Loppiaisen sanomaa

Kulttuurin perusta on siinä, että ihmiset tuntevat menneisyyden ja ovat siitä kiinnostuneita. Ihmisillä on oltava yhteistä ja jaettua tietoa, jotta keskustelu olisi mahdollista. Globalisaation oletettiin johtavan yhtenäiskulttuuriin ja tapaan ajatella samoin, oman yhtenäiskulttuurimme tapaan. Oikeammin tapahtui päinvastoin. Syntyi tuhansia toisiaan heikosti tuntevia leirejä tai oikeammin nämä aiemmin tuntemattomat kulttuurit alkoivat tulla meille tutuiksi ja aloimme kiinnostua niistä.

Teofania

Loppiainen on läntisissä kirkkokunnissa itämaan tietäjien ja kolmen kuninkaan juhla. Se on omistettu lähetystyölle. Kasallisessa kulttuurissamme loppiainen viitaa jouluajan loppumiseen, mutta oikeammin tämä aika päättyi vasta Nuutin päivänä.

Ortodoksisessa kirkossa loppiainen, teofania, viittaa Vapahtajan kasteen juhlaan. Tähän kuuluu suuri vedenpyhitys muistutuksena Jeesuksen kasteesta ja kolmiyhteisestä Jumalasta. Teofania on pääsiäisen ja joulun ohelle vanhin ortodoksisen kirkon juhlista ja sen kastautumis-seremonioihin osallistuu Venäjällä miljoonia ihmisiä.

Ristin muotoiseen avantoon, Jordaniin, ihmiset kastautuvat päätä myöten kolme kertaa keskiyön aikaan, isän, pojan ja pyhän hengen nimeen. Veden uskotaan parantavan ja ehkäisevän sairauksia koko vuoden ja siihen osallistuvat myös lapset.

Kirjan loppuko?

Keravan kirjaston johtaja Jari Paavonheimo pohtii loppiaisen lehdessä ansiokkaasti Jean-Claude Carrieren ja Umberto Econ ajatuksia kirjasta “This is not the end of the book” (HS 6.1). Internetissä, toisin kuin kirjassa, pienet ja suuret asiat voidaan kuvata hyvin tarkasti. Tällöin lukijan varaan jää se, miten hän hahmottaa niiden merkityksen. Mitkä asiat ovat kulttuurille tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä.

Onko siis teofania tärkeä vai vähemmän tärkeä ja tulisiko presidenttiehdokkaittemme se tuntea paremmin kuin vaikkapa “Angdy birds” linnut ja kirjainyhdistelmä EVVK.

Paavonheimo kuvaa kuinka juuri kulttuurin tehtävänä on suodattaa suuret asiat pienistä, ja että kulttuuri on kadonneiden kirjojen ja esineiden hautausmaa. Hieman samaa pohti kohdallaan television henkilöhaastattelussa kirjailija Hannu Mäkelä, joka epäili suuresta tuotannostaan merkittävän osan olevan ehkä makulatuuria, hylky- ja jätepaperia.

Vastaavasti Jari Tervo pelästyi siitä, että hänet muistettaisiin lopulta vain muutamasta historiateoksestaan ja kaikki muu katoaisi historian armahtavaan hautaan. Kun luen parhaillaan Laylaa, sellainen mahdollisuus on olemassa, mutta tuskin todennäköinen. Tervo muistetaan televisiohahmona, hauskana nokkelasanaisena viihdyttäjänä. Sama kohtalo odottaa monessa mukana ollutta ja televisioajan alkuun nuoruuttaan elänyttä kulttuurivaikuttaja Jörn Donneria.

Kun on monessa mukana, ei ole mukana lopulta oikein missään. Pitkän elämänkaaren aikana jokin asia on osattava hyvin, muita paremmin ja 7000 miljoonan ihmisen joukossa, jos tarkoitus on saada globaalia tunnustusta ja jäädä kansojen mieliin. Tai sitten on kuoltava nuorena, oikeaan aikaan ja dramaattisesti, oltava messiaaninen ihmisenä tai Jumalan poikana. Oletan ettei oman aikamme vaikuttajilta sellaista sanomaa löydy.

Saman radan kiertäjät

Kirjailijoiden pelko ja ahdistus jäädä pois suurten kulttuurivaikuttajien joukosta on turha. Kirja toki elää myös jatkossa, se vaan saa uuden sähköisen muodon ja aina on ihmisiä, joille typeryyden luonteen pohdinta antaa toimeentulon. Eco määrittelee Paavonheimon kirjoituksessa typeryyden ihmisen tavaksi toteuttaa idioottimaisuuttaan peräänantamattomasti ja ylpeästi. Se muistuttaa presidentinvaalikampanjaa, joka tulisi olla kuninkaan muodollista valtaa käyttävälle instituutiolle mahdoton tehtävä joka kuudes vuosi järjestettäväksi viihteeksi kansakunnalleen.

Hannu Mäkelä kuvasi ilmiön henkilöhaastattelussaan tavaksi laatia kirja kiertäen samaa rataa, jossa on myös nuorempia ja komeampia, korskeampia hevosia. Nämä vain väsyvät matkalla, katoavat jonnekin, kun vanhat konit jatkavat juoksuaan, hakevat piikkipaikkaa tai kuolemanpaikkaa, joku juoksee hieman viisaammin taustalla ja odottaa kahden kärkijuoksijan kangistumista. Siinä tarinan kerronta on aivojen luontainen tapa välittää tietoa, mikä on ollut keskeistä yhteiskuntien ja kulttuurien kehityksessä, tai sitten ei.

Tuossa tehtävässä vain sellainen ihminen, joka kykenee olemaan uskollinen itselleen, kykenee olemaan uskollinen muille, Eric Frommia lainaten. Sellaista viisautta ei voi periä eikä testamentata ja jokainen soutaa siinä lopulta omilla airoillaan, tahtoi tai ei.

Kirja on hybridinen väline

Biologisena käden jatkeena kirja ja printtimedia ovat yhteydessä ihmisen kehoon. Ihminen kokee kirjan osana kehoaan ja synnyttää kirjassa lapsen. Lapsen matka maailmalla on nykyisin lyhyt, vain keväästä syksyyn. Sellainen kirja on viihdettä, ei jää eloon, vaan muuttuu jo vuoden lopussa muutaman sentin pokkariksi, matulatuuriksi. Kirja ei elä, saati pidä lukijaansa ja kulttuuria elossa, kannata sitä.

Kirja kommunikaatiovälineenä on kehnossa kilpailutilanteessa ja hakee väärää tapaa tulla havaituksi silloin, kun elämä on eri kulttuureissa reaaliaikaista ja luovuus osa innovaatiota, kykyä säilyä hengissä myös taloudellisesti ja sosiaalisesti uutta koko ajan tuottaen, symbolirakenteita muuttaen. Siinä säilyttävän tehtävän itselleen hankkiva väline on kuin kallioon hakattua, eikä sellaista enää suvaita. Kirjailijan tapa kertoa, mikä on oikein, älyllinen tapa ajatella, ei ole muodikasta kaikissa tuhansissa kulttuureissamme. Monelle kaljukin pää on parempi kuin ei päätä lainkaan.

Kirja on taulun tapaan esineenä läpeensä testattu ja jatkaa elämäänsä kirjaformaattina. Näin kirja on Econ mukaan kuten lusikka tai vasara. On vaikea kehittää tuohon tarkoitukseen parempaa lusikkaa tai vasaraa, suksia tai pyörää. Se minkä Eco jättää huomaamatta, ehkä tarkoituksella, on varoa vertaamasta kirjaa tuleen tai sähköön, tapaan luoda uutta energiaa ydinvoimasta. Kirjan elämästä on tehty yksisuuntainen katu kaksisuuntaisessa liikenteessä.

Väärä formaatti

On toinenkin näkökulma, jonka kirjan kirjoittajat jättävät tarkoituksella huomaamatta. Kun kaikki on jo sanottu, mutta ei vielä kaikkien toimesta, syntyy vaikutelma, jossa internet antaisi siihen viimeinkin mahdollisuuden.

Toisaalta on mahdollista, ettei kaikkea olekaan vielä sanottu, ja että juuri pienet asiat ovat yhtä merkittäviä kuin aiemmin kokemamme suuret, ja että suuret massat, Econ kuvaamat idiootit, ovatkin usein oikeassa. Tässä tietämättömyys on todellakin usein ylimielistä, jopa julistuksellista ja dogmaattista, taulun kehyksiin naulattua tai kirjan formaattiin kirjoitettua. Ehkä formaatti onkin koko ajan väärä?

Kirjoitin edellisessä artikkelissani “Pisteillä kirjoittaja”, kuinka sokeat, kuurosokeat, eivät hahmota kirjan formaattia, taulun kangasta. Kulttuurit eri puolilla maailmaa toimivat kuurosokeilla vailla sidosta lähiympäristön antamaan viestintään, sosiaaliseen ja kulttuuriseen “miltä maailma näyttää” pienen luolaklaanin julistukseen omasta totuudestaan.

Tämän asian oivaltaminen kuului pistekirjoituksen kehittäjän Louis Braillen nerokkaaseen havaintoon. Se ei olisi ollut näkevälle ja kuulevalle mahdollista, jolloin myös siirto kulttuurista toiseen, Euroopasta Aasiaan, ei olisi ikinä onnistunut muutamatta samalla koko kerronnan sisältö uudeksi, näkevän tapaan asiaa hoitaen. Sen minkä sokea Reettakin näkee, sitä näkevä ei voinut havaita. Myös melodian sydän voidaan pannan paperille ja kiinalaiset saivat omat pistekirjoituksen sävelkorkeudet.

Ihmisruumis ei koskaan valehtele

Ylimielinen tietämättömyys ja julistuksellinen typeryys ovat monen kulttuurin kiroja. Monikulttuurinen maailma tulee Suomeen luonnollisesti eri tavalla kuin tuhansien kiinalaisten kulttuurien sisälle. Sama koskee vaikkapa tapaa itkeä Pohjois-Koreassa.

Sen osoittaminen sormella paljastaa osoittajansa rasismin, etusormi kuvaa itkeviä kansalaisia, kolme muuta tälle naurajaa. Hän kyllä ymmärtää itkun, joka syntyy vaikkapa hänen omalla haudallaan. Ei toki sille naurajia.

Me itkemme ja nauramme eri asioille jopa oman kulttuurimme sisällä. Me viestitämme eri tavalla myös tunteitamme. Me välitämme eri symbolein kokonaan eri viestejä ja koemme ne eri tavalla, olemme geneettisesti ja symbolirakenteiltamme hyvin kaukana tosistamme.

Vain sokeat ja kuurot ympäri maailmaa ovat kaikki samassa fyysisessä ympäristössä ja kulttuurissa eivätkä pahoittele, jos heitä kosketaan, ortodoksipappi hyväilee heidän ihoaan. Se on heidän ainut tapa kokea tämä fyysinen ja psyykkinen maailmamme. Jos sitä paheksuttaisiin, miten miljoonat kuurosokeat voisivat kokea ympäröivän maailmansa? Pitäisikö se heiltä ehkä kieltää, jos heidät valitaan europarlamenttiin? Jotta valhe olisi täydellinen, olisiko jopa kehon kielemme opetettava sanojen ohella valehtelevaksi?

Tunteellinen töksäyttelijä

Toimittaja Teija Sutinen kuvaa Helsingin Sanomissa, loppiaisen lehdessä, kuinka Paavo Lipponen on tunteellinen töksäyttelijä. Kuvaus on hyvä ja kertoo, miten taitavasti nainen kykenee toimittajana ottamaan esille oleellisen. Toki jokainen meistä on jo havainnut, kuinka Lipponen saattaa olla ajattelematon ja paljastaa itsensä paikoissa, jossa nahkurin orret odottavat samalla koko poliittista liikettä.

Herkkä perheen isä on provosoitavissa ja hän nauttii asemansa tuoneesta vallan tunteen VIP -ilmapiiristä. Sellainen etäännyttää kansasta, sähköisen median armoton viesti on muuta kuin minkä printtimedia haluaisi kertoa tai kirja välittää takavuosien vasemmistolaisena propagandana. Yksi kuva valehteli siinä enemmän kuin tuhat sanaa.

Sen mitä sokea Reetta ei nyt näe, näkevä näkee ja kokee. Kun presidentin virkaa hakevat pannaan kävelytestiin, Haaviston “löntysteleväksi” kuvattu kävelytyyli paljastuu katsojalle. Samoin tuntematta jääneet lähinaapuriemme valtion päämiehet ja Lipposelta Stephen Elop, Nokian pääjohtaja.

Eihän tämä tärkeää ole, mutta paljastaahan sekin jotain, kun viran hoitoon kuulusi ehkä tuntea ainakin lähinaapurit, heidän päämiehet, ja maan näkyvimmän kansainvälistäjän, Nokian, pääjohtaja. Miten Medvedevin tai Elopin viestin välittää maan päämiehelle Suomessa, jos hän ei tunne heidän kasvojaan televisiossa, printtimedioissa? Entäpä jos toimittajan näyttämänä testikuvana presidenttiehdokkaalle olisikin ollut peili?

Kuolemanpaikka

Kun kaksi mediaa, sähköinen ja printti, ovat näin kaukana toisistaan, printtimedia joutui parantamaan sanomaansa kirjoittamalla kärjekkäämmin, analysoidummin, sanalla sanoen paremmin, pohtivammalla tyylillä ja tarttumalla myös presidenttiehdokkaittemme todellisiin heikkouksiin.

Näin toiselle kierrokselle ovat lopulta menossa vain ne kaksi, jotka ovat kansan silmissä sen ansaitsevia ja myös todella pyrkimässä, ei vain olemalla mukana puolueensa lippua näin julkisuudessa heilutellen, seuraavia vaaleja valmistellen.

Tässä Paavo Väyrynen lähti mukaan kaukaa piikkipaikkaa juoksevan hevosen takaa tavoitellen heti kakkospaikkaa, ravimiesten kuvaamaa kuolemanpaikkaa. Raveja tunteva Timo Soini ymmärtää, mistä tässä kisassa nyt on kysymys. Takaa ravaava on etulyöntiasemassa ja vauhti hurja, kun toinen kierros alkaa ja veri punnitaan. Pahin paikka juuri nyt on kuolemanpaikka, piikkipaikan rinnalla juoksevan hevosen onneton ulkorata. Juurin tästä mediat nyt pitävät ääntä. Samalla kun kerrotaan kuinka piikkipaikkaa juoksevan vauhti hyytyy.