Anders Breivik ja hipsutus

Helsingin Sanomien kuukausiliite on esittelemässä Pirkka-Pekka Peteliuksen vaatekaapin, kuvitteellisen Facebookin sotiemme ajoilta, kirjailijoille maksetut korvaukset, vaikkei juttuja ole tullut enää vuosikymmeniin, sekä ykkösjuttuinaan norjalaisen massamurhaajan Anders Behring Breivikin. Toki mukana ovat myös pakollinen suomalainen poliitikko, nyt kärjessä keskustan Mari Kiviniemi ja hänen broilereita kasvattava isänsä, tyttöään liberaalimmaksi esitelty talonpoika.

Intian kuukausiliite esittelee tuhannen ja yhden yön sadun kautta ja toimittaja vierailee myös yön Urho Kekkosen viimeiseksi jääneessä kodissa. Molemmat narratiiviset fiktiot muistuttavat toisiaan, ja ovat synkkää luettavaa siinä missä koko kuukausiliite ja sen kansilehti, Musta saari ja sen Brevikin veritöiden tutuksi tekemä siluetti.

Toimittajat ovat tuttuja kasvoja lehden sivuilta jo vuosikymmenten ajalta, Hämäläinen, Kemppainen, Luoma-aho, Malmberg, Nousiainen ja Saartti. Kuvatoimittajana Juha-Pekka Laitinen ja toimituspäällikköinä Mukka, Pietinen, Pulkkinen ja Salovaara. Vastaava päätoimittaja luonnollisesti Mikael Pentikäinen.

Hyvät, pahat ja Breivik

Facebook nostaa peukkua Paasikivelle, neuvottelut Moskovassa ovat alkaneet, yhdellä runokirjalla 10 vuoden aikana pääsee 98 000 euron kirjastokorvauksiin ja Andreas Breivik osoittautuu kohteliaaksi, hyvin kasvatetuksi pojaksi. Kaikki on kerrottavissa parilla rivillä. Raha tulee rahan luokse myös korkeakulttuurissa ja yksilön aiheuttamaa pahuuden määrää ei voi ennustaa vielä lapsuudessa. Norman Mailerin kirja Adolf Hitleristä on tästä ihan hyvä taustakertomus.

Toimittaja Anu Nousiainen kirjaa Breivikin luonteen ja lapsuuden hänet tunteneiden lausuntojen kautta. Syntyy kuva liiankin kohteliaasta ja pidättyvästä nuorukaisesta, Dustyn Hoffman ruumiiden keskellä elokuvassa “Olkikoirat“, täsmällisestä ja hyvätapaisesta pojasta, jonka tärkeimmät henkilöt olivat äiti ja vanhempi sisar lapsuudessa, myöhemmin norjalainen liki ylemmän keksiluokan perheen elämä ja heidän sosiaaliset rientonsa, äidin vaihtuvat miesystävät.

Syntyy kuva hyvästä kirjoittajasta, tulevasta uraohjuksesta ja kaikkien rakastamasta hyväkäytöksisestä herrasmiehestä. Pohtivasta pamfletin kirjoittajasta, joka aivan viime vuosina sulkeutui ja alkoi toteuttaa suunnitelmaa, jossa ei ollut enää jälkeäkään oletetun kotikasvatuksen tuloksista. Raja ratkaisuille on ollut lopulta hyvin hiipuva ja hiuksenhieno. Toimittaja tekee fiktion, jossa pelistä puuttui vain yksi korjaava pala. Se fiktio on väärä, keittiöpsykologien tuottamaa viihdettä medioittemme sivuilla harmittomana viihteenä.

Sopulisilppureista maakuntien satraappeihin

Sama lehti kirjoittaa aiemmin, kuinka presidenttiehdokas ja pääministeri Paavo Lipponen on häiriköinyt kouluaikoinaan Savossa, Aamulehden havaintoina ja pimeyden ytimestä se tieto kaivaen. Varotin Lipposta näistä pimeyden voimista vaiheessa, jolloin yli 70 -vuotias valtiomies lähti mukaan huonosti harkittuun peliin ja kentällä, joka on muuttunut radikaalisti muutaman vuoden aikana. Sen vieminen käräjille on vaikeampaa kuin Kiinan keisarin tapaaminen ja saattaminen oikeuden eteen. Jos kahdesta totalitaarisesta vallankäyttäjästä on valittava helpompi, valitsisin keisarin.

Lipponen muistuttaa toista savolaista vallankäyttäjää Urho Kekkosta. Toimittaja ei saa luettavakseen koulun arkistoissa piileksivää viimeistä Tiitisen listaa hänen lapsuuden aikaisista mahdollisista rikkomuksista ja niiden tuottamista koulun rangaistustoimista. Niitä kuulemma kuitenkin on, ja tutuksi on tullut kisailu joko kiusaajana tai kiusattuna samaan aikaan, sekä yhteenotot opettajien kanssa.

Kiusaamiskulttuuri synty Suomessa

Tuon ajan kouluissa isokokoiset pojat kiusasivat opettajia, käyttivät valtaansa tunneilla ja välitunneilla, ja joku sai heidät pidettyä myös kurissa ja Herran nuhteessa. Kotikasvatus ei sodan aikana ollut kovin hääppöistä Savossa suurten ikäluokkien kohdalla.

Isät kun olivat rintamalla ja ajat pysyivät poikkeavina myös kauan sotien jälkeen.
Kouluaikana oli hankittava hartiat ja nopeat jalat, joilla pysyi hengissä ja selvisi tuon ajan avoimesta sadismista. Miksi medioitten olisi tuota pyydeltävä anteeksi?

Näin Lipposen kannatus tuli viisi pykälää alas prosentteina jo nyt kun starttilistaa vasta silmäillään tammikuun koitokseen. Jamaikalainen pikajuoksija Usain Bolt sai yhdestä vilppilähdöstä punaisen kortin ja kisat oli sillä juostu.

Hieman samaa “vallattomuutta” on luettavissa vaikkapa toisen savolaisen vallankäyttäjän, Urho kekkosen, lapsuudesta niin ikää Savossa, ja tutuksi meille on tullut Marsalkka Mennerheimin tapa häiriköidä aikanaan niin koulussa kuin tulla erotetuksi lopulta nuorena kadettina.

Onko Kallaveden vedessä jotain sopimatonta vai johtuuko kaikki kalakukon tuo ajan lisäaineista? Mannerheim tunnettiin ainakin kalaruuan ystävänä, kalakukosta ei ole tietoa.

Kun maailman tapahtumiin ja melskeisiin aletaan hake syitä psykologisoimalla yhtä ihmistä, silloin ruoka on aivan yhtä hyvä syy ja seuraus kuin toisen maailmansodan melskeet ja niiden yhtymäkohdat Hitlerin kotikasvatukseen. Monet armeijakunnat nääntyivät nälkään ja sairauksiin, ei toki vihollisen aseisiin. Yhden Hitlerin raivaamine tieltä tuo kyllä toisen tilalle, jos ajassa on sellaiselle tilausta.

Arkkipiispan peiliteoriat

Arkkipiispa Kari Mäkinen kertoo sunnuntain Helsingin Sanomissa (2.10) kuinka paha on meissä itsessämme. Mäkistä kiusaavat ihmisiä erottelevat ja halventavat puheet joista kiusaaminen syntyy. Suomalaiset kouluampumiset ja Norjan tragedia muistuttavat Mäkisen kuvaamana toisiaan. Arkkipiispa epäilee yhteiskunnassamme olevan nyt tekijöitä, jotka vahvistavat turvattomuutta ja osa ihmisistä halutaan jättää, tai suorastaan työntää, sen ulkopuolelle.

Länsimaissa keskitytään ulkoa tuleviin uhkiin, eikä huomata, kuinka on peiliin katsomisen paikka. Työttömyys, mielenterveyden ongelmat, päihteet, syrjäytyminen ovat sosiaalisia ongelmia, eivät toki psykologisia muuten kuin yksilön itsensä näkökulmasta ja hänen ratkaisuinaan. Syrjäytyneen ihmisen teot voivat olla vihaksi muuttuneena arvaamattomia, eikä niitä selitä psykologinen tausta, Breivikin lapsuuden penkominen. Se ei olisi ennakoinut lapsena mitenkään hänen käyttäytymistään.

Paha on meissä kaikissa, eikä sitä voi ulkoistaa, kertoo arkkipiispa Kari Mäkinen. Suosittelin juuri hänen valintaansa arkkipiispaksi vaalien ollessa kiivaimmillaan. Tutkijalla kun ovat käytettävissä myös vaikkapa lasten ja vanhempien tiedot, puolisoiden kirjoittelut sosiaalisiin medioihin jne. Johtaviin virkoihin on valittava siihen aikaan ja paikkaan parhaat ehdokkaat, johtamistaidoiltaan tuohon hetkeen sopivimmat. Kari Mäkisen valintaa ei ole tarvinnut kenenkään luterilaisen kirkon jäsenen katua. Kirkkoon kuulumattomien ääntä ei ole syytä koko ajan seurata.

Kashmirin väkivalta ja sadut Intiasta

Intian Kashmirin väkivaltaisuudet ovat kokonaan eri asia kuin kertomus tuhannen ja yhden yön saduista. Kun media kertoo kuinka hiljaa hiipuu paperi, se on riittävä havainto paperin kuluttajalta ja myöhempi uutisointi siirtyy sen jälkeen liittokohtaisiin neuvotteluihin. Seuraavassa vaiheessa vastuu siirretään globaalissa ajattelussa markkinataloudelle, halpatyövoimalla, sekä kotimaassa nettinuorisolle.

Kun latuja oikaistaan, syntyy omituisia selityksiä, jossa tuloksena on voimattomuutta. Kun yhteiskuntaa ja sen suuria lainalaisuuksia pyritään ymmärtämään, niitä ei tulisi samaan aikaan kaupallistaa ja muuttaa Pirkka-Pekka Peteliuksen vaatekaapiksi, tarunhohtoisiksi aarresaaren gonzo -journalismin saduiksi Intiasta, ei etenkään nostaa peukkua Paasikivelle, niin kivaa kun sosiaalisen median välineillä onkin leikkiä myös historiassa.

Kun tehdään gonzoa journalismina, sitä on tehtävä oikein ja kunnolla surrealistisena osaamisena ja taidonnäytteenä kuukausiliitteessä. Hymy -lehden Veikko Ennala otti mukaan myös vaimonsa ja perheensä, kuvasi heidät ja lukijansa vähäiset heikkoudet, ei säästellyt ketään, vähiten itseään.

Surrealismista surkealismiin

Viikonlehtinumerot ovat liki ainoita printtimedian tuotteita, joita nuoret lukevat, ja ne voisivat olla muutakin kuin huvia ja humpuukia. Pääosalle heistä Paasikivi, Lipponen ja keskustalaiset poliitikot Kekkosesta Väyryseen ovat menneen maailman tuotteita eikä internet ole sellainen postmodernin yhteiskunnan tuote, kuin mihin ikääntyvä toimittaja saattaa politiikan toimittajana hairahtua eksymään.

Nuorille lukijoille netti ja sen sosiaalisen median ilmiöt ovat olleet aina olemassa siinä missä sähkövalo. Gonzon ei tulisi vääristellä heidän juuri muotoutuvaa maailmakuvaa joko psykologisoimalla sosiaalisia ilmiöitä tai viemällä ajan ja paikan ilmiöt päällekkäin perustellen sitä median viihteellistymisellä. Huono surrealismi on surkealismia. Ei jokainen juopuneen idea ole hyvä toteutettavaksi medioissamme.

Helsingin Sanomat esittelee pienen yhdysvaltalaisen kylän, jonka elämän sosiaalinen media ja sen omat nettikirjoittelut ovat muuttaneet. Kun vielä aiemmin näissä eristäytyneissä yhteisöissä oltiin varovaisia loukkaamasta naapuria, juorut hoidettiin suljetussa piirissä ja omana tietona, nyt ne leviävät ympäri pientä ikivanhaa yhteisöllistä idylliä ja osa joutuu muuttaman häpeissään kaupungistaan. Se on vanha tarina, monen kirjan aihe jo ennen nettiä. Sillä on nimikin sosiologiassa ja sekin syntyi jo viime vuosisadalla. Kyläyhteisöjen purkautumien ja katoaminen on ikivaha ilmiö. Ei sitä tule demonisoida netin aiheuttamaksi.

Yhteinen pahuus yhdistää

Yleisradio, siis televisiomme, esitteli viikolla vanhaa koetta, jossa auktoriteetin vaikutusta seurattiin ihmisen sadistiseen käyttäytymiseen. Koe on ikivanha, jossa auktoriteetti, yleensä kouluttaja, siirtää määräyksiä ohjattavalleen. Jos “uhri” ei ala oppia, koulutettava antaa uhrille sähköiskuja oppimistapahtuman välineenä ja auktoriteetin rohkaisemana. Pääsääntö on, että iskuja jatketaan niin kauan, kunnes uhri on menettänyt tajuntansa, menehtynyt.

Nyt tuossa kokeessa käytettiin mediaa, sen valtaa ja auktoriteettia, koehenkilöt olivat televisiokameroiden edessä ja yleisön ympäröimänä. Tilanne oli tuttu monista vastaavista kisailusta ja tavastamme hankkia julkisuutta sekä ansaita miljoonia. Iskuja oli annettava, jotta miljoonavoitot tulisivat kotiin ja mediayhteiskuntamme olisi tulokseen tyytyväinen. Mukana oli myös näyttelijä, professorin karikatyyrillä puettu Albert Einsteinin oloinen hassu harmaa mies pitkine valkoisine partoineen ja hiuskuontaloineen.

Tulos oli odotettu. Useimmat veivät kokeen loppuun uhrin rukouksista ja voivotteluista huolimatta. Tuska ei siirtynyt kilpailijaan eikä uhrin halu päästä pois koko pelistä muuttanut koehenkilöiden päätöstä jatkaa kiduttamista. Kun kiusaamaan pääsee ja mukana on vielä taloudellista etuutta, se on kameroiden edessä monin verroin mukavampaa kuin kotioloissa, työpaikalla tai koulussa. Musta saari ilmiönä on meidän jokaisen ymmärtämä, ei vain Anders Behring Breivikin heikkous tai norjalainen ilmiö. Kun me sen ymmärrämme, kaikki muu selittely on turhaa. Värisokeuden ymmärtää vain itsekin värisokeana syntynyt.

Mediakratian tuotetta

Mediakratia on edennyt vaiheeseen, jossa professori kertoi sen olevan totalitaarista ja ihmiset alistuneen tähän totalitarismiin seuraten jo lapsesta alkaen televisiota ja sen juovuttavaa aivopesua, faktan ja fiktion yhteistä myllätystä, liki kolmannen osan valveillaoloajastaan, kun siihen liitetään vielä muut mediat ja tänään internet.

Kun vastassa on media, uusi mediayhteiskunta, silloin vastustaja ja vihollinen on vaikeasti osoitettavissa. Kun vastassa on “ei kukaan” sitä vastaan on myös mahdoton taistella saati etsiä syyllisiä tai syyttömiä. Kaikki menee sen totalitaariseen nieluun ja moolokin kitaan, usein viihteen piikkiin. Näin koehenkilöt sen myös kokivat. Olisi ollut noloa lopettaa kun oli jo päässyt kisassa näin pitkälle, tuottaa pettymys yleisölle. Vastuu kiusaamisesta, sadismista, ruumiista, siirtyi muille. Meillä on myös geenit ja hormonit, jotka tuottavat siitä meille kiksejä, myönteistä palautetta, hyvän olon tunteen.

Urhon sängyssä unelmoiden

Peiliin katsominen on sekin turhaa, kun median tehtävä oli ja on edelleen toimia juuri tuossa tehtävässä. Jos se on vino, jos se toimii moraalittomalla ja epäeettisellä tavalla tai ei ymmärrä vastuutaan, peilin rikkominen ei auta sekään. Murroskulttuurissa elävä läntinen ihminen kokoaa oman arktisen Babyloninsa ja Suomessa sen havaitseminen on vain hieman viiveellä syntyvää ja kohteliaan pojan ahdistus muuttuu vihaksi nukkumalla yönsä Urhon sängyssä, näkemällä unta hiljaa hiipuvasta paperista, Nokiasta ja kohdaten tulevaisuuden, joka on lohduton ja vailla toivoa. Juuri nyt Suomea vaivaa tällainen alakuloinen näköalattomuus Yhdysvaltain tapaan. On vain hävittävää, ei mitään voitettavaa. Angry Birds puolustaa muniaan vihreiltä sijoilta.

Peteliusta hipsuttaa

Siinä maailmassamme mestarinäyttelijä Peteliustakin alkaa hipsuttaa ankarasti ja päästäkseen kuukausiliitteeseen, hänen on seistävä kalsarisillaan toimittajien edessä vaatekaappiaan esitellen. Sama koskee keskustalaisia päättäjiä, Mari Kiviniemeä ja hänen isäänsä.

Kun keskustaa lyödään, lyötäköön samalla kunnolla. Siinä ei auta vaikka isä olisi ulkoministeriön ekonomisti, äiti menestyjä hänkin ja talo Oslon keskustassa kaiken öljyn tuoman vaurauden keskellä.

Äidillä miehiä tuli ja meni, Anders kulki käsi kädessä sisarensa Elisabethin kanssa. Jos hänellä olisi ollut käytettävissä lapsena suomalainen “Angry Birds”, se olisi ehkä hieman auttanut hipsuttamiseen, vihreitä sikoja olisi voinut ampua ritsoilla.

Matka kouluun oli kivenheiton mittainen, kavereitten kanssa pelattiin do bollia, suomalaista nelimaalia, kasetilta soi Michael Jackson ja Madonna. Vuonon rannalta seuraavalle matka oli mittaamattoman pitkä pienelle pojalle kiertäen.

Tosin raja kylästä seuraavaan ei ollut niin railona aukeava kuin Suomen korvessa itärajalla Värtsilän Niiralassa kaiken sen pelon keskellä, jonka raja sulki taakseen. Paasikivien kuva tuon ajan Fecabookissa, jolloin tuo raja piirrettiin, olisi ollut Musta saarta paljon synkempi, satojen nuorten miesten ruumiita siirrettäessä päivittäin kotikylänsä sankarihautausmaille.

Median totalitarismia

Michael Jackson ja Madonna eivät auttaneet enää suljetussa yhteisössä maalla, vuonon perukoilla, joka muistuttaa amerikkalaista kylätaajamaa tai vuorten soliin ahdettuja kyliä Alppien juurella.

Kun näitä maaseutukyliä on vuosikymmenet seurannut, muutos on ollut valtava ja suurin juuri Itävallan tai Norjan kaltaisissa yhdyskuntarakenteissa, Irlannissa, Skotlannissa, kaikkialla jossa fyysiset lähiyhteisön rajat ja “miltä maailma näyttää” -lähiyhteisö muuttui hetkessä globaaliksi painajaiseksi näiden ihmisten pienissä, rajatuissa ja turvallisissa maailmankuvissa.

Kun fakta ja fiktio hämärtyvät, gonzo- ja mediayhteiskunnan valta jyräävät, normit ja moraali katoavat, eettinen ymmärrys ja sen kuljettajat hävitetään, ei ole yhteistä perustaa, jolla toimia tai edes ymmärtää, miksi joku toimii kuten suomalainen koulusurmaaja tai Anders Behring Breiviik. Ilmiön psykologisointi on vain median, mediakratian, viimeisintä viihdettä.