Viimeinen Mohikaani
Zane Greyn syntymästä Zanesvillessä Ohiossa on kulunut tänään täsmälleen 135 vuotta. Grey oli hammaslääkäri ja baseballin pelaaja, mutta paremmin me tunnemme hänet 85 kirjasta ja 111 elokuvasta. Greyn kirjat kuuluvat western -kirjallisuuden parhaimmistoon. Voidaan jopa väittää ettei kukaan toinen yksittäinen ihminen ole samalla tavalla muokannut kuvaamme myyttisestä Lännestä ja Yhdysvaltain tarunhohtoisesta historiasta kuin Grey.
Grey loi kuvan myös intiaanikultuurista ja on kaikkien mohikaanien yhteinen kantaisä. Myös sen viimeisen. Kukaan ei voi varastaa häneltä sitä kunniaa. Jäljittelijät ovat hyvinäkin aina perässähiihtäjiä. Tulen ja ruudin voi löytää vain kerran. Kulttuurin myyttiset hahmot ja rakenteet, symbolit ovat taas tehtyjä, ei löydettyjä. Siinä kulkee fiktion ja faktan raja. Tai astronomian ja astologian raja.
Ihminen tutkimassa itseään on prosessina eri asia kuin silloin, kun hän tutkii luonnonlakeja. Luonnonlakien kanssa ei voi käydä päästökauppaa ja neuvotella ekokatastofin ollessa käynnissä. Ihmisellä on taipumusta itsepetokseen. Luonnolla ei. Zane Grey kertoi tästä kahden maailman välisestä tarusta, uudisraivaajan maailmasta, antaen sille kasvot ja symbolit, tehden siitä viihdettä ja suuren bisneksen. Siinä häntä auttoi varakas ja osaava vaimo Lisa Elise Roth. Ensimmäinen suuri menetys oli neljäs kirja "Heritage of the Desert" (1910). Siinä hän oppi taidon siirtää faktaa fiktion suuntaan aiempien erämaakuvausten ja itse koetun rinnalle.
Lännen tarunhohtoinen mytologia, hevoseen kiinnikasvaneen cowboyn järkähtämätön rehellisyys, seriffit ja lainsuojattomat, kultakuume, aarteet ja rautatiet, lännen eläimistö, biisonit ja kojootit, intiaanikulttuurin sadunhohtoinen ahdistava pelko ja selittämättömät omasta arjestamme irralliset teot ja myytit, aseet ja aina samat saluunat, karavaanit kulkien kohti tuntematonta, nahkaruoskat lassojen ja kuudesti laukeavan tukena, hyvän ja pahan mustavalkea maailma. Kaikki tämä oli Greyn luomaa mytologiaa olkoonkin että hänellä oli myöhemmin tuhansia jäljittelijöitä. Jopa suomalaisessa kirjallisuudessa kuten Ilmari Hivonen (kirjailijanimi Simo Penttilä), Heikki Jylhä, Tauno Karilas jne. Näille fiktio oli liian näkyvä ja kopio ilman omakohtaista kokemusta, elettyä elämää.
Elokuvina ja sarjakuvina ne lukkiutuivat lapsen piilotajuntaan jo paljon ennen aapista. Leikit olivat Zane Greyn maalaamasta maailmasta. Siinä maailmassa opittiin myös sosiaalinen elämä ja sen myös kiusaamiseen kuuluvat kieroilut. Ei kaikesta pidä syyttää vanhempiaan tai opettajia. Kukaan ei ole niin suuri sadun kertoja kuin Freud koulukuntineen. Edes Grey ei oikein mahdu hänen tarustonsa tasolle. Grey ei osannut käyttää omaa antiikin mytologiaamme, ainostaan intiaanikulttuurien. Sitä ei pidä kuitenkaan väheksyä. Ehkä juuri se selittää Yhdysvaltain menestyksen.
Me opimme Zane Greyn ja Walt Disneyn maailman ja symbolit ennen muuta symboliikkaa ja niiden esitystapaa, tapaa ottaa symbolit vastaan. Esitystapa oli sarjakuva, sitten leffa ja videot, television ja tietokoneen sähköinen fíktio. Sitä ei pidä väheksyä etenkin kun se tulee jo alle vuoden iässä ja suoraan piilotajunnan keskuksiin. Viihteenä se vie mukanaan ja on aikamme huumetta. Me kaikki käytämme sitä jatkuvasti. Mukana soiva musiikki, laulu ja tanssi, ovat kuin yhteen liimattu vuosituhantinen muistimme ja cowboy satulassaan. Ehdollistettujen refleksien kuolaavat koirat. Yhden elementin poistaminen ei poista kuolaamista. Kuolaamisen syy jää meille vain avoimeksi ja alamme ahdistua ja arvailla. Joku masentuu.
Kirka Babitzin oli osa tätä kuolaavaa muistiamme. Yksi sen suurista mohikaaneista. Monelle melkein kuin oman perheen jäsen. Sellaista menetystä suree koko kasakunta, sen sosiaalinen muisti ja yhteiset kokemuksemme. Eihän sellaisen sovi kuolla, joka on niin terveen oloinen ja lenkkeileekin päivittäin, ei juo kuten artistit yleensä. Menestystä vaikka muille jakaa. Aivan kuin Bonanzan pikku Joe. Ei sellaisten sovi tippua satulasta. Se rooli oli varattu sille ryyppäävälle, jonka munuaiset eivät enää toimineet ja maksa teki keltaiseksi. Ne roolit jaettiin jo lapsena. Kirkan kuului ratsasta kohti laskevaa aurinoa eikä poistua äkisti luoti rinnassa. Ja jos kuului poistua näyttämöltä niin mielluummin sittenkin rinnassa kuten Sven Dufan tarinassa. Sillä meille Kirka oli hyvä ihminen ja hyvyys istuu sydämessä, ei päässä.
Suomalaiset lukevat samoja kirjoja ja satuja kuin mitä Yhdysvalloissa on tuotettu ja tuotetaan. Sama koskee toki elokuvatuotantoa ja sen levikkiä sekä tätä kautta syntynyttä maailmankuvaamme. Viimeinen mohikaani saa vain uudet kasvot ja Fantom vaihtaa kallioluolassaan naamionsa pojalleen. Taistelu hyvän ja pahan välillä jatkuu, Zane Greyn satulaan liimattu sankari tuijottaa kohti Kalliovuorten taa laskeva aurinkoa ja kieroileva konna jatkaa kiusaamistaan oman tiiminsä johtajana. Surrealisti maalaa sen unikuvana ja samalla hän maalaa värien ja kankaan sijasta kirjaa. Siinä on valtava ero. Pelkkien värien käyttäjä ei suostu "kuolaamaan". Sitä me kutsumme innovaatioksi. Harva siihen kykenee opittuaan ensin kuolaamaan. Konventio palkitsee nämä kuolaajat ja massojen maku on sama kuin jälkiomaksujan.
Tätä kirjoittaessani sain kuulla Kirka Babitzin kuolemasta. Joku kertoo kuinka hänen mukanaan meni hautaan yksi aikakausi, aurinko laskee viimeisen mohikaanin myötä. Sivun kokoinen kuva maan päälehdessä kertoo kuka on kuollut. Negrologit ovat ne tutut. Kirka oli aina huipulla ja toi musiikkinsa omintakeisella tavalla osaksi yhteistä kokemustamme. Sen kuolaamisen avaavat kolme kärkiteemaa ovat kauan kansakunnan muistissa. Monella on ahdituneen paha olo nyt aidosti. Naiset tykkäsivät ja miehet eivät kadehtineet. Sellainen on suosion salaisuus.
Tähän viihdemaailman tarustoon kuuluu myös vaikkapa Väinö Linnan tuotanto ja sen totuus omassa mytologisessa historiassamme. Kirka oli sen valoisista välittäjistä ehkä aikansa valovoimaisin. Kirka oli suomalaisille rokin kuolematon kuningas aitoslaavilaisella tavallaan. Oman aikamme satulaan liimattu taruhahmo. Taru oli toki oma, keksimämme. Se mille me kuolaamme.
Mohikaanille ei ole muistissamme korvaajaa. Moni tekee surutyötä pitkään. Vasta päivän parin päästä sen alkaa tajuta. Päässä soivan sävelen, kostuvat silmät ja kuolaavat muistot. Hiljentyneet suomalaiset. Surun syvyyden.
Matti Luostarinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti