Haudankaivajien aika
Mikä yhdistää Bodom -järven murhamysteeriä ja sen ratkaisun kiivasta hakua kesällä 2005 ja Lappeenrannan Huhtiniemen joukkohautojen tutkimuksia syksyllä 2006? Onko ajassamme jotain sellaista, joka vaatii vanhojen hautojen avaamista? Liittyvätkö ne ehkä jotenkin myös Vuotoksen ja Kollajan altaiden uudelleenlämmittämiseen parin vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen? Olisiko näillä otsikoilla jotain yhteistä Suomen muuttuneeseen tapaan ottaa vastaan Venäjän presidentti Putin? Entäpä muuttunut suhtautumisemme alkoholin käyttöön ja otsikko, jossa kerrotaan suomalaisten olevan maailman kolmanneksi tuhlaavin kansakunta (HS 25.10.06). Miksi olemme kriittisiä vanhoja instituutioita kohtaan ja odotamme näyttöjä myös yliopistoilta? Miksi Forssaa kutsutaan maan kriittisimmäksi ja negatiivisimmaksi kaupungiksi. Miksi forssalaiset itse ja media näin menettelee?
Onko meillä siihen nyt varaa toisin kuin joskus aiemmin? Onko asemamme muuttunut ja aika otollinen? Eikö alusmaan kurjuus ja idän pelko enää kahlitse meitä, olemmeko riittävän varakkaita ja oppineita, jotta voimme olla tyytymättömiä? Eikö kognitiivinen dissonanssi enää toimi vai onko kyse vain paremmasta osaamisesta ja halusta näyttää kuinka nuori polvi on suurta ikäluokkaa, vanhempiaan osaavampaa? Ovatko heidä norminsa ja arvonsa nyt punnittavina ja taruista tehdään oikeasti myös satuja?
Huhtiniemen Haudoista ei ollut 1970-luvun alussa syytä tehdä suurta numeroa Itse olin tuolloin tutkijana Kemi- ja Iijoella ja koskisotien ”haudoista” paljon jäi kertomatta. Oli viisasta vaieta tai sitten uhkailtiin. Mediaa vaivasi itsesensuuri ja moni tutkija oli mandaattitutkija. Heiltä tiedettiin jo etukäteen mitä voitiin odottaa tuloksena. Toki toimittajatkin edustivat puoluelehdistöä ja oman mediansa omistajaa. Vain ilmiselvät korjausliikkeet tehtiin, jotta esim. Lapin matkailu saatiin pois koski- ja allassotien kurimuksesta.
Pohjolan Voima käynnisti Lapin jokien rakentaisen Iijoella ja yhtiön perstamisasikirjan laati isoisäni veli varatuomari Ilmari Luostarinen useiden puutavarayhtiöiden puolesta. Hän toimi myöhemmin Enso Gutzeitin johtokunnan puheenjohtajana ja siten yhtiön johdossa. Oma osuuteni oli lopettaa nuo sodat ja käynnistää vahinkojen korjaus, palauttaa se mikä oli palautettavissa ja lopettaa "allaspeikot", jotta matkailuelinkeino sattoi käynnistyä jopa Sirkan rappeutuneessa allaskylässä Levin juurella. Ympyrä oli sulkeutunut.
Isäni oli mukana talvisodassa sen alusta asevelvollisuuttaan suorittaen. Hän joutui käymään läpi sen helvetin jokaisen pahimman rintamaosan. Oli kehnoa tuuria joutua asevelvolliseksi juuri silloin. Isäni joutui näkemään 20-vuotiaana sodan ensimmäset uhrit. Hakkaamaan poteronsa kiviseen maahan 40 asteen pakkasessa kenttälapiolla. Toivoton urakka nuorelle pojalle. Mukana oli kaksi veljeä, joista toinen haavoittui pysyvästi ja vietti halvautuneena vuosikymmenet sairaalassa ennen kuolemaansa. Ensimmäiset lapset syntyivät sodan kestäessä ja elämää luonnehti sodan jälkeinen uudisraivaajien köyhyys. Pohjos-Savo oli 1950-luvun alkaessa täynnä rintamamiestiloja, kylmiä tiloja, mökkikyliä, suolle rakennettuja torppia, sodan runtelemia ihmisiä, lapsia ja aikuisia.
Jatkosodan loppuhetket hän vietti sisäministeriön erikoisjoukoissa ja joutui palauttamaan miehiä karkureina takaisin rintamalle. Mukana oli jokunen venäläinen desantti. Suurin yksittäinen joukko, jonka hän tavoitti rintamalinjojen takaa, oli kuuden miehen ryhmä aseistettuna nukkumassa ladossa lähellä Lappeenrantaa. Hän suoritti tehtävän yksin eikä kukaan heistä pannut tiettävästi mitenkään vastaan. Rintamakarkuruus ei selittynyt oikein pelolla vaan väsymyksellä. Miehet eivät välittäneet enää hengestään. Viimeisessä vaiheessa oli jo lopulta yhdentekevää mitä tapahtuu ja missä. Moni heitti aseensa metsään.
Kun sota kestää liki vuosikymmenen, rintamaolot muuttuvat työksi ja sota ei ole enää sakaruutta. Miesten kyky ja halu pysyä rintamalla ei ollut sama kuin aiemmin ja rettelöitä sattui rintamalla ja sen takana yhtenään. Hierakia oli muuttunut sietämättömäksi kestää ja yksi ikävimmistä tapauksista isälle sattui Tohmajärvellä. Siellä hänen pitkäaikainen työparinsa ammuttin suojeluskunnan talon tassipaikalla ja isäni tehtäväksi jäi hakea juopunut sotilas kotoaan. Tällaisia kotoa hakuja oli paljon. Kaikkiaan isä arveli palauttaneensa noin 150 miestä, joista noin kolmasosa aivan viimeisessä veiheessa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikoihin. Saimaan saarilla piilotteli jopa useiden satojen miesten ryhmiä ja majurin tasoisia sotilaskarkureita.
Kuolemaan tuomittujen sotilaiden määrä arkistotietoina on vaikuttanut aina kovin vaatimattomalta kun sen suhteuttaa sodan oloihin, sodan pitkäkestoisuuteen ja sodan uhrien kokonaismäärään. Vajaa kymmenen miestä vuodessa menehtyy jo pelkkiin tapataurmiin.
Isälleni oli valikoitunu ikäviä tehtäviä kiitos sen hetken, jona hän joutui rintamalle ja sai tulikasteensa. Hänen kertomuksensa talvi- ja jatkosodasta ei oikein sovi yksiin sankaritarinoiden kanssa eikä se sovi oikein Väinö Linnan "Tuntemattoman Sotilaan" tunnelmaan. Väinö Linnan tarina ja kertomus oli fiktiivinen, mutta se muuttui myöhemmin kylmän sodan aikoihin historialliseksi totuudeksi. Sitä se ei ollut eikä sellaiseksi tarkoitettu.
Sodan päätyttyä isäni kuului viimeisiin rintamalta poistuneisiin ja viimeinen tehtävä oli sulkea uusi valtakunnaraja Värtsilässä. Itse olin sitä taas avaamassa Neuvostoliiton hajottua ja työskennellessäni Keski-Karjaalssa ja Sortavalan alueen yhteistyötä järjestäen vanhassa Laatokan-Karjalassa. Ympyrä sulkeutui jälleen.
Suomi on kirjoittamassa historiaansa uudelta pohjalta ja kriittisesti. Väinö Linnasta uskalletaan kertoa kuinka hän oli kaikkea muuta kuin historian tutkija ja tulkki. Hänen kirjansa olivat fiktiivisiä ja hän arvosti Topeliusta. Topelius oli sentään valtiomies ja tiedemies. Satusetä hänestä tuli vähän kuin vahingossa. Väinö Linna teki töitä oman maineensa eteen. Lönnrot menetteli hieman samoin. Hän oli oikeasti lääkäri ja kasvitieteiljä, kaksi kertaa väitellyt tutkija ja opettaja. Kansatietelijä hän oli vain vaingossa ja harratuksesta. Tuo harrastus toi maineen kun aika ja paikka olivat otolliset. Kansakunta tarvitsi eeppoksensa ja kipsikuvansa. Lönnrot on toki maineensa ansainnut olkoonkin että osa runoista on hänen sepitteellistä tuotetta. Kalevalan merkitystä kansakunnalle se ei muuta miksikään.
Miksi sodassa olisi salattu tietoja, joihin ryhdyttiin pelon psykologian vuoksi, ei piilossa tehtäväksi? Miksi historiaa olisi tulkittava vain arkistojen kautta, kysyy Tero Turunen (HS 27.10) Tiede ja tutkimus ei hae syyllisiä eikä tuomitse ketään. Verkostoitunut ja läpivalaiseva media, tiede ja tutkiva journalismi, kulkevat nykyisin sisäkkäin, eikä niitä voi enää ohjailla tai manipuloida. Suomessa on maailman vapain media, väittää tämän päivän tutkimus (HS 27.10).
Ilta-Sanomat (25.10) löytää järkevän oloisen ratkaisun Huntiniemen salailuun. Laki Huhtiniemen tapahtumille syntyi vasta runsaan kuukauden sen jälkeen kun ne oli jo suoritettu. Näin käy usein sodan oloissa ja sodan kestäessä kohtuuttoman kauan. Lapin koskisodissa ostettiin sotavuosina voimayhtiöiden toimesta koskiosuuksia kilvan ja yhtiön nimiin, jota ei vielä ollut oikein olemassakaan.
Huhuja liikkui joen yläjuoksulla joen alajuoksun tapahtumista, mutta totuus selvisi vasta vuosien kuluttua, kun lohi ei enää noussut ohi Isohaaran padon. Vanha elinkeino katosi. Tieto kulki hitaasti ja koskiosuudet olivat kuin kuolleita sieluja myyntikohteina. Korvauksia maksettiin vuosikymmenien viiveellä ja karvalakkilähetystöjen synnyttämällä paineella. Lokka ja Porttipahta rakennettiin ensin ja vasta sen jälkeen alettiin pohtia mihin sijoittaa evakot ja mitä tehdä altaan pintaa nouseville turvalautoille, altaan metsille ja mereen huuhtoutuville raskasmetalleille. Altaiden moninaiskäyttö ei käynyt edes mielessä.
Suomessa on toimittu kuten suuressa erämaassa ja eläimen vaistolla. Alusmaa ja etenkin Lappi oli täynnä tarinoita, joista tuli ensin myytti ja lopulta dogmaattinen totuus ja hyväksytty historia joskus sietämättömissä oloissa. Ekologinen jalanjälki oli valtavan suuri. Topeliaaninen Suomi oli sepitteellinen tarina heimoista ja kansakunnan käyttöön tarkoitettu yhteinen ”brandy”. Nämäkin myyttiset tarinat on syytä pitää erillään faktasta ja tuskin siitä kukaan enää mieltään edes pahoittaa. Kansakuntana Suomi ei enää kaipaa kipsikuvia ja myyttisiä tarinoitamme. Ympäristön ja luonnonvarojen säästäminen meille on kuitenkin edelleen vaikeaa. Suuri erämaa ja harva asutus on tehnyt meistä tuhlareita. Me jopa kilpailemme siitä.
Tämän politiikan aika on nyt ohi. Sillä ei saa enää saalistaa etuja ja ääniä. Vain yksi öljyssä kelluva valtio ja Yhdysvallat ohittavat meidät kulutusvimmassa. Jos kaikki kuluttaisivat kuten me, tarvittaisiin puolenkymmentä planeettaa kulutuksen tyydyttämiseen.
Me voimme valita sen mihin uskomme ja hakea tietoa, joka on vapaasti saatavissa ja ilmaista. Tietoa ei voi enää suodattaa, käyttää tiettyihin tarkoituksiin tai oman edun tavoitteluun manipuloiden ilman että siihen puututaan. Suuri ikäluokka on jäämässä eläkkeelle ja se näkyy myös normeissa, arvoissa, tavassamme hahmottaa historiaa ja suhteuttaa se omaan muuttuvaan elinympäristöömme. Tämä koskee toki myös tutkijoita ja toimittajia.
Matti Luostarinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti