Ahtisaaren Odysseia

Haavoitettu enkeli

Rauhan nobelisti Martti Ahtisaari kertoo kuinka EU:sta ei lopulta tule mitään, jos maat eivät ole keskustelleet menneisyydestään. Serbian olisi kyettävä elämään menneisyytensä kanssa ja tunnustettava, että jotain meni pahasti vikaan sen suhteessa Kosovoon, kertoo presidentti Ahtisaari (HS 10.12).

Ahtisaaren mukaan Eurooppalaisista valtioista vain Saksa on uskaltanut tehdä tiliä menneisyytensä kanssa. Kirjailijoista Berhard Schlink kirjoitti jymymenestyksenä ("Lukija") jälkeen toisen natsiaikaan palaavan romaanin ”Kotiinpaluu”. Uudessa tarinassa seurataan ikään kuin Homeroksen Odysseuksen vaiheita. Edellinen oli dekkari nuoren miehen ja häntä vanhemman naisen välisestä suhteesta. Nainen paljastuu myöhemmin lukutaidottomaksi keskitysleirin vartijaksi. Uudessa romaanissaan Schlink ystävineen seikkailee vankileirillä ja pakomatkalla läpi Neuvostoliiton kohti Saksaa ja lopulta DDR:ään muurien murtuessa. Edellinen romaaneista on lukijalle helpompi mutta jälkimmäinen juoneltaan mutkikkaampana antoisampi. Jos pitää dekkareista, ne voi lukeakin.

Kun kansakunta käy läpi traumojaan, kohteina on käytettävä yleensä arvostettuja henkilöitä. Syntyy Odysseia, jossa matka kohti loppua seuraa Homeroksen tyylitajua ja rakennetta. Olemme edelleen tiukasti kiinni tuon ajan kulttuurissa ja ymmärrämme sitä parhaiten myös filosofiassamme tai psykologiassa, sosiologiassa sen ihmisen käyttäytymistä kuvatessamme (sosiaalipsykologia). Ei ole sattuma, että oman historiamme lähiaikojen kuvaajista parhaiten on onnistunut kirjailija Väinö Linna. Linna personoi tapahtumat ja fiktio syntyy samaan tapaan kuin kuvataiteilijan symbolistinen maalaus Hugo Simbergin tapaan hellyttävästi kesyttäen niin halla kuin kuolemakin. Mutta kuka on haavoittunut enkeli? Onko hän aina taiteilija, tieteilijä tai rauhan rakentaja itse?

Väinö Linnan ja Edvin Laineen historiaa

Miellämme itsenäistymisemme raskaat vuodet Väinö Linnan kuvaamina fiktioina ja välttelemme faktan nostamista sen rinnalle. Vastaava sotakuvaus edelliseltä vuosisadalta Iisalmessa ja Koljonvirralla filmatisoiden sisältää jo sanastoa ja käsitteitä, joita tuolloin ei ollut kielessämme olemassakaan. Siitä huolimatta sekin on elävää ”historiaa” siinä missä jokavuotinen saman iisalmelaisen Edvin Laineen ohjaama itsenäisyyspäivämme vakiovieras televisiossa ”Tuntemattoman sotilaan” filmatisointina.

Miehet ovat samoja tuttuja, eri heimojen suuria näyttelijäpersoonallisuuksia, keski-ikäisiä miehenköriläitä. Sieltä puuttuvat 17-22 -vuotiaat pojat, joita jatkosodan sankarihaudat näyttävät edustavan. Heillä ei toki voinut olla sellaista persoonallisuutta kuin tuon sotaelokuvan keski-ikäisillä näyttelijöillä. Edvin Laine teki loistavat näyttelijävalinnat, mutta samalla vääryyttä historialle ja sen totuudelle. Totuudesta tulee myyttinen kun se siirretään kirjaksi, elokuvaksi ja alamme uskoa fiktiivistä tarustoamme.

Missä määrin Ahtisaaren taustalla on nähtävissä kalevalaisen kansan tarustoa, kysyin itseltäni Sibeliuken Finlandiaa kuunnellen Oslosta. Ohjaako meitä geneettinen perimä ja syntyykö tuo harras tunnelma juuri sen kautta? Kuinka kaukana tai pikemminkin lähellä nuo kansakuntien tarustot ovat toisiaan herooisina kollektiivisessa muistissa? Ahtisaari oli selvästikin oman Odysseiansa saavuttanut ja matkansa määränpäässä.


Media tuomioistuin

Herooinen sankaruus ja Odysseia sekä joutuminen syntipukiksi ovat samaa asiaa. Milan Kundera, Gunter Grass ja Grista Wolf eivät saa Nobelia vaan heitä ristiinaulitaan nyt nuoruutensa oletetuista natsisuhteista tai puolueen jäsenyydestä, siitä että edustavat nyt intellektuellia ja ovat näkyviä uhreja.

Nuoret aikansa tuotteet toteuttivat omien vanhempiensa, koulun ja kotinsa, kirkon ja kasvatuksensa unelmaa ja oppeja. Eivät toki omiaan ja Odysseian harharetkiä ikään kuin tuhatvuotiaan ihmisen kokemana. Ihmisten tuomiossa ja omissa puhdistautumisriiteissämme kansakuntienkin on oltava kohtuullisia intellektuellejaan kohtaan. Sen sijaan fiktiota ja faktaa ei pitäisi yhdistää niin sokeasti kuin mitä nyt teemme. Viihteellinen media henkilöi, ampuu alas arvostetuimman henkilön, kerää pisteitä ja menestystä faktan ja fiktion rajamailla seikkaillen.

Kirjailija Milan Kundera on joutunut tällaisen omalaatuisen vainon kohteeksi siinä missä aiemmin Christa Wolf ja Gunter Grass. Euroopassa fasismin, kommunismin ja natsismin asialla olleiden intellektuellien lista on varmasti pitkä. Suomessa siihen yritettiin liittää juuri ennen kuolemaansa myös arvostetuin filosofimme von Wright ja myös tuon ajan lääkäreitä.

Nuoret ihmiset, myös myöhemmin intellektuellit, ovat olleet oman aikansa tuotteita. Olisiko näiden ihmisten kohdalla seurattava nuoruuden ideologisten seikkailujen sijasta ehkä enemmän heidän myöhempiä vaiheitaan ja puhuttava siitä? Puoluejäsenyydestä saa kyllä vielä uutisen, mutta se ei vielä kerro paljoakaan muuta. Usein uutisen takana on vain sattumusten kuvaamista ja tapa ampua korkealta ja lujaa.

Puhdistuuko kansakunnan trauma hakemalla sellaisia syntipukkeja, joiden asema on riittävän näkyvä ja sofistikoitu, elitistinen ja intellektuellia edustava? Kun aika on kypsä historian uudelleenkirjoittamiseen, kansakunnan traumaattisten vaiheiden uudelleenarviointiin, olisiko kohtuullista hakea siihen muutakin kuin median vaatimaa ”uhria”, joka mieluiten on lopulta prosessia parhaiten kuvannut ja ymmärtänyt kirjailija tai taiteilija, tiedemies tai diplomaatti rauhan tekijänä kuin siihen osallistunut keskitysleirin ylläpitäjänä. Ahtisaari puttui asiaan kertomalla kuinka YK:n toiminnassa on toki ollut kaksinaismoraalia kansainvälisen yhteisön rauhantyössä. "Olkaamme kiitollisia että edes joskus toimimme oikein", kertoo Ahtisaari.

Ahtisaaren Odysseia

Martti Ahtisaari kuvasi omassa kiitospuheessaan Oslossa kuinka hänen tapauksessaan kaikki alkoi jo Viipurista, vain muutaman vuoden ikäisenä pakolaisena omassa maassaan ja tämä kokemus seurasi mukana myöhemmin niin Namibiaan kuin Kosovoonkin. Ilmiö oli lapsena sisäistetty ja toiminta tapahtui sen kansakunnan ehdoilla, jossa Ahtisaari lapsuutensa ja nuoruutensa vietti niin Kuopiossa kuin Oulussakin. Näin osa tästä kunniasta kuuluu toki myös paljon kärsineelle ja diplomatiansa rakentaneelle Suomelle ja sen lähihistorialle. Savokarjalainen tapa puhua vetosolmuun, diplomatian kielellä, oli myös geneettinen valinta ja tapa säilyä hengissä historian myrskyissä.

Intellektuellin edustajana jokainen kirjailija, kuvataiteilija tai tieteen tekijä on aina harharetkellä siinä kulttuurissa, jossa hän kulloinkin elää. Sen Odysseian ymmärtäminen ja kuvaaminen oikein ja oikea-aikaisesti on lopulta aina saman totuuden toistamista ja vain tapahtumapaikat näyttäisivät vaihtuvan. Gunter Grass, Milan Kundera ja Christa Wolf ovat sivusta seuraajia, mutta samalla aina osa sitä yhteiskunnallista ja ideologista ilmapiiriä, jossa ovat eläneet ja elämän kokemuksensa hankkineet, siinä missä presidentti Ahtisaari matkalla Viipurista kohti Savoa ja Pohjamaata sekä kansainvälisiä tehtäviään.

Kulttuurin tuoma sosiaalinen tilaus

Matka sankarista messiaaniseen uhriin ja syntipukiksi on oma tarinamme ja rauhan tekevät lopulta ne, jotka ovat sen aikoinaan rikkoneetkin. Se miten Bernhard Schlinkin romaanit ja dekkarit otetaan vastaan juuri Yhdysvalloissa kuvaavat tuon valtion suhdetta 1940-luvun tapahtumiin ja tarvetta natsiajan korostamiseen ja sen liittämiseen vielä kreikkalaiseen tarustoon.

Tieteessä tämän hallitsi jo Sigmund Freud mestarillisesti siirtämällä löydöksensä tuon ajan porvariston tapaan harrastaa kreikkalaista mytologiaa. Seksuaaliset unet ja traumaattiset hysteriat saivat niissä nimensä juuri tuosta mytologiasta ja sen harrastuksesta. Vain sitä kautta Freudia luettiin ja voitiin ymmärtää, mitä Oidipus tarkoitti ja kuinka pojan oli surmatta isänsä naidakseen kuningatar äiti. Se oli samalla tapa saada toimeentulonsa lääkärinä hoitaen näitä naisia tai puhua kompleksista Oidipuksen nimellä. Ilman tuota ongelmaa ja sen taitavaa kuvaamista ei olisi ollut potilaitakaan.

Yksityisestä yhteiseen

Kansakunnan kompleksi ei eroa yksityisen ihmisen traumojen kuvauksista ja Schlink yhdistää näitä liiankin näkyvästi ja kömpelöllä tavalla uusimmassa kirjassaan. Kun kirjassa suoraan analysoidaan Odysseusta, se on jo typeryyttä ja lukijaa pidetään imbesillinä. Kyllä jotain on jätettävä lukijallekin ja etenkin kun kyseessä on kansallisten traumojen kuvaus ja niiden oivaltaminen Yhdysvalloissa, jossa matka Eurooppaan on riittävän etäinen, eivätkä kaikki natsien ja kommunistien hännystelijät enää ole elossa saati elitismin näkyvintä huippua. Vai onko sittenkin syytä peitellä ja avata tarinaa hieman samaan tapaan kuin ajallemme tyypillisiä salaliittoteorioita ja tehtävä epäuskottavia koukeroita lukijasta piittaamatta?

Tekevätkö myös maat ja kansakunnat uskomattoman mutkikkaita ja ovelia salaliittoja, joissa häikäilemättömyys ja ihmisluonnon tunteettomat eläimelliset osat saavat vain sumuverhon niin natsiajan kuin kansallissosialismin aatteistakin Bernhard Schlinkin kuvaamalla tavalla?