Juhlavuoden sadas blogiartikkeli

Myyteistä vapaa itsenäisyys - 90 vuotias Suomi

Kansakuntaa ja aluetta paalutetaan historian myyttien kautta. Emeritus professori Risto Jussilainen kertoo kuinka ilmaisu ”Ruotsi-Suomi” on ollut aikanaan valtiomyyttinä meitä harhaanjohtava. Sellaista valtiota ei toki ole ollut. Tästä historian ”taittovirheestä” olisi päästävä eroon. Suomi itsenäisenä alueena ja käsitteenä tuli vasta suomalaisuusliikkeen kautta ja silloinkin mukana oli kalevalainen runotar. Mihin virtuaaliajan Suomi näitä tarvitsee? Aiemmin Matti Klinge oli romuttanut tsaarinajan myytit ja sortokaudet synkkinä aikoina. Jatkosodan ruumiita laskenut professori Ylikangas oli joutua käsirysyyn puolustusvoimain oman tutkijan kanssa. Selkävoitto pohjalaiselle painiperinteelle. Historian kirjoittajat tietävät toki ammattilaisina mistä nyt on kysymys. Professorit ovat tuolinsa ansainneet myös emerituksina.

Suomen historian suuret myytit ovat osa kansallista identiteettiä. Niiden kitkeminen pois sosiaalisesta muististamme ei ole aina puolusteltavissa pelkästään positiivisena ilmiönä. Elämä on kansakuntana erilaisten traditioitten, faktan ja fiktion yhteistä temmellyskenttää. Dionysos mekastakoon ja saakoon aikaan sopivaa särmää, johon Apollon voi rakentaa kuvansa tylsistymättä historiaamme, vastaisivat muinaiset kreikkalaiset. Kreikkalaiset eläkööt myyteissään, vastaisi pragmaattinen suomalainen. Kansakunta elää aikaa, jossa väärä historia ei saa olla uusien sukupolvien maailmankuvaa hämärtämässä. Ihminen perii epigeneettiset kokemuksensa toisin kuin Darwinin teoriassa. Kollektiivinen muuisti on oltava oikein perittyä. Vastuu oikaisuista kuuluu emerituksille. Median tehtävä on sen siirtäminen uuteen perimään pimeät geenit valaisten. Näin nopeasti luonnontieteen havainnot muuttavat ihmistieteitten sovelluksia Suomessa vuonna 2007. Epigeneettisestä perimästä kirjoitettiiin keväällä 2006 maallikkojen deduktiivisen päätelyn tuotteena ja webympäristön mahdollistamana. Tänään sen maan päälehti vahvistaa tiedemiesten rottakokeissa. Hämeessä epigenetiikka liitettiin omaan kulttuurin jo keväällä 2006 vikkelän median oivalluksena. Kukaan ei sotkenut sitä lamarkismiin.

Maan päälehti on kansakunnan ikäinen. Mikään ei luo kansallishenkeä, alueellista identiteettiä ja sen myös mytologisia rakenteita niin voimallisesti kuin maakunnallinen kirjallisuus ja oma tiedotus, maakuntalehdet. Jos kylien ja kuntien alueellinen identiteetti on heikko, kunnat on helppo saattaa saman hallinnon alle. Kuntien ja kylien asiaa tasapuolisesti esittelevä lehdistö on osasyyllinen aluehenkiin ja niiden kansallista identiteettiä, paikkaleimautumista ylläpitäneeseen alueellisen identifikaatioon, yhteisöllisyyteen. Kunnallinen kulttuuri on joka pitäjässä omalaatuisensa. Maakuntalehti on sen joka päivä kertonut ja samalla vahvistanut maan päälehteä toki seuraten. Sitä kutsutaan alueelliseksi (spatiaalinen, ei regionaalinen) diffuusioksi. Kuntaliitosten byrokratiassa sitä ei pidä hävittää sotkemalla regionaalinen spatiaaliseen tai politiikka (politics) alueelliseen kehitykseen (policy). Tässä vaaditaan sellaista osaamista, joka puuttuminen on tärkein syy sisäministeriön hitaasti etenevään paras-henkkeen prosessointiin. Ei pelkkiä rajoja muuttaen (regionaalinen) synny spatiaalista kehitystä (policy). Vain poliitikot vähenevät ja syntyy saneerausta. Sellaista jota MMM harrastaa omien tutkimuslaitostensa (MTT, METLA,RKTL,GTL) kohdalla peläten virkoja Helsingissä ja Brysselissä. Innovaatiopolitiikka (policy) ei voisi olla enää lyhytjänteisempää ja omat eväät kansakunnalta syövää politikointia (politics). Millaisilla eväillä tällainen luonnonvarain ministeriö aikoo hoitaa maata lähivuosikymmenien kriisissä?

Isäni on Suomen valtion ikäinen. Hänellä ei ole vaikeuksia palauttaa mieleensä 90-vuotiaan koko kertomus myytit sivuuttaen sotien aikaisina satuina. Varhaisemman Suomen kohtalot oli nekin mahdollista elää virtuaalitodellisuudessa. Vuosisatoihin Suomessa ei tapahtunut sellaisia dramaattisia muutoksia, joista 1900-luvun alkupuolella syntynyt ei olisi helposti selvinnyt ja oivaltanut niiden merkityksen sosiaaliselle elämälle agraarisen Suomen oloissa. Muutos 1800-luvun lopun liki luontaistaloudesta nykyiseen huipputeolliseen globaaliin virtuaalimaailmaan tapahtui yhden sukupolven aikana. Sellainen vauhti hirvittää ja joku putoaa rattailta. Valtio rakentakoon tasauspyörästöt kuntien kulkea mutkia oikomatta. Hyviä aikoja suomalaisten on vaikea sietää. Pragmattinen ja luontoon sidottu environmentalistinen (deterministinen) kansakunta osaa vain vastatuuuleen luovimisen. Myötätuulessa vene menee nurin tai hörppää aallokossa ahnehtiessaan inflaatiota liikkeelle.

Vaikeampaa 90-vuotiaalle on sisäistää viimeisimmät vuodet ja vuosikymmen. Ei niinkään sotien tuomia surrealistisia kokemuksia nuorena miehenä. Sodat ja lamavuodet olivat osa kansallista muistiamme. Niihin varauduttiin ja se oli osa kansallista olemassaolon ydintä. Joku pyrkii pitämään tätä pelkoa elossa nykyisinkin. Pelot ovat suomalaisten hyveitä ja niistä pitäisi päästä oikeiden rokotteiden avulla rohkeampaan tulevaisuuteen.

Sen sijaan lastenlapset ja heidän oudot kaiken aikaa muuttuvat tekniset välineensä eivät ole enää osa samaa 90-vuotiaan kielellistä ja kokemuksellista tunnemaailmaa, kollektiivista historiaa, josta luonnontieteet, maantiede kertoivat ja lähiympäristö maalla viestitti. Muutoksen ymmärtäminen on vaikeaa jopa alan ammattilaisille median keskiössä tai opettajina yliopistoissa, maailman kansalaisina Nokian kännykkää markkinoiden. Sukupolvien välillä ei ole kuilua vaan kaksi eri maailmaa, eri planeetta, universumin mittainen matka. Ajan ja paikan katoaminen sosiaalisena ja kulttuurisena kokemuksena, kielen kautta vastaanotettuna ja visuaalisesti oivaltaen emotionaalisena kuvaruutuihmisenä.

Suomen itsenäistyminen ja siirtymä pois Venäjän ja Ruotsin vaikutuksesta kohti globaalin maailman johtavaa innovaatiorakenteiden hallitsijaa on ehkä suurin syy myyttisten tarinoiden kaatumiselle ikäihmisten kokemuksena. Maailman parhaat lukijat, matemaatikot ja luonnontieteen osaajat kouluissamme eivät tarvitse mytologisia kertomuksia ja herooisia tarinoita itsetuntonsa tueksi. Niistä on heille vain vahinkoa. Uutta kansallista historiaa ei pidä rakentaa virheellisen maailmankuvan päälle. Poliittinen retoriikka ei enää toimi uuden sukupolven kielenkäytössä. Entäpä jos kokeilisi Nietschen markkinoimaa kreikkalaisen draaman ymmärtävää raadollista rehellisyyttä? Kun kaikki muut keinot on ensin käytetty. Kolminkertainen petos on kielen itsensä luomus ja sen oivaltaminen vie oman aikansa. Tästä kertova kirjani "Arcti Babylon 2011" on tulossa myyntiin lähipäivinä. Näin kustantaja on luvannut ja kirjailijaa siitä laskuttanut.