Ikonit, indeksit ja symbolit

“Tappajan tyhjä katse järkytti uhrien läheisiä“ (HS 17.4). Tällä lauseella voisi käynnistää romaanin ja saada lukijan mukaan myös seuraavaan lauseeseen, koukuttaa mukaan kioskikirjallisuuden Jerry Cottonin kieleen. “Oikeus kuunteli kuolemaa” (HS 17.4) on otsikkona sekin hyytävä ja järkyttää lukijaa. Siinä teksti irtautuu ikään kuin alkuperäisestä yhteydestään ja alkaa toimia toisissa tehtävissä. Ritualisaatiot ja symbolifunktiot liioittelevat ja syntyy liki eleviestintää vastaavaa kielen kerrostumaa josta vain tuskanhuudot puuttuvat.

Symbolifunktioitaan itkevä surmaaja

Anders Behring Breivik saa otsikoita, joita on halunnutkin. Joukkomurhaaja on itse tyyni ja kyyneleet tulevat väärässä paikassa, kirjoittavat mediamme. Norjan murhenäytelmää käydään läpi medioissa nostaen esille propagandavideo. Breivikiä syytetään terrorismirikoksista. Omaiset ovat mukana satojen toimittajien jatkona. Hekin itkevät omille muistoilleen. Mediayhteiskunnan tapa käsitellä norjalaista terrorismia poikkeaa venäläisestä, jossa aggressio kostaa terroristeille oli päällimmäisenä.

Olemme oppineet ymmärtämään terroristeilla talebanin kaltaista toimintaa Afganistanissa. Afganistanissa ei käydä kahden osapuolen välistä perinteistä sotaa vaan epäsymmetristä sodankäyntiä. Siinä toinen osapuoli pyrkii näyttävillä iskuilla horjuttamaan hallituksen uskottavuutta. Tässä sodassa riittää uskon horjuttaminen.

Kun medioitten usko hallitukseen horjuu, kapinalliset uskovat kykenevänsä osoittamaan, miten aseita voi kuljettaa ohi Naton tiedustelun Kabulin vartioidumpiin kohteisiin. Näin neuvottelut poliittisesta ratkaisusta kääntyvät takaisin väkivaltaan.

Lähi-itä on ollut tällainen pesäke niin kauan kuin muistamme. Reitti rauhaan ei ole selvä silloin, kun seuraamme median kautta terroristin kasvonilmeitä ja saamme lukea, kuinka tämä itkee väärässä paikassa. Jos terroristi katuisi tekojaan, olisi kuten kuka tahansa terve ihminen, oman kulttuurimme tuote, terrorismia ei toki olisikaan.

Leimautuminen ja imitaatio

Osaammeko asettaa oikeita kysymyksiä, media otsikoi vuoden aikana tapahtuneiden perhetragedioiden kohdalla. Samalla kerrotaan kuinka joka kymmenes liikenneonnettomuuksistamme, etenkin nokkakolareista, ovat itsemurhia, tietoisia tekoja. Murha ilman oman kulttuurin antamaa motiivia on vaikeasti ymmärrettävä.

Itsemurhat eivät ole vähentyneet, niiden tekotapa on vain muuttunut ja teknistyvä yhteiskunta on osa tätä ihmisenä olemisen draamaa myös sähköisten medioittemme ja internetin sisällä, jossa tappaminen on suurinta huvia myös lapsille ja heidän vanhemmilleen, pelien suosituin aihe. Se miten mieltämme manipuloidaan on uuden teknologian ja sen välineiden kohdalla myös symbolinen ilmiö. Oikeammin meillä ei muuta olekaan kuin symbolimme ja viestintä niiden avulla. Ihminen symboleja käyttävänä eläimenä on itselleenkin ongelma uuden teknologian puristuksessa ja hakee tietä ulos usein paneutumatta omaan historiaansa eläimenä juuri käsitteiden käyttäjänä.

Timo Harakka on valmistelemassa väitöskirjaansa talouden käsitehistoriasta. Hän on ottanut tehtäväkseen ruotia läpi Björn Wahlroosin tuore kirja “Markkinat ja demokratia“ (HS 17.4). Tuomio on harakkamainen. Ikuisen marxilaisen ylimalkainen kirja sivuuttaa viime vuosikymmenten taloustieteen, kirjoittaa Harakka. Harvoin on näin yksinkertaiset ajatukset esitetty niin monimutkaisesti peläten paljastumista populistiksi.

Rikkaan miehen symbolit eivät vakuuta

Wahlroosin kohdalla rikkaan miehen sanaan ei uskotakkaan, ellei taustalla ole oikea anglo-amerikkalainen perinne, näiden antama sekä kulttuurin että instituutioiden tuki ja historia. Timo Harakan yhteenveto on naseva. Pääsy oikean englanninkielisen kustantajan listoille todistaisi, että kirjan julkaisemisen ainoa syy ei ole Björn Wahlroosin nimi.

Liberalismista väitellyt Olli Rehn päätyy samaan tulokseen, mutta toista kautta, ei talouden käsitehistorian tulkintana. Rehnin mukaan Wahlroos tulkitsee kokonaan väärin talouskriisiä ja ylipäätään konfliktia.

Wahlroosin valikoiva historia muistuttaa romaania da Vinci koodista. Jotkut tahot nyt ovat ihastuneet tällaisiin tuloksiin, olivat dokumentit ja argumentit mitä tahansa haettaessa tukea omien symbolirakenteiden viidakolle, omalla koodistolle. Nyt aatemaailma on vaatinut jotain sellaista, jonka todistelu edellyttää englanninkielisten lentokenttien talousbokkareiden lukemista ja niiden liittämistä yhden suuren idean kerrontatyyliin, da Vinci koodiin.

Wahlroos on mieltynyt fiktiiviseen kerrontaan tieteellisen kerronnan rinnalla, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin. Kirja on haasteellinen luettava, hauskakin. Kirjaa ei pidä lukea väitöskirjan tekijän ryppyotsaisella otteella. Meillä on kovin vähän kirjoittajia, jotka kirjoittavat taloudesta nokkelasti ja saavat aikaa myös keskustelua. Wahlroos saa aina aikaan keskustelua ja nytkin kirjassa on nokkelia oivalluksia.

Tahallinen nokkakolari

Uusi wahlroosilainen suuri historianäkemys on kuitenkin kuin nokkakolari, jossa 1980-luvun uusliberaalit saavat kertoa, miten taustalla ei olekaan pitkä kehityksen kaari, ihmisen tapa oppia ajamaan aluksi höyryvetoisella hevoskärryllä ja kiihdyttää sen nopeus tisleellä, joka sekoitti koko yhteiskuntakoneiston ekologisen perustan ja oli syy “vaurastumiseen” ja satoihin sotiin.

Onnettomuuden syy ja seuraus ovat kaikkea muuta kuin markkinavoimat, pörssi ja markkinavapaus. Pitkässä historian juoksussa pelkät nastarenkaat ja uusi teknologia ei pelasta silloin, kun mukana ovat yhteiskunnan ikivanhat tunteet, asenteet, arvot, moraali ja demokratian pelastava laki sekä lopulta eristäytyvä tai eristävä helvetti yksilön kokemana tilana ennen nokkakolaria.

Se oli kuin valvottu yö lasten parkuessa signaalina vatsakivuista tai märissä vaipoissa piehtaroiden kilpailuyhteiskunnan ylimääräisenä ikonina, indeksinä ja symbolina. Ihmisapinan symbolifunktiot, rikkaan miehen kirjoittama kirja, oli kuin riikinkukon pyrstö ja se levisi peittäen lopulta terveen järjen äänen.

Arktinen Babylon

“Demoni pakastimessa” on sekin otsikkona kuin nimi oman aikamme pokkarille. Helsingin Sanomissa (17.4) se kertoo ikiroudan sulamisesta ja pakastimen arkun kannesta, joka on nyt uhkaavasti raollaan. Kun IEA:n pääekonomisti kuvaa tätä ilmiötä katastrofien katastrofiksi, hän on oikeilla jäljillä. Ikiroudasta vapautuva hiilidioksidi, metaanilla pelottelematta, nostaisi ihmiskunnan vuotuisen tuotannon ilmakehään kerralla liki 200 kertaiseksi. Olemme edelleen hengissä pelkällä hyvällä tuurilla seilaten ja luottaen sen jatkuvan loputtomiin.

Oikeammin ikirouta sulaa jo ja napa-alueet lämpenevät muuta globaalia ilmastoamme nopeammin. Yhdysvaltain jäätiköntutkimuslaitos NSIDC arvioi kuinka Pohjoinen Jäämeri voisi olla kokonaan sula jo vuonna 2040. Tämän jälkeen Titanic ei voisi törmätä jäävuoriin.

Olettaen, että meillä voisi olla vielä tuolloin taloutta ja teknologiaa, joka rakentaisi jotain niin mieletöntä, johon Titanic oli tarkoitettu. Tuolloin kun alkoi kehitys, jota ei voi muuttaa miksikään Milton Friedmanin, Eugene Famaltan tai Gary Beckerin Chicagon koulukunnan hengentuotteilla ja lisäten mukaan lentokentältä matkalukemistoksi hankittuja Fergusonin, Kaganin, Kennedyn ja Zakarian Jerry Cottoneita oman da Vinci koodin lähteiksi, rikkaan miehen romaanin sitaateiksi.

Synteettinen telepatia avuksi

Apinan voi liittää suoraan tietokoneeseen, jolloin sen telepaattiset kyvyt muuttuvat synteettisiksi. Synteettistä telepatiaa kehitellään myös ihmisen käyttöön ja apinat ovat siinä vain koe-eläiminä mukana.

Nyt haarukoidaan ensin äänteitä vastaavia neuroneja ja myöhemmin “ajatuskypärä” siirtää ajatuksemme vastaanottajan kypärään. Näin auto painaa jarruja ennen kuin se törmää rekkaan ja Wahlroos miettii uudelleen onko viisasta kirjoittaa sellaista, joka on “fiksun tuntuista” mutta vain omana tulkintana. Terroristi arvioi uudelleen itkeäkö vai nauraa manifestilleen, jonka oikea paikka on norjalainen, keskiajalta tuttu noitia karkottanut tulipesä.

Viestien merkit on tapana jakaa apinan ja ihmisen kohdalla joko signaaleihin tai symboleihin. Apinan tai eläimen signaali on aina suorassa suhteessa siihen, mitä se tarkoittaa. Lapsen itku voi olla signaali nälästä, kivusta, huonosta olosta. Ukkosen jyrinä on signaali salaman iskusta. Niitä ei pidä sotke muuhun ja ne on osattava käsitellä oikein silloinkin, kun oman käyttäytymisen takana on “näkymättömän lapsuuden” ja myöhemmän aikuisuuden historia Reetta Meriläisen loistavana kolumnina (HS 7.4).

Usein on tapana ajatelle, Wahlroosin tapaan kirjoittaen, kuinka yhteiskunnan signaalit ovat automaattisia reaktioita ärsykkeisiin. Usein jopa pikaisia, oman aikamme tuotteita. Eläinten kohdalla etologit kyseenalaistivat tämän kommunikaatiouskomuksen jo aikoja ja nyt olisi ihmistenkin aika se uskoa. Myös 1980-luvun markkinaliberalistien, jotka pyrkivät taluttamaan rikasta miestä neulansilmän läpi.

Ihmisen käyttämät symbolit, etenkin nyt intenetissä niihin törmäämämme, eivät ole missään kausaalisuhteessa tarkoitteeseensa. Sanat ja niiden muuttaminen kirjaimiksi ei ole missään yhteydessä medioiden vakuuttamiin kausaalirakenteisiin. Symboli on mielivaltainen ja riippuvainen käyttäjäyhteisönsä sopimuksesta. Se on jopa lapsena hankittava tai jäätävä ilman. Tässä emme juurikaan poikkea muusta luonnosta.

Symbolijärjestelmiämme ei pidä sotkea muiden eläinlajien viestintään ja lajispesifisiä ilmiöitä tietoon tai ärsykkeisiin, joiden taustalla on aina ympäristöstä saatava informaatio ja sen ymmärtäminen. Pääsääntönä voi pitää sitä, ettemme ymmärrä tuhansien kulttuurien tuotteita juurikaan. Puheoppiminen ja sen symbolit ovat leimautumiseen liittyviä ja aina kulttuurisidonnaisia. Myöhempi oppiminen on aina kiinni varhaisemmassa leimautumisessa symbolijärjestelmäämme.

Symboleja rakentava eläin

Jotkut pitävät vain ihmistä symbolisena eläimenä. Joskus on väitetty otsalohkon olleen ratkaisevassa asemassa symbolisen kommunikaation kehittymiseen. Amerikkalainen pragmatismin filosofi Peirce käytti symboleiden rinnalla luokitusta ikoneihin ja indekseihin.

Ikoneja varten tarvitaan muodollisia ja rakenteellisia yhtäläisyyksiä. Tällaisia ovat vaikkapa valokuvat tai liikennemerkit. Meitä pommitetaan nykyisin etenkin ikoneilla ja ne ovat yhteisiä niin ihmisille kuin eläimillekin. Niihin turtuu ja väsyminen on aina vaarallista silloin, kun kyse on hengissä säilymisestä, evoluutiosta. Ikonit pitävät meitä elossa. Alkuunkaan kaikki kommunikaatiossamme ei liity evoluution eloonjäämiseen, kuten usein tulkitaan.

Indeksit tarkoittavat taas ilmiöitä, jotka ovat välittömässä riippuvuussuhteessa tarkoitukseensa. Savu on merkki tulesta ja eläimillä sekä ihmisillä on runsaasti indeksejä joko kehossaan, kehon kielessä, ja etenkin kasvoilla kertoen ilosta, ihailusta, tuskasta jne.

Lapsen itku ja terroristin “jäämiehen” kylmä katse ovat yhtä ymmärrettäviä kuin formulakuskin haukottelu ennen starttia pulssin hakatessa molemmilla adrenaliinin tunkeutuessa vereen. Jos pieni vauva olisi mahdollista koulia näkymättömään maailmaan, vanhempien yöuni ei häiriintyisi. Moni oppii taidon olla näkymätön jo varhain lapsuudessaan. Siitä on tullut elinehto säilyä hengissä. Jos kulttuuri jakaa luita lähimmälle haukkuvalle koiralle, se on myöhemmin varmasti vaikeuksissa.

Turhaa puhetta välteltävä

Reetta Meriläisen mukaan demokratian nimissä samaan huoneeseen kuuluisi niin lapsia kuin aikuisiakin, ikääntyneitä ja vastasyntyneitä. Nuorten selviytymisestä on viime vuosina vain puhuttu ja puhuttu, symbolikieli on ollut käytössä, se on kulunut puhki. Samoin ikääntyvien ja hyvinvointipalvelujemme riittävyydestä, kuntarajoista on puhuttu liikaa tyhjää puhetta. Perheiden pahoinvointi ja työpaikkakiusaajat ovat olleet jo riittävän kauan symbolikielen käytössä. On tekojen aika.

Meriläinen ehdottaa kuinka ikonit, indeksit ja symbolit sekä niiden käyttäjät, seminaarien ja mietintöjen vaihtoehdoksi, suljetaan samaan koppiin Big Brother mallin mukaan mutta ilman kameroita. Siis lastensuojelun, terveydenhuollon, koulun ruohonjuuritason viisaimmat toimijat suljettakoon viikoksi pariksi samaan tilaan, josta ulospääsyn edellytyksenä on konkreettisia malleja, joilla tarvittaessa palkataan vaikkapa julkisen hallinnon virkoja ja jätetään Guggenheim odottamaan toista tulemistaan. Oikeammin hänhän hukkuikin jo kerran Titanicin mukana ja kummittelee ikonina väärässä, pian jäättömässä ympäristössä.