Vaalit ja mainnon riskit

Tulisiko ääniä keskittää?

Forssan lehdessä on ollut useitakin kirjoituksia, joissa on paneuduttu oman alueen ja maakunnan ehdokkaiden äänten keskittämiseen. Näin varmaan tapahtuu jokaisessa maakunnassa ja maakunnallinen media on siinä oman alueensa ensimmäinen edunvalvoja. Se on sen ehkä tärkein tehtävä tiedonjaon ohella kilpaillussa mediakentässä.

Lounais-Hämeessä ääniä on vaikea saada ”luonnolliselta” vaalipiiriltämme, jos haluamme kehittää vaikkapa Loimijoen vesistöaluetta tai kakkostietä moottoritieksi Helsingistä Satakuntaan ja Poriin. Tämä sama koskee myös laajemman maaseutualueen yhteistyötä Uudenmaan, Satakunnan ja myös Pirkanmaan suuntaan. Hallinnolliset rajat seuraavat äänestysaluerajoja ja ne suuntautuvat nyt itään ja Päijät-Hämeeseen, Lahteen. Omat etenkin kaupunkialueilta äänensä hakevat ehdokkaat joutuvat kalastelemaan niitä Hämeenlinnan ja Lahden suunnalta. Siellä taas paikalliset mediat eivät äänten hajoamista siedä ja ovat kuppikuntaisia. Siitä ei voi heitä moittiakaan. Median toiminta perustuu oman talousalueen rahoittajiin ja asiakkaisiin.

Lounais-Hämeen, Someron ja Loimaan ongelmallisista pirstaleisista, luonnollisen talousmaakunnan rajat kadottaneesta käytännöstä johtuen, Satakunnasta ja Porista on tullut onneton pussinperä. Se ei saa hoidettua yhteyksiään pääkaupunkiseudun eikä Pietarin vaikutusalueille ja talouden vetureihin. Pääkaupunkiseudun kasvun tasainen jakautuminen ja terve ohjautuminen luoteeseen edellyttäisi meiltä kykyä nähdä nyt rajojen taakse, mutta samalla itsekästä keskittämistä tulevissa vaaleissa omille ehdokkaillemme.

Omien ehdokkaiden kohdalla taas vaaditaan puolueiden rajat ylittävää yhteistyötä liikuttaessa Päijät-Hämeen väkirikkailla kaupunkialueilla. Meillä on tarjota myös kansallisesti näkyviä ja edustavia ehdokkaita tähän työhön. Lounaishämäläisinä meillä on vain kaksi keinoa kaksinkertaistaa edustajiemme määrä eduskunnassa. Sellaisena se vastaisi väkilukuamme. Ensimmäinen on mennä vaaleihin ja keskittää äänemme omille ehdokkaille. Toinen on omien ehdokkaittemme kyky voittaa äänestäjien luottamus Hämeenlinnassa ja Päijät-Hämeen suurissa asutuskeskuksissa, etenkin Lahdessa.

Edellinen edellyttää oman maakunnan ja alueen identiteetin ylläpitoa ja sen sosiaalisen pääoman oivaltamista omaksi. Siinä Forssa ei ole ”helvetin tulirotko”, vaan oman kotiseutumme ja alueellisen me-hengen keräävä kotikaupunkimme.

Jälkimmäinen taas vaatii omilta ehdokkailtamme yli puoluerajojen yltävää yhteistä kampanjointia niillä kaupunkialueilla, joissa tulevat vaalit ratkaistaan. Oman maakunnan strategia vaati myös operatiivista osaamista.

Päinvastoin kuin meitä neuvotaan, joskus on syytä ajatella paikallisesti ja toimittava globaalisti. Vaalien jälkeen meidän asiat eivät kiinnosta edustajia ja ministereitä kolmos- tai nelostien varsilla, Päijänteen vesistöreitillä. Se on luonnollista kotiseutu- ja maakuntahenkeä heiltä, eikä siinä ole mitään paheksuttavaa. Hekin ajattelevat paikallisesti ja sanovat toimivansa globaalisti, kansalliset ja ylimaakunnalliset tarpeet ymmärtäen nyt vaalien alla. Vaalien jälkeen olemme taas yksin siinä missä loimaalaiset, somerolaiset ja Satakunta pussiperällä

Tätä kirjoitaessani blogit kertoivat jo kuinka SAK on vetänyt omat mainiot mainoksensa pois emmekä saakkaan nähdä hauskoja kuvia mänttäläisen Oiva Lohtanderin kulinaarisesta esityksestä. Moni muistaa näyttelijän televison sarjoista (Raid) ja toki myös dokumentista, jossa hän esitteli itseään ja synnyinkaupunkiaan, työläiskaupungin pojan sosiaalista nousua ja lihomista, irstasta narsistin elämää. Mielestäni luonnenäyttelijä esitteli tuossa lyhyessä mainoksessa lähinnä itseään ja onnistui siinä hyvin.

Mainnonan mielikuvaleikit ovat hurja riski politiikan teon viihteellisillä mainosmarkkinoilla. Kun äänestäjien profiilit eivät puolueilla juurikaan voi poiketa toisistaan, vaara ylilyönteihin on olemassa ja loukkaaminen tai epä-älyllinen mainos vie mennessään vuosien poliittisen uurastuksen. Veret seisauttava vaalivoitto kääntyykin veret pysäyttäväksi tappioksi.

Kuinka monessa koulittu poliittinen järjestelmä ja sen monet palkatut edunvalvojat, puolueelle uskolliset byrokraatit ja mainostoimistot, ammattyhdistysliikkeen korkeapalkkaiset osaajat, voivat epäonnistua näin surkeasti, on varmasti monen kysyjän mielessä. Voiko heihin luottaa enää muussakaan vakavemmassa, kun tunarointi on näin näkyvää ja lapsellista, väärään aikaan ja maailmaan tuotua provosointia? Kuka tästä lopulta vastasi ja mitä ajatteli? Jossakin tippuu päitä. Toisaalla ollaan vahingoniloisia. Näiden vaalien Irakgate on jo nähty ja se sai Oiva Lohtanderin ilmeikäät kasvot kuvakseen mässäillen ruualla. Siitä tuli ajan kuva.

Alkoiko siitä kuvasta demareiden pitkä korpivaellus, kysyy jo moni. Tuotiinko väärä vuosikymmen niden ihmisten nähtäväksi, joiden nettiympäristössä työväen presidenttiehdokas oli ja on edelleen kokoomuksen Sauli Niinistö ajaen Fiat Puntolla lapsenkasvoisen puoluejohtajan kanssa. Niinistön imago kun ei oikein sovi Lohtanderille. Tuskin oikein Kataisenkaan. Matti Vanhaisen imago on taas aiva muuta kuin mitä nyt etsittiin ja epäonnistuttiin. Puolueet kun ovat puheenjohtajansa näköisiä imagomielessä.

Olisiko mahdollista että suuren ikäluokan kosiskeiljat eivät muistaneet mitä aikaa eämme, ja että nettiäänestystä käyttäen virolaisten tapaan, nuorten suurin puolue olisi vihreät ja kokoomus. Muut tulisivat kaukana perässä. Onko se syy sihen, että meillä pelätään käyttää verkostoja äänestyksessä ja vedämme viimeisenä maana maailmassa punaisen viivan paperilapulle? Onko se seurausta sitä, että olimme sen vetäjiä myös ensimmäisten joukossa ainakin naisten kohdalla, ja pelkäämme kohtuuttomasti nuorten äänestäjien äänestävän väärin.

Verkostodemokratiaan on meillä vielä pitkä matka ja se tapahtuu viimeisenä Euroopassa. Vasta kun SAK ja Oiva Lohtande osaavat avata tietokoneen ja etsiä sieltä oikean numeron, jota kaikkien on syytä oppia painamaan. Me kaikki häpeämme tuota mainospätkää yhteisesti. Meidänhän piti siirtyä jo Lordin aikaan ja verkostodemokratiaan, nuorekkaaseen osaamiseen, josta ylpeillä.

Tämän päivän yritysjohtajat ovat sporttisia ja hölkkääviä miehiä, juoksukoiran näköisiä. Lohtander toi mieleen veltostuneen valtion virkamiehen menneiltä ajoilta ja Kari Suomalaisen piirtämänä karikatyyrinä tai etanolirotan hyvinvointiyhteiskunnan reunalta. Olisiko käsitteissä ja symboleissa, politiikan marketeissa tapahtunut täyskäännös toiseen suuntaan, ja tämä loukkasi pienipalkkaisia valkokaulusköyhälistön äänestäjiä, pienyrittäjiä, webnuoria, jotka eivät erota, missä on ero työväen ja duunarin puoluerajan ja marketin välillä. Kovin moni pitää Sauli Niinistöä työväen edustajana. Ja heitähän kokoomuksen äänestäjistä toki pääosa onkin. Käviköhän tämä mainostajan mielessä? Valkokaulusköyhälistö ja pienpalkkaiset naiset, webnuoret ja loukatut yrittäjät työntekijöineen äänestävät kokoomusta siinä missä vihreitä, demareita ja keskustaa. Ala-arvoinen ei ole edes poliittisena satiirina hauskaa, jos se osuu omaan nilkkaan.


Matti Lusotarinen