Mielipidesivut

Vapaa sana
Lehdessä luetuinta osaa edustavat lukijoiden mielipiteet. Niiden määrä on viime vuosina kasvanut kiitos kykymme kirjoitella vastauksiamme blogeihin ja uusmedian muihin välttämättömiin kansalaismedian kirjoitustaitoa ylläpitäviin IRC-gallerioihin ja Facebookin kaltaisiin sosiaalisen median muotoihin. Kun mukaan on saatu suomalaiskansallinen juupas-eipäs -vuoropuhelu, sen seuraaminen ei ole huveista halvinta, olettaen että aika on edelleenkin rahaa ja rajallinen luonnonvara.

Kun printtimedia muuttui osaksi uutta internet -ajan reaaliaikaista taustoittajaa, sen on vastattava myös yhä paremmin kansalaisten tarpeeseen sanoa oma mielipiteensä ja siihen reaaliaikainen vastaus. Siinä takavuosien kolumnistit ovat jäämässä auttamatta muiden nopeampien blogistien ja tiedottajien jalkoihin. Kaikki on jo sanottu ja mahdollisimman rumasti, asian vierestä ja ilkeillen.

Teksti syö kuin sika

Tomittajilta opittua ilkeilyä on alettu pitää fiksuna, ironiaa ja sarkasmia, kyynisyyttä, tavoiteltavana ilmaisutapana ja sopivana puheenpartena. Se näkyy etenkin lehtien mielipidesivuilla. Lehden tapa toimittaa ja tehdä proosaa tarttuu ja oma tyyli katoaa.

Romaanin kirjoittaminen ja lehden toimittajan työ ovat lähellä toisiaan. Siinä teksti syö kuin sika, eikä se tarkoita aina kovin kaunista ja loppuun hiottua tyylittelyä takavuosien tapaan. Mielipidesivu ei saa nousta kovin paljon yli ja ohi lehden oman toimitustyylin ja tavan. Ei toki sen allekkaan saisi jäädä ja alittaa rimaa sopimattomasti. Gonzo-journalistin sekoilua ja kärjekästä tyyliä ei sovi käyttää, jos ei sitä hallitse, tai välittää vähänkin ihmisten tavasta reagoida herkästi loukkaavaan tekstiin.

Päivittäin vaihtuvat ilkeilijät

Kun Helsingin Sanomat uusiutui, se raivasi samalla tilaa kalliilta mainoksilta ja ilmoituksilta mielipiteille kaksin verroin, ja nyt jo joka viides halukas ilkeilijä saa äänensä kuuluviin maan suuriman lehden hengentuotteena. Lehti ja sen toimitus saa itse valita mieluisensa ilkkujat, sarkastiset viestit ja pilailut, gonzo-henkiset kirjoitukset asian vierestä.

Millaisia nämä uudet kolumnistit, päivittäin vaihtuvat, ovat lukijan näkökulmasta?
Ensinnä joukossa on aina vakionimiä ja samoja lehden kalliin ilmoitustilan itselleen raivaavia toisinajattelijoita, entisiä toimittajia. Jostakin syystä näille internet ei vielä riitä, ja juttu on kirjoitettava joko mielipiteenä tai lehden yläkertana tai nykyisin yhä useammin lehden sisään piilotettuna eräänlaisena asiantuntijaviestinä. Lehden oman asiantuntijan erottaa muista kuvasta, joka on hs.fi tekstin vieressä. Kokeneen toimittajan mielipide on painavempi kuin muiden tallenteet printillä.

Näin oli takavuosina, ja näitä “asiantuntijoita” saattoi jopa lukea siinä missä lehden omaa näkemystä ja pääkirjoitusta, virallista kantaa tapahtumien kulkuun. Nyt vain näitä “asiantuntijoita” tai -osaisia, virallisen kantansa kertovia, on tullut huikeasti enemmän kuin lehti voi antaa tilaa, ja usein ne ovat lehden omana toimituksena, toimittajien omana hengenlentona, jopa subjektiivisempia kuin valittuina mielipiteinä suuresta joukosta pieneen tilaan ahtaen. Sillisalaattia alkaen uskonsodista ja talvisodan hengestä, Erkon sankaruudesta ja päätyen museoviraston ilmoituksiin ja vanhustenhuollon huudahduksiin, sateenkaaren värien syntyyn samalla sivulla paikoitusnevoja ulkomaisille antaen ja kärräten autot kaatopaikalle.

Viikon alun mielipiteet

Käyn läpi maanantain (30.11) Helsingin Sanomat ja sen päivittäin vaihtuvat kirjoittajat. Heitä on nyt kaikkiaan 18 henkilöä ja lisäksi vapaana kolumnistina yleensä Hämeen Sanomissa esiintyvä, joka paikan vapaa toimittaja Jukka Tarkka. Tarkka on saanut tehtäväkseen nyt arvioida kaksi kirjaa koskien talvisotaa muiden silmin nähtynä tai Neuvostoliiton salaisen poliisin arkistoja penkoen (Vihavainen & Saharov "Tuntematon talvisota", 2009. Holmila (toim.) "Talvisota muiden silmin", 2009)

Tarkka on poikkeus kirjoittajien joukossa, saaden näin kokonaisen sivun tilaa talvisodan 70-vuotispäivänä. Kulttuurisivulle tilattu juttu on lehden hengen mukainen, myötäilee aikamme käsitystä talvisodan synnystä ja moittii kirjoja rankkojen tekstimassojen läpilukuna toistosta ja itsestäänselvyyksien kerronnasta. Analysointiin on jätetty vähän tilaa, uutta ei löydy, propaganda ei vaihdu, tai on sellaista, jonka voi arvatakin. Minkäs kirjoittajat ovat löydöksilleen tehneet, elleivät ala niitä muutella ja tulkita omin päin totuutta toiseksi muuntaen. Ehkä nuo talvisodan 103 vuorokautta on eletty jo liian monen kirjan ja kertojan kautta? Uutta näkökulmaa ei enää löydy.

Toki mukana on jo venäläisiäkin tutkijoita, jotka erottavat jyvät akanoista ja havaitsevat Suomen liittyneen sotaan osana suurempaa geopoliittista näytelmää, ei vain fasistisena vihollisena myös Neuvostoliitosta tulkiten. Suuri isänmaallinen sota on kuitenkin kaikilta osin suuri ja voitollinen, eikä suuren ja mahtavan luoteiskulmalla tapahtunut talvisodan kolmen kuukauden nujakointi aiheuta historian kirjoihin suurtakaan numeroa. Alkamassa oli sentään toinen maailmansota ja suuremmat ongelmat heilläkin huolena. Rajoja riittää myös Aasian ja Euroopan muilla kulmilla, oikeasti otettavia vihollisia ja huonossa hapessa oleva armeija Stalinin puhdistusten jäljiltä.

Edes maailman lehdistössä ja sen lukemisessa, tulkinnoissa, tämän päivän Afganistania ja 1930-luvun lopun Suomea ei pidä verrata toisiinsa. Ei myöskään sodan alkua ja maailmansodan lopun tunnelmia ja väsymystä, rajojen säilymisen tai muuttumisen syitä ja seurauksia. Suomessa on aina ollut fiktiivisiä ja lennokkaita historioitsijoita, jotka oikeasti ovatkin olleet fiktiivisen tarinan kertojia, kirjailijoita, kansalaismielisiä ja omaa identiteettiämme rakentaneita, mytologiaan kertomuksensa perustaneita runoilijoita. Lisäksi voittajan kertomus on aina uskottavampi kuin hävinneen.

Kun kymmeniä miljoonia ihmisiä menehtyy, kaupungit ovat raunioina, jokainen kirjoittaa oman historiansa, ja yrittää jatkaa siitä mihin ennen sotaa oli jäänyt, orpoina, leireillä, evakkoina, moni uuden kielen ja kulttuurin opiskellen. Siinä objektiivisuus on kaukana ja vain selviäminen päivästä seuraavaan tärkeää ja myöhemmin muistettavaa. Akateeminen viisastelu ei sellaiseen oikein sovi, eikä sitä sellaisena voi oikein kuvatakaan.

Viran puolesta ja poleemisesti

Noin kolmannes lehden mielipiteistä on vastauksia viran puolesta aiemmin julkaistuihin lehden mielipiteisiin. Ne tulevat aina muutaman päivän myöhässä, eikä kukaan muista mihin tässä halutaan vastata, ellei tuota aiemmin julkaistua mielipidettä toisteta kärjekkäästi muutamalla rivillä tiivistäen ja ikään kuin ymmärtäen väärin ja suomalaisella tavalla pahansuovalla tavalla loukkaantuen.

Jos siinä et onnistu, vastaustasi ei julkaista. Ehtona vastaamiselle on myös poleeminen tapa tiivistää oma mielipide, kertoa miksi toinen on typerys, tietämätön ja samalla vastuuton sekä kaikin puolin toistaitoinen ihminen. Tässä Helsingin Sanomat poikkeaa maakuntalehdistä vielä "edukseen" tehden tiivistelmät tarvittaessa itse sekä otsikoiden jutut nasevasta.

Helsingin Sanomien viranomaisluonne syntyy näistä viranomaisten vastauksista ja oikaisuista tyhmälle kansalle. Niinpä Maahanmuuttovirasto joutuu vastaamaan kun Mervi Leppäkorpi purnasi aiemmin (HS 25.11) turvapaikkahakijoiden leimautuvan jo etukäteen virastossa valehtelijaksi, JHL (Julkisten hyvinvointialojen liitto) puolustautuu kansliapäällikkö Hannele Pokan (entinen Lapin maaherra) aluehallinnon uudistusta koskevaan kritiikkiin (HS 26.11), Museovirasto ja kuvataideakatemia Ullanlinnan observatorion kohtaloon (HS 12.11) ja Eljas Erkkoa pitää Suomen itsenäisyyden sankarina Ralph Jaarli vastaten Lehtikeisarista tehtyyn kirjoitukseen (17.11) jne. Kaikissa niissä osoitetaan mielipiteen olleen, paitsi väärän, myös sellaisen ihmisen esittämä, joka on väärän median lukija. Erkon sankaruus on taas lehden oma tapa kertoa, kuka voitti maalle itsenäisyyden. Toinen tulkinta veisi kohti balttien kohtaloa, kävi jatkosodassa sitten miten tahansa. Luoteiskulma kaukana kaikesta ei suurta ja mahtavaa sittenkään kiinnostanut, vaikka se loukkaisikin itsetuntoamme, turhamaisuuttamme. Siperiassa Suomen kaltaista taigaa on mittaamattomat korvet ja tänäänkin pääosin koskemattomana. Geopoliittisesti Balttia on kokonaan toinen asia kuin Suomi. Se oli sitä 1700- ja 1800-luvuilla, 1930-luvulla ja on tänään 2010 -luvulla. Suomea ja sen historiaa ei pidä verrata Keski-Euroopan valtioihin.

Vastauksia omiin kysymyksiin

Virkamiesvastauksia ovat niin ikään tietojärjestelmätieteen (huom. tieteen ala) professori Bo-Krister Björkin kirjoitus Mika Ojakankaalle suomalaisen tieteen ja sen julkaisujen katoamista kauhistelevaan kirjoitukseen. Verkkolevitys on yleistyvä ja Open Access, avoin nettitiedotus tieteessä, valtaa tilaa joka tapauksessa joko yksin tai rinnan printtimedian kanssa, johon on syytä sopeutua ja saada samalla myös omalle julkaisulleen sitä kautta huomiota aikaisempaa enemmän. Kun tätä ei tehdä, omia julkaisuja ja yliopistoa ei tunnista kohta kukaan, kilpailu on kovaa ja ensimmäisenä julkaiseva on muuta kuin sitä lainaava.

Ongelma ei liity niinkään verkkolevitykseen kuin kansallisen tieteemme rahoitusmalleihin. Se mihin nyt ei vastata, on kansallisen tieteen katoaminen, josta Ojakangas kantoi huolta. Toki hän ymmärsi mistä on kysymys avoimessa internet -tiedotuksessa ja sen vääjäämättömässä tavassa ohittaa printtijulkaisut, kuten muualla on jo käynyt, jonka taas molemmat kirjoittaja aivan oikein olivat havainneetkin. Ja josta meitä on moitittu, ei vain tieteessä ja tutkimuksessa, vaan myös koko heikosti hoidetussa tietoyhteiskunnan palvelurakenteen kansallisessa hoidossa, innovaatiojärjestelmämme heikkouksissa.

Mielipideosastolla toimittaja ei voi seurata sitä kuka vastaa ja mihin. Juttujahan tulee satamäärin päivittäin ja niistä julkaistaan joka viides. Oleellista on, että vastaus on räväkkä ja polemisoiva. Sen ei toki tarvitse edes sivuta sitä ongelmaa, johon alkuperäinen mielipide johdatteli. Takavuosina näin ei ollut ja sekin kertoo aikamme luonteesta. Usein riittää mielikuva ja tuntuma, itse substanssi ja asia katoaa tämän mielikuvan taakse. Näin vaikein asia vältetään ja voidaan kiirehtiä kohti seuraavaa elämystä.

Pieni on kaunista, kelpaa aina otsikoksi

Tuore leipäkin voi olla eilistä ja kuntosalit kaupallisuuden mädättämiä, ovat taas vastauksia HS:n juttuihin 25.11 ja 28.11. Molemmissa kerrotaan kuinka pieni on kaunista niin leipomona kuin fysioterapeutin työnä sekä kotona ja ulkona omin keinon sauvakävellen itseään hoitaen sekä vältellen samalla suuria ja kalliita kuntosaliketjujen monimutkaisia harjoitusohjelmia, saati monikansallisten yritysten imagonrakentelua käyttäen apuna yliopistojamme. Suuret kuntosalit ja leipomot ovat yhdessä suurten yliopistojen kanssa kaupallisuuden mädättämiä paikkoja, kertovat lehden tyypilliset poleemiset entinen hieroja ja entinen leipuri-konditoori. Molempien aggressio on tyypillistä sellaiselle pienyrittäjälle, joka kertoo olevansa entinen.

Kiltti ja empaattinen suomalainen

Väite suomalaisesta aggressiivisuudesta ja väkivaltaisuudesta saa sekin tyrmäyksen ja niin menevät nämäkin myytit nurin sekä teinityttöjen väkivaltatutkimuksena (HS 20.11) kuin yleisenä luulotteluna (HS 28. ja 29.11). Jälkimmäisen tyrmää Heikki Luoma (HS 30.11) tuoden esille silkkaa faktaa ja argumentteja kuinka suomalaisten väkivallanteot ovat vähäisiä tilastoissa verrattuna vaikkapa britteihin tai ruotsalaisiin, jotka raiskaavat ja ryöstävät, hakkaavat ja tappavat kanssaihmisiään suomalaisia moninkertaiset määrät tuhatta eloon jäävää kohden.

Jaana Lähteenmaa taas todistaa (HS 30.11) kuinka IRC-gallerian kautta hankitut tytöt otantana, suurenakin, ovat valikoituneita tapauksia, eikä sellaisten väkivallantekoja pidä verrata tilastollisiin oikeisiin otantoihin, jonka hän on tohtorina oppinut ja tuntee mistä on kysymys nettiotantoihin pettyneenä itsekin. Vaikka tutkimuksessa oli käyty läpi liki 10 000 tapausta, tämä ei asiaa muuta muuksi, enintään mutkistaa ja tekee entistäkin epäilyttävämmän. Kyse on kuitenkin vain 10 %:sta ko. gallerian käyttäjistä ja he voivat olla hyvinkin aggressiivisia, kertoo Lähteenmaa kokemuksistaan. Tällaisia galleriatyttöjä poikien sietää varoa.

Hyviä neuvoja

Lisäksi lehdessä on pakolliset pummauskirjoitukset ja neuvot bussissakulkijoille, kehotus nostaa ulkomaiset sakotettavat paikoituspaikalta hinausauton lavalla varikkoalueelle, ohjeet valtionpäämiehelle annettavasta uudesta roolista ilman tandem-asetelmaa pääministerin kanssa pyöräillen sekä valitus kuinka Helsingin kaupunki säästää vanhusten kustannuksella. Näihin virkamiehet vastaavat myöhemmin loppuviikosta. Sitä tuskin malttaa odottaa.

Arjen aloitus ja maanantai ilman näitä Helsingin Sanomien mielipidesivun vuoroaan odottavia hengentuotteita olisi ankea. Juuri näitä ihmisiä varten lehdessä on vielä kirjoitus, jossa tietokirjailija Timo Suvanto (HS 30.11) tietää kertoa kuinka sateenkaaren värit eivät ole puhtaita aallonpituuksia ensinkään ja että violetti ei ole äärimmäinen vaan alimmainen väri, johtuen yksinkertaisesti siitä, että se on värinä lyhin ihmissilmälle näkyvä valon aallonpituus. Ultravioletti on taas näkymätön, mutta nimi sillekin “värille” löytyy.

Näin käyttämällä oikeaa aallonpituutta, muutumme näkymättömiksi, teemme näkymättömiä töitä, kirjoitamme näkymättömällä musteella, maalaamme taulun tai kudomme vaatteen loukkaamatta ketään. Ellei nyt kuinkaan alastomuus loukkaa. Ultravioletti joululahja voisi olla lamajoulun hittituote. Virpi Kaukon mielipide ja metafora (HS 26.11) oli kuitenkin väärin valittu ja hänen lipsahdus johti liki raivokohtaukseen, jossa se oli “looginen häränpylly, jossa syyt ja seuraukset oli ymmärretty täysin väärin”.

Ultravioletti pääministeri

Lehden tapa valikoida näkyvät ja näkymättömät juttunsa on Hesarin linjan mukainen ja palvelee sen mediapoliittista tarkoitusta. Internetin sisälle rakennettua artikkelia se ei pääse peukaloimaan, valikoimaan ja käynnistämään haluamaansa keskustelua aiheesta, joka on sen manipuloivaan henkeen kuuluva ja erityisen tyypillistä pääkaupunkiseudulla pääosin leviävälle lehdelle, nyt puoleen hintaan kaupattavalle tuotteelle. Niinpä juttu pääministeristä ja keskustaväestä kokoontumassa jossakin oli nyt vain sisäsivun kahdella palstalla, kun vielä runsas kuukausi sitten mikä tahansa tuppilautaa edeltänyt tarina suomalaisesta politiikan teon takavuosien vaaleista sai liki kaksi vuotta kestäneen megafoni-ilmiön.

Punakeltainen Tiger Woods

Tänään olemme huolissamme jo kohta viikon jatkuneesta tietämättömyydestä miten Tiger Woods mahtoi kolaroida autonsa ja itsensä vesipostiin yöllisellä seikkailullaan, miksi hän salailee tietojaan medioille ja poliisille, onko hänen ja vaalean ruotsalaisen vaimon välillä syntynyt perheriita todella vakava vai liioitellaanko sitä medioissa? Maailman rikkaimmalla ja tunnetuimmalla urheilijalla saatta hyvinkin olla salarakas, jolla on taas tiikeri tankissa, jonka hän kuitenkin jyrkästi kieltää, kuka tai keitä he nyt ovatkin. Mutta mitä tekemistä salarakkailla ja liikenneonnettomuudella on keskenään? Maailman rikkaimmat miehet elävät varmaankin elämää, jota Hesarin mielipidekirjoittajat eivät ole tulleet ajatelleeksi. Hieman kuten suurvallat ennen talvisotaa, joilla oli yhteistä rajaa luoteessa suomalaisten asuttamana metsäisen suomaan kanssa, ja saksalaiset aivan liian lähellä Pietaria sodan alkaessa.

Onneksi yhdellä naishiihtäjällä ja paluun tehneellä Hannu Mannisella suksi sentään luistaa ja hyppy kulkee ainakin näin alkutalvesta ja Rukan kisoissa. Muut ovat muuten vain aikataulussa mukana tavoitteena huippusuoritus helmikuun hangilla olympialaisissa. Jotenkin jäi epävarma olo seuratessa venäläisten ja norjalaisten hiihtoa, saksalaisten ja itävaltalaisten hyppäämistä, ultraviolettia väriä mäkikotkiemme haalareissa.

Suomalainen marraskuu

Päänuppeja laskevat kamreerit

Helsingin Sanomien päätoimittaja on vihainen. Hän kertoo kuinka Suomi on pudonnut palveluyhteiskuntana Mongolian tasolle (HS 26.11). Kuinka Mongoliassa tästä loukkaannutaan, jää varmaan lukematta. Syy otsikkoon on digitaalisessa palveluyhteiskunnan tietotekniikan käytössä, jossa olimme maailman huippua sen insinöörityönä. Sen sijaan tämän innovatiivisen osaamisen käyttö palvelualoilla ja julkisessa hallinnossa, niin valtion kuin kuntien toimesta, on romahtanut sijaluvulle 20, kun muut Pohjoismaat ja Viro ovat aivan kärjen tuntumassa.

Miksi näin on käynyt, lehti kirjaa syyksi valtion hallinnon kamreerimaisen päänuppien laskun, jossa energia on mennyt säästötoimien tolkuttomaan hakemiseen, sen sijaan että olisi paneuduttu kehitystyöhön, oli laitos mikä tahansa. Nyt ei enää riitä uuden kehitystä ohjaavan konsernijohdon nimeäminen, vaan koko hallinnon ajattelutapa ja asenteet on saatava muuttumaan, kirjoittaa lehti ja toistaen sen vielä useampaan kertaan.

Tehtaan savun sumentamat silmät

Suomalaisen yhteiskunnan patoutuvista ongelmista kertoo Teija Sutisen (HS 26.11) havainto, jossa johdon, poliittisen eliitin, tapa hahmottaa työ on kuin sarjakuvista hankittua. Olli Orava ei tee enää sellaista työtä kuin takavuosina ja uuteen työhön on jätetty kokonaan panostamatta, jossa vallitsevaa on pätkätyö, korkea koulutus, pitkät työpäivät “key account manager” tehtävissä. Suomen yliopistomaailma on kerta kaikkiaan innovaatiojärjestelmineen vanhahtava ja sisäänpäin lämpiävä. Vanha tietoyhteiskunta on enää vain myytti, pääomat pakenevat maasta, työ on muutoksessa ja vain puheet ovat vanhoja, eilisiä.

Vanha virsi

Kuopion ja Itä-Suomen yliopistot puolustautuvat kertoen, kuinka Turussa on laskettu väärin heidän sijoituksensa ja osaaminen, joka kansainvälisissä mittauksissa on sentään 300-500 välimailla yliopistojen joukossa, ylhäältä alaspäin laskien. Tieteenteon ongelma ei olekaan määrässä vaan laadussa, jossa voidaan menestyä muuttamalla mittaustapoja, kertovat rehtorit (HS 26.11). Samoin vastasi vuosi sitten Oulun yliopiston rehtori vastaavaan tutkimukseen pitäen Turun yliopiston kansallista tutkimusta turhana ja virheellisenä. Kansainvälinen mittaus toi sentään yliopistolle sijaluvun 300 ja vähän yli. Siihen voi olla hyvinkin tyytyväinen nyt, kun Turusta saatiin sentään kelvollinen sijoitus humanisteille, joita yliopistossa ei ennen tiedetty olevan palkkalistoilla lainkaan.

Hetkessä rapautuva prosessi

Takavuosien yliopiston läpikäyneistä alle prosentti teki väitöskirjan ja jonkinmoisen tieteellisen artikkelin. Nykyisin niitä tulee toki kymmenkertainen määrä. Yli 90 % ei kuitenkaan julkaise yliopistossa koskaan eikä mitään, vaan siirtyy akateemisiin tehtäviin lääkäreinä, tuomareina, yrittäjinä, opettajina, hallinnollisiin töihin jne. Tieteen teon näkökulmasta koko prosessi tutkimuksessa jää heille toki vieraaksi. Tutkimuslaitos, joka tekee ammatikseen tiedettä ja sen sovelluksia, joutuu kouluttamaan väitelleet pääsääntöisesti uudelleen jo yksinomaan uusien välineiden käytössä. Jos niiden uusimisessa ja käyttäjissä aletaan tinkiä, koko prosessi rapautuu hetkessä kansainvälisen kilpailun läähättävässä juoksussa. Kehitystyö unohtuu kamreerimaiseen puuhasteluun, kuten Helsingin Sanomat kirjoittaa vihaisesti Suomen romahdusta vajaan vuosikymmenen aikana.

Professori on opettaja

Professorin (=opettajan) tehtävä on ensisijaisesti opiskelijamassojen ohjaamista ja samalla oman ammattitaidon ylläpitämistä. Se tahtoo joskus kamreereilta unohtua hallinnollisten tehtävien ohella ja rahan hankkijana tieteelleen ja laitoksen fasiliteetin ylläpidoksi. Suomalaisen yliopiston mittaaminen tieteen tekijänä on melkoisen marginaalinen osa yliopiston arkea, ja sitä korostettaessa parhaat opettajat siirretään tekemään sellaista työtä, jossa virkamiesten mittatikut laskevat suoritteitaan ymmärtämättä, ettei yli 90 % julkaise koskaan yhtään mitään ja samat henkilöt työskentelevät useissa tiedekunnissa, yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa samaan aikaan.

Kun säätötoimia tulee, punniten julkaisujen määrää, ei laatua, rapautuu niin tiede kuin perustehtävä opetuksessa. Laatu on mahdollista mitata vasta vuosikymmenten kuluttua, jolloin perustieteen paikka on löytänyt itsensä myös soveltavissa kehittämistehtävissä. Nobelit jaetaan tieteessä pääsääntöisesti vuosikymmenten kuluttua löydöksistä. Mittatikkutiedettä ei ole olemassakaan ja sellaiset kuvitelmat ovat hirvittävä väärinkäsitys byrokraateilta, tiedettä tuntemattomilta kamreereilta.

Pahat ja ilkeät toimittajat

Kirsi Seppänen kirjoittaa (HS 26.11) kuinka lehdet sahaavat valinnoillaan omaa oksaansa ja tarkoittaa negatiivisuutta ja mässäilyä ikävillä jutuilla, väkivaltauutisilla. Taustoitus puuttuu ja laadusta tingitään, internetiä syytetään, kirjoittaa toimittaja Seppälä.

Sofi Oksanen kertoo kuinka toimittajat parveilivat Tanskassa hänen ympärillään ja kamerat kuvasivat kolme päivää. Hänen sanomakseen leikattiin sellaista, jota hän ei olisi toki halunnut. Suomalaiset miehet eivät olekaan aggressiivisia naisten hakkaajia ja juoppouteen taipuvaisia. Mainintakin audi-mieheltä suomalaisessa mediassa naista humoristisesti autoon verraten johti Suomessa uran loppumiseen myyntimiehenä. Senkö Sofi Oksanen halusi välittää Tanskassa? Vai olisiko kuulunut kertoa innovaatiorakenteiden rapautumisesta? Entäpä jos olisi pysynyt omassa kirjallisessa tuotannossaan, suutarina lestissään?

Uusi “literary thriller” genre

Miten kävisi jos audi-mies puhuisi Tanskassa naisesta juoppouteen taipuvaisena ja lapsia väkivalloin kohtelevana, jossa vierasta kotia hakee noin yksi ikäluokka lapsistamme parhaillaankin. Suomen Kuvalehdessä päätoimittaja voi nuo luvut vielä kirjata lasten oikeuksien päivinä, mutta ei sentään Tankassa.

Media tekee ilkeitä ja epämiellyttäviä juttuja, yllättää myös fiktiivisen kirjailijan, jonka “literary thriller” saa uuden genren myötäillen käsitteitä “commercial fiction” ja “literary fiction” (ks. Sofi Oksanen HS 25.11). Finlandiapalkitun on osattava myydä vaikka maansa saadakseen kirjansa kaupaksi Ambos Atos kustantajansa kautta Hollannissa. Erno Paasilinnan kertoi juovuksissa takavuosina kuinka Suomessa on maailman tyhmin kansa Virossa vieraillessaan. Se sopinee samaan “literary thriller” genreen.

Se genre löysi paikkansa Suomessa nopeammmin kuin Sofi Oksanen itse aavistikaan artikkelia kirjoittaessaan. Suomi on diffuusinen maa ja omaksuu hetkessä uudet symboli-innovaatiot. "Literary thriller" on sama kuin toimittajan väärin ymmärtämä kirjailija. "Political fiction" taas Maunio Koiviston aikanaan pohtima toimittajan väärin ymmärtämä poliitikko, mutta ei enää sama kuin Lipposen lanseeraama "kaunamedia". Se on jo lähellä käsitettä "commercial fiction", mutta josta jalostettuna voi hyvinkin tulla myös "political thriller".

Viinan tuoksuisia juttuja

Sama lehti kertoo suomalaisten alkoholin kulutuksen nousseen Euroopan kärkeen ja vain irlantilaiset ovat suomalaisten rinnalla humalhakuisessa juomisessa (26 %). Välimeren alueella vastaava luku on vain parin prosentin luokkaa, ja sielläkin kulutetaan kohtuullisen runsaasti etanolia rypälemehuna tai sen tisleenä. Koko Eurooppa näyttäisi olevan nyt varpaillaan alkoholin kulutuksensa kanssa siinä missä Yhdysvallat ja Kiina hiilidioksidi päästöineen kohta Kööpenhaminassa. Tämän kilpajuoksun Yhdysvallat voittaa ja Obama voi hakea hyvillä mielin Nobelin viipymättä Kööpenhamissa yhtä päivää kauemmin matkalla Oslon juhlallisuuksiin. Ne ohittavat mennen tullen Kööpenhaminan kokoustamiset ja Obama vie mediapisteet. Kun palkintoja jaettiin, Oslossa tämä osattiin toki laskea.

Suomalainen mäkihyppääjä Harri Olli selittelee Matti Nykäsen tapaan kihlattunsa kanssa käymäänsä äänekästä riitaa ja alkoholiongelmaansa siipi maassa ja masentuneena. Onneksi meillä on Janne Ahosen tasoinen mäkimies ja ihminen. Tulevan talven mäkikisoja seuratessa mieleen tulee takavuosien TV-sarja "Veijareita ja pyhimyksiä". Nimeä käytettiin takavuosina myös vennamolaisten ja kristillisten vaaliliitosta. Nyt ei saisi enää selvää kumpi tarkoittaa kumpaa. Katolinen Timo Soini kun on jotenkin uskottavampi kuin kiväärin kanssa kulkeva kristillisten puheenjohtaja konservatiivi vihreänä.

Suomalainen kertomus

Jokeripomo Harkimo sanoo irti ehkä kansainvälisesti arvostetuimman ja eniten meille mitaleja hankkineen valmentajansa Arajärven. Samaan aikaan Ilppo Aaltonen kertoo lehdessän (FL 26.11) millainen on oikeasti narsistinen johtaja ja ihminen lainaamalla Herlinistä kertovaa kohuelämänkertaa. Kyseessä oli sensitiivinen ihmisten hurmaaja, vahva ja voimakas, nokkela ja syvällinen, itsetietoinen ja suulas, mutta samaan aikaan ujo ja arka, itseensä tyytymätön, heikolla itsetunnolla varustettu, loputtomaan pätemiseen pyrkivä reppana, jonka ongelmana Suomessa on lopulta kaiken kaatava ja alleen huuhtova juopottelu. Sopii miltei keneen tahansa tuntemaani suomalaiseen mieheen.

Kun tällaiset herlinit ja jokeripomot kohtaavat vaikeuksia, syntyy ristiriitoja, joita normaali ihminen pakenee, mutta joita kohden nämä onnettomat narsistit kulkevat ja saavat aikaan ihmeitä, jossa voittaminen on ruhtinaan elämän peruspääomaa Machiavellia lainaten. On opittava tekemään vääryyttä ja käyttämään moraalitonta sieluaan aina tarpeen mukaan, kuvaa Aaltonen juoppoa suomalaista työssään maailmaa ympärillään samalla muuttaen. Itsetuhoisat vietit ja sensitiivinen hurmaajan sielu kulkevat usein käsi kädessä, mutta ei toki välttämättä juopotellen ja aivonsa siten pilaten. Machiavellin ruhtinas ei ole aivan oikea rinnastus luovaan innovaatioon ja sen kokemiseen rinnan sadistisen julmurin ja persoonallisuushäiriöiden kanssa. Häiriintyneeseen narsismiin ei luovuutta tulisi liittää lainkaan, kaikkein vähiten myyvään henkilöhistoriaan ja fiktiiviseen kirjaan. Se kuuluu kirjallisuudessa luokkaan "commercial fiction".

Uutinen ei voi olla arjen kuvausta

Median tapa kuvata huippuja, poikkeavia ilmiöitä, maan tapaa muuttavia, tehdä uutinen arkipäivästä, jopa pelottavasta sikalasta nyt ruotsalaisten tapaan järkyttäen, on ainut tapa tehdä uutinen. Jos uutinen olisi arkielämän kuvaus, normaalin ihmisen työpäivä arkista sarkaansa kyntäen, sen uutisarvo olisi olematon ja sellaisesta kertominen lopettaisi median, minkä tahansa hengen tuotteen, virkamiesmäisenä ja tiedotteena, joka palvelee kulloinkin vallalla olevaa ja paikallaan pysyvää korporatiivista rakennetta ja sen loistoa, konventionaalista maailmaamme, yliopistoa ja sen ihanteita dogmein ja teorioin viitoitettuna. Uutinen ja sen otsikko kärjistää, ei latista.

Poikkeavia persoonallisuuksia

Tässä Herlinien suku toimi poikkeavasti antaessaan julkaista henkilökuvan, joka ei ole pelkästään valheellinen ja sankarmyyttiä herooisesti palvova ja rakentava koruteos. Se pyrkii jäljittämään sellaista totuutta, jossa tiede parhaimmillaan tuottaa löydöksensä, ja jota kukaan ei halua aluksi hyväksyä. Psykoanalyytikko Tor Björn Hägglund kertoo narsismistaan kuvaavassa kirjassa, kuinka yliopisto tuskin voisi edes sietää sellaista persoonallisuutta, joka tuottaa oikeasti luovaa, innovatiivista tiedettä jäykän konventionaalisessa, hierarkisessa ja usein narsistisen johtajan hoitamassa ympäristössä, omaa Machiavellin maailmaansa pönkittäen. Tämä sama koskee mäkihyppääjiä ja jääkiekkojoukkueita, niiden johtajia ja omistajia, valtion hallinnon laitoksia ja kuntiamme, joissa on mukana myös suuria persoonallisuuksia, ei vain tasapäisiä oman sarkansa kyntäjiä. Juuri tähän epäkohtaan Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan puuttui ja pyrki ravistelemaan maata hereille toistaen sen useampaan kertaan.

Tasapäistävä ja torkkuva maa, byrokraattinen tapa toimia kuten takavuosien kamreeri, ei tuota mitään edes uutiseksi kelvollista tekemättä sitä keinotekoisesti. Tämä on suomalaisen median ongelma marraskuun sateissa, kun mitään ei tapahdu ja uutinen on tehtävä Sofi Oksasen sanomasta itsestäänselvyydestä, jonka hän sitten myöhemmin vielä mitätöi, tehden siitä tätä kautta uutisen.

Tieteen tuloksellisuus

Turku ja Helsinki kärjessä

Turku ja pääkaupunkiseutu tuottavat tuloksellisista tiedettä, otsikoi Helsingin Sanomat (22.11) tutkimusta, jossa toisen kerran on arvioitu yliopistojemme tieteellisen toiminnan tuloksellisuutta. Tutkimuksessa mukana on ollut 66 yksikköä 16 yliopistostamme. Panoksena on käytetty professorityövuosia ja saatua rahoitusta sekä tuotoksena kansainvälisiä artikkeleja, tohtoritutkintoja sekä Akatemialta hankittua rahoitusta.

Parhaiten näyttäisivät menestyvän Turun yliopisto neljällä “huippuyksiköllään” ja sitä seuraavat Helsingin ja Jyväskylän yliopistot sekä Åbo Akademi kolmella. Erityisen kehnosti näyttäisi nyt menevän Tampereen yliopiston neljällä häntäpään yksiköllä, jotka ovat samalla tiedekuntia, Kuopion yliopiston kolmella yksiköllä, Lapin yliopiston ja Åbo Akademin kahdella yksiköllä. Lappi on tullut voimakkaasti alaspäin ja Åbo Akademi näyttäisi tuottavan sekä huippuja että häntäpään yksikköjä samaan aikaan.

Suuret tasapäistävät laitokset

Puolet (30) tutkimuksessa mukana olleista yksiköistä kuuluu Gaussin käyrän mukaankin tasaiseen keskiryhmään. Tähän ryhmään näyttäisi kuuluvan esim. Oulun yliopisto kokonaisuudessaan, pois lukien humanistinen osaaminen, joka lukeutuu huippujen joukkoon. Kiintoisaa tässä on se, ettei Oulussa perinteisesti ole ollut lainkaan humanistista tiedekuntaa. Yliopisto tunnetaan teknopoliksestaan, luonnontieteestä, insinööritieteistään, lääketieteestä ja ihmistieteitä on edustanut lähinnä vain kasvatustieteet ja opettajainvalmistus.

Pieni on kaunista

Monet huippuyksiköt näyttäisivät olevan kohtuullisen pieniä yksikköjä Oulun humanistien tapaan ja vastaavasti kehnommin menestyneet yliopistonsa leimallisia suuryksikköjä esimerkkinä vaikkapa Lappeenrannan tekniset tieteet ja teknillinen yliopisto, Vaasan kauppatieteet, Tampereen lääke- ja luonnontieteet, kauppatieteet ja psykologia sekä Kuopion lääketiede, Lapin kasvatus- ja yhteiskuntatieteet. Yleensäkin ihmistieteet näyttäisivät menestyvän kilpailussa nyt paremmin kuin tekniset ja luonnontieteet sekä niitä soveltavat tieteet.

Mistä tämä kaikki saattaisi johtua?

Kun yliopistot ovat naisvaltaistuneet, etenkin ihmistieteitten suunnalla, näissä opinahjoissa myös väitellään enemmän suhteessa panoksiin, siis yhteiskunnalta saatuihin rahoihin ja professoreiden määrään. Luonnontieteet ja tekniset tieteet, yllättäen myös usein lääketiede, ovat jääneet näiden jalkoihin myös julkaisujen määrässä. Samalla julkaisuja tehtaillaan pieninä artikkeleina, ei vain suurina monisatasivuisina monografioina. Väittelijät työstävät pieniä artikkeleita myös ihmistieteissä ja nippuväitöskirjoina. Näin pienillä laitoksilla päästään suureen volyymiin opiskelemalla oikea mittaustavan mukainen tuloksia tuottava julkaisutapa suurissa kansainvälisissä sarjoissa ja vältellen suomen kieltä. Kun samaan aikaan laboratorioita tai avustavaa henkilöstöä tarvitaan vähän, panosyksiköt tuotettua julkaisua kohden pysyvät pieninä.

Mihin katosi kansansivistys?

Edellinen tavoite johtaa tieteen siirtymiseen yhä etäämmäs suomalaisesta lukijasta. Lisäksi julkaisut siirretään yhä enemmän suoraan nettiin, jolloin pienten tiedelehtien asema alkaa olla uhattuna. Mika Ojakangas kirjoittaa tästä Helsingin Sanomissa (23.11) peläten suomenkielisen tieteen katoavan. Suurten kielialueiden kohdalla avoimet julkaisuarkistot eivät ole ongelma, mutta Suomessa tieteen aktiiveja harrastajia ja tiedelehtiemme tilaajia on vähän. Jos nämä katoavat, häviää myös suomalainen tiedelehti, yli 60 ammattisivistyksen päivittäjää, viimeisimmän tutkimuksen levittäjää Suomessa. Niiden ammatti ja kansansivistyksellistä tehtävää ei ole oikein loppuun saakka pohdittu kansainvälistymisen vimmassa, joka ei tunne suomenkielistä julkaisua lainkaan.

Kaksijakoinen päättely

Kun tiedettä kilpailutetaan, huomaamatta jää joitakin sen perusteista. Näistä edellä on jo mainittu tieteen tapa jakautua välineelliseen tai vähemmän laboratoriotiloja ja avustavaa henkilöstöä vaativaan tieteeseen sekä instrumentaalisen tieteen erilainen tapa sekä julkaista että tutkia kohdettaan.

Läntinen tiede jaetaan pääsääntöisesti joko induktiivisen tai deduktiivisen päättelyn kautta tuloksensa saavaan ajatteluun. Toki mukana on myös abduktiivista päättelyä, dialektista keskustela ja analogioiden käyttöä, mutta pääsääntöisesti tiede jakautuu Rene Descartesin jo 1600-luvun alussa löytämään deduktiiviseen tieteen ihanteeseen tai sitä ehkä hieman yleisempään induktiiviseen päättelyyn.

Deduktio ja kovan tieteen ydin

Deduktiivisessa tai hypoteettis-deduktiivisessa päättelyssä edetään aksioomista tai premisseistä kohti johtopäätöstä, kuten perinteisessä algebran yhtälössä tai geometrisessa lausekkeessa. Einstein käytti tätä menetelmää johtaessaan suhteellisuusteoriansa, mutta myös kvanttimekaniikan lakinsa.

Taustalla on rationaalinen ajattelu (rationalismi), jossa tiedon lähteen pätevyyden ratkaisee järki, ei kokemuspohjainen havainto (vrt. Darwin, Freud). Näin teoreettiset tieteet ja niiden kohteet ovat usein jo lähtökohdiltaan hyvin erilaisia kuin vaikkapa soveltavat ja niitä lähellä olevat induktiivisen päättelyn tieteet, joissa liikkeelle lähdetään yksittäisistä havaintojoukoista. Pääosa arkipäivän elämämme havainnoista, ja siten vaikkapa fysiikan laeista, ovat syntyneet tällaisen kokemuksen, tottumukseen perustuvan yleistyksen tuloksena. Tällaisia ovat vaikkapa auringon nousut ja laskut, aiemmin oletuksemme maapallon muodosta muuna kuin pyöreänä taivaankappaleena.

Induktion ongelmana on se, ettemme koskaan voi olla absoluuttisen varmoja oletuksen oikeudesta, ja päättelymme on oikea vain niin kauan, kun se uusilla havaintojoukolla osoitetaan vääräksi. Pääsääntöisesti induktiiviselle havainnoinnille näin aina tapahtuu ja sen tuloksia tarkennetaan. Tyyppiesimerkkinä käy vaikkapa ilmastomuutos ja sen etenemisen ennustaminen.

Deduktio lähtee liikkeelle tutkijan hypoteesista, teorian kautta haetusta mallista (a priori), joka myöhemmin testataan vaatimuksena selittää tarkasteltava ilmiö. Karl Popperia lainaten tiede ei ole tilastollisten tai empiiristen laskelmien tekemistä, vaan pikemminkin aiemmin tehtyjen teorioiden vääräksi todistamista (falsifiointia). Ihmistieteissä tämä sai erityisen oman kvalitatiivisen (laadullisen) tutkimusmenetelmien joukon tuekseen ja samalla syntyi kriittisiä alan koulukuntia ja aiempi kvantitatiivinen tiede jäi vähemmälle eikä sitä enää oikein edes hallita.

Induktiivista falsifiointia deduktion ehdoilla

Usein taustalla ei ole yleispätevää teoriaa, jolloin joudutaan hakemaan likiarvoja ja premissit (aksioomat, teesit) ovat ihmistieteissä saatavilla olevia todistusaineistoja ja siten kaiken aikaa ajassa kiinni olevia prosesseja. Itse käytän omassa tutkimuksessani uusia, aiemmin käyttämättömiä ja poikkitieteisiä menetelmiä (metodeja) tai netin tarjoamia aineistoja, jotka on liitetty jo olemassa olevaan teoriaan (deduktio). Pääsääntöisesti tämä vanhahtava teoria ei ole uudessa nettiajassa päivitettyä. On syntynyt virheitä, joiden taustalla ovat ns. abduktiiviset päättelyt tai analogiapäättelyt. Analogiapäättelyssä voidaan olettaa ihmisen (toimittajan) käyttäytyvän kalaparven tai sopulien tapaan megafonin kajahtaessa. Näin ei kuitenkaan ole.

Aina vakavastikaan otettavat uudet internetajan mallit eivät näytä toteuttavan perinteisempää väljää mallia tai vallalla ollutta teoriaa (esim. diffuusioteoriat), jolloin niitä on mahdollista täsmentää tai korjata (=falsifiointi). Käytännössä induktiivinen havainnointi ja suurten aineistojen testaus tuo tarkennuksia aiemmin tehtyyn abduktiiviseen laadulliseen päättelyyn.

Käsitteen “abducer” otti käyttöön Yhdysvalloissa pragmatismin isäksi kutsuttu Peirce, jonka tuotannosta olen aiemmin jo kirjoittanutkin ja tuotannon leviämisestä (diffuusio) etenkin kouluopetukseemme opettajille tehtyjen oppikirjojen kautta (Dewey). Erityisen vahvana tämä koulukunta esiintyi aikanaan Chicagossa ja toki myös Harvardissa. Presidentti Barack Obaman yhteydessä mainitaan usein juuri pragmatismi sekä helposti myös abduktiivinen päättely epävarmassa maailmassa, jossa päädytään helposti “sivistyneisiin arvauksiin”. Sillä ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa.

Monitieteisyys ja analogiat

Monitieteisyys on lisännyt deduktion ja induktion rinnalle analogiapäättelyä (analogos “samankaltaisuus“), jossa samankaltaisia asioita rinnastetaan toisiinsa ja tehdään johtopäätöksiä myös sellaisista prosesseista, jotka eivät välttämättä liity analogisiin rinnastuksiin. Usein kyseessä on argumentaatiovirheet, joissa yhteismitattomat asiat rinnastetaan toisiinsa.

Kun tutkija lähtee käsitteestä deduktio (deduco, “johtaa esiin“) hän on aivan eri asemassa tieteensä teossa kuin, jos hän induktion (in duco “johtaa sisään“) keinoin käynnistää aineistojen tai havaintojoukkojen keruun muodostaen yleistyksen, sivistyneen arvauksen tai väljän mallin, harvemmin toki teoriaa.

Jos tutkijalla ei ole pitkää tieteen tekijän uraa jo takana, hänen on jopa mahdoton rakentaa hypoteettis-deduktiivista lähtötilannetta, tuntematta tieteenalansa vuosisatasista perintöä, poikkitieteisessä tutkimuksessa useamman toisistaan etäisen tieteenalan traditiota ja konventiota näiden ohella. Tarvitaan aikaa, työtä ja vähän onneakin, paljon uhrauksia, monia epäonnistumisia, kritiikin sietokykyä uuden löytyessä tai lähestyessä. Ihmisen persoonallisuus, lahjat, intuitio, äly ja ahkeruus eivät ole sama asia kuin tieteen deduktio.

Pinnan alla pysyvä löydös

Tutkimusta voidaan ja täytyykin tehdä hyvin eri tasolla ja eri menetelmin. Deduktioon perustuvaa ehdotonta totuutta hakevaa logiikkaa ja sen vertaamista pragmaattisen tieteen filosofian kautta syntyvään, abduktiivista päättelyä lähestyvään likimääräiseen totuuteen tai parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan selitykseen, ei pidä sotkea yliopistojen hallinnolliseen virkamiestyöhön. Politiikan retoriikan sotkeminen tieteeseen on kokonaan uuden tieteen ihanteen hakemista ja lopettaa koko tieteen olemassaolon. Virkamies ei voi kertoa, mitä tiede on, eikä politiikka sitä määritellä edes soveltavan tutkimuksen päämääränä. Tiede on aina innovatiivinen ja itseohjautuva järjestelmä.

Jos joku tieteemme sisältä saa Nobelin, nämä palkintoon johtavat havainnot on jo tehty pääosin menneinä vuosikymmeninä, ja me vain emme itse havaitse sen enempää kuin Nobel -komitea tuon työn merkitystä myöhemmin tieteen kehitykselle. Mitä merkittävämpi tuo deduktiivinen havainto on ollut, sitä todennäköisempää on sen induktiivisen havainnon viipyminen ja sen merkityksen oivaltaminen koko tiedeyhteisön sisällä.

Näin etenkin silloin, kun pääosa tieteestä on jo globaalia ja leviää kaikkien käyttöön avointen internet -kanavien kautta, analogiapäättelynä, abduktiivisena tapana hakea lisää selitystä avoimeksi jääneelle mallille sekä lopulta deduktion kautta todistaen uuden yhteiskuntamme hakevan uutta paradigmaa hypoteettis-deduktiiviselle päättelylleen.

Einstein ei voinut tehdä suhteellisuusteoriansa ohella joka vuosi useita samanlaisia teorioita yliopistonsa virkamiesten iloksi ja byrokratian rattaisiin ollakseen näin hyödyksi omalle yliopistolleen. Sama koski Rene Descartesin työtä ja nyt omaa tieteemme tehtävää Nobelia tavoiteltaessa.

Alpo Rusista tuppilautoihin

Viihdeilta medioiden vallasta

Eilinen ilta (17.11) ja yleisradio tarjosivat parituntisen ajankohtaisen aiheen parissa teemana media ja valta. Mukaan oli haalittu joukko poliitikkoja, entisiä ja nykyisiä, toimittajia, pakollinen entinen tiedottaja, tutkija ja blogaaja sekä muuta mukanaolijaa parikymmentä henkilöä. Yhteistä heille olivat ajankohtaisuus, median osoittamat mokailut tai mokausten paljastukset, joko omat tai toisten tekemät. Suuret nimet ja tekijät puuttuivat, juttu oli siten ikään kuin kakkosketjulla koottu kyhäelmä. Ykkösketju seurasi sitä henkeään pidätellen, turhaan.

Kun väkeä on kutsuttu koolle liian paljon, syntyy keskustelu, joka ei ole keskustelu ensinkään. Suomalaiset eivät osaa tehdä hyvästäkään aiheesta ja ideasta uutta luovaa ja innostavaa vaan lopputulos on tyypillinen vänkäys ja selittely, omien asenteiden ja arvojen puolustelu suorassa lähetyksessä. Porukka oli kipsissä ja puhui muuta kuin otsikon alla olevaa asiaa. Sekin on suomalaisille tyypillistä kun asia on vaikea eikä ole oikein mitä sanoisi. Kameran edessä aletaan puhua sitä mikä parhaiten tunnetaan ja se on sanottu parissa lauseessa. Jo kolmas on omituisessa yhteydessä kahteen edelliseen.

Orgasmi heti ohjelman alussa

Ohjelman juontaja käynnisti odotetusti aiheen ylen ajankohtaisohjelmien vastuullisen johtajan Jyrki Richtin selittelyllä tuppilautojen olemassaolosta ja lähdesuojasta, sen puolustamisesta loppuun saakka ja varoen kaikkia pyrkimyksiä lähdesuojan löysäämiseen. Häntä säesti niin ikään yleisradion (4) Pekka Lehtinen, joka tunnetaan parhaiten Alpo Rusi paljastuksista ja lähteistään syvään itään ja agenttien maailmaan. Sinne ei suomalaisen toimittajan tulisi mennä sen enempää kuin sotilaana Lähi-Itään, Pakistaniin saati Afganistaniin. Siellä iskee päänsä tunnetusti Karjalan mäntyyn, karhu tulee vastaan ja Siperia opettaa.

Kun nämä lähteet oli puitu aikanaan parivaljakon Rusi & Rehn toimesta moneen kertaan eri oikeusasteissa, me veronmaksajina maksoimme kiltisti siitä viihteestä, jota yleisradio ja sen edustajat ovat meille tuottaneet. Kaikki tämä on jo kansallista oikeuslaitoksemme historiaa, tiedotuksemme suurta riemukulkua, eikä sellaiseen ole syytä enää mennä, oli median tuppivallankumous vaikka kuinka nolo niin sitä seuraaville kuin sen draaman ainekset koonneille mediataloillekin. Valtaa ei tule antaa sellaisille, jotka eivät osaa sitä käyttää. Eero, Eljas ja Aatos Erkko vallan käyttäjinä, ei niinkään sen vahtikoirina, eivät ole sama asia kuin kuvitelma etelän mediasta, se loukkaa heidän ammattitaitoaan. Sitä ei pidä matkia ja etsiä suurta watergate -skandaalia edes unissaan. Suomalaisen politiikan teon ja arkipäivän mielikuvitus ei sellaiseen riitä alkuunkaan edes parodiana.

Uimosen megafoni

Keskustelussa median ikivanhaa hierarkista järjestelmää edusti diffuusiolle uuden nimen antanut emeritus päätoimittaja Risto Uimonen megafoneineen. Hän kertoi kuinka megafoni on kovaääninen ja äänessä ovat yleensä tyhjät tynnyrit. Mitä enemmän ääntä tulee, sitä vakuuttavampaa on sen vähäinen sisältö. Laumassa tyhmyys tiivistyy ja sopulilaumassa se on saanut uuden kuvauksen myös alemmista selkärankaisista, kalaparvista ja liskoista syntyneistä linnuista.

Lauman suojassa kulkeva tuntee olevansa turvassa ja valta tulee tästä tunteesta, ei muusta. Analyyttinen pohdinta vallasta on aina vaikeaa ja vain Nietzsche aikanaan otti sen kunnolla käsittelyyn ihmisen tärkeimpänä perusviettinä, kehotti siihen kaiken uhallakin ja kaikki muu ohittaen. Tässä tavoittelussa tulee lipsahduksia ja ne on myönnettävä, ei seliteltävä tai pyydettävä anteeksi Ilkka Kanervan tapaan.

Tässä Kauko Juhantalo edustaa paremmin suomalaista käyttäytymistä ja tapaamme hyväksyä se siinä missä Tampereen entinen kaupunginjohtaja Pekka Paavola ja hänen myöhemmät vaiheensa. Vallan käyttöön tarvitaan vahvoja persoonia. Kovin vaatimattomat vallankäyttäjät eivät ole uskottavia, ja se näkyi nyt keskustelussa, jossa ei ollut yhtään valtaa käyttävää mukana. Näiden puheenvuorojen jälkeen vallan varsinainen käyttäjä saattoi olla rauhallinen, nukkua yönsä hyvin. Jos tässä olivat suomalaisen vallan vahtikoirat, asiat ovat kunnossa vallan pitäjän näkökulmasta.

Pinnallinen tulkinta tuppivallankumouksesta

Ei Vanhasta tuppilaudat pelastaneet vaan täysin voimaton ja vallaton media hallituksen oppositiona, vallan vahtikoirana. Se mikä tolkuttomana megafonina toimi Turussa ulkoministeriin ja piispaan, yksin jätettyihin ihmisiin, ei toiminut enää pääministeriin aivan riippumatta tuppilaudoista.

Erkon suvun valta meni vaiheessa, jossa perinteinen paperimedia joutui kriisiin ja yleisradio jakaa sen siinä missä Finnair, Nokia ja etenkin rakennemuutoksessa elävä sellunkeittäjien kohtalomme. Vanha mediamme ja sen viestitys, vallankäyttö, ei ole enää voimissaan kuten takavuosia. Sosiaalinen ja kansalaismedia nousee kohisten, kansainvälinen globaali google ja sen seuralaiset, murrosyhteiskunnan saranakohdan uudet vallankäyttäjät ja yhteisöt, välitön demokratia ja sen liikkeet. Niitä on mahdoton saada studioon mahtumaan.

Uimonen uimasillaan

Tärkeintä Uimosen havainnossa oli kokemus joutua itse kirjansa tehneenä toimittajien haastattelemaksi ja huomata, kuinka hurjan paljon nämä tekevät työssään virheitä, joita ei kirjan kirjoittava voi jälkeenpäin korjata. Kirja ei ole enää lainkaan se, jonka kirjoittaja kuvitteli hengen työkseen. Siihen on opittava ja tuettava toimittajien rakentamaa kuvaa, oli se vaikka kuinka vino ja vääristynyt. Muuten käy huonosti myös tutkijalle, jota kollegat hakkaavat toimittajan tekemillä virheillä. Tieteeen popularisoija myy aina oman tieteensä median raiskattavaksi ja on sen jälkeen vailla uskottavuutta. Siitä kilpaileva kollega pitää varmasti huolen.

Toimittaja kun ei tee juttua tutkimuksesta, tutkijan löydöksistä tai kirjasta vaan omasta lehdestään ja myös narsismistaan, joskus osaamisestaan tai kokeneempana omista tavoitteestaan käyttää valtaa ja toteuttaa omia tarkoitusperiään. Jotkut toimittajat ovat lahjakkaampia kuin toiset, jotkut ahkerampia ja toiset taas persoonaltaan sopimattomia dokumentin tekoon tai tiivistelmän laadintaan Valittujen Palojen tapaan. Einsteinen, Freudin tai Riemannin teorioita ei vain voi popularisoida syyllistymättä niiden vääristelyyn ja sama koskeee toki 2000-luvun tieteitä, taiteita, arkielämän uusia innovaatioita, niiden syntyä ja selittämistä, diffuusion kulkua ajattomassa ja paikattomassa tilassa.

Sekalainen ammattikunta ilman identiteettiä

Sama koskee kaikkia ammatin harjoittajia olkoonkin että juristit, insinöörit, agronomit, lääkärit jne. ovat lojaaleja toisilleen ja kokemuksesta myös tutkijoille, jotka edustavat heidän omaa ammattitaitoaan, yliopiston laitosta, josta ovat ylpeitä ammattitaitonsa vuoksi ja sitä kaiken aikaa lisäten ja syventäen. Toimittajien tausta voi olla mikä tahansa ja heillä ei ole sellaista yhteistä identiteetin perustaa, joka edellyttäisi vaikkapa tutkijan koulutusta ja kuuntelemista tiedotusopista väitellen siinä samalla. Se ei heitä kiinnosta, loukkaa enintään. Harva median edustaja on väitellyt, saanut tutkijan kouluuksen, mutta kertoo olevansa tutkiva journalisti. Tutkia voi niin monella tavalla ja vaikkapa vaatekaappinsa sisältöä. Sen sijaan median vallan tutkiminen ja siitä keskustelu on jo paljon vaikeampi asia, eikä onnistu kutsumalla kasaan joukko tuttuja mediakasvoja. Toki näinkin syntyy ajankohtainen otsikko ja viihdettä, ajankulua tuppilaudan tekijöiksi kömpelöiltä käsiltä.

Kahden kerroksen mediaesiintyjiä

Merja Ylä-Anttila oli mukana mainostelevision edustajana ja osasi puhua yleisölle kameran kautta. Näin syntyi käsitys kuinka hän olisi ohjelman juontaja ja muut hänen vierainaan. Hän veti ohjelmaa yhteen ja katsoi kameraan, oli ilmiselvästi muuta kuin printtimedian touhottaja tai kokematon poliitikko, kameran eteen harvoin joutuva ja siellä itsensä nolaava ihminen. Hän ei puhunut hengästyneesti ulos jokaista ajatustaan, jonka tuo hetki toi mukanaan, tai oli aiemmin itsenäisesti ajatellut.

Antti Kaikkonen oli poliitikoista se jota media nyt kiusasi. Hän oli viisaasti hiljaa ja tyytyi vain seuraamaan keskustelua. Pari lyhyttä puheenvuoroa olivat mediaa mielisteleviä ja pohdinta mahtaisiko medioilla olla myös oma lehmä ojassa. Ei hän sitä ääneen sanonut, totesi vain jotain rahasta ja sen kilvoittelusta mediakentässä niin markkoina kuin nykyisin euroinakin.

Tuolla esiintymisellään Kaikkonen pesi itsensä kaikista tulevista syytteistä ja megafoni vaikenee. Tyhminkin oivaltaa koska kaivoksen käytävä on liian pimeä ja ahdas hakea olematonta malmia. Toimittajalegendaksi ei pääse jäämällä romahtavaan vanhaan kaivoskuiluun etsien watergate -skandaalia. Suomi putosi pykälän Venäjän naapurina ja sen korruption hyväksyen korruptoitumattomien maitten listalla. Tai oikeammin säilytti asemansa tästä geopoliittisesta sijainnistaan huolimatta liki tasapisteissä viiden edellä olevan kansakunnan kanssa.

Hoono soomi

Mukana oli myös ruotsinkieliseen mediaan kohujuttunsa kirjoittanut ja mediaa ankarasti kritisoinut eläkkeellä oleva Ole Norrback. Tällä kertaa esiintyminen oli vaikeampaa johtuen kielestä. Vaikka puhuisit sujuvaa suomea, vaikean asian esittäminen saattaa muuttua ruotsin kielellä ajattelevalle suorassa TV-lähetyksessä piinalliseksi. Se sai Helsingin Sanomien ja myöhemmin Kalevan päätoimitta Risto Uimosen käden heilahtamaan halveksivaan sävyyn. Saman kohtelun sai tietysti myös taustalla pysynyt Erkki Laatikainen, satraapiksi medioissa nimitelty eläkeläinen.

Televisio paljastaa ihmisten käden liikkeet ja kasvojen piirteet, ilmeet. Risto Uimosta ei olisi valittu Eduskuntaan sen jälkeen kun käyttäytyminen kertoi millainen hän on niin kotonaan kuin työpaikallaan päätoimittajana, ylimielinen. Näinhän me ajattelemme TV:n paljastavan, vaikka emme sitä ääneen sanoisikaan tai heti tajua. Syntyy mielleyhtymiä, jotka johtavat äänestyskäyttäytymisessä ratkaisuihin. Usein ne ovat lottoarvonnan kaltaisia.

Tässä imagojen mielleyhtymien rakentelussa satraappi Laatikainen oli paljon pidättyvämpi, tohtorikoulutuksen saaneena herrasmiehenä. Pohjanmaalla käyttäydytään toisin kuin Helsingissä, myös toimituksissa. Tiedän tämän takavuosilta nämä talot monen kertaan kokeneena. Hesarin toimituksessa ihminen kokee olevansa ei-toivottu ja alemman osavaltion kansalainen kehä kolmosen ulkopuolelta sinne saapuessaan. Helsinkiläinen maailmankuva saattaa olla joskus juuri niin naiivi kuin mitä sen mediatkin. Sen ymmärtäminen on joskus maakunnissa vaikeaa ja kuitenkin tuota megafonia olisi jotenkin seurattava vaikka olisikin eri mieltä. Diffuusinen maa kun vaatii sitä hallintonsakin vuoksi, joka on ollut aina pääkaupunkikeskeinen ja hierarkinen vaikutusalueineen. Nykyisin se on sitä yhä vankemmin kiitos ikääntyvän ja palvelut puolihorroksessa hankkivan kansakuntansa vuoksi, jossa toinen puoli toimii aivan eri maailmassa, saranayhteiskunnan toisella puolella ovea.

Kyyninen toimittaja

Näiden mediaa koskevien lähetysten vakiokalustoa edustaa kyyninen iltalehdissä koulutuksensa saanut nykyinen Suomen Kuvalehden Pekka Ervasti. Ervastin sanoman voi arvata jopa helpommin kuin Laatikaisen. Se on syy miksi hän on toimittajana juuri Suomen Kuvalehdessä. Suomessa idealismin tappava kyynisyys on ikään kuin asiantuntijan ja paremman osaamisen merkki. Se pukee konservatismia, johon Timo Soini viittasi todetessaan “karveperseduunarin” jääneen vaille omia edustajiaan tai Paavo Lipposen ahdistuneen kaunamedioista. Lipposen ja Soinin huoli on yhteinen ja hakee epätoivoisesti uutta messiasta, jollaisena toki itsensä kokisikin.

Sen sijaan nykyinen päätoimittaja, entinen ministeri Arja Alhon sanomaa ei voi aina arvata eikä edes ymmärtää. Se on syy miksi hän on entinen ministeri, ja sen hän myös suoraan kertoikin. Tuli tehdyksi asiavirheitä ja itkettyä Lipposelle Jäätteenmäen tapaan eroten tämän samaisen Lipposen pelosta. Jälleen televisio on liian paljastava ja tuo esille hetkessä heikkoudet, ei ihmisen vahvuuksia. Siihen tarvitaan muita välineitä. Ei media näitä eroja aiheuttanut vaan vallan muut syyt, omat virheet.

Uuden maailman edustaja

Jussi Lähde edusti blogaavaa kirjailijaa. Hänen tuorein hengen tuotteensa käsittelee politiikan sanastoa. Niistä parhaina aikamme tuotteina hän on maininnut Timo Soinin käyttämän “karvaperseduunarin” ja Päivi Lipposen miehen lanseeraaman “kaunakolumnistin”. Edellisen demaripuolue on Soinin mukaan hylännyt ja jälkimmäisen kohdalla rajan veto on vaikeampaa ja perheen sisäinen asia. Vanhenevista miehistä on kuitenkin puutetta, joskaan ei vasemmistossa ja EU:n presidenttinä Suomessa syntyen.

Jussi Lähde ja Ole Norrback toivat mukaan elävää kritiikkiä, johon ei vastattu. Kritiikki kohdistui liian hätäisesti tehtyihin juttuihin, tolkuttomaan kilpailuun ja kiireeseen, megafoni-ilmiöön, Julkisen sanan neuvoton hampaattomuuteen, olemattomaan kritiikin sietokykyyn, tekaistuihin juttuihin ja juoruihin, kilpailun huonontavaan laatuun toisin kuin muualla yrittäjyydessä.

Pekka Ervasti vastasi sen kuuluvan uuden opposition tehtäviin kun vanhaa ei enää ole olemassakaan. Kuka antoi oikeuden viestimille toimia uutena oppositiona? Siis käytännössä vasemmistona porvarihallituksen lihassa? Lehden tilaajatko, mainostajat ja ilmoittajatko? Mutta eihän heitäkään kohta ole. Ervasti on oikeassa mutta piilotajunta jättää vielä sulun kertoa asiaa loppuun saakka. Sitä hän kuitenkin tarkoittaa ja on sen moneen kertaan joutunut toistamaan kahdenkin lehden toimituksessa, kotonaan kiroillen ja ahdistustaan purkaen. Täytyykö koko kansan kärsiä Finnairin lentäjien tai toimittajien omalaatuisesta maailmankuvasta?

Sivustakatsojat ja seinäruusut

Tutkijana Mari K. Niemi pyrki pitämään keskustelun asiassa, johon sen otsikko ja teemailta viittasi. Se oli häneltä ylivoimainen tehtävä. Mediatutkija pysyköön kammiossaan vaikka sanottavaa olisikin ja medioita seuraisi. Hän oli väärässä paikassa siinä missä meppi Sirpa Pietikäinen tai Silvia Modig, Ruususkirjan kustantanut Kari Ojala ja entinen viestijä Marja Romantschuk entisen työnantajansa puolesta, jota hän ei edustanut, mutta oli kuitenkin usein äänessä sanomatta mitään. Ammattiviestijä elinkeinoelämän edustajana osaa tuon taidon jopa Kaikkosta paremmin ja eniten annettavaa keskusteluun olikin mainostoimiston Petu Pesosella, miehellä joka oli aikanaan lanseeraamassa Niinistöstä käsitettä työväen presidenttinä ja vaikuttaa myös tänään kokoomuksen menestymiseen juuri tuo uuden imagon kautta.

Otsikosta ei puhu kukaan

Keskustelu median vallasta ja vallattomuudesta kääntyi heti alkuunsa päälaelleen ja siinä nykyiset ja entiset poliitikot tai sen marinadissa keitetyt politiikan toimittajat puhuivat politiikan vallasta ja vastuusta, sen imagosta ja antoivat neuvoja tai haasteita muuttaa suunta kohti arvokeskustelua, ottamaan rohkeasti kantaa. Ei riitä vain se miltä näyttää tai mielikuva henkilöstä, puolueesta, imagon luojien maailmasta, mössöstä samanlaisten joukossa, vaan tarvitaan reipasta ja rohkeaa ulos tuloa, tulta päin kulkemista, mutta ei omilla housuilla. Tämän myös katsojakommentit huomasivat ja osa liitti politiikan ja median samaan suomalaisille tuttuun marinadiin. Poliitikko, entinen toimittaja tai päinvastoin, jopa samassa persoonassa. Kukaan ei edes odottanut että mukana olisi muutakin mediaa urheilusta kulttuuriin ja tieteestä taiteeseen, ympäristöstä elämän laatuun.

Tässä mainostoimisto ja ammattilaiset auttavat ja järkevä ihminen, puolue käyttää niitä ja talouselämän edustajia, joita edustaa Suomessa media. Median ja mainostajien yhteisesti tekemä kupla tosin puhkeaa heti kun joudut televisioon ja avaat suusi.

Näin kävi nytkin muille lukuun ottamatta mainostoimiston edustajaa, joka joutuu olemaan työssään analyyttinen ja rehellinen, analysoimaan yhteiskunnan ja yksilön välistä vuoropuhelua ja tuomaan sen konkreettisesti esille silloin, kun puolue tai sen edustajat eivät siihen kykene, lehti on täynnä sen tekemiä ilmoituksia ja mainoksia, on sen omistama ja juuri sen näköinenkin.

Ja toki niin kuuluukin olla ja toimittajan on se rehellisesti myönnettävä ja hyväksyttävä kapitalistin kukkarossa valtaa käyttäen ja vahtien vallan vahtikoirana sitä puolustaen, omaa toimeentuloaan ja varallisuuttaan, hyvinvointiyhteiskuntaa. Seuraten maailmaa saranayhteiskunnan väärällä puolella ja huomaamatta, kuinka valta on siirtynyt jo aikoja sosiaalisille uusmedian internet -yhteisöille ja innovaatiorakenteiden koko ajan uudistuvalle alkupäälle, ei sen jälkiomaksujille. Heitä on mahdoton henkilöidä, tehdä imagomainosta, kutsua kaikkia Linnan juhliin, studioon pohtimaan reaalimaailman tapahtumia, jossa itse ovat osallisina. Ei kai perinteinen media ala toimia kansaa ja sen sosiaalista uusmediaa halveksien säilyttääkeen vanhaa valtaansa?

Onnea 120-vuotiaalle Hesarille

Hesari uudistui - olitko valmis?

Helsingin Sanomat on valtakunnallinen päämedia printtimediana. Sen 120-vuotisjuhlat ajoittuvat hetkeen, jolloin perinteinen media on syvässä kriisissä ja hakee paikkaansa sekä tiedostusvälineenä että samalla myös yhteiskunnallista tehtäväänsä. Vallan vahtikoirasta ja tiedon välittäjästä on tullut yhä näkyvämpi valtaa hamuava uusi media, jonka sisältöön internet vaikuttaa enemmän kuin takavuosien uutisvainu.

Internet poikkeaa uutistuotannossa ja uutisvirtana oleellisesti edeltäjistään, kansainvälisestä uutisvaihdosta. Uutisvirta kulkee reaaliaikaisesti ja kansalaiselta toiselle, sosiaaliset mediat hakevat uusia asiakkaita ja syntyy uusyhteisöjä. Osin nämä ovat sisältönsä puolesta erikoistuvia ja erilaistuvia, osin sattumanvaraisia sekä paikallisia että globaaleja. Niiden ymmärtäminen ja käyttö edellyttävät niiden reaaliaikaista tutkimusta. Ei niinkään sitä, miten Helsingin Sanomat ovat vaikuttaneet ja vaikuttaa tulevaisuudessa. Tästä maailmasta on tänään mahdotonta löytää uutista, jota ei olisi jo joku julkaissut.

Sama koskee myös tutkimusta ja tiedettä, globaalisti verkostoitunutta yhteistä tietomme pääomaa ja sen kartuttamista. Se ei ole yksittäisten tutkijoiden ja laitosten välistä kilpajuoksua vaan deduktiivista avointa uuden tiedon palasten virtaa. Tässä prosessia Nobelin palkintojen jakaminen on koominen ilmiö. Toki huomiotalous ja markkinat voivat vaatia palkintoja kirjoille, taiteelle ja jopa tieteellekin. Tällöin palkinto tulisi osoittaa sellaiselle tieteen alueelle, joka on tärkeä, mutta muuten pimennossa ja vaatisi edes hetken heräämistämme huomaamaan sen olemassaolo satojen tieteen osa-alueiden joukossa ja tuhansien tuon alan tutkijoiden työn näytteenä.

Mainos- ja ilmoitustulot tärkein

Printtimedia kulkee markkinoiden ehdoilla ja niistä mainos- ja ilmoitustulot ovat tärkein. Se näkyy laajalevikkisessä ja kaikkea halaavassa Helsingin Sanomissa enemmän ja rasittavampana kuin paikallisissa ja maakunnallisissa medioissa, joiden uutisanti koostuu myös suoraan elävään elämään liittyvästä yhteisestä, yhteisöllisestä kokemuksesta, usein maakuntahengestä ja sen ylläpidosta. Niinpä esimerkkinä Forssan Lehti tuo tänään esille paikallisesti todella kiinnostavia uutisia Jokioisten koulujen kohtalosta, paikallisista yhteisöllisistä liikkeistä ja nimien keruusta koulujen säilyttämisen puolesta, mutta vaikenee kunnan suurimman työnantajan, maatalouden ja maaseudun tutkijan ja kehittäjän (MTT) kiinteistöjen tyhjenemisestä.

Tutkijat ja tieteen tekijät ilman fasiliteettia, laboratorioita, osaavia avustajia ja lämpimiä työtiloja eivät voi tehdä uskottavaa kansainvälisesti lainattavaa tiedettä. Eivät edes seurata sen huipun etenemistä ilman matkarahoja ja vierailuja alansa kärkilaboratorioissa ja kongresseissa. Jos emme kykene edes seuraamaan ja ymmärtämään mitä muut tekevät ja kirjoittavat, olemme hukassa. Tämä maaseudullakin varmaan ymmärretään, vaikka tieteen kampus ja vuosisatainen alan tuntemus ja traditio toki puuttuukin. Pragmaattisella maaaseudulla ollaan järkeviä ja tajutaan mitä merkitsee yhdenkin ketjun osan katoaminen tuotannosta ja kaupasta, rahoituksesta ja ympäristön hoidosta koko ketjun ja kehän osalta.

Uutinen on se josta vaietaan

Uutinen ei ole niinkään se, joka julkaistaan vaan se, josta vaietaan. Niinpä pari vuotta kestänyt Helsingin Sanomien pääosin megafonillaan aiheuttama kohu vaalirahoituksesta oli tyypillistä sellaiselle tiedottajalle, joka haluaa hakea lukijoitaan ja heille ilmoittajia puuttuen “yleiseen” tai “maan tapana” mainostettuun ja kuluttajalle myytyyn mytologiseen ilmiöön. Tässä valtakunnallinen uutinen on aina yleinen, toimittajan mielipide muiden joukossa, ja kaukana arjen paikallisesta kokemuksesta, jossa tällaista "yleistä" ei ole tai mytologia on seuraus suuremmasta ja unohdetusta. Tässä strukturalismi ja Levi-Strauss oli ehdottoman oikeassa. Niinpä maakunnassa tai paikallisesti on eletty toisin kuin mitä Helsigin Sanomat "arvailee" ja koskien juuri maaseutua. Näin “tuppilauta” -ilmiö aiheutti lopulta prosessin, joka kaatui kokonaan omaa vallankumoustaan valmistelleen valtakunnallisen median niskaan. Prosessi kääntyi aivan odotetusti nurin päin johtuen juuri kahtia jakautuneesta tiedon kulun (diffuusion) suunnasta. Se on ilmiönä jo tutkittu ja tunnettu, mutta etelän medialle vieras tai siitä ei välitetty. Mediakohu on median aiheuttama eikä liity mitenkään sen yhteiskunnalliseen tehtävään ja se loukkasi kansallista ja maakunnallista identiteettiä, sen sisäisiä rakenteita. Tätä lehti ei voi saada anteeksi. Se unohti valtaan liittyvän vastuunsa. Lehti pelkkänä "traditiona" ei ole hääppöinen vallan käyttäjä tai tiedon jakaja eikä poikkea mitenkään Lordien ylähuoneesta brittien imperiumissa, jossa aurinko ei koskaan laske.

Vanhaa ja virheellistä tietoa uusmedian käyttöön

Poliittista käyttäytymistä ei ohjaa yksi media saati Helsingin Sanomat. Ajatus megafonista ja kalaparvesta journalistin omana tapana toimia, oli virheellinen ja varmaan se sellaisena myös myönnetään. Kyse ei ole toki lukijan tyhmyydestä, väärin arvioidusta medialukutaidosta, vaan median uskottavuudesta, jossa se kosiskelee jälkiomaksujia ja jättää luovan ja innovatiivisen osan kokonaan ja suosiolla sähköisten verkostojen haltuun ja hoidettavaksi. Se jakaa median tarkoituksella kahtia ja samalla myös kansakunta käyttäytyy omituisesti, jossa perinteinen diffuusio ei enää leviäkään kärjestä kohti aaltomaista liikettä jälkiomaksujille. Tiukan paikan tullen jälkiomaksujat saavat väärää tietoa ja ovat kykenemättömiä vertailemaan tietonsa luotettavuutta internetin sisällä.

Muutos tapahtui jo muutama vuosi takaperin

Muutos tapahtui “saranayhteiskunnassa” muutama vuosi sitten myös Suomessa ja sen kokeminen käytännössä vaati medialta kalliin hinnan. Toki sen olisi voinut välttää opiskelemalla alan tutkimusta ja viimeisintä teoriaa. Pienet yksiköt tällaiseen kykenevätkin, mutta ei enää Helsingin Sanomien kokoinen tiedottaja ja mediatalo. Syntyy vain lukijaa vaikeasti lähestyvä kirjavan kissan malli mielipiteineen ja otsikoineen, jotka ovat väärin valittuja ja väärässä kohtaa sivun ylittäviä. Lukijan on mahdoton otsikon koosta arvioida, mikä on merkittävää ja mikä ei.

Medialukutaito edellyttää jyvien ja akanoiden erottelua sekä mainosten ja muiden kaupallisten tiedotteiden ymmärtämistä osana koko julkaisua. Kaikkia miellyttämään pyrkivä media ei miellytä lopulta ketään. Hesarin toimittajat tuskin edes aina näkevät, miten heidän juttunsa sijoittuvat mainosten ja ilmoitusten sisälle ja kuinka lehti on pikemminkin mainosten ja niitä valmistavien toimistojen tuote. Monet lukijat näkevät vain ilmoitukset ja mainokset.

Vanhalla sivulla aloitetaan

Uuden Helsingin Sanomien ensimmäinen sivu ei ole muuttunut lainkaan. Se on se tärkein uutinen ja sivu. Nimi ja kirjasimet ovat vanhoja tuttuja, konservatiivisia, koko sivu täynnä mainoksia. Mainosten tarkoitus on kertoa lähestyvästä joulusta, mutta siinä tämä sivu epäonnistuu täysin. Huolitelluin mainos löytyy sivun alalaidasta Sofia pankin mainostoimiston tekemänä. Tarjoustalon mainos on kallis ja ikivanha tapa panna esille yli 20 tuotetta samalle sivun puolikkaalle. Rahaa tällaiseen mainontaan löytyy, mutta lehden ulkoasun se pilaa. Kukahan tästä on lehdessä päättänyt ja sen hyväksynyt?

Ensimmäinen aukeama ja sen puolen sivun mittainen keltainen tila vie lukijan Lontoon kuvataidesyksyn esittelyyn intialaissyntyisen Anis Kapoorin työn avustamana. Lehden tärkein uutinen on ikuinen Suur-Helsingin rajojen ongelma ja sitä esittelee kaupunginjohtaja Jussi Pajunen toimittajan kyyditsemänä Vantaalle. Kulttuuritoimitus on kuitenkin saanut komeimman paikan ja on siitä tietysti tyytyväinen. Kulttuuri- ja tiedesivut onkin lehden parasta antia viime vuosikymmenten aikana ja ehkä aiemminkin. Jo niiden vuoksi lehti kannattaa toki tilata. Varsinkin kun maakuntalehdillä ei ole varaa pitää kunnollista tiede-, ympäristö- ja kulttuuritoimittajien armeijaa. Vaikka juuri näitä kysyttäisiinkin tutkimusten mukaan kaikkein eniten, ei urheilu- ja politiikantoimittajia, taloustoimittajia jatkuvasti lisäten. Jatkossa halutaan varmasti myös kunnon sivut kansainvälistyvästä maailmastamme. Kun vastuu on jätetty yhdelle lehdelle, sen on ollut helppo säilyttää asemansa muutaman erikoistoimittajan avulla.

Harmaakaihdin voitettava

Asuminen on kallista ja yhteiskunta tarvitsee vahvoja lehtiä, julistaa juhlalehti virkamiesmäiseen tapaansa nyt riviväliä harventaen, palstoja leventäen ja kirjoitustaan lihavoiden. Hesari on tarkoitettu jatkossa yhä selvemmin ikääntyvän väestön luettavaksi taistellen heikentyvää näköä ja harmaakaihdinta vastaan. Jutut on siis tulkittava tässä viitekehyksessä ja pohtien ihmistä, joka juo 12-13 litraa puhdasta etanolia vuosittain, ehkä useimmat yli 50 litraa.. Näin Hesari ei taistele samassa sarjassa kuin monet muut paperimediat muualla maailmalla, etenkin Yhdysvalloissa. Suomessa vanhenee hyvinkin samanlaisen maailmankatsomuksen ja kokemuksen hankkinut joukko sota-ajan kasvatteja samat asiat muistaen. Niitä on syytä korostaa ja varmistaa, ettei loukkaa suurinta konservatiivien joukkoa. Lisäksi alkoholistin lähimuisti ei toimi usein lainkaan. Tämä koskee myös toimittajaa ja viinalle haisevia artikkeleita, lennokkaina pidettyjä hengen tuotteita.

Sää palvelee traditiota

Seuraava aukeama on säätä ja somalien asuntopulaa. Sään lukeminen lehdestä on turhaa silloin, kun se on jokaisen tunnin välein tulevan uutislähetyksen tärkein ja pakollinen osa, liki kiusantekoa jokaisessa mediassa. Edes sääprofeetan sukupuolisen aktiviteetin ja suuntautumisen erilaiset aallot ja matalan paineet eivät jaksa kiinnostaa. Uutisankkureissa ja heidän harrastuksissaan on jo sellaisenaankin sietämistä. Lisäksi me toki tiedämme jo kaiken niin Jörn kuin Otto Donnerin elämästä ilman niiden hidastuksia tai sellaisia ilmiöitä, jotka on koko television alkuvuosista tehty meille pakkopullaksi muutamaan harvaan henkilöön ne ripustaen Spedestä Vesa Matti Loiriin ja muutamaan vanhenevaan naisjohtajaan. Kun jokin asia onnistuu Yhdysvalloissa, se ei välttämättä onnistu Suomessa ja me annamme sen anteeksi tuntien sääliä ja myötähäpeää. Parodian parodiointi johtaa vain ilmiön päälaelleen ja tekee siitä tätä kautta ymmärrettävän. Tässä Helsingin Sanomat ei poikkea mitenkään Yleisradiosta ja muistuttaa jälkikapitalistista virallista lehteä, jossa on pääosa lukijalle turhia ilmoituksia ja mainoksia.

Hyvin tehtyjä mainoksia

Kotimaa osan (A) toinen aukeama esittelee sivun mittaisena Expertin 23 tuumaisen television ja Samsungin kännyköitä. Oranssin värit erottuvat taatusti ja huomaamatta jää edellisen sivun maininta lentäjien lakosta ja juttu Kevan Kauppisesta kuitteineen. Toki tilaa vie enemmän Lacoste, Patricia ja Keittiöjätti.fi. Nuo mainokset ovat kehnossa seurassa ja ansaitsivat muutenkin näkyvämmän paikan kuin lehden vähiten luetun vasemman alalaidan. Hukkaan heitettyä rahaa heiltä. Ilmoituksen ja mainoksen tekijä on ammattilainen ja tarkka työstään, toisin kuin moni toimittaja, lahjakkaita ja luovia ihmisiä. Mainosmarkat ovat nykyisin tiukassa eikä lehti saa niitä haaskata omalla huolimattomuudellaan.

Seuraava aukeama on päätoimittaja Reetta Meriläiselle uskottu. Koko sivun mittaisena ja alle 200 merkkiä sisältävänä se on aikamme tuote. “Lukija itkee ja nauraa.. kiitos lukijalle” Meriläistä suoraan lainaten. Meriläisen tyyli on pääkirjoituksissa äitimäisen opastava ja sopii lehdelle hyvin. Hänen tyylinsä synnyttää vaikutelman uskottavasta tiedotuksesta ja moraalisesta osaamisesta.

Edellinen sivu kertoo kuinka verokevennys tuo ostovoimaa S-Pankin ja tuottotilin mainoksen liitteenä. Se mainos tiesi paikkansa, ei osunut huonoon päähän vaan hyvään sydämeen. Tämän päivän toimittaja on kuin Sven Dufva ilman moraalista selkärankaa.

Lehden historiaan jäävä kuva

Uusi aukeama on lehden aamukahvitoivotus vieraille ja suuressa kuvassa, leijonavaakunan edessä, seisovat keskellä päätoimittaja vierellään aikamme naishahmoja, poliitikot kehystäen tätä juhlalehden syntymää ja siitä kertovaa aukeaman kuvakavalkadia. Haastatteluissa ja jutun teossa mukana ovat Niinistö, Lordi, Viron ja Venäjän rajajoki, OECD:n pääsihteeri, Kauhajoen koulusurmat, Jouluvalotestit ja EU:n rose tuottajat. Ranskan kirjeenvaihtajan työ on ollut raskas, kertoo uutinen. Kuva on nukkuvasta toimittajasta, nukkuvan rukouksesta mediakentässä. Joskus kuva osuus vahingossa kohdalleen.

Vihreää ja maltillista

Seuraava aukeama on “Hong Kong - enemmän kuin etsit” -tavaratalon ilmoitus ja Fennian vihreä mainos, jossa kysytään tietääkö kuluttaja kuinka Fennia korvaa jopa 11 vuotta vanhan kodinkoneen uudella. Yläreunassa kerrotaan kuinka Klaus bloggaa politiikasta. Bloggaaja on alimman paarialuokan toimittajan apupojan tunteva veljenpoika. Aivan kuten Aku Ankan sukupuolettomat oliot ja pojat vailla vanhempia. Hajuttomia ja tuoksuttomia kuten Jean Babtiste syntyessään Patric Syskinden romaanissa "Parfyymi". Sen parfyymin ja parfymöörin tuoksua on syytä varoakin, mutta ei vainoharhaisesti peläten. Ei internet ole kaiken pahan alku ja loppu vaan suuri mahdollisuus.

Lehden kaunein aukeama avautuu Essex- naisen selästä koko sivun kattavana mainoksena ja edellisen sivun Mazda 3 on sekin edukseen, kun “kauneus ja järki kohtaavat“. Sivun ylälaidassa on täytteenä juttu jostakin Lipposesta ja SDP:stä sekä toivosta, joka elää EU-virasta. Tuon kauniimpaa paikkaa tälle lehden “uutiselle” ei olisi voinut löytää. Taulun maalaaja kutsuu sitä kuolleeksi kulmaksi kun parhaan paikan sai luonnollisesti kalleimman mainospaikan ostanut Essex. Onnittelut heille loistavasta jutusta Hesarissa. Demarit olisivat maksaneet siitä maltaita. Jos se vain olisi mahdollista näinä kuivina aikoina.

Sinivalkoiset sotaveteraanit ja pormestari

Seuraava aukeama on kaupunki -uutisten ja lehden pääuutinen, jossa “Hyvät lehdet eivät lakastu vanhetessaan”, sinisellä pohjalla. Mainos on Itellan ja päässyt mukaan kehystämään kertomusta Helsingin pormestarin matkasta Vantaalle ja sotaveteraanin voittoa pahasta ideaparkista. Heureka sai mainoksensa tietysti tähän kohtaan sekin. Hyvä ja paha taistelevat Hesarissa ja piiloviestit ovat mainokseen istutettuja. Korruptoitu media on yleisempää kuin mikään muu korruption muoto.

Television ja netin vallankumousta mainostaa Elisa yli sivun mittaisella julkaisullaan ja esillä ovat lapsille tarkoitetut tuotteet. Edellisellä sivulla “ilo on valloillaan” ja sitä tuo Bemarin talvisen valkoinen uutinen sekä Sokoksen Clarins tuotteet. Näitä mainoksia tukee pakollinen lapsiuutinen kuvineen “revittelemässä” muovikanteleillaan. Puuttuu vain Otto Donner ja hänen 70-vuotispäivänsä esittelyn jatko-osa, Jörn Donner esittelemässä kirjasyksyä.

Läpi myrskyjen hoidettu lehti

“Stadium - Join the movement” esittelee uutisessaan sivun aukeamalla tuulen ja veden pitävää kuoritakkia. Näitä koko sivun mittaisia mainoksia lehteen mahtuu normaalisti toistakymmentä, pienemmät ovat sitten köyhemmiltä ilmoittajilta ja toimittajilta, printtimedian journalisteilta. Sääliksi käy puolen sivun jutut ja ilmoitukset. Ne hukkuvat suurten ja rikkaampien varjoon.

Ulkomaan uutisten (B) juttu on tehty ranskalaisesta vetyfuusiosta. Uutisesta on varmuuden vuoksi viety pohja jo otsikossa heittomerkein ja sitä tukee samalle sivulle ahdettu juttu Puolan ulkoministerin halusta räjäyttää pääkaupungin komein rakennus, Stalinin palatsi Varsovassa. Se tuo hänelle mieleen Berliinin muurin. Omituisia mielleyhtymiä, joita medioissa ei ole rakenneltu koskaan. Manipuloiva media on ikivanha tapa tuottaa tulosta ilman sen kummempaa vastuuta.

Citymarketin ulkomaan uutiset

Ulkomaan uutiset seuraavalla aukeamalla, peittäen pääosan tekstitilasta, hämmentävät. Ne ovat Motonetin ja K-Citymarektin uutisia ja taatusti niissä myydään kotimaista elintarviketta. Motonet nyt saattaa myydäkin ulkolaista autoilevan ihmisen tavaratalona. Toki Moskova ja Obaman matka Kiinaan mainitaan, mutta jutut ovat väkisten tehtyjä vertaillen Yhdysvaltain taloutta Kiinaan arveluttavin mittarein. Kauppapaikkoina Matto-Center ja Turkishuone Valtonen ovat onneksi saaneet enemmän tilaa uutisilleen. Näin lehti pysyy asiassa eikä tarvitse lisätilaa Obamalle. Sieltä tulevat uutiset on haettava joka tapauksessa netistä. Se on tämän viikon ykkösjuttumme.

Vihreä Fennian nälänhätä

Taloussivujen pääuutinen on Hartelan laatima sekä Fennian vihreä jo toinen mainos ja uudella sivustolla. Maailman nälänhädästä puhuva kuva on tuttu 1970-luvulta ja sen jälkeen aina maailman napaan saakka. Tuo tuttu kuva surusilmäisestä ja nälän runtelemasta lapsesta voisi olettaa kertovan jo aikoja aikuistuneesta ja eläkkeelle siirtyneestä suuren ikäluokan kansalaisesta Saharan eteläpuoleisesta Afrikasta. Nälkää näkeviä on nykyisin ylivoimaisesti eniten Aasiassa. Malthusin kuva ja väestöteoriat alkavat nekin olla jo vähän vanhahtavia siinä missä Darwinin ja Freudin, Marxin ja muiden Hesarin esittelemien perustoteemien kuvat. Yleensä ne löytyvät tiedesivuilta. Ne ovat ikään kuin logoja, jotka kuuluvat lehden hankkimaan sosiaaliseen pääomaan. Takavuosina joukkoon kuului lisäksi muutama filosofi ja talousoppinut, kirjailija sekä toimittajat usein iloisesti yllättäneet Nobelistit.

Ulkomaan uutisten näkyvin on seuraavan aukeaman kokonaan peittävät sisutusmessut. Eniten tähän uutiseen on panostanut Masku ja Naantali kylpylöineen. Huolella tehty ja iloinen sivusto, jossa Muumipeikko ja Myy luovat persoonallista lisää lehdelle ja sen ulkomaan osastolle. Geopoliittisesti hyvin valittu juttu ja ajankohtainen nyt kun Jarkko Nieminen voitti jälleen ja on maskulainen hänkin. Ja kiertää ulkomailla koko ajan.

Sarasvuon viimeisin projekti

Neljä seuraavaa sivua ovat urheilusivuja (B). Aino-Kaisa Saarisella on kuuden mitalin unelma sekä Virpi Kuituisella valmentaja (Jari Sarasvuo), joka kykenee pilaamaan jopa maailman parhaan naishiihtäjän mahdollisuudet. Tätä toimittaja ei henno sanoa ääneen mutta tarkoittaa kyllä sitä. Tärkein uutinen on se, johon tarvitaan medialukutaitoa.

Blomqvist on valmis golfäitiyteen, on urheilu-uutisena ja näkyvänä sellaisena jotain poikkeavaa vanhan liiton urheilutoimittajan tekemäksi. "Helsinki open" ja tanssikuvat eivät liikuta urheilufaneja sen enempää kuin Jokereiden voitto häntäpään kamppailussa Porin Ässistä, kun lehteä selaillaan Oulussa, Tampereella, Turussa tai Jyväskylän, Kuopion korkeudella, Kainuussa, Sodankylässä, Kuusamossa, ei enää edes Karkkilassa tai Forssassa asia säväytä. Hesari on tehty sen tärkeimmän sivustonkin kohdalla helsinkiläisille, ei edes espoolaisille. Se lukijoita ärsyttää lehdessä eniten, jääkiekkosivujen Helsinki-keskeisyys, urheilusivujen onneton sisältö. Kun feminismi iskee urheilusivuille, lehti lakkaa olemasta.

Uusi näkökulma ei sovi vanhan liiton harrastajille ja faneille, jotka kokoontuvat Saksassa stadionille suremaan itsemurhan tehnyttä sankariaan. Onkohan tätä mahdoton Suomessa edes ymmärtää? Meillä on runsaasti itsemurhan tehneitä urheilijoita, etenkin juopottelevia ja päähän potkittuja entisiä kehäraakkeja niin rallipoluilla kuin hiitoladuilla, mäkihypyssä ja yleisurheilussa. Media on pitänyt heitä säälittävinä tapauksina.

Kulttuurisivut lehden parasta antia

Kulttuurisivut ( C ) avaa Lähivakuutus ja joukko henkilökohtaisesti asiansa ottavia palveluammatin harjoittajia. Sivun mittainen käsialanäytteitten joukko kertoo suomalaisten kirjoitustaidon rappiosta ja etenkin pölkkykirjaimia käyttävät asiakasneuvonnan palvelijat olisi voinut jättää pois mainoksesta. Miellyttävimmät ja persoonallisimmat käsialanäytteet satojen joukossa löytyvät Kuopiosta, Porvoosta ja Savonlinnasta. Veikkaan iäksi 50-65 vuotta, jolloin kirjoitustaito ja lukuharrastus hankittiin ihan oikeassa koulussa 50-60 -luvuilla ja yliopistokin oli vielä persoonallisten professoreiden hoitama laitos aina 1980-luvun loppupuolelle saakka.

Kulttuurisivut, tiede ja taide, ovat Hesarin parasta antia nyt ja aiemmin. Lontoon kuvataidesyksyn esittely on lehden komein oivallus ja päättyy sivua vaihtaen tyhjään, valkoiseen sivuun, jonka tarjoaa HS.fi ja sen luovat lipunrakentajat. Tuon paikan olisi moni suonut ideaparkin mainoksille.

Medialukutaitoisen helmiä

Seuraavalla aukeamalla kulttuuria tarjoaa Prisma ja senkin valitsemat vihreät värit.
Mukana aukeamalla on myös kotikulmilta helsinkiläiselle löytyvät tarjoukset. Outo lisä tällä sivustolla on Olli Rehn kirjoituksineen ja kohdassa, jossa viidellä palstalla komeilee Sauli Niinistön haastattelu, jota ei löydy mistään. Hyvä niin. Jälleen oivallus, joka vaatii medialukutaitoa.

Kohta D on nimetty elämäksi. Siinä huolia olisi katsottava kauempaa. Tosin pessimisti ei pety kun kaikki ei mene aivan nappiin, lehti toteaa käyttäen tuoreita argumentteja sen todisteluun ja lehtensä viimeisintä numeroa. Elämää ja sen synkkyyttä vähentää Nikon kameran välähdykset pukinkonttiin ja Nissen varaston tyhjennys. Tilaa jää vielä jutulle muistista ja tuoksuista, joskaan ei aivan Jean Babtisten syvällisyydellä Parfyymissä niihin paneutuen.

Sara vei juhlajulkaisun pinnat

Sara-lehti täyttää 3 vuotta ja se on tapauksena miltei näyttävämpi sivun mainoksena kuin Hesarin oma juhla ja sen tapa kertoa elävänsä 120 -vuotiaaksi ja ylikin. Temppu miten se tehdään löytyy seuraavilta sivuilta, joissa on pelkkiä ilmoituksia, markkinapaikkoja ja lopuksi sarjakuvat sekä kaksi sivua television ohjelmiston esittelyä. Siis kahdeksan viimeistä sivua täyttyvät lehdessä lopuksi näin. Palstatkin ovat jo vanhoja tuttuja, voimat ovat loppuneet uudistuksessa kesken.

Yhteenveto

Mitä tästä pitäisi sanoa synteesinä, diskussiona tai konkluusiona, yhteenvetona suomalaisesta journalismista pyydettäessä vuonna 2009 ja Hesaria lukien, sen juhlanumeroa, uudistunutta.

Ensinnäkin lehteä lukiessa ei pidä olla tosikko. Lehdessä on nyt varattuna kaksi sivua ihmisten mielipiteille, joita voi sinne kirjoitella ja ne julkaistaan jos siltä tuntuu. Jos niitä ei julkaista, maailma ei sen vuoksi muutu juurikaan pahemmaksi jos ei paremmaksikaan. Oma mielipide, tai toimittajan, ei vaikuta kovinkaan dramaattisesti riippumatta siitä, missä se on julkaistu. Kuvitelma medioista vallan käyttäjinä on liioiteltu, printtimedian kohdalla jopa käsitetty kokonaan väärin. Siellä esitetty asia kun kääntyy sähköisissä medioissa esittäjäänsä vastaan. Innovaation diffuusio kun ei kulje koskaan vastavirtaan.

Printtimedia tuottaa uutisia, jotka ovat pääosin ilmoituksia, mainoksia ja hivenen kömpelösti tehtyjä kertomuksia, joita luetaan yhtä suurella intensiteetillä kuin seurataan taustalla pauhaavaa televisiota tai radiota, availlaan netin kanavia, sivustoja ja siirrytään seuraavaan. Maailmankuvan rakentajana printtimedia ei ole lainkaan sama kuin Hesarin syntyhetkillä tai sen täyttäessä 60-vuotta. Kuvitelma median vallasta suurimmillaan juuri nyt, on harhaa ja johtuu vain sähköisten medioitten ja muiden rinnakkaisten sanan ja kuvan välittäjien läsnäolosta, internetin yleistymisestä käytössämme.

Media ei voi jakaa tänään kovin syvällistä tietoa, ja se keskittyy lähinnä varmistamaan toimentulonsa, taloutensa, omistajiensa sijoitukset. Yhtä lehteä seuraten on vaikea sanoa, mikä siinä olisi erityisen vallankumouksellista tai avaisi sellaista, jonka muut mediat eivät ole jo tehneet aiemmin ja paremmin, jopa perustellen ja pohtien.

Siinä missä puolueet poliittisena instituutiona on puristettu yhä ahtaammalle ja osaksi niitä ohjaavaa asiantuntijaorganisaatioita, virkamiesjoukkoa, samalla tavalla lehdet on puristettu yhä lähemmäs samaa toimintatapaa taistella, pyrkien selviämään tämän päivän lehdestä seuraavaan yhä pienemmällä ja kokemattomammalla työvoimalla. Tällainen työ ei ole nyt, eikä ole koskaan ollut, erityisen luovaa saati innovatiivista ja uutta tuottavaa. Se on siirtynyt internetiin lopullisesti.

Lehden lukija ei ota vastaan suuria muutoksia ja työ jää journalismissa aina vähän kesken, puoliluovaksi puuhasteluksi ja lopulta markkinoiden viemäksi, jossa taistellaan kalliista tilasta ilmoittajien ja mainosten välissä taiteillen. Toki lukijan mieltymyksiäkin on pohdittava ja Hesarin kaltaisessa lehdessä niitä on enemmän kuin yleensä lukija olettaa. Kun muutoksia tehdään ne perustuvat toki lukijatutkimuksiin, ei pelkästään tutkien ja tukien ilmoittajia ja mainostajia tai yrittäen miellyttää omistajan tahtoa ja pohtien sijoituksen tuottoa. Elinkeinoelämä pitää kyllä itse huolen mainos- ja ilmoituseuroistaan, on tarkka mihin suuntaa jatkossa rahoitustaan ja internet on aina askeleen edellä muita välineitä.

Median valta ja vallattomuus

Ministeri Ole Norrback käynnisti keskustelun median vallantäyteisyydestä Hufvudstadsbladetissa otsikolla “Kilpailun kiristyminen huonontaa laatua” (Ökad konkurrens sänker kvaliteten). Hän mainitsee kirjoituksessaan kuinka viestimet ovat ottaneet itselleen omituisia uusia rooleja sekä talouden toimijoina, syyttäjinä ja tuomareina kansantribuunista suunsoittajaan. Edelleen hän toteaa kuinka mediaa ei valvo kukaan, lukuun ottamatta niiden itse kokoama harmiton ja jälkijättöinen Julkisen sanan neuvosto ja että viestintä on ainoa ala, jossa kilpailun kiristyminen heikentää laatua. Julkisen sanan neuvosto on taas, kuten kansanedustajien omaksi turvakseen takavuosina laatima löperö laki helpottamaan korruptoitunutta valtaa ja vaalirahoitusta.

Se koira älähtää..

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen vastaa (HS 8.11) puolustaen JSN:n työtä tulkiten journalistin vanhoja hyviä tapoja ja ohjeita. Samalla hän vakuuttaa kuinka journalismissa voi menestyä vain laadulla. Näitä väitteitä on kuultu jo vuosia ja kuitenkin kaikki eivät tuohon nyt usko. Yhä useampi on odottanut tekoja ja kirjoituksia vallan pitäjältä itseltään, uudelta vallanpitäjältä kaikilla mandaateilla varustettuna.

Jo vuosikausia tutkijat ovat tuoneet esille median viihteellistymisen, toimittajan osana kaupallista viihdettä, joka keltaisen lehdistön ehdoilla hakee samoja asiakkaita ja puolustaa sen sana vapautta, syyttäen samaan aikaan internetiä, joka sanan varsinaisesti vapautti. Toimittaja voi vapaasti valikoida uutisensa ja pidättää hengitystään, jos epäilee olevansa väärässä. Ei pidä esitellä lautakasoja jos ei ole ihan varma. Sellainen on onnetonta journalismia.

Internetissä voi tehdä virheitä

Internetissä hengityksen pidättäminen ei ole tarpeen, jokainen voi sanoa sanottavansa ja puolustaa sitä omilla argumenteillaan reaaliaikaisessa prosessissa. Se kuinka siinä miljoonien viestimien joukossa onnistuu, on todellista kilpailua ja varmistaa laadun jatkuvan kehittymisen, uudet innovaatiot ja niiden leviämisen. Ketään ei ole tarpeen viedä käräjille, jos argumentit ovat puutteellisia. Syntyy jopa luovia ja innovatiivisia vuoropuheluja, joihin monet osallistuvat. Saman aikaan perinteinen media joutuu kilpailemaan asiakkaista, jotka lukevat eilisen päivän lehteä, eilisen uutisvirrasta poimittuja sattumia.

Virhekäyttäytymistä

Mikään ei ole niin vanha kuin eilinen lehti. Jostakin syystä internetin uutisvirrasta poimittavasta tiedosta ei makseta mitään ja eilisen päivän lehdestä maksetaan. On syntynyt virhekäyttäytymistä, oheistoimintaa, joka on toki korjattavissa. Ongelmatilanteissa ihmiset käyttäytyvät kuten kanalinnut, jotka asfaltilla alkavat kuopia vääränä refleksinä maata ikään kuin ruokaa hakien, kun eivät tiedä hyökätäkkö vai puolustaa ja paeta. Kaksi muuten ehdollistettua refleksiä on muuttunut kolmanneksi. Tätä tapaa myös yhteisöillä ja laumakäyttäytymisenä. Sopuli- ja kalaparvet käyttäytyvät juuri tällaisten yhteisöjä laukaisevien ilmiöiden tuotteina ja joskus ilman megafoniakin.

Oleellinen unohtunut kokonaan

Se mitä Norrback esittää ei ole uutta ja moni allekirjoittaa sen etenkin talouden ja politiikan vallankäytön suunnalla. Suurten mediatalojen kanssa ei kuitenkaan auta riidellä. Prosessit etenevät siellä kuten vaalirahakohun yhteydessä todettiin, kalaparven tapaan käyttäytyen ja äänekkäimmän mekastajan kertoessa kuinka lähin toimittaja seuraa viereisen liikkeitä megafonin pauhussa. Oleellista on, että esittäjä, ministeri Norrback, on varmasti asiansa osaava ja vakavasti otettava hyvin pitkäaikainen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän on selvästi huolissaan jostakin mutta mistä?

Viestimillä on vastuu koko mediakentästä

Se mikä keskustelussa median kriisistä on jäänyt vähemmälle on uuden tiedon luominen ja sen levittäminen sekä maakuntalehdissä alueellisten me-henkien ja alueidentiteetin rakentaminen. Kun osa, etenkin ikääntyneemmät kansalaiset, ovat edelleen sidoksissa yhteen tiedottajaan ja vanhaan paperimediaansa, internetin kautta tietonsa hankkivat, ja reaaliaikaisena hyötyvät, ovat koko ajan heitä edellä ja eri maailmassa. Kuluttajasuojan ja juridiikan näkökulmasta tämä on jatkossa kestämätön ilmiö ja siitä on valitettu monessa yhteydessä, jopa pandemia -rokotusten kohdalla eilen. Kaikilla ei ole internetiä käytettävissä ja he joutuvat luottamaan hetkessä vanhenevaan printtimedian tietoon, eilisen päivän lehteen. Se tieto on liian myöhäistä paniikin sattuessa tai vaadittaessa reaaliaikaista toimintaa. Tässä mediakenttä jakautuu nyt viestimiensä kanssa jyrkästi kahden kerroksen väkeen. Sellaista yhteiskuntaa ei saanut syntyä eikä internet kehittyä mielivaltaisesti siten, että osa on opettajiaan viisaampia ja opettajat elävät oppilaittensa ehdoilla, vanhemmat lastensa.

Internet ei ole media vaan väline, joka ei korjaa itse itseään sen enempää kuin tiet joita liikennöimme, rautatiet tai putkiliikenne. Me vain käytämme ja sovellamme näitä välineitä ja internet on erityisen käyttökelpoinen moneen integroituun ilmiöön, kuten digitekniikan maailma osana sitä, ja media osana digitekniikan sovelluksia. Ei jokainen kameran tai kännykän kanssa liikkuva ja kuvia siirtävä ole journalisti, sosiaalisen “median“ väline. Koko käsite "medioista" on syytä pohtia uudelleen ja jäsennellä oikein. Ei kakki mikä liikkuu ole mediaa.

Meemien ja käsitteiden sekamelska

Tällainen käsitteiden sekamelska olisi lopetettava ja käytettävä sopivia symboleita niin “uusmedialle” kuin sosiaalisen tai kansalaismedian uusille ja kasvaville ilmiöille. Moni väärä käsitys, uusi toimintakulttuuri, näyttäisi lähtevän tästä virheellisten symboleiden käytöstä ja niiden siirrosta perinteiseen journalismiin. Syy on perinteisen viestinnän, joka ei kykene pysymään omassa lestissään. Tätä Norrback ei sano, vaikka sitä varmaan tarkoittikin. Kun uudet symboli-innovaatioiden vaatimat käsitteet puuttuvat, vanhat viestimet levittivät omia “meemejään” (=geenin kulttuurinen vastine) sinne kuin sopuliparvi geenejään, tavoitteena selvitä lamastaan, kriisistä ja hakea valtaa, mandaatteja sieltä, jossa niitä oli vapaana virtaamassa. Näin Norrback puuttui oikeaan asiaan, mutta väärässä ympäristössä, jossa se esiintyy vain lieveilmiönä. Olen tästä kirjoittanut viimeisimmässä tutkimuksessani, joka löytyy sekin netistä ja sen kirjakaupoista ( Uusmedia ja kansalaismedia verkosto- ja klusteritalouden tuotteina innovaatiopolitiikassa )

Tutkijat tekevät työtään, jota valtaa pitävät eivät ehdi lukea. Ei tämäkään ole uusi ilmiönä. Lait korjautuvat hitaasti ja kun kyseessä on näin suurten prosessien saranayhteiskunta, kaikkea ei voida oikaista kerralla. Toisaalla internetin luoma evoluutio on armottoman pragmaattinen, luonnonlakeja noudattava, ettei sen suunnasta voi erehtyä. Viestinnän uudistavat nyt rinnakkain sekä kansalaiset, miljoonat internetin käyttäjät, että mediatalot yhdessä, ei erikseen. Näin viestinnästä ei voi antaa ohjeita tai “lakeja” , jotka koskevat vain perinteistä viestintää. Tässä merkityksessä JSN:n kaltaisen instituution olemassaolo on uudessa internet-yhteiskunnassamme (mediayhteiskunnassa) arveluttava, teki se työnsä vaikka kuinka hyvin.

Kahden kerroksen väki ja uusyhteisöt

Puuttumatta lainkaan Norrbackan esille nostamiin keinotekoisiin artikkeleihin ja turhanaikaisiin manipuloiviin mielipidekyselyihin, paljon vakavampaa on tiedon siirtyminen nyt kahden kerroksen väelle ja siinä tapahtuva viive toimittajien työskennellessä kahdessa tietovirrassa ja valikoidessa reaaliaikaisesta vain tietyt otsikot paperimedian käyttöön, usein vielä vasemmalla kädellä. Samalla yhteisöllisten internet -medioitten valtaisa menestys on muuttanut kokonaan maakunnallisten medioitten alueellisen identifioijan tehtävän, ja se on jopa ristiriidassa sen tavoitteen kanssa, jossa internet hoitaa välineenä uusia sosiaalisia medioita, kansalaismediaa ja globaalia kulttuurien välistä yhteistyötä ohi perinteisen ja tehtäväänsä mustasukkaisesti vaalivan printtimedian. Näin printtimedian yhteiskunnallinenkin tehtävä on hämärtynyt.

Osa suurempaa notkahdusta alaspäin

Tästä meitä on moitittu etenkin innovaatioyhteiskuntamme, tieteen ja tutkimuksen piirissä kahdessakin eri selvityksessä, jotka kertovat juuri heikosta kansainvälisestä verkottumisestamme internet -ajan todella käynnistyessä maailmalla. Innovaatioyhteiskuntana olemme jälkijättöinen, omahyväinen ja itseriittoinen, kansainvälisyyttä välttelevä ja suurten tohtorilaumojemme artikkeleita lainataan vähemmän kuin islantilaisten, norjalaisten tai tanskalaisten, ruotsalaisista nyt puhumattakaan. Olemme pudonneet 15. sijalle muutaman vuoden aikana, jolloin samalla internet teki läpimurtonsa globaalissa maailmassa ja sen tieteessä, informaatioyhteiskunnan vaativimmissa tehtävissä symbolirakenteitten sisällä, ei vain Nokia -ilmiössä ja kännykän valmistuksessa. Meillä on edessä ei vain median kriisi vaan koko innovaatioyhteiskuntamme yhteinen ongelma, jonka syyt ovat mediaa ja poliittista kenttäämme syvemmällä.

Claude Levi-Strauss - tieteen jättiläinen

Aikamme suurin filosofi ja humanisti on poissa

Claude Levi-Strauss kuoli sunnuntaina sadan vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt Brysselissä 28.11.1908 ja oli ranskalainen antropologi, strukturalismin ehkä huomattavin edustaja. Hän opetti myös mm. Yhdysvalloissa nimekkäässä New School for Social Research -laitoksessa New Yorkissa. Lapsuutensa hän vietti Ranskassa lähellä Versailles’ia.

Levi-Strauss toimi 1930-luvulla antropologian professorina Sao Paulossa. Hän teki runsaasti tutkimusmatkoja etenkin intiaanien pariin Brasiliassa, mutta hän vieraili usein myös Aasiassa. Kuten kaikille Brasiliassa työskenteleville, Yhdysvallat oli tärkeä kohde ja Levi Strauss tapasikin New Yorkissa kielitieteilijä Roman Jakobsonin. Osin tuon tapaamisen innostamana syntyi ensimmäinen laaja teos koskien sukulaisuuden perusrakenteita ja strukturaalilingvistiikkaa vuonna 1949.

Tuossa teoksessa on havaittavissa toinenkin kiintoisa piirre ja lähtökohta myöhemmälle tuotannolle ja löydöksille. Levi-Strauss alkoi käyttää matematiikkaa, tilastotiedettä ja matemaattisia malleja antropologiassa. Se oli tuohon aikaan vallankumouksellista ja poikkitieteistä. Systeeminen ja rakenteellinen ajattelu tuli tuota kautta osaksi metodiikkaa ja se saattoi laajeta sieltä lähemmäs aikansa johtavia tieteen saavutuksia innovaatioprosessin edetessä kohti ns. “Big Science” -aikaa.

Surullinen tropiikki ja sen portaat

Seuraava julkaisu “Surullinen Tropiikki” vuodelta 1955 oli jo matkakertomus ja tapa kuvata etnologin arkea, tavallaan myös oppikirja tuleville etnologeille. Kirjoittaja mainitsee kuinka häntä tukevat geologian opinnot, Marxin ja Freudin kirjoitukset ja teoriat. Se näkyy myöhemmässä tuotannossa olkoonkin, että lisää oli tulossa ja matematiikkakin vahvistui. Pitkä elämänkaari luo uskomattoman uran ja huikeita löydöksiä, joita hän ei kuitenkaan kaikkia voinut avata. Monet suuret ideat jäivät siten hypoteettisiksi ja myöhemmin testattaviksi. Niiden sovellukset ulottuivat kauas hänen omista tutkimuskohteistaan.

Parhaat tuotteet syntyivät esseekokoelmana vuonna 1952 “Strukturaalinen antropologia”, vuonna 1962 “Nykypäivän Totemismia” ja samana vuonna “Villi ajattelu”. Nämä olivat hänen läpimurtonsa, hän sai professuurin College de Franceen ja Ranskan Akatemian jäsenyyden vuonna 1973. Silloin hän oli 65-vuotias ja itse aloitin opiskeluani Oulun yliopistossa ja myöhemmin Turun ja Oulun yliopistojen tutkijana kahdessa hyvin erilaisessa tiedekunnassa. Nimi College de France ja Levi-Strauss tulivat tutuiksi aluksi kirjojen kautta. Myöhemmin, runsaan vuosikymmenen jälkeen, tapasin Levi-Straussin kongressissa, jossa pohdimme villin ajattelun mallia innovaatioprosessien rakenteissa ja uudessa luovassa kulttuurissa. Hän oli jo 75-vuoden ikäinen, minä tuskin kolmeakymmentä enempää. Ikäero ei häirinnyt lainkaan ja kuinka voisikaan, kun kyseessä on perustiede ja -tutkimus.

Tuolloin tietokoneet olivat toki jo yliopistoissa runsaassa käytössä, kaikki mallit ja menetelmät kulkivat kvantitatiivisen metodiikan kautta luonnontieteisen koulutuksen saaneilla. Toisaalta omat opinnot sosiologiassa ja ihmistieteissä, luonnontieteitten rinnalla, helpottivat “kopernikaaniseksi vallankumoukseksi” ristityn strukturaalikielitieteen ymmärtämistä. Aksioomaattinen ajattelu ja pragmatismi olivat Yhdysvalloissa koulutetulle Levi-Straussille tuttuja. Lisäksi Levi-Straussilla oli filosofin ja juristin peruskoulutus takanaan hieman
Lutherin tapaan. Minulla taas väitös luonnontieteissä ja yhteiskuntatieteilijän peruskoulutus lisänä sekä protestanttinen kasvatus, työkulttuuri, jossa elämisen oikeus hankitaan juuri työn kautta.

Olin kierrellyt tuhansia talouksia, alkuperäiskansojen tyyppisiä etnologisia ihmisyhteisöjä pohjoisimmassa Lapissa ja jokilaaksoissa. Vertailimme niitä Kanadassa saatuihin kokemuksiin, toki myös suuriin tekoaltaisiin muualla maailmalla ja annoin omat aineistoni yhteiseen käyttöön hakiessamme matemaattisia malleja tuon ajan strukturaaliseen henkeen. Olimme vakuuttuneita siitä, että kielelliset pintarakenteet voidaan palauttaa tiedostamattomaan syvärakenteeseen. Näin puhunta (parole) ja kielisysteemi (langue) voitiin erottaa toisistaan Levi-Straussin hypoteettisten mallien kertomalla tavalla. Kaikki oli mallitettava ja haimme suurta läpimurtoamme.

Ympäristöpsykologia ja -sosiologia syntyivät

Olin havainnut allasevakkoja haastatellen kuinka vastausten rakenne muuttui oleellisesti, kun menetetystä lapsuuden psykologisesta kasvuympäristöstä, kielen lähteistä, oli riittävästi aikaa. Surutyön jälkeen pintaan tulivat myös varhaislapsuuden ympäristöpsykologiset rikkaat ympäristöelementit ja -symbolit, joita muuten emme edes havaitse. Suomalaisilta vain nämä kielelliset symbolit puuttuivat ja ne jouduttiin korvaamaan muilla merkeillä, jotka liittyivät läheisesti etnologiaan ja antropologisiin uusiin havaintoihin. Levi-Strauss oli havainnut saman ilmiön tropiikin intiaaneilla näiden kulttuurin taantuessa ja rappeutuessa.

Näin myös laajemmin kulttuuri-ilmiöt voitiin tulkita kommunikaatioteoreettisin ja semioottisin välinen sekä tarkastellen niitä uuden tietokoneiden antaman välineistön avulla, jossa näitä prosesseja yhdistivät kulttuurien yhteiset nodaalit, solmukohdat.

Itse käytin muuttujien valtavasta määrästä johtuen erilaisia tilastomatematiikan monimuuttujamenetelmiä, kun taas tuolloin jo 75-vuotias Levi-Strauss ei niitä tunnistanut. Biotieteilijät ja geotieteilijät taas operoivat menetelmillä, joissa havaintojen määrä saattoi olla valtava, mutta muuttujia joskus hyvinkin vähän. Niiden metodinen käsittely tapahtui kokonaan toisenlaisella matematiikalla, ja näkyy vielä tänäänkin mallien rakentelussa. Ne oli mahdollista yhdistää myöhemmin digikielen menetelmin, DNA-rakenteiden tutkimuksen tapaan aineistoja käsitellen ja miljoonien sosiaalisen "median" imiöt yhdistäen myös valtaisaan muuttujajoukkoon. Tosin tämä tutkimus oli Levi-Straussille mahdotonta liki 100-vuotiaana, mutta idea (hypoteesi ja osa aksiomaattisesta perustasta) eli jo silloin kun hän oli noin 80 -vuotias akateemikko.

Opettajana ja tutkijana jouduin avustamaan molempia luonnon-, kulttuuri- ja suunnittelumaantieteen opistonsa loppuvaiheen opiskelijoita, mutta joskus myös mm. lääkäreitä ja teknisen tiedekunnan insinöörejä, etenkin arkkitehtiosaston yhdyskuntasuunnittelun yhteiskuntatieteistä osaamistaan syventäneitä teknokraatteja karttojensa parissa maantieteilijänä. Näin ympäristö tuskin paljon poikkesi Levi-Straussin kokemuksista ja vain aika oli toinen, välineet kehittyneemmät ja Suomessa tavoite oli pragmaattisempi kuin Ranskassa. “Meillä ei ajatella, meillä tehdään töitä”, oli lipsahdus, jota suomalaisesta esimiehestämme käytettiin pienessä tutkijayhteisössä. Se oli juuri kuvaamin protestanttisen tutkijayhteisön perikuva, jossa tutkijan työpäivä alkoi kello 18 illalla opikelijoiden poistuttua yliopistolta. Viikonloppuja ei tunnettu, ei edes joulunpyhiä. Elämänkaaremme on kovin lyhyt uuden löytämiseen, vakuuteltiin, ja siinä oltiin oikeassa. Tohtoreita tehtailtiin juuri se määrä, kun mitä yliopistot tarvitsivat omaan tarpeeseensa, vajaa sata vuodessa. Kansainvälisyys oli itsestäänselvyys ja menetelmät samoja kuin huippu-urheilussa. Oikoteitä ei tunnettu, eikä niitä ole.

1960-luvun vallankumouksellinen strukturalismi

Strukturalismi (lat. struktura “kokoonpano” struere “rakentaa”) on 1900-luvun alussa Euroopassa syntynyt filosofinen tai tieteellinen oppisuuntaus, joka kehittyi kielitieteen ja modernismiin liittyvän taideteorian yhteydessä ja koki huippunsa juuri 1960-luvun hulluina vuosina. Sillä oli jo tuolloin erittäin näkyvä yhtymäkohta kybernetiikkaan (systeemin käsite) sekä tänään niin muodikkaaseen informaatio- ja kommunikaatioteoriaan (informaatioteoria). Levi-Strauss lisäsi tähän mytologian ja sen symboliset muodot strukturaalisessa rakenteessa. Lisäksi häntä kiinnostivat ruokaan liittyvät ilmiöt ja monet sellaiset symboliset rakenteet, joiden tausta oli freudilaisessa psykoanalyysissä. Epäilemättä mukana oli myös ajan biogenetiikan ja ydinfysiikan aineksia.

Strukturalismiin liittyi tuolloin eräänlainen ykseys, joka syntyi kulttuurin, kielen, taideteosten yms. kautta, ja josta oli rakenneltavissa yleisiä struktuureja sekä lopulta kaikkien kulttuurien yhteinen synteesi. Tiede sinänsä ei toki saanut uutta “rakennetta” mutta vallankumouksellistakin toki löytyi. Etenkin tiedostetusta pintatiedosta oli pyrittävä pääsemään pinnan alla olevaan tiedostamattoman struktuurin tutkimiseen. Ajoittain se sai populistisia piirteitä ja riistäytyi käsistä. Ranskassa ja etenkin Kanadassa ranskankielisten keskuudessa sen havaitsee voimakkaana tänäänkin. Sen tausta on toki vanhempaa kuin Levi-Straussin kirjaama strukturalismi.

Saussure ja venäläinen formalismi

Havaittu rakenne ja objektiivisena pitämämme oli eri asia kuin ihmisen tapa jäsentää, strukturoida jokin ilmiö. Puhuttiin tutkijan tuomista omista malleista tai objektiivisesta todellisuudesta, jolloin tutkijan tai taiteen tehtävänä oli vain esitellä tai paljastaa ne lukijalle tai katsojalle. Kerrottiin ontologisesta strukturalismista, jossa kyse oli todellisesta rakenteesta sekä metodologisesta strukturalismista, jossa mallit olivat tutkijan työhypoteeseja.

Tärkein tuon ajan filosofeista oli Ferdinand de Saussure ja hänen lingvistiikkaan liittyvät ideansa (Cours de linguistique general 1916). Taiteessa tähän sekoittui etenkin venäläistä formalismia (fenomenologinen reduktio), josta myös Levi-Strauss tuli osalliseksi juuri Roman Jakobsonin kautta. Tästä on runsaasti esimerkkejä myös Suomesta. Suomalainen strukturalismi 1960-luvulla, ja pitkälle sen jälkeen, oli usein venäläistä formalismia. Diffuusioprosessit olivat odotettuja ja liittyivät meillä vasemmistoradikaaliin ylioppilasliikkeeseen. Lukemalla tuon ajan medioita, etenkin Helsingin Sanomia, sen voi havaita kuka tahansa maallikkokin. Media on oman aikansa tuote.

Vielä tuolloin tieto ja sen teoria levisi vahvasti henkilöiden kautta ja sitä voitiin jäljittää. Levi-Strauss päätteli ihmisen tärkeimpien luovan toiminnan avaajien olevan kieli ja siitä versoneet myytit, musiikki ja matematiikka. Lopulta kaiken kattoi kommunikaatiojärjestelmä, jota hän luonnehti juuri ihmiskunnan suurimmaksi havainnoksi sitten Kopernikuksen. Kopernikus ei kuitenkaan rakentanut tyhjän päälle, ja sama koski myös Levi-Straussin havaintoja osana hermeneutiikkaa.

Kolme kommunikaatiotasoa ja binääri hahmotus

Levi-Strauss jakoi yhteiskunnan kolmeen kommunikaatiotasoon. Ensimmäinen liittyi sukulaisuuteen, avioliittosääntöihin ja naisten vaihtoon ryhmien välillä. Toinen oli lähellä ekonomista vaihdantataloutta, tavaroita ja markkinoita, palveluita sekä kolmas kielellisistä säännöistä syntyvää sanomien vaihtoa, diffuusiota. Kuinka nämä universaalisti toimivat oli mahdollista selvittää vain vertaamalla ja tutkimalla maapallon eri kulttuureja toisiinsa. Ilma internetiä ja sen sosiaalisia verkostoja se oli aikanaan mahdotonta. Lisäksi vaadittiin myöhemmin syntyneet menetelmät, suurten aineistojen reaaliaikainen tulkinta ja modernin tietotekniikan aikakauden metodiikka, digiajan ihmiset välineineen. Silta vanhaan oli kuitenkin edelleen deduktiivinen tieteen ihanne Rene Descartesin tapaan.

Keskeisin suuri havainto syntyykin juuri tässä vaiheessa, jolloin Levi-Strauss oletti ihmisaivojen toimivan oppositiopareja algebrallisesti jaotellen. Tämä binääri hahmotusperiaate syntyi äännekuvioiden tutkimuksesta ja oli tavallaan vahinko.

Ihmisessä puhuvat myytit

Toinen merkittävä jatko olivat myytit, jotka puhuivat ihmisessä ihmisen sitä tietämättä. Ihmisestä tuli erilaisten systeemien leikkauskohta (nodaali) ja strukturalismista Ranskassa vähin erin filosofian ohella maailmankuva tai -katsomus. Siihen liittyi strukturalistinen sosiologia, kirjallisuustiede kuvataiteiden lisäksi, geneettinen strukturalismi ja lopulta yhteiskuntaryhmät, jotka järjestyivät yhdellä kertaa sosiaalisen tietoisuuden ja esim. taiteilijan luoman mielikuvitusmaailman kautta.

Miten Levi-Strauss ja strukturalismi vaikuttaa minussa? Miten yli 100 -vuotiaaksi eläneen ja parhaat työnsä 1960-luvulla tehneen tieteilijän merkitys näkyy tämän päivän kokemuksena?

Villi, innovatiivinen ajattelu

Ensiksi Levi-Strauss kyseenalaisti jo vahain käsitteet alkuperäiskansojen primitiivisestä luonteesta. Hän otti käyttöön käsitteen, jolla oli erityinen merkitys omalla kohdallani innovaatiorakenteen synnyn taustasta. Teoksessa “Villi ajattelu” oli mukana strukturalismin keskeisimmät siemenet. Siinä hän vertasi intiaanikansojen “villiä ajattelua” konkreettiseen logiikkaan (bricolage) erona oman sivilisaatiomme “kesytettyyn ajatteluun”.

Jatkossa syntyi monumentaalinen “Mythologiques-sarja” (“Raaka ja keitetty“, “Hunajasta tuhkaan” ja “Pöytätapojen alkuperä” sekä vielä vuonna 1971 “Alaston ihminen“). Tässä koko sarjassa kulttuureja käsitellään mytologisena kokonaisuutena, paradigmana. Myytit ovat jatkuvia, kehämäisiä, toinen toistaan tukevia rakennelmia. Näin yksittäinen rakenne, myytti, oli osa laajempaa kokonaisuuden transformaatiota.

Suuri ajatus kulttuurien yhteisestä perustasta

Tästä syntyi paradigmaattinen toinen valtaisa havainto. Alkuasukkaat eivät olleet tietoisia laajemman ajattelun tai rakenteen systeemistä, jonka osana tai palana myytti esiintyi ja johon se oli palautettavissa. Myytit olivat ajattelu- ja ilmaisutapoja, joiden taustasta ihmiset eivät olleet tienneet. Levi-Strauss viittasi globaaliin käsitteistöön, jonka taustalla oli kaikkien kultuuri-ilmiöiden perusta. Hän alkoi lähestyä aikalaisiaan ja etenkin fyysikkona tunnetun Albert Einsteinin ajattelua.

Levi-Straussin ajattelu oli vallankumouksellista ja vaikutti antropologian ja etnologian rajojen ulkopuolelle miltei enemmän kuin hänen omimmassa ympäristössään, ja hän on oman käsitykseni mukaan 1900-luvun tärkein omintakeinen, innovatiivinen ajattelija.

Taustalla länsimaisen ajattelun pitkä linja

Perinteisempää ajattelua Claude Levi-Strauss edusti deduktiivisessa mielessä. Hänen havaintonsa tukivat näkemystä, jossa universaalit myös mentaaliset rakenteet, olivat löydettävissä ajatusjärjestelmien tieteellisen tutkimuksen kautta ja hypoteettisin rakentein. Itse strukturalismista tuli yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä, ellei merkittävin, ajatusjärjestelmä.

Rakenteita (structura) painottavassa muodollisessa ajattelussaan Levi-Strauss ei poikennut länsimaisen filosofian ja tieteen pitkästä linjasta, tukipylväinä Platon ja Kant. Hän sai vaikutteita varmaan myös Hegelin teksteistä, ei vain Marxin tai Freudin, kuten hän itse korosti.

Oleellisesti poikkeavaa ja uutta innovoivaa oli tarkastella rakenteita, vaikkapa musiikkia metaforan kautta. Niinpä ihmisen tai ihmisryhmien toiminta- ja ajattelutavat olivat ikään kuin melodioita, geneettinen koodisto, joiden moninaisuus perustui täsmällisiin rakenteisiin. Näin kulttuurit eivät olleet kaoottista kakofoniaa ja muistuttivat vaikkapa Sibeliuksen valmista sinfoniaa. Sen kykeni avaamaan kaikkien kulttuurien kohdalla yhteisen nimittäjä kautta. Aivan riippumatta siitä oliko kyse ns. korkeakulttuurista tai alkuasukkaiden tavoista.

Toiminta ilman toiminnan logiikan oivallusta

Se että ihmiset toimiva eri kulttuureissa tuntematta toimintojensa motiiveja, tapojen taustalla vaikuttavia sosiaalisia järjestelmiä, on ainutlaatuinen lähtökohta tänään, jolloin tietotekniikka antaa mahdollisuuden tulkita eri kulttuurien toimintalogiikkaa niitä toisiinsa verraten ja tyypittäen uuden sosiaalisen median kautta. Näin syntyi mahdollisuus seurata onko sellaisia symbolisia toimintasääntöjä, jotka ohjaavat inhimillisen ajattelun ja toiminnan yhteistä logiikkaa. Tämä tarkoitti sekä sosiaalista elämäämme, tapaamme käydä kauppaa, tehdä taiteellisiä merkkiteoksia, alkuasukkaiden myyttejä tai omia tieteellisiä uskomusjärjestelmiämme.

Claude Levi-Strauss oli akateemisen maailman ohella hyvin arvostettu myös tiedemaailman ulkopuolella korostaessaan ihmisten yleisinhimillisiä piirteitä ja ennen kaikkea meitä kakkia yhdistäviä tuntemattomiamme yhtäläisyyksiä. Näiden yhtäläisyyksien etsiminen, ja Levi-Straussin alun perin hypoteettisten aksioomien todistaminen, on tänään internet -aikakaudella uudessa kulttuurin globalisaatiossa poikkitieteisesti luonnollisesti hyvin erilainen prosessi kuin missä väsymätön humanisti työnsä aikanaan suoritti Brasilian ja Etelä-Amerikan viidakoissa.

Ranska on suomalaisten “avoin haava”

Suomessa strukturalismi ei vaikuttanut siinä merkityksessä kuin 1900-luvun alun pragmatismi ja sen oppikirjat sekä Saksasta ja Venäjältä levinneet laajoja kansankerroksia koskettaneet oppirakennelmat. Niinpä kun tänään suomalaisilta yhteiskuntatieteilijöitten oppilailta kysyttiin ketkä tiedemiehet ja millaiset oppirakennelmat heihin ovat vaikuttaneet, esille tuli tuttuja nimiä Saksasta ja luonnollisesti Darwin ja Freud. Kiintoisaa on, että alan opiskelijoista 18 % uskoo myös luomiskertomukseen. Siihenkin Levi-Strauss, muotokuvamaalaajan poika ja rabbin pojanpoika, löytäisi hyvinkin loogisen vastauksen. Samoin siihen tosiasiaan, ettei monikaan suomalainen opiskelija edes tunnista niitä oppikirjoja, joita heidän vanhempansa ja isovanhempansa ovat opiskelleet, ja kuinka ne ovat vaikuttaneet heihin oleellisesti enemmän kuin se maailma, josta he itse ovat aikuiselämänsä ensimmäiset opit hankkineet. Näistä strukturalismin rakenteista kirkko ja luterilainen kasvatus on varmasti yksi keskeisimpiä siinä missä pragmaatikkojen oppikirjat (Peirce, Dewey) opettajainvalmistuslaitoksilla.

Strukturalismin uusi tuleminen

Kaiken tämän yli ja ohi menee kuitenkin se internetin yhteinen kieli ja symboliikka, jonka binäärinen, digikielinen rakenne, on suoraan kuin strukturalismin sydämestä ja jossa kulttuurien väliset rakenteet näyttäisivät syntyvän hieman toisin kuin Hegel tai puhtaat saksalaiset koulukunnat aikanaan olettivat ja lähestyvän yhä enemmän ranskalaisen koulukunnan, Levi-Straussin 1960-luvulla antamaa suuntaa. Olkoonkin että sen juuret ovat vahvasti myös hegeliläisessä ajattelussa ja osa tuota kulttuureissa havaittua spiraalia. Levi-Strauss ei vain kykennyt sitä itse tietokonein todentamaan tai testaamaan havainnoiden ja analysoiden miljoonia eri kulttuureissa syntyviä sosiaalisen median (kansalaismedian) viestejä. Tämän tutkimuksen syventäminen ja jatkaminen osana uutta intrenet-kulttuuriamme on suoraa jatkoa Claude Levi-Straussin työlle ja yhteistä ponnisteluamme jatkossa. Tässä merkityksessä presidentti Nicolas Sarkozy ja Ranskan hallitus eivät suotta ilmaisseet kunnioitustaan väsymättömän humanistin työlle tämän hautajaispäivänä eilen 3.11.2009.