisältö. Kasvokkain puhuttaessa näin on liki aina. Sen sijaan netissä tämä taito katoaa, ilmeitä hymiöt eivät korvaa. Kirjoitettu sana on ikääntyvälle kansakunnalle edelleen kirjeen kaltainen ja pyhä asia, säilytettävä dokumentti, kenttäpostin tuoma viesti sieltä jostain rajan takaa.
Hyvä valmentaja ja kouluttaja ei saa asiaansa perille äkkiväärällä komentokielellä saati vihapuheella. Pelästynyt ihminen ei taatusti opi muuta kuin puolustautumaan. Henkeään pidättelevä lapsi tai aikuinen ei ole oppimisvireessä ja itse päättämään oppinut kansa ei oppimestareista välitä.
Ei kaksi ilman kolmatta
Kolmas vihapuheita välttelevä ja ikuinen optimisti, toisinajattelija ja hieman Erkki Tuomiojaa muistuttava älykkö Tsekin ulkoministeri Jiri Dienstbier sai niin ikään tänään nekrologinsa (HS 14.1).
Dienstbier muistetaan vuoden 1989 samettivallankumouksesta, Vaclav Havelista ja oppositioliikkeestä, vankilavuosistaan, jossa hän piristi ystäviään.
Ulkomaantoimittajana Dienstbier tutustui Länsi-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Aikanaan miehityksen kritisointi maksoi työpaikan, mutta antoi ystäväpiirin, jossa hän oppi uudenlaisen kirjoittamistyylin. Kun on kirjoitettava salaa ja vailla vapautta, elämä jatkuu joka tapauksessa, kertoi tuleva ulkoministeri. Edes terrori ei voi estää ihmisiä kirjoittamasta.
Viiksekäs nuori herra leikkaamassa idän ja lännen erottavaa piikkilankaa, yhdessä Saksan ulkoministeri Hans Dietrich Genscherin kanssa, oli juuri nyt kuollut presidentti Havelin ulkoministeri Jiri Dienstbier. Rikollisina pidetyt ihmiset kohtasivat loputa toisensa vapaina ihmisinä ja diktatuuri kaatui. Ei ole sattuma, että Dienstbier tunnettiin myöhemmin erityisesti tiedotusvälineiden vapauden edistäjänä
Venäläinen Mannerheim-tutkija
Rautaesiripusta ja sen ajasta muistetaan myös professori, Mannerheim-tutkija venäjältä, Leonid Vlasov. Venäläinen Mannerheim-kuvaus on luonnollisesti harvinainen ja vaikeissa oloissa tehty sekä vaatinut poikkeuksellista mielenlaatua journalistilta ja kasvatustieteilijältä.
Sellaisissa oloissa tehdyt tutkimukset herättävät luonnollisesti kritiikkiä, joka on ymmärrettävä siinä missä Dientsbierin salakirjoitus ja journalismi takavuosien diktatuurissa. Mannerheim koettiin sentään kansanvihollisena ja lähellä sellaiseksi oli tulla myös Leonid Vlasov, tsekkijournalistikollegansa kanssa samaan aikaan kuollut suomalaisystävällinen professori.
Blood libel
Arizonan yliopistossa pidettiin keskiviikkoiltana muistotilaisuus ja päähuomion sai maailmalla luonnollisesti Presidentti Barack Obaman puhe. Se oli voimakas, inhimillisyyttä ja yhtenäisyyttä korostava, presidentillinen puhe, jossa asetuttiin polarisoituneen ilmapiirin yläpuolelle. Se oli Barack Obaman pääosin itse valmistelema ja ehkä voimakkain puhe, jonka hän on presidenttikaudellaan pitänyt.
Presidentin Air Force One -lentokoneessa Arizonaan saapui useita kilpailevan republikaanipuolueen Obamaa kritisoineita kongressiedustajia, Ben Qualey heistä kärkkäintä kieltä käyttävä. “Yhdysvaltain huonoin presidentti” on Qualeyn rikasta verbaliikkaa luonnehtien Barack Obamaa.
Samaan aikaan Sarah Palin piti omaa tiedotustilaisuuttaan ja syytti medioita veriherjasta (Blood libel). Käsite tarkoittaa väärää syytöstä. Se tulee juutalaisvainoista ja syytöksistä, jossa juutalaisia väitettiin käyttäneen kristittyjen lapsia veriuhreihinsa.
Laukausten kohteena ollut kongressiedustaja Giffords oli juutalainen.
Suuren maan ongelmat
Yhdysvallat on suuri maa. Siellä käydessä kongresseissa valtiotieteilijänä ja maantieteilijänä joutuu usein toimimaan oppaana etenkin etelän valtioihin tai syvälle länteen ympäri Yhdysvaltoja kokoontuneille vieraille. Monille vierailu on ensimmäinen.
Arizonan yliopiston takavuosien rehtori ja pitkäaikainen tiedepuistojen maailmanjärjestön presidentti tuli minulle läheiseksi ystäväksi perheineen. Niinpä kun suruvalittelu tuli, se koski myös koko tiedepuistomaailmaa sekä erityisesti Arizonan yliopiston ja valtion ystäviä ja sain sen myös henkilökohtaisena.
Läheinen Mississipin kulttuurin ja Missourin osavaltion metropoli St Louis tunnetaan myös hyvin suomalaisen Eero Saarisen Gateway Arch kaarevasta monumentistaan. Olen pitänyt esitelmän sen museossa takavuosina maailman tiedepuistoväelle, sen yhteiselle perheelle.
Obaman suosio kasvussa
Barack Obaman suosio mitattiin jo ennen Arizonan laukauksia ja se oli korkeammalla kuin aikoihin, yli 50 % amerikkalaisista oli presidenttinsä takana. Amerikkalaista yhtenäisyyttä Tusconissa korostanut Obama on tulossa vahvasti toiselle kaudelleen presidenttinä.
Sarah Palinin johtama kärkäs viharyhmä on valinnut vääriä käsitteitä ja on jakautumassa kahtia. Toimittaja Tuomas Niskakaankan (HS 14.1) ja demokraatteja myötäilevän New York Timesin arviot ovat samansuuntaisia.
Vihapuhe peittää järjen äänen jossa vihan lietsoja valitsee voimakkaassa keskustelussa halventavien ilmausten ohella vääriä symboleja. Juutalaisiin kohdistunut “blood libel” oli jopa harkitsemattomampi kuin kiväärin tähtäin osoittamassa Arizonan valtiota. Takavuosina tällaista näki Italiassa Aldo Moron murhan yhteydessä. Olin tuolloin opiskelijoiden kanssa Pohjois-Italiassa johtamassa aluesuunnittelun ekskursiota. Italialaisten vaaleja värittivät mainokset, jossa pistoolin piippu osoitti kilpailijan otsaan. Kukaan ei puhut Suomessa vihasta ja kahtiajaosta vaan pikemminkin italialaisesta mentaliteetista. Sille hymyiltiin hyväntahtoisesti.
Vihajournalismi
Nettikeskustelun vihajournalismi on leviämässä politiikkaan ja journalismiin. Helpoin vaihtoehto on hakea vastakkainasettelua ja pinnallistaa. Vihan kohteen osoittaminen helpottaa pahaa oloa kokevan ihmisen ahdistunutta oloa. Suomessa poliitikkojen tappouhkaukset netissä ovat luonteeltaan toista kuin Yhdysvalloissa, jossa väkivalta kaduilla on yleisempää. Italiassa se liittyy mentaliteettiin, pohdimme.
Olemme väärässä. Viha on sama emotionaalinen tunne kaikkialla ja sen kärjistäminen johtaa poliittisiin murhiin. Homo- ja hurri-iltojen järjestelyt ovat vaikeiden asioiden kärjistämistä ja huonoa journalismia. Internetin negatiiviset puolet näkyvät siinä ja niitä hyödynnetään kärjistäen, provosoiden ja loukaten. Sananvapaus sen sallii mutta ei välttämättä hyvä journalismi.
Aihe on esillä parhaillaan tieteen päivillä Helsingin yliopistossa ja sitä voi seurata netissä www.tieteenpaivat.fi.
Kieli vie mukanaan
Kirjailija Risto Niemi-Pynttäri kertoi kuinka halventavien ilmausten yleistyminen ja kielen raaistuminen vie kirjoittajan kielen viemäksi. Kirjoittamisessa värikkyyttä ei toki pidä rajoittaa, vaan ratkaisu tulisi etsiä ihmisen arvostuksesta.
Käytännössä suomalaiseen keskusteluun ei kuitenkaan kuulu juurikaan toisen kuuleminen vaan päälle puhuminen ja huutaminen, jossa toisen ymmärtäminen on mahdotonta ja näin syntyy kielteisiä tunteita. Tätä keskustelua seuratessa ihmiset ovat joko puolesta tai vastaan ja emotionaalisesti virittyen. Toki tätä keskustelua tapaa kaikkialla ja etenkin Saksassa ja oluthuuruisena toki missä vain Eurooppaa.
Opi tuottamaan tietoa
Paras tapa voittaa uuden mediayhteiskunnan aiheuttama polarisoituminen, ja siitä syntyä järjen äänen peittävä vihapuhe, on lisätä omia kommunikaatiotaitoja ja kykyä etsiä tietoja. Samalla suhde tietoon on oltava kaksisuuntaista. On opittava tuottaman itse tietoa aktiivisesti eikä vain puhistava vihaisena infoähkyssä kadottaen samalla kriittisyyden, neuvoo brittitutkija Andrew Whitwoorth (HS 14.1).
Olen kirjoissani “Uusi mediayhteiskunta” ja “Sosiaalisen median paradigma” käyttänyt tuota samaa neuvoa myös lisäämään omaa havaintokykyä ja itseymmärrystä yhdistämällä pirstaleisen yhteiskunnan tietoa jäsennellyksi kokonaisuudeksi.
Kielessä on aina monta tasoa ja se voidaan pakata monella tavalla. Tämän oppiminen helpotta arvioimaan nopeasti, millainen tieto on tarpeellista, ja milloin tieto on passiivista ja toimii pelkästään valmiiksi annettuna navigaattorina. Navigaattori on välineenä petollinen. Se ohjaa perille, mutta kuljettaja ei tiedä lainkaan kuinka hän reittinsä lopulta valitsi. Netti ja sosiaalinen media ovat täynnä navigoitua tietoa.
Tietoähkystä ylipainoon
Luovuus ja ongelmanratkaisu on samalla innovoivaa elämää. Nuorten elämässä netti ja uudet tietolähteet ovat aina olleet läsnä. Aikuinen ei hahmota tätä lähtötilannetta. Tiedon kerääminen, kopiointi ja liittämien on helppoa ja syntyy tietoähkyn rinnalla tunnettava tietolihavuus, ylipano, josta pääosa syntyy roskatiedosta, kuten roskaruuan yhteydessä. Jos tekstistä puuttuu kirjoittajan nimi, on aina syytä epäillä. Andrew Whitworthin tutkimus “Information Obesity” ei lisää tietoläskejämme.
Hiihtäjälegendat poissa
Hiihtäjälegendat Assar Rönnlund ja Pavel Koltsin kuolivat samaan aikaan. Me suomalaiset muistamme heidät Veikko Hakulisen ja Eero Mäntyrannan aikaisina kilpakumppaneina.
Koltsin toimi myös Neuvostoliiton hiihtojoukkueen valmentajana ja vietti eläkepäivänsä Otepäässä. Rönnlund taas muistettiin hiihtouransa jälkeen kuningaskuntansa lähettiläänä ja kilpailujen eläytyvänä selostajana, jolla oli loistava kyky yhdistää tietoja ja löytää olennainen huumorin keventämänä.
Myös Pavel Koltsin oli huumorin ystävä ja viestitti Rönnlundin ja suomalaisen Juha Miedon tapaan asiansa rennon lempeällä ja persoonallisella huumorilla. Siitä äkkiväärä polarisoiva ja järjen äänen sumentama vihapuhe oli kaukana. Joskus asian esittäminen on tärkeämpää kuin sen sisältö. Kasvokkain puhuttaessa näin on liki aina. Sen sijaan netissä tämä taito katoaa, ilmeitä hymiöt eivät korvaa. Kirjoitettu sana on ikääntyvälle kansakunnalle edelleen kirjeen kaltainen ja pyhä asia, säilytettävä dokumentti, kenttäpostin tuoma viesti sieltä jostain rajan takaa.
Hyvä valmentaja ja kouluttaja ei saa asiaansa perille äkkiväärällä komentokielellä saati vihapuheella. Pelästynyt ihminen ei taatusti opi muuta kuin puolustautumaan. Henkeään pidättelevä lapsi tai aikuinen ei ole oppimisvireessä ja itse päättämään oppinut kansa ei oppimestareista välitä.
Ei kaksi ilman kolmatta
Kolmas vihapuheita välttelevä ja ikuinen optimisti, toisinajattelija ja hieman Erkki Tuomiojaa muistuttava älykkö Tsekin ulkoministeri Jiri Dienstbier sai niin ikään tänään nekrologinsa (HS 14.1).
Dienstbier muistetaan vuoden 1989 samettivallankumouksesta, Vaclav Havelista ja oppositioliikkeestä, vankilavuosistaan, jossa hän piristi ystäviään.
Ulkomaantoimittajana Dienstbier tutustui Länsi-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Aikanaan miehityksen kritisointi maksoi työpaikan, mutta antoi ystäväpiirin, jossa hän oppi uudenlaisen kirjoittamistyylin. Kun on kirjoitettava salaa ja vailla vapautta, elämä jatkuu joka tapauksessa, kertoi tuleva ulkoministeri. Edes terrori ei voi estää ihmisiä kirjoittamasta.
Viiksekäs nuori herra leikkaamassa idän ja lännen erottavaa piikkilankaa, yhdessä Saksan ulkoministeri Hans Dietrich Genscherin kanssa, oli juuri nyt kuollut presidentti Havelin ulkoministeri Jiri Dienstbier. Rikollisina pidetyt ihmiset kohtasivat loputa toisensa vapaina ihmisinä ja diktatuuri kaatui. Ei ole sattuma, että Dienstbier tunnettiin myöhemmin erityisesti tiedotusvälineiden vapauden edistäjänä
Venäläinen Mannerheim-tutkija
Rautaesiripusta ja sen ajasta muistetaan myös professori, Mannerheim-tutkija venäjältä, Leonid Vlasov. Venäläinen Mannerheim-kuvaus on luonnollisesti harvinainen ja vaikeissa oloissa tehty sekä vaatinut poikkeuksellista mielenlaatua journalistilta ja kasvatustieteilijältä.
Sellaisissa oloissa tehdyt tutkimukset herättävät luonnollisesti kritiikkiä, joka on ymmärrettävä siinä missä Dientsbierin salakirjoitus ja journalismi takavuosien diktatuurissa. Mannerheim koettiin sentään kansanvihollisena ja lähellä sellaiseksi oli tulla myös Leonid Vlasov, tsekkijournalistikollegansa kanssa samaan aikaan kuollut suomalaisystävällinen professori.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Eskapismin eksoplaneetta
Agatha Christien kuolemasta tulee tänään kuluneeksi tasan 35 vuotta. Koska ihmiset rakastavat murhia, mysteereitä ja ovat luonteeltaan usein eskapismiin taipuvaisia, Christie on maailman luetuin kirjailija yhdessä William Shakespearen kanssa. Eskapismi on todellisuudesta pakenemista unien, päihteitten, taiteen, mietiskelyn, matkustelun, fantasioiden ja ylipäätään tyhjänaikaisen kuljeskelun ja market-maailman menoon joko turistina tai fleneeraajana. Nämä sosioantropologian päätyypit ovat vallitsevia ja selittävät bulkkikirjallisuuden menestymisen.
Tuottelias hiirenloukku
Agatha Christie oli uskomattoman tuottelias kirjailija. Lähes sadan romaanin lisäksi hän tuotti myös näytelmiä ja Hiirenloukkua on esitetty Lontoossa vuodesta 1952 alkaen, ja näytökset sen kuin vain jatkuvat West Endissä. Jotkut näyttelijät voivat ottaa itselleen yhden ainokaisen roolin, kuten elämässä yleensäkin tahtoo käydä. Sellaisen näyttely on työlästä ja vaatii rinnalleen eskapismia.
Christien kirjoja on myyty noin kaksi miljardia kappaletta. Kun sitä vertaa suomalaisen kirjailijan mutamaan tuhanteen tai enintään satoihin tuhansiin kirjoihin, sen ymmärtäminen vaatii asioiden suhteuttamista. Niinpä jos joku meistä kuvittelee olevansa suuri menestyjä kansallisesti ja tätä kautta myös kansainvälisesti, siinä muutama tuhat tai miljoona ei paljon merkitse.
Vasta kun suomalainen eskapismi, joka usein on liki maailman tapahtumien ja lähiympäristön eskaloitumista piittaamattomuuden ja pettymysten kautta pessimismiin ja nihilismiin, yltää tuhatkertaisiin saavutuksiin, voimme vertailla sitä Agatha Christien menestykseen.
Optimismin ja mielenrauhan jako ei kuulu merkityksettömyyden ja turhuuden markkinoille. Tarvitaan mielen lujuutta, ja tällöin on viisasta vaihtaa kirjansa muuhun kuin kaikkien liiankin hyvin tuntemaan Christien parhaimmillaan, tai pahimmillaan, neljä hangentuotetta samalla rutiinilla tuottaneeseen, vanhempiensa kuolemasta ja avioerostaan koskaan toipuneen naisen hengentuotteisiin. Niistä väistämätön seuraus kun on lipuminen kohti onttoa tyhjyyttä, merkityksettömyyttä ja voimavarojen käyttöä väärällä tavalla.
Tyhjän ihmisen tarina
Virtansa uomassa kulkeva välinpitämättömyys, byrokraattinen persoonallisuus, yläluokan ympäristö, jota murhat hieman liikauttivat, olivat Christien hyvästä ja pahasta kertovia kudelmia perinteisen salapoliisitarinan “whodunit” -hengessä. Vain muutama kokeilu häneltä tunnetaan, jossa klassista dekkarilinjaa on hieman rikottu.
Christietä huomattavasti pidemmälle tyhjän elämän kuvaajana pääsi Gonzo -journalismin isä Hunter S. Thompson, jonka elämänkerran Sami Heino on suomentanut (Jann Werner & Corey Seymor: Hunter S. Thompson).
Thompson oli öykkäri, tölvi ihmisiä, kiusasi heitä kaikin keinoin ja kokeili heidän pinnan kestävyyttä, käytti päihteitä ja rikkoi kaikkia normeja ja moraalin rajoja, oli säännöistä piittaamaton anarkisti. Edes tehdessään itsemurhaa, hän ei ajatellut missä sen teki, leikkievien pienten lastensa keskellä.
Tyypillinen ääripään narsisti
Ja toisaalta gonzo tunnettiin narsistina ihmiset ja etenkin naiset hurmanneena hauskana seuramiehenä, anteliaana, rentulle tyypillisellä tavalla juopon sekakäyttäjän elämäänsä eläen ja taantuen jo nuorena miehenä lapsen tasolle. Jo varhain hän tarvitsi suuren avustajajoukon yhdistelemään ja editoimaan hajanaisia, sekavia, paikoin nerokkaiksi tulkittuja “oivalluksiaan“.
Thompsonia ihailtiin toki myös meillä Suomessa ja moni oppi hänen elämäntapansa mutta ei toki koskaan kirjoittamaan riviäkään. Ikuisen lapsen ja anarkistin murrosikäisen lukeminen sujuu vielä lapsen kokemuksena, paremmasta mitään tietämättä. mutta ei toki enää aikuisena. Hieman samanlaista kehitystä aikuistuva ihminen kokee salapoliisimysteereissä, Christien tuotannon kohdalla ja dekkareita lukien.
Terve aikuistuminen ja kypsyminen vierottaa eskapismista. Jotkut jäävät eskapismin koukkuun koko iäkseen. Sellaisia on syytä varoa ystäviään ja työtovereita valitessaan. Onnellisen elämän salaisuus ovat hyvät valinnat, kypsät ystävät ihmisinä ja työtovereina. Eskapismi näkyy ihmisessä siinä missä narsismin häiriöt.
Kymmenen pientä neekeripoikaa
Kymmenen pientä neekeripoikaa on ollut Christien luetuin kirja. Oikeammin kyse oli sarjasta kertomuksia ja pojat pieniä intiaanipoikia. Lapsena tuo loru jäi mieleen ja Christie harrasti usein lapsenomaisia runoja ja loruja kirjallisuudessaan. Hän pelkäsi kaiken aikaa jäävänsä yksin, äitinsä kuolemaa, miehensä uskottomuutta ja ahdistui helposti, katosi välillä tietymättömiin ja eli neuroottisen ihmisen erakon elämäänsä.
Eskapismi, todellisuuden pako, liittyy läheisesti omaan aikaamme. Ihmiset ovat yhä vahvemmin kiinni yhtäällä huonojen aikojen ikuisuuskysymyksissä ja toisaalla hyvien aikojen muutoshaluissa. Kun maailma polarisoituu, kuten Yhdysvalloissa ennen vaaleja ja johtaen Arizonan laukauksiin, taustalla on tahallinen yhteiskunnan kahden ääripään korostaminen ja suoranaisen vihan lietsonta. Tällöin osa pitää huolta enää vain itsestään ja enintään perheestään, kun jotkut jaksavat puuhastella myös maailmanparantajina. Liberaalit ja äärikonservatiivit arvot kärjistyvät, keskiluokka on pelokas ja levoton, köyhien määrä alkaa kasvaa, turvarakenteet pettävät.
Ilmapiiri raaistuu
Tällaisessa ilmapiirissä keskusteluilmapiiri raaistuu ja siihen aletaan hakea syntipukkeja. Kun egyptiläinen isoäiti Eveline Fadayel kuoli voitettuaan juuri raskaan taistelun oleskeluluvastaan Suomessa perheensä parissä, Suomen ekumeenisen neuvoston puheenjohtaja Heikki Huttunen kertoo (Hs 12.1) pitkäaikaisen stressin vaikuttaneen koko perheen ja 65 -vuotiaan isoäidin terveyteen.
Se on helppo uskoa seuraten taistelua suomalaisista medioista. Joutuminen mediapersoonaksi ja kiistellyksi hahmoksi vieraalla maalla ja kulttuurissa on rankka kokemus.
Maamme on vauraampi kuin koskaan mutta monelle vauraus on velalla ostettua. Kun katsoo budjettikirjastamme laadittua Helsingin Sanomien tämän vuoden pallomerta, suurin kasvava pallon on punainen velanotto. Sen suuruus on neljän keskikokoisen ministeriön koko budjetti. Saman aikaan Ruotsi kertoo tasapainoilevansa jo liki ilman velanlottoa ja kruunu vahvistuu. Kiinan talous on koko ajan kohoamassa ja näiden lukujen vertailu Suomeen, pallomeremme rinnalle tuoden, muuttaa oman budjettimme nuppineulan pään kokoiseksi, eikä Kiina esittele vielä kuin tulevan vuoden voittojaan.
Kolmas neekeripoika
Agatha Christien pienten intiaanipoikien pudotuspelissä on vuorossa Portugali, jonka väestöpallo on Irlantia kaksi kertaa suurempi, mutta bruttokansantuote liki samaa tasoa. Velkaa ja sen takaajia tarvitaan siis liki samalle summalle kuin aiemmin Irlanti. Apuun on tulossa Japani, jonka eläkeläisille tuottoisat ja varmat paperit sopivatkin. Mutta miten mukana ovat intiaanipojat Brasiliassa, Portugalin emämaaksi muuttuvassa tulevassa suurvallassa, jää nähtäväksi.
Kun Suomessa tutut viisaat tietäjämme eivät enää vakuuta, puolueet ovat juuttuneet menneiden vuosien politiikkaan, on pakko turvautua eskapismiin. Kun kansa jakautuu kahtia, yhteen ottavat silloin myös arvoliberaalit ja arvokonservatiivit. Pelko perusturvallisuuden järkkymisestä vain pahentaa tätä odotettavaa vyöryä. Eskapismissa voi jo äänestää ketä tahansa ja vaaleista tulee arvaamattomat.
Kun omat toimittajamme ja mediat kertovat tästä tapahtumasta, mukana on muutama tuhat tuttua sopulia. Se on jotain muuta kuin miljoonat tiedottajat netissä puhumattakaan miljardeista verkkokeskustelijoista sosiaalisen median sisällä. Sosiaalisen median luonteen ymmärtäminen on suomalaisille vielä mahdotonta. Sen puristaminen oman median kokoon ja kylätasolle, omien yhteisöllisten kokemusten rinnalle, on suomalaista arvopohjaa pahimmillaan. Uusia sosiaalisen median käyttäjiä kun syntyy joka viikko enemmän kuin oman kansakuntamme lukumäärä. Tätä lukumäärää ei pidä sotkea omiin toimittajiimme, ei edes maailman kaikkiin toimittajiin. Paradigmaisen ja miljoonia kulttuureja yhdistävän prosessin kuvaaminen ei le mahdollista vanhan paradigman ehdoilla.
Poirot poissa pelistä
Tämä ilmiö ei ole enää Agatha Christien ajassa ja hallinnassa, Hercule Poirot on idän pikajunassaan ilmiön kanssa ymmällään ja auttamatta ulkona. Vaikeasti vammainen gonzo -journalismin isä Hunter Thompson on tehnyt jo ratkaisunsa ja lopettanut addiktioihin lopullisesti juuttuneen elämänsä lastensa keskellä. Hänestä se on yhdentekevää, elämä ja kuolema ovat hänen, eivät lasten. Itkekööt nyt väärin ymmärrettyä isäänsä, suurta hengenmiestä ja vaikeasti häiriintynyttä narsistia.
Verkkomaailmassa ihmisten määrän ja toiminnan ymmärtäminen on suomalaisille vaikeaa. Vertailtavat pallot ja niiden koot ovat liian suuria, lähiyhteisö pyörittää gonzon maailmaa ja Christien kaltaiset bulkin tuottajat tarjoavat helpon unen eskapismiin rinnan päihteitten kanssa. Antti Blåfieldin mukaan (HS 12.1) ihmiset huutavat verkossa pelkojaan ja pinttymiään, mutta verkossa kasvaa myös uudenlainen kokonaan omia teitään kulkeva ihmisten joukko, joka rakentaa maailmankuvansa eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet: palasina.
Sosiaalisen median paradigma
Maailmankuva ja sen muutos tarkoittaa uutta paradigmaa, sosiaalisen median paradigmaa. Antti Blåfiled on oikeassa, hän on lukenut viimeisimmän kirjani tai ehkä siitä laaditun tiivistelmän, tuhannet lainaukset. En puhu siinä omiani vaan analysoin suuria aineistoja. Me olemme nyt kokonaan uuden tilanteen edessä, jossa on tehtävä oikeat valinnat. Ne valinnat vain ovat nyt palasina maailmalla.
Blåfield kysyy onko politiikassa enää tietä yhteiseen pöytään? Ihmisten kiinnostusta ei tule yliarvioida, mutta ei myöskään aliarvioida heidän ymmärrystään. Kaikki eivät ole paenneet eskapismiin saati nihilismiin. Polrarisoituminen Suomessa ei ole vielä niin pitkällä kun oletamme ja velkojamme liioitellaan. Sosiaalisen median mahdollisuus on nähty nyt monella suunnalla eikä vähiten yrityselämässämme. Se on jo luonnollinen osa niiden strategiaa. Julkisen hallinnon kohdalla tilanne on mutkikkaampi, ja ikääntyvä kansakunta ei voi hyötyä yhteisömedioista samalla tavalla kuin koko ajan nuoreneva yrityselämämme johto edellyttäisi ja odottaa. Ikääntyvää, Mannerheinin ja Paasikiven aikaan syntynyttä johtajaa ei voi taluttaa sosiaalisten medioitten huippuosaajaksi saati strategian rakentajaksi, tutkijaksi. Koulutuskin kun on haettu jo Kekkosen valtakauden alussa.
Eriytyneen keskustelun eskapitalismia
Jos kokonaisuus on keskiluokan mielestä oikeudenmukainen, he ovat valmiina auttamaan heikompaan asemaan ajautunutta. Tällöin julkisista palveluista pidetään edelleen huolta, mutta vapaamatkustajia ei enää siedetä. Kuva maan kaltaisesta ekoplaneetasta, Keplet teleskoopin löytämästä Kepler 10 B:stä, maata hieman suuremmasta, mutta ikävä kyllä 1300 astetta lämpimämmästä, ei anna meille toivoa ratkaista ongelmamme ulkoavaruudesta apua hakien.
Kansantalouden voimavirroista puhuvat, tulokertymämme jakajat, tasaveron ajajat, köyhimpien tukien leikkaajat erikseen asiansa esittäen, vievät vuosikymmenien takaiseen tilanteeseen. Siinä heikoimmassa asemassa olevien määrä lisääntyy ja nostaa vihan pintaan. Se on käyttövoimaa sellaiselle politiikalle, jossa kärjistetään, polarisoidaan, paetaan eskapismin saloihin ja keskustelun ilmapiiri raaistuu.
Eksoplaneetta löytyy silloin lähempää kuin arvaammekaan ja eskapismi muuttuu eskapitalismiksi, uudeksi kapitalismin moraaliseksi malliksi toimivine kannustimineen tai sen kääntöpuoleksi, jota kukaan ei halua raottaa peläten neekeripojan kohtaloa.
Tuottelias hiirenloukku
Agatha Christie oli uskomattoman tuottelias kirjailija. Lähes sadan romaanin lisäksi hän tuotti myös näytelmiä ja Hiirenloukkua on esitetty Lontoossa vuodesta 1952 alkaen, ja näytökset sen kuin vain jatkuvat West Endissä. Jotkut näyttelijät voivat ottaa itselleen yhden ainokaisen roolin, kuten elämässä yleensäkin tahtoo käydä. Sellaisen näyttely on työlästä ja vaatii rinnalleen eskapismia.
Christien kirjoja on myyty noin kaksi miljardia kappaletta. Kun sitä vertaa suomalaisen kirjailijan mutamaan tuhanteen tai enintään satoihin tuhansiin kirjoihin, sen ymmärtäminen vaatii asioiden suhteuttamista. Niinpä jos joku meistä kuvittelee olevansa suuri menestyjä kansallisesti ja tätä kautta myös kansainvälisesti, siinä muutama tuhat tai miljoona ei paljon merkitse.
Vasta kun suomalainen eskapismi, joka usein on liki maailman tapahtumien ja lähiympäristön eskaloitumista piittaamattomuuden ja pettymysten kautta pessimismiin ja nihilismiin, yltää tuhatkertaisiin saavutuksiin, voimme vertailla sitä Agatha Christien menestykseen.
Optimismin ja mielenrauhan jako ei kuulu merkityksettömyyden ja turhuuden markkinoille. Tarvitaan mielen lujuutta, ja tällöin on viisasta vaihtaa kirjansa muuhun kuin kaikkien liiankin hyvin tuntemaan Christien parhaimmillaan, tai pahimmillaan, neljä hangentuotetta samalla rutiinilla tuottaneeseen, vanhempiensa kuolemasta ja avioerostaan koskaan toipuneen naisen hengentuotteisiin. Niistä väistämätön seuraus kun on lipuminen kohti onttoa tyhjyyttä, merkityksettömyyttä ja voimavarojen käyttöä väärällä tavalla.
Tyhjän ihmisen tarina
Virtansa uomassa kulkeva välinpitämättömyys, byrokraattinen persoonallisuus, yläluokan ympäristö, jota murhat hieman liikauttivat, olivat Christien hyvästä ja pahasta kertovia kudelmia perinteisen salapoliisitarinan “whodunit” -hengessä. Vain muutama kokeilu häneltä tunnetaan, jossa klassista dekkarilinjaa on hieman rikottu.
Christietä huomattavasti pidemmälle tyhjän elämän kuvaajana pääsi Gonzo -journalismin isä Hunter S. Thompson, jonka elämänkerran Sami Heino on suomentanut (Jann Werner & Corey Seymor: Hunter S. Thompson).
Thompson oli öykkäri, tölvi ihmisiä, kiusasi heitä kaikin keinoin ja kokeili heidän pinnan kestävyyttä, käytti päihteitä ja rikkoi kaikkia normeja ja moraalin rajoja, oli säännöistä piittaamaton anarkisti. Edes tehdessään itsemurhaa, hän ei ajatellut missä sen teki, leikkievien pienten lastensa keskellä.
Tyypillinen ääripään narsisti
Ja toisaalta gonzo tunnettiin narsistina ihmiset ja etenkin naiset hurmanneena hauskana seuramiehenä, anteliaana, rentulle tyypillisellä tavalla juopon sekakäyttäjän elämäänsä eläen ja taantuen jo nuorena miehenä lapsen tasolle. Jo varhain hän tarvitsi suuren avustajajoukon yhdistelemään ja editoimaan hajanaisia, sekavia, paikoin nerokkaiksi tulkittuja “oivalluksiaan“.
Thompsonia ihailtiin toki myös meillä Suomessa ja moni oppi hänen elämäntapansa mutta ei toki koskaan kirjoittamaan riviäkään. Ikuisen lapsen ja anarkistin murrosikäisen lukeminen sujuu vielä lapsen kokemuksena, paremmasta mitään tietämättä. mutta ei toki enää aikuisena. Hieman samanlaista kehitystä aikuistuva ihminen kokee salapoliisimysteereissä, Christien tuotannon kohdalla ja dekkareita lukien.
Terve aikuistuminen ja kypsyminen vierottaa eskapismista. Jotkut jäävät eskapismin koukkuun koko iäkseen. Sellaisia on syytä varoa ystäviään ja työtovereita valitessaan. Onnellisen elämän salaisuus ovat hyvät valinnat, kypsät ystävät ihmisinä ja työtovereina. Eskapismi näkyy ihmisessä siinä missä narsismin häiriöt.
Kymmenen pientä neekeripoikaa
Kymmenen pientä neekeripoikaa on ollut Christien luetuin kirja. Oikeammin kyse oli sarjasta kertomuksia ja pojat pieniä intiaanipoikia. Lapsena tuo loru jäi mieleen ja Christie harrasti usein lapsenomaisia runoja ja loruja kirjallisuudessaan. Hän pelkäsi kaiken aikaa jäävänsä yksin, äitinsä kuolemaa, miehensä uskottomuutta ja ahdistui helposti, katosi välillä tietymättömiin ja eli neuroottisen ihmisen erakon elämäänsä.
Eskapismi, todellisuuden pako, liittyy läheisesti omaan aikaamme. Ihmiset ovat yhä vahvemmin kiinni yhtäällä huonojen aikojen ikuisuuskysymyksissä ja toisaalla hyvien aikojen muutoshaluissa. Kun maailma polarisoituu, kuten Yhdysvalloissa ennen vaaleja ja johtaen Arizonan laukauksiin, taustalla on tahallinen yhteiskunnan kahden ääripään korostaminen ja suoranaisen vihan lietsonta. Tällöin osa pitää huolta enää vain itsestään ja enintään perheestään, kun jotkut jaksavat puuhastella myös maailmanparantajina. Liberaalit ja äärikonservatiivit arvot kärjistyvät, keskiluokka on pelokas ja levoton, köyhien määrä alkaa kasvaa, turvarakenteet pettävät.
Ilmapiiri raaistuu
Tällaisessa ilmapiirissä keskusteluilmapiiri raaistuu ja siihen aletaan hakea syntipukkeja. Kun egyptiläinen isoäiti Eveline Fadayel kuoli voitettuaan juuri raskaan taistelun oleskeluluvastaan Suomessa perheensä parissä, Suomen ekumeenisen neuvoston puheenjohtaja Heikki Huttunen kertoo (Hs 12.1) pitkäaikaisen stressin vaikuttaneen koko perheen ja 65 -vuotiaan isoäidin terveyteen.
Se on helppo uskoa seuraten taistelua suomalaisista medioista. Joutuminen mediapersoonaksi ja kiistellyksi hahmoksi vieraalla maalla ja kulttuurissa on rankka kokemus.
Maamme on vauraampi kuin koskaan mutta monelle vauraus on velalla ostettua. Kun katsoo budjettikirjastamme laadittua Helsingin Sanomien tämän vuoden pallomerta, suurin kasvava pallon on punainen velanotto. Sen suuruus on neljän keskikokoisen ministeriön koko budjetti. Saman aikaan Ruotsi kertoo tasapainoilevansa jo liki ilman velanlottoa ja kruunu vahvistuu. Kiinan talous on koko ajan kohoamassa ja näiden lukujen vertailu Suomeen, pallomeremme rinnalle tuoden, muuttaa oman budjettimme nuppineulan pään kokoiseksi, eikä Kiina esittele vielä kuin tulevan vuoden voittojaan.
Kolmas neekeripoika
Agatha Christien pienten intiaanipoikien pudotuspelissä on vuorossa Portugali, jonka väestöpallo on Irlantia kaksi kertaa suurempi, mutta bruttokansantuote liki samaa tasoa. Velkaa ja sen takaajia tarvitaan siis liki samalle summalle kuin aiemmin Irlanti. Apuun on tulossa Japani, jonka eläkeläisille tuottoisat ja varmat paperit sopivatkin. Mutta miten mukana ovat intiaanipojat Brasiliassa, Portugalin emämaaksi muuttuvassa tulevassa suurvallassa, jää nähtäväksi.
Kun Suomessa tutut viisaat tietäjämme eivät enää vakuuta, puolueet ovat juuttuneet menneiden vuosien politiikkaan, on pakko turvautua eskapismiin. Kun kansa jakautuu kahtia, yhteen ottavat silloin myös arvoliberaalit ja arvokonservatiivit. Pelko perusturvallisuuden järkkymisestä vain pahentaa tätä odotettavaa vyöryä. Eskapismissa voi jo äänestää ketä tahansa ja vaaleista tulee arvaamattomat.
Kun omat toimittajamme ja mediat kertovat tästä tapahtumasta, mukana on muutama tuhat tuttua sopulia. Se on jotain muuta kuin miljoonat tiedottajat netissä puhumattakaan miljardeista verkkokeskustelijoista sosiaalisen median sisällä. Sosiaalisen median luonteen ymmärtäminen on suomalaisille vielä mahdotonta. Sen puristaminen oman median kokoon ja kylätasolle, omien yhteisöllisten kokemusten rinnalle, on suomalaista arvopohjaa pahimmillaan. Uusia sosiaalisen median käyttäjiä kun syntyy joka viikko enemmän kuin oman kansakuntamme lukumäärä. Tätä lukumäärää ei pidä sotkea omiin toimittajiimme, ei edes maailman kaikkiin toimittajiin. Paradigmaisen ja miljoonia kulttuureja yhdistävän prosessin kuvaaminen ei le mahdollista vanhan paradigman ehdoilla.
Poirot poissa pelistä
Tämä ilmiö ei ole enää Agatha Christien ajassa ja hallinnassa, Hercule Poirot on idän pikajunassaan ilmiön kanssa ymmällään ja auttamatta ulkona. Vaikeasti vammainen gonzo -journalismin isä Hunter Thompson on tehnyt jo ratkaisunsa ja lopettanut addiktioihin lopullisesti juuttuneen elämänsä lastensa keskellä. Hänestä se on yhdentekevää, elämä ja kuolema ovat hänen, eivät lasten. Itkekööt nyt väärin ymmärrettyä isäänsä, suurta hengenmiestä ja vaikeasti häiriintynyttä narsistia.
Verkkomaailmassa ihmisten määrän ja toiminnan ymmärtäminen on suomalaisille vaikeaa. Vertailtavat pallot ja niiden koot ovat liian suuria, lähiyhteisö pyörittää gonzon maailmaa ja Christien kaltaiset bulkin tuottajat tarjoavat helpon unen eskapismiin rinnan päihteitten kanssa. Antti Blåfieldin mukaan (HS 12.1) ihmiset huutavat verkossa pelkojaan ja pinttymiään, mutta verkossa kasvaa myös uudenlainen kokonaan omia teitään kulkeva ihmisten joukko, joka rakentaa maailmankuvansa eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet: palasina.
Sosiaalisen median paradigma
Maailmankuva ja sen muutos tarkoittaa uutta paradigmaa, sosiaalisen median paradigmaa. Antti Blåfiled on oikeassa, hän on lukenut viimeisimmän kirjani tai ehkä siitä laaditun tiivistelmän, tuhannet lainaukset. En puhu siinä omiani vaan analysoin suuria aineistoja. Me olemme nyt kokonaan uuden tilanteen edessä, jossa on tehtävä oikeat valinnat. Ne valinnat vain ovat nyt palasina maailmalla.
Blåfield kysyy onko politiikassa enää tietä yhteiseen pöytään? Ihmisten kiinnostusta ei tule yliarvioida, mutta ei myöskään aliarvioida heidän ymmärrystään. Kaikki eivät ole paenneet eskapismiin saati nihilismiin. Polrarisoituminen Suomessa ei ole vielä niin pitkällä kun oletamme ja velkojamme liioitellaan. Sosiaalisen median mahdollisuus on nähty nyt monella suunnalla eikä vähiten yrityselämässämme. Se on jo luonnollinen osa niiden strategiaa. Julkisen hallinnon kohdalla tilanne on mutkikkaampi, ja ikääntyvä kansakunta ei voi hyötyä yhteisömedioista samalla tavalla kuin koko ajan nuoreneva yrityselämämme johto edellyttäisi ja odottaa. Ikääntyvää, Mannerheinin ja Paasikiven aikaan syntynyttä johtajaa ei voi taluttaa sosiaalisten medioitten huippuosaajaksi saati strategian rakentajaksi, tutkijaksi. Koulutuskin kun on haettu jo Kekkosen valtakauden alussa.
Eriytyneen keskustelun eskapitalismia
Jos kokonaisuus on keskiluokan mielestä oikeudenmukainen, he ovat valmiina auttamaan heikompaan asemaan ajautunutta. Tällöin julkisista palveluista pidetään edelleen huolta, mutta vapaamatkustajia ei enää siedetä. Kuva maan kaltaisesta ekoplaneetasta, Keplet teleskoopin löytämästä Kepler 10 B:stä, maata hieman suuremmasta, mutta ikävä kyllä 1300 astetta lämpimämmästä, ei anna meille toivoa ratkaista ongelmamme ulkoavaruudesta apua hakien.
Kansantalouden voimavirroista puhuvat, tulokertymämme jakajat, tasaveron ajajat, köyhimpien tukien leikkaajat erikseen asiansa esittäen, vievät vuosikymmenien takaiseen tilanteeseen. Siinä heikoimmassa asemassa olevien määrä lisääntyy ja nostaa vihan pintaan. Se on käyttövoimaa sellaiselle politiikalle, jossa kärjistetään, polarisoidaan, paetaan eskapismin saloihin ja keskustelun ilmapiiri raaistuu.
Eksoplaneetta löytyy silloin lähempää kuin arvaammekaan ja eskapismi muuttuu eskapitalismiksi, uudeksi kapitalismin moraaliseksi malliksi toimivine kannustimineen tai sen kääntöpuoleksi, jota kukaan ei halua raottaa peläten neekeripojan kohtaloa.
maanantai 10. tammikuuta 2011
Face of Hope -luodit
Yhdeksänvuotias pieni tyttö kuoli Jared Loughnerin luoteihin Arizonassa samalla kun kongressiedustaja Gabrielle Giffordsin ura päättyi yhdysvaltalaisen politiikanteon arjessa. Tyttö oli syntynyt 9.11.2001, eli samana päivänä, jolloin Yhdysvaltoja kohtasi sen historian pahin terrori-isku New Yorkissa ja Washingtonissa. Hän kuului niihin “Toivon kasvot” -kirjan lapsiin, joita tämä “Face of Hope” -teos esitteli maailmalle.
Hänen syntymä ennakoi surullisella tavalla väkivaltaista kuolemaa.
Loughneria on esitelty psykopaattina, häiriintyneenä ihmisenä, jolle ei olisi tullut antaa asetta. Jokainen ihminen, joka kanta asetta, on asetta kantamattoman kokemana pelottava, oli kohde ihminen tai mikä tahansa luontokappale ympäristössämme.
Ronald Reganin murhaa yrittänyt halusi tehdä sillä vaikutuksen erityisesti ihailemaansa filmitähti Jodie Fosteriin. Loughner katsoi hallituksen yrittävän aivopestä ihmisiä, manipuloida heitä, toimittaja Tuomas Niskakankaan kirjoituksessa (HS 10.1).
Pahan kierrättäjät
Helsingin Sanomien elämää käsittelevän osan näkyvin huomio on tänään kohdistettu kiusaamiseen. Toimittaja Viivi Virtasen kokoama aineisto on aikuisten kokemuksista kiusaajina. Lapsena muita kiusanneet ymmärtävät tekonsa aikuisina ja osaavat sitä katua. Anteeksipyyntö kiusatuilta olisi jo suomalaisille mahdoton tehtävä. Katumus kuoleman jälkeen ja ilman anteeksiantoa on turha. Siinä ei ole mukana toivon kasvoa tai kipinää.
Kirjoituksen kootut syyt kiusaamiseen ovat niitä tavallisia. Kateus, huomion hankinta, halu manipuloida ja olla porukan keskipiste, saada palautetta ja huomiota, porukan älyttömyydet, järjestelmä, jossa joku oli potkittavana, kotona saatu huomio uhrien vanhempien soitellessa, uhrien poikkeavuus, ärsyttävät piirteet, ronski kasvatus ja huumori kotona, ujokin nousi hierarkiassa uskaltamalla letkautella kiusatulle. Siinä suomalainen paha on pantu kiertämään sukupolvelta seuraavalle.
Naurusnaamainen väliamerikkalainen
Brittijärjestö New Economic Foundation onnellisuuslistalla olemme sijaluvulla 59. Meidän sijalukua laskee etenkin suuri ekologinen jalanjälkemme, mutta myös tapamme toimia koneitten lailla ihmisten maailmassa. Ei ole aikaa rauhoittua perheen ja ystävien kanssa, elämme “sitten kun” -elämää ja murehdimme koko ajan. Ei ole aikaa ihmisille, joista välitämme. Koulukiusatut ja suomalaiset laukaukset kouluissa ovat osa tätä toivon kasvojen suomalaista muistijälkeä.
Emme osaa nauttia siitä, jonka olemme saavuttaneet. Joku kertoo vievänsä sen meiltä pois, ilkeilee. Kiusaa se on pienikin kiusa. Facebook kiusaajia on viety muutama käräjille. Netissä kielen käyttömme on törkeää, jatkuvaa halventamista ja pilkkaa. Tutkijana sellaisen seuraaminen pilaa koko päivän. Monelle työpaikka ja sen kiusaajat on jo niin arkea, ettei siihen jaksa reagoida. “Face of Hope” on kuollut jo matkalla ja harva uskaltaa tarttua aseisiin. Näin kertoi Helsingin yliopiston rehtori takavuosina kestämistään työpaikalla sodan käyneenä ihmisenä. Eivät kuulemma sentään uskalla tarttua aseisiin. Arizona on eri asia, ja suomalainen peruskoulu. Rehtori oli väärässä.
Positiivisuus ei ole suomalainen ominaisuus. Onnellisimmat ihmiset löytyvät Costa Ricasta, Dominikaanisesta tasavallasta ja Jamaikalta. He osaavat nautti siitä, mitä heillä on, ovat vähään tyytyväisiä, suunnittelevat vähemmän, elävät enemmän.
Ei saa syntyä niin totista paikkaa, etteikö siitä hymyssä suin selviä ja naurusnaamainen suomalainen on harvinainen kaamosajan hangissa. Rentouttava pilailu on takavuosien savolainen lahja maailmalle, kadonnutta kansanperinnettä sekin. Sen olisi suonut jäävän osaksi sosiaalista muistiamme ja addiktioksi, riippuvuudeksi osana geenejämme.
Uudet addiktiot
Tutkija Matilda Hellman väitteli juuri aiheenaan hallitsematon riippuvuus, addiktio, joka voi yllättää ja vie mennessään. Aineistona tutkija käyttää addiktioaiheisia kirjoituksia Helsingin Sanomissa, internetissä, tabloidilehdissä ja blogeissa. Ihminen voi olla riippuvainen liki mistä tahansa alkaen liikunnasta, tietystä ruuasta, juomasta, netistä, kännykästä, medioista, työstä, musiikista ja alkaa kärsiä, kun on hetkenkin ilman huumettaan.
Nykyisin riippuvuusilmiötä lähestytään toisin kuin aiemmin, henkilökohtaisemmin. Sosiaaliset mediat ovat tulvillaan ilmiöitä, kuten mediamaailmamme yleensäkin, mutta tapa, jolla ne toimivat on reaaliaikainen ja kohtaa meidät hyvin koskettavasti ja vahvojen tunteitten tasolla.
Etenkin iäkkäämmälle ihmiselle kirjoitettu sana, kirje, netin viesti kirjoitettuna on koskettavampi dokumentti kuin puhuttu ja kasvokkain viestitetty. Jopa terapiaa suunnitellaan annettavaksi jatkossa yhä enemmän netin välityksellä ja koskien etenkin masennusta ja sosiaalisia pelkojamme, mutta myös itsetuhoiseen käyttäytymiseen tällainen terapia auttaa (HS 10.1).
Koukuttava aikamme
Kun addiktiot, koukuttavat riippuvuudet, liittyvät välittömään ja reaaliaikaiseen tapahtumaan, ne muistuttavat alkoholismia tai päihteitten käyttöä, jossa välitön tyydytys ja dopamiiniruiske ovat tärkeämpiä kuin pohdinta sosiaalisista tai terveydellisistä ongelmistamme.
Kun kaikki muuttui kvartaaliyhteiskunnassa kilpailuksi, siinä nopean edun tavoitteluksi, myös ihmisestä tehtiin osa tavarayhteiskunnan hyödykkeitä. Emotionaaliset tunteemme ovat kaupan ja puhumme avoimesti ihmissuhde- ja rakkausmarkkinoista. Tällöin vahvuutena on mahdollisuus katsoa idolia ja koukkuun jäänyttä julkkista moralisoiden tyyliin, olen tavis mutta hallitsen sentään kehoni ja elämäni, pohtii Matilda Hellman aihettaan (HS 10.1). Moni idoli kun on jäänyt juuri päihteitten koukkuun.
Kun tietokonepelejä pelaava on kiinni koko ajan reaaliajassa, aikakäsitys muuttuu ilman globaalia nettiäkin. Tällainen lapsi on levoton luokassa, jossa koulutus tähtää tulevaan eikä nykyhetken palkitsevaan addiktioon, riippuvuuteen.
Kun yliopistossa ja koulutuksessa unohdetaan pitkän aikavälin tavoitteet, koulutuksen ja tutkimuksen tarpeet luoda tulevaisuutta, antaa pohja yksilön ja kansakunnan kasvulle tulevaisuudessa, syntyy varmasti vaurioita. Kun koulutus, tutkimus ja sivistys koetaan vain sosiaalisena etuutena, osana sosiaalipolitiikkaa, syntyy vääristymiä.
Laukaus “Face of Hope” -sydämeen
Vielä hetki takaperin korkeakoulutuksen ja tutkimuksen rahoitus oli sijoitus tulevaisuuteen, ei tukiainen, kirjoittavat Jussi Nissilä ja Ilmari Nokkonen Lontoon-instituutistamme (HS 10.1). Maksujen käyttöönotto on isku ajatukselle, jossa korkeakoulu on kaikille kuuluva oikeus.
Britannian jäljet pelottava ja mallien haku Yhdysvalloista on polarisoituneen yhteiskunnan malli. Siinä Arizona poikkeaa oleellisesti niistä alueista Yhdysvalloissa, jossa päätökset pääsääntöisesti tehdään ruuhkautuneissa keskuksissa ja Washingtonissa. Meillä lähestytään tätä käytäntöä pelottavasti.
Ei vain henkisesti sairaat, vaan kaikki ihmiset ovat alttiita kiihkoilulle ja addiktioille. Yhdysvaltain Missisipin alueet ja Meksikon raja ovat syvän lännen alueita. Kiväärin latausäänet ku klux klan kuuluvat siellä vielä elämään toisin kuin itärannikolla. Presidentti Barack Obama ja hänen ajamansa politiikka koetaan hyvin eri tavoin eri puolilla laajaa valtiota.
Palinin tapa kärjistää Tea Party -liikkeen maailmaa oli liki Kennedyjen ajasta muistuttavaa ja toi mieleen myös Martin Luther Kingin. Arizona reagoi pari vuosikymmentä myöhemmin siihen, mitä muualla Yhdysvalloissa ja maailmalla tapahtuu, ja muistuttaa nyt piirikunnan seriffin kuvaamana vihan ilmapiiriltä.
Giddofsin vaalipiiri oli erityisesti Tea Party -liikkeen kohteena ja sen kampanjatoimistoon iskettiin jo aiemmin, Giddofs tunsi olevansa tähtäimessä. Valitettavasti luoti osui pahimmin ja kipeimmin Face of Hope -tyttären sydämeen.
Se luoti tiesi paikkansa, runoili Runeberg Koljonvirran taistelusta Iisalmessa. Tähän se runo ei sovi lainkaan.
Ihmisen puolesta puuhastelijat
Ennen meillä Suomessa puhuttiin “meistä ja muista”, nyt keskitytään yksilöön ja hänen itsehallintaansa ja selviytymiseen, kertoo väittelijä Matilda Hellman. Kun jokainen tuli omalla persoonallaan osaksi uuden mediayhteiskunnan ja sosiaalisten medioitten globaalia maailmaa, tulkinta siirtyi lähiyhteisöltä, kodilta ja koululta, lapselle ja aikuiselle itselleen.
Toki tämä kaikki koskee myös vanhuksiamme. Me jopa raivostumme, kun joku alkaa hoitaa meille kuuluvia asioita puolestamme poliitikkojen tapaan. Juuri tämän vuoksi politiikan arvostus laski romahtaen. Kaikki muu on sen seurausta ja lieveilmiöitä tälle politiikan vastaiselle liikkeelle ja ajalle.
Pääoppositiopuoluetta haukutaan ja se on hakattavana hallitustakin näkyvämmin. SDP:n kannatus on laskenut historiansa pohjalukemiin ja puolue saa “hyviä” ohjeita joka suunnalta medioistamme. Tyypillisiä SDP:n virheitä ovat, STT:n Pekka Pohjolaa lainaten, mielikuvakaupan luonne, joutuminen puolustuskannalle, kilpailu ja markkinayhteiskunnan luonne, joka suosii kokoomusta mutta hyljeksii demareita, uskottavan ohjelman puute ja räksyttäminen, valtiojohtajapuolueen rasite, kaksipäinen johtajuus, oman puoluejohdon moukarointi, naisen tuoma unelmahöttö jne.
Ei se puolue vaan äänestäjä
Ei demareilla ole ongelmaa vaan äänestäjillä. Nämä ongelmat esittelee media ja on mediakratiassa ylivertainen nopeine tutkimuksineen, sekä uusi että vanha media ja yhdessä sosiaalisen median kanssa puolueinstituution ohittaen. Tällainen paradigman muutos on vanhalle puolueelle omituinen.
Puolueinstituution tehtävänä on ratkaista ihmisten ongelmia, ei omiaan. Omien ongelmien esittely kaiken aikaa medioissa vie näytelmään, jossa gallupdemokratia alkaa olla ainut kiinnostava ja puolue joutuu puolustuskannalle. Sellainen asetelma vie aina alamäkeen. Äänestäjät ovat taas osa sitä nettikansaa, jonka kohdalla vanhat puolueinstituutiot ovat epämiellyttäviä ylipäätään ja demarit erityisesti.
Puolueet ovat tulleet aivan liian hitaasti osaksi henkilökohtaista, ihmisen omaa persoonallista viestintää, ja nyt se on liian myöhäistä havaita. Kun demareiden äänestäjät ovat keskimäärin eläkeikäisiä tai sitä lähestyviä, miten uusiutuminen voisi tapahtua joutumatta historiansa vangiksi? Nostamalla eläkeikää pilviin? Kertomalla kuinka 50 - 70 -vuotias on ihan nuori ihmiseksi. Sellaiset toivon kasvot ovat vain kasvojen kohotusta ja naamiona naurettava tulevaisuuden puolueelle.
Tällainen politiikka vieraannuttaa, oma suuri tehtävä on kadonnut jonnekin tavoittamattomiin. Jos jotain kiinnostavaa olisi, sen nappaisivat nopeammat. Jos tutkija tekee löydöksen, se varastetaan reaaliaikaisesti ja tuhansien toimesta miljoonien tutkijoiden maailmassa. Siitä on oltava hyvillään, ajatus leviää ja voi hyvin, Google kertoo sen kehityksen päivittäin. Sosiaaliset verkostot ja sosiaalinen media, sen analysointitavat, vaikutuksen turuilla ja toreilla.
Gonzo uutisena
Kun maailmalla tippuu muutama lintu, mediat nostavat siitä metelin, mutta vaikenevat kuinka samaan aikaan joka päivä katoaa kokonaisia lajeja sukupuuttoon. Valtavista aineistoista media poimii vain gonzo -journalismin tapaan kaikkein omituisimmat ja esittelee ne osana toimittajan kokemusta, lähiyhteisön kokemaa “miltä maailma näyttää” -elämää tai asiantuntijan kertomana, piilottaen maailmankuvansa sen taakse, sen sijaan että kertoisi tuhansista maapallon kriisipesäkkeitä tai miljoonista aseen käyttäjistä, murhista tai kansanmurhista. Kuka sellaisen keskellä kestäisi? Posttraumaattinen stressi on vakava tauti.
Jos jokin asia tapahtuu Suomessa kerran tuhannessa vuodessa, se kohtaa tuhat kertaa suurempaa populaatiomassaa joka vuosi, ja on meille käsittämättömänä vieras uutisenakin. Sama koskee vielä suurempia eläinpopulaatioita, lintuja ja kaloja. Globalisaatio ja uusi mediayhteiskuntamme vain tuo niitä meille nähtäviksi ja koettaviksi. Jopa pyrkien olemaan tässä reaaliaikaisia.
Niihin ei pidä reagoida herkimpien ja tarttua aseeseen, pelätä maailmanloppua, valvoa öitään ilman apua, saati joutua manipuloivan kiusaajan kynsiin. Asetta kantava ihminen on aina arveluttava, siinä missä alkoholismi nuoren ihmisen, tai kiusaaminen kenen tahansa tavaramerkkinä. Kiusaaja joutuu aikuisena kokemaan painajaiset, joita kiusatulleen aiheutti. Ei toki vain kiusattu, joka kantaa näitä traumoja läpi elämänsä hänkin. Hän voi sentään hakea apua joutumatta kokemaan siinäkin häpeää. Hänellä on sentään toivon kipinä toisin kuin kiusaajalla.
Ei sellaista pidä edes yrittää esitellä uutena ideana tai innovaationa, joka ei liity omaan kulttuuriin ja kieleemme, omaan maailmankuvaamme. Siihen ei löydy edes oikeita symboleja ja kulttuuria sen sisällön avaamiseksi. Jos sellainen alkaa lähestyä, sitä ei voi avata demaripuolue kansallisena liikkeenämme. Ja ensin olisi pyydettävä anteeksi aiemmin tehtyjä virheitä, ja se on mahdoton tehtävä vanhoille puolueillemme.
Puolueinstituutio on tähän tehtävään liian hidas ja konservatiivinen, eikä meillä ole erikseen puoluetta uusien innovaatioiden avaamiseksi. Innovaatio ei ole kansanliike vaan muutaman promillen kokema ilmiö. Innovaatioyhteiskunta käsitteenä on omituinen kummajainen ja tapa suojautua innovaatioilta. Innovaatiota tavoitellessasi “sen saat mitä pakenet” ja lopputulos on käänteinen, konservatiivinen taantuma.
Kuusikymppiset twittaajat
Kun julkishallinnon asiat nousevat esille netissä, niiden sisältö ei kosketa ensimmäisenä eläkeikäistä twittaajaa, Facebook -kasvoja tai nopeita kommentteja Arizonan suunnalta. Kun vastapuolena on media, joka on muuttunut sosiaaliseksi ja yhteisölliseksi, keskiössä sähköinen osaaminen, yksilöä korostavaksi ja myös osaavaksi, jossa työ ja sen merkitys ei olekaan enää SDP:n vanhoissa arvoissa vaan vallan muualla ja jopa ihmisten pakonomaiset riippuvuudet kaukana puolueen takavuosien ohjelmasta, saati Forssan kokouksesta, sen on mahdoton muuttua joutumatta polaroituvan yhteiskunnan väärälle puolelle vedenjakajaa.
Tässä prosessissa yksi Jungner ei kesää tee vaikka ymmärtäisi kuinka hyvin mistä on kysymys. SDP antaa kasvot takavuosien “miltä me näytämme” -maailmalle, kun sellaista ei oikeasti enää ole, brändien aika on takana kansallisena ohjelmana , SDP:n suurena projektina hyvinvointiyhteiskunnasta. Politiikan vastaisuus osuu juuri demareihin.
Toki sama koskee takavuosien maalaisliittoa, ei toki keskustaa, siinä missä kokoomusta pelkona ajautua paikallisen palinin käsiin retorisena taitajana ja taitavana polarisoijana. Kun kaikki haluavat olla muodikkaasti populisteja, vain sen aidoin edustaja Timo Soini voi kerätä ääniä silloin, kun kaikki mikä liikkuu on populistista pulinaa, oli se ansaittua kritiikkiä tai uutta hakevaa idealismia. Tavoiteltaessa toivon kasvoja, luoti osuu omaan jalkaan.
Hänen syntymä ennakoi surullisella tavalla väkivaltaista kuolemaa.
Loughneria on esitelty psykopaattina, häiriintyneenä ihmisenä, jolle ei olisi tullut antaa asetta. Jokainen ihminen, joka kanta asetta, on asetta kantamattoman kokemana pelottava, oli kohde ihminen tai mikä tahansa luontokappale ympäristössämme.
Ronald Reganin murhaa yrittänyt halusi tehdä sillä vaikutuksen erityisesti ihailemaansa filmitähti Jodie Fosteriin. Loughner katsoi hallituksen yrittävän aivopestä ihmisiä, manipuloida heitä, toimittaja Tuomas Niskakankaan kirjoituksessa (HS 10.1).
Pahan kierrättäjät
Helsingin Sanomien elämää käsittelevän osan näkyvin huomio on tänään kohdistettu kiusaamiseen. Toimittaja Viivi Virtasen kokoama aineisto on aikuisten kokemuksista kiusaajina. Lapsena muita kiusanneet ymmärtävät tekonsa aikuisina ja osaavat sitä katua. Anteeksipyyntö kiusatuilta olisi jo suomalaisille mahdoton tehtävä. Katumus kuoleman jälkeen ja ilman anteeksiantoa on turha. Siinä ei ole mukana toivon kasvoa tai kipinää.
Kirjoituksen kootut syyt kiusaamiseen ovat niitä tavallisia. Kateus, huomion hankinta, halu manipuloida ja olla porukan keskipiste, saada palautetta ja huomiota, porukan älyttömyydet, järjestelmä, jossa joku oli potkittavana, kotona saatu huomio uhrien vanhempien soitellessa, uhrien poikkeavuus, ärsyttävät piirteet, ronski kasvatus ja huumori kotona, ujokin nousi hierarkiassa uskaltamalla letkautella kiusatulle. Siinä suomalainen paha on pantu kiertämään sukupolvelta seuraavalle.
Naurusnaamainen väliamerikkalainen
Brittijärjestö New Economic Foundation onnellisuuslistalla olemme sijaluvulla 59. Meidän sijalukua laskee etenkin suuri ekologinen jalanjälkemme, mutta myös tapamme toimia koneitten lailla ihmisten maailmassa. Ei ole aikaa rauhoittua perheen ja ystävien kanssa, elämme “sitten kun” -elämää ja murehdimme koko ajan. Ei ole aikaa ihmisille, joista välitämme. Koulukiusatut ja suomalaiset laukaukset kouluissa ovat osa tätä toivon kasvojen suomalaista muistijälkeä.
Emme osaa nauttia siitä, jonka olemme saavuttaneet. Joku kertoo vievänsä sen meiltä pois, ilkeilee. Kiusaa se on pienikin kiusa. Facebook kiusaajia on viety muutama käräjille. Netissä kielen käyttömme on törkeää, jatkuvaa halventamista ja pilkkaa. Tutkijana sellaisen seuraaminen pilaa koko päivän. Monelle työpaikka ja sen kiusaajat on jo niin arkea, ettei siihen jaksa reagoida. “Face of Hope” on kuollut jo matkalla ja harva uskaltaa tarttua aseisiin. Näin kertoi Helsingin yliopiston rehtori takavuosina kestämistään työpaikalla sodan käyneenä ihmisenä. Eivät kuulemma sentään uskalla tarttua aseisiin. Arizona on eri asia, ja suomalainen peruskoulu. Rehtori oli väärässä.
Positiivisuus ei ole suomalainen ominaisuus. Onnellisimmat ihmiset löytyvät Costa Ricasta, Dominikaanisesta tasavallasta ja Jamaikalta. He osaavat nautti siitä, mitä heillä on, ovat vähään tyytyväisiä, suunnittelevat vähemmän, elävät enemmän.
Ei saa syntyä niin totista paikkaa, etteikö siitä hymyssä suin selviä ja naurusnaamainen suomalainen on harvinainen kaamosajan hangissa. Rentouttava pilailu on takavuosien savolainen lahja maailmalle, kadonnutta kansanperinnettä sekin. Sen olisi suonut jäävän osaksi sosiaalista muistiamme ja addiktioksi, riippuvuudeksi osana geenejämme.
Uudet addiktiot
Tutkija Matilda Hellman väitteli juuri aiheenaan hallitsematon riippuvuus, addiktio, joka voi yllättää ja vie mennessään. Aineistona tutkija käyttää addiktioaiheisia kirjoituksia Helsingin Sanomissa, internetissä, tabloidilehdissä ja blogeissa. Ihminen voi olla riippuvainen liki mistä tahansa alkaen liikunnasta, tietystä ruuasta, juomasta, netistä, kännykästä, medioista, työstä, musiikista ja alkaa kärsiä, kun on hetkenkin ilman huumettaan.
Nykyisin riippuvuusilmiötä lähestytään toisin kuin aiemmin, henkilökohtaisemmin. Sosiaaliset mediat ovat tulvillaan ilmiöitä, kuten mediamaailmamme yleensäkin, mutta tapa, jolla ne toimivat on reaaliaikainen ja kohtaa meidät hyvin koskettavasti ja vahvojen tunteitten tasolla.
Etenkin iäkkäämmälle ihmiselle kirjoitettu sana, kirje, netin viesti kirjoitettuna on koskettavampi dokumentti kuin puhuttu ja kasvokkain viestitetty. Jopa terapiaa suunnitellaan annettavaksi jatkossa yhä enemmän netin välityksellä ja koskien etenkin masennusta ja sosiaalisia pelkojamme, mutta myös itsetuhoiseen käyttäytymiseen tällainen terapia auttaa (HS 10.1).
Koukuttava aikamme
Kun addiktiot, koukuttavat riippuvuudet, liittyvät välittömään ja reaaliaikaiseen tapahtumaan, ne muistuttavat alkoholismia tai päihteitten käyttöä, jossa välitön tyydytys ja dopamiiniruiske ovat tärkeämpiä kuin pohdinta sosiaalisista tai terveydellisistä ongelmistamme.
Kun kaikki muuttui kvartaaliyhteiskunnassa kilpailuksi, siinä nopean edun tavoitteluksi, myös ihmisestä tehtiin osa tavarayhteiskunnan hyödykkeitä. Emotionaaliset tunteemme ovat kaupan ja puhumme avoimesti ihmissuhde- ja rakkausmarkkinoista. Tällöin vahvuutena on mahdollisuus katsoa idolia ja koukkuun jäänyttä julkkista moralisoiden tyyliin, olen tavis mutta hallitsen sentään kehoni ja elämäni, pohtii Matilda Hellman aihettaan (HS 10.1). Moni idoli kun on jäänyt juuri päihteitten koukkuun.
Kun tietokonepelejä pelaava on kiinni koko ajan reaaliajassa, aikakäsitys muuttuu ilman globaalia nettiäkin. Tällainen lapsi on levoton luokassa, jossa koulutus tähtää tulevaan eikä nykyhetken palkitsevaan addiktioon, riippuvuuteen.
Kun yliopistossa ja koulutuksessa unohdetaan pitkän aikavälin tavoitteet, koulutuksen ja tutkimuksen tarpeet luoda tulevaisuutta, antaa pohja yksilön ja kansakunnan kasvulle tulevaisuudessa, syntyy varmasti vaurioita. Kun koulutus, tutkimus ja sivistys koetaan vain sosiaalisena etuutena, osana sosiaalipolitiikkaa, syntyy vääristymiä.
Laukaus “Face of Hope” -sydämeen
Vielä hetki takaperin korkeakoulutuksen ja tutkimuksen rahoitus oli sijoitus tulevaisuuteen, ei tukiainen, kirjoittavat Jussi Nissilä ja Ilmari Nokkonen Lontoon-instituutistamme (HS 10.1). Maksujen käyttöönotto on isku ajatukselle, jossa korkeakoulu on kaikille kuuluva oikeus.
Britannian jäljet pelottava ja mallien haku Yhdysvalloista on polarisoituneen yhteiskunnan malli. Siinä Arizona poikkeaa oleellisesti niistä alueista Yhdysvalloissa, jossa päätökset pääsääntöisesti tehdään ruuhkautuneissa keskuksissa ja Washingtonissa. Meillä lähestytään tätä käytäntöä pelottavasti.
Ei vain henkisesti sairaat, vaan kaikki ihmiset ovat alttiita kiihkoilulle ja addiktioille. Yhdysvaltain Missisipin alueet ja Meksikon raja ovat syvän lännen alueita. Kiväärin latausäänet ku klux klan kuuluvat siellä vielä elämään toisin kuin itärannikolla. Presidentti Barack Obama ja hänen ajamansa politiikka koetaan hyvin eri tavoin eri puolilla laajaa valtiota.
Palinin tapa kärjistää Tea Party -liikkeen maailmaa oli liki Kennedyjen ajasta muistuttavaa ja toi mieleen myös Martin Luther Kingin. Arizona reagoi pari vuosikymmentä myöhemmin siihen, mitä muualla Yhdysvalloissa ja maailmalla tapahtuu, ja muistuttaa nyt piirikunnan seriffin kuvaamana vihan ilmapiiriltä.
Giddofsin vaalipiiri oli erityisesti Tea Party -liikkeen kohteena ja sen kampanjatoimistoon iskettiin jo aiemmin, Giddofs tunsi olevansa tähtäimessä. Valitettavasti luoti osui pahimmin ja kipeimmin Face of Hope -tyttären sydämeen.
Se luoti tiesi paikkansa, runoili Runeberg Koljonvirran taistelusta Iisalmessa. Tähän se runo ei sovi lainkaan.
Ihmisen puolesta puuhastelijat
Ennen meillä Suomessa puhuttiin “meistä ja muista”, nyt keskitytään yksilöön ja hänen itsehallintaansa ja selviytymiseen, kertoo väittelijä Matilda Hellman. Kun jokainen tuli omalla persoonallaan osaksi uuden mediayhteiskunnan ja sosiaalisten medioitten globaalia maailmaa, tulkinta siirtyi lähiyhteisöltä, kodilta ja koululta, lapselle ja aikuiselle itselleen.
Toki tämä kaikki koskee myös vanhuksiamme. Me jopa raivostumme, kun joku alkaa hoitaa meille kuuluvia asioita puolestamme poliitikkojen tapaan. Juuri tämän vuoksi politiikan arvostus laski romahtaen. Kaikki muu on sen seurausta ja lieveilmiöitä tälle politiikan vastaiselle liikkeelle ja ajalle.
Pääoppositiopuoluetta haukutaan ja se on hakattavana hallitustakin näkyvämmin. SDP:n kannatus on laskenut historiansa pohjalukemiin ja puolue saa “hyviä” ohjeita joka suunnalta medioistamme. Tyypillisiä SDP:n virheitä ovat, STT:n Pekka Pohjolaa lainaten, mielikuvakaupan luonne, joutuminen puolustuskannalle, kilpailu ja markkinayhteiskunnan luonne, joka suosii kokoomusta mutta hyljeksii demareita, uskottavan ohjelman puute ja räksyttäminen, valtiojohtajapuolueen rasite, kaksipäinen johtajuus, oman puoluejohdon moukarointi, naisen tuoma unelmahöttö jne.
Ei se puolue vaan äänestäjä
Ei demareilla ole ongelmaa vaan äänestäjillä. Nämä ongelmat esittelee media ja on mediakratiassa ylivertainen nopeine tutkimuksineen, sekä uusi että vanha media ja yhdessä sosiaalisen median kanssa puolueinstituution ohittaen. Tällainen paradigman muutos on vanhalle puolueelle omituinen.
Puolueinstituution tehtävänä on ratkaista ihmisten ongelmia, ei omiaan. Omien ongelmien esittely kaiken aikaa medioissa vie näytelmään, jossa gallupdemokratia alkaa olla ainut kiinnostava ja puolue joutuu puolustuskannalle. Sellainen asetelma vie aina alamäkeen. Äänestäjät ovat taas osa sitä nettikansaa, jonka kohdalla vanhat puolueinstituutiot ovat epämiellyttäviä ylipäätään ja demarit erityisesti.
Puolueet ovat tulleet aivan liian hitaasti osaksi henkilökohtaista, ihmisen omaa persoonallista viestintää, ja nyt se on liian myöhäistä havaita. Kun demareiden äänestäjät ovat keskimäärin eläkeikäisiä tai sitä lähestyviä, miten uusiutuminen voisi tapahtua joutumatta historiansa vangiksi? Nostamalla eläkeikää pilviin? Kertomalla kuinka 50 - 70 -vuotias on ihan nuori ihmiseksi. Sellaiset toivon kasvot ovat vain kasvojen kohotusta ja naamiona naurettava tulevaisuuden puolueelle.
Tällainen politiikka vieraannuttaa, oma suuri tehtävä on kadonnut jonnekin tavoittamattomiin. Jos jotain kiinnostavaa olisi, sen nappaisivat nopeammat. Jos tutkija tekee löydöksen, se varastetaan reaaliaikaisesti ja tuhansien toimesta miljoonien tutkijoiden maailmassa. Siitä on oltava hyvillään, ajatus leviää ja voi hyvin, Google kertoo sen kehityksen päivittäin. Sosiaaliset verkostot ja sosiaalinen media, sen analysointitavat, vaikutuksen turuilla ja toreilla.
Gonzo uutisena
Kun maailmalla tippuu muutama lintu, mediat nostavat siitä metelin, mutta vaikenevat kuinka samaan aikaan joka päivä katoaa kokonaisia lajeja sukupuuttoon. Valtavista aineistoista media poimii vain gonzo -journalismin tapaan kaikkein omituisimmat ja esittelee ne osana toimittajan kokemusta, lähiyhteisön kokemaa “miltä maailma näyttää” -elämää tai asiantuntijan kertomana, piilottaen maailmankuvansa sen taakse, sen sijaan että kertoisi tuhansista maapallon kriisipesäkkeitä tai miljoonista aseen käyttäjistä, murhista tai kansanmurhista. Kuka sellaisen keskellä kestäisi? Posttraumaattinen stressi on vakava tauti.
Jos jokin asia tapahtuu Suomessa kerran tuhannessa vuodessa, se kohtaa tuhat kertaa suurempaa populaatiomassaa joka vuosi, ja on meille käsittämättömänä vieras uutisenakin. Sama koskee vielä suurempia eläinpopulaatioita, lintuja ja kaloja. Globalisaatio ja uusi mediayhteiskuntamme vain tuo niitä meille nähtäviksi ja koettaviksi. Jopa pyrkien olemaan tässä reaaliaikaisia.
Niihin ei pidä reagoida herkimpien ja tarttua aseeseen, pelätä maailmanloppua, valvoa öitään ilman apua, saati joutua manipuloivan kiusaajan kynsiin. Asetta kantava ihminen on aina arveluttava, siinä missä alkoholismi nuoren ihmisen, tai kiusaaminen kenen tahansa tavaramerkkinä. Kiusaaja joutuu aikuisena kokemaan painajaiset, joita kiusatulleen aiheutti. Ei toki vain kiusattu, joka kantaa näitä traumoja läpi elämänsä hänkin. Hän voi sentään hakea apua joutumatta kokemaan siinäkin häpeää. Hänellä on sentään toivon kipinä toisin kuin kiusaajalla.
Ei sellaista pidä edes yrittää esitellä uutena ideana tai innovaationa, joka ei liity omaan kulttuuriin ja kieleemme, omaan maailmankuvaamme. Siihen ei löydy edes oikeita symboleja ja kulttuuria sen sisällön avaamiseksi. Jos sellainen alkaa lähestyä, sitä ei voi avata demaripuolue kansallisena liikkeenämme. Ja ensin olisi pyydettävä anteeksi aiemmin tehtyjä virheitä, ja se on mahdoton tehtävä vanhoille puolueillemme.
Puolueinstituutio on tähän tehtävään liian hidas ja konservatiivinen, eikä meillä ole erikseen puoluetta uusien innovaatioiden avaamiseksi. Innovaatio ei ole kansanliike vaan muutaman promillen kokema ilmiö. Innovaatioyhteiskunta käsitteenä on omituinen kummajainen ja tapa suojautua innovaatioilta. Innovaatiota tavoitellessasi “sen saat mitä pakenet” ja lopputulos on käänteinen, konservatiivinen taantuma.
Kuusikymppiset twittaajat
Kun julkishallinnon asiat nousevat esille netissä, niiden sisältö ei kosketa ensimmäisenä eläkeikäistä twittaajaa, Facebook -kasvoja tai nopeita kommentteja Arizonan suunnalta. Kun vastapuolena on media, joka on muuttunut sosiaaliseksi ja yhteisölliseksi, keskiössä sähköinen osaaminen, yksilöä korostavaksi ja myös osaavaksi, jossa työ ja sen merkitys ei olekaan enää SDP:n vanhoissa arvoissa vaan vallan muualla ja jopa ihmisten pakonomaiset riippuvuudet kaukana puolueen takavuosien ohjelmasta, saati Forssan kokouksesta, sen on mahdoton muuttua joutumatta polaroituvan yhteiskunnan väärälle puolelle vedenjakajaa.
Tässä prosessissa yksi Jungner ei kesää tee vaikka ymmärtäisi kuinka hyvin mistä on kysymys. SDP antaa kasvot takavuosien “miltä me näytämme” -maailmalle, kun sellaista ei oikeasti enää ole, brändien aika on takana kansallisena ohjelmana , SDP:n suurena projektina hyvinvointiyhteiskunnasta. Politiikan vastaisuus osuu juuri demareihin.
Toki sama koskee takavuosien maalaisliittoa, ei toki keskustaa, siinä missä kokoomusta pelkona ajautua paikallisen palinin käsiin retorisena taitajana ja taitavana polarisoijana. Kun kaikki haluavat olla muodikkaasti populisteja, vain sen aidoin edustaja Timo Soini voi kerätä ääniä silloin, kun kaikki mikä liikkuu on populistista pulinaa, oli se ansaittua kritiikkiä tai uutta hakevaa idealismia. Tavoiteltaessa toivon kasvoja, luoti osuu omaan jalkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)