Vuoden turhin juttu

Vuoden humoristi

Unto Hämäläinen kertoo Helsingin Sanomissa (6.1) uuden historiantulkinnan Leninistä. Hämäläisen tulkinnan mukaan Kekkonen teki Leninistä Suomen itsenäisyyden kummisedän poliittisena manööverinä taktisesti pelaten. Tarkoitus oli torjua neuvostojohdon painostustoimia Suomea vastaan vetoamalla erehtymättömään Leniniin. Koska Suomi oli Hämäläisen mukaan Neuvostoliiton ja Breznevin taskussa, Kekkonen loi Leninistä tuolloin tarkoituksella Suomen itsenäisyyden kummisedän. Tällä haluttiin vaikuttaa Breznevin rakastamaan Lenin-kulttiin ja tämä myös Neuvostoliitossa otettiin historiallisena totuutena Suomen itsenäisyydestä. Kun Lenin oli kultti Neuvostoliitossa ja Breznevin opeissa, kukaan ei voinut puuttua tällaisen kultin kummiuteen Suomen itsenäisyyden takaajana. Hämäläinen käyttää lähteinään Juhani Suomen kirjoja. Näin Kekkosen ajan politiikan Lenin kulttia saneli puhdas tarkoituksenmukaisuus. Ei sen historiallinen totuus. Tarkoitus pyhitti siinä keinot.

Monet suomalaiset ottivat nämä puheet Leninistä tosissaan ja uskoivat itsenäisyytemme olleen lahja Leninin kädestä. Lenin suitsutus saavutti lakipisteensä 1970-luvulla. Syntyi Lenin aiheisia elokuvia, kirjoja, runoja, taidetta. Kun kolmas osa ”Lenin ja Suomi” tuhatsivuisesta tutkimuksesta valmistui syksyllä 1990 Neuvostoliitto oli jo hajoamassa ja Lenin patsaita kaadettiin. Suomen tieteen paras lahja Leninille kannettiin varastoon. Joskus ansiokkaallakaan tutkimuksella ei ole enää poliittista käyttöä ja se häviää. Ehkä se joskus myöhemmin kaivetaan taas esille?

Samaan aikaan kun Hämäläinen kertoo omaa tuttua tarinaansa Lenin kultin kaatumisesta, Ilta-Sanomat kirjaa suomalaisen perheenisän menehtymisestä laskuvarjo-onnettomuudessa Floridassa. Kokenut 45-vuotias turkulainen laskuvarjohyppääjä heittäytyi noin neljän kilometrin korkeudessa vapaaseen pudotukseen ja avasi varjonsa vasta vajaassa kilometrissä. Epätavallisen kova nykäisy laskuvarjon auetessa vei miehen tajunnan ja hän putosi lopulta hengettömänä maahan. Laskuvarjosta tuli hengen vienyt hirttoköysi.

Kokeneen politiikan toimittajan kirjoitus kokee saman kohtalon kuin lentäjän kuolema. Kirjoituksen loppuosassa Hämäläinen alkaa tutun syöksynsä jälkeen vetää liinoja kiinni tai avata turvallisesti varjoaan. Hän kertoo kuinka Lenin muistomerkkejä ja museoita ei toki pidä Suomessa purkaa tai muita dokumentteja hävittää. Isällisesti hän ohjaa kuinka uuden Lenin patsaan pystyttämien olisi kuitenkin ehkä virhe ja kertoisi suomalaisten ymmärtäneen omaa historiaansakin väärin. Venäjä ei vaadi patsaita Helsinkiin eikä Leninin jalomielisyys Suomea kohtaan ole järkevä uuden palvonnan kohde. Oikeammin kuva on muuttunut jalomielisestä Leninistä miltei kammottavaksi, päättää Hämäläinen kirjoituksensa. Tässä vaiheessa jo tavalla, jossa oikea tarina on kuollut ja putoaa ruumiina maahan. Se on aivan eri tarina kuin Helsingin kaupunginteatterissa esitettävä eikä Hämäläinen sitä oivalla. Kirjoittajan on osattava ohjata oman tarinansa draama eikä luotettava lopussa sellaiseen nykäisyyn, joka vie lopulta hengen kertomukselta ja tekee siitä tahtomattaan koomisen. Kun saman tempun tekee yhä uudelleen toistaen ja luottamus laskuvarjoon on sokea, se voi viedä hengen odottamattomalla tavalla.

Forssa Lehdessä pakinoitsija lähtee liikkeelle samalla varmuudella kuin Hämäläinen omassa hypyssään. Hän kertoo kuinka ottaa toki tietoisen riskin, mutta on rohkea edeten tuttuun tyyliinsä pudottautuen alas aina viimeisille metreille. Kun vuoden tunarit on haukuttu, selkokielet ja katalat temput laskutikutettu, draaman päättävä nauru omalle tarinalle ei avaudukaan. Savolainen Simo Puupposen (Aapelin) pakinankerronnan tärkein itseironia katoaa ja sen kaunein perintö ei saakaan jatkoa vaan päättyy ikään kuin toiskätiseen huitaisuun. Kaunainen toimittaja, vastaisi savolainen Lipponen. Siitä on huumori kaukana. Puuttuu enää tokaisu nahkurin orsista.

Huumorintaju on vaikeasti mitattava ja satiiri vaikea laji, itseironia savolaisten kompastuskivi Pertti Pasasen kuoltua. Tunnetusti huumoritajuisimmat haluavat aina kaiken huomion itseensä, jopa dominoiden koko lehteä. Parhaat humoristit toimivat kuitenkin hiljaisella, hillityllä empatialla. Tällainen hiljaisella huumorintajulla siunattu ihminen osaa nauraa ja naurattaa oikeassa paikassa. Osalla ihmisistä ei ole tätä lahjaa lainkaan. Se kompensoidaan hohottavalla esiintymishalulla.

Huumorilla on myös nurja puolensa. Sillä voi peitellä vaikeita asioita. Kaiken näkeminen vitsailun aiheena voi olla vallan käytön näkyvin ase. Hohottajan ja narrin selän takana on helppo toimia. Narrius ja komiikka perinteisen lehden teon välineenä on pyrkimystä vähätellä ja väheksyä. Blogissa sellainen ei toimi lainkaan. Älyllinen huumori on lähellä brittiläistä tapaa välttää kielteisiä ilmaisuja mutta myös nolaamista. Ihmisten nolaamiselle perustuva huumori on kaikkein karkeinta ja perinteisintä sekä perustuu yhteisön tapaan pitää yllä omia sidoksiaan, vahvistaa niitä tai olla hohottaen itselleen armelias silloinkin kun vitsit ovat jo vähissä eikä itseironinen huumori enää oikein toimi. Vanhemmaksi tultaessa nauraminen vähenee. Suru hillitsee nauramista tai yhdessä naurajat ovat ehkä kuolleet. Osa kykenee nauramaan vastoinkäymisilleen, nauramaan itselleen ja koko elämälle, lopulta myös kuolemalle. Parhaat taiteilijoistamme kykenivät kesyttämään pelkojamme juuri käyttämällä taiteensa keinoja. Sillä suunnalla oli nykyisin paljon työsarkaa.