Huonoa hallintoa - korporatismia

Ympäristönsuojelussa verkostoa riittää kuin ristilukin elämässä, kirjoittaa ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen (HS 21.11). Ely -keskuksissa sen vastuuongelmat risteytyvät niin työ- ja elinkeinoministeriöön kuin maa- ja metsätalousministeriöön. Talvivaaran möhläyksessä kyse oli sotkuisesta hallinnosta, todistaa professori Hukkinen ja on oikeassa. Korporatismin pimeä ydin Huonon hallinnon ongelmista kirjoitin vuosi takaperin pohtiessani maata ja maailmaa riivaavaa korporatismia. Samaan päättyy myös Hukkinen todetessaan maata vaivaavan korporatismille tyypilliset eturistiriitojen suljettujen fooruminen ongelmat. Ympäristöpolitiikka on talouden tapaan kaikkeen lonkeronsa ulottavaa yhteiskunnallista toimintaa ja sillä kuuluisi olla itsenäinen ja uskottava ympäristöhallinto. Siinä olisi toki ymmärrettävä ympäristön taloudelliset, ekologiset ja sosiaaliset kysymykset mutta myös ympäristöoikeudellinen poliittinen painoarvo. Ympäristöhaasteet ovat Suomen ja koko ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä eivätkä ne saa olla sekava vyyhti, jonka keskiössä lepää nyt työ- ja elinkeinoministeriö sekä edellisessä blogissani esittelemäni uudet kohtuuttomat talouden ja politiikan painotukset ohi ympäristönsuojelun itsenäisen hallinnon. Siinä suomalaisessa kulttuurissa, jossa elinympäristöstä välittäminen on jäämässä 1970-luvun tapaiseen marginaaliin. Globalismi ja EU:n omat ongelmat eivät saa syödä omia eväitämme tavalla, jossa hallintomme on koko ajan jäljessä muusta yhteiskunnallisesta kehityksestämme. Vastuu on hallituksella Liikennehankkeiden rahoitussotkuissa ministeri Merja Kyllönen ei ota vastuuta hänkään vaan siirtää sen virkamiehelle ja ongelman ydin alkaa löytyä sielläkin edellisestä ministeristä ja lopulta huonosta hallinnosta. Kyllösen mielikuvissa yksi ihminen on vastannut kokonaisuudesta. Tämä henkilö on Juhani Tervala. Väite ei ole uskottava. Herra se on herrallakin ja ylijohtajilla. Kun prosessia seuraa rahoituksen järjestelyinä useamman vuoden ajalta valvontaan syntyy sama vyyhti kuin ympäristöhallinnossa. Sekin on tyypillinen korporatismin tuote ja Kyllönen on tässä kehnon hallinnon ja valmistelun uhri. Uutisanalyysissään toimittajat Olli Pohjanpalo ja Teija Sutinen (HS 21.11) havaitsevat tämän, aivan oikein, seuraamalla aiemmin sanottua ja nykyistä rahoitussotkua. Korporatismille tyypillinen suljettu foorumi vie lopulta sylttytehtaalle. Syntyy vaikutelma erittäin kehnosta virkamiesvalmistelusta ja lopulta vastuusta, jonka huonossa hallinnossa kantaa Suomessa ministeri. Korporatismissa eturistiriitoja valvoo suljettu poliittinen foorumi ja siis Suomessa hallitus. Sen voi esittää myös populistisesti mutta nyt se ei ole tarpeen. Kolmas korporatismin sotku Sote -sotkussa ja kuntarakenneuudistuksessa huono hallinto hakee vertaistaan. Kun prosessi käynnistyi Paras -hankkeena ja jatkuu nyt korporatiivisena prosessina hallituksen sisällä, tätä vuosikymmentä voisi jo luonnehtia huonon hallinnon vuosikymmeneksi jota luonnehtivat juuri korporatismin kaikki ongelmat. Kirjoitin kuinka uudessa mediayhteiskunnassa siirrytään hybridiyhteiskunnan kautta juuri korporatiivisiin rakenteisiin. Sen äärilaidoilla ottavat yhteen fasisti, rasisti ja stalinisti myös suomalaisina käsitteinä ne ymmärtäen. Mika Waltarin piilossa ollut näytelmä saa juuri tänään ensinäytäntönsä Helsingin Työväenopiston Opistoteatterissa. Toimittaja Jussi Karjalainen pohtii Mika Waltarin natsitaustaa (HS 21.11). Juuri elämämme vuosikymmen alkaa saada kasvonsa. Saska Saarikoski (HS 21.11) on havainnut kuinka 1980-luku oli viimeinen vuosikymmen jolloin suomalaiset vielä kokoontuivat yhteisen leirinuotion äärelle. Tälle leirinuotiolle riitti kansallinen oma kuvitteellinen viitekehys ja viihteelliset henkilöt kuten Esa Saarinen, Jussi Parviainen, Teppo Turkki, Anja Kauranen, Jukka Keitele, Krista Mikkola, Andy McCoy, Rosa Liksom ja Pentti Kouri. Näille henkilöille riitti kun haettiin 1960-luvun tapaan parempaa ja mielenkiintoisempaa Suomea, kansallista uudistumista, jossa Pekka Haavisto oli kirjoittamassa omaa vaihtoehtolehteään. Nyt se lehti ei riitä mihinkään eikä Hantta Krausesta olisi kansakunnan provosoijaksi. Provosoinnin eväät syöty Turkat ja Parviaiset testasivat oppilaiden ja kansakunnan sietokykyä, Oulussa teatterissa heitettiin paskaa ja uusi journalismi oli mutujournalismia, talous keinokapitalismia, kulutusjuhlat itse tehtyä ja kulttuurissa rehotti avoin narsismi, politiikka oikeistolaistui ja pönäkkä tiedottaminen muuttui mediaksi, jossa toimittaja kirjoitti mitä itse ajatteli ja teki juttunsa. Gonzo -journalismi eli sekin. Matka Kekkosen ajasta ja Tamminiemen pesänjakajista kohti nykyistä hajoavaa monen fragmetin mediaa on pitkä. Maan päälehti kirjoittaa Gazassa häämöttävästä tulitauosta kuin sivulauseessa ja rinnan sellaisen teatteriesityksen kanssa, jossa Mika Waltarin piiloteltua näytelmää “Yö yli Euroopan” esitellään lehdessä pohtien sivun yli menevällä otsikolla “Onko Mika Waltarille aihetta heilauttaa natsikorttia?” Mikä ettei. Kuka tämä Waltari mahtoi olla? Toimittaja Jussi Karjalaisen uutisanalyysi Mika Waltarista ei ole uusi mutta varmasti se on tänään eri tavalla luettu kuin jos sen olisi esittänyt samassa lehdessä 1980-luvulla. Tuolloin Helsingin Työväenopiston esittämä näytelmä olisi saanut sekin näyttävän vastaanoton eikä se olisi mennyt ohi kuriositeettina, jonka lehti esittää kulttuurisivuillaan harrastelijateatterin hengen lentona IKL vastaan SKP erotuomarina Mika Waltari. Ei voisi vähemmän kiinnostaa. Kuuden fragmentin kansakunta Suomi muuttui 2000-luvulla talouden, politiikan ja kulttuurin eliitin tuotteena yhtenäisestä kansakunnasta kuuteen eri ryhmään, joita esittelin vuonna 2005 väitöskirjassani ja hain heille sopivaa yrittäjäverkostoa maaseudulta klusteriksi. Näistä merkittävin on nyt kulkureina ja pelureina ulkona kansallisesta mallistamme ja vain turistit ja flaneeraajat seuraavat lähiyhteisön sitä elämää, jossa olo on kuin heitteille jätetyllä koiralla. Tämä on yli kolmannes kansasta ja se rakentaa itselleen syntipukkeja hallinnosta, ulkomaalaisista, internetistä, kaikesta käteen osuvasta ja hakee lohtua päihteistä. Kärjessä kulkevat telecity ihmiset ja sosiaalisen median rakentajat, joille netti ja virtuaalitodellisuus on väline tehdä rahaa ja hallita muita olematta riippuvainen muusta kuin kuvaruudun pinnasta, joka sekin on neutraali ja antaa mielikuvitukselle kaiken vallan. Heille juhlitun astronautin Buzz Aldrinin vierailu Suomessa ei ole nostalginen kokemus. Hän on vanha mies, joskus Kekkosen aikoina Kuussa vieraillut ihminen, Marsiin tuijottava vanhus, jonka elämästä melkoinen osa vierähti juopotellen suomalaisen turistin ja flaneeraajan tapaan masennuksena kanssa eläen. Sellainen tarina koskettaa ja on tuttua kieltä Suomessa käyvälle Neil Armstrongin aisaparille, joka joutuu selittelemään, miksi hän oli se ikuinen häviäjä, toinen ihminen Kuussa. Koska Armstrong nyt oli lähempänä ovea. Väärän paikan ihmiset Suska Saarikoski kertoo olleensa aina väärässä paikassa silloin, kun vuosikymmenen merkittävimmät tapahtumat maassa tehtiin tai syntyi historiaan jääneitä kipsikuvia ja ikoneja. Buzz Aldrin taas kertoo olleensa aina oikeassa paikassa ja olevansa ihminen joka katsoo koko ajan tulevaan, ei menneeseen Saska Saarikosken tapaan sitä mallittaen kolumnistina. Ehkä siinä on juuri syy sille, miksi osa meistä elää aina ulkopuolella, on turisteja ja flaneeraajia, ja osa telecity-blogaajia ja kulkureita, pelureita ja kyvykkäitä muuntautumaan Stephen Elopin tapaan vastoinkäymisistä huolimatta luottamuksen arvoiseksi Nokian pääjohtajaksi. Silloinkin kun Nokia osuus on pudonnut älypuhelimien myynnissä kolmessa vuodessa vajaasta 40 prosentista neljään prosenttiin. Sellainen vaatii peluria, jonka olisi jo aika muuttaa älypuhelimen käsite joksikin muuksi kuin puhelimeksi viimeistään silloin, kun kukaan ei siihen enää puhu. Ei edes Stephen Elopin isoäiti tai Edvin Eugene Buzz Aldrin.