Mediayhteiskunnan protestivaalitko?

Jyrki Jokinen kertoo (FL 6.4) aiempaan kirjoitukseeni viitaten, kuinka olemme keskellä protestivaaleja, joiden ennakkoäänestys alkoi tänään. Olen samaa mieltä Jyrkin kanssa. Vaaleista on tulossa poikkeuksellisen vilkkaat ja ihmiset puhuvat politiikkaa pitkästä aikaa. Ei niinkään puoluejohtajien television vaaliväittelyissä kuin turuilla ja toreilla. Siellä taas puhutaan eri asioista kuin poliittinen johto.

Missä Soini, siellä kuohuu

Kun Timo Soini vieraili forssalaisessa marketissa hänellä oli satoja kuulijoita ja miehen ääni kaikui ilman vahvistimia huutaen kuin vastatuuleen takavuosien tapaan. Tuolloin poliittisten johtajien puheen aksentti syntyi tuosta huutamisesta. Soinin julistuksessa oli kaikua 1970-luvun poliittisen julistamisen hengestä ja toimittaja Ami Laaksonen kirjoittaa kuinka, “missä Soini siellä kuohuu” ( FL 6.6). Soini taas ei enää kertonut kevyitä heittoja tyyliin, “missä EU siellä ongelma” vaan turvautui päivän politiikkaan.

Soini on suomalainen pragmaatikko ja kanta “Lipyan liikkeeseen” on sama kuin hallituksella ja presidentti Ahtisaarella. Samoin EU -tuet nähdään kuten “Nalle” Wahlroos ne näytti kokevan ja käytti samoja lääkkeitä. Luotan itse presidentti ja nobelisti Martti Ahtisaareen sekä Sammon ja Nordean pankkeja hoitavaan pankinjohtajaani enemmän kuin EU:n byrokratiaan tai saksalaisiin pankkeihin ja niiden pelastajiin osana heidän sijoituksiaan. Kyse on pelkästä käytännön maalaisjärjestä, pragmatismista.

Missä Ahtisaari, siellä rauha

Me voimme lähettää Libyaan joukkoja turvaamaan siviilejä ja myöhemmin presidentti Martti Ahtisaaren hoitamaan rauhan sisällissodaksi äityvässä kansannousussa. Se on juuri maamme kansallisen brändin mukaista toimintaa ja siinä taas luotan enemmän Nokiaa ja Shelliä luotsaavaan Jorma Ollilaan kuin mainostoimistoihimme. Viime vaaleissa ne veivät yhden työväenpuoleen kohti pysyvää luisua historian kirjoihin. Se mainos vei Vilppulassa syntyneen näyttelijä, dramaturgi Oiva Lohtanderin historiaan toisin kuin hänen Venla palkinnot ja sadat upeat roolisuorituksensa. Politiikka on arvaamaton laji niin sitä tukeville yritysjohtajille kuin näyttelijöille, kuvataiteilijoille, virkamiehille, tutkimuksen ja tieteen eliitille, kenelle tahansa siihen hurahtavalle urheilijalle ja missille.

David vastaan Goljat

Soini puolestaan kertoo tekevänsä kovaa duunia ja lehti kuvaa sen liki epäinhimilliseksi ponnisteluksi. Syntyy mielikuva Davidista Goljatteja vastaan tai sen kymmenistä, sadoista, Hollywood -kertomuksista, jossa Sylvester Stallonen tapaan rispaantunut kehäraakki tai ratsastava cowboy saa vastaansa Rocky Balboana markkinatalouden viimeisimmän tuotteen kukkoilevana mestarina, elitisminä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Jörn Donner esittäytyy sen vastavoimana, elitismin edustajana. Se ei vakuuta nyt suomalaista sivistyneistöä. Ilmiö on kaikkineen epämiellyttävä ja Donner käyttää jotain sellaista, johon häntä ei ole kukaan oikein kutsunut. Mustavalkoinen kuva korostaa tätä haamujen yön sankaria. Siinä on jotain samaa kuin Paavo Väyrysen ilmoittautumisessa presidenttikilpaan. Sekin koetaan vain piikkinä lihassa ja mauttomana tapana vanhentua valtiomiehenä.

Tällaisessa Hollywood -kertomuksessa mestarilla on tapana vaihtua ja syntyy historiaa, itse kirjaamiamme legendoja, taruhahmoja. Takana on Soinin kuvaama vuosikymmeniä jatkunut “kova duuni”, Hard Rock Hallelujah -meininki ainoan euroviisuvoittajamme tapaan Rovaniemeltä.

Nimikirjoituksiakin Soini jakeli Forssassa kuten rocktähti ikään. Kukapa poliitikko sellaista ei kadehtisi? Takana on kuitenkin puolue ja sen johtaminen jo yli kolmen vuosikymmenen ajalta. Ei tällainen ilmiö tyhjästä protestista synny, kuten Jokinen väittää ja yrittää todistaa minun olevan väärässä koska media on oikeassa, joku kirjoitus edellisen päivän Hesarissa tukenaan. Mikä on vanhempi kuin eilisen päivän lehti?

Aiemmin hän toivoi minun suhtautuvan mediaan kriittisemmin. Joillekin ihmisille mikään ei vaan tahdo kelpaavan. Vasta vaalit herättävät ja niiden jälkeen tehtävä vakavasti otettava tutkimus. Nyt tehdään politiikkaa tutkimuksen nimissä, joista kevyintä ovat luonnollisesti kaupalliset gallupit.

Viimeisenä uusiutuu puoluelaitos

Soinin duuni on pannut liikkeelle myös “vanhat puolueet” ja myöhemmin tutkijat selvittämään, mistä tämä historian lehdille jäävä liike syntyi. Sillä liikehän se on, ellei jää pysyväksi kannatukseksi ja puoluerakenne alkaa uudistua, kuten omassa kirjoituksessani ennakoin. Ihmisten on tiedettävä, kenelle äänensä antavat, ja puolueet eivät voi toteuttaa täysin vastakkaisia arvomaailmoja sisällään joutumatta kriisiin.

Kun kaikki muu on jo uudistunut, mediayhteiskunnan tuotetta, puoluelaitoksemme jäi paikalleen ja elää nyt suurta murrostaan. Jalkautuminen nyt kentälle on perussuomalaisten ansiota sekin ja kertoo miten syvälle tämä liike vaikuttaa politiikan teon arjessa. Se olikin ehtinyt etääntyä ihmisistä omituiseksi omaksi lajikseen. Vaalitkin olivat pelkkä mainostoimistojen suorittama rituaali omituisten yritysjohtajien ja säätiöiden, vasemmiston taustayhteisöjen rahoittamana.

Globaali pragmatismin liike

Yhdysvalloissa Obama edustaa niin ikään vallalla olevaa paradigmaa, mediayhteiskunnan synnyttämää pragmatismin aaltoa. Siinä kaikki hyödyllinen ja toimiva ovat hyväksyttäviä ja suosittavia, mutta eivät toki välttämättä totta. Filosofiset ongelmat nähdään pragmatismissa käytäntöön kietoutuvina ja etenkin sosiaalisissa medioissamme ihmiset toimivat käytännöllisten näkökohtien ohjaamina.

Todellisuus hahmottuu mutkikkaasta maailmasta myös globaalina käytännön näkökohtien ja tavoitteiden kautta. Tämä käytäntö säätelee miten uusi todellisuus lopulta hahmottuu. Samalla se kyseenalaistaa vanhan teorian tai dogmin sekä käytännön välisen rajan. Ei ole enää “eliittiä” joka voisi kertoa mikä on ehdoton totuus siirrettynä käytäntöön. Tämä kiusaa vanhaa eliittiä ja vallan käyttäjää silloin kun se on sidottu poliittiseen valtaan, marinadiin ja maan tapaan, konsensukseen ja opportunismiin. Se oli pysäyttänyt koko innovaatiorakenteen uudessa mediayhteiskunnan aallossa ja syntyi pelottelu “impivaarasta”.

Olen kirjoittanut vuosien verralla runsaasti juuri pragmatismista. Yhdysvaltain presidentin vaalien yhteydessä otin sen esille jo ennen Barack Obaman valintaa presidenttiehdokkaaksi ja korostin hänen taustaansa juuri Chicagon koulukunnan pragmaatikkojen jälkeläisenä. Suomalaiset koulut ovat aina edustaneet William Jamesin, John Deweyn ja Charles Peircen kirjojen pragmaattista tapaa rakentaa oppimistapahtumia. Väitöskirjassani pragmatismi on kuvattu etenkin osana klustereita ja verkostoja sekä innovaatiopolitiikkaa. Uudessa mediayhteiskunnassa, sosiaalisen median taloudessa, pragmatismi on johtava filosofinen oppirakennelma, mutta nyt mutkikkaampana kuin perinteisessä klusterissa tai verkostossa.

Toki muutakin on, etenkin uusklassista ja uuspragmaattista logiikkaa, etiikkaa ja estetiikkaa, uskonnonfilosofiaa, mutta sävy on opettajainvalmistuslaitoksissamme ollut aina pragmaattinen, käytännönläheinen. Tämä sivuaa myös innovaatioiden syntyä, levittämistä ja politiikan rakenteitamme. Yhdysvalloissa vastakkain näyttäisi vuonna 2012 olevan demokraattinen pragmatismi ja republikaanien kovin hajanainen idealismi. Ei ole epäilystä kumpi näistä suuntauksista tulee voittamaan epävarmoina aikoina.

Kasainvälinen, globaali liike

Jos Suomen vaaleissa kyseessä olisi puhdas protesti, kuten Jyrki Jokinen haluaa tulkita, miksi sitä ei syntynyt 1990-luvun todella syvän laman aikana ja sen jälkeen? Miksi protesti osui juuri pieneen perussuomalaisten ryhmään, ei johtavaan oppositiopuolueeseen? Kyllä oppositiossa populistisia puheita viljellään ja suurilla puolueilla on käytettävissä resursseja niiden levittämiseen, joskus jopa lyöden yli, kuten viime vaaleissa kävi. Yksi kehno mainos voi pilata kaiken uudessa mediayhteiskunnassamme.

Silloin kun muutos on dramaattinen, sen selitykset eivät voi löytyä vanhoista selityksistä. Itse pidän keskeisimpänä selittäjänä tätä käsillä olevaa välinettä, mediaa. Vielä 1990-luvulla meillä ei ollut käytettävissä internetin ja sähköisen median niitä välineitä, joita nyt käyttää päivittäin 2000 miljoonaa ihmistä ja vielä aktiivisesti sosiaalisten kansalaismedioitten ja yhteisömedioitten lukijoina ja toimijoina.

Joku omistaa myös printtimedian, mutta ei enää internetiä. Siellä mustamaalaajan on myös pystyttävä puolustamaan argumenttejaan. Gallupit ovat nekin kaupallisten toimijoiden tekemiä ja niitä ei auta nyt enää seurata, kun äänestys on jo alkanut ja demokratia ei ole medioitten gallupdemokratiaa. On hienoa tuntea voivansa vaikuttaa omalla äänellään. Sitä kutsutaan demokratiaksi ja sen pelkoa viisauden aluksi.

Vielä hetki takaperin ääni ei vaikuttanut olevan väline mihinkään. Välineellinen demokratia oli menettämässä uskottavuutensa pragmaatikon maailmankuvassa. Timo Soini tarttui juuri tähän ilmiöön ja alkoi antaa uskoa demokratian toimivuuteen vanhan yhteisöllisen kansanliikkeen tapaan ja alkiolaisena oppirakenteena. Se osui vanhan puoluerakenteemme arimpaan ytimeen.

Vaalipiirijaon epäkohdat

Kun me äänestämme tänään omia ehdokkaitamme Lounais-Hämeessä, valituksi tullee äänillämme hyvin mahdollisesti hämeenlinnalainen tai lahtelainen edustaja. Jos tämä edustaja olisi edes Loimaalta, Somerolta, Karkkilasta, olisin itse tyytyväinen lopputulokseen. Hän asuisi silloin samalla talousalueella, vaikka onkin nyt väärässä vaalipiirissä. Äänen antaminen väärälle talousalueella on virhe oli puolue mikä tahansa.

Se onko ehdokas edistyksellinen ja liberaali, vaiko konservatiivi, ei vaikuta Suomessa niinkään dramaattisesti virkamiesvaltaisessa byrokratiassamme ja mediayhteiskunnassa, korporatiivisessa valtiossamme, jossa alueellinen edustavuus ja siltarumpupolitiikka ovat palkitsevia.

Pragmaattisessa yhteiskunnassa virkemiehet hoitavat infrastruktuurin ja palvelurakenteet, yritykset yhteiskunnan toimintaedellytykset joka tapauksessa korostaen rationaalista, jolloin tähän empiiriseen ajatteluun liberaali tai uudistusmielinen idealismi ei voi vaikuttaa juuri sen enempää kuin konservatiivinenkaan, ellei ala “pelata” ja vaikeuttaa näin vaikkapa Satakuntaan rakennettavan tien peruskorjausta juuri paikallisena poliitikkona Lahdessa tai Hämeenlinnassa.

Näin kakkostie olisi kunnossa ellei poliitikot olisi sitä pelillään viivyttäneet jne. Sama koskee eläkkeitä, maamme jakautumista terveydenhuollon ja sosiaalisten palveluiden kahteenkymmeneen “kuntaan”. Pragmatismin tapa hakea rationaalisia toimintamalleja on sen “hyveitä” mutta ilman poliittisia esteitä ja peliä rajojen kanssa.

Libyan liike ja oma eläke

Tätä minä tarkoitin, kun kerroin kuinka puolueet ovat irtautuneet johtajineen omille teilleen halaten koko maailmaa “libyan liikkeissään” eivätkä välitä edes huolehtia talousmaakuntansa rajoista poliittisena äänestysalueena kakkostien ja Loimijoen suuntaan. Jos puheet ovat vielä käsittämätöntä helsinkiläisen median rakentamaa “agendaa”, kuka sellaisista puolueista voi tietää, ovatko ne milloin hallituksessa ja milloin oppositiossa. Pragmatismi on juuri käytännön arkea ja sen seuraamista omassa arjen toteutumisessa myös uudessa mediayhteiskunnassamme.

Vain joka kolmas suomalainen tiesi mitkä puolueet meillä nyt ovat vallan kahvassa. Tämän puolustajana Jyrki Jokinen on ottanut tehtäväkseen todella “kovan duunin” ja edustaa mielestäni tyypillistä konservatismia, vanhenevaa yhteiskuntaa arvoineen. Sillä ei pärjätä globaalissa kilpailussa ja myös kokoomuksessa arvoliberaalit ovat paitsiossa silloin kun kyseessä ovat omat maamme sisäiset asiat ja niihin puuttuminen, ei puuhastelu maamme rajojen takana “libyan liikkeessä“ ja korjaten globaaleja vääryyksiä väärällä puolen päiväntasaajaa.