Liskonaisesta lintumieheen tai päinvastoin

Sukupuolikortilla lyödään miehiä ja vääränlaisia naisia, kirjoittaa sosiaalipsykologi Katriina Järvinen Helsingin Sanomien sunnuntaidepatissa (HS 28.11). Suomessa ihmisten on nyt vaikea tietää, koska on oltava “sukupuolisensitiivinen” ja koska “sukupuolineutraali“. Miehet käyttävät omissa verkostoissaan valtaa toisiinsa, sulkevat vähänkin uutta maailmaa mukanaan tuovat ulkopuolelle, ja vielä enemmän heitä hakataan päihin niin kotona kuin työelämässä naisten toimesta, arvelee myös antropologina tutuksi tullut Järvinen. Onneksi hän on samalla kirjoittajana nainen. Osa naisista on erityisen ärhäköitä myös omilleen ja etenkin perinteisille arvoille omistautuva, kodista ja lapsista puhuva nainen on tänään heikoilla. Hän joka taatusti tässä pelissä häviää on lapsi, kertoo vihainen kirjoittaja. Juuri siksi joku lähes 20 puolueestamme ottaa ajaakseen perheen asiaa; kodin, isänmaan ja uskonnon.

Totalitaarinen valtioko?

Historioitsija Mikko Laakso (HS 28.11) jatkaa professori Risto Heiskalan (HS 15.11) käynnistämää keskustelua yhteiskunnasta, joka muistuttaa masentavaa 1970-luvun suomettumisen tunkkaisen ajan elämää. Uuden mallin ja paradigman havainneet toisinajattelijat on työnnetty marginaaliin, heille jää lähinnä vain viihteellinen pohtijan tehtävä, ja valtaa käyttää yhden suunnan politiikka, jossa kaikki suurimmat puolueemme ovat mukana. Poliittis-ideologisessa elämässä ohjaa euro, kaikki on pelkkää kustannustehokkuutta, joka käytännössä tarkoittaa varallisuuden siirtoa vauraampaan osaan maata ja kansaa, jolloin yhteisen kakun kasvattajana kunnostautuneet ovat pelkkä rasite vanhassa hyvinvointivaltiossa.

Kun työttömyys on jo vakiintunut yli neljännesmiljoonaan, köyhin viidennes etääntyy rikkaimmasta viidenneksestä, seuraa myöhemmin levottomuuksia, arvelee Mikko Laakso. Autokouluissa opetetaan mitä yliopistoissa tulisi opettaa, kärjistää historioitsija, totalitaarisena valtiona Suomen otsikoiva keski-ikäinen ja protestina vaaleja odottava historioitsija. Häntäkin varten löytyy montakin puoluetta, isänmaan asialla, köyhien puolesta.

Pelottavia otsikoita

Lehtijutun on oltava mielipiteenä Hesarissa iskevän ja otsikot ovat ikään kuin Pohjois-Koreaa esitteleviä, eikä niistä oikein tahdo tunnistaa, missä maassa talveaan viettää ja lumen peitosta autoaan etsii. Kulttuurisivulla on sentään kuva Hugo Simbergin upeasta taulusta, jossa kaksi poikaa, selvästi suomalaisia, kantavat sielun maisemaansa, haavoittunutta enkeliä. Se on kuva syfilikseen kuolleen taiteilijan ehkä tärkeimmästä työstä, koko sivun kattava.

Hugo Simberg eli aikana, jolloin maailma muuttui hetkessä ja sitä leimasivat rajujen vallankumousten ajat, väkivaltaiset maailmankuvien muutokset ja pelko oli konkreettinen yhdessä nälän ja kuoleman kanssa. Tuossa maailmassa yhdistyivät mytologia, unet, haaveet ja kauhut yhdeksi ja samaksi taruhahmoksi, Simberg siirsi ne tauluihinsa, pyrki kesyttämään ne iloisina ja hauskoina hahmoina. Näin meille on aina kerrottu, ja samalla annettu väärää informaatiota. Ei Hugo Simberg, viipurilaisen virkamiesperheen yksi nälkäisistä 17 lapsesta niin helppoa ja hauskaa elämää viettänyt ja meitä silloin syntymättömiä, nyt ylipainoisia suomalaisia etukäteen viihdyttänyt.

Gallen-Kallelan oppilas

Hugo Simberg sai koulutuksensa pääosin Akseli Gallen-Kallelan oppilaana Ruoveden erämaa-ateljeessa, mutta ehti toki olla muutaman hetken myös taideyhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissakin. Siellä oli toki jo uusia aatteita eurooppalaisista virtauksista ja symbolismi oli aikansa elänyt ilmiö. Simberg oli jäämässä yksin kuviensa kanssa eikä mielestään kehittynyt ja otti yhteyttä alan suomalaiseen mestariin Akseli Gallen-Kallelaan.

Simberg käytti paljon kameraa ja siirsi kuvia modernin taiteilijan tapaan seuraten samaan aikaan aikansa tiedettä ja poliittista elämää. Myöhemmin mieliala alkoi horjua, syfilis oli tuolloin tyypillinen tauti ja toipumisajat hermosairauksista tuskallisia. Ei Simbergin elämän kuvaus paljon poikennut vaikkapa Vincent van Goghin tavasta elää ja taistella toimeentulostaan. Ilman ulkopuolisten apua se olisi loppunut lyhyeen.

Avoin haava

Simberg ei antanut nimeä maalaukselleen “Haavoittunut enkeli” ja taulu herätti aikanaan myös närkästystä siinä missä Tampereella tehdyt freskot kirkkomaalauksina ja ehkä eniten köynnöksenkantajat. Lars Sonckin suunnittelema jugend -henkinen tuomiokirkko on Magnus Enckellin koristelema, mutta katto- ja lasimaalaukset tulivat Hugo Simbergiltä tilattuina. Sitä pidettiin silloin rohkeana tekona.

Enkelikuvat olivat tyypillisiä symbolisia hahmoja tuon ajan taiteessa, eikä kovin vieraita olleet pirut ja suomalaisen hallan kuvaaminen ja “kesyttämien” tai kuolema ja sen hahmot puutarhassaan puuhastellen. Niiden tulkinta oli vain toinen kuin mitä usein nykyisin näkee tai kokee, jolloin lasten tapa suojella “enkeliään” on ehkä ensi näkemältä omituinen eikä päinvastoin, kuten kiiltokuvissa näemme ja sen oikeaksi kuvittelemme ja koemme.

Omalaatuinen nero

Simberg tunsi toki freudilaisen ajattelun, jossa joukkopsykoosit kuvasivat joko kateuden kaltaista hysteriaa ja suhdetta suureen johtajaan, tulevaan kommunismiin ja kansallissosialismiin sekä sen suuriin edustajiin, Hitleriin, Staliniin ja Leniniin. Ilmiön purkaminen Venäjällä on vieläkin ongelmallista ja vasta omana aikanamme nykyinen Venäjän presidentti Dimitri Medvedev on ottanut sen ohjelmaansa.

Johtajalle alistuva laumaeläin oli myös Rudolf Hessin usein käyttämä käsite ja natsien propagandakoneisto tunsi kuinka yhteisöllä ei ole moraalia tai se on sidoksissa orjuuttavaan alistamiseen sekä masokistiseen elämään. Niin Saksan kuin Venäjän propagandakoneistolle se ei ollut kieroutunutta halua olla alamainen vaan tyly tosiasia, jolle myös tiede ja taide olivat alisteisia, ja Simbergin oli ansaittava myös leipänsä, eikä taide ollut siinä pelkkää koristeellista viihdettä. Näin Simberg koki olevansa myös julistaja, poliittinen vaikuttaja, ei vain taiteilija ja kaukana viihdyttäjästä.


Oman aikansa vaikuttaja

Kun Simberg maalasi enkeleitään, hän maalasi samalla samaistumiseen liittyvän tavan oivaltaa yhteinen piirre, jonka freskon tai taulun katsoja oivaltaa enkelikuvissa ja niiden merkityksessä suojeltaessa hysteerisen samaistumiseen liittyvää pelkoa ja sen synnyn taustalla piilevää viettiä. Jokainen joka alkoi kapinoida, olisi toisinajattelija, suljettiin tämän yhteisön ulkopuolelle. Tässä Simberg oli koko uransa ajan omien kokemustensa vanki eikä vaihtanut tyyliään vaikka kokeili toki muutakin.

Simberg pyrki tietoisesti tai huomaamattaan maalaustensa avulla purkamaan alkanutta raivoa ja aggressiota syrjäytettyjen pelkona ja ahdistusta helpottaen. Elettiin aikaa, jolloin myös demokratia teki tuloaan myös Suomeen, maa alkoi itsenäistyä. Gallen Kallela opetti toki muutakin kuin vain temperamaalauksen tekniikkaa. Hugo Simberg ei toki elänyt suljetussa maailmassa ilman poliittisia intohimoja ja tapaamatta aikansa eliittiä ja seuraamatta tuon ajan medioita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä, tiedettä ja taidetta. Hän oli merkittävä tuon ajan vaikuttaja ja hän tiesi myös sen merkityksen. Suuren kirkon freskomaalaaja viestittä sanomaansa myös tuleville sukupolville.

Demokratia on jalostunutta kateutta

Freudille demokratia oli vain sosiaalisten siteiden jalostunutta kateutta ja siitä syntyvä taide ulos heitettyjen tapa nostaa uutta johtajaa vanhan johtajan yläpuolelle. Tapansa mukaan hän kuitenkin kirjoitti ikään kuin alaviitteitä tekstiensä sisään, joilla hän purki aiempaa vaivalloista pohdintaansa ja myös tämä on mukana Simbergin kuvaamissa hahmoissa. Piiloviesteistä tuli näin symbolinen pakkomielle ja on osa oman aikamme tarinoita salaliitoista ja piilotetuista viesteistä, aarteista joita etsiä.

Simbergin töitä ei voi tulkita liittämättä niitä siihen kokonaisuuteen, jonka osina ne meille usein esitellään. Olen itse tehnyt veistoksia, joissa yksi työ on osa kymmenien töiden kokonaisuudesta, ja usein työt esiintyvät vielä pareittain johtuen uuden symbolikielemme (digikieli) asettamista vaatimuksista.

Niinpä kun Freud kirjoittaa kuinka ihminen on yhtäällä laumasielu ja sellaisena moraaliton eläin, eroottis-poliittinen kudelma, hän halusi samalla nähdä myös teoriansa taakse ja ennakoida tulevaa Simbergin tapaan. Pelkkä kateus ei riitä selittäjäksi, taustalla on myös muuta, ja hän alkaa lähestyä ranskalaisilta saamiaan oppeja, joissa haettiin totuutta Hegelin filosofian tuolta puolen ja “haavoittuneen enkelin” ja mytologian kautta. Syntyi käsite “avoin haava”, jossa Simberg pääsi töissään symbolistina Euroopassa eittämättä poikkeuksellisen pitkälle. Alkuperäinen “idea” ei ole kuitenkaan eurooppalainen.

Yksinäinen mestari

Enkelien ja lasten käyttäminen hahmoina, avoimen haavan esittely, oli vain tuon ajan suomalasille konkreettinen ja näyttäytyi rienaavana rinnan Simbergin monien muiden kovin konkreettisesti vielä tänäänkin kuvattujen aikansa filosofiaa ja sen sosiopsykologiaa esittelevien teostensa kanssa.

Simberg oli todella Suomessa yksin ja taiteemme ehkä suurin nero olettaen, että taiteen tehtävä on kuvata “kirjaa” ja hakea sille sellaisia symboleja, josta tehtävästä ehkä parhaiten ovat selviytyneet Salvador Dalin kaltaiset surrealistiset nerot ennen kuvan täydellistä vapautumista ja avautumista sekä nykyisin Charles Sandisonin kaltaisten tilataiteen tuottajien täyttäessä sitä tehtävää, jolle Simbergin tapaiset nerot jättivät kohtuuttoman aukon symbolismin mestareina. Juuri heidän kauttaan meillä on taipumusta tulkita kaikkia kuvataiteita osana symbolirakenteita ja hakea niille “selitystä”, analysoida niitä.

Symbolitaiteen uusi tuleminen

Simbergin symboliikan ja Sandisonin taiteen yhdistää freudilaisen ajattelun muuttuminen oleellisesti vaiheessa, jolloin tekniikka mursi taiteiden esitystavan ja se irtautui kehyksistään gallerioissa tai kirkkojen freskona, julkisten tilojen koristeena. Samalla symboliikka katosi ja mukaan tuli uusi sellainen näkökulma, jossa globaali taide ja sen internetin yhdistämä media, tiede, taide ja sosiaaliset prosessit reaaliaikaisina, eivät sisältäneet enää uskottavaa yhtymäkohtaa freudilaiseen teoriaan joukkokäyttäytymisen julmuuden jäljillä. Vielä vähemmän pohdittaessa taidetta palvelemassa kirkkoa, teollista tai agraaria yhteisöä, perhettä ja sen alkuperäistä sosiokulttuurista traditiota.

Yli vuosisadan takaa syntyvät symboliset työt ja niiden psykologiset, filosofiset oppirakennelmat, sekä tuon ajan taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet eivät oikein avaudu tämän ajan ihmiselle ja niiden tulkinta on irti omasta viitekehyksestään.

Halu elää ikuisesti

Freud tiesi tämän ongelman siinä missä Simberg ja molemmat halusivat jättää töihinsä avoimen haavan, olla niitä nimeämättä ja lisäämällä niihin sellaisia joko lisämerkintöjä tai sivulauseita, myyttisiä osia, jotka antaisivat niille uskottavuutta myös muuttuvan yhteiskunnan uudessa paradigmassa, sosiaalisen median ja kansalasimedian, yhteisömedioitten yhteiskunnassa tänään eläen.

Tässä Freud on onnistunut miltei paremmin kuin oman aikansa kuvataiteilijat, ja se kertoo hänen työnsä olevan edelleen ajankohtaista, vaikka sen ymmärtäminen pääosassa aasialaista kulttuuria on miltei mahdotonta siinä missä haavoittunut enkeli, kuoleman puutarhan omalaatuinen yhteisö, ei tahdo avautua enää edes suomalaiselle kuvataiteen ystävälle. Sen sijaan ne luovat uutta kulttuuria ja palvelevat kokonaan uudessa viitekehyksessä, ovat tekemässä näkyvää paluuta historian lehdiltä oman aikamme käyttötaiteena. Tässä ajan ja paikan tutkijaa, historioitsijaa ja antropologia, sosiaalipsykologia, oman aikamme ilmiöt uuden paradigman palvelussa näyttävät hämmentävän ja ärsyttävän. Tällaiset puheenvuorot täyttävät tämän päivän Hesarin ja median mielipidevuodatukset.

Maabrändi - Sosiaalisen meadian paradigma

Mika Waltarin Sinuhe oli esillä kiinnostavalla tavalla vuonna 2007 poikkeuksellisesti Ateneumin portaikossa. Tietokoneella tehty valoteos toi mieleen tilataiteen tai mediataiteen, omalla kohdalla etenkin klusteritaiteen. Syynä oli sattuma. Olin samaan aikaan kirjoittamassa ulos toista osaa sosiaalisen median yhteisöllisistä rakenteista, ja etenkin innovaatioprosessien kulusta, symboleiden limittyessä kulttuurista toiseen käsiteanalyysiä soveltaen. “Living Rooms” oli ensimmäinen idea tulevasta, jossa käsiteanalyysiä avataan helppotajuisemmin kuvataiteen keinoin. Tätä samaa tapaa toki myös alkuperäiskansojen kielessä ja sen musiikillisessa tai kuvataiteen esitystavassa.

Vaeltavat sanat

Charles Sandisonin työssä tiekoneella ohjelmoidut sanat vaeltavat ympäri pimeää huonetta, globaalia kokemusta, avaruudessa toistensa kanssa kisaillen ja vuorovaikutuksessa toisiinsa, reaaliaikaisesti. Sanat etsivät toisiaan kuin dna-rakenteen aminohapot ja niitä avustavat rna-rakenteen omat viestinviejänsä.

Sanoista syntyy elämää, uusia sanoja, jotka rakentavat lauseita, ikään kuin geenien sosiaalisia vastineita meemeinä, jotka kisailevat keskenään paremmuudesta. Lopulta kaikki katoaa tai muuttaa muotoaan, syntyy uusi teoria, malli, ehkä lopulta vanhan hävittäen viruksen lailla ja heräten uuden paradigman kautta, entistä maailmaa vahvempana. Sanat mies, nainen, lapsi, ruoka, vanha, kuollut.. jatkavat vaellustaan.

Tampereella asuva kuvataiteilija Sandison vastaanotti presidenttimme ojentamana tämän vuoden merkittävimmän kuvataidepalkinnon Ars Fennican. Skotlannissa Glasgow School of Art -taidekoulussa 1988-1993 koulutuksensa saanut lahjakas ja hieman kapinallinenkin taiteen tekijä ja “Kieli maailman pelinä” oli saanut ansaitsemansa huomion.

“Huono voittaja”

Palkitun valinnut kuraattori David Elliot käytti kieltä, jossa puhuttiin luomistyön mikrokosmoksesta, taiteilijan tavasta leikellä, pirstoa, limittää kerroksittain ihmeellisessä maailmankaikkeudessa. Loputon määrä yhdistelmiä ja takana vain kevyt jumalallinen henkäys, sumu tai lumisade, tähdet sen takana.

Enemmän kuin Elliotin sanat minua puhutteli voittajan arka tapa esiintyä. Hän kertoi, kuinka maailmalla on paljon huonoja häviäjiä, mutta hän on poikkeuksellisesti huono voittaja. Vaimo oli kuitenkin kannustanut ja kehottanut esiintymään tavalla, jossa voittoa ei tarvitse hävetä. Hävetä voittoaan on hyvin suomalainen tapa, brändimme.
Sillä yritetään selvitä kiusaajistamme, joille voitto on heidän ja tappio jonkun muun.

Tunnen Glasgowia ja Skotlantia hyvin. Oulussa opiskelimme 1980-luvulla kulttuurin ystävinä, miten köyhästä teollisuuskaupungista monine ongelmineen tehdään Euroopan ensimmäinen kulttuurikaupunki panostamalla pelkästään korkeakulttuuriin. Sitä vietiin joka kadunkulmaan, sairaaloihin, vankiloihin. Jos nyt sellaista kulttuuria, korkeakulttuuria, vielä löytyy siinä sosiaalisen tai yhteisöllisen median uudessa paradigmassa, jota Charles Sandisonin työ minulle esitteli, ja joka löytyy uusimmasta kirjastani, juuri kustantajalta saamastani vuosien työstä.

Edinburgh ja geenit

Toisen kerran törmäsin skotteihin MTT:n tutkijana ja seuraten dna -molekyylin liikkeitä jalostettaessa lampaita ja nautoja myös suomalaiseen navettaan ja laitumille. Olin törmännyt niihin kyllä jo lapsena, Ayrshire-karjaan Ylä-Savon ja kotini pelloilla. Sumuinen maisema ja tähdet sen takana ovat nummien tuotetta ja Irlannissa vieläkin vaikuttavampi osa maisemaa kuin Skotlannissa.

Liikkuva sumu ja tähdet ovat suurenmoinen elämys ja sama löytyy, kun katsoo mikroskooppiin tai kaukoputkeen. Ihminen on puolivälissä mikro- ja makrokosmoksen välissä ja sanat avutonta hapuilua tulkita tuota rajallisin aistein avattavaa uutta ulottuvuutta, uutta maailmankuvaa, paradigmaa.

Skotit ja Tweedjoki

Kolmas kerta skottien kanssa kisaillen tapahtui EU-kautemme alkaessa. Pohdimme silloin kuinka yhdistäisimme suomalaiset jokiohjelmamme yhdessä heidän ja irlantilaisten vastaaviin ohjelmiin. Syntyi eurooppalainen jokilaaksojen yhteinen verkosta ja ympäristöohjelma, joka sai myöhemmin EU:n Liferahan ohella myös palkinnon tuon ajan EU:n kärkiohjelmien joukossa. Tuohon aikaan liittyi myös sykähdyttävä juhla, skottien itsenäisyyspäivä, Edinburghin linnassa ja kohtalon oikku tavata Sean Connery, alias James Bond, se ainut oikea. Olen kertonut tämän pommiuhkasta syntyneen tapaamisen ja kiltin hankinnan aikaisemminkin. En kerro enää.

Hämäläinen kademieli Forssassa ja Jokiosissa on raateleva kokemus vuosikymmenien ajan sitä sietäen. Mitä vähäisempi vätys, sitä näkyvämmin tämä haluaa palkita esimiehensä pelot ja kiusanteon nostattaen raivonsa suorastaan pelottavaksi liikkua ilman Sean Conneryn taitoja Hollywood -maailmassa maalaisympäristössä. Se muistuttaa ihmisten puolueen kokousta ja sellaisia kokouksia täytyy välttää, hyväksyä kiusaamiseen kuuluva lupa olla niistä ulkona. Joskus eristäminen on Jumalan siunaus.

Glasgowista Tampereelle

Suomessa on syytä pyytää anteeksi olemassaoloaan hieman samoin kuin Skotlannissa. Charles Sandison tuntee olonsa Tampereella varmaan yhtä kotoisaksi kuin työläiskaupungissa Glasgowissa. Niinpä voittaja kertookin Ars Fennican kiitospuheessaan, kuinka taideteos ja sen idea syntyikin oikeastaan ulkopuolella kouluttajan, Glasgowin School of Art ahdistavan elämän.

Koulusta päästyään hän palasi kotonaan lapsuutensa ja nuoruutensa aikaiseen kokemukseen pelata tietokoneella. Sieltä tämä innovaatio ja suuri visio lopulta avautui, intohimosta tehdä rakastamaansa taidetta, ei muiden ohjeita. Ei kauhusta koulutus- tai työpaikalla eläen, tavasta ahdistella tulevaa mestaria.

Ehkä suurin osa tieteestä ja taiteesta, niitä yhdistävistä elementeistä, tehdään paeten vanhaa konventiota. Psykologian professorimme epäili, ettei mitään hyvää ehkä yliopistoissa ole koskaan keksittykään, saati paradigmaista. Se ei voisi sellaista sallia menettämättä samalla liian paljon rakentamansa kulttuurin kannattajien vallasta, arvovallasta ja siteistä ulkomaailmaan. Se on kuin kuvitelmamme eurosta ja sen sidoksista muuhun abstraktiin mutta samalla olemattomaan.

Konvention sisältä pakenevien tapa taistella vanhan rakenteen vinoja kuvia vastaan on ikään kuin alkua, ja tapa heijastaa sumun lailla takana avautuvaa tähtitaivasta. Sen näkeminen edellyttää sellaista sosiaalista rakennetta, jossa mukana on kiusattu ja kiusaaja, tapa karkottaa mahdollisimman kauas tuosta sosiaalisesta kentästä, jotta uusi voisi avautua.

Moni on kokenut tämän helpotuksen vasta eläkkeelle jäätyään, ja suurimmaksi syyksi suomalaiset kokevat työyhteisönsä onnettomuudessa ja ahdistuksessa juuri esimiehensä, johtajat. Se on hyvin omituinen tutkimuksen tulos ja panee pohtimaan, tarvitaanko sellaista nykykulttuurissa lainkaan? Vahinkoa aiheuttavat ihmiset eivät ole kenenkään eduksi. Ainut todellinen on kuitenkin kokemuksellinen, ei toki dogmi.

Kohti uutta paradigmaa

En ole varma, onko heikon itsetunnon hankkineen ihmisen tai yhteisön tapa kiusata toisiaan välttämättä pelkästään kielteinen ilmiö. Ihminen kokee elämänsä aikana tunteiden kirjon, jossa niiden kirkkaus on osa henkisiä voivavaroja, lahjoja ja kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Kateudella, miesvaltaisen yhteisön tavalla torjua juuri verbaalista kilpailua, vastakkaisen sukupuolen tapaa käyttää käsitejärjestelmiään, on myös syvä tehtävänsä kasvattaa kohti uutta paradigmaa.

Ihmisen persoonan mitätöinti, tehokas eristäminen tai symbolinen vaikeneminen, on globaali ja kaikkialla esiintyvä yhteinen helvettimme. Dogmaatikon on mahdoton ajatella muuta kuin omaa vaihtoehtoa, ja uuden paradigman näkyminen saa yhden asian liikkeen ymmärtävän ja konvergoivan pragmaatikon panikoimaan. Johtajana sellainen ei ole onnistunut edes vankilayhteisössä tai tämän päivän Paaviksi.

Kiusaaja on uhri hänkin

Kiusaaja on välinpitämättömän, alistavan kasvatuksen tuote ja uhri, kirjoittaa Ilppo Aaltonen lehdessään (FL 25.11). Kun kotona, työyhteisössä tai koulussa saa käyttää toista halventaa dialogia, erilaisuus on silloin tuomittavaa ja halveksittavaa. Kasvuympäristön ulkopuolista normistoa käyttävää ei kunnioiteta. Eikä räjähdysmäisesti kasvavassa sosiaalisen, yhteisöllisen kansalaismedian sisällä enää muita olekaan. Kaikki he edustavat uutta, meille vierasta normistoa, jopa tieteellisen maailmankuvamme kohdalla. Se on hyväksyttävä.

On toinenkin syy ja se on todellisempi. Kun älyllinen kapasiteetti ja lahjat eivät riitä johonkin, sen torjunta on laiskuudesta syntyvä rationaalinen tapa käyttää yhteisön sisään kirjoitettua sopimusta sulkea tällainen uudistus ulkopuolelle.

Hyvin usein tällainen henkilö on juuri johtaja, esimies, patriarkaalinen hahmo, patruuna. Näin koko ilmiö on yhteisölle helppo, mutta samalla kiusallinen, kuten Aaltonen on sen kirjoituksessaan aivan oikein havainnut. Hyväksymällä uudessa paradigmassa, muuttuvassa maailmassa kuningas, jolla ei ole enää vaatteita, säästytään uuden oppimisen vaivalta. Syntyy omituisia liki totalitaarisia järjestelmiä, joiden purkaminen edellyttää johtajien vaihtamista, tai heistä luopumista.

Suomen Pankin patruunat ja maabrändit

Kun Suomen Pankin johtajistoon kuulunut Sinikka Salo paljasti, millaista peliä Suomen Pankissa käydään, ei ole vaikea ymmärtää, miksi meidän on mahdoton vastata sellaisiin kysymyksiin, joita Irlanti, Kreikka ja jatkossa Portugali ja Espanja meille asettavat. Samoin on hirveän helppo etukäteen arvata millainen on se tuote, jossa suomalaista brändiä toteutetaan lähivuosina.

Siinä brändissä on metsää, puita, luontoa, puhdasta vetää, luomua, yhteisöjä, särki-gourmet, Ahtisaari ja aikuispakkaukset, koululaitos ja kraanavesi. Sekä lapsekkaita tehtäviä suomalasille ja lukkarinkoulun kasvatit niitä toteuttamassa.

Mihin tämä maa olisikaan joutunut, jos nykyiset brändin rakentajat olisivat takavuosina vastanneet Agricolan ja Lönnrotin töistä ja Topeliuksen tai Runebergin rakentamista brändeistä? Ne tulivat tyhjän päälle ja loivat pohjan sille tulevalle työllemme, jossa on toki muutakin kuin itsestään selvyys visioina, josta vain Joulupukki ja koivut tähtineen puuttuvat, hiljaisuus paketoituna maailman markkinoille yhdessä hightech -hengen ja innovatiivisuuden kanssa.

Sandison rautalankamalli

Charles Sandison visio on rautalankamallinakin monin verroin valoisampi kuin mihin rakentuu sellainen viestintä, jossa pohdimme medioissamme, onko parimetrinen ja 150 -kiloinen miehenköriläs, Paperiliiton Jouko Ahonen. kiusattu herravihan kohde, kun hänelle ei sallita 200 000 euron puheita vaativasta työstään lopettaa suomalaisia teollisia yhdyskuntia oman porukkansa päällikkönä. Se jos mikä on suomalaista brändin rakentamista ja yhteisöllistä vastuun kantoa, tehtävä Suomelle, mutta vain väärässä maanosassa.

Me tuemme suomalaisia työpaikkojakin, mutta kaukana Irlannissa, Kreikassa ja Portugalissa, ja me uskomme tähän. Se on suomalainen brändi siinä missä istua hallituksessa rakentaen vihreitä ydinvoimaloita. Koska hallituksessa voi vaikuttaa enemmän kuin oppositiossa omiin hyviin arvoihin, ja ne ovat vihreillä väriltään vihreitä, valtapolitiikkaa, hallituskipeyttä ja jostakin syystä kansa kaikkoa, ei tahdo uskoa. Se on suomalainen brändi vuonna 2010.

Tätä kirjoittaessani uusin gallup lupaa sosiaalidemokraateille historiansa heikointa vaalitulosta oppositiossa istuen, keskusta on hieman edellä ja perussuomalaiset ovat jatkaneet nousuaan nyt kolmen prosenttiyksikön päähän maan toiseksi suurimman puolueen paikasta.



Uusi kirja kustantajalta BoD

Samaan aikaan kustantaja on tuonut markkinoille viimeisimmän kirjani otsikolla “Sosiaalinen media ja uusi paradigma.” Kirjassa on vajaa 400 sivua ja liki sata puutarhaani ja taidettani esittelevää arkin täyttäviä kuvia. Kirjan lopussa on kattava englanninkielinen yhteenveto ja toki myös sama suomenkielisenä. Kovakantinen ja sidottu, kannetaan kotiin kustantajan oman kuriirin toimesta. Ei tehdä bulkkia ja turhia varastoja, yksikään kirja ei jää hukkaan ja heitteille.

Kirja on suoraa jatkoa kolmelle edeltäjälleen ja hoitaen kustantaminen Saksassa käyttäen uusinta tekniikkaa. Mikäli kuvat ja aineistojen analyysit, sadat blogit osana sosiaalisen median paradigman tutkimusta, eivät olisi omaa työtä, kirja olisi mahdoton julkaista liian kalliina pienen kielialueen luettavaksi. Suomessa kirjaa ei voisi julkaista, vaikka aineisto olisi kustantajalle ilmainen, kaikki valmiiksi taitettua työtä. Meiltä puuttuu tällaiset yritykset ja se on taas eräs oma brändimme.

Pitäisin kuitenkin juuri tällaisen kirjan laadintaa “Social media paradigm” suomalaisena brändinä. Siinä on samaa kuin Euroviisut voittaneessa tuotteessamme, joka oli Rovaniemelle tehty ja käytännössä yhden ihmisen, tai hyvin pienen ryhmän, miltei pakkomielteinen tapa voittaa kaikki eteen asetetut tahalliset esteet ja silkka kiusanteko. Tehdä mahdottomaksi väitetystä mahdollinen.

Riverdance-ryhmän vuoro esiintyä

Kirjoittaessani Kreikasta, sen kriisistä, teksti käynnistyi kulttuurista ja tanssista kulttuurimaantieteilijän välinein. Jatkoin sitä maan monimuotoiseen ja ankaraan luontoon, luonnonmaantieteilijänä, ja talouden kuvaaminen oli jo kansainvälisen valuuttaluotorahaston IMF:n raporttien lukua valtiotieteilijänä. Maaseutua ja biologiaa tutkivalle Irlanti on satujen saari, sumuinen ja mystinen paikka turmella luontoa ja ihmismieltä kenenkään siihen kajoamatta.

Suoraselkäinen tanssi

Irlannin kohdalla painotukset kulkevat samoja tuttuja latuja kuin Kreikassa. Ensin olisi kuvattava irlantilaisten käyttämät tanssikengät, joko pehmeämmät gillies -tossut tai kovat steppikenkämäiset jig -jalkineet. Miesten pehmeissä kengissä on lasikuitukanta, jolla saadaan aikaan kovia koputusrytmejä. Kovakengät ovat miehillä ja naisilla molemmilla samanlaiset. Reel, slip jig, hornpipe sujuvat ylävartalo ryhdikkäänä, kädet sivuilla, jalat ristissä ja aukikierrossa, viulun, huilun, tinapillin tai bodhran-rumpujen säestäessä, harvemmin Irlannin vaakunassa nähdyn kultaisen harpun. Nyt ei ole kultaisen harpun aika.

Irlantilainen kansantanssi on tullut tutuksi Riverdance-ryhmistään ja läpimurtonsa Euroopassa tanssi teki Eurovision laulukilpailujen väliaikanumerona. Toisin kuin Suomi, Irlanti menestyy näissä kisoissa ja on musikaalinen maa, voittoja on tullut euroviisuista seitsemän kappaletta. Irlantilaista musiikkiyhtyeistä tunnemme harrastuksestamme riippuen kymmenittäin alkaen nimistä U2, The Canberries, The Lizzy, The Script, The Corrs, The Understones, Damien Rice, Christy Moore, Snow Patrol, Clannad, Boomtown Rats ja artisteina vaikkapa Bob Geldof, Enya, Gary Moore tai Roman Keating.

Eikä kehnoja ole kelttien kirjailijatkaan kuten James Joyce, Oscar Wilde, Jonathan Swift, Samuel Beckett, Gerorge Bernard Shaw, Seamus Heaney, Brendan Behan, Roddy Doyle, Cecelia Ahern, ja kaikkein draculojen ystävien Bram Stoker. Ja löytyy maasta nobelistejakin ja paljon muutakin Suomea pienemmän kansakunnan hengentuotteeksi.

Sherwoodin sateenvarjot

Irlanti on alankoinen ja alakuloinen maa siellä pitempään asuen ja maata kierrellen maantieteilijänä, biologina tai yhteiskuntatieteilijänä, tutkijan silmin vihreän saaren elämää tarkkaillen. Pääosa maasta muistuttaa Suomen ankeita vedenjakajaseutuja, jääkauden muokkaamia kivisiä peltoja ja takavuosien niittyjä, soita ja nummia, ankaraa taistelua leivästä Irlanninmeren kylmyydessä, jolloin heinäkuukin tahtoo jäädä väliin viileänä kuukautena ja talvella sataa kuten kaiken aikaa, ja rankasti, 700-1500 milliä vuodessa on painajasmainen määrä suomalaisenkin siedettäväksi.

Takavuosina väki kaikkosi maasta tai ruuhkautui lähelle Dublinia ja maaseudun ongelmat olivat samoja kuin Suomessa kaiken aikaa. Ideoita haettiin poismuuton korjaamiseksi ja mukaan tuli myös EU:n tukia jo Suomea reippaasti aikaisemmin. Provinsseissa ja kreivikunnissa tehtiin ohjelmapapereita ja kaksikamarinen parlamentti, Oireachtas, niitä tuki ja avusti, presidenttikin tuli tutkijoille tutuksi. Pienessä maassa kaikki tuntevat toisensa ja vielä merten takana Yhdysvalloissa. Etenkin Etelä-Amerikassa tähän ilmiön törmää tuon tuosta ja se hämmästyttää suomalaista. Aasiassa tällaista kotikenttäetua ei enää löydy, ja se on meille melkoinen etu, eikä sitä pidä aliarvioida. Saati venäläisiä ystäviä rajan takana.

Nykyisin presidentin nimenä on Mary McAleese ja lähes koko itsenäisyyden ajan suurin puolue on ollut Fianna Fail. Puolue on nationalistinen, kuten toki muutkin, eräänlainen keskustaoikeistolainen ryhmittymä. Ei toki mikään maalaisliitto-keskusta, mutta ehkä jotain yhteistä voisi ollakin, jos oikein hakee. Muita tänään vallasta taistelevia ovat kristillisdemokraattinen Fine Gael, Työväenpuolue, Progressive Democrats ja Sinne Fein. Suomesta katsoen tämä taistelu vaikuttaa nyt surulliselta ja turhalta, siinä Pohjois-Irlannin asemakin alkaa unohtua terrorismin riitakapulana.

Irlannissa ei järjestetä kirkollisvaaleja pohtien homojen vihkimisseremoniaa. Maa on Euroopan katolisin, joskin jo 1970-luvulla katolisen kirkon erityisasema sentään poistettiin perustuslaista. Avioeron keltit sallivat samana vuonna kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi.

Karua ja kivistä suota ja nummea

Irlannin läpi kulkee matala keskusvuoristo ja kukkuloiden väliin on salpautunut jääkauden harjujen ja drumliinien pirstomia, maisemaa hallitsevia tummansinisiä järviä. Ne näkyvät selvemmin kuin Suomessa metsien usein puuttuessa. Metsät hakattiin jo aikoja ja niitä on nyt yritetty palauttaa soisille ja nummisille moreenimaille. Korkeimmat kohdat kohoavat yli tuhannen metrin tasolle ja kokoavat sadepilviä, tiivistävät sumun sateeksi. Lähes 70 % maan pinta-alasta on niittynä, peltona ja laitumena lampaiden ja nautojen käyskennellä. Kasvillisuus viheriö läpi vuoden ja kasvillisuusvyöhyke on lehtimetsää; tammea, koivua, ylempänä nummilla leppää ja pajua.

Eläimet ovat kadonneet ihmisten tieltä metsiäkin enemmän, merilintuja toki näkee valtoimenaan pesimäalueita suojellen, myös meri- ja maakotkaa, ja joistakin nisäkkäistä löytyy omat irlantilaiset rodut, kuten vaikkapa kärpästä, villikaniinista tai närhestä. Sen sijaan jopa käärmeille saari on aivan liian kylmä paikka Irlanninmereltä puhaltavien hyisten tuulten seurauksena. Muuten tuuli kulkee lännestä ja kuljettaa sumun paljastaen tähtitaivaan, keinuttaa mastoja ja viilentää turistin poskia tuttua iskelmää hyräillen, aika on todellakin pysähtynyt.

Sumun jälkeen tähdet jälleen välkähtää

Vielä 1900-luvun alkupuolella Irlanti oli Euroopan köyhimpiä maita. Sisällissodan kautta eteläisimmät kreivikunnat muodostivat Irlannin vapaavaltion ja kuusi maakuntaa jäi Ulsterin maakuntana Yhdistyneen kuningaskunnan haltuun. Toisessa maailmasodassa maa pysyi puolueettomana ja irtautui Brittiläisestä kansanyhteisöstä lopullisesti vuonna 1948. Hiertämään jäi Pohjois-Irlannin kysymys ja välit Isoon-Britanniaan ovat tämän tutun terrorin tulosta. Toki takana on pitkä historia, jossa kelttiläiseen alkuperäisväestöön on sekoittunut englantilaisia, pohjoismaalaisia ja iberialaisia, aivan viime vuosina puolalaisia, latvialaisia ja liettualaisia.

Irlantilaiset puhuvat toki englantia, mutta melkoinen osa vielä tänään myös alkuperäiskieltä iiriä etenkin maan länsiosissa ns. Gaeltacht-alueilla. Lähes 90 % väestöstä on katolisia ja protestantit pääosin anglikaaneja. Toki presbyteerikirkkojakin maasta löytyy runsaasti ja kirkot paljastuvat sumussa lähinnä suojaisilta vesistöjen suvantokohdilta, jossa asutus on keskittynyt Norjan tapaan vuonomaisen maiseman perukoille. Lännessä rannikko on jyrkkäpiirteistä ja syöksyy suoraan mereen, toisin kuin etelämpänä riasrannikkona, ja länsirannikko on jo ehyempi ja laakeampaa tasankoa.

EU:n apu aina merkittävä

Muun Euroopan ja EU:n eurot ovat olleet Irlannille Suomen kokemaa oleellisesti merkittävämpi taloudellinen tukija. Meidän on vaikea sijoittaa itseämme Irlannin ahdinkoon ja ymmärtää sen taustoja.

Brittien hallinnon jäljet näkyvät maassa hieman samoin kuin omalla kohdallamme Ruotsin pitkäaikainen vaikutus. Meillä on kuitenkin itäinen vaikutus ja sellaiset itsenäisen maan politiikan hoidon juuret jo 1800-luvun alusta, joita Irlannissa ei ole. Irlanti on suljettu saarivaltio ja sen yhteydet pienenä suljettuna kansakuntana muuhun maailmaan ovat syntyneet aivan viime vuosina. Irlannin ja Islannin tavalla hoitaa maansa taloutta on samoja liki lapsekkaita piirteitä.

Kun Suomi oli liittymässä unioniin meitä kehotettiin seurailemaan etenkin EU -rahoituksessa, maaseudun ja maatalouden ohjelmapolitiikassa, Irlantia. Jotkut neuvoivat katselemaan jopa Kreikan suuntaan. Nämä neuvot ovat nyt hiljentyneet ja selittelevät, osa medioissamme esiintyen ja näkyvästi, häpeilemättä. Poliitikkoina ja heidän nimeäminään virkamiehinä me äänestämme heitä muistamatta enää miksi.

Ikivanha imperialismin aikainen politiikka

Samaan aikaan, kun Aasian talous alkoi kasvunsa, Irlanti käynnisti oman liberaalin talouspolitiikkansa. Sen tiet ja lentokentät ovat kunnossa, brittiläisen hallinnon ja EU -tuen myötä hoidettuja. Ei toki niiltä pelloilta ja luonnonvaroilla, joita saari itse tarjoaisi eikä sellaisilla yliopistoilla, joita Suomessa löydämme jo pitkän koulutuspolitiikkamme tuloksena.

Suomessa ovat maailman vanhimmat teknologiakeskukset ja innovaatiopolitiikka, joka käynnistyi pohjoisesta jo 1970-luvulla. Meillä ei ole katolista kirkkoa ja suomalaiset naiset ovat miehiä jopa paremmin koulutettuja. Syntyvyys laski jo aika päiviä, kun se Irlannissa pysyi korkeana ja maa säilyi omalaatuisena suljettuna yhteisönään aivan viime vuosiin saakka.

Meitä yhdisti vain yhteinen tapa käyttää alkoholia ja äänekäs tapa esiintyä juovuksissa. Irlannissa on pakko puhua lujaa ja huutaa eksyessään sumussa ja taistellessaan meren mylvintää vastaan. Jatkuvassa sumussa ja sateessa eläminen tekee alkoholistin kenestä tahansa katolisessa köyhyydessä ja ankeudessa, eriarvoisessa yhteiskunnassa. Lumessa ja pakksessa tarpova suomalainen muistttaa kelttikansan eurooppalaista kollegaansa.

Kun globaali maailman talous muutti luonnettaan, irlantilaiset alkoivat pankkeineen pelin politiikan. Siihen kuului alhaiset yritysverot, matalat palkat, EU -tukien käyttö kaikkeen mahdolliseen koulutuksesta infrastruktuuriin ja tuloksena oli pienessä saarivaltiossa länsimaiden korkein talouskasvu, ylikuumeneminen, mutta ilman omia ansioita, pikavoittoja hakevien tapa sijoittaa maahan pääomiaan. EU:ssa on helppo kierrättää rahoja taskusta toiseen ja hankkia tätä kautta pikavoittoja. Tämä vanha imperialismista tutuu politiikka toimi silloin Irlannissa moitteetta.

Kelttiläinen tiikeri

Jo 2000 -luvulle tultaessa Irlanti oli noussut Euroopan köyhimmästä maasta Euroopan rikkaimmaksi talouskasvulla se laskien, vääriin lukuihin ja pettävään totuuteen tuijottaen. Kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi maalle annettiin nimi “Kelttiläinen tiikeri” ja se säily vuoteen 2008 saakka. Kelttiläinen tiikeri oli kuin sotien jälkeinen “Lapin -markka” ja eli yli varojensa, oli keinotekoinen ilmiö. Finanssipolitiikka ei ole sama kuin kultturinen ja sosiaalinen muutos.

Kun asuntojen hinnat nousivat kelttiläinen tiikeri sai oman asuntokuplansa. Epätasa-arvo oli hetkessä noussut länsimaiden suurimmaksi heti Yhdysvaltain jälkeen. Kelttiläinen tiikeri odotti omaa Obamaansa oikaisemaan tämä vääryys.

Kun Brittiläinen Northern Rock -pankki kaatui irlantilaiset antoivat sijoituksille täydet takausvastuut. Käytännössä tämä tarkoitti liki 500 miljardin vastuita eli kymmenkertainen summa verrattuna vaikkapa omaan valtiomme vuosibudjettiin. Kun tämä takausohjelma alkoi loppua, valuutta maasta pakeni satojen miljoonien viikkovauhdilla.

Kelttiläinen tiikeri oli osoittautunut pelkäksi kuplaksi ja puhkesi odotetusti heti Kreikan jälkeen olkoonkin, että moni odotti sen tulevan jopa Kreikkaa aikaisemmin. Marraskuussa 2010 Irlannin viranomaiset sitten ilmoittavat valtion tarvitsevan noin sadan miljoona euron tukirahoitusta maan pankkien pelastamiseksi ja valtion pitämiseksi pystyssä.

Asiantuntijan puhetta suomalaisille

Suomalaisessa suorassa Tv:n välittämässä pääuutislähetyksessämme toimittaja kysyi uutisankkurina suomalaiselta asiantuntijalta, kuinka tässä nyt näin kävi? Vastaus oli odotettu. Seuraavaksi uutisankkuri tiedusteli asiantuntijalta, mitä tapahtuisi, jos Suomi ei olisi mukana tukemassa Irlantia. Vastaus oli odotettu. Kun hän lopuksi kysyi, miten välttämätöntä meidän on olla mukana tässä pelissä, voisiko siitä irtautua, vastaus oli yllättävä ja odottamaton.

Asiantuntijan vastauksen mukaan me voimme toki erota, mutta se työllistäisi vain kallispalkkaisia juristeja. Ja se vasta kallista olisikin.

Tällainen vastaus olisi ollut kohdallaan, jos kyseessä olisi avioero, hometalon myynnistä syntyneet ongelmat tai perintäriidat, tavallisen ihmisen pienet murheet. Populisimissa suuret asiat tehdään pieniksi, ihmisen mittaiseksi, ymmärrettäviksi, vaikeasta asiasta tehdään helppo, ja samalla koko asia argumentoidaan aliarvioiden sekä toimittajaa että pääuutislähetyksen seuraajia.

Uutisankkuri ei voinut kysyä suorassa lähetyksessä, mitä tekemistä kallispalkkaisilla juristeilla on juuri nyt pankeissa, luottolaitoksissa, vakuutusyhtiöissä, Suomen Pankissa ja eläkelaitoksissa kuin juuri hankkia palkalleen vastinetta. Sama koskee koko poliittista järjestelmäämme ja sen ylläpitämiä instituutiota, valtion maksamia palkkoja niin ikään kallispalkkaisille ekonomisteille ja juristeille, ministereistä alkaen.

Eurooppalainen peli

Me emme ole enää yksimielisiä miten fatalistisesti, moraalittomasti, ja ylimieleisesti kansantaloutta ja sen yhteisiä asioitamme hoidetaan, on hoidettu aiemmin, ja miten käytetään vääriä argumentteja eurooppalaisen talous- ja sosiaalipolitiikan, valuuttajärjestelmämme merkityksen kuvaamisessa tämän politiikan välineenä. Sumun takaa näkyy kyllä myös tähdet, se mistä sumutuksessa on kyse. Eurooppa ei sovi tällaisen pelin koeruudukoksi eikä eurooppalainen sen pelinappulaksi.

Kallispalkkaiset ihmiset oli maksettu Brysseliin valvomaan myös Suomen etua ja tarkkailemaan, mitä muut tekevät ja millaista vahinkoa saavat saarillaan aikaan samaan aikaan rahoitusinstrumenttien pyörittäessä omia rahojamme vanhan imperialismin malliin, pitäen köyhät köyhinä ja kyykyssä, varmistaen riskien kautta tuotot myös silloin, kun kupla puhkeaa pienessä Kreikassa, Irlannissa ja seuraavana Portugalissa ja Espanjassa, Italiassa.

Päivän mietelauseet:

Vain moraaliton olento voi olla luomisen lopullisena tarkoituksena (Immanuel Kant)

Toimi niin, että kohtelet ihmisyyttä sekä omassa itsessäsi että toisissa aina myös päämääränä eikä koskaan pelkästään välineenä (Immanuel Kant)

Se joka alinomaa puhuu hyveestä on turmeltunut (Immanuel Kant)

Proletaareilla ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa (Karl Marx)

Jokainen joka luo on kova (Friedrich Nietzsche)

Omantunnon pisto opettaa ihmistä pistämään (Friedrich Nietzsche)

Ken pilviin asti kohoaa hän vartoo ensi salamaa (Friedrich Nietzsche)

Elämää voi ymmärtää vain taaksepäin ja kuitenkin sitä on elettävä eteenpäin (Sören Kierkegaard )

Elämä on kaikkien sota kaikkia vastaan (Thomas Hobbles)

Luonto ei koskaan petä meitä; me petämme aina itseämme (Jean-Jacques Rousseau)

Missä union siellä uni on

Tutkijat Lari Holappa ja Jussi Ahokas kertovat Helsingin Sanomissa (20.11) kuinka valtion rahoitusvaje on poliittinen valinta. Jos Kreikka olisi rahoittanut, Yhdysvaltain tapaan, julkisia menojaan suoraan keskuspankkirahalla, Kreikan velkakriisiä ei olisi päässyt syntymään. Nuoret tutkijat, asian meille esittelevät, työskentelevät Helsingin yliopiston globaalin hallinnon tutkimuksen huippuyksikössä.

Miksi Kreikka ei toiminut järkevästi?

Miksi sitten näin ei menetelty? Miksi Kreikka ei painanut rahaa ja hoitanut kriisiään yksin? Euroopan unionissa valtion suora keskuspankkirahoitus on kiellettyä ja keskuspankkirahoitus on annettu rahoitusmarkkinoiden tehtäväksi. Näin valtion velkakirjojen hinnat alistetaan laajamittaiselle keinottelulle ja tämä kasvattaa rahoitusmarkkinoiden valtaa valtioihin nähden. Kreikan kriisi toi tämän ongelman näkyvästi esille.

Miksi sitten emme käytä tätä keinoa eurooppalaisina Yhdysvaltain tapaan? Miksi meiltä on viety valtiona tämä oikeus vaikka emme ole Yhdysvaltain kokeman historian ja kulttuurin tuote, yksi ja sama valtio? Mistä tämä Euroopan poliittinen valinta kertoo ja miksi siihen on ajauduttu?

Inflaation pelko

Jo 1940-luvulla taloustieteilijä Abbe Lerner havaitsi kuinka toimivan julkisen rahoituksen tiellä on inflaation pelko. Käytännössä tämä on kuitenkin turhaa silloin kun tuotannon voimavarat ovat jo muutenkin vajaakäytössä. Näin oli Kreikassa ja on nyt Irlannissa ja työttömien espanjalaisten ja portugalialisten kohdalla. Suomessa työttömiä on liki neljännesmiljoona.

Mikä sitten on tällainen keskuspankki ja sen toiminta siinä Kreikassa tai Suomessa jossa aiemmin asuimme ennen tätä outoa poliittista päätöstämme sitoutua mukaan muiden kurjuuteen, jossa köyhät jakavat toistensa kohtalon uudessa uljaassa Euroopassa Aasia ja Etelä-Amerikan rikastuessa silmissä?

Keskuspankin tehtävät kadonneet

Keskuspankin tärkein tehtävä oli meillä aiemmin turvata maksuliikenne ja rahoitusjärjestelmän häiriötön toiminta. Lama ja kriisi perustuu aina epäluottamukseen. Vähentääkseen pankkien välistä epäluottamusta keskuspankki lähettää liikkeelle keskuspankkirahaa, jolla kaikki liikepankkien väliset maksut hoidetaan.

Näillä rahoilla hoidetaan myös valtion kulutus. Toki valtio kerää veroja ja myy meille velkakirjojaan, mutta vain hankkiakseen juuri tätä keskuspankkirahaa. Valtion kulutusvarat luodaan aina tästä keskuspankkirahasta. Joillakin valtioilla on jopa oma luotollinen tilinsä keskuspankissa, josta valtion menot maksetaan. Nykyisin moni valtion laitos kerää itse kuten yrittäjä toimintansa rahoituksen ja sen alkuperäinen tehtäväkin on hämärtynyt, kuten sen tutkimuslaitokset. Venäjällä kriisin aikana geologinen tutkimuslaitos alkoi tehdä arvokivistä koruja. Me nauroimme heidän puuhastelulleen. Ei naureta enää.

Euroopan unionissa tällainen valtion luotollinen tili keskuspankissa on kiellettyä ja niinpä valtiokin hankki rahansa liikepankista.

Onko verotus ainut keino?

Kun valtion on velkaantunut onko ainut keino kerätä veroja tai leikata menoja? Verotko ratkaisevat sen miten valtio maksaa palvelunsa?

Verotus ei auta valtion kultukseen vaan sillä vaikutetaan lähinnä vain inflaatioon. Verotuksella poistetaan liika raha kansantalouden kierrosta. Verotuksella pienennetään kulutusta ja etenkin kun täystyöllisyys sitä vaatii. Nyt meillä ei ole sellaista, ei likimainkaan. Kuitenkin me puhumme jo verotuksen kiristämisestä.

Kreikan kriisi toi esille järjestelmän ongelmat. Kun velkakriisin yhteydessä eurojärjestelmässä keskuspankkirahaa ei ollut, ongelma levisi räjähtäen ja reaaliaikaisesti koko Euroopan kriisiksi. Kreikkalaisten syyttäminen on tästä yhtä turhaa kuin nyt irlantilaisten ja jatkossa espanjalaisten tai portugalialisten kiusaaminen. Kreikan ja Suomen talous kun ei ole sama asia eikä tapa selvitä kriiseistämme mekaaninen temppu.

Poliittinen EU:n kriisi

Rahoitusjärjestelmä on nykyisin globaalissa maailmassa toinen kuin aiemmin, jolloin kriisit syntyivät paikallisina ja ne korjattiin keskuspankkirahalla. Toki näin tehdään nytkin Yhdysvalloissa ja myös Eurooppa joutuu turvautumaan tähän keinoon. Näin voimme täydellä syyllä ja monin argumentein väittää kuinka syntynyt eurooppalainen kriisi on puhtaasti eurooppalainen ja perustuu omaan poliittiseen päätökseen ja sen virheeseen.

Millaisia kriisejä meillä on sitten ollut aiemmin? Ovatko ne jotenkin tunnistettavissa jo etukäteen?

Vuodesta 1980 alkaen olemme kokeneet seitsemän suurempaa talouskriisiä, joista ensimmäinen syntyi Latinalaisessa Amerikassa edellisen vuosikymmenen öljykriisin krapulana. Tuolloin rikastuneet siirsivät valuuttojaan Latinalaiseen Amerikkaan. Yhdysvaltain keskuspankki reagoi tähän, dollari vahvistui, latinojen velkojen korot nousivat taivaisiin ja laiminlyödyt velat johtivat Yhdysvalloissa luottotappioihin.

Mitä tästä opimme? Sijoittajat vetävät dollarin heikentyessä rahansa Yhdysvalloista muiden nostaessa samaan aikaan korkojaan. Näin on toki käynyt ennenkin.

Mustan maanantain opetus

Näin kävi sitten mustana maanantain lokakuussa New Yorkin pörssin romahtaessa vuonna 1987. Osakkeiden arvot romahtivat kolmanneksen. Osta siis silloin, kun muut myyvät, olisi neuvo kuulut suomalaiselle sijoittajalle silloin. Yhdysvallat kun käyttää kohta keskuspankkiaan, lähettää rahaa pankkijärjestelmäänsä estääkseen laman ja lainarahan tarjonta maailmalla kasvaa. Näin myös kävi.

Ikioma lamamme

Oma lamamme 1990-luvun alussa oli omamme. Me selvitimme sen itse ilman muiden apua. Toki meillä oli apuna myös oma keskuspankki ja markka mutta ratkaisevaa oli suomalainen työ ja ahkeruus. Toki meillä ei ollut sen jälkeen enää työläisten pankkia eikä sinivalkoista pääomaa, KOP ja SYP katosivat ja nyt sitten on EU ja euroalueen ihanuus. Olemme siirtyneet siellä laajentumishumalasta talouskrapulaan. Minkä aikanaan aate ja turvallisuuspolitiikka yhdisti, sen epäpyhän allianssin talous ja ahneus erotti kirjoittaa, aivan oikein toimittaja Paavo Rautio (HS 21.11). Kirjoitus on jälkiviisaan pohdintaa lähimenneisyydestä, jossa tulevaisuus näyttää pimeältä.

Tuskastuminen unioniin alkaa rahasta

Valtioilla on erilainen maantiede, erilainen kulttuuri ja sosiaalinen mieli, erilainen tapa selvitä kriiseistä. Talouskuri ei ole sama, Saksan ja Ranskan tuskastuminen unioniin alkaa olla ilmeinen tosiasia. Se näkyy pienissä asioissa, joissa Saksa ei halua puuttua ranskalaisten kulttuurisiin omituisuuksiin. Romanista tulleiden romanien karkotus on heidän oma sisäinen asiansa.

Hetki takaperin kariutui EU:n budjetti, joka oli pahan Brysselin luomus vastaan hyvän kotimaan hallituksen aikomuksia. Suomalailla on vaikea esitellä unionia, joka on sekasortoinen, köyhien luukulla ja taskuillamme ovat tulossa Kreikan ja Irlannin jälkeen kaikki välimereisen maan onnettomat. Ja itse hoidimme oman taloutemme myös 1990-luvun todella pelottavan kuilun partaalla liikkuneen maan kansantaloudessa monen suomalaisen yrittäjän maksaessa velkojaan ja takauksiaan vuosikymmenet. Maa piti saada eurokuntoon unionia varten, oli päästävä unionin ytimeen.

Yhdysvallat toimii aina samoin

Tuon oma kriisimme jälkeen syntyi peräkanaa kaksi kriisiä, joista edellinen tuli Aasiasta Yhdysvaltain kiristäessä rahapolitiikkaansa. Velan ottoon rakentunut kevyempi politiikka vei luottamuksen Indonesiaan, Etelä-Korean ja Thaimaan talouksiin ja IMF järjesti näille hätärahoituksen. Aasian kriisi levisi Venäjälle öljytulojen vähetessä ja seurauksena oli amerikkalaisten sijoittajien luottotappiot.

Teknologiakupla on jo hyvin muistissa ja sen synty liittyy lähemmäs oman aikamme ongelmia. Internet-teknologia toi mukanaan huijareita, spekulatiivista kaupallistamista ja Yhdysvallat tiukensi rahapolitiikkaansa nostaen korkoja. Inflaation hillintään tarkoitettu toimi johti teknologiaosakkeiden romahdukseen, ja myös suomalaiset muistavat tämän opetuksen, mutta eivät ehkä sen syitä. Silloin olisi kuulunut ostaa eikä myydä mutta ei enää toki mitä sattuu.

Yhdysvallat toimi odotetusti, jälleen kerran, kevensi rahapolitiikkaansa ja nyt raha ja spekulantit siirtyivät kiinteistöihin. Sekin oli ennustettavissa siinä missä kiinalaisten rahan siirtyminen nyt Yhdysvaltoihin ja tätä varten rakennettuun uuteen kuplaan, jossa asuntojen lainapapereista tehtiin sijoituskohteita. Asuntojen hinnat kallistuivat eikä kukaan tiennyt kuinka paljon maailmalla oli epävarmoiksi muuttuneita asuntolainoja arvopapereina.

Velalla spekuloiva on aina heikoilla

Velalla talouttaan kasvattaneet valtiot olivat odotetusti heikoilla, kun kriisi syveni maailmalle. Maailmantalouden supistuessa voimakkaasti Euroopassa tällaisia valtioita olivat Kreikka, Portugal ja Espanja. Irlannin ongelmat olivat mukamas muualla, mutta oikeammin kyseessä oli sielläkin pankkisektorin tapa kerätä voittoja ja kriisin syy sama kuin yleensäkin liikepankkien kohdalla silloin, kun keinona ei ole enää valtion rahoitusvajeen hoitaminen keskuspankkirahalla Euroopassa. Kun uuden velan ottoa lisäksi kiusaa pelko valtion lainoista perittävän koron noususta, sitäkin on vältettävä.

Julkisen rahatalouden kuluja ei rahoiteta verotuloilla eikä velalla vaan rahojen painamisella ja EU:n yhteisessä politiikassa poliittinen valinta on vain vienyt oman keskustelumme kapeaan verojen korotuksen tai menojen leikkausten politiikaksi. Lisäksi meillä puuttuu kykyä ymmärtää oman maamme maantiedettä, aluetaloutta ja sen merkitys oman pienen, mutta harvaan asutun laajan maamme hoidossa. Kun keskitytään unioniin ja globaaliin, unohtuu oma maa ja kansa.

Metropolien maantiedettä maaseudulla

Suomessa aluepolitiikka muuttui EU:n ja globalisaation kautta väestöpohjalla ohjattavaksi maantieteeksi. Tämä näkyy kuntataloudessa, jossa väitettiin kuinka tiettyyn palveluun on oltava tietyn väestöpohjan alueita. Uudessa sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitusmallissa on tämä sama ajatus. Tarvitaan 200 000 ihmistä joita varten on koottava 12-15 aluetta hoitamaan julkisia palvelujamme.

Puuttumatta itse sosiaali- ja terveyshallinnon organisointiin, joka sellaisenaan on ihan hyvä asia, ajatus 200 000 väestöpohjan alueista ei ota huomioon kuinka suomalaisista 80 % asuu liki Helsingin metropolialueella tai sen enintään Forssaan ja Porvooseen, Hankoon ulottuvan kehän sisällä. Tämän vuoksi Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat painetaan juuri Forssassa. Sieltä tavoittaa tunnin ajomatkalla liki 80 % suomalaisista. Helsingistä se olisi jo mahdotonta.

Ajallinen saavutettavuus on ruuhkaisessa Etelä-Suomessa toinen kuin pohtien sitä Keski-Suomesta Jyväskylän tai Kuopion, Kainuun korkeudelta. Piippolassa, Oulun ja Iisalmen välimaastossa, olemme vasta maamme maantieteellisessä keskipisteessä. Sieltä matka Rovaniemelle on pitkä ja tätä kaupunkia pidetään etelän kaupunkina Inarin korkeudella.

Pelimerkit kadonneet maaseudulla

Kun suunnittelun perustana käytetään vääriä argumentteja, syntyy ilmiöitä, jotka tunnetaan kriiseinä maailmalla. Kun Tohmajärvellä, Keski-Karjalassa, maksetaan kunnalle veroja olemattomista ja supistuvista palveluista pian neljännes kirkollisveroineen ja valtio kerää lisäksi omansa, talouden ylläpito ei ole mahdollista myöskään alueen veturissa Kiteellä aivan samasta syystä kuin Kreikassa tai Irlannissa sen jälkeen kun on leikattu pois kuntatalouden pelivara omana kulutuksena. Kunnat verottava ikään kuin peläten talouden kuumenevan, keräävät rahat pois kulutuksesta maamme köyhimmille maaseutualueilla. Samalla palvelut ovat kadonneet keskusalueilla satojen kilometrien päähän.

Maaseudun näkökulmasta, jota yli 90 % maamme pinta-ala edustaa, ja jossa asuu yli kolmannes väestöstämme, suuret väestöpohjat suunnitelmien toteuttajina johtavat aina keskittämiseen ja vievät ajattelun palvelujen saatavuudelta ja aluetalouden perustalta samaan aikaan. Syntyy noidankehä, josta ei ole mahdollista irtautua ilman “keskuspankin” jakamaa rahaa talouden elvyttämiseksi. Me toimimme kuitenkin päinvastoin ja nostamme maaseudulla verotusta.

Talous perustuu ruohonjuuritalouteen

Yhdysvallat joutuu omassa taloudessaan pohtimaan myös sitä, miten sen toimet vaikuttavat ruohonjuuritason reagointiin, makrotaloudesta siirrettynä mikrotalouteen, ei vain maailmantalouden vakauteen. Kansalaisille tarkoitettujen julkisten palvelujen jaossa on lähdettävä aina paikalliselta tasolta, pienistä kylistä ja kunnista, ei vain pohtien suuria lukuja hoitamassa suurten keskusten yliopistollisia terveydenhuollon palveluja ja niiden kasvavia menoja, kuten Suomessa toimimme.

Mekaaninen ajattelu talousopissa on erityisen virheellinen nyt, kun maantiede on muuttunut reaaliaikaiseksi, paikka ja aika määritellään uudella tavalla, sosiaalisen maantieteen hyvinvointia hoitaa yhteisöllinen media, kansalaismedia ja sen uudet vaatimukset. Se on muuttanut kokonaan mekaanisen ajattelun jopa paradigmaisen perustan ja siihen olisi syytä tutustua ajoissa. Tässä auttaa tutustuminen vaikkapa edellisessä kirjoituksessani kertomaan Halolan kartanoon ja von Wrightin veljesten tapaan tehdä maalaus.

Nerous on hitunen lahjoja ja paljon työtä

Helsingin Sanomat käyttää koko sivun kuvaten miten kuvataiteilijat tekivät työtään ammattitaidolla jo 1800-luvulla ja äärimmäisen tieteellisesti, ei miten tahansa ja minne sattuu siveltimensä heittäen ja toivoen tulkitsijan löytävän siitä jotain järkevääkin ja luomisvoimaista, ammattitaidolla tehtyä.

Se että pidämme Ferdinand von Wrightin matemaattisesti täydellistä, vuonna 1886 maalattua “Taistelevia metsoja” seinällämme, ei ole vahinko. Menestysten ja nerouden takana ei ole vahingot vaan poikkeuksellinen osaaminen ja lahjakkuus sekä valtava määrä työtä oli kyseessä tiede, taide tai talouselämä, maantiede ja sen oivallus tänään uutena tieteenalana, jossa aika ja paikka määritellään uudesta paradigmasta historiatieteitten tapaan.

Päivän mietelauseet:

Mitä siitä, jos ihminen on loogikko, jos hän ei ole hyvä ihminen (Ludwig Wittgenstein)
Ihminen näkee kyllä mitä hänellä on mutta ei mitä hän itse on (Ludwig Wittgenstein)

Kun rikkaat käyvät sotaa, köyhät kuolevat (Jean-Paul Sartre)

Eksistentialismin mukaan ihminen on vastuussa intohimostaan (Jean-Paul Sartre)

Nuoriso potee koti-ikävää tulevaisuuteen (Jean-Paul Sartre)

Sitä, joka tarkastelee maailmaa rationaalisesti, maailma katsoo rationaalisesti takaisin. Suhde on molemminpuolinen (G.W.F. Hegel)

Mitä korkeammalle nousemme, sitä pienemmiltä näytämme niistä, jotka eivät osaa lentää (Friedrich Nietzsche)

Ihmisen totuudet ovat ihmisen kumoamattomia erehdyksiä (Friedrich Nietzsche)

Elämä on ongelmallinen asia, olen päättänyt viettää sen mietiskelemällä sitä (Arthur Schopenhauer)

Pelosta sikiää julmuutta ja taikauskoa. Pelon kukistaminen on viisauden alku (Bertrand Russel)

Ilon ja onnen maalari

Joulukuu on näyttelyiden aikaa ja tapa juhlistaa myös maan itsenäisyyttä, viettää pikkujouluja, hankkia joulumieltä muutenkin kuin vain lahjaostoksilla. Omakohtaisesti merkittävin joulukuun tapahtuma on jouluna 91 -vuotta täyttävän äitini kuvataiteen katselmus ja juhlanäyttely Iisalmen kulttuuritalossa.

Jos liikutte Iisalmen ja Ylä-Savon suunnalla, kuljettu viitostietä etelästä kohti pohjoisen ja Lapin tuntureita, pysähtykää toki Iisalmessa, tutustukaa sen monipuoliseen kulttuuriantiin ja tervetuloa samalla näyttelyyn. Se olisi toki voitu järjestää myös Kuopiossa, jossa äitini on syntynyt ja nuoruutensa viettänyt, mutta toki myös Maaningan Halolassa tai Lapinlahdella, kuten seuraavasta tekstistä on mahdollista lukea.


Kerttu Luostarinen - ilon ja onnen maalari

Arlesin lahja maailmalle

Pula-aika leimasi 1920-luvun jälkipuoliskoa ja Yhdysvalloista alkanutta ankeutta. Suomessa ilon pilkahdus ankeuden keskellä oli työläislehden kirjapainoon ilmestynyt kuva van Goghin maalauksesta. On katkeraa ajatella että tästä kurjalistokapakoista ja matruusihyteistä, rikkaruohoista kuvia maalanneesta resuisesta taiteilijasta tuli kansainvälisen taide-elämän yleinen pohdiskelun kohde ja puheenaihe sellaisissa salongeissa, jotka olisivat desinfioineet lattiansa, jos tämä mies olisi resuisissa saappaissaan uskaltautunut astua hänen töillään koristeltuihin miljonäärien palatseihin.

Näin kirjoitti Kerttu Luostarisen lehti aikanaan hänen asemoidessaan tekstiä ja kuvaa Van Goghista silloin 16 -vuotiaana tytönhupakkona ja haaveillen taiteilijan urasta, maaseudusta ja maalaismaisemasta, sodan aikana ja keskellä pommituksia Kuopion pienessä kaupungissa, kustavilaisen historian kokeneessa Pohjolan kaunottaressa, jota vihollinen hävitti. Tarina kertoi Pisarrosta, Monetista, Toulouse-Lautrehista ihailemassa, samalla hieman peläten, taiteilijatoverinsa van Goghin rajua luonnetta. Hieman samaa kuin inkerinsuomalaisessa Torsten Tawastissa Halolan kartanossa Maanigalla, silloisessa Kuopiossa kaupunkia muuttaen. Eikä vain kaupunkia vaan myöhemmin koko maakuntaa ja maata Maaningalta ja Kuopiosta käsin asioita ohjaillen.

Vincent epäonnistui kauppa-apulaisena, saarnamiehenä ja taiteilijana, houkutteli toverinsa Paul Gauguinin eteläranskalaiseen Arlesiin, jossa hänen taiteensa saavutti huippukohtansa. Kun Gauguin tahtoi jättää hänet, hän leikkasi toisen korvansa, suljettiin mielisairaalaan ja josta vapauduttuaan hän ehti vielä maalata viimeiset työnsä ennen kuin rakastamallaan viljapellolla ampui itsensä. Koskaan hän ei myynyt ainoaakaan työtään.. mitä nyt veli yhden kankaan hänen puolestaan.

Pilkahdus iloa ankeuteen

Taiteilijoista tehdyt kertomukset ovat kaukana iloisista ja onnellisista ellei taiteilija osaa kätkeä iloaan ja onneaan töittensä taakse, arjen sellaiseen elämään, jossa ulkopuolinen maailma ei tee väreille elävästä ihmisestä joko neroa tai hovimaalarina narriaan Fransisco de Goyan tapaan. Yliluonnollisen helposti syntyvä taide on taikuutta, ja ilman tuskaa luovuus on muuta kuin neroutta myös oman aikamme taiteen kuvauksessa. Kerttu Luostariselle taiteen teko ei ole koskaan ollut tuskaista häiriintyneen ihmisen narsistista työstämistä tai heikon itsetunnon pönkittämistä, teatraalista traumojen hoitoa. Luovuus on hänelle iloinen ja helppo asia.

Kerttu Luostarisen taide alkoi jo varhain ja siinä oli mukana heti ilon pilkahdus kaiken sen ankeuden keskellä, jossa Suomi eli sodan aikana ja vielä vuosikymmenet sen jälkeen jälleenrakennustyön ankarassa työssä. Tärkeämpää kuin oman narsismi, oman egon siirtäminen kankaalle, oli välittää katsojalle näkymä, joka oli valoisa ja samaan aikaan terapeuttisen avoin maisema, syvintä itseämme ja kotiseudun rakkautta, oli kuvattavana viljapelto, keväinen lehmihaka tai laskevan auringon kultaama järven selkä ja sen tuhannet värit, vielä silloin eläneen maaseudun kedon kukkaloisto.

Kustavilaisen ajan syvät juuret

Kertun kasvuympäristönä oli Kuopio, tuolloin maaseutumainen kaupunki, jossa yhdistyi kustavilaisen ajan kulttuuria ja taidetta. Maaseudulla jokaisen mökin koristeena oli von Wrightin veljesten maalausten kopioita, luontoaiheisia eikä taistelevat metsot ollut suinkaan ainut. Maaningan Halolassa, Haminanlahden kartanossa asustaneet ja myötäjäisinä Tawastin vauraalta suvulta naimakaupan yhteydessä saatu kartano oli kuitenkin vieras ja tuo ympäristö tuli Kertulle myöhemmin tutuksi hänen miehensä Olavi Luostarisen kautta.

Olavin isoisän vanhemmat olivat Lapinlahden Olli Luostarinen ja Maria Johanna Mykkänen. Marian isoäiti puolestaan oli Halolan kartanon taloudesta vastaava Elisabet Berg, jonka puolestaan oli Elisabet Stålbergin, Georg Ståhlbergin pojan ja rovasti Henrik Bergin tytär ja isänsä puolelta professori Isak Pihmanin ja tämän tyttären Annan sekä Torsten Tawastin jälkikasvua. Ståhlbegin suku, ensimmäisen presidenttimme isovanhemmat, olivat pääosin juuri pappissäädyn edustajia. Huippulahjakas, Oulusta Helsinkiin kävellen matkannut tuleva ensimmäinen presidenttimme, oli puolestaan oikeusoppinut, ja tiedemiehen tarkkuudella seurasi matkallaan talonpoikien työtä ja alueellisia eroja tulevana liberaalina uudistuspoliitikkona. Jopa Paasikivi antoi Ståhlbergista neuvonantajanaan täysin virheettömän, liki neron synninpäästön, muuten poikkeuksellisen kriittisenä ihmisenä.

Kuopion kustavilainen, aikanaan 1800-luvulla paljon kiitelty arkkitehtuuri sai jopa kansainvälistä mainetta ja kiitosta, ja sen taustalla vaikutti Maaningan Halolan Tawast -suvun naiset, jotka miesten sotiessa olivat Ruotsissa paossa isovihan, myöhemmin pikkuvihan, julmuuksia. Kuningassuku oli heille Halolassa tuttu, yksi pojista jopa kuninkaan adjutantti ja kenraali, kreivi Johan Henrik Tawast. Kuningas ei ollut Halolassa tuntematon vieras.

Carl Johan Tawast ja Anna Berg olivat Maria Johanna Mykkäsen isovanhemmat ja Maria puolestaan Kertun tulevan miehen isovanhempia yhdessä jo nuorena orvoksi jääneen Olli Luostarisen puolisona. Ollin vanhemmat ja sisaret hukkuivat Kallaveteen kahden kirkkoveneen paluumatkalla ja Olli itse pelastui kiertäessä pienen joukon mukana jalkaisin sunnuntaisaarnasta Kuopiosta kohti kotitilaansa silloin 15 -vuotiaana poikana. Hänen vanhempansa, Kustaa Luostarinen ja Anna Reinikainen, hukkuivat noin 50 vuoden iässä vuonna 1850. Oli kohtalon leikkiä, kuinka nämä samat suvut kohtasivat uudelleen ja korjasivat virheen jatkosodan vielä kestäessä Olavi Luostarisen ja Kerttu Reinikaisen avioliitossa vajaa sata vuotta myöhemmin.

Samaan aikaan Anna Bergin kanssa Maaningan Halolassa syntyi myös Johan Henrik Tawast, Ruotsin kuninkaan tuleva adjutantti ja kreivi, aikansa vaikutusvaltaisimpia suomalaisia Ruotsin armeijan kenraaleja, mutta toki myös Karjalan ja Savon maaherrana toiminut Torsten Tawast ja Porvoon piispana kunnostautunut Fredrik Lovisa Tawastin mies Johan Molander. Usein nämä Halolasta hoidetut Ruotsin kuningashovin vallan rakenteet jätetään häveliäisyyssyistä mainitsematta, ja tuon ajan historia on jäänyt meille suomalaisille vieraaksi ja suomalaisuusliikkeen kultaamaksi ajaksi myös taiteessamme, ei vain taloudessa ja hallinnossa.

Torsten Tawastin vanhemmat olivat puolestaan turkulaisen, oikeammin Uudessakaupungissa asuneen ja myös Helsingissä vaikuttaneen professori Isak Pihlmannin Anna tytär ja Magnusin yhdestätoista lapsesta tytär Anna Christina avioitui Jonas Mauritz von Wrightin kanssa. Taiteilijaveljekset kutsuivat isoäitiään Anna Christinaa Haminanlahden “suureksi rouvaksi”.



Teollisen yhdyskunnan palvelijaksi

Taiteilija, luova ihminen, koetaan usein pilailijana, jota kukaan ei kiitä. Oman aikamme tuntemattomia mestareita ovat seinien ja metroasemien tuhertajat, graffitien tekijät ja aiemmin Salvador Dalin kaltaiset ilakoijat tai Grandvillen koomiset kuvat ja olennot. Isaac Grunewald edusti tuolloin, 1940-luvulle tultaessa, Pommac-julisteineen tulevaa uutta aikaa ja näkymää, jossa taide oli sitä miltä se näytti ja mukana oli vapaata värien ilottelua.

Taiteilija on ihminen, joka kykenee tuhlaamaan silmäniloa runsaudellaan. Juuri tämä on Kerttu Luostarisen taiteen ominta ydintä. Varmaan siihen vaikutti myös Kuopion kustavilainen ympäristö ja myöhemmin realistiset von Wrightin kaltaiset luonnon jäljentäjät ja heidän rakastetut luontoaiheiset työnsä.

Vaikuttamatta eivät toki voineet olla Lapinlahden Haloset ja luonnollisesti omat vanhemmat, joista isän, Jussi Reinikaisen käsityötaidot olivat ammattimiehen työtä ja 1800-luvun Kuopiossa arvostettuja puusepän käden näytteitä. Niihinkin epäilemättä vaikutti kaupungin kustavilainen historia, Maaninka ja Lapinlahti olivat tärkeitä suuntia Kallaveden kaupungin kehityksessä ja Torsten Tawast tuli juuri aikanaan Viipurin ja Inkerin suunnalta, raivokkaan maineen saaneena tulevana Savon jääkärinä asettuen lopulta huikeiden retkiensä lopuksi Maaningan Halolaan syvän pietistisenä kirkon ja vanhan rämettyneen hallinnon kiusaajana ja uudistajana.

Otan lainaukset suoraan Savon historiasta kuninkaan asettaman komission käydessä Rantasalmella käräjiä. Näin lausui Torsten Tawast: “Papit kulkivat joukolla talosta taloon hevoset, rengit, lukkarit ja unisuntiot mukanaan, jotka kansan oli ruokittava, ja mitä ahmia ei ennätetty, heitettiin koirien kaluttavaksi. Viinaa oli myös annettava, ja siinä papit juopuivat ihan tolkuttomiksi. Samalla kun talonpojat elivät siinä laitimmaisessa köyhyydessä ja heidän lapsensa huutavat suurta hätää kuin korpinpoikaset konsanaan alastomina kätkyeissään pettukannikkaa imien”

Tätä lausuntoa kapteeni joutui pyytämään konsistorin kehotuksesta anteeksi, mutta samalla tutkijalautakunta joutui kieltämään sellaiset papiston etuudet, jotka eivät perustuneet kuninkaan antamiin vuosien 1681 ja 1694 asetuksiin. Elettiin isovihan aattoa ja suuren Pohjansodan alkuaikoja. Kun Tawast palasi Norjasta Suomeen ja aiemmin kaksi kertaa vankeudet karanneena mm. Viipurin menetyksen yhteydessä, hän asettui lopulta Halolaan Kaarle XII kuoleman jälkeen, jossa hän todisti pikkuvihaa ja hattujen epäonnista sotaa, jolloin venäläiset valtasivat Suomen.

Maisema ei ole pittoreski valhe

Toisin kuin yleensä tuolloin, Kerttu Luostarisen taiteessa talonpoika ja kalastaja ei ole liian pyhäpukuinen eikä toisaalla liioitellun ryysyläinen. Ilman näitä, oman aikansa rehellisiä kuvaajia, kaikki museomme olisivat pelkkiä arkistoja, henkikirjoituspapereita ja maanjakopöytäkirjoja, kulloisenkin voittajan tarinaa maamme historiasta.

Oman aikansa aitona tulkitsijana Kerttu Luostarinen on maalaajana, ennen kameroiden ja digiajan saapumista, kuvan hajoamista taiteilijoiden abstraktiin kokemukselliseen tai elämykselliseen, narsistiseen oman persoonallisuuden ahdistavaan viidakkoon, maalaustaiteen ruhtinatar. Häntä voi aivan hyvin verrata Henrik Tawastin inkeriläispapin tyttäreen Maria Christna Schytzfeltiin Torsten Tawastin äitinä tai Haminanlahden kartanon suureen rouvaan Anna Christinaan.

Arjen elämän valoisat näkymät

Tuskin ketään ruotsalaista maalaajaa rakastetaan enemmän kuin Eric Hallströmiä. Hän kykeni hetkessä siirtämään arjen elämän syvyyden ja varjot, iloisen värien leikin saaden jopa jätekasat kukkimaan. Näin hän tallensi norrlantilaiset metsät, metsätyömaat, kadut ja takapihat, kastanjankukat ja siniset sireenit, laitumella käyskentelevät lampaat. Tässä merkityksessä Kerttu Luostarinen on savolainen Hallström, mutta oikeammin toki paljon enemmän pitkän elämänkaarensa aikana.

Tuona aikana maailma muuttui täydellisesti, siirryttiin liki keräilytaloudesta ja kuopiolaisesta torikaupasta markkinatalouteen, teollisen yhteiskunnan jälkiteolliseen ja lopulta informaatioyhteiskunnan globaaliin aikaan. Kaikkeen tähän oli sopeuduttava ja kuljettava vielä sen etulinjassa lapsia samalla siihen opasten, ohjaten ja juuri omien töitten, oman esimerkin kautta.

Monelle taiteilijalle maalaaminen on koko elämän läpi kantava unelma. Tuo täyttymätön unelma ei ole pakkomielle silloin, kun taiteilija on ihmisenä kypsä eikä maalaa kirjaa, omaa usein häiriintynyttä narsismiaan, vaan väreillä ja värejä, ilman sisäistä ahdistusta.

Tove Jansson ja hänen maailmansa on kuin miniatyyrimaalauksia ikivahasta japanilaisesta taiteesta tai aasialaisesta tavasta hakea korkealuokkaista riisipaperia ja täydellisiä värejä, jotka on tehty tussin tapaan mustana hienoksi jauhetuista sammakkojen uimarakoista. Kun työsi teet sen teet kuten Sören Kirkegaard vaati eksistentialistisena pappina Tanskassa ja Tawast sekä Berg ja Molander, tuleva Porvoon piispa ja maaherra suomalaisilta.

Tämä näkyy Kerttu Luostarisen työskentelyssä, jossa on samaa pietististä sisäistä tahtoa kuin koko pohjoissavolaisessa tavassa yhdistää talous ja kulttuuri, taide ja käsityö, sekä kesyttäen inkerinsuomalaisen raivo läntiseen kustavilaiseen hallintoon ja sen kuvakieleen. Etelä-Euroopasta tuolloin tulleet vaikutteet olivat kuitenkin jo näkyvillä ja tulivat esille etenkin lasten ja heidän töistään, joista Leean Luostarinen kuvataiteilijana tunnetaan ehkä parhaiten maailmalla.

Idän kärsivällisyys voittaa lännen luutuneisuuden

Toisen maailmansodan jälkeinen Eurooppaan levinnyt eksistentialismi Sartren ja Heideggerin, Nietzschen oppeina korosti järkeviä pohdittuja valintoja, kontrollin vähentämistä, arvojen ja asenteiden pohdintaa uudesta näkökulmasta ja ulkopuolella vanhojen luutuneiden elämäntapojen; avoimuutta, josta oli karsittava kohtuuton itsekkyys ja ihmisen halveksunta, kyynärpäätaktiikka.

Kaiken keskiössä oli ihmisen tapa olla olemassa ja samalla oman onnensa seppä. Näin myös Kertusta tuli jo varhain tuon liikkeen sisäistänyt edustaja sen parhaassa merkityksessä ja pohjoissavolaisen pietistisen taiteen ja kulttuurin, arvomaailman edustajana. Tässä pragmaattisessa maailmankuvassa taloutta ja toimeliaisuutta ei voi erottaa millään tavalla tieteestä ja taiteesta, kulttuurin yhdestä ja samasta puusta versoen.

Kärsivällisyys ja valinnat on Kerttu Luostarisen maalaajanuran ja koko elämän näkyvin lahja. Niinpä, hakiessaan ulkopuolista oppia, hän oli kiinnostunut erityisesti niistä teknisistä apuvälineistä, joilla tuo tekninen valmius saavutettiin. Sen kestävämpää mallia ei ole kuin tuo ikivanha aasialainen taide ja sen välineet, jossa tieto ja kärsivällisyys muuttuvat lopulta taiteeksi. Valinnat tekee taiteilija itse olematta elämäntapojensa vanki. Aurinko nousee edelleen idästä.

Kävelevä viiva

Paul Klee oli taiteilija, joka lähetti viivan kävelylle. Hänellä oli sama opettaja kuin Kandinskyllä ja lopputulos oli kovien erilainen. Siinä missä Kandiskystä tuli alansa johtava teoreetikko, siinä Paul alkoi tehdä ihastuttavia ja yleisönsä hurmaavia värikompositioita ja pani viivansa liikkeelle. Klee oli kaunis puutarhatyöläinen siinä missä Kerttu Luostarinen oli jo varhain veistoksillaan hupaileva puutarhuri ja kuvat paperille piirrettyjä unelmia, josta maalaus syntyi valokuvauksellisen tarkan muistin tukemana myös moniulotteisena tulkintana vaivatta.

Edvard Munchin traagisia ja tuskaisia puolia on korostettu liikaakin ja vähemmän pohdittu hänen hakemaansa työrauhaa, itseluottamusta sekä sadun, onnen ja laulun harmoniaa. Kun Munch mullisti kuvakielen ja toi meille ekspressionismin, siitä oli kuvaus myös niissä lehdissä, joita Kerttu Luostarinen vei painoon ja jotka levisivät paljon myöhemmin muuttaen kuvaa myös suomalaisen maaseudun syvässä harmoniassa maisemamaalaajan työssä ja usein konservatiivisessa ympäristössä.

Kuvakielen muuttuminen

Oma työ oli muuttumassa tuon uuden kuvakielen kautta luovaksi ja innovatiiviseksi, maatalouden monet välineet ja samalla koko kulttuurimaisema olivat hetkessä kymmenien uusien innovaatioiden uudeksi muokkaamia nekin. Kylien suuren ajan vuosina maaseutu eli vauraana, mutta samalla itseriittoisesti, jossa konservatismi vaati harmoniaa, teknistä innovaatiota kulttuurisen rinnalle tullakseen hyväksytyksi.

Tuon prosessin kärjessä kulkeminen oli mahdollista vain uuden luovan kuvataiteen kautta ja hyväksymällä sen mukanaan tuoma uusi ulottuvuus, uusi yhteiskunnallinen kieli ja maailmankuva, paradigman muutos, jossa siirryttiin kokonaan uuteen murrokseen ja sen mukanaan tuomaan 1970-luvun maailmaan uusine vallankumouksellisine oppeineen. Tässäkin Kertulle oleellista oli valinta ja sen sartremainen subjektiivisuus sekä vastuu myös lapsista, ympäristöstään lähiyhteisössä.

Yhdyskuntarakenteiden murros oli Kerttu Luostariselle kiihkeän luomiskauden aikaa. Kun Picasson maailmassa oli enemmän naisia kuin ismejä, suomalainen maaseutu täyttyi uusista maailmankuvista, ja ne oli kesytettävä työn kautta uusiutuvaan talouteen, lapsiin ja lasten koulutukseen, sekä samalla Ernes Hemingwayn kaltaiseen uudisraivaajan kirjallisuuteen.

Vastavirtaan ja uuteen paradigmaan

Kertun tuon ajan maalauksissa näkyi koko hyljeksityn maaseudun tapa asettua vastavirtaan ikään kuin Rousseaun maalauksissa tai Braquen ja Breton surrealismissa, Guernica -teoksessa kaiken kuitenkin kooten ja halliten. Hän rakastui jokaiseen taideteokseensa ja jokainen asia oli taideteoksen arvoinen. Olisi mahdoton valita Kerttu Luostarisen tuon ajan töistä suurinta ja iloisinta. Sen tekivät naapurit joiden seinille työt siirtyivät heti valmistuttuaan, kuten takavuosina Haminanlahden kartanosta von Wrightin veljesten kohdalla, tai Halosten töitä hakien Lapinlahdelta.

Renoir kuvaa, naisen ohella, Seinen vartta aivan kuten Kerttu maalaa lapsuutensa maisemaa, sitä sielun lähdettä, josta jokainen piirto lopulta aina lähtee, viiva alkaa elää ja on aina lopulta iloinen ja hymyilevä. Taulu säilyy samana, ei muutu impressionistiseksi, vaikka viiva onkin jo impressionistille tyypillisen kevyt ja siirtyy seuraavalle vuosikymmenelle.


Uuden kuvan maalaajat

Joku lapsista, lasten lapsista tai jo heidän lapsistaan, saa tästä ilosta tartunnan ja samalla muuttuu Henri Rousseaun kaltaiseksi naivistiksi. Ja saa rohkaisua äidiltään, isoäidiltään töilleen, joiden naiivius on lapsen ominta ja omintakeista puhuttelevaa kuvakieltä.

Usein enemmän kuin työ puhuttelee lasta tarina, satu ja kertomus. Visuaalinen kokemus yhdistyy sadun kautta arjen elämään ennen television kauden valmiiksi pilaamaa pintaliitoa, ilman omaa osaamista, vaivan näköä, käden taitoja ja peräänantamatonta työtä holistisessa ja kaiken yhdistävässä valinnassa, integraatiossa, klusteritaiteen aamunkoitteessa internetin ja globaalin sosiaalisen median taiteessa, klusteritaiteessa (cluster art)

Valinta on suurin idea

Joku saa töilleen Peter Paul Rubensin kaltaista väreilevän elämän loistoa, jota edes kuoleman kauhut eivät voi sammuttaa. Tulivuori, joka syöksee ympärilleen iloa ei anna rauhaa, naisen kädet ja hevosen jalat pyörivät teoksessa myllynpyörää kuten Peter paran ensimmäisen maalauksen ympärillä. Toisin kuin Dalin tai Picasson kohdalla Rubensille riitti aina vain yksi naisvartalo malliksi.

Taitava ja lahjakas taiteilija ei tarvitse kymmeniä malleja löytääkseen yhden ja saman naisvartalon, nähdäkseen värit ja niiden loiston, maiseman ja turhuuksien turhuuden, ilon ja surun syvät värit, impressionistin tavan loihtia viivaa, lähettää se retkelle. Valinnan synty ja retki on Kerttu Luostarisen eksistentiaalisen tien suurin idea.

Tiedemiehen värit ja muodot

Iloa voidaan ilmaista valoarvoa lisäämällä, kertoi Seurat, joka oli pikemminkin tiedemies ja nero kuin taidemaalari. Vaakasuorat linjat ja suru, tummien ja kylmien värien asteikot, nousevat ja laskevat linjat, ovat Kerttu Luostarisen töissä jo lapsena ja nuorena opittuja ja syntyivät siinä pelon maailmassa, jossa hän pakeni niiden taakse pommitusten keskellä yöllä kirjapainotalossa kuunnellen nousevaa ja laskevaa hälytystä, näki palavat talot ja kotiinsa palatessa yöllisen pommituksen jäljet. Hugo Simbergin töitä käytettiin lehden sivuilla usein, kesytettiin kuolemaa hitusella huumoria, Simo Puupposen, Aapelin pakinoilla höystäen.

Lapsen silmät ja sydän

Yhteiskunta pitää luku- ja kirjoitustaitoa tärkeimpänä ja unohtaa, kuinka lapset osaavat piirtää ja kuvitella, fantasia ja fiktio ovat koko elämän keskeisin voimavara. Kerttu Luostarisen töissä, saduissa ja kertomuksissa, suurista kivistä saattoi tulla karhuja ja luonto oli osa lapsen elämää, muistoja jotka vain lapsi voi myöhemmin piirtää aikuisena ja vanhuutensa päivinä.

Ne ovat vain kadonneet, olemme sen unohtaneet, me luulemme ymmärtämättä, että ne elävät meissä joka päivä ja kuvataiteilijan antamana elämänilona. Maalailevat ja veistävät tiedemies ja insinööri ovat epäilemättä onnellisia ihmisiä, luovuutensa lähteen löytäneitä ja siitä kiitollisia äidilleen siinä missä monet tietämättä, mistä ovat innostuksensa ja ideansa ammentaneet.

Päivän mietelauseet:

Rahan ollessa kysymyksessä tunnustavat kaikki samaa uskontoa (Voltaire)

Työ karkottaa luotamme kolme pahaa: ikävän, paheen ja puutteen (Voltaire)

Kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin (Baruch Spinoza)

Sydämellä on syynsä joita järki ei tunne (Blaise Pascal)

Syvästi oppinut tunnustaa tietämättömyytensä (Blaise Pascal)

Mitä enemmän iloa, sitä enemmän täydellisyyttä (Baruch Spinoza)

Älylle on tunnusomaista luontainen kyvyttömyys ymmärtää elämää (Henri Bergson)

Kieli on ihmisen koti. Ihminen asuu tässä kodissa. Ajattelijat ja runoilijat ovat asumisen vaalijoita (Martin Heidegger)

Ihminen ei ole olemisen herra. Ihminen on Olevaisen paimen (Martin Heidegger)

Nainen on miehen lailla kehonsa, mutta hänen kehonsa on jotakin muuta kuin hän itse (Simone de Beauvoir)

Markku Uusipaavalniemen opit

Paikalliset ja kansallinen media kertovat Markku Uusipaavalniemen loikasta ja moralisoivat sitä. Se on yhtä uskottavaa kuin sunnuntaina työtä tekevien saarnaaminen homojen liitolle syntinä. Samalla on kiintoisaa, kuinka perussuomalaisten nousua pidetään hetken kuplana, joka puhkeaa kun vaalit lähestyvät ja suuret poliittiset johtajamme alkavat esiintyä. Siis mainostoimistot ja median poliittinen koneisto, suuret kansanjohtajat taitavat nyt olla kateissa. Tämä on tyypillinen suomalainen tapa olettaa kuinka paluu vanhaan käy kuin varkain ja huomenna kaikki on taas kuten ennenkin. Näin etenkin hämäläisten arjessa, jossa huominen on todellakin uusi eilinen ja etukäteen elettävissä ja museoitavissa valmiiksi.

Kaukana populismista

Markku Uusipaavalniemi ennusti vuonna 2007 kuinka maailma on menossa syvään lamaan ja syykin oli väistämätön, globaali luottokupla. Kirjoitin siitä itsekin, mutta hieman eri näkökulmasta pohtien, miten se syntyi ja miksi mitään ei tehdä. Kirjoitin siitä kirjankin ja analysoin samalla uusmedian ja sosiaalisen median yhteiskunnalliset vaikutukset ja tavan toimia reaaliaikaisena myös sosiaalisena välineenä oppikirjan tapaan.

Kirja oli julkaistava Saksassa, kuten Suomessa on ollut tapana, kun kyseessä on poikkeava näkökulma jo elettyyn. Ei ole sattuma, että juuri Sofi Oksanen sai kenkää WSOY:n naisilta, ja että sen ennustamiseen ei tarvittu muuta kuin elettyä elämää Suomessa. Toki sama koski Markku Uusipaavalniemen elämää suomalaisen politiikan kentällä liukastellen.

Populisti on ihminen, joka sulkee silmänsä tosiasioilta ja näkee elämänsä ikään kuin unessa, kertoo mitä ihmiset haluavat kuulla, seireenien laulua. Näin ilmastomuutos on virhetulkinta ja katoaa, kun saamme yhden kunnon talven, lamat tulevat ja menevät, Suomi on turvasatama suuren maailman globaalilta liikkeeltä. Islannissa ja Irlannissa on eletty hieman samaan tapaan saarekkeena kaukana pahasta maailmasta. Ei eletä enää.

Ikävä totuus

Markku Uusipaavalniemi seurasi luottokantojen määrää ja laatua, luottokuplaa Yhdysvalloissa ja euroalueen kehitystä. Itse kirjoitin tämän ohella Yhdysvaltain omituisesta pankkien innovaatiopolitiikasta ja rakenteista, joissa luototus oli kuin 1920 -luvulta ja velkaantumista vastaan jouduttiin painamaan yhä vain lisää olemattomia pankkien “uusinnovaatioita”. Kyselin sen taustoista Yhdysvalloissa käydessäni jo 1990-luvun puolella ja kollegat nostelivat käsiään. Nyt sitten painetaan rahaa valtion tolkutonta velkaantumista vastaan, jotta täydellinen katastrofi vältettäisiin yrittäen nostaa kulutusta.

Yli vuosi ennen kuntavaaleja kerroin, kuinka aluehallintomme oli päästetty ajelehtimaan ja sen syliin oli heitetty samalla vastuu vapaalle tuuliajolle ajautuneen maan talouden yhteiskunnan kiinteistä kuluistamme, sosiaali- ja terveyspalveluista. Samalla käynnistettiin omituinen ajelehtiva “paras” -hanke. Mitään sen julmempaa ei suomalainen aluehallinto ja sen demokratia, aluetalous, ole kokenut historiansa aikana. Näin tapahtui hetkellä, jolloin tiedossa oli suurten ikäluokkien jääminen eläkkeelle ja vapautuvilla markkinoilla työvoimasta kilpaileva teollisuus tulisi toimimaan markkinoiden ehdoilla, eikä tulisi koskaan palaamaan takaisin halvan työvoiman ja suuren kasvavan kulutuksen ympäristöstään. Näin kävisi myös vähäisten pääomiemme kanssa ja niin myös kävi.

Sama ilmiö tulisi koetteleman Etelä-Euroopan meitäkin heikompia talouksia ja nyt jopa Islantia ja Irlantia, josta jälkimmäistä olemme pitäneet usein mallimaana ja etenkin EU -kautemme alussa EU -byrokratiaa opiskellessamme ja itsekin siihen osallistuen paikan päällä vuosia asuen.

Poliitikko ei ole curling -pelaaja

Markku Uusipaavalniemi kertoi, kuinka Suomi on ajautumassa jatkossa nyt kokemaamme vielä pahempaan kurimukseen, johtuen muista kuin omista virheistämme. Curling -pelaaja, joukkueensa kapteeni, odotti että puoluepoliitikko kykenee rakentamaan ensin protektionistisen suojan pelilleen ennen kuin alkaa sokeana heitellä kiekkojaan kohti pelikentän toisessa päässä näkyvää maalia, nänniä.

Poliitikko ei toimi kuten curlig -pelaajat ja heidän kapteeninsa. Toki niin omani kuin Uusipaavalnimen ennusteet osuivat oikeaan. Siinä ei ole mitään kummallista. Ei myöskään siinä, että poliitikot tai heidän instituutionsa, puolueet, eivät reagoi varoituksiin vaan toimivat vaalien alla populistisesti.

Puolue koneistona edustaa sellaisia eturyhmiä, joille järjen puhuminen on yhtä turhaa kuin huudella curling -kentällä katsomolle, miksi näin pelataan, eikä kuten katsoja ehkä itse pelaisi, jos osaisi heittää kiekkoa tai pysyisi edes pystyssä liukkaalla kentällä. Politiikassa äänet kerätään ihmisiltä, jotka eivät ole välttämättä koskaan edes nähneet, miten curlingia pelataan, mitä edustaja työkseen tekee parlamentissa.

Politiikka on mahdollisuuksien taidetta

Yhteiskunta ja sen talous, ympäristön ja talouden edut, sosiaaliset rakenteet ja niiden tapa reagoida globaaleihin liikkeisiin on tiedettä ja politiikka retoriikkaa. Media sen kertojana on osa viihdeteollisuutta, mainos- ja ilmoitustuloja. Siinä pelissä älyn osuus ja kyky nähdä curling -kiekkojen liikkeet on vain osatotuus, loppu rakentuu sellaisiin demokratian pelisääntöihin, jossa matematiikan ja insinööritieteiden merkitys on olematon, kaukana tiedemiehen malleista, curling -kapteenin ajatusmaailmasta..

Kun Uusipaavalniemi kertoo Kataisen olevan kuin unessa, hän puhuu toisin kuin hallitusvastuussa olevan puolueen edustajan kuuluisi omasta valtiovarainministeristään. Vaikka Katainen olisi kuinka väärässä, hänen politiikkaansa on puolustettava ja tyydyttävä istumaan rivikansanedustajana sen perimmäisellä penkillä yhdessä veteraanipoliitikon, perussuomalaisten ja aiemmin SMP:n Raimo Vistbackan vieressä. Jos nimismies siinä vierellä kuiskailee mahdollisuudesta siirtyä hänen ryhmäänsä, sitä on syytä hyödyntää vasta vaiheessa, kun oma puolue on putoamassa lopullisesti hallitusvastuusta ja oma edustajan paikka on enemmän kuin vaarassa.

Rotat jättävät hukkuvan laivan ensimmäisenä ja kapteeni viimeisensä. Tässä curling ja politiikka ovat eri lajeja ja Uuspaavalniemestä on kasvamassa varteenotettava poliitikko. Myös Veikko Vennamo loikkasi aikanaan tuosta puolueesta ja perusti oman puolueensa, syntyi puoluehajaannus, jonka perua perussuomalaiset alun alkujaan ovat ja Timo Soini Veikon kasvatteja, loistava kapteeni puolueelleen.

Kadonnut identiteetti

Suomen valtion velka on historiamme korkein ja kunnistamme suuri osa talouskriisissä. Se että Eurooppa oirehtii ja Saksassa vihreiden kannatus on pian suurimman puolueen luokkaa, mutta äänestäjät samankaltaisia konservatiiveja kuin perussuomalaisilla, kertoo ilmiön globaalista luonteesta, paradigmaisesta ilmiöstä ja sen syvyydestä. Saksassa, Euroopan ytimessä, tuo syvyys on vielä paljon pahempi kuin lakkoilevassa Ranskassa, jossa naiset eivät voi piiloutua vaatteittensa sisälle kasvonsa kätkien julkisilla paikoilla.

Euroopan identiteetti on kadoksissa ja unioni suuressa kriisissä. Tässä Uusipaavalniemi ja perussuomalaiset ovat oikeassa. Missä unioni siellä ongelma, pitää nyt paikkansa. Yksittäisinä valtiona etenkin Saksa olisi selvinnyt Yhdysvalloista käynnistyneestä lamasta protektionismiin turvautuen helposti, mutta koko Eurooppaa vetävänä taloutena sillä alkaa olla vaikeuksia. Pohjola menestyisi, mutta ei yhdessä vetäen välimereistä taakkaa, josta Kreikka on vasta alkua.

Curling -joukkueen kapteenin tapaan Uuspaavalniemi kokee kuinka suomalainen talousguru ja samalla poliitikko luottaa sokkona muualta saamiinsa oppeihin ja kollegoiden arvioihin. Tässäkin hän on oikeassa, mutta jättää kertomatta, mistä tämä voi johtua. Omassa kirjassani kerroin etenkin tämän taustoja, suomalaisesta tavasta pelata curlingia ilman kunnon valmentajia ja kapteeneita.

Kapteeniton joukkue

Olemme alusmaa, meillä on liki tuhannen vuoden tausta osana Ruotsia, kielemme ja kulttuuri on muualta tuotua, kaikki oppimamme on luonteeltaan imitoivaa ja diffuusista. Lyhyt kulttuurinen, taloudellinen ja sosiaalinen osaaminen, yhteispelin aivot curlingissa sitä taitavasti pelaten, ovat jo symbolirakenteiltaan toiset kuin monella eurooppalaisella naapurillamme.

Ja nyt kaikki symbolit tulevat sosiaalisen median maailmassa muiden tuotteina emmekä niitä kykene avaamaan, tai ymmärrämme ne täysin väärin. Markku Uusipaavalniemen joukkue oli pelkkä sattuma siinä missä jääkiekkojoukkueemme ruotsalaisen valmentajan Curre Lindströmin MM-kulta kaukaa menneisyydestä. Näin siitäkin huolimatta, että pelaamme liki pelkästään kiekkoa ja joka kylässä on oma jäähalli.




Päivän mietelauseet:

Älykkäät tyrannit eivät joudu koskaan rangaistuiksi (Voltaire)

Jos tämä on paras mahdollinen maailma, millaisia sitten ovatkaan muut (Voltaire)

Lähes kaikilla hallituksilla on taito kaapata osalta kansaa niin paljon rahaa kuin mahdollista siirtääkseen sen muille (Voltaire)

Jokainen kyläpappi haluaisi olla paavi (Voltaire)

Onko politiikka muuta kuin taitoa valehdella sopivalla tavalla (Voltaire)

Ajattelutila on luonnonvastainen tila (Jean-Jacques Rousseau)

Mielemme ovat turmeltuneet samassa mitassa missä taiteet ja tieteet ovat kehittyneet (Jean-Jacques Rousseau)

Vapaus on oikeus tehdä kaikkea sitä, minkä lait sallivat (Montesquieu)

Oikeus ja totuus ovat yhteiskuntaa koossa pitäviä siteitä (John Locke)

Uudet näkemykset ovat aina epäilyttäviä. Useimmiten niitä vastustetaan vain siksi, etteivät ne ole yleisiä (John Locke)

Kiusaajien kova ydin

Kirjoitin aiemmin kuinka kiusatuimmat ihmiset ovat eliitin huipulla, niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin. Kun haetaan kiusaajien yhteiskunnan kovaa ydintä se löytyy optiomiljonääreistä, politiikan huipulta, poliisinkin suojissa odotetusti juuri suojelupoliisin kermasta.

Kiusatut maalaisliiton ministerit

Kun pankinjohtajat ja kunnanjohtajat on medioissa kiusattuina jo käsitelty, uutena ilmestyi median palstoille suojelupoliisin päällystö ja heidän tapansa kiusata toisiaan ammatti-ihmisten välinein. Ja eikös kohta perään Paavo Väyrynen, saavutettuaan ministerinä kakkospaikan heti Johannes Virolaisen jälkeen, kerro olevansa maan ykköskiusattu jo Mauno Koiviston teatraalisessa näytelmässä Harri Holkerin hallitusta junailtaessa.

Varmaan myös Virolainen koki tulleensa kiusatuksi, ja ihan syystä, sekä Ahti Karjalainen, joka oli kakkospaikalla pisimpään istuneena ministerinä ennen Väyrystä. Ahti Karjalaista kiusasi jopa presidentti Kekkonen ja Virolaista vielä näkyvämmin, kertoivat takavuosien mediat. Toista maitopoikana ja toista alkoholistina. Eläkepäivinään Vironperän isäntä laukoi kotoaan, millainen kiusaaja ja moraaliton eläjä Kekkonen oikeasti oli.

Sitä purkausta oli kamalaa seurata, vaikka toki Virolaisen kertomukset olivat suomalaisille liiankin tuttuja ja tiedettiin entuudestaan. Tosin tuon ajan media oli sitä mitä oli ja tätä me tietysti yhdessä häpeämme. Oikeastaan agraarinen Suomi piti sitä Kekkosen suurimpana etuna ja lahjana. Hän kykeni kiusaamaan muita herroja ja se teki hyvää herravihaansa hautovan kansan itsetunnolle. Jopa media neljäntenä valtiomahtina oli hiljaa pienen lehden pakinoitsijasta alkaen.

Messiaaninen kiusattu

Onko kiusaaminen sittenkin suomalaisen eliitin ilmiö? Kiusaamisen, ilkeilyn siirtyminen tavallisen kansan ja rahvaan keskuuteen, on vain vähäisempien vätysten vaatimatonta eliitin apinointia pyrittäessä osoittamaan, kuinka eliittiä tavoitteleva keskiluokkainen pikkuvirkamies tai kyläpoliitikko ovat hekin jotenkin perillä suuren maailman menosta ja vallan mukanaan tuomasta käyttäytymismallista? Onko kiusaamisen pimeä ydin todellakin kansakunnan kaapin päällä? Opettiko armeija ja koulu aikanaan miten kiusataan ja simputetaan ja miten se on jopa suotavaa ja sallittua, tapa hankkia etuuksia kampittamalla muita, häpäisemällä ja nöyryyttämällä?

Seurakunta ja kirkko on usein kuvattu medioissa kiusaajien paikaksi. Kun seuraa syksyn keskustelua homojen vihkimisestä, juuri nyt käytävää riitelyä, jonka juuret ovat kaukana menneisyydessä, syntyy kuva kiusaamisen institutionaalisesta luonteesta ja alkukristillisestä seurakunnasta. Kiusaaja ja kiusattu olivat ottamassa siinä yhteen ja paholainen voitettiin lopulta vasta ristillä. Enne tätä kiusaaja käytti kaikkia ihmisen heikkouksia, kuolemansyntejä, koetellakseen messiaanista luonnetta ja sen lujuutta. Sen minkä Jumalan poika kesti tavallinen rahvas ei tahdo sietää.

Shamaanien koulutusta

Tiedeyhteisöjä, yliopistoja ja tutkimuslaitoksia, shamaanien kouluttajia, on niin ikään kuvattu usein juuri Suomessa kiusaajien ja kiusattujen yhteisöiksi. Opinnäytteiden laadinta on usein pelkkää kiusaamista, jossa koetellaan väittelijän kykyä sietää sellaista kritiikiksi kutsuttua piinaa ja simputusta, joka armeijassa johtaisi jo linnatuomioihin. Muun kiusanteon loppuessa kappaleita siirrellään sivulta toiselle ja julkaisemista vaikeutetaan kaikin mahdollisin keinoin unohtaen kokonaan, kuinka kyseessä on tiede ja uusi löydös, tapa tuoda se nopeasti julkisuuteen ja puolustaa siellä sen oikeutusta.

Ei toki kustoksen tai viroista ja tutkimusrahoista kilpailevien kollegojen kanssa kisaillen kiusattujen maailmassa, pienen tiedeyhteisön sisäisenä sadistisena tapana nauttia silkasta ilkeilystä, simputuksesta ja kiusanteosta, jossa Suomessa mukana ovat pienen yhteisön sukulaisetkin, nepotismi, ja kyläyhteisöissä lopulta silkaksi vihaksi muuttuva rakkaus uskonnollisen yhteisön sisällä.

Biologinen pimeä perimä

Kiusanteko on osa biologista perimää, ja tiedämme jo kuinka kiusaaja voi saada nautintoa myös sellaisesta ilkivallasta, jossa itse tulos ei olekaan enää millään tavalla rationaalinen ja toivottu, päinvastoin. Näin kiusaaminen on lopulta itsetarkoitus ja tuottaa kiusaajalleen hormonaalista hyvän olon tunnetta geneettisenä perintönä kaukaa klaaniyhteiskuntamme luolissa aikanaan asuen. Narsistinen ja sotaisa kiusaaja tai yhteisö, organisaatio tai instituutio, alkaa pitkän rauhallisen kauden jälkeen kiusata itseään, hyökätä itsensä kimppuun.

Yhteiskuntamme on muutoksen alla. Muutosta kuvataan internetin ja sosiaalisen median paradigman kautta ja globaalina ilmiönä, jossa koko maailmankuvamme on muutoksessa. Netti ei ole miljardien ihmisten yhteisenä välineenä enää psykologinen, eikä tuota sellaista mielihyvää kiusaajalleen, kuin takavuosien klaaniyhteisöissä tai pienen eliitin kiusatessa toisiaan kirkko- ja ylimysvallan muurien suojissa.

Tämä kiusaaminen korvattiin myöhemmin demokratian niiden instituutioiden ja organisaatioiden sisällä, joissa mukamas edustettiin työläisiä tai agraariyhteisön jäseniä, vaikkei näitä enää edes löytynyt etsimälläkään. Tällainen kiusaajien yhteisöllisyys murtui netin myötä ja sen tapa hallita pelolla on jäänyt historiaan. Suomessa tämä muutos on ollut poikkeuksellisen hidas.

Saksa edelläkävijä Euroopassa

Saksassa vihreiden kannatus on kohonnut galluplukujen mukaan vieläkin rajummin kuin perussuomalaisten kannatus Suomessa. Kun kaikki puolueet ovat ottaneet vihreiden ohjelman omakseen potin keräävät lopulta vihreät, arvellaan. Kun vihreä aate syntyi takavuosina, se oli radikaalia toimintaa, liki yhden asian liikettä ja tätä kautta lähempänä vasemmiston arvomaailmaa. Tuolloin Saksassa oli runsaasti myös redikaalia anarkiaa ja terrorismia.

Kun liike leviää, uuden paradigmaisen muutoksen seurauksena, se alkaa uhata nousukiidossa oppositiossa sosiaalidemokraattien ja liittokansleri Angela Merkelin kristillisdemokraattien valtaa. Samalla se muuttuu konservatiivisemmaksi ja syntyy eurooppalainen huntuun pukeutuvan naisen identiteettikriisi. Luonto halutaan säilyttää, mutta samalla myös valtio ja sen instituutiot sellaisina kuin ne nyt ovat. Syntipukkeja köyhtymiseen haetaan kuten 1900-luvun alussa. Kun vihreiden äänestäjät olivat aiemmin akateemisia, hyvin koulutettuja ja varakkaita, nyt mukaan tulee kannattajia kaikista yhteiskuntaluokista ja metropolien lisäksi myös maalta. Tällainen suola käy myöhemmin mauttomaksi. 1900-luvulla se maustettiin kansallissosialismilla.

Saksassa vihreät ovat suuria unionin ystäviä, he ovat sosiaalipolitiikassa lähempänä kristillisdemokraatteja kuin vasemmistoa, ja kristillisen paratiisin rinnalle on syntymässä rousseaulainen ympäristöystävällisyyden paratiisi. Uudet vihreät ovat hyväksymässä Saksassa sotilashankkeet hanakammin kuin keskimäärin muissa puolueissa ja siirtolaisillekin asetetaan uudet kielitaitovaatimukset, kertoo Helsingin sanomat (HS 11.11).

Sosiaalisen median paradigma

Miten uusi saksalainen vihreä aalto sitten poikkeaa suomalaisesta perussuomalaisten saamasta kannatuksesta? Ei mitenkään. Myös suomalainen uuden paradigman ja maailmankuvan liike saa kannatuksensa kaikista yhteiskuntaluokista, on konservatiivisempi kuin perinteinen vasemmisto ja ehkä vain unionin kohdalla ollaan suomalaiseen tapaan epäilevämpiä. Sen sijaan saksalaisten uusvihreitten tapaan suhde armeijaan ja ulkomaisiin maahanmuuttajiin, instituutioihimme, on perinteisen konservatiivinen ja Soinin tapaan viisaasti hieman vasemmalla.

Suhde unioniin ja empiminen sen suuntaan syntyi jo liityttäessä siihen, jossa Suomessa ensimmäinen asia oli turvallisuuspolitiikka, raja itään ja sen turvallisuustakuut Neuvostoliiton juuri hajottua. Saksassa siirtolaisten määrä on valtava ja siirtolaisten panos talouden ylläpidossa on kokonaan toista luokkaa kuin Suomessa. Samalla Saksa on unionin veturi, Suomi vain viimeisimpiä vaunuja sen matkassa roikkuen. Ikääntyvän kansakunnan raksuttaminen sujuu saksalaista helpommin ja tutun opportunistisella tavalla.

Vakavasti otettava puolue

Kun vihreät pääsi Saksassa ensimmäisen kerran hallitukseen, heidän puoluejohtajansa Joschka Fischer oli karismaattinen Gerhard Schröderin hallituksen ulkoministeri. Ero suomalaiseen vihreään liikkeeseen, viherpiipertäjiin, alkoi syntyä tuolloin vuonna 1998. Kun vihreät ohittivat Saksassa vuonna 2010 syksyllä gallupeissa sosiaalidemokraatit, ja ovat nyt lähestymässä maan suurimman puolueen asemaa, Suomessa saman tehtävän otti hoitaakseen Timo Soini ja perussuomalaiset.

Tässä Soini puoluejohtajana on ollut hyvin johdonmukainen ja ymmärtäen uuden maailmankuvan ja paradigman merkityksen Suomessa. Suomessa taas vihreät, Osmo Soininvaaran johdolla, heittäytyivät uuden maailmankuvan ykköshaastajaksi. Näin yritettiin paikata aiemmin tehtyjä tolkuttomia virheitä tekemällä strateginen itsemurha. Soinin on helppo antaa tällaiselle menolle vauhtia.

Tähtäimessä nänni

Nänni tarkoittaa curlingissa maalin keskipistettä. Kun Markku Uusipaavalniemi voitti curlingissa joukkoineen olympiahopeaa, suomalaiset mediat toitottivat hänen nerouttaan ja laskelmallisuuttaan, kykyä hoitaa Suomessa olemattoman harrastajapohjan omaava laji huipulle pelkällä älyllään. Suomalainen media oli silloin oikeassa. Laji romahti heti sen jälkeen kun Markku Uusipaavalniemi riitautui joukkueensa kansa ja jätti sen, siirtyi keskustan kansanedustajaksi Helsingin vaalipiiristä. Se oli strateginen virhe, joka oli myöhemmin korjattavissa.

Kun Markku Uusipaavalniemi esitti edustajatovereilleen jotain uutta ja järkevää laman alkaessa iskeä maahan, hän sai niskaansa keskustaopposition hallituksessa. Maalaisliiton johto ei voi sietää agraarin yhteisön ulkopuolelta tulevaa sellaista älyllistä osaamista, jota Markku Uusipaavalniemi edusti hieman samaan tapaan, kuin suomalainen demari ei voi sietää puheenjohtajakseen tiedemiesmäistä Erkki Tuomiojaa liian älyllisenä ja tällainen henkilö joutuu sivuraiteelle kiusatuksi. Sen sijaan duunaritaustainen fundeeraaja Mauno Koivisto kelpasi satamajätkän imagollaan ja sieltä tehdyllä väitöskirjalla.

Tuomioja on tehnyt paljon kompromisseja itsensä ja radikaalin nuoruutensa kanssa. Taustalla on suku ja häivähdys punaista, porvaritausta sen ohella, tapa selitellä itselleen suomalaisen kiusaamisen juuria, yritys ymmärtää silkkaa typeryyttä. Sellainen on vaatinut varmasti pitkää pinnaa seuraten nykyjohdon menoa.

Uuspaavalniemen täydellinen heitto

Uusipaavalniemi huomasi olevansa väärässä puolueessa. Samalla hän ymmärsi mihin uusi maailmankuva ja paradigma on viemässä myös Suomea. Vihreä liike oli tehnyt historiallisen virheen, juuri Suomelle tyypillisen, ylimielisen ja kiusaajille tavanomaisen, seuraamatta mitä maailmalla oli jo tapahtunut. Tällaista virhettä Joschka Fischer ei olisi millään voinut ymmärtää tuntematta suomalaisia vihreitä naisia.

Fischer ei tunne suomalaisia ja näiden kiusaamiskulttuuriin liittyvää tolkutonta typeryyttä uuden globaalin paradigman saapuessa myös Eurooppaan Aasiasta, ei toki Yhdysvalloista. Huntusota ei ole amerikkalainen ilmiö ensinkään. Suomalainen media ei edes seurannut 2000-luvun alussa, miten tuo paradigma syntyi, ja mitä se saa myöhemmin aikaan tuhansien miljoonien liikkeenä. Suomalainen vihreä nainen ei seurannut sosiaalisia medioita lainkaan ja internet oli vieras ilmiö. Erkki Susi Pulliainen oli jo vanha mies sellaiseen eikä häntä miehenä olisi edes päästetty lähellekään vihreää vallanahneutta.

Uusipaavalniemi älykkönä siirtyi odotetusti ensimmäisenä kiusattuna kepulaisena Timo Soinin leiriin ja on voittamassa vaalit, saamassa mahdollisesti ministerin salkun ja kertoo kuinka curlingia tulee pelata nyt, kun Irlanti on menossa konkurssiin ja välimereiset maat eivät osoita merkkiäkään toipumisestaan, Yhdysvallat on edelleen lamassa ja toi markkinoille 600 miljardia yrittäen työntää köydellä ja tukien muka näin pahenevaa työttömyyttään. Samaan aikaan Kiina tekee historiallista tulosta kappataseessaan ja huikeassa viennissä, Etelä-Amerikka on sekin historiansa komeimmassa nousukiidossa.

Synkät pilvet pohjolasta

Oululainen Kaleva, puolen Suomen media, kertoo kuinka pääministeri Mari Kiviniemen cityvihreä kannatus on noin kolmanneksen luokkaa Suomessa. Se on jopa alempana kuin Matti Vanhasen saama luottamus aikanaan hänen erotessa tehtävästään. Ja samaan aikaan odotamme, onko seuraava suurempi uutinen entisen pääministerin messiaaninen matka kohti valtakunnanoikeutta. Puolueilla ei ole tarjota mitään uutta ja vaalit ovat jo keväällä.

Sellainen matka ei tiedä hyvää entisen maalaisliiton kannatukselle uuden paradigman iskiessä todella rannoillemme, jossa rotat jättävät keskenään riitaisan hukkuvan laivan, entiset kiusatut kovistelevat uusia kiusattavia Paavo Väyrysen tapaan.

“Mitä minä sanoin” -Väyrynen.

Liki 70 % suomalaisista ei tiedä mitä sanoa pääministeristään tai ei luota häneen lainkaan. Samaan aikaan keskustan kokenein ministeri Paavo Väyrynen kokee tulleensa sivuutetuksi esittelevien ministereitten toimesta ja viimeksi Paula Lehtomäen omituisessa ympäristöministerin tehtävänhoidossaan.

Väyrynen kertoo olevansa pahoillaan kehityksestä, kiusaamisesta, mutta kertoo kilttinä ja nöyränä ihmisenä alistuvansa kohtaloonsa. Ulkoministerinä Paavo Väyrynen oli kuin Joschka Fischer, täydellisen laskelmoiva kuten Uuspaavalniemi tahollaan curlingissa. Politiikassa on nähtävä miten pallot liikkuvat sen jälkeen, kun on heitetty viisi kierrosta onnistuneitten heittojen jälkeen.

Hyvällä strategialla voi korjata joskus jopa kehnojen heittäjien jättämät paikot. Sen sijaan loistavakaan heittäjä ei voi korjata tiimissä, organisaatiossa, instituutiossa täysin nollan arvoista strategiaa, visioita, jotka eivät näe lainkaan tulevaa edes uutta maailmankuvaa, paradigmaa, ja sen asettamia vaatimuksia.