Euroopan mestari

Jossain Espanjassa, ehkä Barcelonassa, kisaillaan parhaillaan maanosamme mestaruuksista yleisurheilussa. Muistan seuranneeni ensimmäisiä tällaisia kisoja 1960-luvun puolella ja silloin kisailtiin mahdollisesti Budapestissa. Suomalaisten odotukset olivat korkealla ja tuloksena oli pari pistesijaa. Vasta seuraava vuosikymmen toi mukanaan Helsingin kisat ja Juha Väätäisen, “Julman Juhan”, sekä sen jälkeen kultaisen vuosikymmenen monet menestyksekkäät arvokisat ja myöhemmin doping -skandaalit niitä selittämässä.

Onko mestari ensinkään?

Kuuden päivän aikana mestaruuden saa Euroopassa monessa lajissa tuloksella, joka ei ole juurikaan kummoisempi kuin 1970-luvun tulostaso maailmalla. Tuolloin pituutta hypättiin Meksikossa liki 9 metriä, korkeutta kuubalainen 240, moukari lensi sekin lähelle 90 metrin viivaa venäläisten kourasta. Naiset olivat miehiäkin vahvempia noina aikoina. Kun sukupolet eivät juurikaan eronneet toisistaan, niiden vihkimisessä ei tarvinnut kinastella.

Eurooppalainen pikajuoksija Barcelonassa ei näyttäisi pääsevän nykytuloksillaan olympialaisissa juurikaan välieriä pidemmälle ja moukarinheittäjä jää kymmenen metriä takavuosien venäläisten hirmuheitoista. Mailerit ja varttimailerit, kestävyysmatkojen juoksijamme Euroopassa jäävät useamman kierroksen afrikkalaisista kilpailijoistaan.

Euroopan mestarin arvo on kokenut, maailmalla sitä mitaten ja muiden silmissä puntaroiden Pekingissä, Sao Paulossa tai Karibian saarilla, Afrikan savanneilla, romahduksen. Lehterit Barcelonan stadionilla ovat tyhjänä ja enemmän seurataan jopa paikallista härkien juoksutusta jalkapallosta puhumattakaan, katukuvassa ei näy kisoista kertovia turistilaumoja, ei edes juopuneita suomalaisia härkien joukossa.

Brittien imperiumi

Kun britit uhkaavat jäädä Helsingissä pidettävistä vuoden 2012 kisoista pois myöhemmin kilpailtavien olympialaistensa vuoksi, sillä ei ole juurikaan perusteltua syytä ajatellen olympialaisten juoksumatkojen mitaleja ja niiden metsästystä. Jos joku britti on mukana mitaleja kahmimassa olympialaisten juoksumatkoilla, se olisi jo liki sensaatio siinä missä suomalainen jalkapallo maailman huipulla kiusaamassa jättiseurojen menestystä.

Moni lordi brittien ylähuneessa näkee vielä oman maansa imperiumina, jossa aurinko ei laske ja menetysnälkä syntyy väärässä ajassa eläen. Varmaankin näin on myös monen kohdalla Venäjällä. Suomalaiset alkavat jo asettua promillerajoihinsa. Käsite on tullut tutuksi ja sitä on alettu kunnioittaa ikään kuin luonnon antamana ohjeena, lakina jota uhmaaminen tuo vain vaikeuksia kohtuuden ihmiselle.

Suomalainen menestyy tänään maanosamme kisoissa liki samalla tavalla kuin 1960-luvulla saimme oppia. On oltava tyytyväinen, jos alkukilpailussa tekee kesän parhaansa ja karsiutuu kunnialla. Se, etteivät eurooppalaiset menesty näillä tuloksilla maailmalla, on jo paljon huolestuttavampi ilmiönä. Meitä on sentään liki 700 miljoonaa ja 50 valtiota Uralilta saakka laskien. Kun yönmusta afrikkalainen nainen juoksi peninkulmalla Turkin edustajana kierroksella ohi kanssasisarensa, se oli eurooppalaiseksi suoritukseksi ehkä komein näissä kisoissa. Hänessä on ainesta myös olympiaedustajaksemme ja ymmärrämme sellaista maahanmuuttajaa mekin.

Euroopan fyysinen, henkinen ja taloudellinen lama

Onko Eurooppa todellakin niin fyysisessä, henkisessä kuin taloudellisessa ja sosiaalisessa, kulttuurisessa lamassa? Onko tämä aika jotenkin meille epäedullinen ja muistetaanko uuden vuosituhannen alku juuri Euroopan syvän laman aikana? Menevätkö suuret massat Aasiassa, sen monissa valtaisissa talouksissa, Väli-Amerikassa ja Etelä-Amerikassa, meidän ohi ja kauanko näin on jo jatkunut? Onko koko taloutemme ja sen rakenteet jotenkin virheellisiä, imperiumin aikana rakennettuja muiden tiedoilla, toimesta, luonnonvaroilla ja nyt uimme syvällä suossa?

Eurooppa ei todellakaan ole enää se vanha maanosa, tieteen, taiteen ja kulttuurin lähde, josta opimme sen tunnistamaan 1900-luvun sotien jälkeen ja niiden globaalina syynä, sotainen manner ja 1800-luvun uuden kulttuurin rakentaja. Jouduimmeko pettymään siihen jo edellisen vuosisadan puolella? Onko Euroopan mestari ikään kuin takavuosien sotasankari Vietnamista jenkkien kokemana, halveksittu sankari?

Eurooppa ei näyttäisi olevan se Eurooppa, jollaisena opimme sen tuntemaan keksiaikana ja pian sen jälkeen monien uusien valtioiden itsenäistyessä ja vallankumousten vuosina, uusien suurten ideoiden ja ideologioiden syntyessä ja maailman jakautuessa eurooppalaisten kulttuurien kesken. Euroopan mestari ei olekaan enää uskottava mestari muiden mestareiden rinnalla.

Eurooppa ei näyttäisi olevan se Eurooppa, joka rakensi länsimaista kulttuuria, oli muuttamassa koko maailmaa näköisekseen, ja sen kielet ja kulttuurit tulivat vastaan kaikilla mantereillamme, muuttivat jo vuosituhansia takaperin arjalaisten mukana niin Pakistanin kuin Intian tulevaa elämää, Kiinan tapaa sulkea rajansa vihamielisiltä paimentolaisilta. Millainen on mestari, jolta suljetaan jopa aikansa sivistyneen maailman rajat?

Mihin katosi Eurooppa ja sen vahvuudet?

Mihin Eurooppa kadotti unioninsa myötä globaalin herruutensa, onko nyt syntynyt lama seurausta tästä pitkästä kehityksestä ja sen tuloksista? Onko menestys Euroopassa ja sen kisat ikään kuin esikisat olympialaisille ja Euroopassa menestymistä ei lasketa muuksi kuin ehkä dismeriitiksi?

Onko eurooppalainen urheilija hieman samassa asemassa kuin kreikkalainen ja välimereinen talous tai suomalainen kisoihin osallistuja, jolle riittää kauden parhaan tuloksen saavuttaminen, se että pankki on näennäisesti kunnossa eurooppalaisten itse sitä omin mittarein näin tulkitessa ja vakuutellessa muille euronsa vahvuutta?

Onko saksalainen perusteellisuus ja huolellisuus pelkkä myytti siinä missä suomalainen sisu tai ranskalainen luova innovatiivisuus, italialainen Po-joen laakson viini väljähtynyttä tai ylikäynyttä, ranskalaisten rypäleiden tisleet turhaa ylellisyyttä humalhakuisessa juomakulttuurissa? Mihin me tarvitsemme sveitsiläistä kelloa ja juustoja, joiden jäljittelijöitä on enemmän kuin Nokian kyky rakentaa helppokäyttöinen älypuhelin amerikkalaisten eläkeläisten huviksi tai lasten leikkeihin?

Missä helleenisen ajan jatkajat?

Onko eurooppalainen tiede ja kulttuuri, suuria maailman filosofioita synnyttänyt sosiaalinen innovointi pysähtynyt, sosialismin tappio vienyt hautaan myös liberalismin ja kapitalismi joutunut pysyvään kriisiin? Jos emme ole vastaus näihin nyt Euroopassa ja sen ulkopuolella esitettäviin kysymyksiin, olemme osa tätä yhteistä ongelmaamme.

Näkyykö kaikki tämä juuri ensimmäisenä eurooppalaisessa urheilussa, yksilöiden keskinäisessä kisailussa, ei jalkapallossa. Jalkapallo on lopultakin muualta meille tuotu laji, eikä se edusta eurooppalaista kilvoittelua, ei kerro totuutta kulttuurimme kuvastajana missä menemme ja kuinka syvä lamamme oikeasti on.

Se on voitava mitata sentein ja sekunnein, ihmisen sietokyvyn rajoilla ja yksilön suorituskyvyn mittana. Sellaisen mittaamiseen ei sovi nahkakuula, jonka potkiminen maaliin on sattuman summaa ja menestys tuomarin kädessä olevan pillin vihellyksen arvoinen asia.

Mittarin on oltava objektiivisen, kenen tahansa oivallettava ja kiistaton mustan miehen tai naisen kiitäessä ohi omien nuorten sankareittemme ja lajeissa, jotka itse kehitimme ja hyväksyimme Kreikassa eurosentrisen maailmamme mittapuuksi.

Sopeudu tai kuole

Sen kilpailun ja kilvoittelun, eurooppalaisen aatteellisen ajattelun tulosta, on tämä kesä, kaikkien aikojen lämpimin yhtäjaksoinen suvi, liki 40 astetta lähestyvä helle ulottuen kaukaa Aasiasta läpi Euroopan ja jatkuen lämmittäen merivettä jälleen kerran ohittaen vuoden takaisen globaalin ennätyksemme. Näin ennätystehtailumme jatkuu ja näyttäisi vain ilmastomuutoksena kiihtyvän.

Meitä on 7000 miljoonaa, kun vielä menestyksemme vuosina meitä oli vain alle 200 miljoonaa, joista eurooppalaisia suurten valloitustemme aikana noin kolmannes.

Laskukauden alkaessa, 1960-luvulla, lukumäärämme oli alkanut eksponentiaalisesti kasvaa jo toista vuosisataa, vaikka eurooppalaisten lukumäärän kasvu olikin jo pysähtymässä. Henkiin jäävien lasten osuus oli yhä useammin ensimmäisen ja toisen lapsen kohtalo tai onni, kaitselmus, ei karsiutuminen yli kymmenen lapsijoukon suuresta laumasta, kuten aiemmin oli ollut tapana ja darwinismin evoluution armotonta tuotetta lajin kehityksessä. Samalla kun eurooppalaisten suhteellinen osuus alkoi vähetä ja lopulta romahti, sen laatu heikkeni.

Vähäinen Aasian niemimaa

Tänään meitä on eurooppalaisina noin kymmenen prosenttia koko maapallon väestömäärästä, jos oletamme mantereemme alkavan Uralvuorilta ja siihen kuuluvan 50 valtiota. Länsi-Eurooppa, Euroopan ydin, on vain muutaman prosentin ihmisjoukko, ja koko manner toiseksi pienin Euraasianakin. Vain Oseania on omaa mannertamme vähäisempi.

Tämän vähäisen Aasian niemen kohtalo on ollut, ei niinkään taantua, kuin löytää paikkansa osana muuta globaalia maailmaa ja tehdä parhaansa, kauden paras tulos karsiutuen kunnialla kisoissa, jossa 10 % on ihan hyvä tulos jaetusta maailman hyvinvoinnista, taloudesta ja sen kulttuurista, tieteen ja taiteen osaamisesta, leivästä ja hyvinvointiyhteiskunnan monista tuotteistamme, tavaran ja energian tolkuttomasta kulutuksestamme urhilevan nuorison kilpailuyhteiskunnassa.

Jos se jää alle viiden prosentin, olemme lähellä oman valuuttamme odotettua tasoa, ja promillen alla liikuttaessa puhumme oman kansakuntamme suorituskyvystä ja näkyvyydestä maailman markkinoilla ja sen medioitten, vanhojen ja uusien, internetin yhteisöllisten medioitten maailmassa. Siihen on hyvä tyytyä eikä pyrki sen tuplaamiseen, jollaisena se olisi edelleen yhtä näkymätön, mutta vaatisi meiltä 16 tunnin työpäiviä ja eläkeiän nostamista 120 vuoteen. Sellainen ei ole viisasta urheilua ja kisoihin valmentautumista joutumatta doupatuksi tai ylikuntoon.

Naamakirjassa visertämässä

“Olin juuri päättämässä naamakirjani sisällönjakopalvelua kun verkkoyhteisön asiasanapilvestä iski salamana yhteisöpalvelun sirkutin. Vastasin sirkuttaen, livertäen ja visertäen kirjoittaen alustalle lyhyitä viestejäni sulkien samalla naamakirjani blogiavaruudessa ja siirryin asiasanapilveen“.

Tiedekielen sanastoa

Helsingin Sanomissa (26.7) toimittaja Ville Eloranta on huolissaan kotimaisten kielten asemasta tieteessä ja haluaisi tieteen kielen palaavan takaisin maan pinnalle, lähemmäs kansakunnan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suosittelemia käsitteitä. Suomen kielen asema on turvattava, vaikka tieteen sanasto, ja myös arkikielemme, sisältävät yhä enemmän muista kielistä, etenkin englannista, lainattuja sanoja. Joskus niitä on pakko käyttää, kun suomalaista vastinetta ei tahdo löytyä, kertoo Eloranta toisaalla.

Tutkimustuloksista on kyettävä toki kertomaan ymmärrettävästi ja suomen kielen säilyminen ja rikastuttaminen on hyvä asia myös medioitten, sosiaalisen tai yhteisömedian monikansallisessa kielessämme. Sen merkitys on erityisen suuri silloin, kun kyseessä on tieteen popularisointi ja kerronta tavalla, jossa oman kielen rikastuttaminen on osa laajojen kansankerrosten kykyä ottaa viesti vastaan ja käyttää sitä arkiaskareissaan, yrittämisessä, innovaatioiden rakentelussa ja niiden hyväksikäytössä, innovaation ja tiedon leviämisessä (diffuusio). Tiede ei voi, eikä saa sulkeutua oman munkkilatinansa kanssa ulos yleiskielestä, sen oma tiedemedia ei saa olla ulkona yhteisöllisten medioitten käyttämästä “Wikipedia” -kielestä.

Kun näitä kaiken kansan ensyklopedioita kootaan, tiede on siinä koko ajan mukana ja olettaisin, että tieteen sanasto ja kieli on pikemminkin tullut lähemmäs yleiskieltä kuin päin vastoin. Tieteellä ei ole kerta kaikkiaan varaa jäädä omaksi saarekkeekseen innovaatioyhteiskunnan ulkopuolisena kummajaisena. Näin olen täysin eri mieltä Ville Elorannan kanssa siitä kehityksestä, joka koskee tutkimusta ja sen asemaa osana kansakunnan yleiskieltä ja sen käyttöä, kielen rakennetta ja tieteen asemaa jopa sen kärkiosaajana ja kehittäjänä. Eivät humanistit, kielitieteilijät, ole niin kovin kaukana tieteen tekijöinä muista tiedeyhteisön jäsenistä, päinvastoin.

Yleiskieli muuttuu sekin

Sama kehitys koskee yleiskieltä ja sen valvojia, portinvartijoita siellä. Sen kieli ei saa vieraantua siitä kielestä, jossa kieli muuttuu uusien symboli-innovaatioiden kautta, ja usein sanat ovat silloin etenkin nuorille tunnesanoja, osa lapsuuden kasvuympäristöä. Siinä kielessä vaikkapa internet on "netti" sekä facebook on jo yleistynyt osaksi yli puolen miljardin ihmisen yhteistä käsitteistöä kulttuurista ja kielialueesta riippumatta. Jos joku on jäänyt käsitteistön ulkopuolelle, kyse on joko ali-innovatiivisesta alueesta, kulttuurista tai ihmisestä, ei kielestä ja sen kriisistä, symboleiden puuttumisesta. Siinä uusien kansallisten "symboleiden" haku on liki koominen ilmiö. Naamakirja voi tulla murresanaksi sellaisille vanhuksille, jotka eivät koskaan Facebookissa edes käyneet.

Facebookin kääntäminen suomeksi “Naamakirjaksi” on puolen miljardin ihmisen yhteisölle, erityisesti vuosikymmenen aikana siellä aktiivisesti toimineille lapsille ja nuorille, täysin käsittämätön ja koomiseltahan se kuulostaa toki aikuisenkin kokemana. Naamakirja kun on jotain ihan muuta kuin Facebook ja twittaaminen sekin ihan muuta kuin sirkuttamista, verkkoyhteisön kanssa visertäen, käyttäen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suosituksia.

Jos ilmiö olisi suomalainen, Suomessa syntynyt, se olisikin luonnollisesti “Naamakirja” siinä missä “sauna” on ihan luonnollinen suomalainen osa kulttuuria ja leviten käsitteenä myös muille kielialueille. Olkoonkin ettei saunakaan ole suomalainen keksintö.

Suora lainaus parempi kuin huono vastine tai väärä käännös

Totta on myös se Elorannan väite, ettei kansanomaistaminen paljon siitä parane, jos “divergence” käännetään suomen kielessä “divergenssiksi“, olkoonkin että vaikkapa televisio ja internet tai “netti” ovat ihan hyviä ja kieleen istuneita käännöksiä siinä missä diversiteetti (divercity), ekologia (ecology) ja ekonomia (economy). Tosin suora lainaus olisi kielen huoltajalle helpompaa kuin niiden murteelliset väännökset.

Sen sijaan vaikkapa ruotsista käännetty “mustankipeys” tai “-sairaus” mustasukkaisuudeksi on jo selvä käännösvirhe ja niitä on kielessämme runsaasti niin Agricolan kuin Lönnrotin tekemänä, ja ne vaikuttavat jo sanan alkuperäisen merkityksen tunnesisältöön äidinkielenämme lapsena sitä opiskellen.Sairaus on syytä kuvata sairautena, ei sukkana. Lapsen on vaikea tunnekielessään ymmärtää, miksi sukkaa olisi hoidettava vaikka se olisikin väriltään musta. Se näkyy meillä toki myös käyttäytymisessämme aikuisina.

“Computer” tietokoneena on sekin aikanaan vähän arveluttava käännös ja laskukoneena sen asema olisi ollut lähempänä todellisuutta kuin osana mentaaliälyistä koneihmistä, kuten tietokone monen pöydällä näyttäisi usein kiukuttelevan isäntäänsä parempana renkinä ja vallan käyttäjänä. Neutraalimpi “kompuutteri” olisi ollut helpommin käsiteltävä laite myös myöhemmin ikääntyville aikuisille.

“Tietokone” ja sen uusi kieli toi mukanaan sellaista pelkoa, jota näkee vieläkin ikääntyneiden käyttäjien kohdalla uuden teknologian sisäänajossa. Kieleen ja uuden pelkoon, vieraaseen, liittyy toki myös oman ammattikunnan professionaalista valtaa ja sen käyttöä ja tyypillistä sellainen on juuri insinööreille ja lääkäreille, aiemmin kirkollista valtaa käyttäneille munkkilatinan puhujille.

Lainasanoja kaikki tyynni

Rikas sanasto on symbolikielenä kansakunnalle ja yksilölle, yhteisölle elintärkeää. Lainasanat eivät sitä köyhdytä, jokainen sanamme on tavallaan lainatavaraa. Mitä rikkaampi kieli on symboleistaan, sitä rikkaampi on myös kulttuuri, kykymme kommunikoida monipuolisemmin, ja uusien symboleiden kautta maailma avautuu myös siellä, missä se aiemmin on pysynyt tuntemattomana. Itselleni latinankielinen sanasto tuli ensimmäisenä tutuksi kasvien ja eläinten, morfologian ja taksonomian tieteellisissä nimissä, ja sitä kautta avautui kokonaan uusi maailma. Miksi ne oli käännetty suomeksi, tuntui omituiselta asian kaventamiselta, keinotekoiselta.

Myöhemmin sama kieli avautui humanistien tapana opiskella kielen ja kulttuurin yhteisiä merkkejä ja osana historiaa, ihmisen ja yhteisön tapaa toimia ja olla sidottuja juuri kielensä rakenteisiin. Jos vierasta kieltä ja sanastoa, kielen rakennetta ei tunne, ei tunne myöskään kansakunnan historiaa ja sen juuri hermeneutiikkaan sidottua elämää.

Ihminen eroaa muista lajeista juuri kielensä ja kommunikoinnin kautta ja sen rikastuttaminen muilla kielillä ja kulttuureilla ei ole mistään poissa aiemmassa kulttuurissamme, omassa kielessämme, päinvastoin.

Luonnon äänet mukaan naamakirjaan

Alkukappaleessa kuvattu teksti on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sosiaalisen median sanastosta, jolla meidän tulisi korvata käsitteet Facebook, Twitter verkkoyhteisöpalveluina ymmärtäen niiden olevan Naamakirjoja tai Sirkuttimia (Twitter), joilla yhteisöllisessä mediassa ( ei sosiaalisessa ), asiakaspilvessä, ihmiset eivät toki twittaa vaan sirkuttavat, livertävät tai visertävät suomen kieleen sopivilla ja luonnon ääniä läheisesti matkivilla sanoillaan.

Tavoite on sinänsä kaunis, mutta se jättää pohtimatta elävän kielen monikulttuuriset ainekset ja niiden innovaatioluonteen uudessa kielessä ja sinne siirtyessään. Naamakirja ei ole uusi symboli-innovaatio siinä merkityksessä kuin Facebook oli ja on meillä vieläkin. Se ei ole suomalainen idea ensinkään, vaan osa nettiyhteisön rakennetta, ja liittyy siellä suurempaan monikansalliseen kokonaisuuteen, jossa mukana on juuri nyt yli 500 miljoonaa aktiivista käyttäjää. Se ei sirkuta vaan twittaa ja puhuu yhteistä kieltään. Sen torjuminen tuntuu omituiselta pelolta ja on liioiteltua. Lisäksi se tekee vahinkoa itse innovaatioprosessille ja sen ymmärtämiselle.

Tiedekielen tai slangin kohdalla on samalla tavalla. Se ei voi olla koskaan kansallista ja sen käyttäjiä on tiedeyhteisön sisällä miljardeja ihmisiä. Näin sitä ei pidä sulkea yhden kulttuurin alueelle olkoonkin, että sen vaikeita käsitteitä on kyettävä myös tarvittaessa kansanomaistamaan muutenkin kuin vain kielen osalta.

Kyse ei ole suinkaan enää takavuosien munkkilatinasta tai “sivistyssanoista”, kuten toimittaja Ville Eloranta selittää, vaan uusiutuvasta käsitteistöstä, jossa uusi teknologia ja sen löydökset kulkevat rinnan uusien symboli-innovaatioiden kanssa ja muuttuvat jopa päivittäin.

Se mitkä näistä käsitteistä jäävät eloon on ikään kuin meemien taistelua mielessämme ja kaikkea ei kuulukaan pyrkiä kääntämään tai ottamaan vastaan osana valtaisaa uutta globaalia tiedon ja informaation tulvaa. Ne meemit jäävät henkiin, jotka ovat vahvoja, ja niiden kieliasun ratkaisee juuri tämä mielemme “meemi”, joka on geenin kulttuurinen, sosiaalinen vastine.

Twittaaja facebookissa vai sirkuttaja naamakirjassa

Ensimmäisen kappaleen ehkä luonnollisempi ilmaus olisi ollut puhutun kielen kohdalla tyyliin: “Suljin facebookin ja siirryin salamana nettiin twittaamaan kavereilleni”. Sen rinnalla kansanomaistava kielen suojelija ja sen suositukset vaikuttavat munkkilatinalta, liki virkamiesmäiseltä, eikä päinvastoin. Näin kyse on usein myös tiedekielessä, jossa lyhyin erikoistermein tiivistetään asiaa ja kieli saa mahdollisimman taloudellisen asun. Lääketieteessä tämä on jo kiireenkin vuoksi välttämätöntä. Tieteen kieli kun ei ole perinteisesti kovin lavertelevaa. Jos joku sana jää epäselväksi, sen avaa kyllä Wikipedia.

Kuinka tällaiset kansalliset käännökset istuvat juuri puolen miljardin rajan ylittäneen Facebook-yhteisöön, jää nähtäväksi. Ehkäpä jako siellä toimittaja Ville Elorannan tapaan “älymystöön” ja “moukkaan” tai “tavalliseen kansaan” ei olekaan enää niin ajankohtainen kuin uusien sanojen pelokkaat vastaanottajat kuvittelevat.

Käsite “sivistyssana” on sekin ehkä aikansa elänyt tässä monikulttuurisessa uusien symboli-innovaatioiden maailmassa ja niiden muokkautumisessa käyttöömme. Kielen asemaa ne tuskin uhkaavat, pikemminkin vain vahvistavat mahdollisimman nopeasti ymmärrettyinä ja käytettyinä, kuten kulttuuria ja talouttamme yleensäkin innovaatiorakenteen tärkeimpinä osina, uusina symboli-innovaatioina meitä kansakuntana herätellen.

Oikeudenmukaiseen aluehallintoon

Eriytettyyn hallintoon

Professori Hannu Katajamäki kirjoittaa Helsingin Sanomissa (HS 21.7) kuinka Suomi tarvitsee eriytetyn aluehallinnon. Katajamäki on pitkän linjan aluetieteilijä ja tuntee asiansa joskus liiankin hyvin, menee ikään kuin asioitten edelle. Hänen tavoitteensa on osoittaa, kuinka maan eri osat vaativat erilaisen hallinnon ja kansalaisten on saatava varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta oikeudenmukainen kohtelu, ei yhdenmukaista byrokratiaa ja sekavia, tyhjäkäyntiä ruokkivia organisaatioita.

Maaseutusuunnittelu ei ole kaupunkisuunnittelua

Maaseutututkijana Katajamäki kertoo, kuinka maaseutualueiden kutsuminen kaupunginosiksi herättää lähinnä hilpeyttä. Tällä hän tarkoittaa niitä kuntaliitoksia, joissa maaseutualueiden pienkaupunkeihin on liitetty pienen maakunnan kokoinen viheralue osaksi kaupunkirakennetta. Tällaiset kaupunkirakenteet tekevät vääryyttä kaupungeille ja niiden suunnittelulle, ovat pilkan kohde.

Oikeammin kyseessä on kahden käsitteen yhdistäminen ja tekeminen sitä kautta suunnittelu- ja kehitystyö mahdottomaksi. Perinteinen kaupunki- ja maaseutututkimus, niiden pitkä historia, on liitetty yhteen tavoitteena saavuttaa kansallisesti aluehallintoon tarkoitettuja sekavia hallinnollisia ratkaisuja. Näin meillä ei oikeasti edes ole enää “urbaaniin” tai “ruraaliin” alueeseen tarkoitettavaa tutkimus-, suunnittelu- ja kehitysvälineistöä siinä merkityksessä kuin sitä kansainvälisesti on käytetty ja käytetään myös tulevaisuudessa.

Itsetunto-ongelmasta oikeaan ongelmaan

Suomalainen maatalous- ja maaseututukija olivat oman alueensa kanssa kauan sellaisessa välitilassa, jossa itsetunto-ongelmaa pyrittiin poistamaan hävittämällä kokonaan käsite maaseudusta ja kaupungista. Samasta ongelmasta kärsi myös meropolialueiden tutkija ja kehittäjä. Euroopan maaseutumaisimmassa maassa kun ei ollut yhtään kunnon metropolia jota tutkia ja suunnitella, kehittää yhdenmukaisesti muun maailman kanssa kongresseissa vieraillen tai posterinsa esittäen.

Tässä puuttuvan tutkimuskohteen välitilassa suunnittelijat ja politiikan tekijät, hallinnon edustajat, poistivat maaseudun ja liittivät sen puuttuvaan kaupunkiin, jolloin syntyi pinta-alaltaan maailman suurimpia metropoleja alkaen Rengon pitäjän suomailta Tammelan rajalla ja jatkuen lähelle Aunuksen rajaa jossain kaukana idässä.

Näin poistui kaupungin ja maaseudun välinen vastakkainasettelu ja sen mukana myös traumaattinen itärajaan yhdistetty pelko. Pietari ainoana metropolinamme oli otettu vastaan Helsingin korkeudelta ja ymmärtäen sen vaikutusalueen laajuus uudella tavalla maata halliten myös Turussa. Rajat kun olivat syntyneet jo sata vuotta ennen maan liittymistä osaksi neuvostovenäjää, sen autonomisena osana, mutta vanhan Ruotsista haetun hallinnollisen mallin mukaisena jäljitelmänä. Sitä ei oltu päivitetty liki kahteen vuosisataan, ja sen rajoihin liittyi runsaasti historiallista painolastia ja mytologiaa, tarunhohtoisia herooisia saagoja.

Uusien käsitteiden aika

Suuret kuntaliitokset ovat järkeviä suurten keskusten liepeillä ja vaikkapa suur-Helsingin alueella, Turun ja Tampereen ympäristössä, miksei myös Oulun kaltaisessa Pohjois-Suomen pääkaupungissa ja Vaasassa tai Lahdessa. Näiden suurten keskuskaupunkien välille ei saisi jäädä tilkkeiksi maaseutualueita, ja ne voivat operoida suoraan keskushallinnon, siis ministeriöiden kanssa. Käytännössähän ne tekevät niin jo nyt, rajat ovat keinotekoisia ja ihmisen tapaa liikkua ne eivät rajoita.

Näiden yhtenäiskuntien tai kaupunkien rinnalla olisi yhtenäismaakuntia hieman Kainuun mallin tapaan. Näissä väliportaan hallinnon (ely = elinkeino- liikenne- ja ympäristökeskukset sekä avi = aluehallintovirastot) sekavat yhteistyöasetelmat olisi poistettava ja samalla lopetettava tyngiksi jäävien maakunnallisten littojen pyristely tyhjäkäyntiä ruokkivina mukamas aluekehittäjinä.

Nämä rajat ja mallit ovat väärältä vuosisadalta eikä niitä tule suojella vain osana kansallisia suojatyöpaikkojamme. Poliittinen ja hallinnollinen eliitti ei niihin puutu, ellei yrittäjä ja veronmaksaja puutu, sekä lopulta palveluja käyttävät vanhukset osana oikeudenmukaisuutta asua kotiseudullaan, johon ovat veronsa maksaneetkin.

Susirajan ongelma ei ole metropolipolitiikkaa

Näitä yhtenäismaakuntia, jotka hoitavat siis keskushallinnon palvelujen organisoinnin ja aluekehittämisen tehtävät suurten kaupunkien ja niiden yhtenäiskuntien ulkopuolella, ei voida kuitenkaan soveltaa pääosassa Pohjois- ja Itä-Suomea, jossa ongelmat ovat väestön vähenemisen ja ikärakenteen seurauksena mahdottomia hoitaa ilman, että valtio ottaa suoremman vastuun kansalaisten peruspalveluista, erityisesti sosiaali-, terveys- ja sivistyspalveluista. Tätäkään ratkaisua ei siis sovelleta koko maahan ja metropolialueille. Se ei ole metropolipolitiikkaa ensinkään.

Kunnat sen sijaan tulee säilyttää kansalaisten lähiyhteistyön takaajina, mutta samalla niiden tehtäviä on vähennettävä. Sodankylän ja Inarin liittäminen Kittilään ei muuta asiaa miksikään. Syntyy vain puolen Suomen kokoinen korpialue kuntana ja tolkuttomia matkoja jo nyt liian suurten etäisyyksien hoitamiseen. Kansallinen yhtenäisajattelu ei sovi oikeudenmukaisuuden periaatteeseen Lapin kairoilla ja itärajallamme.

Me asutimme ne ihan toisessa tarkoituksessa aikanaan kuin missä ne nyt toimivat kuntina ja lähiyhteisöinä, eikä tätä palvelua kansakunnalle sovi unohtaa.
Maan vauraus ja rikkaus on näiltä korpimailta, metsistä ja kaivoksista, koskien voimasta aikanaan revitty, itäraja suojattu, lapset koulutettu. Ei omaa lähihistoriaa sovi unohtaa uuden rajan vetäjänkään metropolipolitiikan lumoissa.

Verkostokaupungit käyttöön ydinmaaseudulla

Sen sijaan etenkin perinteisellä ydinmaaseudulla on kaupunkeja, jotka voivat rakentaa tulevaisuutensa paikallishallintoalueiden kautta ja verkostokaupunkeja hyödyntäen. Lounais-Häme on tyypillinen verkostokaupungin paikka siinä missä vaikkapa Ylä-Savo Iisalmen ympäristössä tai Kajaani Kainuussa. Nämä verkostokaupungit eivät nekään tarvitse erikseen aluehallintoa, vaan voivat operoida suoraan keskushallinnon ministeriöiden suuntaan. Toki valtaosa tekee niin jo nyt, se on vain virallistettava.

Yhtenäismalli romukoppaan

Muutosten rajuus Suomessa tarkoittaa, ettei meille sovin enää laajaan maahan kaikkialle sama yhtenäishallinnon malli. Erityisesti maaseudulle, Lounais-Hämeen kaltaisille alueille, tarvitsemme lisäksi vahvoja paikallisia yhteisöjä, joista Tammelan kylätapahtumat ovat oiva esimerkki Lounais-Hämeessä. Tätä 1970-luvulla käynnistettyä toimintaa ei saa nyt jättää siellä rempalleen, jossa se alun perin yliopistojemme toimesta käynnistettiin Lapissa ja Itä-Suomessa. Siellä on syytä hakea mallia vaihteeksi Etelä-Hämeestä.

Näissä tapauksissa aluekehittämistä on siirrettävä yhä radikaalimmin kansalaisjärjestöille sekä hallinnon ja yritysten muodostamille paikallisen kumppanuuden yhteisöille. Lounais-Hämeessä tällainen toiminta ei ole vierasta ja sen toiminta on virallistettava sekin. Törmäys vanhaan kuntahallintoon on taakse jäänyttä elämää takavuosilta.

Kumppanuuden yhteisöt

Näissä kumppanuuden yhteisöissä raskaista EU-tason ohjelmista olisi siirryttävä kevyempiin hankkeisiin, joissa keskityttäisiin yksilöihin ja tuettaisiin yrityksiä, joilla on myös potentiaalia. Kokemuksesta tiedän, että usein nämä ovat hyvin pieniä ja vaativat yhtistyön verkostoja, klustereita tuekseen. Aiheesta on ollut Forssan Lehdessä ansiokkaita kirjoituksia, radikaali henki elää alueella. Samoin loistava ajan kuvaus matkakuvauksena alueelta Härkätietä kulkien Ilppo Aaltosen kynästä (FL 22.7) alkaen Fiskarsin ruukkimiljöön luomavasta yritys- ja yhteisötyön mestarinäytteestä. Ruotsalainen yhteisö tuottaa uskomatonta, liki sadunhohtoista kulttuuria. Jos ette ole käyneet, nyt on aika tutustua ja ajaa läpi koko Hämeen härkätie samalla.

Muuttamalla aluehallintoa saisimme pienemmällä rahalla moninkertaisen tuloksen uskomalla paikallisuuteen liittyvään ihmisiä kannustavaan vaikuttamiseen ja päätöksentekoon. Taustalla olisi ihmisten kyky hoitaa omia palveluitaan, paikallista maankäytön suunnittelua ja myös suuremmissa moniaineksisissa suurkunnissamme hyödyntäen aluelautakuntia, kansalaisten kylä- ja kaupunginosatoimintaa.

Gateway, mutta minne?

Gateway Arch


Tunnetuin suomalainen Gateway on Eero Saarisen kynästä syntynyt Gateway Arch St.Lousissa, Missourissa. Muistomerkki pystytettiin vuonna 1803 tehdyn maakaupan muistoksi, joka kerralla kasvatti Yhdysvaltojen maa-alueen kaksinkertaiseksi. Kaaren vieressä virtaa Mississippi-joki, joka ennen kauppaa oli Yhdysvaltain länsirajana. Tämän jälkeen Yhdysvaltain kauppa ja talous syvälle itään kasvoi ja vilkastui, länsi ja itä kohtasivat toisensa, kulttuurivaihto syveni. Olen tuossa Eero Saarisen rakennelmassa vieraillut ja esitelmöinytkin aiheesta, joka liittyi tuolloin tiedepuistojen maailmankonferenssin yhteiseen aiheeseen kapitalismin kriisistä 1990-luvun puolivälissä.

Nykyisin Gateway liittyy lukuisiin maamerkkeihin, talouden ja telekommunikaation teorioihin, verkostoihin ja websivuihin, tietokoneohjelmiin ja lukuisiin yhtiöihin ja yhteisöihin, musiikkiin, elokuvaan ja fiktioon, tieteen teorioihin ja moni on käynyt Gateway nimisessä keskuksessa, teatterissa, hallissa ja ostos- tai urheilukeskuksessa, pelannut siellä golfia jne.

Gateway Finland

Suomea on pidetty usein idän ja lännen kulttuurien kohtauspaikkana, tapana vaihtaa tavaraa, mutta toki myös geenejämme. Toki vaihtoa tapahtuu myös pohjoisen ja etelän välillä, mutta siitä meillä on puhuttu vähemmän. Vasta kun maailmankartta käännettiin suuntaan, jossa napa-alueet ovat lyhin matka siirtyä vaikkapa Aasian ja Kiinan markkina-alueilta kohti Yhdysvaltoja ja myös Eurooppaa, arktisen sulavan Jäämeren merkitys alkoi paljastua ilmastomuutoksen myötä myös suomalaisille. Tosin hitaasti mutta kuitenkin. Adolf Erik Nordenskiöldin matkoista oli kulunut jo tovi ja Petsamon tie oli unohdettu tarkkaillessamme kaiken aikaa Brysselin suuntaan eurosentrisesti ja uutta ideologiaa sekä sen kieltä opiskellen.

Gateway Nordenskiöld

Itse pidän maantieteilijänä, luonnon- ja ihmistieteitä yhdistellen, Nordenskiöldiä edelleen yhtenä suurimpana suomalaisena. Purjehdus Vega-laivalla Euroopan ja Aasian pohjoisrantoja seuraillen Tyynellemerelle vaikeissa oloissa oli sankarillinen teko Mäntsälän pitäjän Nummisen kylän kasvatille.

Nordenskiöld oli lahjakas poika ja hänet nimettiin varhain 26 -vuotiaana Ruotsin valtion mineralogian osaston professoriksi. Myöhemmin hänet irtisanottiin tuosta tehtävästä syynä liian vapaamieliset näkemykset Venäjän politiikasta. Lopulta hänen mielipiteensä johtivat maanpakoon Ruotsista vuonna 1858. Hän avioitui vuonna 1863 Anna Maria Mannerheimin kanssa.

Anna Maria oli Carl Gustaf Mannerheimin täti ja juuri purjehtijasukulaiseltaan Mannerheim sai vaikutteita omalle matkalleen läpi Venäjän ja kohti Aasiaa. Hän vain teki matkansa perinteisemmällä tavalla, ei Koillisväylän avanneena purjehtijana Jäämerta hyödyntäen. Nordenskiöld ja Mannerheim olivat joka tapauksessa hyvin läheisiä toisilleen myös luonteeltaan ja epäilemättä nuori Mannerheim sai kuulla paljon merimiestarinoita.

Gateway Nekrasov

Elokuvantekijä Andrei Nekrasov kertoo tänään kuinka eurooppalaisessa sivistyksessä jokin on muuttunut lopullisesti ja tuossa politiikassa Venäjän johtajien sanat eivät merkitse yhtään mitään (HS 18.7). Nekrasov käyttää runsaasti käsitteitä, jotka ovat suomalaisille tuttuja, tutumpia kuin ruotsalaisille, ja ymmärrämme niitä paremmin idästä tulleina vaikutteina.

Näissä käsitteissä ideat ja ideologiat kehittyvät lopulta joukkotuhoaseiksi alkaen Marxin ja Engelsin älyllisestä uskosta ja jatkuen Nietzchen ja Dostojevskin tapaan piirtää psyykkisiä kaavioita siitä kuinka juuri sanat, niiden laajempi symbolisisältö kansakunnan geeniperimään, johtivat ihmiset tekemään erikoislaatuisia rikoksia. Sen havaitseminen on lopulta helppoa kun sen ensin joku kirjoittaa ylös, tekee siitä elokuvan Gateway Nekrasov.

Gateway terrorismiin

Leinin, Mussolin, Stalin ja Mao kykenivät viemään tällaiset käsitteet, muutamat sanat, vallankumoukselliseen terrorismiin tavoitteena ideologinen imperiumi. Tällaisella “internationalistisella sosialismilla” tai “kansallissosialismilla” on sama kaiku kuin myöhemmin vaikkapa käsitteillä “postmodernismi”, “markkinatalous”, “glastnost”, “perestroika” tai vaikkapa “venäläinen piilaakso” ja “lain diktatuuri” tai miksei “uusliberalismi“.

Nekrasovin mukaan Venäjälle syntyi kommunistisen diktatuurin aikaan media, joka kirjoitti lukukelvotonta tekstiä, kansasta täysin vieraantunutta, mutta käytti kaiken aikaa totalitaariselle valtiolle tyypillistä salakielistä viestintäänsä. Salakielisellä kirjoituksella ja sen vaikeasti avattavilla käsitteillä oli kuitenkin slaavilaisessa kulttuurissa valuuttaakin suurempi merkitys, toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa ja kapitalismissa.

Jargonian avaajat kertoivat, mitä hallinto ja sen mielialat tarkoittavat, kuinka on toimittava tai oikeammin vaiettava. Brysselistä haettu jargonia on sukua tälle slaavilaiselle perimällemme ja uusi kriisimme sai sekin globaalina tämän prosessin kuvaavia myyttisiä käsitteitä, joita Yhdysvalloissa ei käytetä Gatewayn väärälle puolelle astuen. Globalisaatio on epäilemättä yksi tällainen myyttinen käsite.

Sovjeettinen Gateway

Idästä tuleva kulttuuri ja sen geenistö avaa tuota takavuosien “sovjeettista” käsitteistöä ja ymmärrämme sitä ainakin idässä syntyneinä, mitä Venäjällä tarkoitetaan, kun he puhuvat vaikkapa piilaaksoistaan tai modernisaatiostaan, takavuosina liennytyksestä (venäjäksi “uskorenje” sen nopeutettuna keinona). Mukana on aina autoritaarisen valtion tapa hallita joukkoviestimiä, sen koodistoa ja ideologisia motiiveja, jotka lopulta määrittävät viestin ja tekevät siitä arkielämään sopimattoman tai joskus koomisen, nihilistisen tai kyynisen tavan ottaa vastaan ja unohtaa saman tien.

Meillä sen korvaa mielikuvien markkinat, jossa poliittisten johtajien hahmot on mahdollista helposti yhdistää vaikkapa yrityslogojen kuviin, kuten Helsingin Sanomat tekee viikonloppunumerossaan (HS 18.7). Näin Sauli Niinistö yhdistetään Fazerin siniseen ja Timo Soini HK:n siniseen lenkkiin.

Onnistunut brändäys "hyvänä jätkänä" mielikuvien markkinoille on mainostoimistojen tekemää, eikä niinkään kaukana slaavilaisesta taustastamme ottaa vastaan viestit pelkistettyinä “glasnostiin” ja “perestroikaan”, jotka eivät sisällä muuta kuin ikävän sivumaun syötynä ne kaalisopan ja vodkan kera Itä-Karjalassa vieraillen lähellä Sortavalaa Värtsilän rajanylityspaikalla ensin odottaen vuoroaan kaksi tuntia liki tyhjällä tulliasemalla.

Hukkaan meni nekin korjaukset ja tien päällystys kesälahtelaisen yrittäjän avustamana. Kiusan teko kuuluu tuohon slaavilaiseen perestroikaan ja glasnostiin, uuteen modernisaatioon, Suomessa brändäykseen, jossa toinen hyväksyy ja toinen inhoaa monien mielikuvien markkinoilla ja maailmassa.

Kyynisyyden Gateway

Meissä suomalaisissa on melkoinen osa tätä yksinvaltiaan ideologista vastuullisuutta ottaa vastaan ja ymmärtää viestintää, totaalista kyynisyyttä, jossa viestin käytännön merkitys unohdetaan tai siitä ei välitetä lainkaan. Myös meillä korkeilla auktoriteeteilla tulisi olla vastuu siitä, mitä sanovat. Käytännössä se kuitenkin sidotaan epämääräiseen poliittiseen vastuujärjestelmään, joista parhaaksi katsomme usein vapaan median. Näin teimme vaikkapa vaatiessamme puolueilta takeita selvittää poliittisen rahoituksensa taustat osana mahdollista korruptiota ja luottaessamme lopulta median tapaan hankkia nämä tiedot viranomaistiedotteiden takaa.

Tästä syntyy venäläinen hyvin kyyninen ja jopa nihilistinen tapa suhtautua saatuun tietoon ja sen käsittelyyn. Kyynisyyden merkitys jopa kasvaa Suomessa siirryttäessä lännestä itään ja jo Topelius havaitsi tämän maata kiertäessään. Tulkinta todellakin siirtyy siinä puhujalta kuulijalle ja puhuja rakastuukin usein kielikuvioihin ja niiden salattuun merkitykseen, alkaa tuottaa jopa kokonaan uutta käsitteistöä, ja usein vältellen näin vastuutaan sanomastaan slaavilaiseen tapaan Dostojevskinsa hyvin lukeneena.

Pelon ja hyvinvoinnin Gateway

Yhdysvalloissa käyttäytyminen lähtee hieman toisesta näkökulmasta kuin idästä saamamme vaikutteet. Kun finanssikriisi yllättää, yritysjohto antaa työntekijöilleen uhkavaatimuksen ja myöhemmin potkut riippumatta heidän suhteestaan muuhun yhteiskuntaan ja sen koneistoon, ideologiseen tapaan viestittää ja tulkita viestiä “oikein”. Lännestä lainattu organisatorinen kulttuuri, jossa pelon kielellä hallitaan kansalaisia, tuo mukanaan toisen näkökulman, jota idässä ei ymmärretä lainkaan.

Kun irtisanomiset herättävät pelkoa, heikentävät työmoraalia, vähentävät organisaatiohuipun arvostusta, pilaavat työskentelyilmapiirin ja lopulta laskevat joko yrityksen tai organisaation toiminnan kannattavuutta, palvelujen ja tuotteiden tasoa, käytämme viestityksessä toista keinoa kuin mihin lännessä on tapana.

Suomessa on vallalla myös idästä tullut kulttuuri, jossa viestinnän ja sen dostojevskilaisessa tavassa toimia on Marxin ja Engelsin kaltaista uskonnollista liturgiaa, sosiaalisten ja taloudellisten suhteitten älyllistä uskontoa, ja se otetaan vakavasti. Käsite “hyvinvointiyhteiskunta” on tällainen suomalaisen vasemmiston ylläpitämä myytti tai ideologinen opinkappale ja muistuttaa lännessä lukusia musiikkiin, fiktioon ja teknologisiin rakenteisiin yhdistettyjä käsitteitä “Gateway“ (Gateway Rehabilitation Centre, Gateway by Frederik Pohl, Gateway 1938 dramatic film, Gateway metal band Bongzilla, The Gateway District in Salt Lale City jne).


Gateway drug theory

Kun Yhdysvalloissa prosessia tulkitaan markkinatalouden ja kapitalismin kautta ja viestintä koskettaa adrenaliini piikin tapaan yksilön ymmärrystä, tieto tulee yrityksen tapana saneerata tavoitteena säilyttää yrityksen kilpailukyky laman aikana eikä ohi hyvin yksiselitteistä ja selkeää kieltä omistajapolitiikasta, Suomessa mukaan tulee sellaista liturgiaa, joka muistuttaa slaavilaista tapaa antaa tyhjiä lupauksia joutumatta niistä lainkaan tilille, tai liittämällä nämä löysät puheet sellaiseen poliittiseen jargoniaan, jonka ymmärtäminen on mahdollista vain periaatteettomalla kyynisyydellä. Suomalainen alkoholismi selittyy usein sen teorialla, gateway-politiikan kaksinaismoraalilla, sekä syynä että seurauksena ikävästä ilmiöstä.

Tämä poliittinen kieli tai EU-jargonia ei eroa mitenkään meillä Suomessa vastaanotettuna takavuosien siitä kielestä, jossa imitoidaan hyväntahtoista välinpitämättömyyttä ja täydellisen vapauden illuusiota, joka samaan aikaan tekee kylmäsydämisesti kaikkensa hankkiakseen itselleen joko valtaa, materiaa tai molempia samaan aikaan. Tällaisen puolueen tai poliitikon äänestämien syö kansakunnan moraalia.

Dialektinen Gateway

Takavuosina me pohdimme sen merkitsevän dialektiikkaa. Tämä pohdinta vain johti vielä pahempaan kuin sen ideologia parhaimmillaan Venäjällä. Jopa Ruotsi onnistui paremmin ja Nikita Hrutstsevin tiedetään tätä itkeneen avoimesti, sillä hän todella välitti noista asioista oikeasti.

Niinpä kun Yhdysvalloissa, Kiinan sitä taloudellisesti tukiessa, sykli vaihtuu paremmaksi, ihmiset Suomessa ovat kyllästyneet vanhan työpaikkansa huonoon työilmapiiriin ja supistusten tuomaan ahdistavaan pelon ja kyykytyksen ilmapiiriin, mannerten väliseen matkaan Koillisväylää kulkien ilman Mannerheimin motiivia päästä kaukaiseen päämääräänsä maitse, ei hyisessä meressä ja jäissä taistellen.

Se kutsutaanko sitä kiusanteoksi tai kyykytykseksi, onko toinen käsite feminiininen ja toinen maskuliininen, ei enää jaksa kiinnostaa. Kun vanhat organisatoriset rakenteet ovat purkautuneet valmistaa tuotetta tai palvelua, kouluttaa siihen ihmisiä, kilpailijat ovat jo liikkeellä, Nokia jää siinä jalkoihin siinä missä luonnonvarojemme vanhat käyttäjätkin ottaessaan laman aikana käyttöön väärän kielen ja sen ohjaaman politiikan Suomessa, Suomen Gateway-asemassa. Dialektinen kieli unohtui ja samalla koko yritys meni meiltä muiden omistukseen, kiinnostuksemme lakkasi sen tuotteen jumalalliseen voimaan ja kansalliseen luonteeseen, brändäys sen kotimaassa petti ylimielisyyteen.

Gateway-brändi

Tässä 2000-luvun alun ilmapiirissä ei ollutkaan hyvää politiikkaa tai bisnestä myydä työvoima ulos halvalla ja yrittää ostaa se takaisin kalliilla, johtajien slaavilaiset tyhjät ideologiset puheenvuorot eivät tavoittaneet enää tuon ajan idols-nuorisoa ja nettisukupolven globaalia osaajia, sosiaalisen median yhteisöllistä kieltä. Gateway-web prosessina oli todellakin yhteisöllinen, ei vanhojen toteemien tuottamaa liki uskonnollista ja hegeliläistä tai Marxin tai Engelsin tuottamaa dostojevskilaista monologiaa.

Kielen sisältö todellakin muuttui vanhasta ideologisten uskontojen älyllisestä ideologiasta yhden tai kahden valtamedian sillä kansakuntaa paimentaen. Globalisaatio ja netti olivat todellista, sosiaalinen ja yhteisöllinen media maan läheistä ja konkreettista, yhteisöllistä, ei vain ideologista puppua takavuosien tapaan kansakuntaa uskotellen ohimenevillä ilmiöillämme.

Tämän oivaltaminen tapahtui hitaasti, ja muut kulttuurit olivat tuossa dialektisessa gateway -asemassa nyt Suomea selvästi edellä. Nokia heräsi sosiaalisen median todellisuuteen niinkin myöhään kuin vuonna 2009, puolueistamme demarit vuonna 2010.

Siis vaiheessa, jolloin puoli maailmaa oli sen jäseniä, oma mediamme oli valmis hyväksymään tämän faktana, ei fiktiivisenä tai virtuaalisena takavuosien slaavilaisen nihilistisen "totuuden" uutena ilmentymänä.

Idän ja lännen kaksi lempimyyttiä on sittenkin yhteisiä, ja siihen kuuluu lapsekas uskomus kyetä löytämään aina uutta hyvää väkeä, joka tekee työn aina yhtä hyvin mutta halvemmalla, netissä jopa ilmaiseksi.

Jopa arvokkain työ, innovaatio ja sen levittäminen, uusin tieto ja sen popularisointi, näytti muuttuvan kenen tahansa saatavaksi ja ilman vastikeellista panostusta, tieteen tuotteet ilmaishyödykkeeksi.

Suomessa tieteen tuotteet, yhteiskunnan panostus ja siitä saalistaminen, on ollut kuin kuolleitten sielujen kauppaa, Gogolin kirjoittamaa satua.

Tämä tuote ei maksa mitään, ei Wikipedian avaaminen, vaikka se on brittiläisenä paljon korkeampitasoinen kuin ikinä kansakuntien parhaat Ensyklopediat. Ja aikanaan niistä maksoimme ja samalla niitä myös arvostimme näin tehdessämme.

Ilman saatu ja moneen kertaan käsitelty tieto, innovaatio, tuhansien tuntien, vuosikymmenten työ tieteenä, monen tieteenalan professionaalisina yhdistelminä, ei ole minkään arvoista, ja se näkyy luonnollisesti myös tutkijan ja tieteiljän ammatin arvostuksessa. Parhaiten maksetaan lopulta pelkistä rutiinisuoritteista.

Suomeen tämän myytin, kaikki on siellä ilmaista, toi aikanaan idästä palatessaan Adolf Erik Nordenskiöld ja paljon myöhemmin Mannerheim ja hänen aikalaisensa ja lukien Nietzscheä, Dostojevskia sekä sotkien tähän mukaan amerikkalaisten pragmaatikkojen koulukunnan kouluopetukseen tuotettuja käännöksiä Chicagosta liitettynä Marxin ja Engelsin hengentuotteisiin, Obaman oppeihin samasta Chicagon yliopistosta.

Syntyi harha, jossa kapitalismin kriisi sai alkunsa ja syveni nykyiseen laajuuteensa, oppineitten ja eliitin hiljaiseen kapinaan. Sen oikaisemiseen olisi kaivattu ajoissa suoritettu brändäys, jossa mukana ovat myös dialektisen kielen symbolijärjestelmät, ei vain tekninen taituruus ja sen innovaatiot tai organisaatioinnovaatiot, silkka pääomia hankkineiden ahneus ja sokeus.

Mitä ihmiset tekevät miljoonilla sähköautoilla, jos heillä ei ole teitä ja katuja, tarvetta liikkua ja tilaa sen toteuttamiseen, kykyä kuljettaa mukanaan mahdotonta määrää sellaista varallisuutta, jolla ei ole oikeasti käyttöä edes moraalisesti rikollisiin tarkoituksiin tai ympäristötekoihin?

Tämän brändäys olisi ollut mahdollista ottamalla ajoissa käyttöön sosiaalisten medioitten tarjoama yhteisöllinen väline, ei vain puhuen siitä uutena ideologiana sosiaalidemokraattien tapaan ja vanhaan näin palaten. Hyvinvointiyhteiskunta brändinä kun on kokonaan toinen asia, ja sekin on kyettävä saamaan osaksi uutta sosiaalista mediaa, yhteisöllistä nettiä ja sen uudistuvaa luovaa innovatiivista prosessia myös uudistuvassa demokratiassamme.

Venäjäkö kyykyttäjänä?

Venäjä kyykyttää medioissa Suomea netistä tulkiten ja hakusanaa käyttäen liki yhtä ankarasti kuin KELA kyykyttää asiakkaitaan. Kolmas suomalaisten kyykyttäjä näyttäisi olevan medioissamme valtio ja Telia-Sonera liki rinta rinnan. Tämän jälkeen tulevat autokauppa, HUS sekä joukko yksityisiä henkilöitä ja puolueita, Finnair ja Nokia Siemens kärjessä.

Kyykyttäminen ei ole kiusaamista

Kyykyttäminen on korvannut aiemmin käytetyn kiusaamisen halutessamme kertoa medioissa, kuinka joku ahdistaa, kalvaa, jäytää, piinaa, kiristää, patistaa, penää, taivuttaa, alistaa, vaatii, manipuloi, vaivaa, tuivertaa, riepottaa, risoo, raastaa, raatelee, retuuttaa tai muuten vain tekee elämästämme ikävän ja sietämättömän myös kesähelteillä ja juuri silloin kauniin suven keskellä suljetussa Suomessa.

Kiusaaminen on ilmiönä jäänyt lähinnä lasten, urheilijoiden ja naisten tavaksi kertoa, kuinka elämä on ihmisenä mahdollista vain, jos joku on kertomassa emotionaalisesti sen todellisuudesta, kiusaten joko lapsen lailla tai aikuisena lapsekkaasti eläen. Tällaista raastavaa, tuivertavaa riepottelua näyttäisi esiintyvän etenkin kouluissa, työpaikoilla ja joskus myös urheilussa ja vaikkapa luonnossa, jossa kelit kiusaavat autoilijoita ja marraskuussa tämä kiusaaja tulee aina yllättäen, kuten lumen kuuluukin tulla vähälumiseen maahan.

Autoilijat yllättävä kyykyttäjä on luonteeltaan kiusantekijä ja poikkeaa sellaisesta tahallisesta pahanteosta, johon Venäjä, valtio, suuryitykset tai niiden kasvottomat johtajat kykenevät perinteisen median kuvaamana kyykyttäjänä. Työyhteisön tai koulun kiusaaja tai sadisti ei ole hänkään kyykyttäjä vaan luonteeltaan läheisempi ja persoonallinen, jokaisen meistä kohtaama olento, oikea ihminen, ei kasvoton kyykyttäjä, instituution kaltainen mediakokemus.

Onnettomuus ei ole kyykyttämistä

Sen sijaan helteet eivät tule koskaan yllättäen ja niitä hoidetaan toisin kuin marraskuisia kelejä muistamalla juoda riittävästi. Kesäinen juhannusliikenne yllättää siinä missä hukkumisonnettomuudet, ja silloin kiusantekijänä on tilastollinen todennäköisyys joutua yllätetyksi muutaman kerran vuodessa, joskus sen viimeisen kerran kyykyttäen.

Onnettomuus ei ole sosiaalisissa medioissamme luonteeltaan kiusantekoa eikä kyykyttämistä, vaikka meille sellaista pyritäänkin välittämään ja syyllistämään perinteisissä medioissa siirtämällä jopa oma vanhenemisemme ja sen vaivat osaksi samaa kiusaajien ja kyykyttäjien maailmaa. Lisäksi kyykyttäminen on pääsääntöisesti suuria massoja koskeva ilmiö, kun sen sijaan kiusaaminen on yksityisempi ja henkilökohtainen kokemus. Samaan aikaan kun lasta tai työyhteisön jäsentä kiusataan, köyhät pannaan kyykkyyn tässä käsitejärjestelmien kokemuksessamme mediaotsikkoja tulkiten.

Kieli uudistuu, käsitteet muuttuvat

Kielen uudistuminen on tehnyt kiusaamisesta laajemman ja paremmin kansakunnan sosiaaliseen pääomaan ja geneettiseen luonteeseen sopivan tapahtuman. Hakukone Google löytää satoja kyykyttäjiä (150 000) ja yleensä sen takana on juuri venäläisen pajarin kaltainen, varakas ja rikas öykkäri takavuosiltamme.

Tyypillinen oman aikamme pajari, venäläinen ylimys, on vaikkapa miljardööri Alisher Usmanov, joka kyykyttää Telia-Soneraa. Sen sijaan Telia Sonera kyykyttää vain suomalaista pientä ihmistä, joka on tänään harvoin vanhus tai veteraani, syrjäisen kylän pieneläjä, kuten takavuosina oli tapana.

Kyse on silloin usein juuri kiusaamisesta tai sellaisen kokemisesta, ei epämääräisestä kyykyttämisestä, jonka kohteeksi avuttomat ihmiset joutuvat jossakin kauempana eläen. Sosiaalinen media tuo nämä tapaukset tutuiksi ja samaistumme niihin helposti itse saman kokeneena ja siis sosiaalisen median yhteisön jäsenenä eläen. Näin kiusaaminen on yhteisöllinen kokemus, kyykyttäminen on taas laajempi käsite.

Perinteinen media kyykyttää, sosiaalinen media kiusaa

Samalla kun kiusaajan ja kyykyttäjän luonne on muuttunut, myös kohteet ovat eriytyneet ja vaihtuneet vuosien saatossa. Kyykyttäjä on erityisen merkittävä henkilö tai instituutio, mieluiten suuri kasvoton organisaatio, valtio tai sen laitos. Sen kohde on sekin joku muu kuin vähäinen sivuraiteelle jäänyt syrjäytynyt ihminen.

Eniten valtio näyttäisi kyykyttävän tänään yliopistoa ja kuntia, kunnat taas toisiaan, Nokia Siemens, HUS ja autokauppa asiakkaitaan. Venäjä on poikkeustapaus ja se näyttäisi otsikoissa kyykyttävän alinomaa ja valikoimatta kohteitaan ja mukana on vielä myös vanhahtava ryssä -nimike sosiaalisten medioitten käyttämänä. Se onkin ainut kohde kyykyttäjänä, jolla on meille vahva sosiaalinen ja emotionaalinen yhteisösidos. Niinpä Venäjä kyykyttäjänä voi olla myös kiusaaja historiallisen taustansa kautta ja sitä kautta myös ryssävihan kohde sosiaalisissa medioissamme.

Kyykyttäjä voi olla harmiton tapaus

Obama kyykyttää EU:ta ja Dos-hyökkääjät nimetöntä ylläpitäjää, Argentiina Meksikoa jalkapallossa ja Kimi Räikkönen yllättäen tallitoveriaan Ogieria ja kokoomus köyhiä, Monitori juolavehnää sekä Google metsän salakaatajia karttojensa avulla Googlesta mediaotsikkoja poimien.

Näin käsite laajenee pelkästä kiusanteosta myös muuhun käyttöön ja mukaan tulee vaikkapa urheileva nuoriso ja sen leikit. Pituushyppääjä Evilä on kyykyttänyt siellä toimittaja Juuselaa ja se on jo selvää kiusaamista medioita tulkiten. Toimittajan ja urheilijan välinen suhde on aina yhdensuuntainen perinteisessä mediassa, ja siinä kritiikki ei sovi kohdistua urheilijan suorituksesta kohti toimittajan omaa työtä arvioivaksi.

Urheilija ei voi siis kysyä vastavuoroisesti toimittajan valmistautumisesta työhönsä, tekikö hän varmasti parhaansa ja oliko lopputulos odotettu, ehkä vähän alakanttiin ja kunto vielä hakusessa, alisuorittajan kaltainen vasemman käden huitaisu. Jatkossa toimittajalegendalta voidaan odottaa toistakin käsitettä kuin kyykyttäminen kerrottaessa kuinka Loeb on ajajajana suomalaisia nopeampi. Sebastian Loeb kyykytämässä suomalaisia rinnan Venäjän kanssa on mauton otsikkona ja samalla printtimedian sivulla käyttäen.

Sosiaalisen median rikkaampi sanasto

Soppanatsi kyykyttämässä ylipainoisia on jo selvästi sosiaalisen median sanastoa siinä missä elämä kyykyttää yleensäkin ja juuri sinua tai lökäpöksy yökkäilijää. Sosiaalisissa medioissa sanasto muuttuu rikkaammaksi ja kyykyttäminen on jäänyt vähemmälle sekä korvautunut sen kymmenillä suomalaisilla synonyymeillä.

Kyykyttämisen tai kiusaamisen kohteetkin ovat rikkaampia ja kuvaavat osuvammin kyykyttämisen ja kiusaamisen välistä eroa, osuvat maaliinsa muistuttaen kansan rikkaasta kielestä ja elämän uskosta myös kyykytettävänä, kiusattavana, ahdistuneena ja piinattuna, moneen suuntaan riepoteltavana, vaivattuna ihmisenä.

Sosiaalisissa medioissa Venäjä, Kela, Telia-Sonera, HUS, valtio ja sen instituutiot korvautuvat omakohtaisemmalla ja pois jäävät kokonaan sellaiset kohteestaan vieraannuttavat riepottelijat tai mielen kalvajat kuin Obama, Kiina, miljardööri Usmamov, urheilusankarit ja juolavehnän hävittävät myrkyt.

Kyykyttäjät ovat lähiympäristöstä, työyhteisön tai ystäväpiirin läheisiä, sosiaalisen yhdessäolon usein lähimmät elämänkumppanit, usein juuri avo- tai aviopuoliso. Samalla tunne muuttuu todelliseksi, oikeaksi ahdistukseksi, raastavaksi vaivaksi, joka tuivertaa ja riepottaa sosiaalisen median käyttäjää piinaten ja kiristäen jokaista solua.

Suomalainen sanasto ja tunne-elämä ei ole toki niin köyhää ja kahden sanan varassa silloin, kun kuvaamme elämäämme, sen keveyttä tai painavaksi muuttunutta lastia ja ahdistusta, ellei masennus muuta sitä lopulta tyystin sanattomaksi helvetillisessä työyhteisön tai kodin piinassa, pelon ja oikean ahdistuksen, raatelevan sadismin maailmassa.

Sillä kyllä sinuakin joku kyykyttää, et vain huomaa tai halua sitä myöntää, herra se on herrallakin, lainaten sosiaalisen median keskustelua.

Antropomorfismi ja Laplacen demoni

Mustekalan lonkerot

Päättyneissä jalkapallon MM-kisoissa parhaiten saksalaisten pelituloksen ennusti kuvaruudussakin seikkaillut Laplacen demoni, mustekala nimeltä Paul. Se onnistui ennustamaan kaikki Saksan pelit oikein ja lopuksi vielä finaalin lopputuloksen. Tilastollisesti tällainen on mahdollista vain alle prosentin kymmenyksen varmuudella.

Olin saanut kotisivulleni vieraita, jotka hakivat hakusanoilla tietoja käsitteistä antropomorfismi, determinismi ja possibilismi sekä näiden kytkennöistä erilaisiin netissä operoiviin ihmisryhmiin tai oikeammin faktoreiden nimiin kuten kulkurit, pelurit, turistit ja flaneeraajat.

Olen käsitellyt noita termejä sekä kahdessa väitöskirjassani että erikseen vielä vaikkapa kuvataiteen yhteydessä. Ensimmäinen työni kotisivullani (www.clusterart.org) kertoo Ratzelin maisemasta ja romaanissani Arctic Babylon esiintyy arkkityyppi, jolla on Laplacen demonin kyvyt, täydellinen lahja ennustaa tulevaa.

Ihmisenkaltainen, ihmiselle tarkoitettu luonto ja elämä

Antropomorfismi tarkoittaa ihmisenkaltaisten ominaisuuksien liitämistä luontoon, elottomiin esineisiin tai eläimiin, kasveihin. Kun jalkapalloilijat suorittavat rituaalejaan kentällä, selostaja liittä näihin usein antropomorfisia rinnastuksia. Eläimelliset loikat ja potkut, jumalalliset torjunnat ja lopulta jopa koneet ja laitteet, jotka näyttävät vastustavan FIFA:n ylimielisiä toimia, saavat inhimillisiä piirteitä. Paitsiot ja hylätyt maalit ovat koneita ja videointia vihaavan vanhuksen kuolemaksi ja hän joutuukin lopulta sairaalahoitoon.

Kognitioteorioiden mukaan taipumuksemme ihmisenkaltaistaa (antropomorfismi) ilmiöitä on tiedostamaton, geeneihimme liittyvä piirre. Näin ihminen on luonnostaan ihmiskeskeinen, ihmissovinistinen eläin ja jalkapallopeli rangaistuksineen, vilppeineen ja luontoon liittyvine analogioineen, jumalan käsineen, kuvaa hyvin tällaisen eläimen maailmankuvaa. Tästä syntyy myös pelin konservatiivinen ja säilyttävä luonne, maailmanlaajuinen levinneisyys ja suosio.

Jokainen suosiota saavuttava tieteilijä, taiteilija, poliitikko, kirjailija, yrittäjä jne. käyttää juuri antropomorfisia keinoja hyväkseen. Niitä väheksyvä ja halveksuva jää auttamatta aina marginaaliin. Riippumatta siitä kuinka arvokkaita hänen työnsä ikinä ovatkaan, ja kuinka ne myöhemmin maailmaa muuttaisivat ehkä jopa parempaan ja onnellisempaan suuntaan. Tämä on juuri suurin ongelma merkittävien organisatoristen ja kulttuuristen innovaatioiden läpimurrolle. Vastustamme sellaista sekä kansakuntana että yhteisön jäseninä, vaikka se pelastaisi henkemme, säilyttäisi työpaikkamme, pelastaisi maailman ekokatastrofilta, jatkuvilta kriiseiltä.

Antropomorfinen peli

Jalkapallossa on mukana pieni yhteisö, kymmenen pelaajaa, maalivahti ja pallo, vastustajat ja vihollinen, ympäröivä maailma ja sen tapa seurata yhteisön epätoivoista kamppailua. Muinaiset ihmiset eivät olisi voineet selvitä muuten kuin juuri näissä pienissä yhteisöissään ja tuuletus saaliin mennessä verkkoon saa aikaan riemastuttavan kasan toistensa päälle loikkivia keski-ikäisiä miehiä miljoonien sitä seuratessa, itkien tai hurraten nationalismin huumassa, antropomorfisina ihmisinä ja yhteisöinä, eläiminä.

Toiset ihmiset, yhteisö, ovat meille tärkeitä, toimintaamme liittyy aina inhimilliset halut ja tarpeet, yhteinen tavoite, primitiivinen maali. Lapsuutemme kirjoissa ne olivat usein vielä ihmiseksi puettuja eläinhahmoja. Aku Ankka on edelleen luetuimpia lasten eettisiä ja moraalisia oppikirjojamme ympäri maailmaa, elämäohjeita siinä missä Koiramäkeläisetkin Suomessa. Lapsille antropomorfiset kokemukset ovat erityisen aitoja ja liittyvät lähiympäristön tuomaan fyysiseen ja henkiseen turvallisuuteen, kasvatukseen, ympäristöpsykologiaan, geenien avautumiseen myöhempään käyttöön.

Ihmisenkaltaistava geenistömme

Daniel Denettin mukaan meillä on kolme perusasennetta: aineellinen, suunnitelmallinen ja aikomuksellinen. Aineellisilla tarkoitamme liki samaa kuin luonnontieteet ja fysiikka, suunnitteluasenteessa taas käsittelemme olioita suunniteltuina jotain tarkoitusta varten ja aikomuksellisessa asenteessa oliolla on käsityksiä, toiveita ja toimintakykyä. Nämä kolme liittyvät lapsesta alkaen aina minään, egoon ja ihmiseen, ihmisen yhteisöön, antropomorfiseen ja lajille tyypilliseen geenistöön.

Jean Piget havaitsi kuinka pienet alle 10 -vuotiaat lapset alkoivat elollistaa elottomia olioita ja syntyi animismia. Elottomat oliot muuttuvat nekin ihmisen oloisiksi tai kaltaisiksi. Hieman samaan tapaan syntyivät ensimmäiset primitiiviset uskonnot, jolloin luontoa alettiin ihmisenkaltaistaa. Ksenofanes muinaiskreikkalaisena filosofina oletti kuinka härät, leijonat ja muut eläinhahmot “ihmisen kaltaisina” alkaisivat kuvata itsensä oloisia jumalhahmoja ja palvoa jokainen laji oman kuvansa ja kulttuurinsa mukaisia ilmiöitä.

Aina sama rakenne, yhteisö

Jalkapallossa lopputuloksen havaitseminen ja tunnistaminen on joskus epävarmaa, ellei ole hallussa Laplacen demonin ja siis erehtymättömän mustakalan lonkeroita. Koska havaitseminen ja tunnistaminen on epävarmaa, vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa tulee pelissä tärkeäksi, se on osa geenejämme.

Lähimmät ihmiset saattavat olla parhaimpia välineitä saavuttaa tarkoituksen tai suunnittelun kohde, käsitykset toiveistamme ja toimintakykymme paranee tuossa pienessä yhteisössä tämän havaitessamme. Tulos ei kuitenkaan tuota meille mielihyvää vaan geenit, tapa toimia niiden antamia ohjeita noudattaen. Yksin tehty tulos, hyväkään, ei tuota mielihyvää kuussa toteutettuna maailmanennätyksenä kenenkään siitä mitään tietämättä.

Toisaalla juuri ihminen on syyllinen myös kaikkeen pahaan, tappioomme ja siis syyllinen myös lopulta kuolemaansa. Uskonnot ovat tästä tyypillinen tapamme toimia ja ajatella. Antropomorfinen ihminen on uskontonsa näköinen, kuten hänen jumaluutensa ja uskonnollisen elämän tarve.

Luolakarhun klaanin heimoyhteys

Tällaiset uhkaavat ja vihattavat ihmiset, myös kiusattavat, ovat lisäksi yleensä lähellä, pelin tiimellyksessä mukana, eivät katsomossa tai television ääressä. Heitä voi potkaista piikkikengällä sääreen tai kaatuilla nurmimatolle pyrkien hankkimaan yhteisölleen etuuden autoritaarista jumalhahmoa hämäten.

Jopa sen kuvaava kamera voi olla inhimillinen, antropomorfinen väline. Moni vihaa tietokonettaan tai auton tapaa temppuilla, kone muuttuu inhimilliseksi olennoksi sekin. Luonto on ihmistä varten annettu kesytettävä väline ja tapa rikastua, saada voittoa, toimeentulonsa ja leipänsä. Eläin on väline siinä missä yhä useammin myös toinen ihminen, antropomorfinen olento, marketissa hyllyllä oleva ja näpelöitävä fiktiivinen kaupan kohde, netissä kuviteltu pieni klaani yhteisön jäseniämme. Tuo yhteisö ei ole koskaa yli 200-300 ihmistä suurempi globaalinakaan. Antropomorfinen ihminen ei kykene mieltämään reaaliaikaista tai paikatonta saati tuhansien miljoonien ihmisten nettiä.

Juonitteleva Francis Bacon ja aavekuvat

Ihmisenkaltaistaminen on harha ja sen jäljittely pelin keinoin muistuttaa teatraalista elämää. Francis Bacon havaitsi tämän jo 1600-luvulla ja otti tehtäväkseen uudistaa kaikki tieteet. Paronin ja varakreivin arvon saanut tuomari oli aikansa värikkäitä persoonallisuuksia, hovista erotettu ja Lontoon Towerissa vankilassa virunut parlamentin jäsen ja huikenteleva peluri, nero pohtijana ja tiedemiehenä, tieteen agendan kirjoittajana.

Baconin ansioksi on laskettava juuri hänen agendansa, jossa on kolme kohtaa, “aavekuvaa” tai idolia (kreikan eidolon)

Ensiksi Bacon havaitsi kuinka ihmisen lajista syntyvä ominaisuus on itsekeskeisyys, ihmiskeskeisyys ja siis antropomorfismi. Ei Bacon tätä suoraan maininnut saati liittänyt darwinismiin ja evoluutioon, geenien syyksi. Tätä hän kuitenkin tarkoitti. Darwin ja evoluutio, geenit tulivat tieteeseen paljon myöhemmin, mutta agenda oli jo valmis.

Toiseksi Bacon havaitsi, kuinka ihmisen taipumuksiin kuului subjektiivisuus ja näin päättelymme olivat aina osa tätä inhimillistä subjektivismia, antropomorfismia. Ei Bacon subjektivismista puhunut, mutta tarkoitti kyllä “aaveilla” juuri samaa asiaa.

Kolmanneksi Bacon havaitsi teatraalisen maailmamme rakenteen ja siihen auktoriteettien iskostamat harhat. Näillä auktoriteeteilla hän tarkoitti myös instituutioita ja niiden tapaa pitää yllä valtaansa tai tieteen konventiota, dogmia, teoriaa jne. Juuri Bacon oli henkilö, jolle kuuluu kunnia tokaisusta: “Tieto on valtaa”.

Determinismin peikko

Olen aiemmin kirjoittanut, ja kuvannut myös maalauksissa ja veistoksissani käsitteitä environmentalismi, possiblisimi ja probabailismi. Näistä environmentalismi on lähinnä evoluutioajattelua, deduktiivista tutkimustapaa sekä determinismiä myös yhteiskunnan synnyssä, kehityksessä, toiminnassa ja sen politiikan valinnoissa.

Determinismissä kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättä, eikä voisi tapahtua toisin. Tällaisen maailmankuvan perusta on jälleen ihmiskeskeisessä ajattelussa, jossa taustalla ovat arkiajattelumme kuvitteelliset syy- seuraussuhteet ja siis kausaalisuus. Tässä ajattelussa jalkapalloilijan pallo kulkee mieheltä toiselle ja tavalla, jossa voimme myöhemmin havaita myös virheitä. Jos pelaajat noudattavat täsmälleen oikeaa strategiaa ja taktiikkaa, pallo ei voisi mennä koskaan maalin. Molemmat joukkueet kun olisivat täydellisiä, erehtymättömiä koneita. Jos maali tulee, se on järjestetty.

Determinismi syntyi aikanaan Newtonilaisen mekaniikan ja siis klassisen mekaniikan teorioista, sen kausaalisuhteista. Se on syvällä kiinni myös monissa uskonnollisissa liikkeissä ja sellaisissa politiikan teon välineissä, joissa pyrimme hakemaan luonnosta itsellemme alisteisia konemaisia rakenteita, jotka ovat inhimillisestä järjestä johdettavia ja siis aina antropomorfisia rakenteita.

Laplacen demoni

Pierre-Simon Laplacen rakensi tästä teorian, jossa ihminen tai kone, jolla oli hallussaan kaikki mahdollinen tieto aiemmin vallinneesta ja nyt vallitseva sekä kaikkien luonnonlakien perusteet, kykeni täydellisesti ennustamaan myös tulevan.

Syntyi käsite Laplacen demoni. Jalkapallopelissä saksalaista peliä on usein verrattu tylsyydessään tähän demoniin. Nyt siihen voisi verrata parhaiten espanjalaista peliä. Vain juuri tuon demonin kyvyillä, sitä lähimmäs pääsevällä, voi voittaa maailmanmestaruuden.

Jos vastakkain on kaksi samaa demonia lähestyvää joukkuetta, näemme vähämaalisen ja tylsän pelin. Jalkapallo on vuosien varrella kehittynyt kohti Laplacen demonia ympäri maapalloa ja maalien määrä samalla vähentynyt kisa kisalta. Tällä kehitykselle emme voi mitään muuttamatta vaikkapa maalin kokoa suuremmaksi.

Formulakisoissa sääntöjä muutetaan yhtenään, kun laji alkaa muuttua tylsäksi. Jalkapallon kuvitteellinen antropomorfinen, geeneihin sidottu ja konservatiivinen luonne, ei anna tälle muutokselle mahdollisuutta. Tämän vuoksi, inhimillisten virheiden sallimiseksi, FIFA ei halua videokameroita. Nyt jopa jalkapallo oli liian “hyvä”, liian tekninen ja pyöreä maalivahvin käsiteltäväksi.

Environmentalismin vastavaikuttajana syntyi lähinnä Hettnerin ja Blancen toimesta sekä David Humen filosofointia seuraillen possibilistista ajattelua. Kyseessä ei ollut niinkään indeterministinen suunta ja sattuman vaikutuksen korostaminen kuin induktiivisen tutkimusmetodiikan tapa hakea empiirisesti, tarkasti ja kaavamaisesti vaihtoehtoja antropomorfisen ihmisen toiminnalle sekä antaa hänelle samalla determinismistä vapaata väljyyttä.

Possiblisimi jähmettyi kuitenkin 1920-luvun kultakautensa aikoihin kaavoihinsa, ja tutkimuksesta tuli inventoivaa etenkin maantieteessä noudattaen puhtaan maantieteen katekismusta ulottuen Suomessa hyvinkin myöhään sotien jälkeen. Maantiede, etenkin geopolitiikka, oli Suomessa arka aihe, eikä siihen haluttu puuttua rinnan historian tulkintojen kanssa.

Puolivälin probabilismi

Antropomorfinen tiede haki maailmalla 1930-luvulla seuraavaksi probabilisimin selvittäessään ihmisen kulttuurin ja luonnon välistä vuorovaikutusta. Tuolloin alettiin puhua käsitteillä, joissa mukana olivat mallit, lainallisuudet, toiminnalliset suhteet, kvantitatiiviset menetelmät ja systeemiteoriat.

Maantieteessä nämä mallit saavuttivat huippunsa 1960-luvun jälkeen ja Suomessa yhdyskuntasuunnittelussa vielä paljon myöhemmin. Sitä voi pitää jopa suurten ikäluokkien tieteenä ja maailmankuvana meillä akateemisessa maailmassa. Juuri he olettivat ja odottivat jalkapallon MM-kisoissa sellaista suurta näytelmää, jossa loppuottelussa ovat vastakkain Argentiina ja Brasilia, jumalan kätenä heiluisi nyt valmentajana roolinsa täydellisesti näytellyt Diego Maradona moittien Pelen ja vaatien häntä museoon.

Pelen ja Edisonin antropomorfiset egot

Pele, Edison Arantes do Nascimento, teki aikanaan pelaamissaan 1363 pelissä yhteensä 1283 maalia, voitti Brasilian joukkueessa maailmanmestaruuden kolme kertaa vuosina 1958, 1962 ja 1970 sekä maalikuninkuuden 11 kaudella kotimaansa liigassa. Siviilinimensä tämä maailman kaikkien aikojen paras jalkapallonpelaaja sai Thomas Alvar Edisonilta, joka hankki suurliikemiehenä kaikkiaan 1093 patenttia nimiinsä ja tunnemme hänet ehkä parhaiten sähkölennättimestä.

Sekä Peleä että Edisonia on moitittu antropomorfisen pelin yhteisöllisen idean unohtamisesta myöhemmin. Edisonin löydöksissä ja patenteissa oli yleensä aina mukana tiimi, ryhmä pelaajia ja yhteisö, valtaisat puitteet tehdä keksintöjä osana historiallista kehitystrendiä, ihmisiä ja perusteoriaa ennen Edisonia, samoin kuin Pelellä hänen lukuisissa maaleissaan.

Yhteisön palkitseminen on antropomorfisen ihmisen toiminnan eräs keskeisin ja ehkä tärkein avainhavainto ja kuuluu luolissa tapahtuneeseen yhteisöelämämme turvallisuutta lisänneeseen ehdottomaan geneettiseen perustaan selviytyä myös myöhemmin lajina osana muuta luontoa ja luomakuntaa itsekeskeisenä ihmissovinistina ilmastomuutosta korjaillen sillä tekniikalla, joka on sen aiheuttanutkin.

Hyvää syntymäpäivää suvessa syntyneille

Heinäkuun mediat ovat kepeitä ja aiheet muuttuvat viihteellisiksi. Mikäli se nyt olisi mahdollista. Raskaat talven ja syksyn aiheet muuttuvat kesälomatoimittajan näköisiksi. Suomi, suljettu ja ankaran askeettinen maa, muuttuu lomalaisten paratiisiksi, edustajamme lomailevat ja palailevat meppeinä mökeilleen muita hieman myöhemmin elokuun alussa. Talven kaamos ja kevään humala on ohi ja ihmiset kesäisen leppoisia ja seurallisia. Kaupungit autioituvat ja maaseutu saa taas turistinsa, mökkiläiset.

Väärä mielikuva

Edellä kuvattu on väärä mielikuva ja kertoo takavuosien Suomesta. Suomi herää toki kesällä eloon talvihorroksesta, on täynnä kesäisiä tapahtumia niin kaupungeissa kuin maaseudulla, ja moni tekee kolmen kuukauden aikana enemmän duunia ja tulosta kuin muina kuukausina yhteensä. Edes Jouluna emme yllä vastaaviin suorituksiin.

Median sisältö toki muuttuu, mutta ei vähene tai kevene sekään. Sen tekijät ovat ammattilaisia ja usein mukana on myös uusia nuoria kykyjä, hyvän koulutuksen hankkineita ammattilaisia. Kesän tapahtumista ei voi kertoa kevyemmin ja vasemmalla kädellä sivuuttaen aktiviteettimme tärkeimmät hetket.

Jos perinteinen printtimedia lyö laimin kesän, se ei ilmesty enää talvella. Sama alkaa koskea myös vanhaa televisiotamme ja sen takavuosien kesäisiä uusintoja. Uusinnoilla ei tehdä ilmoituksia ja kerätä kiristyvässä kisassa katsojia. Sama koskee kaikkia palveluja, koulutuksesta terveydenhuoltoon ja urheilusta kulttuuriin.

Ylimielisyys kostautuu aina

Ylimielisyys kostautuu kuten Nokian johdon kohdalla ja lainaten Apu-lehden kesäistä numeroa. Menestyksen jatkuessa suomalasilla on taipumusta ylimielisyyden syntiin. Nyt median sormi ei osoita vain pääjohtajaa vaan ennen kaikkea Ollilaa. Sama koskee myös jalkapalloa. Loppuottelussa ovat nyt valtiot, jotka eivät ole siellä aiemmin esiintyneet. Se on aina positiivinen ja iloinen asia ja kertoo lajin menestyksestä myös tulevaisuudessa.

Verkostoissa liikkuvat nyt erilaiset ihmiset kuin talvella. Se näkyy aktiviteetin alkaessa oman kotisivun selailijoiden kohdalla kello yksi aamulla ja jatkuen muutaman tunnin huikean korkeana.

Nämä eivät toki ole suomalaisia vaan pääosin Yhdysvalloista, Etelä-Amerikasta tulevia vieraita. Toinen huippu alkaa kello kuusi, eikä tässäkään ole kovin paljon suomalaisia. Suomalaisten osuus putoaa heinäkuussa kymmeneen prosenttiin ja palaa syksyllä taas noin kolmannekseen. Tämä näkyy huippuna kello 12 aikaan ja uudelleen töistä kotiin palattaessa neljän jälkeen. Moni avaa nettinsä vasta yhdeksän tietämissä ja yhä useampi on niissä kiinni koko valveillaoloajan. Siinä ei ole mitään pahaa kunhan muistavat, kuinka jakuva istuminen on jopa hengenvaarallista. Tähän olisi saatava korjaus ja löytää yhteinen sosiaalinen tapa liikkua hieman kerran tunnissa.

Työtä kolmessa vuorossa

Kesän asiakkaat ovat uusia ja heitä on myös palveltava, saatava heistä pysyviä sivuston seuraajia kulttuurista ja kielestä riippumatta. Tässä globaali media poikkeaa paikallisesta mediasta tai printtimedioista, maakuntalehdistä ja radioista. Niiden asiakkaat ja avainhenkilöt ovat maakuntahenkeä ylläpitäviä samoja ihmisiä, yrityksiä, yhteisöjä, omaa porukkaa. Sen uskollisuus medioilleen on taas katoamassa eikä nuoret ole korvaamassa syntyvää vajetta. Sosiaalinen ja yhteisöllinen media on saatava integroitua perinteiseen mediaan sen omilla ehdoilla, ei päinvastoin. Tässä on tehty jo kohtalokkaita virheitä.

Samaa rotua ja kansaa

Medioitten maailma ei sulkeudu kesäksi ja pohjoisen talvea muistaen. Älykkyysosamäärältään korkealle kivunneet skandinaavit voivat olla lomalla, mutta eivät nämä vähemmälle jääneet meitä satakertaisesti suuremmat kansakunnat. Tatu Vanhanen ei ole otannassaan pohtinut, kuinka sosiaalisten medioitten ja yhteisöllisten verkostojen käyttäjät ovat oikeasti samaa rotua ja kansaa. Suomessa kasvaneet somalinuoret kyllä vievät täältä hankkineensa vaikutteet mukanaan Somalinmaahan, myös demokratian.

Aloimme itse kansakuntana purkaa ankaraa yhteiskuntaamme ja sen byrokraattista koneistoa yksityistäen samalla. Oikeastaan tämä suljettu kausi kesti meillä vain hetken ja palasimme 1990-luvun lamavuosien aikana takaisin suomalaiseen ikivanhaan käytäntöön. Mielikuvat ja muistot kultaavat jalkapallonkin ja tuovat sen mieliin vääränlaisena totuutena.

Entinen mikkeliläinen jalkapalloilija Olli Rehn muistelee medioissa pelejä, joita pelasivat 1960- ja 1970-luvun mestarit, suuret sankarit. Se on yhtä suuri virhe kuin ihailla sama ajan seiväshyppääjää, keihäänheittäjää tai juoksijaa, tieteen ja taiteen harjoittajaa, talonpoikaa pelloillaan, Nokiaa renkaineen ja köyhää suomalaista elämää ylipäätään.

Jos kuljemme toimien vain silloin kun on pakko ja selkä seinää vasten markkinatalouden ehdoilla, olemme jatkuvasti kriisiyhteiskunnassa. Sen voi välttää vain varautumalla koko ajan muutokseen ja uuteen tulevaan, kehityksen pysähtymättömään virtaan ja siinä mukana eläen. Kun alat juhlia voittoa olet varmasti jo hävinnyt. Pahinta on ihailla jo mennyttä tai nähdä vääriä unia historiasta, jolloin sattui olemaan itse nuori. Muuta ihanaa ja muistettavaa siinä ei ollut.

Suven ihmiset

Heinäkuussa syntyneet viettävät syntymäpäivänsä ravun ja leijonan merkeissä. Kuulun näihin suven keskellä syntyneisiin, ja olen havainnut heissä samoja piirteitä, jotka eivät pohjolassa synny tähtimerkeistä vaan luonnon kierrosta ja tavasta saada aurinkoa, ravintoa ja vitamiineja, hivenaineita ja happea tärkeiden ensikuukausien ja viikkojen, päivien aikana hymyileviltä ihmiskasvoilta.

Nämä sydänkesän ihmiset ovat uskomattoman vilkkaita ja moneen ehtiviä, vaikeasti muiden manipuloitavia, luovia ja innovatiivisia ihmisiä. Osa liki pelottavia leijonan kaltaisia otuksia, joille valta on osa elämää ja suorasanaisuus jahkailua ja epäröintiä tyypillisempää, heimosta ja rodusta piittaamatta.

Sisäinen intohimo tekee ihmisen

Kesäinen ihminen voi olla joskus uhkaava ja pelottava, puolustaa heikompia ja puuttuu vääryyksiin, ei säästele omaa nahkaansa. Neuvokkuus ja sisäinen intohimo ohjaavat ja läpi viedään myös mahdottomilta vaikuttavia hankkeita. Kesäihmiset ovat oman elämänsä ohjaksissa, eivätkä hevin anna anteeksi, jos tulevat petetyiksi tai huijatuiksi. Älä ikinä valehtele kesäihimsille, on ihan hyvä elämänohje talvella syntyneille hankiajan poikueille.

Näiden ihmisten itsemääräämisoikeutta ei kannata ohjailla tai pyrkiä rajoittamaan talvi-ihmisten. Tapaamani kesäihmiset ovat poikkeuksetta kylänsä, kuntansa, kansakuntansa tukipilareita, usein itsenäisiä yrittäjiä, joiden puoleen on turvallista kääntyä niin pienten kuin suurten ongelmien kanssa; luotettavia, lojaaleja ystäviä vuosien takaa.

Hyvää syntymäpäivää suven ihmisille

Oikein hyvää suvea ravun ja leijonan merkeissä syntyneille kanssaihmisille. Kolmenkymmenen asteen helteeseen oli ihan eri asia syntyä kuin neljänkymmenen asteen pakkaseen tai marraskuun masennukseen.

Tätä Tatu Vanhanenkin voisi tutkia ja jättää muun vähemmälle. Olettaen, että ympäristöllä, luonnolla ja sen kiertokululla todellakin on merkitystä ihmiseen, yhteisöön, ihmiskunnan geneettiseen taustaan ja sen tähtimerkkeihin, biososiaaliseen elämäämme ja sen kiertoon.

Suomalaisista noin neljännes on syntynyt näissä oloissa ja koko maapallon väestöstä pääosa. Jos pakkasessa elämisestä ja helmikuun kaamoksessa syntymisestä olisi todellakin jotain älyllistä etua, pääosa meistä syntyisi kyllä silloin napapiirin pohjoispuolella. Joistakin helposti oivallettavista syistä näin ei kuitenkaan tapahdu. Syiden oivaltaminen ei vaadi Mensan jäsenyyttä.

Tatu Vanhasen opit

Älykkyys on arkikielen käytössä oppimiseen ja sopeutumiseen liittyvä ilmiö, osa lahjoistamme. Eri kulttuureissa sillä tarkoitetaan hieman eri asiaa ja sen mittaaminenkin tapahtuu eri tavoin ja erilaisiin tarkoituksiin. Kyseessä on siis melkoisen epäselvä ja väljä käsite. Tästä huolimatta tuskin mitään asiaa mitataan niin kiihkeästi kuin älyä tai sen lähisukulaisia lahjoja ja oppimista, alkaen peruskoulun ala-asteelta ja jatkuen koko elämänkaaren mittaiseen aikuisopiskeluumme. Ja kaiken aikaa puhumme arkikielessä älystä ja sen lahjoista, todituksista, joita meille on vuosien saatossa annettu osana älyllistä toimintaa tai suorituskykyä, oppimista.

Kuka Tatu Vanhanen?

Emeritusprofessori Tatu Vanhanen on ottanut aiheen esille tutkimuksissa, joissa taustalla ovat kulttuurit ja talousalueiden menestys sekä älykkyysosamäärä. Tatu Vanhanen on Tampereen yliopiston emeritus professori tullen tutuksi viime vuosina juuri käyttäytymisgeneettisistä tutkimuksistaan, joissa hän on pyrkinyt selittämän valtioiden välisten varallisuuserojen johtuvan olennaisesti väestön periytyvistä eroista juuri älykkyydessä. Vanhasen mukaan valtio, jolla älykkyysosamäärä jää alle 90, ei pysty luomaan kestävää hyvinvointiyhteiskuntaa ja vakaita demokraattisia oloja. Suomessa tuo pistemäärä on 99 ja hyvää eurooppalaista kärkitasoa.

Vanhasen ajattelu lähtee pääosin sosiobiologien teorioista ja tässä tapauksessa etenkin Edward O. Wilsonin 1970-luvun ajatuksista. Ne näkyvät jo varhain Vanhasen tuotannossa olkoonkin, että 2000-luvulla julkaistut teokset Richard Lynnin kanssa (esim. IQ and the wealth of nation (2002), Democratization: A Comparative Analysis of 170 Countries (2003), IQ and Global Inequality (2006) sisältävät juuri yhden parametrin (älykkyys) varaan rakentuvan tavan lähestyä globaaleja myös rotuopillisia kysymyksiä. Juuri nämä rotuopilliset kysymykset ja niiden saama synkkä historia toisen maailmansodan aikoihin on syynä Tatu Vanhasen tutkimusten teilaamiseen. Natsi-Saksan rotuopit ja eugeniikka ovat vielä vahvasti muistissa. Yksilön suorituskykyä, lahjoja ja persoonallisuutta voidaan mitata, jopa yrityksen ja organisaation suorituskykyä, mutta ei valtion saati kultturin tai rodun.

Evoluutio ja sitä lähellä olevat teemat ovat olleet mukana Vanhasella jo varhain julkaisuissa “Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin” yhdessä Yrjö Ahmavaaran kanssa, On the evolutionary roots of politics (1992), The Process of Democratization: A Comparative study of 147 states 1980-1988 (1990), Intian monipuoluedemokratia (1973). Ihminen ja kulttuuri biologisena ja geneettisenä tutkimuskohteena on kiinnostava kohde, joskin samalla arveluttava ja ylilyönnit johtavat helposti leimautumiseen. Tutkijan on oltava varma välineistään ja edustettava mieluusti suurempaa poikkitieteistä osaamista ja tutkijaryhmää.

Biologia ja genetiikka sekä käyttäytymistieteet, sosiologia, Vanhasen edustama valtiotiede, ovat kaukana toisistaan. Samoin niiden käyttämät välineet, teoriat ja menetelmät, yhteiskunnallinen perinteinen tehtävä, konventio tieteen kentässä. Tatu Vanhanen käveli kaikkien näiden yli regressioanalyysinsä kanssa ja globaalin aiheen sekä kiistellyn aineiston avulla sekä 1970-luvun menetelmin.

Mitä on älykkyys?

Älykkyysosamäärä on yhtä ongelmallinen ja kiistelty kuin itse älykkyyden määrittely. Toiset määritelmät korostavat älykkyydessä ja sen mittaamisessa ihmisen toimintaa ja tarkoituksenmukaisena pidettyä käyttäytymistä, kykyä oppia uusia asioita, ja toiset taas olettavat älykkyyden kyvyksi, joka on itsenäisesti olemassa oleva itseisarvo, mitattavissa oleva ilmiö tai ominaisuus. Tätä ominaisuuta on mitattu paljon ja todella laboratorio-oloissa. Eikä vain ihmisellä vaan myös eläimillä ja kasveilla.

Älykkyystestien kohdalla kehitys on johtanut David Wechslerin ajoista (1975), jolloin oleellista oli mitata “yksilön kykyä ymmärtää ympärillään olevaa maailmaa ja hänen resurssejaan vastata sen haasteisiin” kohti Spearmanin teorioita, joissa älykkyys ja sen g-faktorista voitiin puhua ikään kuin määriteltynä kykynä. Tähän ajatteluun liittyy päättelykyky, siis taito tehdä annetuista edellytyksistä oikeita johtopäätöksiä. Lisäksi älykkyyteen oletetaan liittyvän kyky ratkaista erilaisia annettuja ongelmia. Kolmantena älykkyyttä määrittäisi kyky oppia, joka on aina yhteydessä kahteen edelliseen ja kulttuurisidonnainen, sosiaalinen tapahtuma. Kun älykkyyttä mitataan vaikkapa etologiassa eläimillä tai kasvien "käyttäytymistä", käsitteet luonnollisesti muuttuvat.

Faktorianalyysi avuksi

Faktorianalyysissä yleisälykkyys jakautuu osatekijöihinsä, ja nämä on mahdollista havaita vaikkapa matemaattis-tieteellisinä, verbaalisina tai visuaalis-teknisinä taipumuksina, ja nämä taas liittyvät tarkemmassa tutkimuksessa edelleen ihmisten erikoislahjakkuuksiin.

Näin älykkyys lopulta hajoaa komponentteihinsa ja muuttuu lahjakkuuksiksi tai persoonallisuudeksi, jossa käsite “äly” muuttuu jälleen vaikeasti määriteltäväksi saati mitattavaksi. Oletus, jossa äly olisi kapseloitu geeneihimme, ja että somalilapsi ei menestyisi Suomessa kouluissamme kuten kuka tahansa suomalainen, on absurdi. Lisäksi älyyn liitetään myös paljon muita ominaisuuksia, joista tärkeimmät jäävät usein kokonaan mittaamatta.

Käsite “mentaalinen äly” viittaa juuri tällaiseen tapaan hakea myös muita ominaisuuksia kuin vain vaikkapa yhtä oppimisen ja oivaltamisen mittaustapaa. Näistä luovuus ja innovatiivisuus on kaikkein vaikein ja ohittaa kaikki mittausmenetelmät siinä missä vaikkapa sosiaaliset kykymme toimia yhteisön, verkoston tai tiimin jäseninä, osana muiden tuottamaa tietoa, tai persoonallisia tapoja hyödyntää lahjojamme ja ihmisenä olemisen moniulotteisia tuhansia ominaisuuksiamme.

Robert Stenberg ja perusäly

Robert Stenberg käytti aikanaan laajalti levinneitä käsitteitä analyyttisestä älystä, luovasta älystä ja käytännöllisestä älystä. Tiedemies hankkii aineistoja, vertailee ja arvioi saamiaan tuloksia muiden jo löytämiin, suunnittelija ja taiteilija yhdistää näitä tietoja hakien uusia ja tuoreita ratkaisuja ongelmilleen ja kaikki me tarvitsemme käytännön älykkyyttä selviytyäksemme arkielämän tilanteista, sosiaalisia taitoja ja kykyä soveltaa tietojamme käytännön ongelmien menestykselliseen hoitamiseen.

Howard Gardner ja moniälykkyys

Howard Gardner toi esille moniälykkyysteorian luokitellen älykkyyden kahdeksaan lajiin. Innovaatiotutkimusten yhteydessä olen näitä käynyt läpi ja testannut uudelleen, jolloin niiden merkitys on lähinnä historiallinen ja kertoo tieteen kehityksen metodien rakenteista pikemminkin kuin uudesta älykkyyteen liittyvästä löydöksestä.

Gardnerin teoriat ovat tuon ajan lahjakkuuden lajien määrittelyä, ja ne veivätkin tutkimusta eteen päin juuri tuolla suunnalla, eikä Gardner ollut toki ainut alan kehittäjä. Lahjakkuuden lajien tutkimuksesta ja ihmisen persoonallisuuden mittaamisesta tuli jopa muoti-ilmiö kiitos tietokoneajan yleistymisen osana tekoälyä. Syntyi kvantitatiivinen tiede, sosio- ja psykometriikka uusien talousteorioiden rinnalla ja osana insinööritieteitä. Samalla myös biotieteitten luonne muuttui. Tällä suunnalla olemme ottamassa vasta ensimmäisiä askelia eikä niitä pidä hämärtää 1930-luvun tieteellä medioissamme.

Francis Galton, psykometriikan isä

Ennen tätä aikaa ilmiötä pohjusti Francis Galton olettaen älykkyyden periytyvän ja loi menetelmän, jolla hän pyrki selvittämään visuaalista muistia, havaintokynnyksiä, reaktioaikoja ja pään muotoon sekä kokoon liittyviä fysiologisia mittauksia antropologien tapaan. Hypoteesissaan hän oletti brittiläisten tieteen harjoittajien olevan muuta kansaa älykkäämpiä. Hypoteesi ei kuitenkaan toteutunut, mutta tiede sen sijaan sai jälleen uuden virikkeen ja psykometriikka oli syntynyt rinnan sosiometriikan kanssa kvantitatiivisena tieteenä. Tämä tiede on edennyt kauas yksinkertaisesta regressioanalyysistä.

Alfred Binet ja älykkyysikä

Ranskassa älykkyyttä mitattiin myös sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin tarpeisiin oppimisvaikeuksien kartoittamisessa. Opettajien subjektiivisten arvioiden oletettiin syntyvän tavasta suosia rikkaiden ja yläluokkaisten lapsia, jolloin Alfred Binet sai tehtäväkseen selvittää, miksi lapset oppivat asioita kovin eri tahtiin ja eri iässä. Syntyi käsite älykkyysiästä ja testeillä oli tämän jälkeen mahdollista vertailla myös eri-ikäisten ihmisten eroja. Käsite älykkyysosamäärästä syntyikin tätä kautta William Sternin toimesta, jota David Wechler kehitti 1950-luvulta alkaen.

David Wehlerin oppeja

Tatu Vanhasen tapa lähestyä älykkyyttä ja sen mittaamista perustuu kohtuullisen vanhaan perusteoriaan ja jättää ulkopuolelle kaiken sen kehityksen, joka ko. tieteessä on tapahtunut vuoden 1980 jälkeen ja osin jo ennen sitä. Lisäksi hän käyttää menetelmää, jossa mukana on vain yksi parametri, jolla hän tulkitsee bruttokansantuotetta vanhakantaisella regressioanalyysillä. Kansakuntien demokratisoitumiskehitys tai varallisuus riippuvat toki monesta muuttujasta samaan aikaan ja niiden historialliset kytkennät ovat nekin globaaleja ilmiöitä, aikaan ja paikkaan sidottuja mutkikkaita prosesseja.

Kansakunnan historia, sosiaaliset olot ja koulutus, kyky ottaa vastaan opetusta, hankkia ravintoa, lääkehoitoa, välttää korruptio tai demokratian estäviä tai uhkaavia demoneita, ovat rajallisia ja selittyvät toki muulla kuin älykkyysosamäärällä. Se miksi Vanhanen käyttää tätä selittäjänä, johtuu hänen tutkijataustastaan, ja on hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä ilmiönä. Hyvin moni tutkija on ihastunut yhteen selittäjään, rakastunut omaan malliinsa, sen tapaan ratkaista globaaleja ongelmia poikkitieteisessä ja moniulotteisessa, mutkikkaassa maailmassa. Näin tutkijasta tulee oman asiansa apostoli ja kyky objektiivisuuteen ja kriittiseen tutkimukseen katoaa.

Rinnakkain esiintyviä ilmiöitä

Toki pohjaton köyhyys ja kehnot tulokset älykkyysosamäärässä varmasti kulkevat rinnakkain. Ne ovat samaan aikaan ja samanlaisissa oloissa mitattavia, mutta eivät toki selitä toisiaan. Suomessa alhaisia osamääriä voisi laskea alueilla, jossa väki on vanhentunut ja dementoitunut. Siitä huolimatta alue voi olla demokraattinen ja hyvinvoiva, varakas ja jopa onnellisten vanhusten hyvinvointiyhteisö, jossa äänestysvilkkaus on korkein koko maassa ja lukutaitokin tallella. Lyhtymuisti vain on kadonnut tai heikentynyt, testit laskeneet älykkyyttä mitattaessa Tatu Vanhasen menetelmin ja tästä johtopäätöksiä tehden.

Herättävänä löydöksenä tärkeä

Toki Tatu Vanhasen tapaan on syytä olla huolissaan myös mahdollisesta alueen ja yhteisön köyhtymisestä, ellei yhteiskunta toimi ja nuorenna sen rakennetta. Se taas ei tapahdu tuomalla vanhoja 1930-luvun rodun jalostamiseen liittyviä oppeja luettavaksemme. Väestön määrä on liki kolminkertaistunut tuolta ajalta, mutta ravinnon ja koulutuksen, lääkinällisen avun määrä tai laatu ei ole paikoin muuttunut lainkaan.

Rotuhygienia oli oman aikansa lapsi, ja sen taustalla oli juuri tapa luokitella ihmisiä, ihmisryhmiä, kansakuntien kykyä suoriutua itsenäisesti omasta demokratisoitumiskehityksestään ja hyvinvointivaltioiden rakenteista.

Darwinistinen tapa ajatella ja luokitella yhdyskuntia, yhteisöjä ja kansakuntia on takavuosien maailmasta ja syytä unohtaa hitaan genetiikan tuotteina ja muutostrendeinä päivittäin vaihtuvassa, dynaamisessa globaalitaloudessamme. Klusteritalouden evolutionarismilla tarkoitetaan silläkin kokonaan muuta kuin darwinistista genetiikkaa.

Laman syntyminen ja siitä toipuminen on tästä uudesta prosessista kouriintuntuva esimerkki. Osa Eurooppaa voi vajota hetkessä suohon, ja sen mukana puoli maailmaa, eikä taustalla taatusti ole älykkyysosamäärät ja niiden tuhatvuotiset geenit. Reagointi niin ikään tapahtuu hetkessä, ei geneettisen koodiston ohjaamana ja hitaana darwinistisena evoluutiona reaaliaikaisessa maailmassa, oli kyse Afrikasta tai Aasista, Välimeren alueen valtioista Euroopassa.

Rotuhygienian opit romukoppaan

Sama reaaliaikainen prosessi koskee kulttuurien omaksumia normeja, moraalia, hengen tuotteita ja kykyä ottaa vastaan uutta tai innovoida sekä tähän liittyvää arvomaailmaa ja asenteita. Selitykseksi ei riitä pelkästään väite, jonka mukaan luonto asettaa deterministisesti pohjoisen ihmiset koville, on karsinut darwinistisesti kyvykkäitä ja älykkäitä rotuja takavuosien tapaan asiaa maantiedon oppikirjoissa kuvaten. Tämä rotuoppi meni romukoppaan jo ennen 1960-luvun sarastusta ja sotiemme myötä. Sellaiseen harhaan tukeutuminen veisi meidät hetkessä vararikkoon.

Regressioanalyysi selittää varmaan myös vaikkapa lumen ja pakkasen avulla kuinka juuri ne rodut ja valtiot, joissa on runsaasti lunta, menestyvät globaalien kehityserojen vertailussa hyvin. Lumen määrä selittää jopa paremmin alueellisia eroja kuin koulutus, lukutaito, elinikä tai pisa-tutkimukset. Lumessa kahlaavat ja tarpovat ihmiset ovat selviytymistaistelun voittajia ja huonopäisimmät ovat hukkuneet korkeilla leveyksillä heikoille jäille.

Älykkyystestit kulttuurin tuotetta

Suomalaisten älykkyystesteissä saamat pistemäärät ovat muuttuneet vuosien varrella koko ajan ylöspäin ja olemme joutuneet korjaamaan keskitason 100 pisteen arvoamme moneen otteeseen tavalla, jossa nykyinen 100 pistettä vastaa Mensan huippuälykkäiden lukemaa ennen sotia mitattuna. Muutos ei voi selittyä geneettisillä mutaatiolla ja darwinismilla. Se olisi siihen aivan liian hidas.

Syynä suuriin muutoksiin ovat tapa mitata älykkyyttä ja sen yhtymäkohdat kolutukseen, parantuneeseen terveydenhuoltoon ja hygieniaan, hyvinvointivaltion kaikkiin niihin oppeihin, joilla on tapana korreloida samaan aikaan keskenään kumuloituen ja kertoen juuri korkeammasta älykkyydestä ja sen mittaustavoista, tavasta määritellä älykkyyttä.

Älykkyysosamäärää ei voi edes käyttää juuri missään sellaisissa analyyseissä, jossa on vältettävä keskenään korreloivia muuttujia. Se kun tahtoo korreloida kaikkien juuri hyvinvointiyhteiskunnan mittareiden kanssa ja mitata siis samoja asioita kuten juuri koulutus, elinikä, varallisuus jne.

Näin testi tai ÄO on sosiaalinen ja kulttuurinen ilmiö ja kuvaa sen hetken normeja, arvoja ja niiden kumuloitumista myös Vanhasen tutkimuksissa tietyille alueille ja tiettyjen kulttuurien tuotteiksi. Jos ne koetaan hyvinvointia ja onnea lisäävinä, kansakunnan ja yhteisön, yksilön elämää helpottavina, levitettäköön tätä tietoa ja taitoa normaalin diffuusion keinoin ja välttäen sellaisia konflikteja, jossa sotien aikaiset rotuhygienian ja eugeniikan opit nostavat taas kerran päätään.

Runon ja suven päivä

Eino Leinon päivä

“On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajilla yks usko on vaan,
elin-iäks hälle se riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on iäistä,
sen verran meistä myös jäljelle jää,
kun päättyvi päivä tää.

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnymme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
mut se mikä niiden on välillä,
se olkoon lämpöä, lempeä.
kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks“.

Eino Leino syntyi Paltamossa lähellä Oulua Oulujärven rannalla 6. heinäkuuta vuonna 1878 Eino ja Anna Lönnbomin (Mustonen) maanmittariperheeseen suurperheen kuopuksena. Kuopuksen tapaan hän myös eli ja runoili, oli Snellman-henkisen perheen fennomaani runoilija, kapinallinen toimittaja ja Kasimir veljensä tukema individualisti ja kyseenalaistaja, tehokas mihin hän ikinä ryhtyi.

Lapsinero

Köyhästä perheestä lähtenyt Leino oli lahjakas jo lapsena, kirjoitteli kymmenvuotiaana pöytälaatikkoon ja ensimmäinen “Kajaani Linna” -niminen runo julkaistiin Hämeen Sanomissa vuonna 1890. Vielä tuolloin 12 -vuotiasta poikaa avusti niin ikään runoutta harrastanut äiti ja isoveli Kasimir, lapsen henkiset tukijat myös jatkossa.

Juuri Kasimir antoi veljelleen tuolloin kirjailijanimen Eino Leino. Vasama -koululehti oli Leinon julkaisufoorumi tuolloin Hämeenlinnan lukiossa, jolloin internet ei ollut vielä käytettävissä. Tänään Leino esiintyisi toki blogistina ja toimittajana, facebook-petona ja kolumnistina, osallistuvana keskustelijana sosiaalisissa yhteisömedioissamme kyseenalaistaen, tiedettä popularisoiden ja argumentoiden aiheina globaali kriisi ja taantuma sekä sen uudet askelmerkit, käytännönläheinen innovaatiotoiminta uudessa sosiaalisten medioitten “Innovaatio-Suomessa”, ilmastomuutos ja siirtymätalouden ahdistus kapitalismin kriisissä, uudet työmarkkinat ja eläköityvien ihmisten määrä ja laatu, voimavarat, uhkakuvat, työvoimaresurssien riittävyys Paltamon suunnalla Kainuussa.

Leinosta Tabermanniin

Matka runoilijan kuolemasta Eino Leinon päivään, runon ja suven päivään, ei ole pitkä. Moni kutsuu Leinoa, oikealta nimeltään Armas Einari (Eino) Leopold Lönnbohmia J.L. Runenergin rinnalla kansallisrunoilijaksemme. Kuka tai ketkä tuota nimeä kantavat sadan vuoden kuluttua, on vaikea sanoa. Ehkä sellainen on juuri syntynyt, internetissä ja sen verkoissa myöhemmin vaikuttava globaali suomalaisuuden ymmärtäjä, muuhun globaaliin kulttuuriin yhdistäjä, ei ehkä niinkään Kalevala-mittaa ja Helkavirsiä 1900-luvun alussa eurooppalaiseen runomittaan riimittänyt Leino tai sodan jälkeisen yhteiskunnan Tabermann, kansallisromantikkojen ruotsalainen Runeberg.

Lahjakas kyseenalaistaja

Kyseenalaistajalle tyypillinen ristiriitaisuus, individualistin monialainen lahjakkuus ja äly, itselle asetetut sisäiset paineet, ääretön sitoutuminen toisiin ihmisiin, rosoisen oivaltava huumorintaju ja melankolinen yliherkkyys, dramaattisuus, leimasivat Leinon persoonaa ja elämää alkaen kolmesta avioliitosta ja lyhyistä ihmissuhteista sekä jatkuen alkoholisoituvaan ja nuorena kuolevaan mieheen hyvin perisuomalaiseen tapaan rappeutuen.

Leino kirjoittautui hyvin paperein Helsingin yliopistoon ja tutustui tuon ajan kapeaan ja tärkeimpään kulttuurieliittiimme hänelle tyypilliseen tapaan, kosteilla illallisilla. Tuttuja olivat niin Eero Erkko, Juhan Aho, Jean Sibelius, Robert Kajanus, Akseli Gallen ja Pekka Halonen.

Innovaattorille tyypilliseen tapaan Leino halusi uudistaa, muuttaa, käydä taisteluja vanhaa vastaan ja piikitteli Päivälehdessä tavalla, joka ei miellyttänyt ja näkyi myöhemmin ongelmana julkaista proosaa tai löytää sille lukijoita.

Ilmiö on yhteinen omalle ajallemme, oman aikamme sofioksasille, eikä siinä ole uutta ylipäätään pohdittaessa kriittisen kyseenalaistajan ja uutta luovan innovaattorin ja individualistin tapaan tulla vastaanotetuksi jo rakennetun konservatiivisen konvention sisällä ja talouden lamakausina. Kyseenalaistajan kritiikki osuus silloin kipeästi ja ajattelematta vääriin henkilöihin saneerattavien suuressa joukossa.

Leinon opinnot jäivät kesken ja hän menetti muutaman kurssin jälkeen stipendinsä, valtion opiskelijatuen. Yhdessä Kasimir-veljensä kanssa toimittamansa Nykyaika-lehti kaatui sekin taloudellisiin vaikeuksiin ja Leinon ura päätoimisena kirjailijana ja runoilijana alkoi.

Leopardi ei pääse pilkuistaan

Ensin heleänä ja kepeänä kirjoittajana ikään kuin kansanlauluja sanoittaen ja laulunäytelmiä riimittäen. Samaan aikaan hän solmi ensimmäisen avioliittonsa vuokraemäntänsä tyttären Freyan kanssa, jonka puolisona nuori Leino sai ainoan tyttärensä Eya Helkan ennen kolme vuotta kestäneen liiton kariutumista. Leinolla oli muusansa jo muualla.

Tämän jälkeen Leino ehti olla muutaman kuukauden naimisissa Robert Kajanuksen tyttären Ainon kanssa sekä vuodesta 1922 Hanna Laitisen kanssa tuolloin jo vaikeasti alkoholisoituneena kuollen vuonna 1926.

Parhaiten muistamme kuitenkin hänen rakkaussuhteensa ensimmäisen avioliiton aikana L. Onervaan ja myöhemmin Aino Kallakseen. Noilta ajoilta ovat suomalaisen runouden eräät tunnetuimmat käyttörunot "Elegiasta" "Hallaan" ja helkavirsikesään 1903, "Väinämöisen laulu", "Tuulikannel", "Vaalin valta" ja "Löysäläisen laulu" sekä monet tutut kuorolaulujen sanoitukset.

Televisiosta tuttu

Eino Leino ei olisi meille tuttu tänään, ellemme olisi tutustuneet häneen television kautta. Jaakko Pakkasvirran ohjaamassa “Runoilija ja Muusa” (1978) Leinoa esitti hänen syntymänsä satavuotisjuhlavuonna Esko Salminen, tuon ajan hurmuri. Ensimmäisen kerran kuitenkin jo vuonna 1948 Leo Riuttu elokuvassa “Ruusu ja Kulkuri” ja Kari Hietalahti Timo Koivusalon elokuvassa “Sibelius” (2003). Lisäksi Vesa-Matti Loiri esitti Matti Saikkosen TV-elokuvassa “Tähtikeinu” (2003) Leinoa kolmiodraamassa Onervan, Madetojan ja Leinon välillä.

Luovaa individualistia ja kyseenalaistajaa yhdisti tälle persoonallisuudelle tyypillinen tapa tulla tunnetuksi kaikkivoipaisuudestaan ja äärettömästä nopeudestaan, helppoudesta luoda uutta ja usein kyseenalaistavaa tekstiä.

Leinossa oli ripaus tehokasta suorittajaa, hän työskenteli uutterasti saavuttaakseen päämääränsä ja nautti saamastaan huomiosta, humaltui siitä. Itsevarmuus kätki kaiken aikaa alleen alemmuudentunnetta ja hän koki menestymisen ja onnistumisen itsetuntonsa ylläpitäjänä kohtuuttoman tärkeäksi. Voimakastahtoisena ihmisenä hän oli samaan aikaan suorasanainen eikä ymmärtänyt jahkailua ja epäröintiä. Runoilijan tapaan hän oli rohkea, vahva ja suurisydäminen ihminen.

Työn sankari

Leinon onnistumisen tavoite ilmeni itsetuhoisena elämänä ja kilpailuhenkisyytenä, josta näkyvimmät piirteet löytyvät, ei niinkään runoudesta tai proosasta, kuin pakinoita lukien. Toki myös omaelämänkerralliset “Alla kasvon kaikkivallan” (1917) ja etenkin “Elämäni kuvakirja” (1925) ovat paljastavia.

Leino on parhaimmillaan lyhyessä proosassa pakinoitsijana. Kiihkeä nuorsuomalainen Leino muuttuu niissä jatkuvasti vauhti päällä olevaksi hauskaksi seuraihmiseksi, jolla oli motiivia ruokkia lukijoitaan omalla positiivisella esimerkillään. Korkeat tavoitteet saavutetaan työllä ja kaikki näkyy lopulta työn tulosten kautta.

“Työ raatajan riemulla palkitsee
ja tekijän terveydellä
työ himoja huonoja hillitsee
myös syyttömän sydämellä.
Oi rauhaa päätetyn päivätyön!
Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön,
ja nuorena, vankkana nousevi hän
taas uutehen päivähän”.

Tuomas Veitikka (1906), Jaana Rönty (1907), Olli Suurpää (1908)

Nimimerkki Mikko Vilkastus kirjoitti kulttuuripolitiikkaan keskittyneitä pakinoitaan Päivälehteen vuosina 1900-1904 pilkaten iskevään tyyliin vanhasuomalaisia, erityisesti tuolloin maineeseen noussutta V.A. Koskenniemeä, tulevaa akateemikkoa. Päivälehden seuraajan Helsingin Sanomien pakinoitsijana Leino esiintyi tuon ajan politiikan kiusallisena seuralaisena nimimerkillä “Teemu” ja omassa viikkolehdessään “Sunnuntai” Kanttori Sepeteus -aforistikkona. Näin syntyi vankka perinne, jossa yhdistyi niin ruotsalaista kuin venäläistä lyhytproosan pakinakieltä.

“Ja yhden ma varman tiedän sen,
kun löydy ei tietä mistään:
on työtä tehtävä jokaisen,
puu tutaan hedelmistään.
Se usko, mi sitä ei opeta,
sitä uskoa täällä ei tarvita,
se on uskoa usmien, haamujen,
ei uskoa ihmisten”.

Rahan orja (1912), Naisten orja (1913), Onnen orja (1913)

Leinon luonteen ankaruus, muiden kritiikki, työn palvonta, monilahjakkaan ihmisen kyky tehdä kolmea vuoroa samaan aikaan ja yksin, johti ristiriitoihin, sosiaalisiin ongelmiin. Leinon omaa tuotantoa kritisoitiin kovin sanoin, metsä vastasi. Kriittisen ja kyseenalaistavan innovaattorin tapaan Leino kritisoi samaan aikaan niin sortokauden vanhasuomalaisia myöntyväisyyshenkisiä kuin myöhemmin sisällissodan punaisia ja ujutti kirjoituksiinsa kaiken aikaan Venäjän kritiikkiä.

Hän oli muuntautumiskykyinen, itsevarma ja tehokas, energinen, ystävällinen ja viehättävä hurmuri, työskenteli sellaisten asioiden puolesta, joihin uskoi koko suuresta sydämestään. Ja joku kertoi hänen, runoilijan, kuolleen kolme päivää ennen runon ja suven päivää, Eino Leinon päivää. Vain todellinen runoilija tekee niin, ei kuole koskaan.

"Oi antaos,Herra sa auringon,
mulle auringon kulataiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomita voi, ken ymmärtää.
Sävel selvittää, mikä salahan jää,
näin ihmiset toistansa lähemmän vie;
sen kautta vie Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuisi yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa".