Windscalen, Harrisburg, Tsernobyl, Fukushima

Kun Japanin dramaattinen luonnonkatastrofi käynnistyi ja kohdistui korkean teknologian alueelle, ensimmäisenä mieleen tuli vahinkojen osuminen sellaisiin arkoihin laitoksiin, joiden kohdalla maanjäristyksestä alkanut ja tsunamina jatkunut luonnonkatastrofi muuttuisi myöhemmin entistäkin vakavammaksi ydinvoimalaonnettomuudeksi. Toki näitä riskejä olisi voinut olla myös muita, mutta vanhoja ja turvallisuudeltaan laiminlyötyjä ydinvoimalaitoksia Japanissa tiedettiin olevan useita ja seismisesti varallisilla alueilla.

Vanhenevan yhteiskunnan painajainen

Pahin tapahtui, ja samaan aikaan kun pelastushenkilökunta taistelee minuuteista saadakseen uhreja ylös raunioista ja veden valtaamilta alueilta, päähuomio on kohdistunut väestön siirtoihin Fukushiman voimalaitoksen lähistöltä. Sieltä saadut tiedot ovat ikään kuin muistutus itse kokemamme Tsernobylin voimalan tuomasta laskeumasta ja atomienergian valtavista riskeistä osana teollistuvaa globaalia yhteiskuntaamme ja vanhenevaa japanilaista taloutta. Sen mahdollisuus pitää yllä suuria investointeja vaativia uusia laitoksia on rajallinen.

Japanin talous on ollut alamaissa jo kauan. Japanin tapaa selvitä valtavasta katastrofista on medioissamme vahvasti liioiteltu. Vie vuorokausia, ennen kuin Japani kykenee selvittämään edes tuhojen laajuuden. Useimmat hukkuneet kylät ja yhdyskunnan ovat vanhusten asuttamia. Edes menehtyneitten lukumääristä ei ole kolmen vuorokauden jälkeenkään juuri Haitia parempia tietoja. Japanilainen yhdyskunta ei ole suomalainen, ei eurooppalainen. On eri asia olla ylpeä ja pyrkiä selviytymään, kuin selvitä hetkessä kiireisistä pelastustehtävistä. On eri asia olla viileän rauhallinen, kuin toimia järkevästi ja pyytää heti kansainvälistä apua. Mielikuvamme Japanista talousmahtina on väärältä vuosikymmeneltä.

Fukushiman varoitus

Maailman ydinvoimalaitoksista kymmenittäin sijaitsee alueilla, jotka ovat Fukushiman tapaan riskialttiilla tektonisilla, tuliperäisillä alueilla. Eniten näitä on juuri Aasiassa, mutta runsaasti myös Kalifornian tuntumassa. Väitteet, jossa voimaloiden kerrotaan olevan ehdottoman turvallisia ja kestävän kaikki luonnon meille aiheuttamat riskit, ovat tietysti vaikeasti uskottavia. Onnettomuuksia kun on sattunut liki vuosittain.

Tutkijat Maija Kajos ja Suvi Virtanen ovat kirjanneet ja kuvanneet viimeisen 50 vuoden ajalta suurimmat ydinvoimaonnettomuudet. Vakavia onnettomuuksia, sellaisia jotka ovat tulleet kirjatuiksi seitsemänluokkaisessa hasardi portaikossa sen dramaattiseen yläpäähän, maailmalla on sattunut liki joka toinen vuosi. Niistä ensimmäinen tunnettu katastrofin alku oli koereaktorin ytimen sulaminen kanadalaisessa Chalk River voimalaitoksessa vuonna 1952.

Vuonna 1955 sekä 1957 vastaava ytimen sulaminen tapahtui sekä Yhdysvalloissa Idaho Falls laitoksella ja Windscalen reaktorissa Isossa-Britanniassa. Brittien onnettomuus oli ensimmäinen julkisuuteen näkyvämmin jäänyt maan saastuessa noin 500 neliökilometrin alueelta ja sadan ihmisen kuollessa radioaktiivisten aineiden seurauksena. Samana vuonna Kyshtym voimalaitos räjähti Neuvostoliitossa ja sen vaikutukset olivat Tsernobylin ohella vaikeimmat. Yhdysvaltain vakavin onnettomuus sattui Three Miles Islandissa (Harrisburg), jossa lähestyttiin ns. Kiina-ilmiötä ja 100 000 ihmistä evakuoitiin vuonna 1979. Sen yhteydessä suuronnettomuus oli hyvin lähellä.

Perusvoiman hidasliikkeinen lähde

Ydinvoimalla katetaan noin 17 % maailman sähköntuotannosta, runsas 6 % primäärienergiantarpeesta ja 2,5 % maailman loppuenergian käytöstä. Itse jouduin tutustumaan tähän energiantuotantoon säätöenergian hankinnan yhteydessä. Vesivoimavaramme ovat käyttökelpoisia etenkin kalliin ja arvokkaan säätöenergian tuotantoon, kun taas ydinvoima on sopivaa hitaamman säätömahdollisuutensa vuoksi peruskuorman hankintaan. Niinpä aina silloin, kun keskustelemme Suomessa ydinvoimasta, alamme puhua myös sille sopivan säätövoiman rakentamisesta, Lapin altaista Kemi- ja Iijoen vesistöalueilla.

Yhdistämme ydinreaktorit keksintöinä joko saksalaisten Otto Hahnin ja Fritz Strasmannin yhteistyöhön keinotekoisen fission keksijöinä tai italialaisen Otto Fermin ja Tanskasta fasisteja paenneen Niels Bohrin yhteistyöhön Columbian yliopistossa. Ensimmäinen kokeellinen ydinreaktori syntyi Chichagon yliopistoon vuonna 1942. Sähkön tuotantoon tarkoitettu ensimmäinen ydinreaktori käynnistyi Obinskissa lähellä Moskovaa vuonna 1954. Monella tapaa kehitys on edennyt pohtimatta ydinvoiman käytön seurauksia ja sen monia riskejä. Talouden vauhti ja ydinvoiman käytön lisääntyminen eivät ole ehtineet seurata yhteiskunnallisia hitaampia sosiaalisia ja kulttuurisia liikkeitä. Puuhun on kiivetty latvan kautta. Nyt se latva alkaa taittua.

Nousevat taloudet kärjessä

Pelkästään Kiinan suunnitellaan tänään noin sataa uutta ydinreaktoria ja Yhdysvaltoihin noin kolmeakymmentä. Niiden turvallisuus on kasvanut ja polttoaineen jälkikäsittely on sekin ratkeamassa, väitetään. Näin meille esitellään ja osoitetaan lukuja, joiden mukaan suuremman ydinvoimalaonnettomuuden mahdollisuus on Kiina-ilmiöineen mahdollista vain joka miljoonas vuosi ja tuhannen ydinvoimalan kohdalla tilastoiden.

Jostakin syystä näitä onnettomuuksia kuitenkin tilastoidaan siinä missä liki vuosittain sattuvia suuria luonnonkatastrofeja. Kun laitosten määrä kasvaa, myös niiden inhimilliset ja ihmisen käyttäytymiseen liittyvät sosiaaliset riskit kasvavat. Näistä tyypillisin on rakenteiden ikä ja tapa huolehtia turvallisuudesta myös silloin, kun yhteiskunnalliset muutokset tuovat mullistuksia rinnan luonnononnettomuuksiemme kanssa.

Kun kansakunnat ja niiden ylläpitämät organisaatiot rapautuvat myös riskit vanhojen voimalaitosten kohdalla kasvavat. Vuonna 2005 maailmassa oli jo liki 450 sähkövoiman tuotantoon käytettyä ydinreaktoria 31 eri maassa. Ranska tuottaa sähköstään ydinvoimalla noin 80 % ja Japani liki 30 %. Mutta samalla myös vaikkapa Etelä-Korea noin 40 % ja Ukraina yli 50 %, Yhdysvallat 20 % ja Saksa 32 %. Puolet ydinvoimaloista on juuri Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Japanissa mutta uusia voimaloita on toteutumassa eniten vaikkapa Argentiinassa, Bulgariassa, Intiassa, Iranissa, Pakistanissa, Slovakiassa ja tietysti Kiinassa. Uusista maista vain osassa on demokraattisesti valittu johto.

Kallioperän vakaus ei takaa yhteiskunnallista vakautta

Se mikä toimi Neuvostoliitossa vuonna 1970 ei ehkä toimi enää sen itsenäistyneissä satelliittivaltioissa vuonna 2000 tai Kreikassa ja Irlannissa, Portugalissa silloin, kun talous on tiukalla. Inhimilliset rakenteet eivät ole miljoonia vuosia kestäviä, vaan kovin lyhytaikaisia sellaiseen energian tuotantoon tai sellaisten riskien ottoon, jossa tietty taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kehitys ja vakaus olisi voitava taata vuosisadoiksi ja tuhansiksi ohi oman aikamme. Tällöin ratkaisevaa ei ole niinkään kallioperä ja sen vakaus kuin taloudellinen ja poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys. Nyt sellaista ei ole näkyvissä missään osassa globaalia maailmaa juuri yli yhden nousu- ja laskukauden tai kvartaalitalouden kierron.

Japanin valtaisa luonnonkatastrofi toi esille nykykulttuurin ehkä tyypillisimmän uuden piirteen. Kun tuhojen määrä alkoi selvitä, ja odotetulla tavalla laajeta kohti ydinvoimalaonnettomuutta, kaikki oleellinen ja reaaliaikainen saamamme tieto tuli suoraan medioittemme välityksellä. Joko suurten verkottuneitten kansainvälisten tiedontuottajien välittämänä tai yksittäisten ihmisten ja sosiaalisten yhteisömedioitten tuottamana tietona.

Sen sijaan viralliset laitoksemme eivät saaneet tietoja ja valittelivat tiedon hidasta kulkua. Ne olivat medioitten varassa siinä missä kuka tahansa maallikko. Näin maallikon tulkinnat tehtiin uskoen omaan osaamiseen ja usein myös ylireagoiden ja luottamatta viralliseen tietoon, sikäli kun sitä saatiin.

Reaaliaikainen seuranta ja avuttomuuden tunne

Reaaliaikainen seuranta ja tiedon hankinta on ilmiönä tuttu myös muista yhteyksistä kuin luonnonkatastrofeistamme. Me pystymme seuraamaan Japanin tapahtumia ja arviomaan niiden suuntaa ja sisältöä jopa paremmin tuhansien kilometrien päästä kuin loukkuun jääneet ihmiset tuhoalueella. Sama oli nähtävissä myös seuratessamme kaksoistornien luhistumista New Yorkissa, jossa pelastajat olivat kehnomman tiedon varassa kuin television tai netin ääressä seuraava globaali yleisö.

Ahdistus onnettomuuden kulkua seuratessa kasvoi kotisohvilla inhimillisen tuskan mukana. Uudet mediat lisäävät ahdistustamma juuri näiden suuronnettomuuksien aikana eikä perinteinen media sitä ainakaan pyri lievittämään.

Juuri nyt Japanissa on evakuoitu jo noin 300 000 ihmistä ja uusimmat vaiheet Fukusiman reaktoreista kertovat ongelman jatkuvan ja pahenevan reaktori reaktorilta. Japanilaiset muistavat luonnollisesti Hiroshiman ja Nagasakin, mutta myös vuoden 1981 ja Tsungan voimalaitoksen, jolloin voimalaitoksessa oli voimakas vuoto, joka peiteltiin liki sadan työntekijä altistuttua vuodolle. Samana vuonna oli tapahtunut pienempiä vuotoja, joissa noin 300 ihmistä oli altistunut vakavasti säteilylle.

Vanhat traumat ja peittely

Myöhemmin ilmeni, että jo vuonna 1975 voimalaitos oli vuotanut 13 tonnia radioaktiivista vettä. Myöskään tästä ei voimala raportoinut viranomaisille. Japanilaisten luottamus viranomaisiin ei ole samaa luokkaa kuin ehkä meillä Suomessa. Ydinvoima ja siitä tiedottaminen on aina ollut ongelmallinen ja arka aihe, josta on syntynyt ikävä ja ympäri maailmaa tunnettu epäluottamus viranomaistiedottamiseen.

Sama ilmiö tuli esille energian tuotannossa myös vesivoimalla, jossa pohjoissuomalaiset eivät luottaneet juuri lainkaan paikalliseen tietoon ja päätöksentekoon vaan halusivat sen siirtoa ulos omilta päättäjiltään. Energian tuottaminen on myös Suomessa arka poliittinen aihe. Näin Japanin onnettomuus heijastuu välittömästi myös Suomeen.

Se muistammeko myöhemmin Japanin vuoden 2011 suuren luonnononnettomuuden tektonisesta maan laattojen liikkeestä, maanjäristyksistä ja tsunamista vaiko Fukushiman voimalaitoksesta, on vielä tätä kirjoitettaessa avoin. Onnettomuuden ensimmäisten tuntien ja vuorokauden aikana Fukushima ydinvoimalana oli meille vieras, mutta sen tuloa mukaan onnettomuuteen voitiin toki ennakoida. Jo se kertoo kuinka ydinvoima ei ole riskitön tapa tuottaa sähköä. Sen turvallisuuden vakuuttelu lisää vain riskien mahdollisuutta ja etenkin niiden salailua tai pelkoa ydinvoiman turvallisuuteen myös Suomessa. Avoin politiikka ja rehellinen heikkouksien tunnustaminen lisää eniten luottamusta.