Perjantai 13. päivä - Ironian päivä

Ironia, satiiri ja sarkasmi ovat tuttuja käsitteitä. Tutkimusten mukaan me kaikki pidämme itseämme huumorintajuisina, ainakin muita paremmin ironiaa, satiiria ja sarkasmia ymmärtävinä, vaikka oikeasti meillä ei olisi huumorintajua lainkaan. Jos ironia kohdistuu vielä väärään asiaan, kopsahtaa omaan nilkkaan, ymmärrys pimenee kokonaan. Joitakin asioita ei saisi käsitellä satiirin tai sarkasmin keinoin lainkaan. Ne ovat vaikeita lajeja ja aina joku ymmärtää kirjoittajaa tai puhujaa väärin.

Charles Chaplin käsitteli natsi-Saksaa ja Hitleriä komiikan keinoin. Liki psykoottisia ilmiöitä ja mielipuolista ihmistä on mahdollista pyrkiä kesyttämään huumorilla. Chaplin oli mestari yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaajana ja sai aikalaisensa nauramaan itselleen, modernin yhteiskunnan menolle ja hirmuvaltiaille, teatraaliselle elämälle ja keskistysleireihin vieneille poliittisille liikkeille, totalitarismille.

Vankileirin sarkastinen kokemus

Sofi Oksanen kustansi itse kirjailijana Aleksander Soltzenitsynin Gulagin, Vankileirien saariston ja sohaisi vanhaa itsesensuuriamme. Vuonna 1974 Vankileirin saaristo jätettiin kustantamatta. Näin siitäkin huolimatta, että professori Jukka Kemppinen ja kääntäjä Martti Anhava vertaavat kirjaa Dostojevskin ja James Joycen tuotannon kärkeen Helsingin Sanomissa (HS 13.4). He pitävät kirjaa yhtenä 1900-luvun parhaista teoksista.

Epäilemättä se sitä onkin. Oleellista on, ettei tuota samaa voinut sanoa vielä vuonna 1974. Itsesensuuriin liittyy tieteessä ja kirjallisuudessa purevaa ivaa, mutta myös ymmärrystä. Se kertoo miksi merionnettomuuksissa vahvimmat pelastuvat ja Titanic oli poikkeus. Lapsille ja naisille käy pääsääntöisesti hengen hädässä huonosti. Tutkimusten mukaan parhaiten menestyvät kampailussa miehistön jäsenet, jotka tuntevat laivansa. Titanicin tarina olisi ehkä unohdettu, jos sen lopussa olisi käyty käsirysyä ja sen olisi voittanut laivan miehistö. Tämä tarina olisi kuitenkin ollut se tavallisin.

Kirjassa Solzenitsyn syyttää, ivaa, rienaa, sähisee ja päästää räkäisen naurun, lainaten Venäjän kirjallisuuden professorin Pekka Pesosen kirjoitusta. Solzenitsyn koki itse keskitysleirin kohtalon, kirjoitti salaa ja kätki öiset kirjoituksensa koko ajan ilmitulemisen pelossa.

Käsite keskitysleiristä syntyi Venäjällä, ei toki Saksassa. Niissä tuhoutui arviolta 10-20 miljoonaa ihmistä, mukana myös suomalaisia. He hakivat kommunisteina idästä unelmavaltiotaan. Siinä on mukana annos ironiaa.

Vankileirin kohtalo on aina ajankohtainen. Yksi totuuden sana on painavampi kuin koko maailma. Tätä katkeraa ironiaa käytti kirjailija itse valmistellessaan Nobel-puhettaan, jota ei koskaan kuitenkaan voinut pitää. Ironia oli mukana koko ajan kirjailijan elämässä.

Ironia antaa mahdollisuuden myös armottomalle tarkastelulle, kun taustalla ovat ankarat kokemukset, satojen äänten polyfonia. Joskus lopputulos on repivä, tuskainen ja kammottava - kirjailija on löytänyt oikean tavan tavoittaa lukijansa. Venäjän vankileirit olivat fasistisiakin pahempia ja niiden kohdalla itsesensuuri voi tuhota koko kansakunnan muistin, kirjoittaa Sofi Oksanen, ironian kohteena olemisen kokenut kirjailija itsekin. Itseironia on jalostettu muoto ihmisenä olemisen taidosta.

Mikä vanhoissa leireissä kiehtoo kirjailijaa?

Miksi sitten menneen ajan hirmutöitä, ihmisten tuhoamista ja kokonaisten kansojen murhia tulisi käsitellä? Oksasen mukaan oikeutettu suru jo sinänsä voi luoda sillan parempaan huomiseen, sovitukseen ja anteeksiantoon. Usein niihin kykenevät vasta seuraavat sukupolvet. Geneettinen silta on kuitenkin olemassa.

Virossa neuvostoajan psykohistoriaa on käsitelty jo paljon ja Sofi Oksanen on sieltä voimansa ammentava kirjailija, toimittaja, kustantaja. Hän on kuin yhteiskunnan kolkuttava omatunto Virosta. Sellainen omatunto on arvokas olemassa.

Martti Anhava toteaa, kuinka leirien uhreihin suhtaudutaan edelleen tuomitsevasti, ikään kuin he olisivat syyllisiä kohtaloonsa. Siinä on hieman samaa kuin käsiteltäessä kiusaamista ja yhteisön sisäistä sadismia, jossa kiusatusta tehdään lopulta syyllinen omaan kohtaloonsa. Tällöin mukana on usein messiaanista tapaa lähestyä pääsiäisen aikaisia tapahtumiemme. Ristiinnaulittua pilkataan.

Suomalainen koulu- ja työpaikkakiusaaminen on sukua tälle samalle ilmiölle, jossa jokaista on epäiltävä, kehenkään ei saa luottaa, pelko joutua itse kiusatuksi ja eristetyksi leimaa kaikkien elämää. Näin tuo leirielämän todellisuus elää edelleen, on mukana arjen kokemuksissamme ja tajuamme sen psykososiaalisen sisällön oman pelkomme kautta. Sen purkaminen on tärkeää. Katumus ilman syyllisyyden kokemusta on turhaa. Parannus ja parempi elämä ilman katumusta turhaa sekin. Ironia ja huumori keventää näitä taakkoja, on askel kohti nöyryyttä.

Sofi Oksasen mukaan monille ihmisille vääryyksien paljastaminen on niin paljon haittaa ja vahinkoa aiheuttavaa, menneen elämän syntien paljastamista, ettei tätä totuutta uskalleta lähestyä, ja niin myös Vankileirin julkaisu Suomessa oli mahdotonta vielä 1970-luvulla ja vaikeaa se on vielä tänäänkin. Oksasen tapa elää on ankaran vanhatestamentillinen.

Menneisyyden käsittely ei ole koskaan yksinkertaista yksilönä, yhteisönä eikä kansakuntana. Piinaava totuus painaa. Ironia ja satiiri helpottavat sen käsittelyä. Sarkasmi on suomalaisille vaikeampi tapa lukea ja kirjoittaa kuin virolaisille.

Turkkilaisen leirin satiiria

Yli 25 000 syyrialaista on paennut kotimaastaan Turkin puolelle ja palaa vasta kun al-Assad lähtee. On syntymässä jälleen kerran syvä trauma, jonka käsittely ironisesti on jo alkanut. Al-Assad näyttää ihan kirahvilta, huudahtaa Syyriasta paennut Muhammed Jindi Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 13.4). Turkissa leireillä opetetaan liian vähän koraania ja liikaa turkkia, lapsia palkitaan, hän virnistelee.

Leirillä pelataan ja seurataan jalkapalloa. Pakolainen on Barcelonan kannattaja. Leirillä enemmistö kannattaa kuitenkin Real Madridia. Sellainen kiusaa pakolaisen mieltä mutta sisältää samalla ironian siemenen. Suomalaiselle se ei avaudu, espanjalaiselle kyllä.

Sisäisen sankarin tarina

Ironiassa, ihmisen elämässä, suuret ja pienet asiat limittyvät toisiinsa. Parhaiten keskitysleireillä selvisivät hengissä syvästi uskonnolliset ihmiset. Koraani on siinä vahvempi väline kuin oman aikamme viihde ja gladiaattorit. Mediayhteiskunnassa myös toimittajien on pohdittava, mihin ironiansa kohdistavat globaalin maailman äänitorvena.

Satiiri ja sarkasmi saattavat viedä jonkun leirieläjän elämänuskon ja tukea diktaattorin joukkojen menetystä, huomaamatta. Jo ei tunne aihettaan on parempi vaieta.

Sudanissa rajat ovat erilaisia kokemuksia kuin kotoiset kuntarajamme. Etelä-Sudan, maailman nuorin valtio, jatkaa taisteluaan kiistellystä rajastaan öljyä pursuavalla rajallaan. Pommitukset rajaseudun siviilejä vastaan ovat jatkuneet jo kauan. Kun sotaa on jatkunut kohta 60 vuotta rajan piirtäminen alkaa olla vaikeaa. Pohjoinen on arabimuslimien asuttamaa, etelä pikemminkin kristittyjen. Vuosikymmenten saatossa sodan syyt ovat muuttuneet.

Öljytty sarkasmi

Ydin on kuitenkin nyt öljy ja sen omistus. Lähes 80 % öljystä on jäänyt itsenäistyneen etelän puolelle. Heimokonfliktit, korruptio ja ikuiset rajakahakat ovat Afrikan tauteja ja niistä kirjoitetaan joskus Sofi Okasen kaltaisen, nyt vielä kehdossa makaavan lapsen toimesta tai leireiltä selviytyneen nuoren pojan kokemuksena.

Sen myöhempi kirjaaminen, käsikirjoitukseksi saattaminen, on nigerialaiselle elokuvantekijälle tulevaisuudessa syyttävä, ivaava, rienaava ja se päästää räkäisen naurun vuoden 2012 piinaavasta totuudesta, nyt piilossa pysyvästä ja näkymättömästä omasta ajastamme.

Kostamus lihotti ja laiskisti Suomen rakennusalan, kirjoittaa toimittaja Jorma Aaltonen. Hän muistaa ajan, jolloin Kekkonen vei suoalaiset mukaan idänkauppaan. Sieltä saatiin miljardeja, jotka myöhemmin tuhlattiin.

Saman kirjoituksen voisi toki tehdä Nokian piinaviikosta. Niillä on sama yhtymäkohta, saman kansan kertoma tarina, jossa mukana oli lopulta myös ylimielisyyttä lihomisen ja laiskistumisen rinnalla.

Ihmisen mukana kulkevat aina myös kuolemansynnit. Niistä kirjoitettu ironia, satiiri ja sarkasmi eivät vanhene aiheina koskaan.

Hihamerkkien ironiaa Suomessa

Toimittaja Johanna Vesikallio (STT 13.4) utelee James Hirvisaaren eduskunta-avustajalta Helena Eroselta, voiko ironiaa kirjoittaa hihamerkeistä. Sotahistoriaan harrastava Eronen kertoo kirjoittavansa aina mustaa huumoria ja ironiaa, jossa mukana on myös natsi-Saksaan viittaavaa aineistoa. Kuinkas muuten kun Suomessa ollaan ja juttu on lyötävä “läskiksi“, Erosta lainaten.

Jos hän joutuu valitsemaan potkujen ja vapaan kirjoittamisen välillä, hän valitsee jälkimmäisen. Moni toimittaja joutuu nykyisin valitsemaan vapaan sanan ja hengen lähdön välillä.

Sarkasmin rajoilla

Se miten leikkiä lasketaan, on myös poliittinen valinta, ja ikääntyvä kansakunta, sen konservatiiviset vanhukset, eivät ehkä ymmärrä satiiria, ironiaa ja sarkasmia samalla tavalla kuin ymmärsivät vielä 1970-luvulla, saati 1960-luvun radikaaleina vuosinaan koetellessaan vanhempiensa rajoja. Nyt näitä rajoja suojellaan, ei rikota. Se on sarkastinen ilmiö.

Blogien nuoret kirjoittajat ja sosiaalisen median taiturit ovat samalla uhka vanhalle toimittajajoukolle ja heidän tavalleen kokea uutta mediavaltaa sekä kertoa, missä kulkee hyvän ja huonon huumorin rajat poliittisen pelin suomalaisena tulkintana. Sosiaalinen media koettelee vanhan toimittajan huumorin rajoja ja pilkan kohteeksi joutuminen on ankara kokemus itse sitä ikänsä harjoittaneena kolumnistina.

Se on kaukana Kiinan, Intian ja Sudanin saati Etelä-Amerikan kasvavien talouksien tavasta ymmärtää muuttuvaa monikulttuurista nettiä ja sen kulttuurisia tuotteita. Se voi olla myös eräs syy siihen, miksi juuri nyt Nokialla on Android siellä, Microsoft täällä - suo siellä vetelä täällä. Suomalaista johtoa olisi tullut vaihtaa aikaisemmin.