Santeri Alkion jälkeläiset

Kataisen hallitus saa tuoreimman barometrin mukaan liki samankaltaisen tuomion kansalaisilta kuin Matti Vanhasen hallitus viimeisen parin vuoden ajaltaan. Noin 40 % pitää sitä siedettävänä, vajaa 5 % oikeinkin hyvin onnistuneena. Ero Vanhasen hallitukseen on lähinnä vain puolueiden lukumäärässä ja kannatuspohjassa, jonka nojaa nyt keskustaa ja perussuomalaisia lukuunottamatta koko poliittisen kenttämme kirjoon ja sen aatemaailmaan, mikä se siten onkin. Erityisen tyytyväisiä hallitukseen ovat sen pääpuolueet, kokoomus ja demarit, kritiikkiä tulee eniten vihreiltä ja vasemmalta. Tulos ei ole yllättävä. Pikkuporvareitten tylsä maa Toimittaja Unto Hämäläinen, poliittisen kenttämme onnistunein analyytikko, kertoo lehdessään (HS 28.4) kuinka Wahlroos on Suomen vahvin Nalle ja samalla porvariston ideologinen sinetinvartija. Itse kirjoitin jo aiemmin, kuinka hän antaa kasvonsa koko oman aikamme poliittiselle elämälle ja tekee sen omasta mielestään tahtomattaan. Samalla kun Suomi neito ikääntyi, siitä tuli pikkuporvareitten hengetön konservatiivinen valtio, jossa vanhenevan ihmisen viimeinen kuolemansynti on ahneus. Tämän joukon ahneutta Suomen vahvin Nalle kykenee puolustamaan Unto Hämäläisen kuvaamalla tavalla joutumatta poliittiseen vastuuseen. Näin hän voi laukoa ilmoille ajatuksia, joita ei ole ajateltu lainkaan sekä pohtimatta niiden seurauksia. Ihmiset voivat toki äänestää jaloillaan, myydä Nallen osakkeet. Harva niin tekee silloin, kun puhe auttaa osakkeiden kohdalla positiivisesti. Kun tieto Finlandian jakaa tänä vuonna Helsingin Sanomien edellinen päätoimittaja Janne Virkkunen, Unto Hämäläinen povaa tieto Finlandiaa Björn Wahlroosille. Siinä lehden toimittaja on onnistunut ironiassaan kiitettävällä tavalla. Jostakin syystä Forssan Lehden edellinen päätoimittaja ja lehden omistaja ei olisi palkintoa Nallelle ojentamassa. Onneksi Wahlroos ei omista Forssan Lehteä. Wahlroos kykenee puhumaan rahan äänellä ja se taito on Suomessa toiminut aina. Sen sijaan demareita johtanut ja yleisradiossa puuhastellut Mikael Jugner saa toimittaja Marko Junkkarin (HS 28.4) arvioimana madon luvut elämäntyöstään demareitten eteen puuhastelevana ideologina. Ihanteellisena ihmisenä ja käytännön politiikan hoitajana, yleisradion pääjohtajana, puoluejohtajana, ihmisen on omistettava taito paeta omaa itseään ja siirtyä muiden kokemaan kollektiiviseen maailmaan. Se ei ole koskaan miellyttävä kokemus. Massakustomoitu maailmankuva Jugnerin ongelma on olla visionääri, joka ei sovi vanhojen miesten työväentaloihin saapuen sinne urheiluautollaan ja muistuttaen Wahlroosin pikkuveljeä. Vanhuseläkeiässä oleva kenttäväki ei ymmärrä, mitä tarkoittaa käsite “massakustomoitu” demariaate. Se on kuin porvarin tapa “kusta” silmään. Porvarin kiitosta kaikki epäilevät työväentalolla. He odottavat puoluesihteerin pitävän arvokkaan pönäkän puheen ja jakavan veteraaneille Ursin-mitalit. Juovan kahvit ja poistuen mukavia laukoen myös mummoille ohikulkiessaan, maalaisliiton tupailtojen tapaan. Lisäksi on oltava riittävän ruma, etteivät miehet muutu mustankipeiksi, Timo Soinin tapaan pukeutuen. Omaa kuvaa ei pidä “retusoida” kuten nyt presidenttimme kuvalle on tehty, turhaan. Vaalit ovat jo ohi ja presidenttimme on luonnossa ihan hyvä omana itsenään. Paljon parempi kuin vahanukeksi muutettuna, pahvikuvana vaalipaikoilla kuljetellen. Eikö se riitä, että maan äiti on kaunis nainen? Tuleeko siitä paineita parannella miestäkin? Se on turhaa. Miehet komistuvat vanhetessaan. Katsokaa vaikka Kekkosen nuoruudenkuvia korkeushyppääjänä, Känänä, ja verratkaa valtiomieheen. Massakustomointi tarkoittaa tuotteen räätälöimistä asiakaan tarpeitten mukaan. Maailman vahvin Nalle tietää, mitä pikkuporvari kaipaa, ja on kokoomuksen tärkein massakustomoija, massoille aatetta myyvä rahan äänellä puhuva populisti. Se on samaa kuin puhua Timo Soinin suulla mutta kokonaan eri porukoille ja kuitenkin samoille suomalaisille. Jugner ei ole koskaan maaseutua edes kiertänyt ja jos kiertäisi, saisi aikaan vain vahinkoa puheillaan. Työväentalolla syntyisi kiusallinen hiljaisuus. Sen minkä Paavo Väyrynen ja etenkin Timo Soini osaavat, sitä ei pidä lähteä muiden matkimaan. Sen eteen kun on kuljettu pitkä tie. A on ensin ja lopuksi Ö Kun Timo Soini kirjoittaa viimeisessä blogissaan Helsingin Sanomien olevan Suomen Pravdan, sen jälkeen pulinat ovat poissa, eikä kukaan tule kysymään medioista olisiko puolueen vaihdettava puoluejohtajaa, erotettava Soini määräajaksi puolueestaan. Hän kun vahingoittaa puolueen ulkosuhteita maan johtavaan Pravdaan, hallituksen mediaan. Media, joka käyttää aikansa opposition jahtaamiseen, on Pravda. Jugnerin maailmassa demareitten on jaettava ihmisille legopalikoita, joista he kokoavat mieleisenä maailman, itselleen mieluisan sosialidemokraattisen ideologian ja sen ohjelman. Mieluisa näkemys syntyisi sadoista ja tuhansista eri teemoista Aasta Ööhön, adoptiosta öljyyn, toimittaja Marko Junkkaria lainaten (HS 28.4). Keskustassa vallitsee juuri tämä tilanne, jossa Mauri Pekkarinen heitti pyyhkeen kehään. Hän kyllästyi siihen, kuinka puolue niputtaa ikääntyneet ehdokkaat toisiinsa ja antaa ylhäältä ohjeita kuinka Paavo Väyrynen ja hän edustavat samaa ideologiaa ja johtamistapaa, ovat ikääntyneen elämän vihapuheen kohteita ja riidankylväjiä. Siinä meni eduskunnan parhaalta ja vikkelä-älyiseltä puhujalta kuppi nurin. Nyt Paavo Väyrynen saa kilpailla yksin vastassaan kolme häntä nuorempaa, joista kaksi kokematonta ovat poissa pelistä jo kokemattomuuttaan. Pikkukokoomusta puoluekartalla ei mahdu. Todellinen mittelö käydään siis Väyrysen ja Tuomo Puumalaisen välillä. Molemmat ehdokkaat puhuvat koko ajan alkioalisuudesta ja sen perinnöstä. Kun vasemmisto nojaa usein ideologiassaan meille vierasiin, rajojen takaa tulleisiin filosofioihin, yhteiskunnallisiin ajattelijoihin, kuka oli tämä niin suomalainen Santeri Alkio? Laihian lahja kansakunnalle Santeri Alkio syntyi ja kuoli Laihialla, oli kirjailija, toimittaja ja poliitikko. Politiikka alkoi nuorsuomalaisena mutta tuosta liikkeestä Alkio erosi. Hän perusti Etelä-Pohjanmaalle Nuorsuomalaisen Maalaisliiton. Näin hänestä tuli Maalaisliiton henkinen isä ja myöhemmin myös Keskustan pääideologi aikana, jolloin vaadimme lisää aatteellisuutta pikkuporvareitten uusliberaalien sekä sosialistien kyllästämään maahan, jossa mikään ei enää noudata vanhoihin uomiinsa juuttunutta hengenlentoa, ideologiaa, jonka jopa Ranskan mahdollinen tuleva presidentti on joutunut hylkäämään luomalla sosialistina nahkansa. Se on paljon Ranskassa Francois Hollandelta, mutta tänään välttämätöntä myös Suomessa matkien Yhdysvaltain Barck Obamaa. On aika muuttua värittömäksi työjuhdaksi ja jätettävä pohjalla kulkeva tie Paavo Väyrysen tapaan. Tunnepalo ja äkkiliikkeet eivät kuulun oman aikamme poliittisen johtajan tunnuspiirteisiin. Pitkän kampanjan tekeminen on Väyryselle tuttua ja kärkkäitä avauksia on nyt varottava. Oikeudenmukaisuus, finanssipolitiikka, työn lisääminen, teollisuuden suojelu ja velan vähentäminen ovat avainkäsitteitä tänään. Kun ideologiat ovat kadonneet päivän poliittinen ilmasto ratkaisee sen, kuka menestyy legopalikoineen massakustomoijien onomatopoeettista luonnon kieltä matkivassa maassamme ja sen ajatusmaailmassa, taloudessa, kulttuurissa, sosiaalipolitiikan saralla ja maankäytön säätelyssä, kaavoituksessa. Kuinka onnistua lähtemättä koko ajan korruptoimaan koko rakennelmaa mukana myös mediat, rakenteellinen korruptiomme, herrojen “huaveet” (=savolainen visio) ja rötösherrat (vennamolainen nimi porvareitten puuhasteluille). Tuottelias kirjoittaja Alkio oli erittäin tuottelias kirjailija ja sanomalehti Ilkan perustaja. Hän toimi eduskunnan varapuhemiehenä ja sosiaaliministerinä Vennolan hallituksessa. Hän oli raittiusmies ja räätälöi maahan kieltolain. Alkio tunnettiin tulisieluisena demokratian puolustajana ja Suomen itsenäisyyden puolestapuhujana. Tänään hän tuomitsisi jyrkästi Wahlroosin ajatukset ja ajaisi maalaiselämän arvoja, kadonnutta yhteisöllisyyttä sekä epäilemättä myös ympäristöarvoja, terveitä elämäntapoja. Omana aikanaan hän joutui tekemään yhteistyötä herätysliikkeiden ja työväenliikkeen yhteisten aatteiden kanssa. Syntyi käsite punamullasta. Nyt hän puhuisi oikeudenmukaisesta tulonjaosta, verotuksesta ja ympäristöpolitiikan teemoista, köyhien asiasta ja siirtolaisuudesta. Matka Timo Soinin ja keskustan peruskannattajien välillä olisi kurottu umpeen vaatien EU -sopimuksen uusimista sekä muuttamalla tuloveroasteikkoa. Oikeammin perussuomalaiset olisi otettu hallitukseen ja hyväksytty heidän alkiolaiset tavoitteet, joista tänään tunnetaan tuleva Ranskan presidentti Hollande ja aiemmin Barck Obama. Itsekasvatuksen oivaltaja Alkio oli oman aikamme itsekasvatuksen oivaltaja. Yksilö itse vastasi ponnisteluistaan hyviin tapoihin ja harrastuksiin. Tämän seurauksena syntyi nuorisoseuraliike. Tosin kuin Kyösti Kallio, Alkio oli enemmän ihanteellinen kuin käytännön poliitikko. Tässä Tuomo Puumalainen muistuttaa enemmän Alkiota ja Paavo Väyrynen valtaisan kokemuksensa ja pragmaattisen toimintansa kautta enemmän Kalliota. Toki Väyrysellä on niin ikään toimittajan ja etenkin pohtivan kirjoittajan kokemusta valtavasti hänelläkin. Alkio jää jopa kauas taakse julkaisuillaan, joista parhaiten tunnetaan kirjat Teerelän perhe, Puukkojunkkarit, Kylistä, kodeista ja vainioilta, Murtavia voimia, Jaakko Jaakonpoika, Uusi aika, Patriarkka, Ihminen ja kansalainen, Yhteiskunnallista ja valtiollista, Maalaispolitiikkaa, Kootut teokset sekä Valitut teokset. Niiden sivumäärä nidettä kohden ei ole toki 700 -sivun mittaisia, kuten toimittaja televisiossa liioitteli keskustan puheenjohtajaehdokkaiden tentissä. Ne voi lukea kyllä hyvinkin nopeasti olkoonkin, että koottuina ja valittuina teoksina kaikki niputtaen lukemista on enemmän. Ne lukien avautuu syy siihen, miksi Suomi on mennyt suuntaan, jossa on alkiolaista henkeä. Sellainen yllättää nuorta lukijaa, joka ei ole koskaan Maalaisiliitosta kuulutkaan. Kotikommunistien arvostelija Alkio arvosteli aikansa poliitikoista etenkin Kalliota, joka hänen mielestä kohteli omiaan ankarammin kuin muiden puolueiden edustajia joita hän, Alkion mukaan, mielisteli. Etenkin kolumnistina ja kirjailijana hän antoi koko ajan ohjeita puoluetovereilleen ja lopulta hän opasti myös Kalliota. Itsenäistyvän maan alkutaipaleella ja sotavuosina Alkion panos oli mittava. Santeri Alkion suhde Venäjään ja venäläistämistoimiin oli jyrkkä. Tämä jakoi porvareita kahteen leiriin ja tämä vanha historia näyttäytyi Suomessa myös 1950-luvulla, jolloin Veikko Vennamo kritisoi Kekkosen politiikkaa ja Maalaisliiton tapaa nöyristellä Neuvostoliittoa, kotikommunistejamme. Hän vetosi usein alkiolaiseen aikaan ja henkeen. Santeri Alkion asenne venäläisväestöön oli tiukka ja koski myös Suomeen paenneita venäläisiä. Heidän tuli jatkaa matkaa muualle. Sodan jälkeisen Suomen puoluehajaannukset olivat alkiolaisen maailmankuvan unohtamista siinä missä aiemmin unohdettiin Antti Chydeniuksen opit. Pasifisti ja Euroopan yhdentäjä Alkio tunnettiin ankarana pasifistina. Hän toi suomalaisen topeliaanisen heimoajattelun Euroopan tasolle ja oli kannattamassa Euroopan yhdysvaltoja rauhan takaajana. Hän katsoi tämän poistavan tarpeen pitää omia sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa. Tässä hän oli erityisen moderni oman aikamme edustaja olkoonkin ettei linjaus mene yksiin kaikkien oman aikamme keskustalaisten kanssa. Alkio kertoi saaneensa vaikutteita Mahatma Gandhilta. Toki näin olikin. Alkio oli vakaumuksellinen kristitty mutta ajoi uskonnonvapautta. Hän kritisoi luterilaista kirkkoamme mutta ei liittynyt herätysliikkeisiin. Suhde uskontoon ja myös talouteen oli pragmaattinen, jossa korostui köyhien aseman huolehtiminen. Alkion idealistinen maailmankuva liitettynä pragmaattiseen käytännön politiikkaan vei hänet lähelle sellaista maailmankuvaa, josta puuttui maaseudun ja kasvavan kaupunkikulttuurin yhteinen ideologia. Alkio ei osannut visioida tulevaa yhdyskuntarakenteen muutosta. Se oli samalla keskustaliikkeen suurin ongelma ja jatkuu sellaisena edelleen. Näin agraari Suomi ei saanut itselleen sellaista puhdasoppista aatteensa ideologiaa, josta olisi ollut suoraa käyttöä oman aikamme ilmiöille, joiden vakaina kannattajina niin Kyösti Kallio kuin häntä ihanteellisempi Santeri Alkio aikanaan esiintyivät mutta väärässä yhteydessä ja yhdyskuntarakenteessa. Tässä merkityksessä uusliberalismi ja täysin kasvoton markkinatalous saivat yliotteen ja keskustalainen liike joutui altavastaajaksi näille pinnallisille mediailmiöille, josta perussuomalaiset saavat tänään kannatuksensa yli puoluerajojen ja etenkin vanhan “punamullan“ konsensuspolitiikan raunioilta ja korruptoituneen rakennepolitiikan “maan tavasta“.

Välikysymys

Miksi perussuomalaiset ärsyttävät niin monia? Onko taustalla aitosuomalainen kateus vai tapa nähdä heissä jotain sellaista, joka paljastaa omaa perussuomalaista elämää? Rikkooko perussuomalaisuus jotain sellaista, joka olisi tutkimisen arvoista? Onko perussuomalaisuus sittenkin paljon enemmän kuin vain populistista liikehdintää Suomessa? Onko suomalainen, itseensä kääntyvä viha ja raivo, perussuomalainen ilmiö sekin ja näemme tässä liikkeessä, perussuomalaisessa, oman kuvamme? Perussuomalaisuuden salarakkaat Toimittaja Olli Kivinen on Helsingin Sanomien toimittajista tyypillisin perussuomalaiseen ilmiöön sydämistynyt, liikkeen salarakas kirjoittaja. Paikallisessa mediassa, Forssan Lehden kolumnisteista savolaisin, on niin ikään pyhää vihaansa ruoskiva juuri perussuomalaisista kirjoittaessaan. Edes työväentalon tapa pysyä hengissä ei saa aikaa hänessä sellaista Simo Puupposen kielestä syntyvää pakinaa kuin perussuomalaiset. Perussuomalaiset ovat suomalaisen median onomatopoeettisin lähde sitten Veikko Vennamon ja hänen nostattamansa kansanliikkeen jälkeen. Mikä tässä karjalaisten siirtolaisten ja köyhien talonpoikien liikkeessä sai aikaan niin suuren raivon, etenkin vasemmalle kallellaan olevissa toimittajissa 1970-luvulla, ja uudelleen tänään sen versoista puhjenneessa jytkyssä? Molemmathan syntyivät lopulta mediailmiöinä. Edellinen televisioajan alun aikakauden tuotteena ja nykyinen jytky internetin iskiessä ihmisten tajuntaan ja tiedon levitykseen. Toki liikkeen taustalla oli myös murroskulttuurin käänteitä ja yhdyskuntarakenteiden muutoksia sekä saranavaiheita. Aikoja, jolloin “vanhoista puolueista” tuli oikeasti vanhoja ajamaan asiaa, joka ajautui pakkomuuttajan näkökulmasta väärille uomille. Tänään sellaisia ovat kaupungistumisen ja kaupunkilaistumisen rinnalla uusi globaali eurooppalaistumisen aalto ja sen tuoma epävarmuus. Nokian osakekin on myytävä kahden euron hinnalla, kun sen olisi voinut myydä aikanaan 65 eurollakin. Mummon markoiksi muutettuna sen laskeminen huimaa. Populistinen vastuu Olli Kivinen kertoo lehdessään (HS 24.4) kuinka suomalaiset ovat järkeviä. Täällä hyväksytään EU -jäsenyys nurisematta ja toisaalla myös euro, sen liitännäiset, monet valuviat ja eurooppalaisen kulttuurin erot, köyhien apu välimereiseen maailmaan. Tosin siitä vihoitellen ja mieltä osoittaen, mutta hyväksyen kuitenkin. Se kertoo viisaudesta. Paitsi tietysti perussuomalaisten kohdalla. Siinä on samaa järkkymätöntä vastuunkantoa kuin sotavuosinamme, kirjoittaa toimittaja, jolle sodan vuodet ovat vastuunkannon vuosia, oli tulos mikä tahansa ja kumppanina Saksan armeija, siis natsi-Saksa. Populistisessa kielessä ei välitetä siitä miten sotaan jouduttiin ja kenen kanssa. Puhutaan vain “vastuusta”. Niin tänäänkin kun hallitus kertoo ajautumisesta kriisiin ja sen rahoituksesta Kreikassa, Portugalissa, Irlannissa, Espanjassa jne. Kuka kantaa vastuun Nokiasta? Entä Nokian osakkeen omistajista ja työpaikoista? Onko vastuunkanto populistisista käsitteistä yleisin? Perustellaanko sillä vanhemmuus, johtajuus, hierarkiat, kohtuuttomat tuloerot, ihmisarvon loukkaukset, sodat, poliittinen retoriikka, autoritaarinen elämä jne. Onko tämä käsite kärsinyt suurimman inflaation aikanamme? Se että suomalaiset hyväksyvät EU:n ja euron, jonkun tutkimuksen mukaan, on reaalipolitiikkaa. Kun vaihtoehtoja ei ole, hyväksytään myös kehnoja näköaloja. Niinpä kun tutkimuksissa kysyimme suomalaisilta maaseudulla asuvilta, mitä mieltä he ovat palveluistaan ja elämästään yleensä, kaikkien myönteisimmät vastaukset saimme syrjäisimmiltä kyliltä. Mitä etäämpänä naapurista, mitä kehnommat palvelut ja mitä hankalamman pitkospuutien päässä vastaaja asui, sitä tyytyväisempi hän oli elämäänsä. Vastaavasti tyytymättömyys kasvoi palvelujen parantuessa ja etenkin koulutuksen kohotessa. Etelässä ja taajamien läheisyydessä asuminen oli hankalaa, palvelut kehnoja, naapurikin kiusasi läheisyydellään ja tyytyväisyys lisääntyi syrjäisyyden myötä. Ihmisen tyytyväisyys kasvaa, kun tietoa paremmasta ei ole, naapurikateus ei ole ruokkimassa positiivista kilpailua eikä pitkospuiden päähän ole mahdollista saada kaikkea sitä hyvää, jota lähipalvelut yrittäjän tuomana tai julkisin varoin yhdessä ylläpidetään vaurailla sydänmailla. Tasapainon tavoittelua Kun ihminen ei voi kateuttaan kylvää lähiympäristöön tai parantaa sen kalvavaa omaa ihmiskuvaansa, itsensä hyväksymistä kouluttamalla itseään, ponnistelematta eteenpäin, hän muuttaa asennettaan ja arvomaailmaansa. Näin käy syrjäkylien etäisimmän pitkospuutien päässä. Ilmiötä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi ja balanssin, tasapainon, tavoitteluksi omien unelmien ja tavoitteiden sekä todellisen mahdollisuuksien välillä saavuttaa ne omin tai yhteisin voimin. Jos näitä tavoitteita ei voi saavuttaa, helpoin keino on muuttaa asenteita ja arvoja. Toinen keino on kiusata kateuden kohdetta ja vaikeuttaa hänen elämäänsä. Yksin vanheten pitkospuun pään viimeisenä eläjänä sellainen ei kuitenkaan toimi. Pitkospuiden päässä on rauhaa, puhdasta ilmaa ja koskematonta luontoa, naapuri ei ole kiusaamassa äänillään ja puuhastelullaan, kertoi kylätutkimuksemme tulos. Ihminen on erityisen onnellinen yksin eläessään ja mahdollisimman kaukana palveluista, koulusta, kaupasta, vahainkodista. Onomatopoeettisesti pulputtava pulu on muuttunut riekon riekkumiseksi, huuhkajan huhuiluksi, kuikan ja korpin kuolemaa enteileväksi ääntelyksi. Takavuosina huuhkajaa hävitettiin sen kasvokiehkuroiden ja ääntelyn tuodessa mieleen tuonelan portit. Keino ei auttanut, mutta vastuunkatoa se kuitenkin silloin osoitti ja johti rakenteelliseen korruptioon, omassa ajassamme poliittisiin virkoihin vastuunkannossa. Taikausko ja hyvä veli järjestelmät ovat historiallisesti samaa tuotetta, Ku Klux Klan jopa onomatopoeettinen ilmiö matkiessaan kiväärin latausääniä. Liki kaikissa korruptoiduissa järjestelmissä mukana on juuri mytologinen historiallinen taustansa, jossa mukana on vahva vastuunkanto jostakin, yleensä synkän mielen tuotteesta, pelosta ja sen ruokkimisesta. Ketulle happamia pihlajanmarjoja Kun eurolle ja euroviisuille ei voi mitään, kun kukaan ei meistä piittaa, on muutettava asennetta ilmiölle myönteisemmäksi. Siinä auttaa ironia, satiiri ja sarkasmi. Kun mukana ovat omat mediat, pienen kansakunnan eläjän on helpompi muuttaa myös arvojaan ja kiukutella hyväksyen kuitenkin tosiasiat, mediamaailman viesti. Aiemmin siinä auttoi vennamolainen kansanliike, nyt vielä suuremmassa ahdingossa perussuomalaiset. Kun suuret luvut, velat ja niiden takaukset, markkinatalouden eurooppalaisessa romahduksessa ovat käsittämättömiä, kieli muuttuu sekin käsittämättömäksi. Käytettäköön siis käsitettä vastuunkanto. Fatalismiin taipuvainen kansakunta hyväksyy onomatopoeettisen ääntelynsä vieraaksi ja alkaa opiskella kieliä, joita edustaa saksan ja ranskan ohelle myös venäjä ja kiina. Latinomaat tulevat vasta näiden jälkeen ja englanti nyt on jo toinen kotimainen ruotsin rinnalla. Euromaiden velat koskevat valtioita, joiden kielikin on suomalaisille vieras. Onomatopoeettista kieltä innovaatioissaan vaatinut Nokia katosi samalla eikä tuohon aikaan voida enää palata. Olemme tiellä, jossa oman kansakuntamme hankkima varallisuus ja hyvinvointi ovat vakavasti uhattuna. Hallitus vastaa tänään epäluottamuslauseeseen, jonka sisältö on kokonaan toinen kuin koskaan aiemmin maamme historiassa. Se liittyy globaalin talouden aiheuttamaan kriisiin, sen arvoille asettamaan muutokseen, oikeuteen onomatopoeettiseen kieleen, pitkospuiden viimeisten talouksien elämänmuotoon Euroopassa. Konservatiivinen media Konservatiiviseksi äityneen printtimedian toimittajan tehtävänä on pyrki käyttämään ironiaa, satiiria ja sarkasmia oman aikamme narrina esiintyen. Kun kilpailijaksi ilmaantuu nettimaailman kirjoittajat, näitä on seurattava ja korjattava virheet, joita oman kirjoituksen kohdalla oikovat toimituksen oikolukijat. Jos sammakoita syntyy, niitä ei päästetä lehtiin. Jos päästetään, niitä ei pyydetä anteeksi muuten kuin toverituomioistuimessa, Julkisen Sanan Neuvostossa. Siellä käynti on kuin piipahtaminen pitkospuiden päässä ja meriitti sinänsä. Se kertoo rohkeudesta, jossa on uskallettu kirjoittaa ruskeista takeista ja hihamerkeistä, vastuunkannosta. Se on kannanotto, jossa köyhä kansa on muutakin kuin populismin uhri ja tyhmää vaalikarjaa Ranskassa, Saksassa ja Välimeren rannoilla eläen. Kriisi siellä on vasta alkamassa Espanjan osalta. Suomessa voi seurata samaan aikaan kateudesta tehtyjä tutkimuksia, joissa väsymys, alkoholi ja oma tunarointi on suurin syy ilmiön yleistymiselle, ei niinkään naapurin huimat suoritukset syrjäisen maan kolkassa, jossa perussuomalaisia äänestettiin kun muutakaan mahdollisuutta ei enää ollut, eivätkä syksyn kuntavaalitkaan kovin hyvää uutta ole lupaamassa. Kun konfliktissa balanssia ei saavuteta, haetaan kolmatta vaihtoehtoa. Liitettäköön kunnat toisiinsa. Jos kansakunta on kuitenkin edelleen euroalueen kärkeen kurkottava, kolmella tähdellä luottoluokitettu, miksi sellaista ei sitten pidettäisi ihan kohtuullisena tuloksena? Suomalaista omanarvontuntoa nostaa tieto siitä, miten muilla menee vielä huonommin. Hollanti on hallituksensa taas kaatanut ja ranskalaiset eivät oikein tiedä, ketä äänestävät nyt, kun äärilaidat ovat poissa toiselta kierrokselta. Taistelu Euroopasta Le Pennin äänestäjät kokevat Sarkozyn rikkaiden presidentiksi, mutta ovat vaa’ankielenä kun vihreät ja vasemmisto on tukemassa Hollanden valintaa. Taistelu Ranskasta on alkanut, julisti Le Penn ja muistutti hänkin sotavuosista, vastuunkannosta ja Normandian maihinnoususta, Charles De Gaullen puheesta. Kun Euroopassa taannutaan, se tapahtuu aina pysähtyen sotavuosiin. Ei niinkään kolonialismin aikaiseen ihmeeseen ja sen syitä ihastellen (HS 24.4). Kun menossa on taistelu Euroopasta, molemmat kilpailijat Ranskassa joutuvat olemaan eurokriittisiä, pyllistämään Euroopalle ja Saksan jatkuvat näkemykset säästöjen tarpeesta ovat kritiikin kohteena. Samaan aikaan Hollannin vaivalla koottu hallitus hajosi ja Suomessa hallitus saa vastattavakseen tänään opposition yhteisen epäluottamuslauseen. Toki se siitä selviää, mutta Sarkozyn kyky selvitä toiselle presidenttikaudelle vaatisi jo hurjia myönnytyksiä Le Penin köyhimmille äänestäjille. Näin Suomen hallitus ottaa kantaa suoraan Euroopan ydinkysymykseen ja Ranskan vaalien aikana. Aika ei voisi olla kehnompi. Eurooppa on jakautumassa yhä selvemmin pohjoiseen ja etelään, rikkaisiin ja köyhiin, pitkospuut kulkevat yhä lähempänä Pariisin allasta ja niiden päässä on jatkossa entistä rauhattomampaa. Kognitiivisen dissonanssin teoria, balanssin tavoittelu, on yhä vaikeampaa ja ranskalaisten tyytymättömyys kertoo, kuinka heillä on siihen varaa, toisin kuin alusmaana aina eläneessä Suomessa. Näin teoria ajopuusta on kuvaus maasta, jossa tyydytään siihen mihin muu maailma on ohjailemassa ja muutetaan omia arvoja ja asenteita, eletään ilma omaa poliittista arvomaailmaa, onomatopoeettista kieltämme, myydään Nokian osakkeet sovinnolla salkustamme. Se ei ole mielestämme opportunismia vaan viisautta, vastuunkantoa. Innovaatiojärjestelmä surkastui Valtion tuottavuusohjelmien ja karsintojen seurauksena vuodesta 2000 alkaen valtion leipää syövien ihmisten määrä tuloksen tekijöinä on vähentynyt noin 40 000 ihmisellä. Tämä on koskenut etenkin yliopistoja ja tutkimuslaitoksiamme. Yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat suomalaisen innovaatiojärjestelmän ydin. Ne tuottavat uudet insinöörit Nokialle ja kaiken sen tutkimuksen, jolla Nokian kaltainen ilmiö oli aikanaan mahdollinen. Teimme päätöksen keskittää aikanaan näiden instituutioiden koulutusta ja tutkimusohjelmia painottaen välineellisiä tieteitä ja niiden sovelluksia, otimme käyttöön innovaatiopolitiikan. Se että maatalous menetti samaan aikaan 40 000 talonpoikaa, johti maatilojen pinta-alojen kasvuun ja teolliseen maatalouteen. Olemme edelleen elintarvikkeittemme kohdalla liki omavaraisia ja puhdas suomalainen ruoka löytyy markettien hyllyiltä. Vastaavaa kehitystä ei voinut odottaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteydessä. Kun virat ja laboratoriot katosivat, hävisivät myös Nokian kaltaisten yritysten mahdollisuudet hankkia työvoimaa ja käytännössä verovaroin hankittua tietoa. Samoin katosivat laboratorioiden hoitajat, osaava hallinto ja kouluttajat. Tämä koski myös yhteiskuntatieteilijöitä, taloustieteilijöitä, lääkäreitä, humanisteja, koko sitä ketjua, jonka kautta onomatopoeettinen innovaatiojärjestelmämme toimi ja ylläpiti Nokiaa maassa, jonka paikka oli Euroopassa pitkospuiden päässä, mutta asenteet ja arvot kunniahimoisia. Niistä ei tingitty tyytyen vain kadehtimaan vuoroin itään ja vuoron länteen vilkuillen takavuosien tapaan sieltä mallimme hankkien ja rakenteellinen korruptio oppien. Imitoinnista ja kopioidusta, diffuusisesta innovaatiosta siirryttiin omaan, onomatopoeettiseen innovaatioon. Kreikan kriisin pelastaminen ei pelasta tämän palomuurin puuttumista, kansallista katoamista, tänään Suomessa. Tästä tehty opposition kysymys hallitukselle olisi ollut ajankohtainen ja epäluottamuslause vastuuta aidosti kantava, keskustalaisittain ja perussuomalaisten yhdessä tekemänä uskottava. Yliopistojemme ja tutkimuslaitostemme hajasijoittaminen ja innovaatiopolitiikan ohjelmointi on hyvin keskustalainen ilmiö.

Onomatopoeettinen koodisto

Onomatopoeettinen tarkoittaa jäljittelevää sanaa tai sanontaa. Käsite tulee kreikasta (onomatopoiesis) ja tarkoittaa nimen sepittämistä. Usein sanan sepittämisessä on käytetty luonnosta lainattuja ääniä ja kielitieteilijöille käsite on erityisen tuttu. Aihetta sivuavaa tutkimusta ja väitöskirjoja on runsaasti saatavilla. Kun me ammumme, hohotamme, sihisemme, sähisemme tai käytämme sellaisia sanoja kuin hauva, kolke, kumista, raksua olemme tekemisissä tämän käsitteen kanssa. Samoin lintujen viserrys, rääkyminen, kiekuminen, titityy tai lippu kuvaamassa liehuntaa ovat tätä samaa onomatopoeettista kerrontaamme. Onomatopoeettinen vallankumous Komiikassa onomatopoeettista kerrontaa ja kompia on pilvin pimein ja etenkin Sammy Davis Jr. käytti tätä kieltä yhtenään. Lasten lorut ja sadut, sarjakuvat, ovat täynnä tätä kieltä ja joskus ei muuta juuri tapaakaan, kuten Gulliverin retkillä. Mediassa aiheesta löytyy kulttuuriin sidottuja ja kielelle tyypillisiä ominaisuuksia hyödyntää onomatopoeettisia symbolirakenteita. Internetissä ja lyhyessä viestinnässä kännykkää käyttäen etenkin kreikkalainen sanasto on täynnä mahdollisuuksia jättämällä vokaali kokonaan pois viesteistä. Suomen kielessä tämä ei onnistuisi. Näin kreikkalaisuus on muuttumassa kielen kautta ja sitä on vaikea ymmärtää, taas kerran. Etenkin lasten ja nuorten käyttämä englanninkieli on muuttumassa koko ajan, jolloin sellaiset käsitteet kuin “wham”, “bang”, “blam”, “zing”, “zack” “zorck” “zang”, “bam”, zap”, “boom” ,” pow”, zingo” , “boing”, “twirp”, “snikt”, “schlikt”, “clung”, click, “trip”, “back“ ja tuhannet muut ovat tulleet osaksi maailman kielten “ideaphone” elämää, jossa kiinalaiset ja japanilaiset elävät hieman eri maailmassa kuin oma kielemme. Leikimme kyllä usein etenkin japanilaisella “kielellä” tarkoittamatta sillä mitään “loukkaavaa” käyttäen juuri onomatopoeettisia ilmaisuja oman komiikan tuotossa. Samalla vaikkapa kiinalaiset ilmaisut ovat onomatopoeettisina omaa käsitemaailmaamme yllättävänkin lähellä. Nykyisin olemme asettamassa sille rajoja pohtimatta, kuinka alueelliset erot murteissamme ovat suuria juuri tällä kielemme alueella. Vanhoja mediatalojamme pyritään yhdenmukaistamaan ja syntyy sukuhupaisaa uutissointia. Se mikä Turussa toimii ei toimi Kuopiossa tai Tampereella, Joensuussa ja Rovaniemellä. Topeliaaninen raja olemassa Kun on kirjoittanut yli 40 vuotta jokaiseen maakuntalehteemme, takavuosina jokainen juttu oli kirjoitettava eri tavalla Turun Sanomiin ja Savon Sanomiin, Kalevaan ja Helsingin Sanomiin maakunnallista juttua ei kannattanut kirjoittaa lainkaan. Onomatopoeettinen tapa ymmärtää tai olla ymmärtämättä ei ole Suomessa sama ja raja etenkin vanhan kulttuurimaantieteellisen erottajan kohdalla oli vedenjakajana topeliaanisen jyrkkä. Aamulehti ja Karjalainen ovat kaksi eri mediaa siinä missä Lapin Kansa ja Etelä-Saimaa. Onomatopoeettinen paitsio Onko Suomi ajamassa itseään onomatopoeettiseen paitsioon? Onko kielemme kannat kohta suljettu tavalla, jossa edes idässä ei uskalleta käyttää raikasta ilmaisua, onomatopoeettista luovaa innovaatiota, pelkäämättä että lännessä sitä ei ymmärretä kirjoittamatta jutun perään Helsingin Sanomien tapaan “vitsi, vitsi”. Ja sen perään “hitsi” miten kehno se lopulta oli ja osoitettuna kokonaisen kansakunnan kokoisen lukijakunnan käyttöön ottaen esimerkki natsi-Saksasta. Oliko natsi-Saksa nyt niin hyvä vitsien kertoja ensinkään? Elikö kieli ja sen rikas tapa uusiutua erityisen vahvana juuri tuossa ilmansuunnassa? Mikä se on tänään Ranskassa, selviää parhaillaan käynnissä olevissa vaaleissa, jossa sielläkin kyllästyminen kuvaa parhaiten käytyä vaalikamppailua. Pitäisikö varoa onomatopoeettisen kielemme lähteitä ja antaa sen uusiutua ilman poliittisia tarkoitusperiä? Vai haluammeko palata siihen aikaan, jossa kirosanan kohdalla oli pelkkä viiva? Onko sellainen globaalissa viestinnässä enää edes mahdollista? Kaikki eivät seuraa anglo-amerikkalaista kieltä ja sen tapaa uusiutua. Onomatopoeettiset lentäjät ideoimassa Onomatopoeettista ei voi irrottaa asiayhteydestään ja se ymmärretään tai jätetään ymmärtämättä. Kaisa Häkkinen on löytänyt kielestämme vaikkapa onomatopoeettisia lintujen nimiä kuten kuikka, kukko, uikku, räkättirastas (räkättää), ruisrääkkä (rääkkii) tiltaltti, tikka (tikittää), pulu (pulputtaa), riekko (riekkuu), huuhkaja (huhuilee), kurppa, naakka, viklo ja monet muut, joista on vasta valmistunut myös todella kiintoisa väitöskirjakin. Suuret ideat syntyvät yksinäisten miesten mielissä ja kellarissa istuen, pohtii Helsingin Sanomat (22.4) ja vie ajatuksen ideariihestä ideakouluttaja Saku Tuomisen maailmaan. Ideasta, innovaation alusta, on tehty joku aivan omalaatuinen ilmiö, joka vaatii konsulttia ja kelomajoja. Ideat ovat tiimien työtä, jossa niitä haudotaan teknologiakeskuksen ideahautomoissa. Käytännössä yritykset ja organisaatiot liki pelkäävät uusia ideoita ja hassaavat niitä, hakevat johtajansa ja hierarkisen organisaation yläpäästä, jossa onomatopoeettinen elämä on muuttunut konservatiiviseksi ideologiaksi. Kun se pääsee vallalle, syntyy Yhdysvaltain tapaista kahtiajakoa, jossa Obama saa äänet naisilta ja konservatiivi republikaani miljonäärinä miesten äänet. Latinot pelkäävät republikaania ja kahtia jaettu kansakunta jakautuu kahtia. Rikkaiden verotuksesta ja naisten asemasta, konservatiivien vähättelystä, tulee ykkösaihe vaaleissa. Kuka sellaista Suomeen haluaisi? Vai haluaako sittenkin? Ikääntyvä kansakunta tahtoo olla konservatiivinen, naista vähättelevä. Poeettista elämää ja idealismia Onomatopoeettinen elämä on poeettista, lyyristä ja siinä on mato mukana. Se koukuttaa ja tuo mukanaan myös ongen ja siinä korkin, sen nyppivät liikkeet tyvenen veden pinnassa. Se ei ole koskaan massiivista kalastusta vaan kaljojen narraamista, suurisilmäistä uteliaisuutta, jossa keskustelu, mikä tahansa, on osa tätä onomatopoeettista prosessia. Siinä useat asiat yhdistyvät kolaroinnin kautta yhdeksi ilmiöksi; teesi, antiteesi ja synteesi jopa uudeksi hypoteesiksi. Rohkea ihminen ei sitä pelkää. Konservatiivi pelkää ja varoo konfliktia, hakee mukavaa keskiluokkaista elämäänsä. Geenistä meemiksi - kielen virukseksi Toinen kalastaja, tiimi, organisaatio, kilpaileva yrittäjä, poliitikko, voi todistaa kalan koon, arvioida sen merkityksen ja kadehtimalla viedä kalat järvestä. Heittää oman onomatopoeettisen siimansa kohti samaa vapaan veden virtaamaa ja havaita kuinka siinä virtaavat jo uudet vedet tai kalaparvi on ehtymätön kaikkialla. Oleellista on kuitenkin imarrella itseään löydöksestä, joka on jonkun toisen, mutta taipuu myös omalle kielelle, muuttuu idean leviämisvaiheeseen ja koukku on kiinni kitalaessa. “Mato poeettinen” -prosessi saa diffuusista tuulta purjeisiinsa, alkuperäinen idean isä hakee uutta saalista itselleen. Hän kalastaa uutta saalista kielensä koukkuun ja geenistä on tuullut meemi, maailmalla leviävä viruksen kaltainen ilmiö. Suomen kieli oli alkujaan hyvin onomatopoeettinen, kunnes aloimme hävetä sen juuria. Pidimme sopimattomana, että meitä alettiin nimitellä metsäläisiksi ja luonnonkansaksi, koska kielemme oli kiinni luonnossa, omantopoeettisissa ilmaisuissa. Aloimme lainata muodikkaasti latinaa ja myöhemmin englantia, sivistyssanojamme. Etenimme pois tunnekielestämme ja uudet ideat alkoivat kadota sen mukana. Ono matoa koukkuun Kyllä tiimissäkin voi saada hyvän idean ja viinaa juodessakin, pohtii pelejä kehittävä Harri Granholm (HS 22.4). Oikeasti kuitenkin hyvä idea on hänelle sama asia kuin “intohimo”. Jos se tapetaan, katoaa myös onomatopoeettinen elämä. Tässä elämässä lapsen tavoin uskotaan omaan tekemiseen ja tunnetaan ne taustat, jotka oikeasti motivoivat ihmistä itseään, ei tiimiä, työryhmää tai organisaatiota. Yhteisesti massoja, ryhmää, ei motivoi mikään. Siellä tyhmyys vain tiivistyy onomatopoeettisesti. Onomatopoeettinen ilmiö on yksilön omissa aivoissa syntynyt uusi käsite, jossa mahdollisesti jo vuosikausia pihdattu ilmiö saa vihdoin oikean asunsa, muuttuu sanaksi ja sana lihaksi. Johanna Sinisalo (HS 22.4) hakee kirjansa aiheet sokkona materiaalia keräten tietämättä, mihin tarkoitukseen ne tulevat. Käsite “suurisilmäinen uteliaisuus” on liki runollinen, mutta ei vielä onomatopoeettinen. Siinä mitään asiaa ei ohiteta itsestäänselvyytenä ja pienet yksityiskohdat alkavat vaivata jopa arkipäiväisessä uutisoinnissa. Miten ilmiö on syntynyt, kiinnostaa Sinisaloa. Mikään ei synny kaoottisesti vaan taustalla on ketju tapahtumia, määrätön määrä yksityiskohtia. Jokainen merkittävä on aina onomatopoeettinen. Kollektiivinen onomatopoeettinen kokemus Vahva nainen antaa oopperalle femistisen aspektin, kertoo Sopraano Johanna Rusanen-Kartano pahansisuisena vanhana Aliidena (HS 22.4). Oopperassa siirrytään henkilötasolta Viron kansan kollektiiviseen orkesteriin ja kuoroon. Syntyy visuaalinen spektaakkeli, joka leviää onomatopoeettisena ilmiönä ja irtautuu arkitodellisuudesta. Näin törmäykset, konfliktit, kuljetetaan arkipuheen tasolla, sen onomatopoeettisessa resitatiivissa, kuljettaen kohtausta dramaattisen tyylilajin keinoilla. Lopulta Jumalten tuhossa vanha maailma tuhoutuu, syntyy wagnerilainen vaikutelma. Mummomainen ja nutturapäinen Allide on oman aikamme tuote. Viron miehet jäävät vahvojen naisten jalkoihin. Miehen valta oli keskittynyt onomatopoeettisesti vääriin vesiin, Neuvostoliiton hirmuvallan raakoihin ja raiskaaviin edustajiin. Siperian hyytävät tuulet, jossa orkesteri surisee alaspäisiä pyörreliikkeitä, sirisee välillä hyönteismäisesti pistellen kuulijoitaan. Repeämät kuultavat, Hannu-Ilmari Lampilan kuvaamana, painajaismaista kurimusta ja käyttävät juuri luontoa, ilmaa ja avaruutta, näkymää uudesta elämästä. Juri Reinveren ooppera on onnistunut Sofi Oksasen romaanin pohjalta onomatopoeettisesti koukuttamaan täydellisesti, kollektiivisesti. Keskivetelän puhdistautumisriitti Yle tekee uudella budjetillaan jatkossa muutakin kuin onomatopoeettisesti keskivetelää. “Keskivetelä” (HS 22.4) on käsitteenä hyvä alku, mutta ei vielä johda onomatopoeettiseen uudistukseen edes analyysinä. Nuorten aikuisten saaminen edellyttää nyt paljon muutakin kuin uutisia ja ajankohtaisohjelmia, kotimaista draamaa ja ruotsinkielistä ohjelma-antia. Ylen toimitusjohtajalla Lauri Kivisellä on kivinen tie edessään, kivinen onomatopoeettinen pelto kynnettävänään. Nettiin tuotetut ohjelmat ja mobiililaitteitten käyttö eivät ole vielä onomatopoeettisia ideoita ja radio on edelleen ylen ominta antia sen kielen uudistusten ohjailijana ja uudistajana. Ulkomaiset sarjat ja kaupallinen tv-toiminta ei riitä nyt vanhan keksivetelän tukena kun kyse on 460 miljoonan budjetin verorahoista. Pelko ylen tavasta näivettää muut mediat, lehtitalot, elää vahvana. Uutta matoa koukkuun laittava yleisradio on onomatopoeettisessa kiusauksessa, diffuusisessa vaiheessa, saranakohdassa tuottaa juuri sitä samaa draamaa ja kaupallista viihdettä, jonka tuottajia ovat jo muut mediamme. Kaupallinen toiminta ympäri maailmaa on tuottamassa ensimmäisen vaiheen innovaatiot ja reaaliaikaisen niin nettiin kuin mobiililaitteisiimme myös tulevaisuudessa. Vielä tänään pääosa kansasta on yleensä tyytyväisiä, mutta jo nyt kolmasosa purnaa. Onomatopoeettinen maaseutu ja maatalous Maailma ei muutu vegaaniksi vaan sen määkii, ammuu, möyryää, läähättää, lihoo, laihduttaa, karppaa, rikastuu ja syö laatulihaa viherpiipertäjistä piittaamatta. Suomi voisi muuttua maailman johtavaksi erikoislihan tuottajaksi, Pohjolan pihvimaaksi, ja hakea brändinsä suurista pinta-aloista, autioituvasta maaseudusta, tutusta puhtaasta maaperästämme, ekologisesti kestävästä ja oikein luomuna tuotetusta lihasta, maaseudun avarasta maisemasta ja sen hoitajista. Onomatopoeettinen idea edellyttää aina strategiaa, jossa mukana on rohkeus tehdä eikä puuhastella. Kun törmäyskurssilla ovat kahdet arvot, dikotomiassa voittaa aina matoa kukkuun paneva työ ja sen arvot, oikein oivallettu brändi. Tässä MTK:n ohjelmassa, jossa Suomi erikoistuu lihan tuotantoon, on jotain kokonaan muuta kuin puuhastelu kaivosten ympärillä, jotka ovat muiden kuin omien yhtiöittemme omistuksessa. Tämä ammuva, mylvivä ja määkivä onomatopoeettinen ilmiö elättäisi koko kansakunnan ja vastaisi paikallisesti, kansallisesti ja globaalisti omaa onomatopoeettista osaamistamme, historiaamme ja luontoa, omaa sisintämme. Tässä Helsingin Sanomien sunnuntain numero 22.4 on osunut vihdoinkin oikeaan strategiaan, visioon ja onomatopoeettisesti globaaliin ilmiöön kansallisesti hoidettuna. Yhdestä naudasta valmistetaan satoja tuotteita, ei vain lihaa. Elävästä maaseudusta taas saamme turismin ohella myös yhteisöllisesti toimivan yhdyskuntarakenteen. Maaseutua ja sen yhteisöjä, yhdyskuntarakenteita, kulttuurimaisemaa, ei voi tuoda. Se on aivan muuta kuin ydinvoiman varassa elävä energiantuotantomme tai Nokian varaan rakennettu innovaatiopolitiikkamme. Ne rapautuvat. Onomatopoeettinen ihme Edesmennyt Kimmo Kaivanto ei ollut vain taidemaalari, kuvanveistäjä ja graafikko vaan onomatopoeettisesti elänyt idealisti, romantikko ja informalismista aikanaan uransa käynnistänyt ympäristöpoliitikko. Kaivanto liikkui vaivatta taiteenlajista toiseen, oli kuin kala vedessä ja tarttui jokaiseen onomatopoeettiseen virtaukseen viipymättä. Sanavalmis ihminen on aina myös visualisti, onomatopoeettinen ihme. Ruoveden maisemista syntyi luonnon niin visuaaliset kuin virtuaalitodellisuuteen tänään siirrettävät Kimmo Kaivannon yhteiskunnallisesti puhuttelevat teemat. Oodi 60 000 järvelle syntyi samana vuonna kuin aloin yliopisto-opiskeluni Oulussa. Se oli kaikkien biologien yhteinen oodi, koodi, onomatopoeettinen tapa kertoa, mitä halusimme tulevaisuudeltamme. Se törmäsi silloin toiseen koodiin ja alkoi kilvoittelu, taistelu, joka johti tuon saranavuoden kääntymiseen voitoksemme. Kimmo Kaivanto oli sen yksi etevimmistä puhujista, taidemaalareista ja kuvanveistäjistämme. Onomatopoeettinen ihme.

Maailman onnellisin maa

Uskottavuus lähtee argumenteista, ei asemasta. Jos näin on, miksi olemme niin monessa erimielisiä? Kun Björn Wahlroos kirjoittaa kirjan, miksi se jakaa mielipiteitä vaikka taustalla kuulusi olla vain argumentteja, ei kirjoittajien mielikuvia kirjoittajasta, miljonääristä. Miksi Suomen Kuvalehti otsikoi lehtensä aihetta käsittelevän kansisivun tyyliin: “Miljonääri haluaa enemmän markkinoita ja vähemmän kansanvaltaa”. Wahlroosin näköinen aika Björn Wahlroos sai Helsingin Sanomissa tyrmäävän kritiikin ja ensimmäisenä toimittajalta, joka oli laatimassa väitöskirjaansa talouden symboleista. Harakka kertoo kuinka Wahlroos on Chicagon koulukunnan taloustutkijoiden harhauttama ikuinen marxilainen. Suomen Kuvalehdessä (SK16/2012) Wahlroos kertoo kuinka Richard Posner ja nobelisti Paul Krugman ovat seonneet tai hörhöjä. Keynesiläisyyden puolestapuhujana Wahlroos ei ainakaan esiinny. Wahlroos ei luopuisi politiikan vuoksi yksityisyydestä marginaalisen vaikutusvallan takia, kertoo SK. Wahlroos ei halua itse asiassa vaikuttaa yhteiskuntaan juuri lainkaan. Mitä Wahlroos siis haluaa? Miksi hän halusi antaa kasvonsa omalle murroskulttuurin ajallemme? Miksi hän toimii toisin kuin saarnaa? Ministeri Aleksander Stubb tyrmää täysin Harakan kritiikin ja pitää sitä asenteellisena roskana. Hän pitää kirjaa loistavana hengentyönä Helsingin Sanomien nettiversiossa ja kertoo kuinka Björn Wahlroos on, paitsi nerokas pankinjohtaja, myös poikkeuksellisen taitava kirjoittaja ja analyytikko. Näin siitä huolimatta, että hän ei jakaisikaan kaikkia mielipiteitä Wahlroosin kanssa Euroopan Unionin kohtaloista. Wahlroos taas olisi halukas väittelemään aiheesta Olli Rehnin kanssa. Miljonäärien populistiksi heittäytynyt Wahlroos on oman aikamme kuva siinä missä köyhän kansan Timo Soini. Tai siihen hän ainakin pyrkii, ehkä huomaamattaan, vaatimattomasti. Kaikki me lopulta ajattelemme itseämme, lainaten hänen lausahdustaan vanhuksista verolle pantavina ja ilman ääntä jäävinä. Aina voi äänestää osakesalkullaan. Tapa on ikivanha ja lähti maaomaisuudesta, mandaateista. Siihen palaaminen ei ole askel uuteen vaan taantumaa sekin. Maan tapa ja osa rakenteellista korruptiota, mandaattivirkoja. Lasten lukumäärästä syntyvä mandaatti demokratiassa on samaa perua kaukaa menneestä, mutta omaan aikaamme siirrettynä Wahlroosin ajattelussa. Mediakritiikkiä Olen itse joutunut arvioimaan satojen opiskelijoiden hengentöitä ja opinnäytteitä, ohjaamaan niitä. Olen itse ollut lukuisia kertoja arvioitavana silloin, kun on täytetty vaikkapa professorin virkaa ja hakijoiden julkaisuista on pyydetty kolmen asiantuntijan antama lausunto ko. viran hoitajana. Pätevyyden saanti edellyttää kaikilta kolmelta joltistakin yksimielisyyttä oli lukija miltä suunnalta maailmaa tahansa. Ei vain Yhdysvalloista tai Chicagosta, Saksasta tai Ranskasta. Lausunnon poikkeavat toisistaan joskus hämmästyttävällä tavalla. Usein ne vaikuttavat kertovan enemmänkin lausunnon antajasta kuin lausunnon kohteesta. Se mitä lausunnon antaja kirjoittaa, voi olla puhtaasti otsikoista tehtyä ja asenteellista roskaa, kouluaikana “pärstäkertoimesta” syntynyttä numeroleikkiä, mutta myös loppuun saakka analysoitua ja pohdittua, suurella vaivalla tehtyä ja tästä huolimatta hyvin kauas toisistaan päätyvää lopputulosta, synteesiä. Näin etenkin jos hakijoita on kymmenittäin ja tuotanto on kirjavaa, viran täyttäjä ei ole riittävän täsmällisesti kirjannut ja rajannut professorin tehtävää. Osa tuotannosta voi sopia ko. virkaan, osa ei ollenkaan. Vastuu jää tulkitsijalle ja tämän tavalle hahmottaa virkaa omasta tieteellisestä viitekehyksestään käsin. Jos jonkun hakijan tuotanto sopii tuohon kehykseen, hän saa hyvän arvion. Luettavaksi tehty Ei ole epäilystä, etteikö Wahlroosin kirja olisi monen arvioima jo ennen julkaisemisista ja etteikö se olisi ilman sitäkin pohtivan ja analyyttisen kirjoittajan julkaisu, jonka tarkoituskin on ollut herättää keskustelua. Se ei ole selvästikään väitöskirjaksi tarkoitettu opinnäytetyö. Sen voi siis lukea kuka tahansa ja jokainen saa siitä jotakin. Kun Albert Einstein teki ensimmäistä väitöskirjaansa, lähinnä diplomityöksi tarkoitetun julkaisun, se hylättiin. Seuraava syntyi samana vuonna kuin suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria. Siis kolme julkaisua samana vuonna. Se oli omituinen vuosi tiedemiehelle ja maailmalle. Miksi väitöskirjana ei sitten esitelty kumpaakaan maailmanhistorian suurta teoriaa tai niiden ensimmäistä orastavaa alkua? Syy on varmaankin juuri tuossa vanhaa konventiota ravistelevassa julkaisujen luonteessa. Einstein ei halunnut ottaa riskiä joutua hylätyksi jo toistamiseen oppilaitoksessa, joka hyväksyi opettajaksi kyllä hänen vaimonsa, mutta ei juutalaista Einsteinia. Hänen oli keskityttävä elämään teorioittensa maailmassa samaan aikaan kun kunnon saksalaiset saivat keskittyä insinööreinä soveltavampaan ja paremman toimeentulon antavaan elämäntehtävään. Näin teoreettinen fysiikka jäi juutalaisille. Liian hyvä väitöskirjaksi Kovin teoreettinen ja käsittämätön kvanttiteoria ja suhteellisuusteorian ensimmäinen vedos eivät olisi olleet sopivia väitöskirjaksi laitoksessa, jonka konventio rakentui muuhun kuin vasta vuosikymmeniä myöhemmin ymmärretyn teorian käytännön sovelluksiin. Niinpä ne julkaistiin erikseen ja hieman takaoven kautta julkaisuluvan saaneinakin. Sen sijaan väitöskirja, jota emme useinkaan tunne edes nimenä, meni läpi vanhan saksalaisen kaavan mukaan ja Einstein sai kaipaamansa oppiarvon. Jos julkaisu on konventioita rikkova, teoriat alkava sen toimesta muuttua tai jopa niitä merkittävämmät paradigmat vaihtua, tällainen julkaisu ei avaudu heti vaan vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua. Tällainen julkaisu Wahlroosin kirja ei ole. Se kun herättää täysin toisistaan poikkeavaa keskustelua ja näkemyksiä jo omana aikanaan, heti julkistamisen jälkeen, sekä avautuu liiankin helposti lukijoilleen. Suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria eivät olisi niin tehneet. Niistä ei olisi medioissamme keskusteltu lainkaan. Media keskustelee aiheista, jotka ovat helppoja ja kenen tahansa ymmärrettäviä. Tähän vaaditaan mediakasvot ja 70 vuotta täyttävä jo valmiiksi myyvä kirjailija, bulkkia keväisin ja syksyisin massakulutukseen tuottava henkilö. Printtimedian on myytävä ilmoituksensa ja mainokset. Dikotominen jakolinja, vastakkainasettelu auttaa Mistä sitten medioissamme keskustellaan? Mikä jakaa mielipiteitämme ja kuinka ne meille esitellään? Kun kävimme presidentinvaalejamme suosittu tuleva presidentti ei antanut mahdollisuutta otsikoihin, jossa kahtia jakautuvaa dikotomista maailmamme olisi saatettu törmäyskurssille. Niinpä otsikot olikin tehtävä siitä, kuka on hyvä kakkonen, tyyliin Haavisto vai Väyrynen? Molemmat edustivat sopivasti kahta erilaista maailmankuvaa ja samalla tällä medioitten rakentamalla kilpailulla saatiin mukaan sellaista jännitettä, jota muuten tylsäksi kääntyvä vaali kaipasi. Tämän akselin ulkopuolelle jäivät monet merkittävät ehdokkaat huomaamattaan. He haastoivat väärää henkilöä, ylivertaista. Dikotominen maailmankuva purkautumassa Tänään (20.4) Helsingin Sanomien kulttuurisivut jakavat mielipidettämme otsikolla “Yksi syy ei selitä perhesurmaa”. Kertovatko perhesurmat liian kovasta menestymisen kulttuurista, siis Björn Wahlroosin rikkaan miehen kasvonsa antaneesta “enemmän markkinoita” elämästä, jätetään viidentoista idols-kulttuurin kasvojen arvioitavaksi. Mukana on luonnollisesti joku käyttäytymistieteistä pätevyytensä hankkinut asiantuntija professorina, tutkijana, kuvataiteilija, kirjailija, televisiokasvo, esseisti ja elokuvaohjaaja, päätoimittaja jne. Perinteinen selitys Kolmannes vastaajista katsoo hyvinvointipalvelujen purkautuneen, perheiden hajonneen, lapsista tulleen vain sijoituksia, välineitä heistäkin. Kaikkialla tungettu tuottavuus on rikkonut lämpimän sylin ja hellyyden. Lapsuuden arvoa ei tunnusteta eikä perheiden yhteiseen onneen panosteta, yhteisöt ovat hajonneet. Menestymisen kulttuuri ei siedä vastoinkäymisiä riitatilanteissa. Konflikteja ei osata käsitellä. Elämä ei suju kuten oma käsikirjoitus, narsistinen harha. Menestymisen pakko ja työnarkomania ei olekaan pelkkä klisee vaan materialistinen elämäntapa. Ihmissuhteet on esineellistetty aina jonkun olemattoman projektin ympärille. Näistä puuttuu aito välittäminen. Laiskojen tekosyitä Hieman yli kolmannes taas hakee syitä tukiverkkojen hajoamisesta, kunniamurhista. Raju maassamuutto ja raskas globaali kilpailu on rikkonut yhteisöjen historiallisen taustan. Tai että laiskat keksivät aina ahkerille epäilyttäviä motiiveja, jolla voivat hoitaa omaa saamattomuuttaan. Näin perhesurmat liittyvät lopulta ihmisten luonteenpiirteisiin, ahdistavaan elämäntilanteeseen. Kun yhteiskunta samalla väkivaltaistuu muutenkin, tai on ollut sitä Suomen tapauksessa aina, alkeellistenkin moraalikäsitysten katoaminen johtaa poikkeuksellisiin aggressioihin. Niinpä jos haluamme viihdyttää itseämme verisellä menolla ja melskeellä, haemme samalla koulusurmia, norjalaista massamurhaajaa, perhesurmia ja henkistä väkivaltaa kouluissa ja kotona, työpaikoilla. Kapea selitysmalli Vajaa kolmannes ei usko kenenkään tietävän, mikä perhesurmien taustalla todella vaikuttaa. Meillä on vain taipumusta liittää kaikki kokemamme suosikki maailmanselitykseemme ja tyrkytämme sitä joka yhteyteen. Mitä kapeampi maailmakuva ja selviytymismalli meillä on, sitä heikommat eväät hakea selityksiä symbolirakenteitten kautta surullisille aggressioillemme. Sama selittää myös tekoja silloin, kun maailmankuva kapeana romahtaa ankarienkin ponnistelujen jälkeen ympäriltämme ilman kenenkään tukea. Kun aggressiot ovat poikkeuksellisia, niistä on erityisen arveluttavaa vetää johtopäätöksiä yhteiskunnan tasolle. Jos menestymisen pakosta on puhuttava, silloin parempi käsite olisi häpeän välttäminen. Etenkin narsistiset persoonallisuushäiriöt ovat lisääntyneet ja näihin liittyy myös addiktio-ongelmia, kuvaavat kolmannen ryhmän asiantuntijat ilmiötä, jossa 90-luvun lama ja johdonmukainen uusliberalismi kohtasivat toisensa. Joidenkin selitysten mukaan kouluampumiset selittyivät väkivaltaviihteellä, toiset kertoivat syyn olevan kansan aggressiivisessa luonteessa ja historiallisessa sotaisassa taustassa, joku näki syynä internetin sekä aselain, tosi pitkälle viety pohdinta harhaisessa maailmassa toi esille Nietzschen ja Pentti Linkolan hengenlennon. Piilotettu totuus Kun samaan aikaan seuraa Ranskan lähestyviä vaaleja ja Yhdysvaltain vastaavia, jakolinjat ovat jotakuinkin samankaltaisia, dikotomiaa suosivia, jossa mukana on myös kolmas näkökulma, mutta vielä piilossa. Tämä uusi näkökulma on vasta orastamassa ja tekee murroskulttuurista monelle selittäjälle paradigmaisesti muuttuvana vaikean. Kun geneettisesti perityt ikonit ja symbolit, normisto ja sen moraali, eivät avaa ongelmana pidettyä, muutos on paradigmainen, vanhojen mallien ulkopuolinen. Käsittämättömänä pidetyn ja ulkopuolella perinteisen symbolirakennelman elämä alkaa avautua osalle sietämättömänä ja syntyy taantumaa kohti liki antiikin draamoja tai Shakespearen kuvaamia kokemuksiamme. Syntyy vaikutelma, jossa kaikki on kerrottu jo ennenkin.

Kaavoitettu enkeli

Vakavilla asioilla ei lasketa leikkiä, totesi perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner. Samalla kansanedustajan eduskunta-avustajan musta huumori vei perussuomalaisten edustajan liki puoleksi vuodeksi ulos eduskuntaryhmästään. Edustaja ei valittanut päätöksestä, piti sitä oikeana. Ei alkanut puhua maan tavasta, siipien katoamisesta.

Varis nokki variksen silmät

Mauton musta huumori turkulaisessa Uudessa Suomessa esitettynä kolumnistina, Turun Sanomien toimittajan siitä älähtäessä, johti mediapeliin, jossa vastakkain olivat keskenään kilpailevat mediat ja toimittajat nokkimassa poikkeuksellisesti poliittisia pisteitä toistensa silmistä. Sopuli oli muuttunut varikseksi.

Mediayhteiskunnan neljäs vallankäyttäjä oli saanut pintaansa naarmuja, joita poliittinen vallankäyttö tuo aina mukanaan. Tutkimusten mukaan ihmisten usko mediaan on romahtanut ja usko jopa omiin poliitikkoihin on nyt paremmalla tolalla.

Nova -tuomiot

Turkulainen entinen ministeri ja kansanedustaja Ilkka Kanervan monenkirjava ura sai käräjäoikeudessa Nova-yhtiöiden laajassa lahjus- ja vaalirahavyyhdessä tuomion. Vuosi ja kolme kuukautta vankeutta ehdollisena on kova rangaistus, kun syynä on törkeä lahjoman otto ja virkavelvollisuuksien rikkominen maakuntahallinnossa.

Sitä ei voi verrata mitenkään eduskunta-avustajan toilailuihin turkulaisessa mediassa ironiaansa mustalla tavalla kolumnistina kirjoitellen. Tässä medioitten medialukutaito on nyt koetuksella. Kumpi saa suuremmat otsikot? Poliittinen moraali medioissamme on lukijan medianlukutaidosta kiinni sekin. Rakenteellisen korruption kohdalla Suomi on kaukana maailman kärjestä ja mediat ovat osa rakennetta, maan tapaa.

Lahjuksen antajat saivat uskomattoman pitkiä ehdottomia tuomioita. Toki syynä tuomioihin oli muutakin kuin pyrkimys vaikuttaa poliitikkoihin maankäytön järjestelyissä törkeällä lahjonnalla. Arto Merisalon tuomio on kuusi vuotta, Tapani Yli-Saunamäen 3,5 vuotta ehdottomina. Toivo Sukari selvisi alle vuoden tuomiolla ja Kyösti Kokon kohdalla äänestys antoi armahduksen. Kaikki luonnollisesti valittivat.

Vain kansa voi erottaa edustajansa

Kasanedustajaa ei voi erottaa virastaan. Se on mahdollista vasta kaikkien oikeusasteiden jälkeen ja silloinkin edustajatovereiden niin päättäessä. Sen sijaan puolue voi erottaa jäsenensä vikkelästikin, kuten perussuomalaiset ovat tehneet pelkästään asiattomaksi arvioiduista lausunnoista tai nuorten eduskunta-avustajien kirjoitellessa lehtiin kilpailevalle medialle sopimattomia kolumneja.

Nykyisiä medioita seuraileva puolue on tuuliajolla. Media haluaa aina päitä vadille, tyhjästäkin. Jos neljäs valtiomahti on liian mahtava, kansalaisten on pyrittävä ottamaan sille kuluva valta kansalaismedian kautta. Demokratiaa kaventavat kirjoitukset ovat viime vuosina lisääntyneet myös Suomessa.

On syntymässä uutta poliittista käytäntöä, jossa median aktiivisuus poliittisena toimijana on ollut näkyvää. Tämä on uutta ja syntynyt “jytkyn” vaalivoiton jälkeen. Neljäs valtiomahti on tarkkailemassa mitä sen sivuilla sanotaan ja minkä yhteiskunnallisen liikkeen edustajana sanoma viestitetään.

Viestin sisällöstä vastaa puolueen puheenjohtaja tai eduskuntaryhmän vetäjä. Kiinassa Kiinan keisari. Keisarivallan aikana tällainen ei ollut Suomessa tarpeen. Kiinassa keisaria palvelevat pääsivät ulos linnastaan vain kuoleman kautta. Suomessa virkamiehetkin olisi pian suljettava keisarin hoviin.

Yksittäisen median ja toimittajan käsitys matalasta hierarkiasta on todella matala. Siinä on vain keisari ja hänen alamaisensa. Muita ei tarvita. Tällainen maailmankuva on naiivi ja sitä ruokki vaalien televisiokeskustelut, jossa keskustelussa oli mukana sosiaalisen median kysymyksiä, koko kansa. Tälle “kansalle” tulevaisuudessa hymyillään. Toviottavasti hyväntahtoisesti.

Innovaatiojärjestelmän ydin uhattuna

Poliittisella kansanliikkeellä ei kuuluisi olla luonnollisesti näiden kirjoitusten kanssa mitään tekemistä. Ihmisillä on mielipiteitä ja jokainen toimittajan kolumni ei tahdo olla aina ironiassaan tai satiirissaan osunutta. Niitä kirjoitetaan joka päivä tuhansittain.

Vähiten ne kiinnostavat silloin, kun niissä kysytään kilpailevan poliittisen median tai toimittajan kirjoittamaa hengenlentoa. Näin median kriisi ja sisäinen kilpailu on siirtynyt yhteiskunnallisena ilmiönä poliittisten liikkeittemme sisälle ja osaksi niiden edustuksellista tehtävää. Ne vaikuttavat näiden liikkeiden symboliseen sisällöntuotantoon. Tätä kautta myös kaikkeen siihen luovuuteen, mitä demokraattinen koneistomme voi tuottaa tai uudistaa, olematta äärikonservatiivinen ja suvaitsematon.

Symboli-innovaatiot, niiden kymmenet luokitukset, ovat koko luovan innovaatiojärjestelmämme ydintä. Niiden kahlitseminen, virheiden etsintä, on poikkeavan symbolirakenteen välitöntä tuomitsemista ja vaaraksi koko yhteiskunnan uudistumiselle. Näin sananvapaus on välttämätön edellytys yhteiskunnan uudistumiselle. Se sisältää myös kokonaan uusien symbolirakenteiden tuottamisen ja kilpailun, jossa sosiaaliset mediat ja internet ovat monikulttuurisina ylivertaisia. Miljardit ihmiset ovat niiden jäseniä ja symbolirakenteet vaikeasti avattavia.

Suurten lukujen harhaa

Kun puolueiden äänestäjiä ja edusmiehiä tai naisia kentällä, sosiaalisten kansalaismedioittemme käyttäjinä, on miljoonia, tuhansia miljoonia, kaikkien sanomiset eivät tahdo osua kohdalleen. Kaikki eivät pyri myöskään verbaaliseen lentoon ja sellaiseen symboliseen rikkauteen, jonka takana olisi pyrkimys “huippuosaamiseen”.

Jonkun sanoma menee pahasti yli, musta huumori on jonkun kokemana mautonta. Sen kanavan voi jättää pimeäksi. Tarjolla on miljoona muuta.

Keskiverto osaaminen, mahdollisimman laajasti se ymmärtäen, on hyväksi ja huipun tavoittelu riski jo sinänsä silloin, kun se rajautuu kovin kapeaan osaamiseen, symbolirakenteeseen. Etenkin tiede ja taide ovat aina tällaisia riskejä täynnä. Huipputaide, huipputiede, huippujohtaja ovat sama asia kuin lottovoitto. Niitä ei pidä tavoitella kuten kuuta nousevaa. Ne tulevat niiden kohdalle, johon salama osuu tai lottopallot menevät arvontakoneessa oikeaan järjestykseen. Moniosaaminen on paljon arvokkaampaa nyt ja tulevaisuudessa, ei keskittyminen yhteen huippuun pitkän elämän hallintaa pohdittaessa.

Kun huippu-urheilija tai huippujohtaja tekee itsemurhan, syynä on usein liian kapea elämisen malli. Symbolirakenteiden omaksuminen yhdeltä suunnalta ja sen suunnan pettäminen, yhden konvention kieltäminen liki rikoksena yhden ajan yhteiskunnallisena suuntauksena, yhden asian liikkeenä Suomessa.

Äärisuuntaukset tahtovat kieltää monikulttuurisen symbolirakenteen ja tässä merkityksessä norjalainen oikeudenkäytäntö joukkosurmassa on ollut oikea. On hyvä ymmärtää, mitä yhden kapean maailmankuvan omaksuminen tarkoittaa. Suomessa Nova oikeudenkäynti oli suljettu. Se on suomalainen malli ja Suomi on ollut suljettu yhteiskunta alusmaana liki vuosituhannen ajan. Norja on yhteiskuntana avoimempi.

Leikatut siivet

Suomen malli oli täsmälleen sama kuin 1930-luvulla ja yhtä suljettu kuin 1970-luvulla. Syytetyn maailmankuva, symbolirakenteet, esitellään nekin jälkikäteen ja kertoen miehestä, jonka siivet on leikattu. Kuinka saman miehen siivet voi leikata niin monta kertaa? Onko sellaisia enkeleitä, joiden siivet uusiutuvat aina uudelleen? Ovatko enkelit sukua liskoille, joiden pyrstö uusiutuu? Linnut ovat toki liskoista syntyneitä. Onko poliitikko evoluution tuotteena äänestäjiään vikkelämpi?

Suomessa edellinen kirjoitus tulkitaan ironiana, mutta ei välttämättä enää kaikin paikoin Yhdysvalloissa, jossa vakavasti pohditaan luomiskertomuksen ja evoluution rinnakkaista symboliikkaa, jossa Peircen pragmaattinen filosofia palvelee nyt kahta päämäärää, kolmatta tietä.

Olisiko mahdollista, että maassa on olemassa jo kolmas tie, jonka parhaat symbolien rakentajat ovat poliitikkoina jo löytäneet? Pääministerinä Matti Vanhanen otti usein esille tämän kolmannen tien tarkoittamatta kuitenkaan vielä kokonaan poikkeavaa symbolirakennetta. Vai tarkoittiko sittenkin?

Kuntien kaavamonopoli

Kun kunnilla on käytössään kaavamonopoli, maakunnilla maakunnallinen, kuntien rajat säätelevät eniten maan hintaa. Tämä oli se kiusaus, johon Nova meni mukaan ja jossa maakuntahallinnon poliitikko virkamiehenä sai tuomionsa. Ei siinä enkelin siivet kadonneet vaan maan tapa joutui puntariin. Enkeli ei ole aina sama kuin tietyn maakunnan tai kaupungin, kunnan, omaksuma symbolirakenne ja “kuntakulttuuri“, Turun tauti. Se mikä Turussa on ollut mahdollista, ei enää toimikaan kaikkialla globaalissa maailmassa.

Rajojen poistaminen muuttaisi kysyntäpaineita ja optimaalisina malleina veisi pois mahdollisuuden rakenteelliselta korruptioltamme. Yksityinen ja julkinen raha sijoittuisivat sinne, missä saavutettavuusluvut, aikaetäisyys ja ekologinen kestävyys, lokalisaatioteoriat, ovat optimaalisia. Sellainen tieto ei vaadi korruptiota ja poliittinen rakennelma maan tapana katoaisi. Sen oivaltaminen ei vie yhdenkään poliittisen liikkeen tai kansanliikkeen varoja tai valtaa, päinvastoin. Jos tietokone ohjaa junia ja autojamme, lentokoneita, se ohjaa kyllä oikein myös maankäytön säätelyä, kaavoja.

Perinteinen media ei seuraa uusia rajojamme, rajatonta maailmaamme. Vanhan maailman sijoittaminen ajattomaan ja rajattomaan maailmaan on ongelmallista myös Alma medialle. Se jos mikä edustaa lukuisten maakuntalehtien rajoja, symbolirakenteitamme. Sen irtisanomiset koskevat muutakin kuin vain tapaa puolustaa maakuntahenkiä, pitäjähenkiä tai muuta kuvitteellista sisäsyntyistä tai opittua, ulkopuolelta kerrottua aluehenkien maailmaa ja rakenteellista korruptiotamme, maan tapaa. Aluehenkemme ovat puhdasta puppua ja todellinen henki kulkee maankäytön hinnassa, kaavoituksessa.

Kaavoitettu enkeli

Turun suunnalla ja Varsinais-Suomessa nämä symbolirakenteet ovat varmasti muita vanhempia ja törmäyttävät nyt niin kokoomuksen, keskustan kuin perussuomalaistenkin kansanliikkeitä ympäri maata. Mikään ei näyttäisi tätä maan kolkkaa järkyttävän niin tuhdisti kuin maan hinnan vaihtelut ja rajat.

Ei edes vasemman siiven liki katoaminen poliittiselta enkeliltämme muutaman vuoden aikana. “Haavoitettu enkeli” oli aikanaan juuri vasemman puolen kulkijoille, köyhän kansan varattomille, tarkoitettu symboli, ja sen maalaajana Hugo Simberg oli suoranainen nero. Sen eksyminen kirkkoon herätti aluksi pahennusta.

Tuon ajan seuraaminen alkaa muistuttaa ilmiötä, jossa väärän puolueen sidokset ja jäsenyys alkaa olla vaaraksi kirjoittajalleen Turussa ja muistuttaa taannoista Lapin Kansan päätoimittajan ajojahtia laestadiolaisessa maankolkassa. Silloinkin takana oli helsinkiläinen omistus, mutta taustalla oli lappilainen, sen suljetun laestadiolaisen maailmankuvan symbolirakenne, vanhatestamentillinen ja synkän tuomitseva maailmankuva.

Kahden lautasen symboliikka

Suomessa kahden lautasen politiikkaa on harrastettu iät ajat ja se on osa kansallista menneen ajan sosiaalista pääomaamme ja maan tapaa. Se kuuluu myös oman kielemme ja poliittisen kulttuurin symbolijärjestelmiin, ikoneihin ja yhdysvaltalaisen Peircen kuvaamiin indekseihin. Vastakkain asetetut miekat ja kaksipäiset kotkat ovat sitä samaa symboliikka. Kolmas silmä otsassa kertoo jo kokonaan muusta symboliikasta ja kolmas tie on jo Suomessa liki ikonin asemassa.

Kirjoitin symboleista, ikoneista ja indekseistä Peircen hengessä ja alustuksena edellisessä kolumnissani, jossa tavoite oli seurata samalla kahta oikeudenkäyntiä; norjalaista, odotetusti poliittiseksi äityvää ja omituisella tavalla terroristioikeudenkäynniksi muuttuvaa ilmiötä, sekä omaamme, jossa taustalla on maan tapa, rakenteellisen korruption aikaiset lahjukset ja niiden symbolirakenteita käyttävä mediaviestintämme vuonna 2012.

Se ei poikkea nyt juurikaan 1970-luvun kielestä ja seuraa liki puolen vuosisadan takaa hankittuja mediakielemme rakenteita. Se on jopa etääntynyt Hugo Simbergin jo aikanaan oivaltamasta symboliikastamme. Syy selittyy juuri Peircen tavasta käyttää symboliikkaa, joka siirtyi Yhdysvalloista kouluopetuksemme kautta pragmaattisen kielemme sisältöön. Opettajiemme käyttämät, Yhdysvalloissa tuotetut oppikirjat kun ovat liki kokonaan tämän koulukunnan tuotteita, joista tunnetuimpia nimiä olivat William James ja John Dewey, Suomessa vaikkapa Ilkka Niiniluoto, Oiva Ketonen, Jaakko Hintikka ja Eino Kaila. Schoppenhauer ja evolutionarismi olivat niin ikään keskeisiä vaikuttajia juuri tässä ikonien, indeksien ja symboleiden maailmassa.

Tätä nykyistä vaihetta voisi pitää jopa taantumana. Ajassamme on mukana juuri sellaista kirjallissuutta, jonka ydin on demokratian kritiikissä, hierarkisen komentotalouden ihannoinnissa sekä sellaisten symboli-innovaatioiden käyttöä, jotka ovat syntyneet 1980-luvulla tai ennen sitä. Suomessa julkisuutta on saanut viimeisimpänä Björn Wahlroosin kirja, mutta se ei ole toki ainut aikamme kuvajainen, monen ihailemana.

Ikonit, indeksit ja symbolit

“Tappajan tyhjä katse järkytti uhrien läheisiä“ (HS 17.4). Tällä lauseella voisi käynnistää romaanin ja saada lukijan mukaan myös seuraavaan lauseeseen, koukuttaa mukaan kioskikirjallisuuden Jerry Cottonin kieleen. “Oikeus kuunteli kuolemaa” (HS 17.4) on otsikkona sekin hyytävä ja järkyttää lukijaa. Siinä teksti irtautuu ikään kuin alkuperäisestä yhteydestään ja alkaa toimia toisissa tehtävissä. Ritualisaatiot ja symbolifunktiot liioittelevat ja syntyy liki eleviestintää vastaavaa kielen kerrostumaa josta vain tuskanhuudot puuttuvat.

Symbolifunktioitaan itkevä surmaaja

Anders Behring Breivik saa otsikoita, joita on halunnutkin. Joukkomurhaaja on itse tyyni ja kyyneleet tulevat väärässä paikassa, kirjoittavat mediamme. Norjan murhenäytelmää käydään läpi medioissa nostaen esille propagandavideo. Breivikiä syytetään terrorismirikoksista. Omaiset ovat mukana satojen toimittajien jatkona. Hekin itkevät omille muistoilleen. Mediayhteiskunnan tapa käsitellä norjalaista terrorismia poikkeaa venäläisestä, jossa aggressio kostaa terroristeille oli päällimmäisenä.

Olemme oppineet ymmärtämään terroristeilla talebanin kaltaista toimintaa Afganistanissa. Afganistanissa ei käydä kahden osapuolen välistä perinteistä sotaa vaan epäsymmetristä sodankäyntiä. Siinä toinen osapuoli pyrkii näyttävillä iskuilla horjuttamaan hallituksen uskottavuutta. Tässä sodassa riittää uskon horjuttaminen.

Kun medioitten usko hallitukseen horjuu, kapinalliset uskovat kykenevänsä osoittamaan, miten aseita voi kuljettaa ohi Naton tiedustelun Kabulin vartioidumpiin kohteisiin. Näin neuvottelut poliittisesta ratkaisusta kääntyvät takaisin väkivaltaan.

Lähi-itä on ollut tällainen pesäke niin kauan kuin muistamme. Reitti rauhaan ei ole selvä silloin, kun seuraamme median kautta terroristin kasvonilmeitä ja saamme lukea, kuinka tämä itkee väärässä paikassa. Jos terroristi katuisi tekojaan, olisi kuten kuka tahansa terve ihminen, oman kulttuurimme tuote, terrorismia ei toki olisikaan.

Leimautuminen ja imitaatio

Osaammeko asettaa oikeita kysymyksiä, media otsikoi vuoden aikana tapahtuneiden perhetragedioiden kohdalla. Samalla kerrotaan kuinka joka kymmenes liikenneonnettomuuksistamme, etenkin nokkakolareista, ovat itsemurhia, tietoisia tekoja. Murha ilman oman kulttuurin antamaa motiivia on vaikeasti ymmärrettävä.

Itsemurhat eivät ole vähentyneet, niiden tekotapa on vain muuttunut ja teknistyvä yhteiskunta on osa tätä ihmisenä olemisen draamaa myös sähköisten medioittemme ja internetin sisällä, jossa tappaminen on suurinta huvia myös lapsille ja heidän vanhemmilleen, pelien suosituin aihe. Se miten mieltämme manipuloidaan on uuden teknologian ja sen välineiden kohdalla myös symbolinen ilmiö. Oikeammin meillä ei muuta olekaan kuin symbolimme ja viestintä niiden avulla. Ihminen symboleja käyttävänä eläimenä on itselleenkin ongelma uuden teknologian puristuksessa ja hakee tietä ulos usein paneutumatta omaan historiaansa eläimenä juuri käsitteiden käyttäjänä.

Timo Harakka on valmistelemassa väitöskirjaansa talouden käsitehistoriasta. Hän on ottanut tehtäväkseen ruotia läpi Björn Wahlroosin tuore kirja “Markkinat ja demokratia“ (HS 17.4). Tuomio on harakkamainen. Ikuisen marxilaisen ylimalkainen kirja sivuuttaa viime vuosikymmenten taloustieteen, kirjoittaa Harakka. Harvoin on näin yksinkertaiset ajatukset esitetty niin monimutkaisesti peläten paljastumista populistiksi.

Rikkaan miehen symbolit eivät vakuuta

Wahlroosin kohdalla rikkaan miehen sanaan ei uskotakkaan, ellei taustalla ole oikea anglo-amerikkalainen perinne, näiden antama sekä kulttuurin että instituutioiden tuki ja historia. Timo Harakan yhteenveto on naseva. Pääsy oikean englanninkielisen kustantajan listoille todistaisi, että kirjan julkaisemisen ainoa syy ei ole Björn Wahlroosin nimi.

Liberalismista väitellyt Olli Rehn päätyy samaan tulokseen, mutta toista kautta, ei talouden käsitehistorian tulkintana. Rehnin mukaan Wahlroos tulkitsee kokonaan väärin talouskriisiä ja ylipäätään konfliktia.

Wahlroosin valikoiva historia muistuttaa romaania da Vinci koodista. Jotkut tahot nyt ovat ihastuneet tällaisiin tuloksiin, olivat dokumentit ja argumentit mitä tahansa haettaessa tukea omien symbolirakenteiden viidakolle, omalla koodistolle. Nyt aatemaailma on vaatinut jotain sellaista, jonka todistelu edellyttää englanninkielisten lentokenttien talousbokkareiden lukemista ja niiden liittämistä yhden suuren idean kerrontatyyliin, da Vinci koodiin.

Wahlroos on mieltynyt fiktiiviseen kerrontaan tieteellisen kerronnan rinnalla, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin. Kirja on haasteellinen luettava, hauskakin. Kirjaa ei pidä lukea väitöskirjan tekijän ryppyotsaisella otteella. Meillä on kovin vähän kirjoittajia, jotka kirjoittavat taloudesta nokkelasti ja saavat aikaa myös keskustelua. Wahlroos saa aina aikaan keskustelua ja nytkin kirjassa on nokkelia oivalluksia.

Tahallinen nokkakolari

Uusi wahlroosilainen suuri historianäkemys on kuitenkin kuin nokkakolari, jossa 1980-luvun uusliberaalit saavat kertoa, miten taustalla ei olekaan pitkä kehityksen kaari, ihmisen tapa oppia ajamaan aluksi höyryvetoisella hevoskärryllä ja kiihdyttää sen nopeus tisleellä, joka sekoitti koko yhteiskuntakoneiston ekologisen perustan ja oli syy “vaurastumiseen” ja satoihin sotiin.

Onnettomuuden syy ja seuraus ovat kaikkea muuta kuin markkinavoimat, pörssi ja markkinavapaus. Pitkässä historian juoksussa pelkät nastarenkaat ja uusi teknologia ei pelasta silloin, kun mukana ovat yhteiskunnan ikivanhat tunteet, asenteet, arvot, moraali ja demokratian pelastava laki sekä lopulta eristäytyvä tai eristävä helvetti yksilön kokemana tilana ennen nokkakolaria.

Se oli kuin valvottu yö lasten parkuessa signaalina vatsakivuista tai märissä vaipoissa piehtaroiden kilpailuyhteiskunnan ylimääräisenä ikonina, indeksinä ja symbolina. Ihmisapinan symbolifunktiot, rikkaan miehen kirjoittama kirja, oli kuin riikinkukon pyrstö ja se levisi peittäen lopulta terveen järjen äänen.

Arktinen Babylon

“Demoni pakastimessa” on sekin otsikkona kuin nimi oman aikamme pokkarille. Helsingin Sanomissa (17.4) se kertoo ikiroudan sulamisesta ja pakastimen arkun kannesta, joka on nyt uhkaavasti raollaan. Kun IEA:n pääekonomisti kuvaa tätä ilmiötä katastrofien katastrofiksi, hän on oikeilla jäljillä. Ikiroudasta vapautuva hiilidioksidi, metaanilla pelottelematta, nostaisi ihmiskunnan vuotuisen tuotannon ilmakehään kerralla liki 200 kertaiseksi. Olemme edelleen hengissä pelkällä hyvällä tuurilla seilaten ja luottaen sen jatkuvan loputtomiin.

Oikeammin ikirouta sulaa jo ja napa-alueet lämpenevät muuta globaalia ilmastoamme nopeammin. Yhdysvaltain jäätiköntutkimuslaitos NSIDC arvioi kuinka Pohjoinen Jäämeri voisi olla kokonaan sula jo vuonna 2040. Tämän jälkeen Titanic ei voisi törmätä jäävuoriin.

Olettaen, että meillä voisi olla vielä tuolloin taloutta ja teknologiaa, joka rakentaisi jotain niin mieletöntä, johon Titanic oli tarkoitettu. Tuolloin kun alkoi kehitys, jota ei voi muuttaa miksikään Milton Friedmanin, Eugene Famaltan tai Gary Beckerin Chicagon koulukunnan hengentuotteilla ja lisäten mukaan lentokentältä matkalukemistoksi hankittuja Fergusonin, Kaganin, Kennedyn ja Zakarian Jerry Cottoneita oman da Vinci koodin lähteiksi, rikkaan miehen romaanin sitaateiksi.

Synteettinen telepatia avuksi

Apinan voi liittää suoraan tietokoneeseen, jolloin sen telepaattiset kyvyt muuttuvat synteettisiksi. Synteettistä telepatiaa kehitellään myös ihmisen käyttöön ja apinat ovat siinä vain koe-eläiminä mukana.

Nyt haarukoidaan ensin äänteitä vastaavia neuroneja ja myöhemmin “ajatuskypärä” siirtää ajatuksemme vastaanottajan kypärään. Näin auto painaa jarruja ennen kuin se törmää rekkaan ja Wahlroos miettii uudelleen onko viisasta kirjoittaa sellaista, joka on “fiksun tuntuista” mutta vain omana tulkintana. Terroristi arvioi uudelleen itkeäkö vai nauraa manifestilleen, jonka oikea paikka on norjalainen, keskiajalta tuttu noitia karkottanut tulipesä.

Viestien merkit on tapana jakaa apinan ja ihmisen kohdalla joko signaaleihin tai symboleihin. Apinan tai eläimen signaali on aina suorassa suhteessa siihen, mitä se tarkoittaa. Lapsen itku voi olla signaali nälästä, kivusta, huonosta olosta. Ukkosen jyrinä on signaali salaman iskusta. Niitä ei pidä sotke muuhun ja ne on osattava käsitellä oikein silloinkin, kun oman käyttäytymisen takana on “näkymättömän lapsuuden” ja myöhemmän aikuisuuden historia Reetta Meriläisen loistavana kolumnina (HS 7.4).

Usein on tapana ajatelle, Wahlroosin tapaan kirjoittaen, kuinka yhteiskunnan signaalit ovat automaattisia reaktioita ärsykkeisiin. Usein jopa pikaisia, oman aikamme tuotteita. Eläinten kohdalla etologit kyseenalaistivat tämän kommunikaatiouskomuksen jo aikoja ja nyt olisi ihmistenkin aika se uskoa. Myös 1980-luvun markkinaliberalistien, jotka pyrkivät taluttamaan rikasta miestä neulansilmän läpi.

Ihmisen käyttämät symbolit, etenkin nyt intenetissä niihin törmäämämme, eivät ole missään kausaalisuhteessa tarkoitteeseensa. Sanat ja niiden muuttaminen kirjaimiksi ei ole missään yhteydessä medioiden vakuuttamiin kausaalirakenteisiin. Symboli on mielivaltainen ja riippuvainen käyttäjäyhteisönsä sopimuksesta. Se on jopa lapsena hankittava tai jäätävä ilman. Tässä emme juurikaan poikkea muusta luonnosta.

Symbolijärjestelmiämme ei pidä sotkea muiden eläinlajien viestintään ja lajispesifisiä ilmiöitä tietoon tai ärsykkeisiin, joiden taustalla on aina ympäristöstä saatava informaatio ja sen ymmärtäminen. Pääsääntönä voi pitää sitä, ettemme ymmärrä tuhansien kulttuurien tuotteita juurikaan. Puheoppiminen ja sen symbolit ovat leimautumiseen liittyviä ja aina kulttuurisidonnaisia. Myöhempi oppiminen on aina kiinni varhaisemmassa leimautumisessa symbolijärjestelmäämme.

Symboleja rakentava eläin

Jotkut pitävät vain ihmistä symbolisena eläimenä. Joskus on väitetty otsalohkon olleen ratkaisevassa asemassa symbolisen kommunikaation kehittymiseen. Amerikkalainen pragmatismin filosofi Peirce käytti symboleiden rinnalla luokitusta ikoneihin ja indekseihin.

Ikoneja varten tarvitaan muodollisia ja rakenteellisia yhtäläisyyksiä. Tällaisia ovat vaikkapa valokuvat tai liikennemerkit. Meitä pommitetaan nykyisin etenkin ikoneilla ja ne ovat yhteisiä niin ihmisille kuin eläimillekin. Niihin turtuu ja väsyminen on aina vaarallista silloin, kun kyse on hengissä säilymisestä, evoluutiosta. Ikonit pitävät meitä elossa. Alkuunkaan kaikki kommunikaatiossamme ei liity evoluution eloonjäämiseen, kuten usein tulkitaan.

Indeksit tarkoittavat taas ilmiöitä, jotka ovat välittömässä riippuvuussuhteessa tarkoitukseensa. Savu on merkki tulesta ja eläimillä sekä ihmisillä on runsaasti indeksejä joko kehossaan, kehon kielessä, ja etenkin kasvoilla kertoen ilosta, ihailusta, tuskasta jne.

Lapsen itku ja terroristin “jäämiehen” kylmä katse ovat yhtä ymmärrettäviä kuin formulakuskin haukottelu ennen starttia pulssin hakatessa molemmilla adrenaliinin tunkeutuessa vereen. Jos pieni vauva olisi mahdollista koulia näkymättömään maailmaan, vanhempien yöuni ei häiriintyisi. Moni oppii taidon olla näkymätön jo varhain lapsuudessaan. Siitä on tullut elinehto säilyä hengissä. Jos kulttuuri jakaa luita lähimmälle haukkuvalle koiralle, se on myöhemmin varmasti vaikeuksissa.

Turhaa puhetta välteltävä

Reetta Meriläisen mukaan demokratian nimissä samaan huoneeseen kuuluisi niin lapsia kuin aikuisiakin, ikääntyneitä ja vastasyntyneitä. Nuorten selviytymisestä on viime vuosina vain puhuttu ja puhuttu, symbolikieli on ollut käytössä, se on kulunut puhki. Samoin ikääntyvien ja hyvinvointipalvelujemme riittävyydestä, kuntarajoista on puhuttu liikaa tyhjää puhetta. Perheiden pahoinvointi ja työpaikkakiusaajat ovat olleet jo riittävän kauan symbolikielen käytössä. On tekojen aika.

Meriläinen ehdottaa kuinka ikonit, indeksit ja symbolit sekä niiden käyttäjät, seminaarien ja mietintöjen vaihtoehdoksi, suljetaan samaan koppiin Big Brother mallin mukaan mutta ilman kameroita. Siis lastensuojelun, terveydenhuollon, koulun ruohonjuuritason viisaimmat toimijat suljettakoon viikoksi pariksi samaan tilaan, josta ulospääsyn edellytyksenä on konkreettisia malleja, joilla tarvittaessa palkataan vaikkapa julkisen hallinnon virkoja ja jätetään Guggenheim odottamaan toista tulemistaan. Oikeammin hänhän hukkuikin jo kerran Titanicin mukana ja kummittelee ikonina väärässä, pian jäättömässä ympäristössä.

Perjantai 13. päivä - Ironian päivä

Ironia, satiiri ja sarkasmi ovat tuttuja käsitteitä. Tutkimusten mukaan me kaikki pidämme itseämme huumorintajuisina, ainakin muita paremmin ironiaa, satiiria ja sarkasmia ymmärtävinä, vaikka oikeasti meillä ei olisi huumorintajua lainkaan. Jos ironia kohdistuu vielä väärään asiaan, kopsahtaa omaan nilkkaan, ymmärrys pimenee kokonaan. Joitakin asioita ei saisi käsitellä satiirin tai sarkasmin keinoin lainkaan. Ne ovat vaikeita lajeja ja aina joku ymmärtää kirjoittajaa tai puhujaa väärin.

Charles Chaplin käsitteli natsi-Saksaa ja Hitleriä komiikan keinoin. Liki psykoottisia ilmiöitä ja mielipuolista ihmistä on mahdollista pyrkiä kesyttämään huumorilla. Chaplin oli mestari yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaajana ja sai aikalaisensa nauramaan itselleen, modernin yhteiskunnan menolle ja hirmuvaltiaille, teatraaliselle elämälle ja keskistysleireihin vieneille poliittisille liikkeille, totalitarismille.

Vankileirin sarkastinen kokemus

Sofi Oksanen kustansi itse kirjailijana Aleksander Soltzenitsynin Gulagin, Vankileirien saariston ja sohaisi vanhaa itsesensuuriamme. Vuonna 1974 Vankileirin saaristo jätettiin kustantamatta. Näin siitäkin huolimatta, että professori Jukka Kemppinen ja kääntäjä Martti Anhava vertaavat kirjaa Dostojevskin ja James Joycen tuotannon kärkeen Helsingin Sanomissa (HS 13.4). He pitävät kirjaa yhtenä 1900-luvun parhaista teoksista.

Epäilemättä se sitä onkin. Oleellista on, ettei tuota samaa voinut sanoa vielä vuonna 1974. Itsesensuuriin liittyy tieteessä ja kirjallisuudessa purevaa ivaa, mutta myös ymmärrystä. Se kertoo miksi merionnettomuuksissa vahvimmat pelastuvat ja Titanic oli poikkeus. Lapsille ja naisille käy pääsääntöisesti hengen hädässä huonosti. Tutkimusten mukaan parhaiten menestyvät kampailussa miehistön jäsenet, jotka tuntevat laivansa. Titanicin tarina olisi ehkä unohdettu, jos sen lopussa olisi käyty käsirysyä ja sen olisi voittanut laivan miehistö. Tämä tarina olisi kuitenkin ollut se tavallisin.

Kirjassa Solzenitsyn syyttää, ivaa, rienaa, sähisee ja päästää räkäisen naurun, lainaten Venäjän kirjallisuuden professorin Pekka Pesosen kirjoitusta. Solzenitsyn koki itse keskitysleirin kohtalon, kirjoitti salaa ja kätki öiset kirjoituksensa koko ajan ilmitulemisen pelossa.

Käsite keskitysleiristä syntyi Venäjällä, ei toki Saksassa. Niissä tuhoutui arviolta 10-20 miljoonaa ihmistä, mukana myös suomalaisia. He hakivat kommunisteina idästä unelmavaltiotaan. Siinä on mukana annos ironiaa.

Vankileirin kohtalo on aina ajankohtainen. Yksi totuuden sana on painavampi kuin koko maailma. Tätä katkeraa ironiaa käytti kirjailija itse valmistellessaan Nobel-puhettaan, jota ei koskaan kuitenkaan voinut pitää. Ironia oli mukana koko ajan kirjailijan elämässä.

Ironia antaa mahdollisuuden myös armottomalle tarkastelulle, kun taustalla ovat ankarat kokemukset, satojen äänten polyfonia. Joskus lopputulos on repivä, tuskainen ja kammottava - kirjailija on löytänyt oikean tavan tavoittaa lukijansa. Venäjän vankileirit olivat fasistisiakin pahempia ja niiden kohdalla itsesensuuri voi tuhota koko kansakunnan muistin, kirjoittaa Sofi Oksanen, ironian kohteena olemisen kokenut kirjailija itsekin. Itseironia on jalostettu muoto ihmisenä olemisen taidosta.

Mikä vanhoissa leireissä kiehtoo kirjailijaa?

Miksi sitten menneen ajan hirmutöitä, ihmisten tuhoamista ja kokonaisten kansojen murhia tulisi käsitellä? Oksasen mukaan oikeutettu suru jo sinänsä voi luoda sillan parempaan huomiseen, sovitukseen ja anteeksiantoon. Usein niihin kykenevät vasta seuraavat sukupolvet. Geneettinen silta on kuitenkin olemassa.

Virossa neuvostoajan psykohistoriaa on käsitelty jo paljon ja Sofi Oksanen on sieltä voimansa ammentava kirjailija, toimittaja, kustantaja. Hän on kuin yhteiskunnan kolkuttava omatunto Virosta. Sellainen omatunto on arvokas olemassa.

Martti Anhava toteaa, kuinka leirien uhreihin suhtaudutaan edelleen tuomitsevasti, ikään kuin he olisivat syyllisiä kohtaloonsa. Siinä on hieman samaa kuin käsiteltäessä kiusaamista ja yhteisön sisäistä sadismia, jossa kiusatusta tehdään lopulta syyllinen omaan kohtaloonsa. Tällöin mukana on usein messiaanista tapaa lähestyä pääsiäisen aikaisia tapahtumiemme. Ristiinnaulittua pilkataan.

Suomalainen koulu- ja työpaikkakiusaaminen on sukua tälle samalle ilmiölle, jossa jokaista on epäiltävä, kehenkään ei saa luottaa, pelko joutua itse kiusatuksi ja eristetyksi leimaa kaikkien elämää. Näin tuo leirielämän todellisuus elää edelleen, on mukana arjen kokemuksissamme ja tajuamme sen psykososiaalisen sisällön oman pelkomme kautta. Sen purkaminen on tärkeää. Katumus ilman syyllisyyden kokemusta on turhaa. Parannus ja parempi elämä ilman katumusta turhaa sekin. Ironia ja huumori keventää näitä taakkoja, on askel kohti nöyryyttä.

Sofi Oksasen mukaan monille ihmisille vääryyksien paljastaminen on niin paljon haittaa ja vahinkoa aiheuttavaa, menneen elämän syntien paljastamista, ettei tätä totuutta uskalleta lähestyä, ja niin myös Vankileirin julkaisu Suomessa oli mahdotonta vielä 1970-luvulla ja vaikeaa se on vielä tänäänkin. Oksasen tapa elää on ankaran vanhatestamentillinen.

Menneisyyden käsittely ei ole koskaan yksinkertaista yksilönä, yhteisönä eikä kansakuntana. Piinaava totuus painaa. Ironia ja satiiri helpottavat sen käsittelyä. Sarkasmi on suomalaisille vaikeampi tapa lukea ja kirjoittaa kuin virolaisille.

Turkkilaisen leirin satiiria

Yli 25 000 syyrialaista on paennut kotimaastaan Turkin puolelle ja palaa vasta kun al-Assad lähtee. On syntymässä jälleen kerran syvä trauma, jonka käsittely ironisesti on jo alkanut. Al-Assad näyttää ihan kirahvilta, huudahtaa Syyriasta paennut Muhammed Jindi Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 13.4). Turkissa leireillä opetetaan liian vähän koraania ja liikaa turkkia, lapsia palkitaan, hän virnistelee.

Leirillä pelataan ja seurataan jalkapalloa. Pakolainen on Barcelonan kannattaja. Leirillä enemmistö kannattaa kuitenkin Real Madridia. Sellainen kiusaa pakolaisen mieltä mutta sisältää samalla ironian siemenen. Suomalaiselle se ei avaudu, espanjalaiselle kyllä.

Sisäisen sankarin tarina

Ironiassa, ihmisen elämässä, suuret ja pienet asiat limittyvät toisiinsa. Parhaiten keskitysleireillä selvisivät hengissä syvästi uskonnolliset ihmiset. Koraani on siinä vahvempi väline kuin oman aikamme viihde ja gladiaattorit. Mediayhteiskunnassa myös toimittajien on pohdittava, mihin ironiansa kohdistavat globaalin maailman äänitorvena.

Satiiri ja sarkasmi saattavat viedä jonkun leirieläjän elämänuskon ja tukea diktaattorin joukkojen menetystä, huomaamatta. Jo ei tunne aihettaan on parempi vaieta.

Sudanissa rajat ovat erilaisia kokemuksia kuin kotoiset kuntarajamme. Etelä-Sudan, maailman nuorin valtio, jatkaa taisteluaan kiistellystä rajastaan öljyä pursuavalla rajallaan. Pommitukset rajaseudun siviilejä vastaan ovat jatkuneet jo kauan. Kun sotaa on jatkunut kohta 60 vuotta rajan piirtäminen alkaa olla vaikeaa. Pohjoinen on arabimuslimien asuttamaa, etelä pikemminkin kristittyjen. Vuosikymmenten saatossa sodan syyt ovat muuttuneet.

Öljytty sarkasmi

Ydin on kuitenkin nyt öljy ja sen omistus. Lähes 80 % öljystä on jäänyt itsenäistyneen etelän puolelle. Heimokonfliktit, korruptio ja ikuiset rajakahakat ovat Afrikan tauteja ja niistä kirjoitetaan joskus Sofi Okasen kaltaisen, nyt vielä kehdossa makaavan lapsen toimesta tai leireiltä selviytyneen nuoren pojan kokemuksena.

Sen myöhempi kirjaaminen, käsikirjoitukseksi saattaminen, on nigerialaiselle elokuvantekijälle tulevaisuudessa syyttävä, ivaava, rienaava ja se päästää räkäisen naurun vuoden 2012 piinaavasta totuudesta, nyt piilossa pysyvästä ja näkymättömästä omasta ajastamme.

Kostamus lihotti ja laiskisti Suomen rakennusalan, kirjoittaa toimittaja Jorma Aaltonen. Hän muistaa ajan, jolloin Kekkonen vei suoalaiset mukaan idänkauppaan. Sieltä saatiin miljardeja, jotka myöhemmin tuhlattiin.

Saman kirjoituksen voisi toki tehdä Nokian piinaviikosta. Niillä on sama yhtymäkohta, saman kansan kertoma tarina, jossa mukana oli lopulta myös ylimielisyyttä lihomisen ja laiskistumisen rinnalla.

Ihmisen mukana kulkevat aina myös kuolemansynnit. Niistä kirjoitettu ironia, satiiri ja sarkasmi eivät vanhene aiheina koskaan.

Hihamerkkien ironiaa Suomessa

Toimittaja Johanna Vesikallio (STT 13.4) utelee James Hirvisaaren eduskunta-avustajalta Helena Eroselta, voiko ironiaa kirjoittaa hihamerkeistä. Sotahistoriaan harrastava Eronen kertoo kirjoittavansa aina mustaa huumoria ja ironiaa, jossa mukana on myös natsi-Saksaan viittaavaa aineistoa. Kuinkas muuten kun Suomessa ollaan ja juttu on lyötävä “läskiksi“, Erosta lainaten.

Jos hän joutuu valitsemaan potkujen ja vapaan kirjoittamisen välillä, hän valitsee jälkimmäisen. Moni toimittaja joutuu nykyisin valitsemaan vapaan sanan ja hengen lähdön välillä.

Sarkasmin rajoilla

Se miten leikkiä lasketaan, on myös poliittinen valinta, ja ikääntyvä kansakunta, sen konservatiiviset vanhukset, eivät ehkä ymmärrä satiiria, ironiaa ja sarkasmia samalla tavalla kuin ymmärsivät vielä 1970-luvulla, saati 1960-luvun radikaaleina vuosinaan koetellessaan vanhempiensa rajoja. Nyt näitä rajoja suojellaan, ei rikota. Se on sarkastinen ilmiö.

Blogien nuoret kirjoittajat ja sosiaalisen median taiturit ovat samalla uhka vanhalle toimittajajoukolle ja heidän tavalleen kokea uutta mediavaltaa sekä kertoa, missä kulkee hyvän ja huonon huumorin rajat poliittisen pelin suomalaisena tulkintana. Sosiaalinen media koettelee vanhan toimittajan huumorin rajoja ja pilkan kohteeksi joutuminen on ankara kokemus itse sitä ikänsä harjoittaneena kolumnistina.

Se on kaukana Kiinan, Intian ja Sudanin saati Etelä-Amerikan kasvavien talouksien tavasta ymmärtää muuttuvaa monikulttuurista nettiä ja sen kulttuurisia tuotteita. Se voi olla myös eräs syy siihen, miksi juuri nyt Nokialla on Android siellä, Microsoft täällä - suo siellä vetelä täällä. Suomalaista johtoa olisi tullut vaihtaa aikaisemmin.

Suomalaisena Paraquayssa nigerialaista elkuvaa seuraten

Nigerialainen elokuva esittäytyy Suomessa. Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa suurin elokuvamaa on ehdottomasti juuri Nigeria. Toki merkittäviä elokuvan tuottajia ovat myös vaikkapa Senegal ja Burkina Faso, entinen Ylä-Volta Länsi-Afrikassa. Ensimmäinen afrikkalainen elokuvafestivaali oli juuri Burkina Fasossa pidetty FESPACO vuonna 1969. Syntyi afrikkalaisen elokuvan oma foorumi. Fespaco pidetään edelleenkin joka toinen vuosi.

Intia - elokuvan mekka

Egyptiä kutsutaan Arabian Hollywoodiksi. Jostakin syytä käsite “Hollywood” kummittelee myös muilla mantereilla kuin Afrikassa, etenkin maineikkaan intialaisen elokuvan kollektiivissa käsitteessä nyt Suomeen siirrettynä. Näin siitäkin huolimatta että Intian elokuvateollisuus on lukumäärällä mitattuna maailman suurin.

Intiassa työstetään noin 2000 pitkää ja lyhytelokuvaa vuosittain. Kovin kauas tästä ei jää nigerilainen tuotantokaan ja Egypti on oma lukunsa siinä missä muut Magreb-alueen valtiot. Tosin, kun Egyptissä tuotetaan parhaimmillaan sata pitkää elokuvaa vuosittain, Algeria pääsee siihen 30-40 vuoden aikana. Suomalaiset ovat siis hieman heitä ahkerampia elokuvan tuottajia olkoonkin, etteivät vuodet ole Suomessakaan veljeksiä edes elokuvatuotannossa.

On suomalaisia leffoja, joita Suomen Yleisradio ei ole näyttänyt kymmentäkään kertaa. Joka päivä maailmalla tuotetaan satoja hyviä elokuvia, 98% niistä on parempia kuin Stallonen seikkailut rambona. Miksi näitä rampoja elokuvia näytetään yhtenään?

Suomalainen elokuva ei ole maailmalla kysyttyä ja sijoitumme juuri ja juuri jalkapallojoukkueemme kanssa samoille sijaluvuille. Toki Jari Litmanen ja Sami Hyypiä tunnetaan paremmin kuin elokuvaohjaajamme Kaurismäen veljekset ja Renny Harlin. Elokuvaa ja jalkapalloa ei vain voi panna samalla lähtöviivalle olkoonkin, että niiden kuluttajat katsomoissa ovat samoja ihmisiä ja usein kyse on viihteestä ja paosta pois arkielämän harmaudesta. Miksi tämä pakokin tehdään nyt niin vaivalloiseksi?

Ulkomailla, ja etenkin ranskalaisen rahoituksen turvin menestyneet elokuvat, ovat huonosti tunnettuja kotimaissaan Afrikassa. Näin varmaan käy myös nyt Suomessa ensi-iltansa saavalle tuotannolle. Elokuva on sidoksissa omaan kulttuuriinsa ja läntiseen levitykseen tarkoitetut ja palkitut työt ovat muuta kuin katsottuja nigerialaisen kulttuurin sisällä. Nigerialainen elokuva tunnetaan Saharan eteläpuolella hyvin oli kyseessä mistä tahansa Saharan eteläpuoleisesta valtiosta. Toki siellä seurataan myös läntisiä elokuvia, Hollywood -tuotteita. Mutta ei samaa Stallonea yhtenään.

Siirtomaa-ajan rasite maailmankuvassamme

Siirtomaa-ajan Afrikka esiteltiin lännessä lähinnä juuri elokuvantekijöiden silmin villieläinten ja -ihmisten näkökulmasta. Läntinen ihminen valloittamassa villiä luontoa ja sen kulttuureja oli maailmakuvana muualta meille tullut ja hyväksyimme sen kritiikittömästi. Pekka ja Pätkä “neekereinä” joutuivat pataan oli paikka sitten Saharan pohjois- tai eteläpuoli ja sama kohtalo olisi kohdannut myös monilla Tyynen valtameren saarilla. Puoli maailmaa oli villiä ja valloitettavaa erämaata, tuntematonta.

Kokemus oli hieman samankaltainen kuin oman televisiomme tuottama dokumentti suomalaisista siirtolaisista Paraquayssa eläen, lapsena sinne siirrettynä. Dokumentti toi mieleen 1800-luvun suomalaisen maaseudun ja sen köyhimmät eläjät tuon ajan kirjailijan kuvaamana, Ilmari Kiannon kirjasta lukien.

Dokumenttia seuraten oli vaikea kuvitella, että Paraquay sijaitsee Brasilian ja Argentiinan rajalla Latinalaisen Amerikan yhdentymisliiton jäsenenä, yhtenä maailman nousevista talouksista Etelä-Amerikan sydänmailla. Siellä on lähes tuhat lentokenttää, väkiluku ja pinta-ala lähellä Suomen vastaavia. Väestöstä 95 % on espanjaa puhuvia, espanjalaisten ja guarani-intiaanien jälkeläisiä, siis mestitsejä.

Dokumentin suomalaiset puhuivat oikein hyvää suomea, nykysuomea jopa. Suihkuna toimi pieni kivinen puro hökkelitalon vierustalla vanhuksen pyöriskellä nakuna liukkailla kivillä. Naapurin lehmä antoi maidon. Elämä oli kohdallaan. Rahaa ei kulunut, ei sitä luontaistaloudessa tarvittukaan. Subtrooppinen ilmasto ei vaadi talviasusteita.

Totuus on tarua ihmeellisempi

Paraguayssa toimii kymmenen yliopistoa, kirjailija Augusto Roa Bastos on ollut Cervantes-palkinnonsaajana yhtenään ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Maassa on runsaasti lehtiä ja radioasemia, joissa myös oppositio saa äänensä kuuluviin. Guarantien yrttitee “yeba mate” on maailmalla tunnettu, kansanmusiikissa kuuluu espanjalainen perintö guarantien “harpun” kielillä.

Paraguayn jalkapallojoukkue on voittanut kahdesti Copa American ja selviytynyt kolmesti MM-kisojen toiselle kierrokselle. Suomessa sellainen on kaukainen unelma.

Väestöstä palveluissa toimii noin puolet, BKT on asukasta kohden noin 5000 USD ja maa sijoittuu juuri ja juuri sadan joukkoon maailman valtioiden BKT:llä mitatuissa hyvinvointitilastoissa. Rikkaus ei jakaudu tasan. Ei ole jakautunut Etelä-Amerikassa koskaan. Nyt sen tasoittumiseen on pientä toivoa.

Espanjalaisen kulttuurin sydänmaa

Vesien lähteenä tunnettu Paraguay tuli varhain espanjalaisten ja etenkin jesuiittojen tukikohdaksi. Intiaaneja sai hallita vain sanalla, ei väkivallalla. Jesuiittasiirtokunnat tunnettiin korkeatasoisesta taiteestaan ja moraalisista pyrkimyksistään. Kuorot, orkesterit ja näytelmäseurueet ovat tuolta ajalta ja näkyvät myös vaikkapa alueen elokuvien sisällössä, etenkin musiikissa. Unecson maailman mittavimmat suojelukohteet ovat täältä kotoisin. Ihmisen vanhimmat korkean kulttuurin löydökset ovat näiltä alueilta nekin.

Voltaire kutsui näitä jesuiittasiirtokuntia “ihmisyyden triumfiksi”. Juuri tämän menestyksen vuoksi Paraguay joutui usein vihollisten kohteeksi ja jesuiittojen menestystä sekä etuuksia kadehdittiin. Kateus ja kiusaaminen on suomalaisille tuttu tauti, kansantauti.

Myöhemmin liki kaikki jesuiittojen rakentama tuhottiin, guarantit hylkäsivät lähetysasemat ja joutuivat rappiolle, joka näkyi suomalaisen pienen yhdyskunnan kuvauksissa, suomalaisten kuvaamassa dokumentissa, hyvin puhuttelevassa.

Muutaman kielellisesti ja kulttuurisesti eristetyn ihmisen on mahdoton taistella itseään irti uhkaavasta rappiosta saamatta apua oman pääkulttuurinsa sisältä, Suomesta.

Suomalaisilla ei ole siirtokuntia ympäri maailmaa espanjalaisten tapaan. Tuo kulttuuri on meille kokonaan vierasta. Suomi ei ole emämaa vaan alusmaa ja naureskelemme puron kiveyksillä pyöriskelevälle vanhukselle vellikasariaan hörppien. Lautasta ei tarvita. Kaikki tarvittava on kiven heiton päässä, paitsi palvelut ja oman elämämme sisältö.

Tämä kehitys näkyy myös Suomessa tänään yhdyskuntien vararikkoina ja vanhojen pienyhteisöjen katoamisena, jossa rappio iskee pääkulttuurin sisältä eikä siihen nykyisin enää juurikaan edes puututa. Kuntien kinastelu itsenäisyydestään ja rajoistaan on omalaatuista mediahuvia sekin. Jos 3000 asukaan kunnan kohtaa pienkin onnettomuus, jossa viisi ihmistä joutuu keskussairaalaan hoitoon, kunta on konkurssissa.

Rajat on oltava vaikka varaa niihin ei oikeasti olisikaan. Valtaa on oltava vaikka vastuuta ei olisikaan muuhun kuin hyödyttömään kinasteluun. Mitä vähemmän valtaa, sitä näyttävämmin sitä kyllä käytetään.

Syntyy valtavia taloudellisia ja sosiaalisia eroja, joiden ymmärtäminen on ongelmallista tuntematta erojen synnyn historiallista kulkua ja seuraten sitä dokumenttina Paraguaysta käsin näytettynä.

Läheltä katsottuna tuota ongelmaa ei edes havaitsisi. Tarvitaan elokuva, dokumentti, omasta kulttuurista irrotettu valkokankaan peili lisäämään ymmärrystämme omasta kulttuuristamme ja sen tilasta.

Poliittiseen ja yhteiskunnalliseen muuttumiseen kannustava elokuva, vastuuta korostava näkökulma. Kaupallinen elokuva pilaisi koko aiheen valtavan sanoman, jossa tekijä puhuu itsestään ja itselleen. Huomaamattaan.

Kuivuneen jokiuoman altaat

Etelä-Amerikka ja Saharan eteläpuoleinen Afrikka ovat täynnä näitä eroja, jossa varakkaiden alueet on jouduttu eristämään sähköisin aidoin ja vanha Paranajoen palmujen ja lehvistöjen paratiisi, kaikkien vesien lähde, on päässyt kuivumaan.

Maailman suurin vesivoimalaitos altaineen rakennettiin aikanaan juuri näille lähteille. Ihmisen ahneus alkaa aina padotusta joesta ja sen altaista, kuivuneesta jokiuomasta.

Ranskalaisen siirtomaavallan aikaan afrikkalaisia oli lailla kielletty omien elokuvien tekeminen. Poliittinen ja yhteiskunnallinen valta ei sallinut kriittistä elokuvaa ja tyrkytti aina samaa viihdettä alkuasukkaille, “intiaaneille“.

Ensimmäinen afrikkalaisten tekemä elokuva oli “Tyttö kartanosta” vuodelta 1924 mutta virallisesti kuitenkin vasta beniniläisen Paulin Daumsnou Vieran elokuva “Afrique Sur Seine”. Elokuva oli tehty ranskalaisille ja se kuvasi afrikkalaisen siirtolaisen elämisen ongelmia Pariisissa 1950-luvulla.

Ei sellainen sodan jälkeen Euroopassa ketään innostanut. Haluttiin toipua ja haettiin suurtuotantoja, jossa paikallinen väestö Afrikassa toimi assistentteina. Alfred Hitchkok kuvasi samaan aikaan Marokossa “Mies joka tiesi liikaa”.

Nollywood ja Bollywood

Varsinainen mustan elokuva läpimurto tapahtui pari vuosikymmentä myöhemmin, jolloin aika oli otollinen ottamaan vastaan “Black Girl” mustan naisen tuskaa kuvaavan sisäkön elämää tuon ajan Ranskassa (Osume Sembenen La Noire de)

Afrikkalainen elokuva kuvasi muutakin kuin vain Hollywood elämää ja arjesta pakoa. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana Nigerian Nollywood ja Intian Bollywood ovat tuottaneet pääosin ulkomaista tuotantoa, jossa alueen halpaa työvoimaa ja tuotantovalmiuksia ryöstäen päästiin halpatuotantoon. Elokuvan ja kulttuurin kanalta tilanne on huonontunut radikaalisti ja muistuttaa jälleen imperialismin vuosista.

Syntyy noituudesta tyypillisiä ilmiöitä, jossa optio tuo mukanaan tulosta, tai sitten ei. Juutalaistaustainen poliitikko Ben Zyskowicz kertoo, kuinka tuo noituus ei pidä paikkaansa. Vienankarjalainen johtaja ei ole sen ihmeellisempi kuin Laatokan-Karjalasta juurensa hankkinut suku, oli taikausko optioihin kuinka syvässä tahansa.

Suomalaisen elokuvan alkuaikojen henki

Alunperin elokuvan tekeminen oli afrikkalaisille tapa nähdä, tuntea ja ymmärtää itseään valkokankaan kautta ja elokuvat sijoittuivatkin aluksi omaan kulttuuripiiriin. Elokuvissa tekijä puhui itsestään tai itselleen aiheena usein moralisoiva teema. Leffan teon kannustin liittyi usein poliittiseen tai yhteiskunnalliseen ongelmaan. Mukana oli suomalaisillekin tuttu elokuvan alkuaikojemme tapa kuvata omaa kulttuuria, mutta rehellisemmin. Kaupallinen elokuva rantautui myöhemmin yhdessä ulkomaisten tuottajien mukana ja pilasi samalla elokuvan alkuperäisen idean.

Egyptissä kulta-aika ajoittui 1940-luvun loppuun ja 1950-luvun alkuun. Elokuva poikkesi oleellisesti myöhemmästä Saharan eteläpuolen elokuvasta ja seurasi länsimaista viihde-elokuvaa ja sen teemoja.

Nationalístinen elokuva yleistyi vasta sosialistivallankumouksen kautta ja siirtyi vähäin erin muutamalle alan mogulille. Samalla elokuva alkoi vähin erin muuttua kohti suuren suosion saaneita hittikomedioita. Vastaava ilmiö puuttui Saharan eteläpuolelta. Arabi-islamilainen maailma ja Sahara sen erottajana oli aikanaan Afrikan maanosan ainutlaatuinen geopoliittinen erikoisuus. Se näkyy elokuvissa ja niiden tavassa vaikuttaa katsojaansa.

Intia elokuvan oma lukunsa

Intian valtaisa tuotanto jakautuu useisiin kielellisiin ja kulttuurisiin alahaaroihin. Lähes 75 % kaikista Aasian-Tyynenmeren alueen elokuvalipuista ostetaan juuri Intiassa ja elokuvateollisuutta on suosittu monin tavoin, lipun hinta on noin parikymmentä senttiä.

Maailman suurin elokuvakaupunki Ramoji Film City sijaitsee Intiassa. Mumbai on Intian elokuvapääkaupunki ja Noida Film City tunnetaan vaikkapa kansainvälisestä elokuvaoppilaitoksestaan “Asian Academy of Film & Television” sekä noin viidestäkymmenestä satelliittikanavastaan.

Jokainen intialainen käy joka vuosi yli neljä kertaa elokuvissa ja tuo kassaan noin 3,6 miljardia euroa. Myös televisiossa nähdään muitakin kuin kymmeniä kertoja toistuvia ikivanhoja Hollywood tuotteita suomalaiseen tapaan kiusattuna. Itsenäisyyspäivänä toistettu sotakuva sadannen kerran nähtynä olisi merkki pitkästä iästä samoilla elokuvilla kiusatun kielialueen ihmisenä, ihmeitten ihme.

Kymmenien kielialueitten leffoja

Intiassa tuotetaan elokuvia noin kolmellakymmenellä eri kielellä (hindi, bengali, marathi, kannada, tamili, telugu, malajalam jne.). Jokaiselle suurkielen kulttuurilla on oma elokuvateollisuutensa, joka luonnollisesti ylittää mittavan eurooppalaisen tuotannon sen omilla kielialueilla.

Niihin tutustuminen edes pinnallisesti oman Hollywood-tuotantomme rinnalla lisäisi nopeasti ja hyvin edullisella tavalla ymmärrystämme sellaiseen globaaliin kulttuurien diversiteettien todellisuuteen, jota nykyinen etenkin yleisradion soveltama kaupallinen käytäntö ainoastaan kaventaa ja tekee vääryyttä 99,9%:lle maailman kielialueista, kulttuureista ja niiden maailmankuvan sisäistämisestä oman pienen ja suljetun kielialueemme sisällä syntyen.

Edes pientä vaihtelua toivoisi näin kesäajan käynnistyessä ja samojen viihteellisten elokuvien kierrätyksen alkaessa taas kerran Stallonen ramboiluna ja päätyen muihin ansiokkaisiin kulttuurimaantieteellisiin esityksiin itävaltalaisen Schwarzeneggerin ja vastaavien taiteilijoiden tuotteina seikkaillen Tarzanin tapaan joko Afrikan tai Aasian viidakoissa.

Kantaen turistina joko valtavaa puukkoa tai kohtuuttoman tulivoimaista asetta horjuvan amerikkalaisen kulttuurin elinvoiman osoituksena oman aikamme viihteeksi Suomessa vanhentuen, Paraquayn puroja kieriskellen saunan löylyjen jälkeen.