Pelkistyksiä ja stereotyyppejä

Stereotyyppi on voimakas yleistys, usein vähän kankea tapa kertoa mutkikas asia helpommin ymmärrettävällä tavalla. Kun ilmiöitä ja olentoja, kansoja ihmisryhmineen yleistetään, syntyy helposti ennakkoluuloja, stereotypioita tyyliin tyhmä blondi, ruotsalainen homo, vilkas karjalainen, kiero savolainen, hidas hämäläinen jne. Vielä 1970-luvulla jopa maantiedon oppikirjoissa oli ikäviä stereotypioita ja leimallisesti rasistisia kansojen kuvauksia. Puolueisiin ja politiikkaan nämä tulivat etenkin median yleistysten ja pilakuvien kautta poliittisen lehdistön toimesta. Lopulta niistä tuli loukkaavia ja nykyisin sopimattomia muuten kuin viihteen välineenä.

Onko toimittaja objektiivinen olento?

Joku aika takaperin mediat kysyivät itseltään, voisiko toimittaja olla sidottu johonkin puolueeseen ja sen arvoihin? Kun kysymyksen esittää itselleen, tutkii sen itse, ja vastaa itse, syntyy objektiivinen lopputulos. Ehkä paras vastaus poliittisen toimittajan kohdalla oli toteamus, kuinka poliittinen kiinnostus ja sitoutuminen omaan asiaan ja aiheeseen jopa edellyttää poliittista kannanottoa. Muu tahtoo viedä toimittajankin välinpitämättömään suuntaan. Samalla todettiin kuinka jokaisen toimittajan sisällä elää pieni vihreä sosialisti. Tai ainakin näin oli niinä aikoina, jolloin liike oli voimissaan suurten ikäluokkien finninaamaisessa nuoruudessa. Moni kantaa tätä taakkaa osana stereotypioitamme turhaan.

Halla-aho oman aikamme Poutiainen

“Punaiset täplät leviävät Jussi Halla-ahon poskilta kaulalle …Halla-aho on liikuttunut omista sanoistaan… Onneksi jokainen sana on kirjoitettu paperille.. Puhujasta näkee, että hän istuisi paljon mieluummin omassa tutkijankammiossaan Helsingin Eirassa.”

Näin aloittaa kokenut toimittajalegenda Unto Hämäläinen perussuomalaisten kuvaamisen Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä otsikolla “Mistä näissä vaaleissa on kyse?”

Perussuomalaisten stereotyyppi on ujo ja osaamaton, väärässä paikassa oleva, kokematon broileripoliitikko, jonka paikka on muualla kuin Arkadianmäellä, viestittää Hämäläinen tekstiinsä piilotettuna. On pakko vähän provosoida persujen liikettä. Tähän samaan demaritoimittajan luomaan stereotyyppiin perussuomalaisista kuuluu lisäksi vastustaa kaikkea vierasta, olla umpioitunut impivaaralainen. Muukalainen maailmalta on juuri tähän sopiva kohde, ujo Halla-aho mahdollisimman epäpoliittinen henkilö suurten poikien joukkoon.

Takavuosina tätä Halla-ahoa edusti maaseudunpuolueen pienviljelijä ja pilkattava, d-kirjainta kiertävä Eino Poutiainen mopoineen Pohjois-Karjalasta. Tänään hän voisi olla liiankin fiksu monen pilkkaajan isäksi tai isoisäksi. Esiintyminen televisiokameroiden edessä vaatii paljon ja Poutiainen kampitti professori Sänkiahon tietokoneet vaali-iltana maaliskuussa vuonna 1970. Siitä tuli suuren draaman päänäytelmä, Poutiainen vastaan professori Risto Sänkiahon ennusteet ja uusi teknologia. Poutiainen voitti 6-0.

Ylimielinen porvari

“Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja Jorma Ollila pystyy vaivoin salaamaan lievää ylenkatsettaan, kun hän tenttaa Sdp:n puheenjohtajaa Jutta Urpilaista. Parin tylyn kysymyksen jälkeen Ollila nuhtelee itseään sanomalla. “Tämä ei ollut nyt reilua.” Se on pohjalainen tapa pyytää ja saman tien antaa itselleen anteeksi. Urpilainen jaksaa silti hymyillä.”

Toimittaja Hämäläisen tapa kertoa puolueistamme tänään henkilöityy liki samalla tavalla kuin 1970-luvulla Kari Suomalaisen karikatyyreissä. Porvari on edelleen ylenkatsova, mieluummin itäsuomalaiselle demarille ja toimittajalle Pohjanmaalta kuin Pohjois-Savosta tai Kainuusta syntynyt. Ylimieleisyyden kohde on demarinainen. Tosin nyt hänkin Pohjanmaalta ja kansanedustajan tytär Antti Chydeniuksen kaupungista mutta “so what”, sanoi demari ja jatkoi stereotyyppien rakentelua puolueistamme:

“Sitten Halla-aholle esitetään kysymyksiä. Ne ovat helppoja, kunnes joku kysyy, mitä pitäisi tehdä valtiontalouden kestävyysvajeelle. Halla-aho menee hiljaiseksi.”

Perussuomalaisten ehdokkaat ovat tyhmiä, eivät osaa tohtorinakaan kertoa mitään kestävyysvajeesta, Halla-ahon ja Poutiaisen tapaan. Toisin on kun kysytään “nuivasta manifestista”, jo alkaa tulla tohtoreilta juttua, kertoo Hämäläinen, taatusti objektiivinen demari työssään Helsingin Sanomien palvelussa. “Mistä näitä demareita, suuren ikäluokan edustajia, sinne riittääkin?” kysyi takavuosien televisiomaksuihin kyllästynyt reporadion ystävä.

Nyt minä juon kahvia -tyyppi

“Harri Holkeri valmistautui haastatteluihin huolellisesti. Hänellä oli mukanaan nuotit. Näin toimii myös Mari Kiviniemi… Kiviniemi lukee vastaukset sanasta sanaan paperista… Kiviniemi esittelee yhteiskuntasopimusta liki kaikissa puheissa.. Käy selväksi että toimittajien ja pääministerin välillä vallitsee suuri luottamuspula.”

Hämäläisen kokemana ja kertomana Kiviniemi on uusi “nyt minä juon kahvini” -Harry Holkeri, joka herättelee henkiin kolmikantaa. Jonka takuumiehiä ovat olleet aiemmin hänen kertomanaan Kalevi Sorsa, Paavo Lipponen ja Lauri Ihalainen sen jälkeen kun Max Jakobson esitteli meille käsitteen “konsensus“. Pyhään kolminaisuuteen älköön kepulaiset koskeko tässä suomalaisessa politiikan teon arjessa jossa hyvinvointivaltio on demareiden asuttama ja tuote, oli kannatus tulevaisuudessa mikä tahansa. Sillä ratsastetaan vielä seuraavat kaksi vuosikymmentä siinä missä brittiläinen lordi näkee imperiuminsa yllä aina auringon. Jotkut asiat eivät vanhene. Vain Kreikan luottoluokitus laskee koko ajan ja Gaddafin aika alkaa käydä vähiin. Koska EU puuttuu asiaan? Yhdysvaltain jälkeen?

Toimittaja kuluttajavalistajana

Kun stereotyyppejä rakennellaan niiden ydin on muutamassa sanassa ja kokemuksessa, tavassa leimata mainoslauseen tapaan henkilö tai puolue käyttäen siihen median antamaa valtaa. Tässä politiikka ja politiikan toimittaja ei poikkea mitenkään minkä tahansa tuotteen myynnistä tai sen osoittamisesta kelvottomaksi kauppatavarana marketin hyllyllä kuluttajalle. Tässä toimittaja on omaksunut itselleen kuluttajavalistajan tehtävän ja käyttää mainosmiehen kieltä kuvineen.

Erkki Tuomioja esitellään medioissamme liki aina samassa asussa ja niin nytkin Hämäläisen liki kuusi sivua pitkässä pamfletissa. Niinpä Tuomiojaa tulkitaan kuin jumalan sanaa ja suoran lainauksen jälkeen vielä kertoen minkä virheen demarit ovat tehneet “He (kelkasta pudonneet) ovat ihmisiä, joilla pitäisi olla kaikista eniten voitettavaa vahvasta sosiaalidemokratiasta, mutta joilla on kaikista vähiten esittämistämme lupauksista huolimatta luottamusta liikkeen kykyyn tai haluun toimia heidän asemansa parantamiseksi.” Surullista että heitä alkaa olla jo kolmannes kansastamme.

Tuomioja on sdp:n unilukkariksi hyväksytty siinä missä Liisa Jaakonsaari. Nämä toisinajattelijat ovat saaneet oikeuden kritisoida valtionhoitajapuoluetta Jörn Donnerin tapaan seilaten Rkp:n ja Sdp:n välillä. Onko niillä ohjelmallista eroa? Siihen ei oikein sovi muiden puolueiden sekaantua, kertoo Hämäläisen pamfletti suomalaista hiekkalaatikkopolitiikan 1970-luvulta tuttua kieltään. Pudottaako Donner Astrid Thorsin eduskunnasta? Entä Sirkka-Liisa Anttila Mika Penttilän Forssassa, Seppo Kääriäinen Ossi Martikaisen Iisalmessa?

Sata tuttua kasvoa

Hämäläisen artikkeli esittelee tutut noin sata kasvoa, joista meidän on pohdittava vuosikymmenestä toiseen jännitysnäytelmämme, vaikka joka vuosi kansakunta kasvaa 60 000 ihmisen ikäkohortilla, vaalien välillä neljännesmiljoonalla, josta valita sata uutta kasvoa. Miksi presidentti saa istua vain kaksi kautta, Yhdysvalloissa van 8 vuotta, mutta edustajamme 30-40 vuotta? Eikö se selitä paljon aneemisesta vanhojen puolueiden elämästä, tavasta roikkua vallassa ja leivässä, yhdessä tuttujen toimittajien ja yhteisen marinadin liemessä keitettynä?

Hämäläinen vetää yhteen tekstinsä kertoen “veitikoista”, joihin kuuluvat Jyrki Kataisen (kok) ohella, Stefan Wallin (rkp) ja Anni Sinenmäki (vihr), keskenään kuiskuttelevat ja hihittelvät, kaikenlaista puuhastelevat paneelijäsenet. Tosikkoja ja toisiaan vieroksuvia ovat taas Paavo Arhinmäki (vas) ja Päivi Räsänen (kdp), Jutta Urpilainen (sdp) vierellään Mari Kiviniemi (kesk). Näiltä ei sanoja tipu ja katselevat kattoon kun tulisi katsella toisiaan.

Vanhakantaisilla hallitusspekulaatioilla ei ole enää virkaa, pohtii Hämäläinen ja huomaa, kuinka omituinen ilmapiiri Helsingin yliopiston juhlasalin seminaarissa johtuu Timo Soini poissaolosta. Päätoimittaja Tapani Ruokanen Suomen Kuvalehdestä on jo aiemmin kertonut tylyn totuuden, Soini on ulkomaisten vieraittensa kanssa tutustumassa suomalaiseen ydinvoimalaan, turhaan ovat tulleet Ruotsista saakka tekemään juttua suomalaisesta ilmiöstä nimeltä Timo Soini. Medioitten vetämä sirkus veti vesiperän, Soini odottaa parempaa paikkaa esiintyä yleisölleen.

Natsi Saksa ja Heider

Kuukasiliite lopettaa stereotyyppien esittelyn tuttuun tapaan yhdistää jo 1970-luvulla vennamolainen liike Natsi-Saksaan. Nyt ideana on itävaltalainen lääkäri Freud ja Haiderin takavuosien suosio “Heil Haider” tervehdyksineen. Siinä kysytään lopuksi Paavo Väyrysen tapaan “Voisiko vitutukseen kuolla?”

Tätä kirjoittaessani seurasin samalla ensin puheenjohtaja Timo Soinin haastattelua ja myöhemmin Presidentti Mauno Koiviston vastaavaa televisiosta. Molemmat onnistuivat esittämään asiansa kiitettävällä tavalla. Soinin suurin anti oli varoitus viedä vaaleja suuntaan, jossa väheksytään, pilkataan tai leimataan. Toimittajan sympaattisin ele oli kysyä miehen terveydestä ja kyvystä viedä läpi raskas ohjelmansa.

Koiviston merkittävin lausahdus liittyi juurit tämän päivän politiikkaan. Mukaan on tullut uusia poliittisia vaikuttajia, jotka on otettava vakavasti, ja jotka kertovat uudesta ajasta, jossa näitä liikkeitä leimaa nimittely populismiksi. Pirstoutuva ja monella tavalla uusia arvoja ajava yhteiskunta edellyttää näiltä pieneneviltä puolueiltamme yhteistyökykyä. Sitä presidentti oli myös näkevinään.

Riemutohtori

Vieraantuminen EU:n integraatiosta taas johtuu yhteisöllisyyden ja lähiyhteisön merkityksen kasvusta samaan aikaan kun valta on valumassa liian kauas ihmisten arjesta, fundeerasi liki 90 -vuotias valtion entinen päämiehemme puhetavalla, jossa rivien välien tulkinta jäi nyt pienemmälle toimittajan tehtävänä. Vanheneva kansakunta ymmärtää jo kuinka tärkeää on puhua kovaa ja selvästi myös toimittajana. Uutiset kertoivat Kreikan luottoluokitusluokan laskeneen pari pykälää ja Gaddafin saaneen jalkeille jo neljännesmiljoonan pakolaisvirran maastaan.

Riemutohtoriksi vihittävä presidenttimme on loistavassa henkisessä kunnossa ja seuraa vireänä ympäristönsä liikkeitä mutkia oikoen, pelkistäen, hieman Timo Soinin tapaan. Epäilen etteivät turkulainen Koivisto ja raumalainen Soini ole koskaan olleet kovin kaukana toisistaan. Mitä nyt murre on vähän omituista itäsuomalaisen kuunneltavaksi ja tulostakin näyttää syntyvän vasta myöhemmällä keski-iällä. Mutta sitäkin näyttävämpää, kun se aika alkaa ja olot ovat aiempaa omituisemmat ennustajaeukoille, joihin Koivisto ei koskaan lukeutunut. Visioiva innovaatio, tänään sosiaalisten medioitten luoma uusi maailma, ei kuulu suomalaiseen politiikkaan. Siihen Sdp:n johto on jo liian iäkästä siinä missä sen apupuolueidenkin.

Oikein hyvää naistenpäivää.