Guggenheim

Solomon R. Guggenheim oli kaivosmies. Kaiken muun kertoo hänen etunimensä. Kaivosmiehet ymmärtävät taidetta ja etenkin kiven abstrakteja muotoja geologille tyypilliseen tapaan. Muodot ovat joko kristallin kirkkaita ja geometrisen tarkkoja, hilamaisia, lumihiutaleen oloisia, tai sitten ne alkavat elää kuin vulkaaninen laava tai kristallinkirkas lasi. Samalla valo alkaa taittua ja hajota niissä osikseen, värimaailman kirjoksi, spektriksi. Tällaisen ihmisen maailmakuva on erilainen kuin mineraaleista mitään ymmärtämättömillä ihmisillä, joille materia, kivi, ei ole elävä ja käsissä muotoilta haaste.

Hybridinen haaste

Vain biologi voi ymmärtää geologia. Molemmat hakevat samaa yhdessä, uudelleen muotoiltavaa ja mystistä elämää, ihmisenä olemisen haastetta, luonnontieteitten ymmärtämistä, pakenevaa totuutta, hybridistä elämää ja sen muotoja, niiden yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia, kulttuurisia ratkaisuja, yhteiskunnan sosiaalista hybridiä, hybriditaloutta ja sosiologiaa.

Eläkkeelle jäätyään Guggenheim keräsi itselleen varakkaana miehenä merkittävän taidekokoelman. Vuonna 1937 hän perusti säätiön taidekokoelmansa tueksi. Vuosi oli sama, jolloin Stalin aloitti puhdistuksensa Venäjällä, Hitler kielsi yhtäkään saksalaista ottamasta vastaan minkään alan Nobelin palkintoa ja järjestettiin näyttely “Ikuinen juutalainen” (Der Evige Jude).

Herman Göring nimettiin Saksassa talousministeriksi, Franklin Roosevelt Yhdysvalloissa toiselle kaudelle presidentiksi, Kyösti Kallio Suomessa ensimmäiselle kaudelle, Cajanderin ja koko historiamme ensimmäinen punamultahallitus nimitettiin, miljardööri Howard Hughes lensi Los Angelesista New Yorkiin.

Elettiin sodan tuulten alla Euroopassa. Rauhaa varmisteltiin valmistautumalla sotaan. Sankareista tehtiin nyt pettureita ja uskolliset ystävät vaihdettiin lääkäreihin. Vanha ystävä ei ollut enää paras peili, puhuttiin vihollisista kun olisit tullut puhua ystävistä.

Tuona vuonna syntyi mm. Martti Ahtisaari, Lenita Airisto, Harri Holkeri, Pentti Saarikoski, mutta myös vaikkapa Jack Nicholsson ja Saddam Hussein. Parempi kunnon vihollinen kuin epäluotettava ystävä, sanottiin viisautta hakien vuonna 1937.

Non-objektiivista hakua

Guggenheimin säätiön museosta tuli syntyä etenkin “Non-objektiivisen” maalaustaiteen museo ja tuolloin etenkin sellaisten modernistien ja avantgardetaiteilijoiden töiden esittelypaikka, joita Guggenheim erityisesti arvosti: Rudolf Bauer, Hilla Rebay, Wassily Kandisky ja Piet Mondrian. Kun ystävyyttä oli vähän oli hankittava ystäviä. Kun joku näistä onnistui, jotain hänen ystävänsä sisällä kuoli.

Solomon R. Guggenheim museo viidennellä avenuella (Fifth Avenue), erotuksena bulevardeista, joista olen usein kirjoittanut, erottuu New Yorkissa valkoisista kaarevista muodoistaan. Se on aivan muuta kuin sen vierellä kohoavat rumat lasiset tai betoniset laatikot. Sisällä kävelyrampit ovat spiraalimaisia. Niissä kulkiessaan voi tavat sielunveljen, ystävän, sukulaisen sielun korvikkeen. Se on aivan muuta kuin seikkailu netin sisällä surffaillen. Sielunveli ei koskaan ilmoita itsestään, mieltymyksestään. Vihollinen ilmoittaa aina itsestään. Ystävä on nonobjektiivinen kohde.

Kandiskyn juhlaa

Vuonna 2009 museoissa kävi runsas miljoona vierasta. Tuolloin Wassily Kandisky oli ehkä valovoimaisin vieraita vetänyt kuvataiteilija. Käytin itse tuota samaa nimeä kootessani klusteritaiteen (cluster art) näyttelyä ja nyttemmin vieden sitä lähemmäs oman aikamme hybriditaidetta (hybrid art).

Aika on sille jo otollinen, Suomessa neljäs tasavalta kypsymässä. Se kaipaa omat maamerkkinsä, joita ei tarvitse Helsingissä hävetä käydessään myöhemmin samassa museossa Berliinissä, Bilbaossa, myöhemmin Liettuassa tai Bugarestissa Romaniassa. Se on selvä irtiotto Pietarin ilmeestä ja kokonaan muuta kuin Nato. Joku ymmärtää tämän heti, kaikki eivät koskaan.

Molemmat käsitteet, cluster ja hybrid, liittyvät samalla talouteen ja yhteiskuntaan, sen muutokseen ja suureen murrokseen, klusteritalouteen ja hybriditalouteen sekä neljännen tasavallan alkuun itsenäisenä kansakuntana (cluster economy, hybrid economy, hybrid society).

Sellaisena ne pragmaattisessa päätöksenteossa Suomessa tunnetaankin paremmin kuin kuvataiteena, saati musiikkina. Kuvataide on keskeinen yhteiskunnan muutoksen ja innovaation edeltäjä, kuvaaja ja sen avaaja, ymmärryksemme syvempi kerros myös geneettisesti ennen vaikkapa kirjallisuutta ja sanojen symboleja käyttävää kaunokirjallisuutta tai runoutta. Runoilija ymmärtää tämän säveltäjää paremmin. Antropologi sosiologiaa paremmin ja filosofi heitä kaikkia. Siinä elämä on filosofille pyhiinvaellusmatka tai ylimittainen lapsuus.

Taide on peli, jossa kaikki voittavat

New Yorkin museon ohella Guggenheim säätiö ylläpitää Salomon Guggenheimin veljen tyttären Peggy Guggenheimin taidekokoelmia Venetsiassa. Ehkä parhaiten suomalaiset kuitenkin tuntevat arkkitehti Frank Gehryn suunnitteleman Guggenheim -museon Bilbaossa, jossa se on espanjalaisten ylpeys, eikä varmasti suotta. Se on kuin elämälle vieras kieli. Espanjalaiset ääntävätkin sitä väärin. Se kuuluisi olla Meksikossa ja sinne se seuraavana rantautuukin.

Berliinissä sijaitseva Deutsche Guggenheim on kartuttanut taidettaan Bohen säätiön ja Robert Mapplethorpen lahjoituksen ohella Berliinin kaupungin ja Deutsche Bankin avustuksella ja yhteistyössä Guggenheimin kanssa. Salomon R. Guggenheim säätiö allekirjoitti vuosituhannen alussa yhteistyösopimuksen Pietarin Eremitaasin kanssa ja siihen liittyi myös seuraavana vuonna Wienin Kunsthistorisches Museum. Se oli kaukaa viisas kauppa ja lottovoitto meille suomalaisille. Historian lukemisen taito on juuri elämisen taitoa kansakunnille.

Kansainvälisen liittouman tarkoitus on ollut kohentaa monikansallista yhteistyötä ja kulttuurisuhteita, luoda verkoston rinnalle klusteroituvia rakenteita sekä sellaista synergiaa, joka palvelee myös laajempaa yleisöä ja yhteistä kulttuurien välistä hybridistä, “hybrid society” -ymmärrystä. Meillä Suomessa neljännen tasavallan syntyä, matemaatikolle yhteiskuntaa, jota tulkitaan sen neljättä faktoria avaten ja nyt vuotta 2012. Viisas sosiologi ei näe tässä mitään kummallista, oli ennustaja kuka tahansa, mayakansasta talousoppineisiin ja Olli Rehnin väitöskirjaan korporativismista, sen menneestä ajasta, historiasta.

Kyse on näin hyvin laajasta ohjelmasta, jossa kokoelmien esittelyn ohella pyritään kohentamaan taidekasvatusta ja sen luovaa, innovatiivista ohjelmaa, johon kuuluvat nyt myös Helsinki, Guggenheim Guadaljara Meksikossa sekä ensi vuonna valmistuva Guggenheim Abu Dhapi Yhdistyneissä Arabiemiraateissa. Suunnitteilla on myös The Vilnius Guggenheim Hermitage Museum Vilnaan, Liettuaan. Muita ovat mm. Bukarestiin suunniteltava keskustan Esplanada -projektin Guggenheim-taidekeskus.

Peggy Guggenheim

Solomon R. Guggenheimin non-objektiivisten maalausten ja veistosten idea perustuu uskoon puhtaaseen abstraktioon ja sen henkisiin ulottuvuuksiin. Usein jää mainitsematta, kuinka taustalla oli vahvasti hänen veljensä tyttären Peggy Guggenheimin abstraktit ja osin surrealistiset maalaukset sekä kuvanveiston kokoelma. Surrealismia ei pidä sotkea Salvador Daliin ja hänen surrealistiseen elämään. Hän ei ollut surrealisti, edes omasta mielestään, vaan hän eli surrealistisen elämän, antoi sille kasvonsa.

Guggenheimin työtä laajensi valtavasti Justin K. Thannhauserin omistamat impressionistiset ja jälki-impressionistiset kokoelmat ja varhaismodernistien mestariteokset. Kreivi Giuseppe Panza di Biumon omistuksessa olevat taideteokset taas edustavat eurooppalaista ja amerikkalaista minimalismia, ympäristö- ja käsitetaidetta. Näin mukaan tuli ihmisiä, joiden elämällä oli arvokas kohde, ei vain tapa sijoittaa varojaan turvallisesti.

Edellä jo mainitut Mapplethorpen ja Bohen säätiöiden sekä Deutsche Bankin kokoelmat, jotka ovat ikään kuin ydin, saivat jatkoa, josta sittemmin alkoi erota Bilbaon oma hankintaohjelma ja nyt koko ajan laajeneva, Guggenheimin nimeä kantava yhteiskunnallinen prosessi. Kun ihminen on tarkoitettu paratiisiin, elämästä tahtoo syntyä helvettiä, ellei sille annetta kyllin arvokasta kohdetta. Guggenheim on epäilemättä sellainen Helsingissä. Suomi kaipaa nyt yhteisöllisiä ja arvokkaita, elämällemme uuden suunnan antavia rakennuskohteita.

Pietarin läsnäolo ratkaisi

Tässä Helsingin nimen maininta, nyt vähin erin konkretisoituva todellisuus, liittyy läheisesti siihen kulttuuriseen ympäristöön, jossa mukana on myös Pietarin Eremitaasi ja Helsingistä haettu museon paikka läheltä ydinkeskustaa, Katajanokan sitä ympäristöä, josta Helsinki parhaiten maailmalla opittiin takavuosina tuntemaan sipulikattoineen ja edustaen Pietarin arkkitehtonisia piirteitä.

Se toisi Helsinkiin kokonaan uutta ajattelua ja virtaa, olisi myönteinen shokki, lainaten Helsingin Sanomien pääkirjoitusta (HS 11.1). Päätoimittaja on ymmärtänyt mistä on kysymys.

Kuvataidetta, arkkitehtuuria ja muotoilua esittelevä kansainvälinen suuri verkottaja kertoo maailmalla aina siitä, mikä suuntaus on vallalla, mikä laskussa ja mikä nousussa. Nykyisen reaaliaikaisen ja hybridikulttuuriksi muuttuvan talouden ja yhteiskuntarakenteen kohdalla tällainen solmukohta on Helsingille ja Suomelle kansakuntana lottovoitto.

Kyse ei ole nyt vain kansainvälisestä kuvataiteen tarjonnasta ja sen esittelystä, arkkitehtuurista ja muotoilusta, vaan yhä enemmän kansainvälisen yhteisön läsnäolosta pääkaupungissamme ja myös sen ulkopuolella.

Tässä Kiasma oli kansallinen harjoitustyö, ihan hyvä ja kelvollinen sellaisenaan. Se elää ja vahvistuu nyt Guggenheimin rinnalla. Vai riittäisikö kiekkoilijoillemme yksi areena koko kansalliseen ja suur-Helsingin käyttöön? Kuvataiteessa toivo on koko ajan riski, joka on uskallettava ottaa. Veivikiekkoja joka suuntaan.

Design -pääkaupunki

Helsingin on kyettävä olemaan samalla viivalla Pietarin, Tukholman, Oslon ja Kööpenhaminan kanssa myös ontuvan kuvataiteemme ja aiemmin arvostamamme design osaamisen ja arkkitehtonisen oivalluksen ymmärryksessä. Ilman Pietaria Guggenheim säätiö tuskin olisi ollut Helsingistä edes kiinnostunut.

Kun me investoimme rakentamiseen, on lopulta yhdentekevää, onko kohde kulttuuriltaan viestintään, kommunikointiin, liikenteeseen, uskontoon, byrokratiaan tai puhtaasti kulutukseen, marketteihin ja megamarketteihin tarkoitettua, niistä viestittävää ajan henkeä, vai kilpaileeko sen kanssa myös edelleen taide, musiikki ja arkkitehtoninen, muotoilusta kertova syväosaaminen. Henkinen ja taloudellinen investointi edesauttaa meitä tänään aivan eri tavalla kuin takavuosien byrokraattiset investointimme, kunnantalot ja -virastot, megamarketit kirkkoinamme.

Tukholman Moderna Museet ja Kööpenhaminan Lousiana houkuttelevat vuosittain noin puoli miljoonaan kävijää, kertoo Helsingin Sanomat. Matkailu ja turistien määrä ei ole ratkaiseva siinä, mihin kansakunnat varallisuuttaan tänään sijoittavat uutta investoidessaan. Köyhät meillä ovat aina varmasti keskuudessamme.

Huoli vaaleista ja äänestäjien reaktioista on demokraattisen rakentamisen pelon maantiedettä ja näkyy suomalaisen maaseudun ja sen pienten taajamien, kaupunkikeskusten ja kirkonkylien rakennuskulttuurissamme. Sitä joko on tai sitä ei ole. Toivo on riski, joka on otettava myös kunnanvaltuustossa. Aika kyllä parantaa sen mihin poliitikon järki ei nyt pysty. Se kiittää museosta vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Nurkkakuntainen henki voitettava

Suurin huoli on nyt siinä kuinka Helsingin Guggenheim kartuttaa kokoelmiaan ja miten sen esittelytoiminta tullaan järjestämään. Tässä oma kulttuurimme on ollut nurkkakuntaista ja nytkin riitaisaa, Suomelle tyypillistä. Silloin kun on aika panostaa ja siihen tarjoutuu tilaisuus, panostettakoon kunnolla. Vaaleja tulee ja menee, kaikkia ei voi kuunnella ja miellyttää.

Olisi onnetonta jos lottovoitto, joka näkyisi Katajaniemellä vielä vuosisatojen jälkeen, jätettäisiin nyt käyttämättä. Demareiden epäröinti asiassa on yhtä surullista kuin heidän menestyksensä vaaleista vaaleihin. Jotain puuttuu nyt puolueen sisältä, sen sydämestä, jonka kuului olla vasemmalla.

Kokoomus on sentään hankeen takana empimättä. Siitä heille täydet pisteet. Kun valtaa on annettu, sitä on nyt myös käytettävä. Eläminen on myös poliitikolle elämisen tarkoitus. Todellisuus ei ole vain illuusioita vaan rakennettua kaupunkikulttuuria. Se maistuu leivälle kenen tahansa duunarin suussa.

Vuosisadan diili

Toimittaja Jarkko Lyytistä lainaten Guggengheim on Helsingille vuosisadan diili, joka sattui samaan aikaan olemaan sitä myös itse säätiölle. Sille tarvitaan lisää keulahahmoja jotka hoitavat, ei vain kotimaisia, vaan globaalit avaintahot hankkeen tukijoiksi myös pitkällä aikavälillä. Hankkeen puuhamiehelle, Janne Gallen Kallela-Sirenille, on annettava nyt kaikki tuki ja kiitettävä häntä jo tehdystä työstä.

Guggenheim ei ole toki Helsingissä uusi ilmiö. Säätiön kokoelmien töitä oli Ateneumissa esillä jo vuonna 1957. Vuoden 1994 modernien klassikoiden esittely oli sekin Guggenheimin kokoelmista ja viidennen avenuen museosta New Yorkista.

Vuonna 2008 Kouri-näyttely ja Full House oli sekin täydennetty Guggenheim-museosta lainatuilla töillä. Suomesta Olli Lyytikäinen ja Paul Osipow ovat olleet esillä Guggenheim-museossa “Skaninavia Today” -näyttelyssä vuonna 1982. Nyt olisi aika ottaa koko potti ja rakentaa Helsingin kaupunkiin Salomon R. Guggenheimin säätiön taidemuseo yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa.

Mikään ei ole lopulta niin hyvää kuin mitä se näyttää etukäteen. Miltä mahtaisi näyttää rakentamaton Guggenheim? Tässäkään hankkeessa poliitikot eivät kompastu vuoriin vaan kiviin. On siis varottava pieniä kiviä, pienten ihmisten tapaa kompastella, ei suuri vuoria.

Ei kukaan siksi onnu, että toiseen sattuu

Kun aamulla katsoin eilisen päivän sivulleni tulleita lukijoita, klusteritaiteen selaajia, mukana oli yli 50 kansakuntaa ja näistä 90 % käytti suoraa kotisivuni “cluster art” käsitettä.

Tuo käsite avaa jo Googlessa puolen yön jälkeen lähes 100 miljoonaa latausta ja “Hybrid art” liki neljännesmiljardin. “Social media economy” avaa lähes miljardin, tuhat miljoonaa, latausta ja “Arctic Babylon” sekin lähes kymmenen miljoonaa.

Ateneum avaa noin miljoonan, Kimi Räikkönen 12 miljoonaa. Kimi Räikkönen on suomalasista poikkeus, oma lukunsa. Jean Sibelius, ja liki 3 miljoonaa latausta, toinen tällainen kansallinen instituutio, maailmalla jatkuvasti esillä oleva kuolemattoman tuotantonsa kanssa. Tässä Kimi Räikkönen katoaa aikanaan Mika Häkkisen tasolle. Siinä Sibelius ja hänen taiteensa jatkaa ja voi hyvin. Kansakunnan on panostettava pysyvään silloin kun investoidaan tulevaisuuteen. Maailman korkein rakennus on vallan muuta kuin Guggenheim museo.

Katettu silta johtaa valosta valoon

Kun omat tuotteemme ovat kärjessä suurten megalukujen, tuhansien miljoonien joukossa, taiteeseen ja tieteeseen, sosiaaliseen mediaan, on syytä ymmärtää panostaa myös kansakunnan, sen poliittisen eliitin, talouden osaajien ja yrittäjien, tutkimuslaitosten ja taiteen tekijöiden, urheilijoiden, yliopistojemme ja lopulta peruskoulutuksemme, oman ajattelumme perusteiden ydinosaajien, opettajien ja vanhempien. On uskottava itseensä, omaan tekemiseen. Toimittava silloin, kun on toiminnan aika.

Omilla nimillämme, Väyrysillä, Soineilla ja Lipposilla, pääsemme noin miljoonan tuntumaan parhaimmillaan, etunimi sinne vielä lisäten. Nyt olivat presidenttiehdokkaamme jääneet alle puolen miljoonan aamuyön tunteina. Koko ajan luvut ovat olleet laskussa, mitä lähemmäs vaaleja tulemme. Me emme menesty yksin, kansakuntana, omine omituisine niminemme ja kielemme kanssa.

Meitä ei tunneta niminä maailmalla, ei tulla koskaan tuntemaan muuten kuin käsitteinä, suurilla kansainvälisillä brädinimillä ja taiteilijanimillämme, kirjan tai taiteen käsitteen nimellä ja yhteydessä, symboli-innovaation kautta ja se vielä itse avaten, ensimmäisenä tai ensimmäisten joukossa.

Jälkiomaksujista kukaan ei ole kiinnostunut ja vain amatöörit imitoivat, matkivat, ammattilaiset varastavat koko ajan reaaliaikaisessa taloudessa.

Guggenheim saa noin 20 miljoonaa mainintaa ja “Guggenheim Helsinki” nyt runsaan miljoonan. Tulevaisuudessa tavoite on oltava paljon suurempi kuin Ateneumin, joka sekin saa noin miljoona mainintaa, Googlen antamaa latausta.

Helsinki ja Guggenheim liitetään siis jo nyt yhteen ja käsite tunnetaan, siitä käydään keskustelua, se on suuri mediailmiö. Se ei saa jäädä pelkäksi kuplaksi. Sen kuplan puhjettua eivät kohoa myöskään Ateneumin ja muiden kulttuuritarjoajiemme kävijäluvut. Alkaa tuttu suomalainen kamppailu supistuvan kehityksen negatiivisista ilmiöistä, itse itseään ruokkivassa kateuden noidankehässä.