Mutta missä viipyy Zei Zei?

Maailman nopeimman kansan ainut formulalähettiläämme kainuulainen Heikki Kovalainen syöksyy lotuksellaan Valencian radalla ohjuksen tapaan kohti luotisuoraa etenevää ajouraansa. Jostakin syystä hänen autonsa perään törmää Red Bull -tallin kuljettaja Webber ja syntyy vaikutelma siivistä, jotka Red Bull antaa sponsorina Webberin selkään.

Hieman samaan tapaan Jyrki Järvilehto kolaroi aikanaan saaden niskavamman, joka teki hänestä sen jälkeen ylivarovaisen. Missä on Zei Zei, kyseli kisoja vielä tuolloin selostanut toimittajalegenda aina aika ajoin odottaen turhaan maailman nopeimman kansakunnan silloista formulatähteä ruutulipulle.

Kesäajan uutisia

Yhdysvallat kertoo kuinka Venäjän vakoojaverkosto on miehittänyt maan alkaen Virginian osavaltion Arlingtonista ja jatkuen New Jerseyn kautta Valkoisen talon nurmikentille ja koodiviesteihin. Venäjän valtion tiedustelupalvelun SVR:n vakoojien paljastuminen suurena järjestäytyneenä joukkoliikkeenä ympäri laajaa maata on ollut vuosikymmeniä kestäneen CIA:n ja FBI:n väsymättömän seurannan tuomaa satoa.

Siinä on samaa määrätietosuutta kuin senaattori Joseph McCartheyn aikaisessa toiminnassa, jolloin kommunisteja etsittiin jopa Ufo-tarinoista ja salaliittoteoriat elivät omaa kylmän sodan aikaista elämäänsä FBI:n Edgar Hooverin ja Hollywoodin mustien listojen maailmassa. Mutta missä viipyy Zei Zei kysyisi suomalainen toimittajalegenda, ja alkaisi olla huolissaan Nokian osakkeistaan. Kun levottomia uutisia levitellään, tärkeät halutaan haudata.

Maailman fiksuin nuorisoko?

Suomalaisnuorten tiedot todettiin vuosi sitten maailman huipulle yltäviksi luonnontieteissä, matematiikan ja fysiikan osaamisessa. Nyt vastaavat tiedot todettiin yhtä vahvoiksi myös ihmis- ja yhteiskuntatieteitten osaamisessa. Tiedot niin luonnontieteissä kuin yhteiskuntatieteissä ovat maailman huippuluokkaa, mutta jostakin syystä nuorten osallistuminen, kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin ja niiden hoitamiseen on vähäistä, liki kehnointa maailmalla.

Pisa -tutkimukset ovat osoittaneet kuinka lapsemme pysyvät lapsina, tietopainotteisessa opiskelussa, kun taas monen muun kansakunnan kohdalla aikuisuus alkaa varhain. Yhteiskunta on kova paikka ja siinä selviytyminen ja menestyminen edellyttävät varhaista kiinnostumista yhteiskunnan toimivuudesta ja siihen vaikuttamisesta jo lapsena.

Metropolialueilla ja etenkin niiden slummeissa, slummien laidoilla syntyvät, eivät saa hääppöistä koulusivistystä. Sen sijaan taidot selviytyä yhteiskunnassa haetaan kadulla ja kiinnostus yhteiskunnan toimintaan syntyy välttämättömänä osana törmäyksessä yhteiskunnan eri instituutioihin. Poliisi, oikeuslaitos, koulutusjärjestelmä, uskonnolliset yhteisöt, media ja puolueet, markkinavoimat tulevat tutuiksi kantapään kautta ja jalkapalloa potkien kohti sosiaalista nousua.

Hyvien ihmisten majatalo

Suomalaisille lapsille vastaava tieto on teoriapainotteista, vierasta maailmaa ja niiden instituutioihin on helppo luottaa tuntematta niitä lopulta lainkaan. Ne näyttäytyvät etäisiltä, turvallisilta ja samaan aikaan ulkopäin ohjatuilta hyvinvointiyhteiskunnan palveluina.

Ne tarkoittavat meidän hyvää ja niitä ohjaavat ja johtavat hyvät ihmiset. Jos jotain konflikteja syntyy, ne ovat medioissa näkyviä ja koskevat ministereiden yksityiselämän koukeroita, päätöstä kahdesta ydinvoimalasta tai homoparien oikeudesta adoptoida itselleen lapsia. Sellainen on etäällä lapsen arjesta eikä kosketa edes kovin monen aikuisen arkielämän tarpeita. Mediahuume vieraannuttaa ja vie yhä etäämmäs yhteiskunnan valtarakenteista.

Valta sokaisee, täydellinen täydellisesti. Vallassa oleva, ja siitä epäilemättä itsekkäällä tavalla hyötyneet suuret ikäluokat, eivät toki asemistaan hevin luovu. Instituutioilla on taipumusta täyttää tehtävänsä ja virkansa, vastuuhenkilöt, opastamalla sinne omat kasvattinsa, omat lapsensa. Tästä kielivät myös uusimmat tutkimukset, jotka viittaavat juuri sosiaalisten luokkien paluuseen ja siellä tapahtuvaan hitaaseen kiertoon. Juuri tällä kohtaa toimittajalegenda, yhteiskuntaa tarkoin seuraava vahtikoira kysyisi, mutta missä viipyy Zei Zei? Vai oliko kaikki unta vain?

Oliko tää kaikki unta vain?

Eduskunta käy läpi energiaomavaraisuuttamme koskevaa vaikeaa yhtälöä, jossa mukana on sekä ympäristökysymyksiä että suuria tunteita. Luonnonsuojelijat tuovat eduskuntatalon portaille kivipaaden, johon ydinvoimaa kannattavien nimet tultaisiin hakkaamaan tuleville sukupolville tiedoksi vuosituhansien taakse.

Samaan aikaan tiedämme jo kuinka uusien biojalostamoiden kohdalla puunhankinta on avoin kysymys. Uuden polttoaineen valmistaminen puusta on teknisesti vaikeaa ja hinta ylittää öljystä valmistetun dieselin.

Suuret alan yrittäjät, Stora Enso ja Neste Oil, tulevat jatkossa hakemaan valtiolta suuria investointitukia. Turpeen ja pellon kohdalla ongelmat ovat vielä suurempia, suo siellä vetelä täällä. Mutta missä viipyy Zei Zei, kysyy toimittajalegenda lähestyen J. Karjalaisen sanoittamaa legendaa Marjaniemessä.

Hiiriä ja ihmisiä

Meksikonlahden öljyturmasta on kulunut kaksi kuukautta ja alueella alkavat kohta trooppiset hirmumyrskyt. Kirjailija John Steinbeckilla oli tapana kuvata niitä ja parhaat ovat ajoilta, jolloin hän teki matkoja läpi mantereen selvittäen itselleen sen tilaa ja muutoksia menneiden vuosikymmenten saatossa ruohonjuuritasolla taivaltaen.

Usein nämä kuvaukset olivat masentavia, ja ainut nyt lohduttava on lopulta taistelu myrskyn kourissa, jossa ei ollut mukana tuolloin öljyä. Öljy laineilla ei hidasta tornadon etenemistä ja BP:n pörssiarvosta onkin sulanut parin kuukauden aikana noin 100 miljardia dollaria. Se merkitsee noin kolmen Nokian markkina-arvon katoamista olkoonkin, ettei sekään ole enää takavuosien mittainen. Kun Nokian osakkeen arvosta katoaa vielä viisi euroa, jäljellä ovat enää sentit. Ehkä Nokiaa onkin mitattu väärällä valuutalla tai mittayksiköllä?

Kun Meksikonlahden luonnontuhoista aletaan oikeasti puhua, ne ovat moninkertaiset koskaan kokemiimme ja kasvavat nyt joka päivä. Ne ulottuvat maailman rikkaimmalta ekologiselta vyöhykkeeltä aina Missisipin suistolle saakka ja Golfvirran mukana kohti meille tuttuja maisemia Norjan rannikolla. Enää ei ole kyse oikeusjutuista, viestimien hylkimästä yhtiöstä ja eläkeyhtiöiden sijoituksista Norjassa, Kuwaitissa, Kiinassa ja Singaporessa. Tuhannet kuolleet linnut, sadat uhatut lajit ja globaalit merivirrat ovat aiheita, joita media selvästi nyt välttelee, ja uutisointi viedään näiltä rannoilta mieluummin jalkapalopeliin. Missä viipyy Zei Zei se kysyy, ja odottaa ihmettä, jota ei nyt tule. Norja saa kohta öljynsä Meksikonlahdelta.

G 20 talouspolitiikan laboratorio

Kun maailman talousjätit kokoontuivat ne päätyivät ratkaisuun, jossa valtioiden on nyt säästettävä ja pysäytettävä velkaantumisensa sekä samaan aikaan jatkettava elvyttävää politiikkaansa torjuakseen uuden taantuman. Taantuma taustalla on nyt Euroopan hidas elpyminen ja ajatusmalli, jossa kaikkien säästäminen samaan aikaan ei ole loppuun saakka pohdittua. Jonkun on myös kulutettava.

G 20 valitsi kompromissin, jossa samaan aikaan sekä puolustetaan että hyökätään, paitsioansaa varotaan ja tuomareille ei anneta oikeutta videotarkastuksiin. Yhdysvallat etenee omaan tahtiinsa ja Eurooppa omaansa, edellinen pehmeämmin keinoin.

Se mitä Japanissa ja Kiinassa tapahtuu on heidän asiansa. Mihin yhteinen säästöohjelma johtaa, on historiasta tuntematon ilmiö, ja kasvun sysääjä on sekin meille talousopeista vieras kokeilu.

Missä Zei Zei nyt viipyy on saksalaiselle IFO- taloustutkimuslaitokselle yllätys olettaen, että nobelisti Paul Krugman on asiasta jotenkin perillä. Molempia on nyt syytä epäillä. Perustelut kun ovat kovin hataria ja kokemus ei puolla oikein tasapeliäkään. Joku on nyt väärässä.

Kuka Forlan, kuka Valdez?

Kuka Diego Forlan tai Nelson Valdez kyselevät jalkapalloa vain harvakseltaan seuraavat ja kahdeksaan viimeiseen MM-peliin valmistautuvat futaajat. Kun takana on jo runsas kaksi viikkoa jalkapalloa ja 56 peliä, tällaisia nimiä ei odottanut mukaan tuleviksi uusiksi legendoiksi. Edellinen on Uruguayn joukkueen näkyvimpiä tähtipelaajia ja jälkimmäinen taas Paraguayn joukkueesta.

Jos mukaan nostetaan Ghanan tähtiä, joukko alkaa olla aivan omituinen jopa toimittajalegendan lausuttavaksi. Onneksi mukana ovat tutut Kaka ja Messi, suomalaisittain lausuttuna ja hymynkare suupielissä.

Jos kaikki menee nappiin, neljän joukossa on vain Etelä-Amerikan joukkueita. Obaman tapaan nyt on syytä kuitenkin luottaa Saksaan ja uskoa sen elvytystoimien olevan sittenkin riittäviä orastavan kasvun takaamiseksi myös Yhdysvalloissa.

Pelkällä puolustuspelillä Argentiina ei nyt taivu. Koko ajan pahenevalle öljyvuodolle ja Afganistanin sodalle, keskenään riiteleville kenraaleille, Obamakaan ei voi mitään. Epätoivoinen vilkuilu takakaarteeseen ja odottaen Zei Zein saapumista alkaa olla lähestyvien vaalien ainut kortti, ja se taitaa nyt pettää. Venäläisiä vakoojia on mahdoton tuoda vaaliaseeksi ja Trumanin kaltainen öykköröinti kenraaleille on sekin liioittelua ja huomataan varmasti.

Verinen mies

J. Karjainen kysyi taannoin albumissaan "Marjaniemessä" "Muistaako kukaan, muistaako kukaan silloin Marjaniemessä. Soutuveneen kaukana merellä näin, soutuvene tuli saaresta rantaa päin.

Vene tuli lähemmäs ja silloin näin, kanssa toisten mä rantaan katsomaan jäin.
Sitä näkyä en unohda milloinkaan, silloin Marjaniemessä.

Veneen perässä retkotti alaston mies, veneen perässä istui se verinen mies, ja se vene oli verta puolillaan, silloin Marjaniemessä.

Rannalle vene kiskottiin, ja ne kietoi sen miehen pyyhkeisiin, ja ne pyyhkeet oli hetkessä punaiset, silloin Marjaniemessä.

Siitä saaresta kuultiin kun puhuttiin, siinä saaressa juotiin ja tapeltiin, muistaako kukaan sitä veristä miestä, silloin Marjaniemessä.

Muistaako kukaan, muistaako kukaan, vai oliko tää kaikki unta vain, silloin Marjaniemessä".

Jolmavikin legenda

Tammisaaren Jolmavikin siltaan törmäsi 18.6 perjantaina vene. Veneessä oli kaksi mieshenkilöä, veneen vauhti oli arviolta moninkertainen aluerajoituksesta ja suomalaisittain alkoholilla oli osuutta onnettomuuteen medioitten kertomana. Alueella liikkui mieshenkilö, jonka kertomus on kuin J. Karjalaisen sanoituksesta, verinen ja hakien apua. Vedestä löytyi kuollut mies. Mutta missä on Zei Zei kysyy aluksi toimittajalegenda ja vaikenee myöhemmin.

Se mistä ei voi puhua siitä on vaiettava. Suomalaisille tällaisia ovat alkoholistit, alkoholin aiheuttamat onnettomuudet, median kautta meille läheisiksi tehdyt henkilöt, joihin emme liitä mattinykäsmäistä käyttäytymistä. Usein toimittajalegendan omaa kertomusta, hyvin omintakeista ja omanäköistä.

Kun kainuulainen, miellyttävästi käyttäytyvä maailman nopeimman kansakunnan edustaja ohitetaan autolla ajaen ja lentäen yli Red Bullin voimalla, edes pyrkimättä väistämään hidasta ajokkia edessään, se on meille julkinen häpeä. Se nyt oli vaan niin hidas ja toinen niin nopea.

Mieluummin kaunis satu kuin ruma totuus

Meitä ei kansakuntana kiusaa niinkään kertomus ja tarina, hyvin kirjoitettu ja kerrottu, valheellisenakaan. Sen sijaan epämiellyttävä, huono totuus on raskas kannettava, kenelle tahansa ja erityisesti kansakuntana ja koskien sen idoleja, harkintakykyisinä pidettyjä täysipäisiä ihmisiä, keski-ikäisiä ja juhannusyönä hukkuneita.

Ranskalaisille tällainen häpeä oli jo pelkkä Zidanen itsehillintä ja sen menettäminen jalkapallon MM-kisoissa Italiassa, ja nyt koko läntiselle Euroopalle tippuminen kesken kisojen alkaen Ranskasta, Italiasta, Englannista ja edeten kohti surullista loppua.

Se sai jopa Argentiinan valmentajan, pienen kääpiömäisen Diego Maradonan lohduttamaan eurooppalaisia, suuria heidän lastensa kouluttajia. Hän pyysi kuitenkin, ettei heitä otettaisi kouluihimme vielä alle 15 -vuotiaina lapsina.

Maradona jätti mainitsematta, kuinka heistä liki neljännesmiljoona on ihmiskaupan uhreja ja prostituoituja katulapsia. Uskon että Diegon viesti kuitenkin ymmärrettiin. Kadun lapsena, liki kääpiönä, hänen matkansa kohti maailman huippua on ollut täynnä huumeiden, päihteiden ja väkivallan elämää, ei sellaista suojattua kasvatusta, johon omat lapsemme yhteiskunnallisen osallistumisensa ja jalkapallon valmentautumisen liittävät. Se ei ole heille "elämä itse", onneksi.

Ylimielisyyden hybridi

Juhannus tuo mukanaan karnevaaliajan suomalaisen pimeän puolen. Johannes Kastajan päivä, pakanallinen juhla muutettuna kristilliseksi ja keskikesän mittumaari on muuttunut monessa kodissa syvän surun juhlaksi. Tämä juhannus jää tilastoihin toistaiseksi pimeimpänä sitten vuosituhannen vaihteen alun juhlintamme. Edes ukkoskuurot ja rankkasateet eivät hillinneet suomalaiskansallista itsetuhoista menoa.

Jalkapallolle hengenpelastusmitali

Ehkä eniten suomalaisia henkiä pelasti Etelä-Afrikassa pelattava jalkapallon MM-kisojen jatkuminen yli mittumaarin. Kun kisat ovat ylittäneet nyt puolivälinsä kesämme tapaan nekin, joitakin havaintoja on mahdollista tehdä nyt jo vuosikymmenten kokemuksella ja joutumatta Suomessa jalkapallojumalten viemäksi nationalismin hengessä. Suomessa jalkapallo ei ole “elämä itse” tai “elämää suurempi tapahtuma” toimittajien tapaan medioissa runoillen. Paitsi niinä harvoina hetkinä, jolloin se pelastaa juopuneen hengen juhannuksena sammuneena television ääreen, ei muutaman metrin päässä mökin laiturista naarattavana ruumiina.

Vanhojen miesten vallan väline

Ensinnäkin peli on edelleen vanhakantaista, konservatiivista ja FIFA ei salli teknisten laitteiden käyttöä tuomareittensa palvelussa pohdittaessa menikö peliväline maaliin ja oliko maali laillisesti tehty vaiko paitsiosta potkaistu vilppi. Kun sellaista on seurannut vuosikymmenestä toiseen englantilaisen Geoff Hurstin tekemä vilppimaali vuonna 1966 Saksaa vastaan loppuottelussa tuli näin kuitatuksi hylkäämällä briteiltä vastaavan kaltainen maali samaista Saksaa vastaan muutama vuosikymmen myöhässä juhannuspyhänä 2010 Etelä-Afrikassa.

Nyt ilmiö on kuitenkin sikäli omituinen, että vuonna 2010 tämän näennäisen vääryyden voi samaan aikaan todistaa tuhannet miljoonat pelin seuraajat kotonaan ja vain tuomari ja häntä avustavat linjamiehet eivät näe mitä pelissä tapahtuu. Kun maailma on muuttunut teknisesti reaaliaikaiseksi ja ihmiset turuilla ja toreilla näkevät mitä pelissä tapahtuu, olisi suotavaa, että myös tuomari paikan päällä olisi informoitu pelin todellisesta kulusta ja tapahtumista. Tai katsojille kerrottaisiin kuinka kyseessä on lajin traditioon kuuluva hyvitys takavuosilta, jolloin silloinkin vuonna 1966 Lontoossa mukana olivat latinotuomarit ja britit olivat pudottaneet ennen loppuottelua niin Brasilian kuin Portugalinkin. Jalkapallo kun on siellä elämää suurempi asia ja tuomarit pitkämuistisia miehiä, kosto tarjoillaan ruokalajina oikein ja kylmänä.

Ylimielinen muuli

Ilmiötä kutsutaan hybridiksi, ylimielisyydeksi, jolla lajin tulevaisuus viedään vaakalaudalle. Kun FIFA haluaa pitää näin pelin ja sen lopputulokseen vaikuttamisen viimeiseen saakka itsellään, ei pelaajilla ja tuomareilla, syntyy kuva ylimielisestä organisaatiosta, joka aliarvioi peliä harrastavien ja seuraavien massojen kyvyn huomata tämä epämiellyttävä ilmiö juuri ylimielisyytenä, hybridinä, hevosen ja aasin risteymänä, muulina. Pienen ihmisen kohdalla ylimielisyys kostautuu aina tavalla tai toisella ylpeyden tapaan, sillä on ikävä loppu, ja se vie elämää väärään suuntaan myös jalkapallossa, joka on elämää suurempi asia tai elämä itse.

Horjuvat egot

Ylimielisyyden rinnalle on kehittynyt suurten egojen tapa kaatuilla tavalla, joka pilaa urheilullisen osan seuraamista ja tuo mukaan lajille kokonaan uuden osaamisen alueen muistuttaen amerikkalaista ammattipainijaa.

Omituiset kaatuilut, tuskaiset vääntelehtimiset nurmella, hakien nurmella nukkuen pisteitä, ovat suositun pelin kaiken aikaa kasvavin taitolaji, jossa niissäkin videotuomari voisi jakaa punaista korttia ahkerammin kehnoimmille näyttelijöille.

Sen sijaan yli sata kilometriä tunnissa aivojen etulohkoon törmäävä nahkakuula ei näyttäisi aiheuttavan näille taiteilijoille minkäänlaista silmin havaittavaa pään vaivaa pysyä normaalille ihmiselle hengenvaarallisen törmäyksen jälkeen tasapainossa ja taiteilla hengissä vuodesta toiseen tässä nerojen lajina pidetyssä urheilussa.

Mustia ja värillisiä sankareita

Kolmas piirre ovat läntisen Euroopan mahtimaiden kompuroinnit ja niinpä kuudentoista joukkoon ei mahtunut näistä kuin nyt jo karsiutunut Englanti, Saksa sekä Hollanti. Vastaavasti latinomaita kuudentoista joukossa on joka toinen ja tuloaan odottavat myös Aasia ja Afrikan osaajat. Heimojen miehet ympäri valtaisaa mannerta ovat juoksukunnoltaan ylivoimaisia ja kestävät parituntisen pelin rasituksia ikääntyvää ja raihnaista eurooppalaista paremmin. Nälkiintyneitä, lommoposkisia miehiä tulvii niin ikään myös Aasiasta sekä Etelä- ja Väli-Amerikan slummeista pompotellen vaivattomasti palloa kulkiessaan. Geeneissä on ikivanha intiaanien nahkapallon pelaajan taito, jossa voittajan parhaat pelurit uhrattiin jumalille.

Näin kisat alkavat muistuttaa olympialaisia mittelöitä, joissa kahdeksan finalistin joukossa on yksi eurooppalainen valkoinen osallistuja, kiitos FIFA:n tavan varmistaa suurimman rahoittajansa läsnäolo, ja muut ovat sitten tummaihoisia tai värillisiä.

Videokameroiden ja uuden teknologian välttely, erikoistilanteiden järjestely sokean tuomarin avulla, on vähämaalisessa pelissä FIFA:n ainut keino pysyä tilanteen herrana. Tällaisia takavuosien ja vuosikymmenten tuotteita organisaationa ja menneen ajan muistoina myös Suomi on tulvillaan osana yhteiskunnan ylimielistä hybridiä, muulilla ratsastaen. Se mikä on mahdollista jumalille, ei ole mahdollista jumalia jäljitteleville ihmisille, häiriintyneelle narsismille, muulin kaltaiselle.

G-20 maat ja Napoleon

Kun lajista on tullut globaali ilmiö, sen edustajat ovat tilastojenkin mukaan valikoituvia ja Eurooppa alkaa kadota marginaaliin. Onneksi meillä ovat omat mestaruuskilpailumme, kuten kohta yleisurheilussa alkavat.

Sen sijaan maailmankaupassa ja -taloudessa emme voi sulkeutua omiin kisoihimme, ja se näkyi myös suurten talousmahtien taannoisessa kokoontumisessa. Siellä ylimielisyys ja sen hybridi olisi kohtalokasta, ja johtaisi lopullisesti maanosan katoamiseen maailmanpolitiikan huipulta sekä talouden pysyvään taantumaan.

Suomessa taas taloustieteilijät vetäytyivät joukolla pois VM:n vetämästä asiantuntijatehtävästään. Kun virkamies ei kuuntele lainkaan asiantuntijoita, on parempi että ylimielisyys kohdistuu muuhun kuin tieteeseen, nämä tieteilijät valittavat ja poistuvat VM:n näyttämöltä.

Kun koripallon pelaajien joukossa on vain Diego Maradonan tai Napoleonin mittaisia miehiä tai naisia, sen kertomus on varmasti ohi siinä pitäjässä, oli näillä pelaajilla vaikka kuinka vahva muulin usko omiin kykyihinsä sekä halu käyttää valtaansa ohi asiantuntijoiden.

Moni poliitikko, puolue, yritys, organisaatio, hetken menestyksestä osalliseksi päässyt idols-ihminen tai johtaja sairastuu ylimielisyyden hybridiin. Siitä alkaa aina alamäki oli kyseessä Napoleon, Hitler, Stalin, Galileo, suomalainen urheilija, taiteilija, kirjailija, kuka tahansa liian pitkän uintimatkan päihteen antaman hybridin tuloksena valinnut juhannusjuhlija.

Tiedeusko koetuksella

Uusimman tiedebarometrin mukaan noin 60 % eurooppalaisista uskoo olevansa hyvin tai melko hyvin perillä tieteen ja teknologian saavutuksista. Suomalaiset lukeutuvat tähän keksiarvoon. Tiede- ja tutkimuskomissaari Maire Geoghegan-Quinn on erityisen ilahtunut tuloksesta, jonka mukaan noin 80 % eurooppalaisista on kiinnostunut tieteen ja teknologian saavutuksista, kun vastaava prosenttiluku vaikkapa urheilun tai politiikan kohdalla on huomattavasti alhaisempi. Jo kauan on tiedetty kuinka suomalaiset ovat kiinnostuneita medioittensa tiede- ja ympäristösivuista ja toki myös teknologiasta, ainakin Nokian osakkeistaan.

Jostakin syystä se ei kuitenkaan vielä näy medioitten sisällössä, WSOY takkuaa ykköspomonsa hollantilaisen Jackues Eijkensin ja Anna Baijarsin kanssa tietämättä mitä tehdä, ja erottaa kaiken varalta ykköstykkinsä Sofi Oksasen. Tämä taas edustaa, ironista kyllä, juuri sitä linjaa, jota yhtiön johto on ajamassa, kertoo Eijkens itse Helsingin Sanomien pitkässä haastattelussa (HS 22.6).

Hollantilaista jalkapalloako?

Kiinnostavan persoonan, joka Sofi Oksanen taatusti on, ympärille tulisi haastattelun mukaan rakentaa ammattimaista ja kaupallista kustannustoimintaa, jossa kirjan ohella mukana on myös myytävänä kirjailijan persoona, samaan tapaan kuin politiikassa on ollut jo kauan puheenjohtajan persoonan kohdalla ja tiede tulee perässä.

Vallankumous syö lapsensa myös hollantilaisessa johtamiskulttuurissa, jossa Ejkens kertoo jopa olevansa kirjallisuutta lukevana kaunokirjallisuutta välttelevä persoona. Hän lukee talousuutisia ja seuraa siellä printtimedian tilaa tulevaisuudessa, joka on jo tässä ja nyt, digiajan uutta kirjaa ja sen menestystarinaa, jolla menee jo lujaa, uutta kirjailijan brändia ja imagoa, jota on ymmärrettävä sosiaalisen median tuotteena ja sinne se taustoittaen takavuosien puolueiden imagon tapaan opiskellen.

Pelestäkö kirjapainojohtaja?

Voisikohan jalkapalloa vähän harrastava mies johtaa Ajaxia, Hollannin jalkapallojoukkuetta, Portugalin, Brasilian tai Argentiinan huippuja? Ei voisi eikä sellaiseen ole mentykään, se kun olisi valtava imagotappio Argentiinalle ilman Diego Armando Maradonaa, Jumalan kultaista kättä. Sellaista kättä ei pidä purra puhui mies mitä tahansa.

Ehkä WSOY:n kohdalla onkin kyse muusta kuin menestysjoukkueen kokoamisesta silloin kun Jackues Eijkens palkattiin tehtäväänsä, jossa nyt irtisanotaan seuraavana 20-30 ihmistä vuoden takaisten irtisanoutumisten jälkeen. Totuus on etsittävä jostain muualta kuin Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan haastattelusta (HS 22.6).

Relatiivinen totuus

Ehkä totuus on siis relatiivinen ja hollantilainen puhujana on lähellä uutta postmodernia konstruktivismia, jossa kognitiivinen relativismi ja relatiivinen moraali selittyy vaikka feminismillä? Siis vaikkapa Sofi Oksasen ja Anna Baijarsin sukupuolella, jossa urheilumies jättää lukemisen muille ja tukee 200 prosenttisesti toista näistä naisista, kuten hän lehdessä kertookin ja poistuu pelaamaan golfia. Sen hän osaa ja se riittää toistaiseksi.

Kriittinen suomalainen

Vaikka suomalaiset seuraavat tiedettä, he eivät usko sen mahdollisuuksiin ratkaista luonnonvarojen loppumisen ongelmaa. Suomalaiset eivät usko myöskään tieteen kykyyn itse korjata aiheuttamansa teknologiset ongelmat ja niiden aiheuttamat noidankehämäisesti kasvavat uudet ongelmat. Yli 70 % suomalaisista arvioi, että tiede ja teknologia vahingoittavat ihmisen moraalitajua ja peräti 63 % epäilee niiden jopa uhmaavan ihmisoikeuksiamme.

Suomalaiset ovat Euroopan kriittisimpiä tieteen tarkkailijoita ja vain 17 % uskoo luonnontieteiden kykenevän joskus antamaan täydellisen selityksen luonnon ja maailmankaikkeuden toiminnasta. Se on selvästi alhaisin Euroopassa. Samoin kuin suomalaisten kriittisyys taikauskoon. Suomalaisilla ei ole uusimman tieteen barometrin mukaan onnennumeroita lottoriviään täyttäessään. Tähän minä en kuitenkaan usko, niin moni käyttää lottokupongin täytössä koneen sijasta omia numeroitaan, niitä usein toistettuja syntymäaikojaan.

Hyväuskoinen hollantilainen

Suomalaiset uskovat muita eurooppalaisia enemmän tiedemiesten tutkivan vain kapeita oman alansa kysymyksiä, eivätkä kykene näkemään ongelmaansa laajemmassa yhteydessä. Ero vaikkapa unkarilaisiin on noin 30 prosenttia. Vastaavasti hollantilaiset uskovat liki yhtenä kansana kehityksen korjaavan jo aiheutetut vahingot, kun taas Suomessa tällaiseen uskoo vain joka neljäs vastaaja. Kehitys ei meillä enää kehity.

Ehkä tämä selittää hollantilaisen hyväuskoisuuden tulevaisuudesta ratkaisemassa myös Suomen kustannusalan ongelmat uutta tekniikkaa odoteltaessa. Mereen padottu ja rakennettu maa on uuden tekniikan varassa jäiden sulaessa ja meren pinnan kohotessa yli patovallien. Siinä sokea tiedeusko on petollinen väline, ellei samalla saada aikaan kansainvälisiä sopimuksia ilmastomuutoksen suunnan kääntämiseksi. Onneksi Jackues Eijkens ei ole johtamassa hollantilaisten maankäyttöä ja maataloutta.

Tsekin kansa taas uskoo kuinka tiedemiehet saavat jonain päivänä aikaan täydellisen selityksen maailmankaikkeudesta, kun taas skeptikot Suomessa ovat ylivoimainen enemmistö, yli 80 % kansasta. Sosialismin opit jättivät niin ikään jälkensä myös vaikkapa Bulgariassa, jossa puolet kansasta olettaa maapallon luonnonvarojen olevan ehtymättömät, kun taas Suomessa tähän uskoo enää joka kymmenes itseään pettävä kansalainen. Omituista että tällaisiakin ihmisiä vielä on Suomessa niinkin paljon.

Tieteen relativismi

Tieteen relativismilla (relativus, suhteellinen) tarkoitetaan suhteellisuusajattelua. Siinä oletetaan jokaisen asian olevan suhteellisen johonkin toiseen seikkaan nähden ja samalla tällaisesta riippuvainen. Niinpä ihmiset voivat vaikkapa ymmärtää ja arvioida omaa käyttäytymistään tai uskomuksiaan sidoksissa ainoastaan omaan historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa.

Usein puhutaan relativismin sijasta totuusrelativismista, esteettisestä relativismista, kulttuurirelativismista, moraalisesta relativismista ja lopulta tieto- ja totuusrelativismista. Paljon käytettyjä käsitteitä ovat myös objektivismi, subjektivismi ja perspektivismi tai kriittinen realismi, metodologinen instrumentalismi, skeptismi sekä fallibilismi.

Kun relativismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan totuus, todellisuus tai moraali ovat riippuvaisia yksilöistä, yhteisöistä, kulttuureista ja kielestä, fallibilismi on tieteenfilosofinen näkemys, jonka mukaan tietomme eivät ikinä voikaan olla varmoja, vaan aina alttiita virheille, mutta myös virheellisyyksien korjaamiselle.

Suomalainen maailmankuva muuttunut rajusti

Jostakin syystä suomalainen maailmankuva on muuttunut hyvin yleisellä tasolla relativistiseksi. Se ei koske vain rajoittuneesti vaikkapa moraalia, vaan kaikkea kokemaamme, myös tiedettä. Kun relativismi liittyy läheisesti käsitteitä subjektivismi, konstruktivismi ja sosiaalinen konstruktivismi, jossa relativismi todellisuuskäsityksenä liittyy myös läheisesti käsitteeseen postmodernismi. Tässä prosessissa näyttäisimme kulkevan muuta Eurooppaa edellä, joitakin Itä- ja Etelä-Euroopan valtioita jopa tavalla, ettemme voi ymmärtää toisiamme lainkaan.

Oikeammin meillä on mahdollisuus ymmärtää heitä, tietyn prosessin läpi kulkeneina, mutta heillä ei ole vähintäkään mahdollisuutta ymmärtää meitä. Olemme lähellä niitä antiikin ajan sofisteja, jotka opettivat kuinka asioiden totuudenmukaisuus tai eettisyys, omassa maailmankuvassamme myös esteettisyys ja objektiivinen universaali totuus ylipäätään mukaan lukien moraali, riippuu tilanteesta. Protagoraa lainaten “Kaikkien arjen asioiden tarpeen mitta on ihminen, sellaisena kun asiat ollessaan ovat, ja kun niitä ei ole, myös silloin”. Olemme vieneet pragmatismimme, individualistisen oppimme, jo yli järkevän tason yltiöpragmatismiksi, ja siinä on mukana ripaus inhorealismiakin ja kyynisyyttä.

Relativismi ymmärretty väärin

Poppelia (Avoin yhteiskunta ja sen viholliset 2000) lainaten tieteen tulokset ovat suhteellisia vain sikäli, että ne ovat tieteellisen kehityksen tietyn vaiheen tuloksia ja täten ne voidaan kumota tieteen edistyessä. Tämä ei merkitse kuitenkaan sitä, että totuus olisi suhteellinen, relatiivinen. Se merkitsee ainoastaan sitä, että useimmat tieteen tulokset ovat luonteeltaan hypoteeseja ts. välttämättömiä, joiden empiiriset perustelut eivät ole vuorenvarmoja ja joita voitaisiin tämän takia muuttaa milloin tahansa ja vain koska olemme muodikkaan kriittisiä.

Tiedesodan vanha kahtiajako

Tiedesodalla (Science War) tarkoitetaan kahden koulukunnan taistelua, jossa vastakkain ovat olleet vuosikymmenet luonnontieteiden asemasta ja argumenteista kiinni pitävät tiedekonservatiivit; yleensä fysiikan, matematiikan, kemian ja insinööritieteitten fundamentalistit, jotka pitivät yllä 1700-luvun valistusajan tiede- ja teknologiauskoa. Tuon uskon mukaan tiede tuottaa koko ajan uutta objektiivista tietoa luonnosta ja sen toimintamalleista. Niinpä vaikka työ on monelta osin kesken, tutkimuksessa saadaan koko ajan tuloksia, jotka ovat ikuisia totuuksia osoituksena ihmisen rationaalisen järjen voimasta ja kyvystä ratkoa todellisia ongelmia.

Kun tiedettä tekevät inhimilliset ihmiset ja tiede on läntisen kulttuurin sankaritarina, tiedekonservatiivien näkökulma on ymmärrettävä ja siinä noudetaan oman aikamme inhimillisiä ja sosiaalisia sääntöjä. Samalla tieteellä ja teknologialla on ollut koko ajan vahvistuva asema teollistuvassa yhteiskunnassamme, vaikka alammekin sitä Suomessa jo epäillä sankoin joukoin. Relativistien ikävät kysymykset alkavat suorastaan romuttaa tätä perinteistä kulttuuria. Muoti-ilmiötä siitä ei pidä kuitenkaan tehdä.

Tiedesodan toisena osapuolena ovat esiintyneet absoluuttisen totuuden ja kumuloituvan tieteen relativistit. Etenkin humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ovat pitäneet luonnonlakeja tutkijoiden suhteellisina totuuksina, joiden määrittämiseen osallistuvat tutkimusryhmät omissa sisäisissä neuvotteluissaan. Näin tieteelliset välineet kyllä kuvaavat todellisuutta, mutta todellisuus ei ole autonominen ja ihmisen ulkopuolinen todellisuus, vaan ihminen itse kuuluu tuohon määrittämäänsä todellisuuteen.

Relativistit epäilevät myös tieteen jatkuvaa kuvitteellista etenemistä. Vaikka tutkimuksella voidaankin tuottaa uutta tietoa luonnosta ja sen toiminnoista, tiede ei varsinaisesti edisty, vaan jokaisena aikakautena tutkijat vastaavat oman aikakautensa esittämiin kysymyksiin.

Vanhojen kaunojen uudelleenlämmittelyä

Tiedesodassa kyse on vanhoista kaunoista, jossa mukana on myös paljon väärinymmärryksiä poikkitieteisen työn puuttuessa. Rajan yli kurkotettaessa on syntynyt pelkoja ja väärinkäsityksiä, usein tahallisiakin.

Erityisesti käsite “sosiaalinen konstruktio” sai aikanaan objektiivista tieteen totuutta ja sen menetelmiä puolustaneitten suunnalta liki kirosanan merkityksen ja muistutti kirkkokuntien käymää kiistelyä puhtaasta opista.

Näin hedelmällinen työ tutkia tieteen rakenteita, käytäntöjä ja tieteen asemasta yhteiskunnassa yleensä pysähtyi kahden rintamalinjan sotaan. Ehkä paras tulos saavutettiin kuitenkin havaittaessa, kuinka tiedekonservatismi oli yleistä kaikkien tieteen osa-alueitten kohdalla, ja sillä oli vakiintunut asema myös vaikka historiatieteissämme.

Samalla havaittiin, kuinka tiedekonservatismista tai tiedeuskosta ei ole mitään hyötyä luonnon- ja teknisten tieteitten sisällä, päinvastoin. Rintamalinjan tarkoituksellinen pönkittäminen vain tappoi luovaa ja innovatiivista tutkimusta, jossa uusi teknologiatutkimus oli pisimmällä ja tarvitsi ihmistieteiden tukea.

Tiedeusko osa todellisuutta

Todellisuuteen liittyy aina yhtä paljon uskoa, luottamusta kuin objektiivista tietoakin. Näin pyrkimys karsia konservatiivinen tiedeusko ei ole järkevä ratkaisu sekään, eikä johda parempaan lopputulokseen uskonpuhdistuksen tapaan.

Tiedeusko on todellisuutta joka tapauksessa yhteiskunnallisessa toiminnassamme määrittävä pakollinen osa eikä sitä pidä paheksua. Yksilöt ja yhteisöt hahmottavat asioita ja ilmiöitä aina subjektiivisesti, vaikka ne olisikin tehty ankarien objektiivisten kriteerien mukaan. Etenkin ihmisen ja hänen yhteisöjensä tutkimuksessa objektiivisen totuuden tavoite on mahdoton “absoluuttisena” totuutena. Ihmisen irrationaalisuus jo tutkijana on osa sitä todellisuutta, niiden menetelmien valintaa, joita hän käyttää tutkimuksessaan.

Legitimoitu totuus

Tiedeyhteisön legitimoima totuus on sekin epäilyttävä ja koskee yhä enemmän vaikkapa julkaisuja, joita tuotetaan päivittäin tuhansittain netin sisällä ja avoimissa verkoissa kenen tahansa luettavaksi ja kritiikin kohteeksi samalla joutuvissa prosesseissa.

Tässä prosessissa meillä jokaisella on omakohtainen kokemus, aistihavainnot ja vuorovaikutus käytössämme ja ne poikkeavat aina toisistaan. Rakennamme kukin oman pienen yhteissummamme todellisuudesta, johon lopulta uskomme. Netissä totuuksia on siis yhtä paljon kuin on sen tulkitsijoitakin, ihmisiä. Tämä relativismi koskee myös taidetta, moraalia jne.

Tieteellisenä pitämämme kokemus on vain yksi osa kaikkea muuta todellisuutta, jota pidämme arvossa. Suomalaiset arvostavat tieteellistä kokemusta etenkin lääkäreiden kohdalla ammatteja arvioidessamme. Tällöin henkilökohtainen ja yhteisön kokemus lomittuvat toisiinsa ja arvostuksen takana on kykymme hahmottaa tiedettä, joutua sen kanssa kosketuksiin. Lääkäri tutkijana on läheinen arkipäivän kokemus toisin kuin vaikkapa heitä kouluttava professori yliopistotukijana. Hän voi olla hyvinkin hajamielinen mielikuvissamme valitessaan koulukuntaansa tieteen tekoon.

Folkloristinen kokemus

Vielä enemmän avaruusteknologia tai hiukkaskiihdytin ovat laboratorioina vieraita ja kokemuksen etäisyys vie prosessin ulos arkielämästämme. Näin meillä ei ole mitään syytä usko siellä saavutettavan jotain sellaista, joka johtaisi meille arvokkaiden ongelmien ratkaisuun. Tiedemiesten löydökset ratkaisemassa maailmakaikkeuden ongelmaa ei ole kiintoisa, ei järkevä rahoitettava ja silloin myös mahdoton tehtävänäkin. Ydinenergiakin on poliittinen ja taloudellinen kysymys, emmekä joudu kosketuksiin sen jätteiden kanssa henkilökohtaisesti, eikä sekään lukeudu arkipäivän kokemuksiimme.

Folkloristinen kokemus on suomalaisena kokemuksena vahva. Emme usko jos emme omin silmin näe. Yhteisöt taas eivät analysoi tai verifioi todellisuuttaan. Syntyy henkilökohtainen luottamus tai usko, jossa tieteellinen maailmankuva on vieras. Siinä omat aistit, muisti, muistot ja mielikuvat johtavat parailmiöihin ja uskomuksiin, jolloin tieteellinen totuus näyttäytyykin modernille ihmiselle postmodernissa maailmassa usein epätotena ja vääränä totuutena, alamme käyttää noitia ja idän myntiikkaa hoidossamme.

Tätä ruokkii puolestaan tieteen muutenkin kriittinen suhtautuminen omaan itseensä, sen perusluonne. Postmodernissa yhteiskunnassa meidän täytyykin suhtautua epäillen saamaamme tietoon, ja näin sekä relativismi että skeptisyys kasvavat. Kyseessä on emotionaalisesta toiminnasta, jolla ei ole juurikaan yhtymäkohtaa kriittiseen realismiin tieteenä. Se on vain pinnallinen muoti-ilmiö, ei juurikaan muuta, mutta sen merkitys on vakavan tieteen teolle ja rahoitukselle dramaattinen.

Samaan aikaan kun moderni yhteiskunta tuottaa koko ajan uutta tietoa, meidän on suhtauduttava siihen kriittisesti. Kalle Michelsen (www.tieteessätapahtuu.fi) kysyy kirjoituksessaan, onko vika tieteessä vai meissä ihmisissä, yhteiskunnassa, jossa elämme?

Historiallinen taustansa

Samalla hän vastaa kertoen, kuinka tieteeseen on aina kuulunut suhtautua hieman epäillen, mutta aina tähän epäilyyn ei ole suhtauduttu myönteisesti. Keskiajalla maailmankuva oli hyvinkin yhteinen ja hyväksytty, tieteellinen tutkimus ja Rooman kirkko muokkasivat siitä hyvinkin yhteisen totuuden.

Englannissa yläluokkaiset herrasmiehet harrastivat tiedettä, ja se oli kodikasta sekä osa näiden herrasmiehiin henkilöityvää todellisuutta. Vasta laboratoriot, alkemistit ja lopulta tiedeyliopistot eriyttivät tieteen muusta yhteiskunnasta ja alkoivat muodostua 1800-luvun pelisäännöt samaan aikaan kun jalkapallokin sai omat lakinsa.

Samalla muotoutuivat myös tiedeyhteisöt, akatemiat, tiedekunnat ja laitokset, alati pirstaloituva tiede ja liigat, jossa pelattiin ja kaikilla pelureilla ei ollut samaa arvostusta tai taitoa, jokaisella yliopistolla tai maalla yhtä hyvää joukkuetta, jonka objektiivinen symboli ulospäin oli aluksi juuri laboratorio. Luonnon ilmiöt eristettiin sinne ja tutkittiin objektiivisessa ympäristössä.

Subjekti ja objekti eriytyivät

Aluksi subjekti ei vaikuttanut objektiin, jolloin lopputulos oli objektiivinen ja joskus mukana oli Maradonan Jumalan käsi apuna. Myöhemmin tämä käsi kiellettiin ja alkoi kiistely kerettiläisyydestä, inkvisitiosta. Kaikesta huolimatta maapallo pyöri radallaan ja auringon ympäri. Joku paloi kuitenkin noitana roviolla.

Subjektiivinen havainto ja objektiivinen tutkimus erotettiin toisistaan ja esiin kaivettiin Rene Descartesin kuvaama deduktiivinen ihme, enkelin hänelle unessa ilmoittama 30-vuotisen sodan tiimellyksessä. Tieteellisen tutkimuksen ihanne oli saanut läntisen mallinsa.

Syntyi ihmisestä riippumaton autonominen ilmiö. Samalla objektiivinen ja spekulatiivinen selitysmalli, subjektiivinen ihminen, siirrettiin sivuun jopa arkistoja penkovana ja ihmisen työstä kertovana. Silloinkin kun arkistot olivat ihmisen tekemiä, kokoamia ja säilyttämiä, hänen valikoimiaan hengen töitä ja tuotuna siirtomaista tätä varten koottujen tutkijoiden ja eurooppalaisten tiedeakatemioiden helmaan.

Tiede räjähti käsiin

Demokraattinen maailma romutti luonnontieteisen maailman ja teknologiauskon viimeistään atomipommien räjähtäessä Japanissa. Alkoi syntyä epäilyttäviä kysymyksiä siitä kenen historia, kenen valta, keneltä löydetty tieto, kenen arvomaailma tai kumman sukupuolen kokoama totuus? Demokraattisessa yhteiskunnassa ihmisillä on oikeus tietää mitä heidän rahoillaan tutkitaan ja kenelle, mitä tarkoitusta se palvelee? Alkoi kylmän sodan kausi ja varustautumisen aika “Big Science”.

Kun näitä kysymyksiä tuli riittävän paljon ja uusmedia alkoi levittää myös internetin kautta tietoa ilmaiseksi, vanha tieteen tekijöiden privilegio alkoi murtua. Alkoi kasvaa vaatimuksia kokonaan autonomisesta ja itse itseään säätelevästä tieteestä kuten myöhemmin taiteesta tai kirjallisuudesta, hollantilaisesta tavasta varjella salaisuutta WSOY:n suojissa lymyillen kuten Descartes aikanaan Hollannissa palellen. Syntyi mytologinen kertomus siirrettäväksi Ruotsin hoviin, kuningattarelle kerrottavaksi.

Vieläkö omana postmodernina aikanamme tieteen sota jatkuu, jolloin 90 % suomalaisista ei usko tiedemiesten saavuttavan päämääräänsä täydellisestä totuudesta ja 70 % katsoo tiedemiesten tutkivan vain kapeita kysymyksiä kykenemättä yhdistämään ongelmiaan laajempiin kokonaisuuksin? Onko tiede menettänyt tiedesodan aikana asemansa, ja onko aika koota voimat luottamuksen palauttamiseksi niin yksiöiden kuin yhteisöjen tasolla?

Läpinäkyvyys ratkaisee

Se miten läpinäkyvästi tiedettä tuotetaan, on tässä tapauksessa, uudessa sosiaalisessa mediayhteiskunnassamme ratkaisevampaa, kuin jatkuva hyödytön väittely tiedekirjojen näennäisestä todellisuudesta. Koko tiedeyhteisöjen tuottamaa kirjallisuutta kun luetaan netissä äärimmäisen vähän, vain muutama kerta vuodessa julkaisua kohden. Epäilevät suomalaiset kun eivät näytä enää uskovan tieteen voittokulkuun salaperäisen näköisissä laboratorioissamme tai pölyisissä arkistoissa lukien, tulkiten, analysoiden, välillä unohtaen ja nukahtaen.

Michelseninä lainaten tieteen teko on totuuksineen inhimillistä työtä, jota tekevät inhimilliset ihmiset, jotka ovat samalla yksilöitä ja yhteisön jäseniä. Näin monet totuudet ja todellisuudet sulautuvat netissä yhteen tiedoksi, joka on totta tai tarua ja sen luonteen ratkaisemme me itse, omassa kokemuskentässämme ja tietokoneemme ääressä, uutta tai vanhaa mediaa hyödyntäen.

Jose Saramago ja maaginen realismi

Portugalin ainoa kirjallisuuden nobelisti Jose Saramago kuoli Kanarialla Lazarotessa 87-vuotiaana. Maansa tunnetuin nykykirjailija on kiistelty persoona, äärivasemmistolainen romaanien, runojen, näytelmien, mutta ennen kaikkea myös lehtiartikkeleiden ahkera kirjoittaja. Tänään hän olisi blogien ja sosiaalisen median taitaja numero yksi Portugalissa.

Kolme vaiennettua vuosikymmentä

Saramago aloitti uransa jo vuonna 1947 julkaistulla romaanilla, mutta tämän jälkeen tulikin kolmen vuosikymmenen mittainen tauko, jolloin Saramago toimi vakuutusvirkailijana, toimittajana ja kriitikkona. Hän oli siis jo keski-ikäinen mies, 55-vuotias julkaistessaan seuraavan romaaninsa. Epäilemättä taustalla oli ongelma saada kirjoja kustantajalle.

Saramago poikkesi aikamme kirjailijoista ja hänen pitkät, polveilevat lauseensa olivat joskus yli sivun mittaisia virkkeinä. Allegoriat ovat suuria ja niissä seurataan muutaman ihmisen kohtaloita hyvin omintakeisella tyylillä ja nykykirjallisuuden valtavirrasta tyystin poiketen, mielikuvituksen rönsyillessä. Muistan tapauksen, jossa kääntäjäni, professori alan filologian laitokselta, naurahtaen mainitsi oman tekstini olevan kuin Saramagon kynästä. Olin siitä nuorena miehenä otettu.

Myöhemmin hän kiitteli tätä tyyliä ja kertoi myös omakseen. Hän suorastaan vihasi lyhyitä lauseita ja sellaista kerrontaa, jossa pohdinta on jätetty lukijan varaan ja vaille sellaista työtä, johon lukijaa olisi edes hieman johdateltu ja saateltu koukuttamalla pienillä yksityiskohdilla ja kohtaloiden kautta mukaan kirjalliseen seikkailuun, joka on samaan aikaan sekä opettava että vaativa. Se on kaukana suomalaisen gonzo-kirjailijan tyylistä.

Pohdintaa Saramagon tyyliin

Kai Linnilää (FL 19.10) lainaten pidän pitkistä ja polveilevista jorinoista, tylsistäkin tarinoista, joissa usein laajakin pohdiskelu tuntuu loppuvan kesken. Olen mukavuudenhaluinen, haluan sanomalehteni tai kirjani mukavasti eteeni, mukavassa asennossa nautiskellen niistä, tosin ilman kahvikupin tai nikotiinin mukanaan tuomaa nautintoa, kirja kyllä riittää ja hyvin toimitettu sanomalehti. Yksi hyvin tehty juttu lehdessä varmasti riittää.

Pohtivan kirjoittajan tyyli ei ole maanläheistä, hetkessä silmäiltäväksi tarkoitettua, saati tietokoneen kuvaruudulta imaistavaa elämystä. On tehtävä jyrkkä ero kirjallisen taiteen ja sen pohtivan tekstin, sekä pelkästään informatiivisen, usein populaarin artikkelin välillä, jossa selkokielellä tarkoitetaan Irja Vinnin hyvin aikanaan kuvaamaa ja lähinnä vammaisille tai vanhuksille tarkoitettua tekstin tuottamista toimintaterapeutin työnä. Kirjoitin blogissani Irja Vinnistä, yhdestä opettajistani, hänen muistokirjoituksenaan pari vuotta takaperin.


Yksilö vastaan systeemi

Saramagon henkilöt ovat yksinkertaisia portugalilaisia, jotka joutuvat suurempien voimien kurimukseen, usein juuri byrokratian kautta ja nääntyvät sen alle pessimistisenä yhteiskuntakuvauksena, ja siis satiirina ihmiskuvausta seurattaessa.

Byrokratiasta ehkä paras kirja on väestörekisterikeskusta kuvaava painajaismainen virasto, jossa yksilö hukkuu sen loputtomaan byrokratiaan (Kaikkien nimet/ Todos os Nomes). Vastaavasti sokeutuva ihminen joutuu kokonaan uuteen maailmaan, uusien kokemusten tulvaan, jossa aiemmat kokemukset ovat turhia ja valtarakenteet alkavat yllättäen näkyäkin paljaina, valoa alkaa tulla aiempaan näkevän pimeyteen ja yhteistyö alkaakin yllättäen toimia (Kertomus sokeudesta/ Ensaio sobre a Cegueira).

Kiistelty kirjailija

Maineensa Saramago saavutti romaaneillaan Balthasar ja Blimunda (Memoria do convento) sekä Iberian niemimaan suuria allegorioita kuvaavalla Kivisellä lautalla (A jangada de pedra). Kiihkeä keskustelu hänen ympärillään syntyi Portugalin hartaiden katolisten pahoittaessa mielensä romaanista “Jeesuksen Kristuksen evankeliumi“, jonka myös Portugalin valtio päätti lopulta vetää pois Euroopan kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta.

Kirja julkaistiin samana vuonna, jolloin olin itse muuttanut Hämeeseen ja tuosta ajasta kykenen hahmottamaan tarkkaan tuon keskustelun, joka johti samalla kirjailijan muuttoon Portugalista Espanjaan ja oli myöhemmin johtamassa kohti Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Kirjana se ei ole samaa luokkaa kuin hänen suomentamaton “Ricardo Reisin kuolemanvuosi” (O ano da morte de Ricardo Reis) vuodelta 1984 kertoen runoilija Fernando Pessoan sivupersoonasta.

Ajan tiede taustalla

Saramagon kieli syntyy portugalin kielestä, jossa vuorosanat lomittuvat helposti toisiinsa, ja niinpä hän erottaakin ne vain pilkulla tai isolla alkukirjaimella.

Kirjoittaessani itse raporttejani ja kokemuksia Brasiliasta, jouduin tekemisiin tämä hämmentävän kokemuksen kanssa, jossa samalla inhimilliset tapahtumat sekä näkökulmat historialliseen viitekehykseen hämärtyvät, eikä niitä ole edes tarvis erikseen korostaa.

Kerroin tästä ilmiöstä aikanaan norjalaisen Johan Galtungin ja etenkin ranskalaisen modernin antropologian isän Claude Levi-Straussin kuoleman yhteydessä. Symboliset toimintajärjestelmät ohjaavat inhimillistä ajattelua kaupankäynnistä merkkiteoksiin, tai brasilialaisten tapaan pelata jalkapalloa, alkaen alkuasukkaiden myyteistä ja päätyen tieteellisiin uskomusjärjestelmiimme.

Tämän havaitseminen on erityisen tärkeään juuri sellaisessa vuorovaikutuksessa, jossa välineenä on kieli- ja kulttuurialueet ylittävä reaaliaikainen teksti ja sen internet -yhteydet. Etekin lasten kohdalla olisi välttämätöntä, että nämä saavat käyttää omaa kieltään tai ainakin sen korvaavaa muuta ilmaisutapaa (musiikki, kuvataiteet, klusteritaide) kuin vieraat nettienglannin tuotteet. Etekin Afrikassa kielet ja niiden murteet vaihtuvat hyvin lyhyellä matkalla ja niiden ymmärtäminen on talouden ja sosiaalisten rakenteiden oivaltamisessa välttämätöntä.

Strukturalismista maagiseen realismiin

Strukturalismin suuri idea, ihminen eri kulttuureissa toimimassa tuntematta toimintansa takana olevia sosiaalisia järjestelmiä, lähestyy Jose Saramagon maagista realismia, jossa usein oleellisetkin henkilöt ja paikan nimet on jätetty kokonaan nimeämättömiksi.

Ehkä juurit tämä ärsytti ja johti siihen, ettei Saramagon ensimmäistä työtä juuri lainkaan huomattu ja seurasi kolmen vuosikymmenen hiljaiselo kirjailijana.
Tuon ajan Portugalissa se tuskin olisi ollut edes mahdollista, ja kertoo juuri kirjailijan työn sidoksesta yhteiskunnalliseen, joskus myös kansallisesti hyvin ahtaaseen marginaaliin johtavaan ilmiöön. Suomessa tämä ilmiö on mahdollista tunnistaa juuri tänään kustantamojen ja printtimedian kriisin yhteydessä. Ahtaalle ajettu kustantamo voi tuottaa vain halpaa bulkkia.

Suomalainen Saramago

Mitä Saramago kirjoittaisi tänään suomalaisena nuorena kirjailijana?

Tämän päivän aiheista ehkä kiinnostavin liittyy siihen kansalliseen vaiheeseen, jossa häntä kiinnostaisi juuri EU:n hallinto ja sen loputon byrokratia vastassaan pinta-alaltaan laajan arktisen maan omalaatuinen tapa toimia elintarviketuotannossaan Euroopan laidalla etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa takavuosien aluepolitiikan poliittisen byrokratian edustajista ei juuri nyt toimi kuin muutama henkilö, yrittäen edustaa samalla etelän ja lännen kasvukeskusten kysyntää, cityvihreää ja liberaalia politiikkaa, metropolialueen elämää talonpojalle sitä myyden.

Tämä politiikka sopisi kyllä pienten perheviljelmien luomutuotantoon ja lähiruuan valmistukseen, pienille perheyrityksille ja keskenään verkottuville yrittäjille, pienimittakaavaiselle ekologiselle jalostukselle ja alan kasvulle myös energiaomavaraisuuden osalta, jos toiminta oikein organisoidaan verkostoja käyttäen.

Sen sijaan, että talous kukoistaisi ja johtaisi Saramagon esimerkkitapauskissa kukoistavaan talouteen ja luovaan rikkauteen, hän kuvaisi kaiken Saramagolle tyypillisen sarkastisin ja synkin, pessimistisin värein.

Sokean pisteen metsästäjä

Tarvittaisiin täydellistä sokeutumista, jotta yrittäjät havahtuisivat yhteistyöhön tai yksilöiden suoranaista katoamista pääkaupunkiseudun byrokratiassa, jotta hallinto jälleen alkaisi rullata, jossa nyt paperipinojen kasvava massa voittaa kyntöauran painon, tavan kirjata luomulannoitus ja tuholaistorjunta, sadonkorjuu, puiminen, kuivatus, lajittelu, myllytys ja jauhojen kuljetus, pakkaus, vienti kauppaan ja sitä edeltänyt rypsisiementen puristaminen ja pullotus, pullojen vaatiman energian arviointi hiilijalanjälkenä.

Se mitä kaikkea valvoja ja kauppa vaativat yksityiseltä viljelijältä, on kuin kaikkien niiden virkailijoiden nimet, joita Saramago käsittelee kirjoissaan ja päätyisi lopulta tuontiviljaan ja jalosteeseen tuhansia kilometrejä etelämpää, Espanjasta, Portugalista Suomeen tuoduksi, kun oma viljelijä ei lopulta kykene byrokraattisen taakan alla sellaiseen toimintavarmuuteen kuin kilpailijat välimereisillä alueilla.

Saramagon näytelmässä luomutukut olisivat Suomessa aivan liian vaatimattomia ja yhden tilan tuotanto ei auta siinä draaman kulussa, jossa Saramago käsittelisi suomalaista lähiruokaa ja luomua satiirisesti poliittisena tuotteena kilpaillen suurten erien kansainvälisten tuottajien kanssa ja rinnan uusien muuntogeenisten bulkkituotteiden raadollisessa hintakartellikilpailussa.

Pallolla politiikkaa

Jalkapallon MM-kisoissa joukkueet, 32 maata, on arvottu kahdeksaan neljän maan lohkoon. Näistä kustakin kaksi parasta selviää neljännesvälieriin. Siitä eteenpäin edetään cup-periaatteelle karsien, otteluita on yhteensä 64. Kaikki tämä vie aikaa kuukauden ja muistuttaa spektaakkelina Olympialaisista tuttua tapaa tehdä suurta megaviihdettä ja politiikkaa hyvin konservatiivisen pallopelin avulla.

Maailman suosituin urheilumuoto

Kaikkien aikojen menestynein maa on ollut Brasilia viidellä mestaruudellaan. Toiseksi menestynein on Italia neljällä mestaruudella. Saksa on vienyt mestaruuden kolme kertaa. Kaikki mitalit jalkapallon MM-kisojen historiassa ovat menneet joko Eurooppaan tai Etelä-Amerikkaan. Isäntämaassa Etelä-Afrikassa jalkapallo on mustien laji, valkoiset pelaavat rugbya. Siellä eliitti tarvitsee kisat peittääkseen maanosansa alati kasvavat ongelmat. Jalkapallo on huumetta köyhälle kansalle.

Jalkapallo on ollut alun perin köyhän kansan viihdettä, ja sitä ollut helppo pelata liki missä tahansa ympäristössä. Sitä muistuttavia sukulaislajeja on ollut iät ajat ja aina niihin on liittynyt myös sosiaalinen kierto pelaajan menestyessä ja jättäessä vaikkapa slummin ja hiilialueen työläiskorttelit. Tällöin tarkoitamme nykymuotoista, Englannissa syntynyttä peliä, emme niinkään vaikkapa kiinalaista Song-dynastian aikaista tai Etelä-Amerikan intiaanien pelaamaa jalkapalloa.

Konservatiivinen peli

Antiikin Kreikassa, Rooman valtakunnassa ja keskiajalla eri puolilla Eurooppaa pelattiin toki nykyjalkapallon sukuista pallopeliä jo ennen brittien eri puolille imperiumia levittämää harrastustaan. Usein se oli nykyistä hyökkäävämpää ja väkivaltaisempaa. Merimiesten mukana laji levisi myös imperiumin ulkopuolelle, vaikkapa nytkin erityisen hyvin menestyvään Uruguayn suunnalle, jossa järjestettiin myös ensimmäiset nykymuotoisen jalkapallon MM-kisat ja jotka Uruguay myös voitti.

Liki nykymuotoiset säännöt jalkapallo sai jo Englannin jalkapalloliiton (FA) toimesta ja jalkapallon lait (Laws of Game) peli sai IFAB:n toimesta jo 1800-luvun lopulla. Pelin konservatiivisuus näkyy juuri näissä säännöissä, jossa pienikin muutos (esim. paitsiosäännön korjaus) on muuttanut mielestämme dramaattisesti muuten äärimmäisen konservatiivisen pelin luonnetta, jossa alun perin hyökättiin rajusti, kahdeksan miehen voimin, ja myöhemmin tämä peli vaihtui puolustusvoittoisemmaksi.

Zaire ensimmäinen Afrikkalainen

Zaire oli ensimmäinen musta Afrikan maa, joka kelpuutettiin mukaan jalkapallon MM-kisoihin vuonna 1974. Ensimmäinen lähellä mitalipelejä ollut afrikkalaisjoukkue oli Kamerun, joka johti vielä puolivälierässä Englantia vastaan vuonna 1990, mutta hävisi lopulta 3-2. Niin ikään Nigeria ja Senegal ovat päässeet pudotuspeleihin, mutta yksikään Afrikan maa ei ole vielä saanut tästä maailman suosituimmasta urheilumuodosta mitalia.

Kun Nelson Mandela aikanaan 11. heinäkuuta ojentaa voittajajoukkueen kapteenille pokaalin Socer Cityn stadionilla, noin miljardi ihmistä seuraa sitä televisiosta. Avajaisiin Mandela ei päässyt perhepiirissä sattuneen kuolemantapauksen johdosta. Paluu pitkän urheiluboikotin jälkeen maailman urheilun eliittiin sujui näin Mandelalta hänelle niin tyypillisissä merkeissä. Kaikki ei ehkä ole nyt niin kuin kuuluisi ja miltä kulissit näyttäisivät, Nelson Mandela vanhuksena niiden takuumiehenä.

Afrikka on mukana toki seurajoukkueitten komeassa historiassa, ja yksittäisten pelaajiensa kautta, mutta ei vielä itsenäisenä pelin rakentajana ja omalla politiikallaan, kuten moni olisi jo vuosia takaperin toivonut.

Eurooppalaisten seurajoukkueiden kilpailu ja mestareiden liiga on tapahtumana jopa vahvempi kuin jalkapallon MM-kisat. Niitä hallitsi aluksi Real Madrid ja Ajax mutta vuoden 1976 jälkeen mikään joukkue ei ole kyennyt voittamaan mestaruutta kolmea kertaa peräkkäin.

Etelä-Amerikassa seurajoukkueitten Copa Libertadoresia on pelattu niin ikään jo vuodesta 1948 ja nuorempia ovat Afrikan ja Aasian mestareiden liigat. Kansalliset liigat ovat luonnollisesti näitä vanhempia ja niiden historia ajoittuu 1800-luvun puolelle Euroopassa.

Odotettavissa afrikkalainen krapula

Kisojen jälkeen Etelä-Afrikkaa kohtaa krapula, joka voi johtaa myös aseellisiin levottomuuksiin. Kisojen aikana, ja jo niiden lähestyessä, kansa oli jakautunut kahtia ja nyt on odotettavissa putoaminen jo alkulohkovaiheessa. Näin ei ole yhdellekään isäntämaalle aiemmin käynyt. Kisahakemuksen keulakuvana käytetyn, 27 vuotta vankilassa viruneen, Mandelan unelma kisojen tuomasta piristysruiskeesta ei ole toteutumassa. Kun vastakkain asetetaan äärimmäinen rikkaus ja turhuus, sen huvitukset, sekä pohjaton köyhyys maksajana, syntyy groteski näytelmä.

Vuosien tauon jälkeen townshipeissa on jälleen väkivaltaisia mielenosoituksia. Takavuosina Nelson Mandelan presidenttikausi meni vapautuksen huumassa. Nyt uusi musta eliitti ja valkoinen rugbykansa, heistä erottuva musta köyhälistö, eivät sovi samaan kuvaan korruptoituneen hallinnon ja Mandelan työn jatkajan Thabo Mbekin kanssa.

Uusi presidentti Jaco Zuma ei ole voinut lunastaa populistisia lupauksiaan ja matka ilman vettä ja sähköä olevista miljoonien mustien hökkelikylistä Soccer Cityn stadionille on vuosien varrella vain kasvanut. Tämänkö takia me taistelimme ja kuolimme, he kysyvät ihmetellen hankkimansa äänioikeuden merkitystä ja nyt mustien poliitikkojensa mersuja.



Vuosipalkka ei riitä loppuottelun lippuun

Kisoihin on saapunut noin puoli miljoonaa turistia. Heitä varten maa on muutettu valkoisen miehen huvipuistoksi käyttäen jo kisaturistien turvallisuuden takaamiseksi satoja miljoonia euroja. Etelä-Afrikka on maailman yksi vaarallisimmista maista ja sen huomaa kyllä kulkiessaan Johannesbourgin katuja valkoihoisena. Kaikki omakotitalot on kehystetty sähköisin teräsaidoin, piikkilangoin, mustat vartijat hoitavat asumisen turvallisuuden, joka ei poikkea paljoakaan vankilaan teljetystä elämästä. Edes eliitin asuttamia katuja on vaarallista liikkua öiseen aikaan. Kadut vaikuttavat liki tyhjiltä metropolin ulostuloteiksi lentokoneesta niitä seuraten.

Alkupään otteluihin on varattu halpalippuja alle 20 euron hintaan myös mustille maan omille kansalaisille. Pääosalle ne ovat toki saavuttamattomissa ja loppuottelun yli 500 euron hinnat ovat kovia jo suomalaisen turistinkin kukkarolle. Hiilikaupunkien ja slummien köyhälistön pelistä on kasvanut spektaakkeli, jossa kohtaavat miljonäärit Etelä-Amerikan ja Euroopan suurliigoista ja seuroista, eikä sinne ole köyhällä asiaa.

Suuria on aina suosittu

Konservatiivisen pelin luonteen mukaan maaleja on nyt tehty noin 1,6 kussakin ottelussa ja takavuosien tilastojen mukaan eurooppalaiset ja Etelä-Amerikan joukkueet saavat vaatimansa riittävän edun niistä harvoista erikoistilanteista, joista ratkaiseva maali lopulta tehdään.

Suurten taiteilijoiden ja spektaakkelin ohjelmaan kuuluu toki myös teatraaliset puitteet ja draama, jossa Maradonan Jumalan käsi ohjaa lopulta voittajat kansallissankareiksi, algerialaisen kabyliberberin Zidanen pään osuu pallon sijasta vastustajan rintaan. Hänen muslimisisartaan kun on loukattu. Jalkapallo on tunnetusti nerojen peli.

Euroopan kovatasoisin jalkapallosarja on nykyisin Englannin valioliiga, Italien Seria A ja Espanjan Primera Divisiona. Sarjojen rankinglistalla, jota UEFA pitää yllä, muut rankinglistan kärkimaat ovat Ranskan Ligue 1, Saksan Bundesliiga, Portugalin superliiga, Romanian Liga 1, Hollannin Eredivisia ja Venäjän valioliiga.

Pääosa MM-kisojen afrikkalaisista pelaajista tulevat näiden sarjojen joukkueista tai Etelä-Amerikan vastaavista liigoista. Jalkapallocupeista taas maineikkain on cup-kilpailujen "äiti” Englannin FA Cup, joka on sarjaakin vahvempi kilpailu. Näitä cupeja pelataan nykyisin kaikissa merkittävissä palloilumaissa, kuten Suomessa. Jalkapallon joka neljäs vuosi pelattava MM-kisa ei saa niitä häiritä, ellei se samalla tuota taloudellista voittoa. Afrikka ja Aasia ovat sille mahdollisuuksien maanosia Euroopan hiipuessa ja ikääntyessä.

Jalkapallobisneksen rahasammot

Jalkapallo on nykyisin rahasampo, jolla on myös kyky tuottaa nimekkäitä taiteilijoita. Heistä ehkä parhaiten tunnetaan brasilialainen Pele, olkoonkin että itse pidän häntäkin tuon ajan taitajana ja yleisön hauskuuttajana paremmin mieleen jääneenä samaisen joukkueen Garrincha’a. Myöhemmin tulivat Portugalin Eusebio tai Venäjän joukkueen maalivahti Lev Jashin, “musta hämähäkki“.

Eusebio oli samalla Afrikan ensimmäinen tähti, Benficassa Portugalin liigassa 15 vuotta pelannut ja sen maalikuninkuuden seitsemän kertaa voittanut jalkapallon ihmelapsi. Diego Maradona, Argentiinan joukkueen värikäs valmentaja, huumeiden kanssa taistellut argentiinalaisten kultainen “Jumalan käsi”, ja vuonna 1970 Brasilian maailmanmestaruuden voittaneessa joukkueessa pelannut Jairinzo, tai seuraavien kisojen Hollannin tähti Johan Cruyff mainitaan usein, kun puhutaan maailman parhaasta pelaajasta. Ensimmäinen afrikkalainen kultaisen pallon voittanut pelaaja on liberialainen George Weah ja Ronaldon muistamme eniten MM-kisoissa maaleja tehneenä taiturina.

Briteistä mieleen tulee heidän omat kisansa ja siellä heidän ainokaisen mestaruuden voittaneen joukkueen kapteeni Boby Moore, siinä missä Saksan kisoista niin ikään herrat keisari Beckenbauer ja Muller. Toki Brittien joukkueesta mieleen jäi koko joukkue ja myös Charltonin herrasmiesveljekset. Pele on muuten laatinut FIFA 100-listansa, jossa on hänen mielestään 125 parasta elossa olevaa jalkapalloilijaa, ja tietysti mukana myös Suomessa jalkansa hoitanut ja nyt kentän sivusta brittien peliä seuraava tähti, jossa on jotain yhteistä Georg Bestin kanssa.

Sofi Oksasen potkut

Kun cityvihreät ja liberaalit voittivat keskustan puoluekokouksessa Lahdessa, ketkä silloin hävisivät? Kun Helsingin Sanomien päätoimittaja ja toimitusjohtaja analysoi poliittisen kentän muutosta, hän kuvasi sen yhden muuttujan avulla, iän. Kun Sofi Oksanen, nousukiidossa oleva nuori tuottelias kirjailija, saa kenkää samaisen yhtiön ja WSOY:n kustantamolta, syyksi kerrotaan luottamuspulaa. Kun Johanna Korhonen sai kenkää Alma Medialta, syyksi kerrottiin luottamuspulaa. Kun Suomi eli syvintä henkistä lamaansa 1970-luvun ja 1980-luvun taitteessa puhuttiin yleisistä syistä tai juuri luottamuspulasta. Eikö mikään sitten ole muuttunut?

Tätäkö tämä nyt sitten on vuosikymmenet, kun suuret ikäluokat palaavat eläkeläisinä takaisin juurilleen ja maalle, kertovat siellä Hesaria lukien, mitä cityvihreys ja heidän oppimansa metropolipolitiikka, uusliberalismi tarkoittaa? Paluuta heidän nuoruutensa vuosikymmenille??

Yleiset syyt ja luottamuspula

Suomessa omien aivojen käyttö, luova innovatiivisuus ja lahjakkuus tarkoittaa riskin ottoa, ja siinä menestyminen johtaa myöhemmin luottamuspulaan ja yleisiin syihin. Yleinen syy tarkoittaa Suomessa kulkemista bulevardin kolmen sisimmän kehän sisällä, jossa tyypillisin ihminen on palavereihin, foorumeihin, seminaareihin ja keskustelutilaisuuksiin osallistuva, titteleitä kantava ja instituutioita edustava, organisaationsa vanki. Aiemmin se oli Moskovasta kerottu suuren ikäluokan oivallus. Niinpä kun hän on kansanedustaja, hän edustaa puoluettaan tai sen mandaattia kantavaa virkamiestä, ei ajattelevaa ja luovaa ihmistä, persoonallisuutta. Hän on kuin jalkapalloilija yllään punainen Pohjois-Korean paita liikkuen johtajansa kunniaksi ja kaikki samaan suuntaan maaliaan puolustaen. Syntyy tappiota, joita kutsutaan torjuntavoitoiksi ja joita muisteltaessa toveria ei jätetä.

Laumaeläimen käytösvirheet

Kollektiivinen tyhmyys ja laumasieluisuus on innovaation, luovan toiminnan ja intellektuellin pahin vihollinen. Ilmiö on laumaeläimen geneettistä käyttäytymistä ja sitä on tutkittu paljon. Kun bulkkitavaraa tuotetaan flaneeraajan tai turistin näpelöitäväksi, aletaan esitellä oman yrityksen oletettuja kantoja ja mielipiteitä, joiden kestävin ajatus on bulevardin kehien sisällä leviävä pelko, jolloin oma yritys, työpaikka, puolue ja ammattiliitto akavat voida pahoin. Pelon levittäjä on aina samalla vallan käyttäjä, takavuosina joko kirkkovalta, ylimysvalta, mikä tahansa alusmaata pelolla hallinnut emämaan keino käyttää alusmaan luonnonvaroja tai hakea nuoria miehiä tykin ruuaksi.

Kerroin aiemmin miten nämä pelon kehät syntyvät ja kuinka niitä tulisi lähestyä mottona, sen saat mitä pakenet, tai jos se käy liian ahdistavaksi, sen saat mistä luovut. Pelokas ihminen on aina jonkun hyväksikäyttämä eikä ikinä vapaa, etsii orjan kahleita myös silloin, kun hänet on jo kerran niistä vapautettu.

Sofi Oksanen on nyt vapaa kirjailija ja Jari Tervon kertomana WSOY ja Sanoma yhtiö heitti rahat bulevardille. Heillä on siihen varaa, Sofi Oksasia, tulevia nobelisteja kun maa on tulvillaan siinä missä Etelä-Afrikkaan matkaavia jalkapalloilijoitamme. Tosin he istuvat siellä katsomossa, ovat aina istuneet ja ovat siellä rohkeita, juovuksissa, ja syy siihen omituiseen taustakuoroon, joka kuulostaa mehiläispesän elämältä.

Kirjan elämä alkaa olla historiaa, printtimedia kriisissä, kustantamo kirjapaino ja pienet kustantamot tuottavat kohta vain taidekäsitöitä kirjan nimellä ja ne erikseen numeroiden. Yhdysvalloissa 10 000 myytyä kirjaa on ihan hyvä määrä ja John Irwing on otettu oikeasti suomalaisten suosiosta. Oksanen sai WSOY:n tarjoamat Kimi Räikkösen Ferraritallin palvelut, seuraava talli on tolorosso tasoa. Kirjanteko kun on katoavaa kansanperinnettä ja printtimedia etenkin suomalaisten naisten rakastama harrastus.

Ajatuksenvapaus - ei sanan

Kansanedustajalle on laissa taattu täysi ajatuksenvapaus. Toki niin on luvattu myös toimittajalle ja kirjailijallekin, kuvataiteilijalle, tieteen edustajille kamppailtaessa apurahoista. Apuraha on tapa nöyryyttä ja kahlita sanan vapautta, kulkurin tapaa kulkea irtolaisena ja postmodernin yhteiskunnan nomadina. Näin sen kokevat ne sukupolvet, jotka ovat jo maistaneet netin vapautta.

Ympäristövaliokunta hylkäsi kaikki luvat lisäydinvoimalle, ja mukana olivat myös uudet keskustan puhtaalta pöydältä elämänsä käynnistäneet kansanedustajat Lahden kaiken vanhan loan puhdistaneen kokouksen jäljiltä. Kun muutos tulee, se tulee hetkessä eikä vanhaan ole paluuta. Kun musiikki lakkaa, rynnätään taas istumaan, ja joku jää vaille puuttuvaa tuolia tulevissa vaaleissa. Nyt näitä tuolitta jääviä on poikkeuksellisen paljon.

Keskustan tuore varapuheenjohtaja Timo Kaunisto äänesti hänkin hyläten luvan uusille ydinvoimaloille. Kokoomuksen Sanna Perkiö piti valiokunnassa keskustan käyttäytymistä omituisena. Kokoomus jäi hallituksen ulkopuolelle takavuosina perusteluina Johannes Virolaisen vahingossa heittämä käsite “yleiset syyt”.
Tuo yleinen syy oli Moskovan kortti ja pelon kehät bulevardilla. Virolaiselle itselleen ne olivat aikanaan myös henkilökohtaiset syyt joutua paitsioon.

Pelokas kertoja

Kerroin edellisessä blogissani kuinka suuren mediayhtiön toimitusjohtaja ja pääkirjoitusvastaava on joskus puun ja kuoren välissä. Niinpä hän joutuu käyttämään kieltä, joka on ympäripyöreää ja kolumnissa, joka käsittelee suomalaisen yhteiskunnan uusinta murrosta, on mukana vain yksi selittävä muuttuja, ikä. Edes sukupuolta ei tohdi mainita.

Lopuksi mukaan on otettava moraalinen opetus, jossa lainataan tuolloin 73 -vuotiaan kokoomuslaisen Harri Holkerin sanomaa. Siinä Holkeri kertoo ihmisen olevan monen kuolemasynnin kanssa kamppailevan otuksen, joista ahneus ja itsekkyys ovat ikävin ja ehdottomasti pitkäikäisin. Murhia, tappoja ja raiskauksia ihminen ei tee, ei himoitse paljon muutakaan rollaattoria työntäen. Mutta ahne ja turhamainen, hedonistinen, voi olla toki loppuun saakka.

Jotta Holkeri olisi nämä ihmisen kuolemasyntien itsestään selvyydet voinut sanoa, olla vapaa ja viisas ihminen, liberaali toisinajattelija ja intellektuelli vuosituhannen vaihteen Suomessa, hänen oli oltava jo turvallisesti eläkkeellä ja ulkopuolella näiden bulevardilla kulkevien pelon kehien. Suomi on edelleen Euraasian suljetuin maa Sofi Oksasen elää ja kirjoittaa, eikä jalkapallon idea ole täällä yksinäisten maratoonareiden maassa hevin oivallettava.

Pelokas kirjailija ja tiedemies

Jos kirjailija, tiedemies ja tutkija alkaa tuntea pelkoa tällä yksinäisellä kulkurin kaikki bulevardit läpäisevällä Avenuella, silloin on siirryttävä sieltä sivuun, valittava toinen tie, yksi kolmesta sisäkkäisestä bulevardista. Tai alettava kulkunsa pitkin vapaan ihmisen Avenueta sen jälkeen, kun viimeisinkin pelot voittanut kirja oli julkaistu, ja jokaiselle suomalaiselle lukutaitoiselle myyty. On eri asia lukea ja eri asia ymmärtää lukemansa.

Näin teki nyt Sofi Oksanen ja näin teki myös hieman aiemmin Johanna Korhonen, alkoi kulkea bulevardit läpäisevää Avenueta, vaihto Räikkösen tapaan ovaalin kiertämisen sorateiden ralliin. Siihen vaaditaan kuitenkin bulevardin kolmen kehän jättämistä taakse ja kulkemista läpi sen portin, joka sinne rakennettiin Pariisissa jo varhain ennen vallankumousta, ja jossa lukee kyllä postmodernin nomadinkin havaittavaksi selvästi, mihin suuntaan tuo uusi Avenue johtaa. Oksasen kohtalo tai valinta ei ole mitenkää uutta, toisin kuin media nyt väittää. Teollisuuspaikkakunnilla on ihmisiä, joista monet Oksasta oppineemmat ovat hakeneet uuden ammmatin laman aikana.

Itse käytän mieluiten Pariisissa liikkuessani Porte d’Orleansia, Orleansiin johtavaa maantietä. Se on hyvin kaunis tie kulkea niinkin myöhään kuin 1840-luvulla ja vähän kuin vahingossa rakennetun Thiersin muurin kohdalla. Nykyisin tuon puretun muurin sisäpuolella kulkee Pariin kuuluisa kehätie, Boluevards des Merechaux, Marsalkkojen bulevardi. Sen idea ja ranskalaisen elämän käsitteellisyys, käsite esprit innovaationa, ei oikein avaudu suomalaisissa metsissä syntyneille.

Viides faktori kokeilematta

Tuosta eteenpäin on käytettävissä vielä viides faktori, se josta emme vielä hetki sitten kirjoittajina, kirjailijoina edes haaveilleet, ja siinä telecity -ihminen ja hänen luovuutensa on täysin vailla sellaisia kahleita, joista Oksanen ja Tervo, Korhonen, monet muut tuskailevat vielä eläkeiän saavutettuaankin.

Sitä kun ei tule vastaan bulevardin kolmen sisimmän kehän asiakkaita palvellen ja heiltä ropoja kerjäten, apurahoja hakien ja puolueen mandaatilla virkansa lunastaen. Mitä ihminen siinä voittaa, jos hän saa vaikka koko maailman, jos hän saa samalla vahingon sielulleen?

Omantunnon kysymys

Nyt sitten seurataan miten poliitikkomme äänestävät omantunnon kysymyksessään, jollaisia tulisi kaikkien kysymysten olla, kamppaillen samalla vaalipiirinsä herruudesta alueilla, jotka noudattavat liki vanhoja ruotsalaisten piirtämiä läänitysrajojamme, ja jonne metropolialueeltamme johtavat sen kolme kehätietä ylittävää yhdeksän Avenueta. Kakkostie ei ole niistä aivan komein ja levein, mutta ihan siedettävä ja kesäisin kierrettävissä käyttäen maisemiltaan unohtumatonta vanhaa Härkätien pohjaa kohti Someroa ja Turkua sekä sieltä Hämeeseen. Sen luonnon kauneutta ja historiasta kertovaa ei voi sanoin kuvailla.

Boulevard Peripherique

Uudenmaan 34 ja Helsingin 21 edustajan paikkaa eivät ole vielä aivan kaikki jaettavissa olevat, ja mukana äänestäjien joukossa on kahdeksan aiemmin kuvaamaani persoonallisuutta sekä viisi yhteiskunnallista faktoria. Pääosa heistä asuu viimeisen periferian kehätien ulkopuolella, lähes 150 paikkaa täytettäväksi. Suomi on Euroopan perifeerisin ja maaseutumaisin maa sekä asua että ymmärtää sen kulttuuria, taloutta ja sosiaalista elämää, ihmisten luonnetta tai persoonallisuutta.

Tutkiva asiantuntija arvostetuin

Vain yhtä niistä luonnehtii moraaliltaan epäilyttävä, vahvan vaikuttajan persoonallisuus, pelurin bulevardi faktorilatausten joukossa. Mukana ovat myös itselliset luovat individualistit Sofi Oksasen tapaan, avuliaat huoltajat, sopeutuvat rauhanrakentajat, uskolliset kyseenalaistajat, tarkat laadunvalvojat, innostavat suunnittelijat, tehokkaat suorittajat ja koko prosessia ja sen rakenteita tutkivat asiantuntijat ja juuri asiantuntijoihinsa luottavassa yhteiskunnassa, jossa lääkärin ammatti on arvostetuin ja ministerin sekä kansanedustajan jossain häntäpäässä. Kovin ylhäälle eivät asetu taiteilijat ja kirjailijatkaan. Syynä on pelokas tapa elää rovoilla ja pilata rohkean kirjailijan maine, uuden luovan taiteilijan tuotteet ja niiden arvostus, lääkärin tapa ymmärtää ihmistä. Suomalainen arvostaa hoitajia, tutkijoita lääkäreinä ja shamaania, joka ei ole itsekeskeinen häiriintynyt narsisti.

Esineellistetty ihminen

Ja alkuunkaan kaikki ryhmät eivät ole ensimmäistä faktoria kiertäviä flaneeraajia, ihmistäkin jo esineenä hypisteleviä market -kansalaisia tai turisteja, joilla koti on paradoksaali turvan takaaja ja paettava vankila. Kolmas faktori ja bulevardikehä kuvaa pelurin moraalitonta konfliktien maailmaa, joille valtaa ja rahaakin tärkeämpää on itse peli ja sen muurien tiukasti rajoittama ahdas muisto menneestä, kulkurit postmodernin ajan juurettomia nomadeja sekä lopulta täysin vapaa ja vain tietokoneen neutraalin ruudun vankina elävät telecity -ihmiset, globaalina uutena ryhmän kaikkia muita faktoreita nykyisin halliten, rajattoman ja vapaan maailmansa tuotteina ja tuosta vallasta mitään ymmärtämättä saati humaltumatta.

Tuo viimeisin ryhmä ihmettelee, miksi Sofi Oksanen ei kirjoita vapaana ihmisenä nettiin muiden vapaiden ihmisten tapaan, unohtaen ahtaan kulutushysterian asettamat markkinaehdot ja bulevardien kiusalliset, heistä täysi riippumattomat Bastilijinsa? Siellä on jokaisella portilla aina portinvartija ja jokaiselle tarjolla risuja ja ruusuja, aina Marsalkkojen bulevardille saakka. Niitäkö Sofi Oksanen onkin metsästämässä, huomiotalouden tuotteita ja sille tuotteensa myyden?

Hindujen pyhää kiertoa

Sen saavuttaminen on kuin hindujen pyhää kiertoa, jossa Hegel oli Schopenhauerin vihaama petturi ja Nietzsche monen nuoren ihanne vielä tänäänkin kertoen, Schopenhaurin tapaan, kuinka saksalaiset ja arjalaiset pilaava kaiken siellä minne ikinä kulkureina ja nomadeina matkaavatkin, myös hindujen filosofian rigveda opeillaan ja eteläamerikkalaisen jalkapallon täsmällisyydellä, jossa tuloksena on ollut toistaiseksi vain yhden maalin voittoja. Poikkeuksena tietysti Saksan oma peli Australiaa vastaan. Saksalaisilla kun on tapana myös ottaa vapauksia, jossa rigveda on lopulta tarkoitettukin muiden opiksi ja ojennukseksi.

Tytöstä polvi paranee?

Delfoi -tekniikka

Blogisivuilla kirjoittajille vastaillen tai facebookin, sosiaalisen median käytäntöihin sopeutuen, olen pyrkinyt joskus, silloin kun kyseessä on lahjakkaita kirjoittajia ja samalla oman asiansa ehdottomasti tuntevia asiantuntijoita, vastaamaan heille viestin sisään. Nämä taas vastaavat minulle samaa rataa jatkaen niin kauan, kunnes yhteinen näkemys syntyy ja olemme yksimielisiä. Joskus yksimielisyys vaatii useita kierroksia ja täsmentäviä kysymyksiä sekä uusia selittäviä muuttujia hakemaan vastausta alkuperäiselle ongelmalle.

Käytäntö muistuttaa delfoi-tekniikkaa, jossa asiantuntijoille, toisistaan tietämättömille, lähetetään kysymyksiä ja saatuihin vastauksiin myöhemmin kierros kierrokselta tarkentavia kysymyksiä vastauksineen. Näin suuresta tietomäärästä ja asiaintuntijajoukosta - “delfoin oraakkeleista” - saadaan mahdollisimman suuri määrä yhteen sovitettavaa tietoa ongelman ratkaisemiseen.

Erityisen hyvin tämä sopii juuri vuorovaikutteiseen sosiaaliseen mediaan ja sellaisiin tutkimusta vaativiin tilanteisiin, jossa suurista ryhmistä, miljoonista blogaajista, on karsittu mukaan alansa ehdottomat osaajat ja huiput globaalista aineistosta ja asiantuntijajoukosta. Jos kyse on vaikkapa kuluttajatutkimuksesta, ryhmät valitaan hakien juuri tuotteen kuluttajan tai myynnin näkökulmasta avainryhmien optimaalisimmat edustajat.

Tänään tällaisia huippuja "delfoin oraakkeleita" kotisivulleni on tullut erityisen paljon Italiasta, josta mukana oli vielä kuun alussa vain muutama henkilö ja nyt jo runsas 200 sivustojeni avaajaa ja vierasta. Tämä on kesäkuun alun vieraistani liki 3 % kun vaikkapa Yhdysvalloista heitä on jo vuosia ollut säännöllisesti noin 30 % ja koko ajan kasvaen Venäjältä liki 15 %.

Tapa levittää tietoa popularisoiden sitä

Liki uutena kansakuntana tämän kevään aikana mukaan tuli Intia. Suomalaisten vieraiden osuus laskee lomakuukausien aikana ja heinäkuussa heitä on arviolta vajaa viidennes. Tulos on ihan kohtuullinen, kun vaikkapa tiedelehtiämme, yliopistojen tai tutkimuslaitosten julkaisuja, avaa netissä vuosittain vain muutama sata tai tuhat uteliasta. Tiedelehdet ja etenkin tiedejulkaisut ovat meillä Suomessa todellisessa kriisissä. Näin tiedettä on pakko pyrkiä popularisoimaan, jotta sen tekeminen käy mielekkääksi ja sillä on yhteiskunnallinen tehtävänsä. Delfi on tämän prosessin edistäjänä tutkijalle käyttökelpoinen väline netissä.

Otan tuohon alustuksessa kertomaani esimerkin printtimediasta, jossa vuoropuhelu ei ole mahdollista, vaan otamme vastaan tekstin sellaisena, kun sen sieltä saamme ja meille jaetaan kahvipöydässä paljonkaan kiireesti lukemaamme pohtimatta. Tarkoitus on käydä yksi kierros lehden kolumnistin kanssa läpi ottaen ongelman rakaisuun kaksi selittäjää tai vaihtuvaa muuttujaa, ihmisen iän ja sukupuolen.

Lähtötilanteessa saan ikään kuin lomakkeen toimittajalta kolumnina ja vastaan siihen itse ottaen mukaan toisen muuttujan kuin mitä toimittaja on itse käyttänyt yhteiskunnallista ongelmaa pohtiessaan.

Lukija voi sitä jatkaa osallistumalla "delfoin oraakkelina" prosessiin ja lisäämällä siihen nyt oman näkemyksensä yhdistäen jo valmiiksi saamansa perustiedon sekä lisäten omansa.

Hesarin kolumni

Valitsin umpimähkään maan päälehden Helsingin Sanomat ja sen päätoimittajan ja toimitusjohtajan pääkirjoitussivun kolumin otsikolla “Uusi sukupolvi on ottanut ohjat”.

Käyn päätoimittaja Mikael Pentikäisen tekstin kokonaan ja lyhentelemättä läpi ikään kuin hän olisi blogisti, jolle lähetän oman vastaukseni kirjoittaen sen kolumnin sisälle sekä odottaen myöhemmin, usein reaaliaikaisesti, sille vastausta.

Kun Pentikäinen perustelee otsikkoaan ikäkysymyksenä valitsen itse vasta-argumentiksi sukupuolen. Näin kahden asian, selittäjän, vastakkainasettelua on helppoa seurata ja se tekee prosessista ymmärrettävämmän lukijalle joutumatta tankkaamaan liian rönsyileväksi menevää tekstiä. Pääsääntöisesti näissä tehtävissä on kuitenkin kymmeniä, ellei satoja muuttujia ja tietokoneet apuna niiden ratkaisussa. Aiemmin mainitsemissani monimuuttuja-analyyseissä näitä selittäviä muuttujia voi olla lukematon määrä.

Minä siis väitän, ettei ratkaisevaa ole ikä ja sukupolvi, kuten Pentikäinen todistelee, vaan pikemminkin sukupuoli, ja siinä tapahtuneet ohjasten vaihdot naisten ottaessa yhä näkyvämmin vallan miehiltä. Otsikko siis vaihtuu ja on vaikkapa “Naissukupuoli ottanut ohjakset miehiltä”. Luonnollisesti ongelman ratkaisuun tarvitaan muitakin selittäjiä kuin ikä ja sukupuoli. Oikeasti niitä tulisi olla tuhatmäärin.


Kirjoitan omat vastaukseni ja vasta-argumentit numeroiden ja kursiivilla toistaen samalla sanatarkasti mitä Mikael Pentikäinen on kirjoittanut lehdessään otsikolla "Uusi sukupolvi on ottanut ohjat". Näin syntyy kudelman alku, jossa mukana on vasta kaksi selittäjää eikä lainkaan tietokonetta. Elämme mediayhteiskunnassa, jossa tietokonette ei ole vielä keksitty.

Ja näin kolumni HS 15.6 alkaa:

Puoluekokousten superviikonlopun jälkeen Suomen puoluekenttä on siirtynyt lähes kokonaan alle 50-vuotiaiden hallintaan.

1) Jos Suomen puoluekentällä tarkoitetaan noin kymmentä henkilöä, väite pitää paikkansa. Samoin väite, jossa kerrottaisiin vaikkapa juuri naisten osuuden tuossa samassa prosessissa kasvaneen, ja että se koskee myös koko julkishallintoa ja sen työntekijöitä. Meillä on kuntia, joissa yli 95 % työntekijöistä on naisia ja kuntapuolue heitä varten ja valtion hallinnossa tämä kehitys on niin ikään saman suuntainen.

Viikonloppuna nuorentui tuntuvasti keskusta, joka valitsi johtoonsa Mari Kiviniemen, 41. Hän on selvästi edeltäjäänsä Matti Vanhasta, 54, nuorempi. Myös vastaehdokkaat olivat eri sukupolvea kuin Kiviniemi, erityisesti Mauri Pekkarinen, 62, ja Paavo Väyrynen, 63.

2) Väite puheenjohtajaehdokkaiden iästä on oikea. Oikea olisi myös toteamus, kuinka Mari Kiviniemi edustaa eri sukupuolta kuin luetellut kilpailijansa. Jostakin syystä Pentikäinen on ottanut esille vain iän ja unohtanut sukupuolen sekä ne tuhannet muut vaikuttajat, jotka yhteiskuntapolitiikassa pääministeri joutuu virkamiehineen ja avustajineen ottamaan osaksi suunnittelukäytäntöä.

Kokoomus ja Sdp ovat olleet jo jonkin aikaa 1970-luvulla syntyneiden johdettavia. Viikonloppuna valittiin uudelleen Jyrki Katainen, 38, ja pari viikkoa sitten jatkokauden sai Jutta Urpilainen, 34.

3) Jutta Urpilainen valittiin poikkeuksellisissa oloissa Heinäluoman jättäessä yllättäen tehtävänsä ja tuolloin korostettiin juuri naisen merkitystä puoluejohdossa. Myöhemmin medioissa syntyi käsite verkkosukista ja rakkauspuolueesta. Pääosa medioistamme on nykyisin naisten hoitamia ja he valitsevat niin aiheet kuin tavan jolla kirjoittavat, kohteet, joille kirjoituksensa osoittavat.

Kielen sukukin on feminiini ja naisen tapa käsitellä sitä miestä luontevampi. Siinä missä kieli on miehelle vallankäytön väline, tapa kukkoilla, pitää luentoa, siinä nainen käyttää sitä sen alkuperäisessä tarkoituksessa, kommunikoi. Verkkosukat ovat tällainen väline, viestintää ilman sanoja.

Kiviniemi, Katainen ja Urpilainen ovat ikäisekseen jo kokeneita poliitikkoja. Kiviniemi on ollut kansanedustaja yli 15 ja ministeri liki viisi vuotta. Katainen on ollut eduskunnassa yksitoista ja ministerinä kolme vuotta. He ovat myös ylen tuoreen mittauksen mukaan suosituimmat ehdokkaat seuraavaksi pääministeriksi.

4) Päästäkseen ylen mittauksessa pääministeriksi on oltava suurimmasta puolueesta. Näinkö nopeasti kansa nosti Keskustan aallonpohjasta Kiviniemen avulla pääministeriehdokkaaksi? Olisiko mahdollista, että näin olisi käynyt, jos samaiset naiset olisivat mitanneet kannatusta 40 -vuotiaalle keskustalaiselle miehelle?
Mikael Pentikäinen työskentelee mediassa, jossa hänen alaisensa ovat pääosin naisia. Kuinka työyhteisö, jossa 95 % on naisia vaikuttaa miesten hoitoon, koulutukseen, kasvatukseen, ylipäätään palvelujen hankintaan kunnissa ja niihin mielipiteisiin, joita media luo miehestä? Naiset lukevat miehiä enemmän, kirjallisuus on suunnattu heille ja kohta pääosa mediasta. Miten käy miesten medialukutaidon?

Urpilainen ei ole pääsyt ministeriksi, mutta hänelläkin on jo seitsemän vuoden eduskuntakokemus.

5) Miksi Urpilaista ei mainitakaan nyt pääministeriehdokkaiden listalla? Hänhän on 34 -vuotiaana joukon nuorin. Vai onko takana naisena annettu väärä viesti? Viestit, joilla ei ole mitään tekemistä iän kanssa. Voi olla toki muutakin, mutta nyt keskustellaan vain kahdesta teemasta, iästä ja sukupuolesta. Ehkä ikä ja sukupuoli eivät yksistään riitä selittämään kaikkea? Selittäviä muuttujia tulisi hakea lisää. Löytääkö Jungner niitä sosiaalisen median keinoin seuraavan vuoden aikana?

Myös keskikokoisten puolueiden sarjassa nuorehko ikä on valttia. Vihreitä johtaa Anni Sinnemäki, 36, ja vasemmistoliittoa Paavo Arhinmäki, 33.
Nykyisen eduskunnan pikkupuolueista perussuomalaisia vetää Timo Soini, 48, Rkp:ta Stefa Wallin, 43, ja kristillisiä Päivi Räsänen, 50.
Nipin napin viisikymppinen Räsänen on siis tätä nykyä eduskuntapuolueiden puheenjohtajien ikäpresidentti.

6) Anni Sinnemäki edustaa cityvihreitten naisten ykkösketjua ja Päivi Räsänen peesaa parhaansa mukaan. Ilmiö on tiukasti sukupuoleen sidottu olkoonkin, että siinä on mukana myös ikärasismia. Vanhenevat miehet eivät oikein kelpaa tuon ilmiön mannekiineiksi, olivat sitten vaikka kuinka isoja ja vihreitä keskustan Seppo Kääriäsen tapaan.

HS kertoi aiemmin, keskustan vaalituloksen selvittyä, kuinka cityvihreät voittivat Lahdessa. Tuskin sillä haluttiin kertoa nuorten vallankumouksesta. Ja kun joku ryhmä voittaa, jonkun on silloin hävittävä. Ketkä siis hävisivät cityvihreitten voittaessa?

Edustaako käsite liberaali cityvihreä jotain positiivista ja myönteistä ja sen vastakohta epämiellyttävää ja pois pyyhittävää dualistisessa mediakeskustelussa, johon ei voi saada vastausta muuten kuin arvaillen. Tässä perinteinen media on pahainen juoruilija ja manipuloiva pakinoitsija myös uutistensa kanssa, eikä suostu keskustelemaan, kuten sosiaalinen media. Tässä prosessissa metropolipuolueen nimi ei ratkaise mitään vaan sen politiikka. Syrjäinen maaseutu pientaajamineen ei voi olla osa metropolipolitiikkaa, oli edustajan ikä tai sukupuoli mikä tahansa.

Timo Soini on oikeastaan joukon ainut miespuolinen ja hänelle media on jo legitimoinut luvan olla vastaan, käyttää rikasta populistista kieltä, mutta toisin kuin hänen oppi-isänsä Veikko Vennamo, jota aikanaan media vieroksui ja pelkäsi Kekkosen ajan ainoana oppositiona. Soini on ikään kuin kesytetty populistina ja muistuttaa valtakunnan hyväksymää mediayhteiskunnan narria. Tässäkään prosessissa iällä ja sukupuolella ei ole merkitystä muuten kuin vain vähäisinä taustamuuttujina. Soinin puolueen menestys selittyy kokonaan muilla ilmiöillä.

Eduskuntaryhmien puheenjohtajuus on selvästi varttuneemmissa käsissä. Ryhmissä senioriteetti painaa. Kokemuksella on käyttöä, kun ryhmiä pidetään järjestyksessä, puoluejohdon tukena. Vaikutuksensa voi olla silläkin, että edustajakollega valitsee vetäjäksi mieluummin ikätoverinsa. Sdp:n Heinäluoma, 54, keskustan Timo Kalli, 63, ja kokoomuksen Pekka Ravi, 60, voisivat kaikki olla puolueidensa puheenjohtajien isiä.

7) 1940- ja 1950-luvulla syntyneet edustavat joko jo eläkkeellä olevia tai sinne pian siirtyviä. Heille puolue on ollut keino hankkia valtaa ja asemia, tapa toimia ja vanheta, monelle koko elämän sisältö ja työpaikka puolueen mandaatilla toimien. Tämä ryhmä on katoamassa ja samalla heidän puolueuskollisuutensa. Sitä on nyt seurattava tarkkaan ja se osaa juonittelun ja pelaamisen taidon, jolla varmistaa ettei eläkkeitä leikata, työuria jatketa. Tässä joukossa on aina ollut enemmän miehiä ja eduskunnassa se korostuu. Ikä ei tässäkään ole niin keskeinen kuin sukupuoli ja se viittaa muuhun kuin cityvihreään elämään poikkeuksena vain vihreitten Ville Niinistö, 33 vuotta.

Puoluejohtajiaan iäkkäämpiä ovat myös vasemmistoliiton Annika Lapintie, 55, perussuomalaisten Raimo Vistbacka, 64, kristillisten Bjarne Kallis, 65, ja Rkp:n Ulla-Maj Wideroos, 58.

8) Pienryhmien ryhmävetäjistä pääosa on siirtymässä ansaittuun vanhuuden lepoon ja nytkin vain naiset saattavat sinnitellä miehiä kauemmin aktiivipoliitikkoina. Bjarne Kallis on tehnyt komean uran ja Raimo Vistbacka aloitti jo Veikko Vennamon kaudella nimismiehenä, jolla ei ollut seteliselkärankaa. Siihenkään ei silloin vaikuttanut sen enempää ikä tai sukupuoli kuin valittu ammatti nimismiehenä ja persoonallisuus, pohjalainen luonne.

Tasavallan ylin johto on sentään vielä yli 60-vuotiaiden hallussa, tasavallan presidentti Tarja Halonen on 66-vuotias ja eduskunnan puhemies Sauli Niinistö (kok) 61-vuotias. Eduskunnan varapuhemiehenä keskustan Seppo Kääriäinen, 62, edustaa iäkkäämpää poliitikkopolvea. Sdp:n Tarja Filatovista, 46, ei voi sanoa samaa, mutta kokemusta hänellä on vaikka muille jakaa. Eduskunnassa hän on ollut vuodesta 1995.

9) Kun Tarja Halonen valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi, tuskin muusta puhuttiinkaan kuin hänen sukupuolestaan ja myöhemmin muumimamman tavasta kuljettaa käsilaukkuaan. Puhemiesten kohdalla valta on kovin näennäistä ja arvovalta kaikkein katoavaisin politiikassa, josta Sauli Niinistö sai tuta edustajatovereiden kiukutellessa hänelle puheenjohtajavaalissa. Tuskin sekään liittyi ikään ja olettaisin ettei vastaavaa surkeaa näytelmää nainen olisi saanut kokea.

Halosen muuttunut asema instituutiona ei liity ikään sekään vaan parlamentarismin tapaan pyrkiä toimimaan EU:n puitteissa myös meillä Suomessa joustavasti. Juuri ikää ja sukupuolta pohtiessamme media tahtomattaan tai tarkoituksella henkilöi instituutiot ja tekee niistä myyvän ja helpommin käsiteltävän psykologisen ilmiön. Matti Vanhanen pääministerinä oli kaiken aikaa puoluejohtajana henkilöity gonzo journalisimin tuote

Seuraavasta presidentistä on ennenaikaista tehdä isoja oletuksia. Jos Sauli Niinistö jättää myös presidentin vaalin väliin, kokoomuksen ehdokas voisi olla selvästi seuraavaa sukupolvea edustava ulkoministeri Alexander Stubb, 42. Keskustan ehdokas voi hyvin olla Brysselissä talouskomissaarina kokemusta keräävä Olli Rehn, 48, hänkin 1960-lukulaisia. Sdp:n ennakkosuosikkia on vaikea nimetä vielä, mutta mahdollinen ehdokas on pääjohtaja Erkki Liikanen, 59, joka on eri sukupolvea kuin nykyiset puoluejohtajat.

10) Presidentin asema on muuttunut edustukselliseksi. Tehtävän hoito vaatii edustavaa ihmistä, jonka urakehitys ei ole tuossa vaiheessa vahvan vaikuttajan tai tehokkaan suorittajan, pikemminkin sopeutuvan rauhanrakentajan ja avuliaan huoltajan. Stubb, Liikanen ja Rehn eivät ole tällaisia henkilöitä ja epäilen myös Sauli Niinistön halua eläköityä tuota kautta. Kyseessä ei ole ikä nytkään joka vaikuttaa. Sen sijaan sukupuolella saattaa olla vaikutusta, ja tuohon listaan voisi lisätä kymmenkunta keski-ikäistä naista, joita tehtävä saattaisi kiinnostaakin ja joilla on siihen vaadittavat ominaisuudet ja persoonallisuus, kansan tuki tehtävään.

Onko iällä sitten väliä? Kyllä sillä on, ainakin joskus.

11) Nyt alkaa Mikael Pentikäisen synteesi. Todella pitkän ja luettelomaisen alustuksen jälkeen. Se on mielenkiintoinen. Lukekaapa tarkkaan ja pohtikaa mitä vastaisitte.

Nuoremman polven puheenjohtajat tekevät politiikkaa eri lähtökohdista kuin heitä vanhemmat. Heistä monella on pieniä lapsia, joiden kautta he kohtaavat päivittäin toisenlaisen arjen kuin vanhemmat kollegansa. Jokainen vanhempi tietää, ettei mikään palauta maan pinnalle yhtä nopeasti kuin oma lapsi. Toki iäkkäämpikin poliitikko jakaa näitä kokemuksia, mutta arjella on taipumusta äkkiä unohtua.

12) Pentikäinen pohtii asiaa ilmeisesti keski-ikäisenä perheellisenä, jonka lasten isovanhemmat eivät ehkä paljoa näe lapsiaan ja lastenlapsiaan. Isovanhempana omiin lastenlapsiinsa suhtautuu aivan toisin kuin aikanaan lapsiinsa ja aikaakin on toisella tavalla. Mauri Pekkarinen piti siitä koskettavan luennon ja on nyt onnellinen saadessaan keskittyä lapsiinsa ja heidän lapsiin. Olen sitä ehdottoman varma. Näin politiikan teko on henkilöity ja suuret asiat lakaistu maton alle

On toinenkin näkökulma jonka Pentikäinen heittää sivuun ikään kuin sitä ei olisi. Naiset lasten ja perheen hoitajina ovat kokonaan eri asemassa kuin miehet. Keskustan puheenjohtajapelistä jäi varmana voittajana pidetty ministeri Paula Lehtomäki ulos perusteluinaan lapset. Hieman aiemmin naisministeri oli eronnut ja syy oli sama.

Mieheltä sellaista tapaa harvemmin ja kotipinnareita eduskunta on tulvillaan. Iän merkitys on lapsiperheiden kohdalla ikääntyville ihmisille päinvastainen kuin Pentikäinen olettaa ja sukupuolen merkitys on siinä oleellisesti suurempi kuin iän. Juuri siksi meillä on julkishallinnossa, opetuksessa ja hoitajina, niin paljon naisia. Sen seurauksena on oltava naisia myös ministereinä ja pääministerinä.

1960- ja 1970-luvuilla syntyneet ovat kasvaneet myös erilaisessa poliittisessa ilmastossa kuin vanhempi kollegakaartinsa. Tämä näkyy erityisesti kansainvälisessä politiikassa. Useimmat nykypuheenjohtajat ovat toimineet poliitikkoina lähinnä siinä Suomessa, joka on kuulunut luontevasti länteen ja jolle EU-jäsenyys on mitä luonnollisin asia. He eivät omakohtaisesti muista neuvosto-Moskova varjoja.

13) Jos historia voi jotain opettaa, se on mahdollista saavuttaa muistamalla sen opetuksia. Olkoonkin että osa niistä on ikäviä ja sodan kokeneet eivät sotaa halua. Tässä Pentikäinen on kääntänyt vanhat viisaudet nurin.

Jos tuossa väitteessä olisi hitusenkaan yhteiskunnallista käyttöä, kaikki historiaan viittaava ajallinen oppi ja sen tutkimus olisi kyseenalaistettava. Tätä Pentikäinen ei tietenkään tarkoita olkoonkin, että viimeistään nyt hänen opinnäytteensä yliopistossa olisi hylätty. Blogaajista pääosa olisi poistunut koettuaan argumentit liian haetuiksi, joihin vasta-argumenttien esittämien on liian helppoa, ja väittely siirtyisi tankkaamiseksi.

Onko Unionin tai Moskovan valoihin tai varjoihin sukupuolella merkitystä, en käy arvailemaan. Oletan kuitenkin että naiset ovat meillä hieman miehiä kielitaitoisempia ja että heillä on myös muuttoliikkeessä ollut aina aloitteentekijän asema. Naiset muuttavat miehiä enemmän ja nuorempana.

Myös ympäristöasioissa ikä voi tuoda toisenlaista näkökulmaa. Monelle nuoremmalle Tsernobyl on kovin etäinen, joten ydinvoimaa on helppo tukea - tai vastustaa.

14) Noin se varmaan on ja oli edellisessäkin tarkoitettu sanottavaksi, joko tahi, kolikkoa heittäen. Kun tietoa on enemmän, se lisää tuskaa. Ikä tuo sekä elämänkokemusta että luettua viisautta, kypsyyttä yhdistää oppimaansa, tehdä johtopäätöksiä ja panna oppimansa toteen, tehdä oikeita valintoja. Onko sitten sukupuolella vaikutusta ympäristöasioissa jää tulevaisuudessa nähtäväksi. Cityvihreä nainen ruokakaupassa ei ole kuitenkaan sukupuoleltaan mies ja nämä ympäristölle elintärkeät päätökset tehdään usein juuri pienissä asioissa ja valinnoissa. Ja valinnat tahtoo tehdä kuluttaja.

Talouspolitiikassa nuoremmalla polvella pitäisi olla enemmän ylisukupolvista ajattelua. Heidän luulisi tuntevan suurta huolta julkisen sektorin velkaantumisesta, koska lasku lankeaa heille. Heidän pitäisi olla vapaampia ajattelusta, jossa haetaan maksimaalisia etuja eikä yhdestäkään saavutetusta tingitä. Se ei ole helppoa, koska äänestäneissä varttuneita on yhä enemmän.

15) Minulle tässä ja nyt -sukupolvi on nuori, ei raihnainen vanhusten yhteiskunta. Nuori nyt vain sattuu elämään ikuisesti ja ajatus elämän rajallisuudesta tulee vasta paljon myöhemmin ja samalla kyky pohtia tulevien sukupolvien perintöä. Testamentin kirjoittajat ovat aina iäkkäitä ihmisiä.

Ahneus nyt kuitenkin on viimeinen kuolemasynneistä, joka ihmiselle jää ja sille emme voi mitään että olemme turhamaisia. Se että lapsemme ovat paremmin koulutettuja kuin me on valtava etu, mutta se ei poista samaan aikaan kasvavaa globaalia väestömäärää ja ilmastomuutoksen tapaisia eteneviä taloutemme ekologisia kulmakiviä.

Jälleen asettaisin iän edelle sukupuolen ja tavalla, jossa avuliaan huoltajan ja suunnittelijan on rakennettava biologisella perimällään pesäänsä, ja nainen on siinä miestä etevämpi. Siihen ei välttämättä kuulu enää ympäristön voittaminen vihollisena tai sen kesyttäminen, jokaisen puron patoaminen. Mies dynaamisena muuttajana on toki erilainen vastuun kantaja kuin nainen hoitajana, huoltajana ja asiantuntijana myös vallankäytössä.

Kun he aikanaan astuvat sivuun, heidän ei toivottavasti tarvitse pohtia samaa kuin valtioneuvos Harri Holkeri (kok), kun hän jätti pääministerin tehtävät vuonna 1991. “Ihmisten äärimmäisen pitkälle viety itsekkyys on vaikea muuttaa. Puhun kaikista ihmisistä. Puhutaan aatteista, mutta kun vähän skrapsuttaa, tulee raha ja itsekkyys. Se on meissä kaikissa”. Holkeri sanoi (HS 13.6.2010)

16) Tuon sanoessaan Holkeri oli jo 73 -vuotias ja minulla on epäily, ettei hän olisi sitä sanonut vielä nuorena kokoomuksen puoluesihteerinä. Jos hän olisi noin silloin sanonut, hän tuskin olisi ollut kokoomuksen tuleva pääministeri.

Niin Holkeri ihmisenä kuin kokoomus puolueena ovat käyneet läpi suuren muutoksen siinä missä myös Suomi kansakuntana. Näin iällä ja ajalla on tietysti merkitystä siinä missä sukupuolellakin. Oleellista on että kykenisimme toimimaan ikään kuin olisimme vailla sukupuolta ja ikää ja meitä kohdeltaisiin enemmän omien taipumustemme ja persoonallisuuden pohjalta, positiivisesti ja myönteisesti niitä kehittäen. Tässä uusi sukupolvi ja naiset ovat ottaneet asemansa tavalla, jotka yhdessä voisivat palvella aiempaa paremmin yhteisen päämäärän saavuttamista. Itsestään selvähän tämä ei toki ole. Kaikkihan me hyvää tahdomme, mutta keinoista kiistelemme emmekä ole ihan varmoja, mikä johtaa ja millaiseen hyvään sekä kenelle.

Sellaisen saarnaaminen, puheeksi saattaminen, retorinen puhdasoppinen esittäminen, tuo mieleen Barack Obaman ja häneen asetetut odotukset vain muutama hetki takaperin ja nyt hänen kannatuksensa ovat valumassa Meksikonlahdella Yhdysvaltain vaikeimman ympäristökatastrofin mukana kohti ahneen yhteiskunnan pohjamutia. Onko niin että hänestä tulikin vain yhden kauden presidentti?

Maan toinen naispääminsteri

Hunter S. Thompson

Gonzo journalismi on tapa kirjoittaa omista kokemuksistaan minä -muodossa ja vieden päähuomio pieniin yksityiskohtiin, sivuraiteelle. Hyvä Gonzo -journalisti, tai kirjoittaja ylipäätään, kykenee liittämään henkilökohtaisen kokemuksen yleiseen ja yhteisesti kokemaamme, siis yhteiskunnallisen ilmiöön laajemmin.

Gonzon toi tunnetuksi Hunter S. Thompson ja hänessä on hieman samaa kuin filosofi Nietschessä. Jokainen teini, joka on lukenut muutaman rivin Nietzscheä, alkaa pitää itseään nerona, suurena filosofina, yli-ihmisenä. Jokainen kesälomatoimittaja uskoo olevansa gonzo ja jokainen kalanruotoa kaluava Thompsonin “Suuri hainmetsästäjä” tai Hemingwayn tietä jatkava alkoholisti kirjailijana Thompsonin “Rommipäiväkirjasta“ unta nähden.

“Pelon valtakunnassa me rankaisemme jotakuta tästä hyökkäyksestä, mutta kuka tai mitä räjäytetään muuskaksi, sitä on vaikea sanoa. Ehkä Afganistan, ehkä Pakistan tai Irak, tai mahdollisesti kaikki kolme yhtä aikaa“. Lainaus on Helsingin Sanomien ja Vesa Virenin tutkielmasta “Gonzon paluu” (HS 13.6). Gonzo joka ei uskalla ylittää rajoja, on kuka tahansa pelkuri ja kaukana telecity -blogaajien innovatiivisimmasta ryhmästä.

Pöytä puhtaaksi

Kirjoitin blogeissani jo pari vuotta takaperin gonzon paluusta journalismiimme ja esimerkkinä toin pääministeri Matti Vanhasen ja hänen ympärillään velloneet ja miestä syöneet sosiaalisen median ilmiöt siirtyneinä perinteiseen printtimediaan. Media eli kriisissään murrosta, joka näkyi tänään viikonvaihteen puoluekokouksissa. Se mitä tapahtuu aiemmin reaaliaikaisessa sosiaalisessa mediassa, virtuaalisena ja fiktiivisenä koetussa, siirtyy taatusti myöhemmin bulevardin sisäkehille ja konkreettiseen toteutukseen, pelureiden, turistien ja flaneeraajien oluthuuruiseen elämään ja kulkureiden kuljettamana.

Keskustan johto vaihtui odotetusti täysin ja kertoen kuinka “kansa tietää” ja osaa haistaa mihin tämä uusi gonzo ja kulkuri on johtamassa. Paikallisen lehden vajaasta puolestasadasta artikkelista Forssassa yli 80 % oli viikonvaihteessa STT:n kirjoittamia, omat lehden toimittajat eivät olleet edes paikalla Päijät-Hämeessä ja Lahdessa puoluekokousta seuraamassa. Näin Gonzo valitaan Helsingistä kirjoittamaan paikallisetkin uutiset eikä maakuntalehteä enää ole. Se ei ole joko mahdollista tai edes tarpeen uudessa media-ajassa. Muutama naistoimittaja ei kaikkeen ehdi.

Se miten forssalainen oma ministeri vastaa uuden pääministerin kysymykseen tulevasta kaudestaan kansanedustajana jää näin kirjaamatta ja sekin on luettava Helsingin Sanomista, joka kirjoittaa tänään myös mahdollisista ministerivaihdoksista (HS 13.6). Mihin siis näitä seutulehtiä enää tarvitaan STT:n juttujen levitystyön ohella?

Maakuntien miehet haistoivat maailman muutoksen ja keskustaa johtaa nyt cityliberaalit, tietää maan päämedia. Pohjalaiset poistuivat ilman yhtään omaa edustajaa ja moni maaseudun takavuosien vahvan keskustalaisen alueen edustaja on häipynyt Lahdesta kunnianpuheenjohtaja Paavo Väyrysen tapaan. Uutta johtajaa ja tulevaa toista naispääministeriämme ei edes onniteltu. Sellainen paljastaa miehestä kaiken eikä siinä ole mitään kaunista tai myöhemmin seliteltävää.

Pelon renkaat bulevardilla

Uutta puoluetta ei voi perustaa takavuosien Veikko Vennamon tapaa. Se kun on jo olemassa ja odottaa Timo Soinin tulemista. Ihmisen epävarmuus ja pelko siirtyy aalloin tavoin veden pinnalla ja sen aiheuttaja voi olla melkein mikä tahansa psykologinen ilmiö kuten jalkapallopelissä ja etenee metropoleissa bulevardilta toiselle, keskimmäisestä uloimpaan ja päinvastoin.

Se voi olla globalisaation viemä työpaikka, julkisen hallinnon ylivelkaantumisen aiheuttama kierre Euroopassa ja säästötoimet, joiden nakertamana hyvinvointivaltion eväät on syöty, terroristien asettamat agendat, jossa pelon aallot leviävät flaneeraajien ja turistien ryhmiltä kohti pelureiden moraalitonta maailmaa ja lopulta kolmelta sisäkkäiseltä bulevardilta poikittaisia Avenue -katuja edeten Pariisista, Lontoosta, Helsingistä kohti Pohjanmaan lakeuksia, Savon ja Karjalan laulumaita, Lapin tuntureita kulkurien kuljettamana.

Ja kaiken tämän yllä ovat sosiaaliset mediat ja näitä johtavat telecity -ryhmät, paikattomassa ja ajattomassa maailmassa globaalisti maailmaa muuttaen. Ne jotka tämän diffuusion hallitsevat, voittavat vaalit, talouden innovaatiot ja teknologian kehityksen, sosiaalisen innovaation kärkiosaajien kautta operoiden. Nyt Suomessa kärjessä kulkee odotetusti yleisradion erotettu puheenjohtaja Jungner ammattiosaajana ja hänen kanssaan kilvan aloittaa nyt Suomenmaan entinen kokenut päätoimittaja Timo Laaninen. Mediapolitiikka ei ole sama asia kuin yhteiskuntapolitiikka, mutta molempia tarvitaan nyt rinnakkain ja työnjako on selvä.

Pulinat pois

Moni kokee ilmiön kuten gonzo 1970-luvun alun Suomessa, jolloin Yhdysvalloista levinnyt tapa käsitellä tekstiä, sanoja ja käsitteitä muutti kulttuuriamme ja suuret ikäluokat ottivat sen omakseen. Nyt he ovat palaamassa eläköityneinä ja raihnaisina takaisin juurilleen, seuraavat muuttunutta maaseutua, äänestävät cityvihreitä naisia johtamaan vanhojen miesten kansanliikettä, josta kunniapuheenjohtaja Väyrynen poistuu uutta johtoa onnittelematta. Pulinat pois, olisi vastannut fiksumpi Johannes Virolainen, jolle kansanliike oli pyhä asia, ei oma valta ja narsismi. Kokoomus ja demarit eivät ole keskustalaisia, suomalaiskansallisia kansanliikkeitä ja siellä puheenjohtaja, sihteeri, voidaan valita toisella tavalla. Tämä tapa on ollut iät ajat keskustan voima säilyä hengissä. Niin oli ja on nytkin ellei netti ja sosiaaliset mediat toisin päätä.

Vihreitä, akateemisia naisia

Kaikki ovat vihreitä ja akateemisia, tehokkaita ja osaavia, mutta samaan aikaan kulkurin, pelurin ja turistin maailmassa on jotain hyvin vierasta ja etäistä. Puolueet ikään kuin ovat siirtyneet sivummalle, valtio seuraa tapahtumia katsomosta huutaen ohjeitaan valmentajana Maradonan tapaan pienenä miehenä Jumalan kädellään heiluttaen. Pelin tiimellyksessä sellaisia ohjeita kukaan ei ehdi seurata. Maali syntyy hetkessä maalivahdin lipsahduksesta ja peli on ohi.

Globaalien kisojen seuraaminen Etelä-Afrikasta on jotenkin etäistä ilman omaa joukkuetta, pohtivat maakuntien miehet Lahdesta palattuaan. Omat arvot kun ovat ne samat, tutut ja turvalliset, yhteisölliset ja vain puolue on jotenkin kadonnut jalkojen alta, matto vedetty pois eikä uuttakaan ole luvassa. Mutta siihenkin sopeutuu paremmin kuin jatkuviin skandaaleihin. Cityvihreys maistuu jopa hyvältä kaiken gonzo -pyörityksen jälkeen Korhosen, Väyrysen ja Vanhasen poistuessa.

Lars Vilks alias Lauri Vilkas

Professori ja taidemaalari Lars Vilks istuu Esa Mäkisen (HS 12.6) kirjoittamassa jutussa iiläisen kaljabaarin oluthuuruisessa menossa työttömien miesten täyttäessä Iin Haminan minulle tutussa, takavuosina savuisessa ja käheän viskibassoisista naurunremakoista turvallisessa suomalaisessa pienen kirkonkylän juottolassa. Suomalaisen miehen ja naisen alkoholin polttama ääni ja kasvot ovat turvallinen näky toisen suomalaisen kokemana. Ulkosuomalainen niitä voi pelästyä.

Lars Vilks, peitenimeltään Lauri Vilkas, tuli tutuksi Muhammed-piirroksillaan ja äärimuslimit jahtaavat häntä nyt Iin Haminassa, jossa hän rakentaa jätelaudasta, liki tuppeen sahatusta, Iin tornia vanhan linja-autoaseman kylkeen. Miehet kehottavat häntä hävittämään lehden mukaan “saatanan perkeleen rötiskön”, mutta Vilks on uhmannut terroristeja ennenkin eikä pelästy juopuneiden miesten uhkauksista.

Piste Iin päälle

Gonzo -journalismin jälkiaallon tunnelmissa 1980-luvun alussa Iin kunta järjesti Pohjanmaalla näkyvän tempauksen ja ideakilpailun nimeltä “Piste Ii:n päälle”. Liikuin tuolloin pienen opiskelijaryhmän kanssa haastatellen Iijokilaakson ihmisiä aina Pudasjärveltä Taivalkoskelle ja Kuusamoon saakka mukaan lukien myös joen sivu-uomat Livolla ja Siurualla. Jokea, sen keski- ja yläjuoksua, suunniteltiin silloinkin rakennettavaksi ja samalla jängille ja metsiin, peltomaille, olisi tullut joukko altaita, tunnetuimpana Siuruan Kollaja. Olin tuolloin matkalla Suomen Akatemian pyynnöstä ja rahoittamana jatkona aiemmille Kemijoen tutkimuksilleni. Näin puoli Suomea oli tullut tutuksi talo talolta ja moneen kertaan ne kiertäen rinnan kylätutkimusten ja maakuntien kehittämishankkeiden kanssa Pohjois-Savossa ja Karjalassa, Lapissa. Suomalaiset ovat hyvin saman oloista kansaa käyden tapaamassa heitä kasvotusten ja talo talolta sukukroniikkaa kuunnellen. Poikkeustapaukset ja kylähullut ovat oma lukunsa. Gonzo kirjoittaisi romaaninsa, tutkimuksen, juuri heistä. Gonzon kertomus ei ole totta alkuunkaan mutta taatusti kiehtova.

Vastasin tuolloin iiläisten kilpailuhaasteeseen kehottamalla pohjalaisia rakentamaan Iijoen suistoon ympäristöinstituutin, jonne olisimme koonneet Oulun yliopiston kaikki tiedekunnat, niiden alan koulutuksen ja tutkimuksen poikkitieteisen tarpeen sekä tieteen siirtämisen sitä kautta myös uuteen alan yritystoimintaan aluetta näin ekologisella yrittäjyydellä sekä luontomatkailulla elvyttäen.

Hyvä idea, väärä paikka ja aika

Idea oli ylioston rehtorin ja tiedekuntien dekaanien kirjoittamissa lausunnoissa hyvä mutta kohdistui väärään aikaan ja paikkaan. Iin ilmapiiri ei ollut oikein tuolloin ympäristöhenkinen, eikä ole sitä vieläkään. Minulle myönnettiin kyllä kunniakirja ja sain tehdä heille aiheesta raportin hieman samaan tapaan kuin aiemmin lukusia kertoja vastaavissa kilpailuissa muualla suomalaisen maaseudun kehittämisohjelmissa, viimeisin Etelä-Hämeessä lounaishämäläisten kuntien rakentaessa itselleen “Tähtikuntaa” ja ideanani oli silloin Agropolis tiedepuistona, osaamiskeskuksena, tiedekeskuksena ja tietysti osana tulevaa verkottuvaa globaalia nettiyhteisöä vuonna 1990 se esitellen, kirjaksi muuttaen ja maailman tiedepuistoperheille se levittäen ja tunnetuksi näin tehden. Ilmiö levisikin odotetusti ja toteutui sadoissa valtiossa ja maakunnissa ympäri mantereita, viimeisenä luonnollisesti Hämeessä vanhaa navettaa saneeraten.

Iin torni

Iissä voiton vei idea tornista, jonka korkeus olisi ollut Stadionin tornia hulppeampi ja sen päässä tuli komeilla valtaisa pallo, piste iin päällä. Tällainen idea on konkreettinen, maanläheinen, pragmaattinen ja riittävän konvergoiva sellaisessa yhteisössä, jossa miehet istuvat kyläbaarissa ja juovat oluttaan alkaen aamusta ja jatkuen iltamyöhään. Kirjoitin konvergoivan ja divergoivan kulttuurin välisestä erosta neljä vuotta takaperin verraten sitä hämäläiseen ja karjalaiseen kulttuuriin sekä saksalaiseen ja brasilialaiseen jalkapallotaitoon. Gonzo-journalistimme ottivat sen tuolloin vastaan kesäkuisina juttuina maakuntalehdissämme ja sain siihen myös urheilutoimittajiemme kommentteja. Ne muistuttivat Lars Vilksin saamia uhkauksia.

Se mitä Suomessa syrjäkylillä visio tai ideoi ei ole aina viisasta, jos sen luonne poikkeaa oleellisesti kylän hengestä ja menosta, toimittajan työstä gonzona. Jos toisin toimii saat kuulla kuinka “mitä saatanan perkeleen rötisköä siihen rakennat” (HS 12.6) Lars Vilksin tapaan, joka kokee taiteen toisin kuin iiläiset tai fundamentalisti islamilaiset terroristit.

Jos idea toteutetaan, sen esittäjä siirretään mahdollisimman etäälle, jotta syntyvä rötiskö on varmasti mieluinen. Kokenut yhdyskuntasuunnittelija tietää miten tämä prosessi käynnistetään maakunnissamme. Korhonen puoluesihteerinä ja Vanhanen puoluejohtajina eivät tätä osanneet tässä ajassa, vaan taiteilivat eri suuntiin ja kumpikin tahollaan kömpelösti Lars Vilksin tapaan virheitä tehden.

Harrison Fordin oloinen pääministeri

Professori, taiteilija Lars Vilks muistuttaa ulkonäöltään ja elkeiltään 63-vuotiasta Harrison Fordia, ja se hän oikeasti onkin siirrettynä Hollywood -maailmaansa, jossa terroristit ovat lopulta amatöörejä ja yrittäessään polttaa hänen kotinsa ja polttivat vain itsensä, löytyivät sairaalasta, lehteä ja Lars Vilksin haastattelua lainaten. Tällainen ihminen ei pelkää terroristien liikkeelle lähettämiä pelon agendoja, aaltoja, joista yhtä paetessaan saa uuden vastaavan niskaansa. Niinpä hän käy myös Iissä jatkuvaa vuoropuhelua sosiaalisissa medioissa terroristien kanssa, kysyen olisiko meidän peräännyttävä joka kerta kun meitä pelotellaan. Syntyy ilmiö, jossa “peluri” ei hae valtaa tai kunniaa, vaan pelkästään peliä ja vehkeilyä, joka on lopulta tämän elämän sisältö, kuten kulkurin ja flaneeraajan, turistin elämä tästä poikkeava. Ne on tunnettava ja eroteltava toisistaan ohjelmaa toteutettaessa.

Kun ei peräänny ensimmäisessä pelon tilanteessa, myöhemmin ei ole mitään mahdollisuutta pysähtyä ja näin fundamentalisti terroristeista tulee osa hänen taidettaan, futuristinen happening kuten takavuosina fanaatikkojen typerät käsirysyt dadaistien ja futuristien välillä. Vilksin mukaan jokainen saa uskoa mihin tahansa, kunhan ei ala tyrkyttää sitä pelon välinein koko yhteisölle ja väittäen fiktioitaan totuudeksi. Sisäsyntyiset ja vahvasti individualistiset tuntemuksemme ovat leviämässä nyt netissä yleisiksi ja osa niistä on mahdottomia toteuttaa edes tornin rötisköinä.

Meni kolme vuosikymmentä ennen kuin Ii lopulta sai torninsa, pisteen Iin päälle, perkeleen rötiskönsä linja-autoaseman kylkeen tehtynä raakalaudasta, tuppeen sahatusta, ja siihen paikkaan liiankin komeasta. Facebook -taide jatkuu myöhemmin muualla ja tuorein on nimeltään “Viranomaiset taiteellisena materiaalina”. Tulevan pääministerin ei pidä pelätä kun pelotellaan, tehdään rötisköjä, tuleen ei saa jäädä makaamaan; sen saat mitä pakenet, muistuttaisin omana mottonani, tai sen mistä luovut liki samana asiana. Peloton ihminen saa sen mitä todella haluaa, ja nyt pelottomalla Mari Kiviniemellä on näytön paikka. Toivon hartaasti hänen onnistuvan siinä.

Jo aiemmin kuvasin metsästyksestä kiinnostuneen luontoihmisen persoonallisuutta vertaillen Maria ja Mauria toisiinsa otsikolla "Vain yhden kirjaimen ero" ja päädyin omassa valinnassani Mariin. Vaatimattoman oloiseen menestyjään, pohjalaisen vakaaseen isän tyttöön, jossa korostuu vakavan eheä lapsuus, monilahjainen ahkeruus, riittävä kovuus pitää myös puolueen ongelmaihmiset ja särmikkäät pelurit kurissa ja herran nuhteessa.

Tutkiva asiantuntija ja tehokas suorittaja

Mari Kiviniemi on tyypillinen hiljainen asiantuntija, ei pidä itsestään ääntä, etsii uudenlaisia tapoja ratkaista asioita, on älyllinen ja nauttii opiskelusta, kohteeseensa syventymisestä. Henkilökohtainen turvallisuus syntyy omasta tiedosta ja osaamisesta, kyvystä puolustaa omaa näkökulmaansa ja rohkeudesta käyttää itsevarmana myös asiantuntijoita. Huumorintaju on kujeilevan eleetöntä, eikä hänellä ole syytä korostaa sellaisia ei-pohjalaisia piirteitä itsessään,joita hänellä ei ole teennäisesti heittäytyen savokarjalaiseksi lupsakaksi puhekoneeksi tai puppusanageneraattoriksi tuntematta itsekään käyttämiään käsitteitä.

Hän on innovatiivinen, huumorintajuinen, eleetön, terävä oivaltaja sekä tehokkaana suorittajana itseään jatkuvasti kehittävä, tavoitteena tulla "parhaaksi omaksi itsekseen". Tällaisen ihmisen kanssa on helppo tehdä melkein mitä vaan, sillä he saavat asiat sujumaan vaivattomasti, tehokkaasti ja miellyttävästi.

Harrison Ford näyttelee usein rooleja, joissa nämä piirteet tulisi tuoda esille juuri ongelmatilanteissa, joskus hyvinkin hurjissa rooleissa, omistautua asialleen tiedemiesmäisesti ja olla samalla yllättävän rohkea ja luovalla tavalla innovatiivinen, katsojaa miellyttävän huumorintajuinen ja saavuttaen tavoitteensa nauttien toki myös huomiosta ja onnistumisesta.