Virhemarginaalit ja demonit

Toimittaja Ilkka Ahtiainen (HS 19.3) pohtii toimittajan perustehtävää jäsentää maailmaa ja tarjoilla se yleisölle joutumatta infoähkyyn. Kun samaan aikaan suuria uutisia tulee Japanista, Libyasta, EU:n päätöksistä tukea vararikon partaalla hoipertelevia kansakuntiaan ja omat vaalitkin alkavat tulla suurine muutoksineen päälle, miten rajaat otsikot niin, että ne mahtuvat samaan palloon, lukijan päähän.

Vaihda kanavaa

Helsingin Sanomien kohdalla rajaaminen on vaikeampaa kuin vaikkapa viikkolehtien kohdalla, jossa jutut kirjoitetaan tuntien lukijakunta liiankin hyvin. Seuran kannessa komeilee ampumahiihdon maailmanmestari Kaisa Mäkäräinen ja Mutasen perheen uskomaton tarina, Apu hehkuttaa näyttelijä Ritva Valkaman viimeisellä roolilla ja kertoo, mikä määrä seksiä on sopivaa, Eva Dahlgrenin elämä koskettaa häntä nyt syvemmin ja ässien ässinä Porista esiintyvät Rautakallio, Ketola ja Armia.

Ei ole epäilystä, etteikö keski-ikäinen, perhelehteä lukeva keskiluokkainen suomalainen tunne heti kuinka Ketola tarkoittaa Veli-Pekkaa ja Rautakallio pelkkää Pekkaa, Ässien kiekkolegendoja ajalta, jolloin elämä oli monelle tavalla helpompaa ja selvempää kuin tänään toimittajallekin. Ritva Valkamaa seurattiin television toiselta kanavalta ja kaikki oli sitä samaa koomikkoa sinä iltana. Toimittajan valinta on ollut oikea olettaen, että lehteä lukee eläkeläinen kotisohvallaan. Molemmissa lehdissä komeilevat tutut urheilijat, viihdetaiteilijat, Seurassa Carolaa muistellen. Mutta missä ovat viikon suuret uutiset? Eikö niitä osattu odottaa? Menikö lehti painoon kuukautta liian aikaisin?

Perinteisten puolueitten äänestäjät

Suuret tapahtumat maailmalla eivät sittenkään aseta asioita keskiluokkaisen lehden toimituksessa sellaiseen järjestykseen, kuin netin kautta niitä seuraten, useampaa kanavaa katsellen ja kiinnostuen myös maailman lukuisista suurista tiedon tuottajista. Takavuosina maailman suuria uutistoimistoja seurasivat vain muutamat ammattilaiset. Uudessa mediayhteiskunnassa ja etenkin miesten maailmassa tieto on reaaliaikaisena välttämätön paha.

Pallon rajat ovat koetuksella silloin, kun haet oleellisen ja yrität tiivistää taustoja lisäten sinne vielä sosiaalisen median tuoman mausteen. Ei toki kysellen kadulta, miltäs nyt tuntuu kun maanjäristyksen jälkeen iski tsunami ja tsunamin jälkeen kolmosuutisen täydensi ydinvoimala. Se on liian hömppää ja viihteellistä itse tietonsa hankkivien suomalaisten nettiympäristössä. Jos Japani hukkuisi Tyynen valtameren aaltoihin, toimittajan kysymykset asiantuntijalle olisivat liian latteita sen jälkeen, kun olemattomista asioista on tehty suhteettoman suuria otsikkoja.

Kun kansanedustaja Seppo Kääriäinen puhui puolueensa veret seisauttavasta vaalivoitosta, hän tarkoitti paria prosenttiyksikköä, ei perussuomalaisten tapaa viedä kolmannes suurten puolueitten yhteisestä äänisaaliista. Sellaisen selittämiseen eivät riitä perinteiset eilisen päivän poliitikkojen pienet mokat ja vaalien rahoitus, hiljaisen ja ujon tohtorin blogit ulkomaalaisten käyttäytymisestä Suomessa. Vielä vähemmän sen kaataminen onnistuu takertuen vanhaan tapaan demonisoiden koko ilmiö tai hakien ikääntyneitä poliitikkoja puhumaan populismista, jonka käyttäjinä itse olivat avuttomia kömpelöllä tavalla tuon ilmiön pilaten. Jopa Timo Soini on ihmeissään tuon ilmiön kanssa, eikä voi sitä selittää. Sehän muistuttaa poliittista tsunamia, jollaista Suomi ei ole kokenut eikä koskaan kuulunut kokeakaan.

Donnerwetter

Suomen Kuvalehti on valikoinut kansikuvakseen Japanin tsunamin, ja ylemmän keskiluokan lehden uutisointiin kuuluu kertoa ihmisten ryöstelystä kaduilla, viranomaisten virheistä ja lisätä kertomukseen Fukushiman vaaran päivät tunti tunnilta. Tekninen uutinen muuttuu Suomen Kuvalehdessä helposti taloudelliseksi ja niin käy nytkin. Kolumnisti Risto Repo kertoo suomalaiselle eliitille kuinka Suomi tarvitsee Donnereita, ei junttilaa.

Junttila syntyy äänestämällä Timo Soinin puoluetta ja Suomi säilyy tsunamivapaana EU-maana ja turvallisen ydinvoiman rakentajana äänestämällä Donnerin tapaan kolmea eri puoluetta samaan aikaan ja käyden kuvauttamassa itsensä 1960-luvulla alastomana Afrikassa.

Donner edustaa ikääntyneelle Suomen Kuvalehden lukijalle takavuosien suuren ikäluokan radikalismia, liberaalia taloutta ja sivistystä, kaupunkilaistumista 1960-luvun tyyliin, joka tuli tsunamin tapaan ja jonka ylläpitämistä uhkaa nyt uusi vallankumous, teollisen vallankumouksen ihailun ehkä unohtava. Jokainen aikakausi tuo omat vallankumouksensa ja niitä pönkittävät myöhemmin vanhat piintyneet konventiot, kulttuurin ja taiteen, byrokratian, puoluelaitoksen, median, 1800-luvun modernin taiteen ismit ja tänään jo jotain muuta. Tämä “muu” voi viedä lehdeltä lukijoita, poliitikolta valtaa, aiheuttaa päänsärkyä vanhan konvention ylläpitäjälle. Toimittajan polla ei riitä tämän globaalin kuvaamiseen ja poliitikko on voimaton vanhan maailman melskeitä seuraten vanhan mediansa kautta.

Virhemarginaali

Professori Seppo Laaksonen kertoo Helsingin Sanomissa (19.3) gallupdemokratian taustoja ja sen, kuinka virhemarginaalit ovat satunnais- ja harhamarginaalien sekasikiöitä. Kun tutkijana ja opettajana opastaa oppilaita tilastomatematiikan ja yhteiskuntatieteitten saloihin, takavuosina kaupallisia tutkijoita pidettiin alan paarialuokkana.

Muistan joskus avustaneeni heitä joidenkin tilastollisten menetelmien käytössä ja suurten aineistojen tulkinnassa silloin, kun kyseessä oli tavoite muuhunkin kuin vain mitata kahden asian liittymistä toisiinsa tai selittäen suoria jakaumia. Nykyisin tulokset on saatava heti ja taustamuuttujia ei juuri käytetä, kiinnostus syvempään tietämiseen jää toimittajan mielikuvituksen varaan. Suurista asioista tulee näin pieniä asioita ja päin vastoin. Japanissa ihmiset eivät usko tiedottajaan, mutta vielä vähemmän omiin virallisiin lähteisiinsä. Kun koko ajan liioitellaan ja puhutaan muunneltua totuutta, vakava onnettomuus muuttuu tragediaksi. Osaava talousmahti vaikuttaakin haavoittuvalta ja perusasioissaan kömpelöltä. Hierarkian huipulla on vääriä näennäisosaajia, verkosto ei toimi joustavasti. Kiinalaiset sulkevat nettinuorensa pakkohoitoon. Olisiko siitä apua perussuomalaisille Suomessa?

Harhamarginaali

Laaksonen on kokenut tiedemies ja hän tulkitsee hieman myös taustoja lehden pyynnöstä. Niinpä hän uskaltaa jo kertoa, kuinka tehtyjen ja toisistaan poikkeavien galluptulosten taustalla on ikään kuin satunnais- ja harhamarginaalien tuomaa sumua, jonka pääsyy on perussuomalaisten poikkeuksellinen kannatuksen nousu ja suosio. Epävarmuusväli on suurempi kuin muilla puolueilla. Uutinen ei ole uusi mutta uskottava. Asiantuntijan tehtävänä on toistaa toimittajan jo kirjoittama otsikko ja itsestään selvyys. Isoja ovat kokoomus ja perussuomalaiset. Kumpi on suurempi ratkeaa vajaan kuukauden kuluttua. Todellinen kilpailu käydään oppositioon jäävän puolueen kovasta kohtalosta. Vaihtoehtoja ei ole monta.

Toisaalta kaksi asiaa näkyy, laski gallupeja kuinka tahansa. Meillä ei suinkaan ole neljää suurta puoluetta vaan oikeammin kaksi, kokoomus ja perussuomalaiset sekä pari prosenttiyksikköä näiden jäljessä keskusta ja demarit. Perussuomalaisten kannatus on ollut jo hetken noin 16-22 %:n välillä, josta edellinen on alin mahdollinen ja jälkimmäinen ylin todennäköinen kannatus. Tällöin liikutaan jo 95 %:n varmuudessa. Kun sen vielä levittää 10-30 %:n välille, harhamarginaali muuttuu jo liki 99 %:n varmuudeksi.

Kun SMP voitti 18 kansanedustajapaikkaa vuonna 1970, edellisen viikon gallupit lupasivat puolueelle vajaan 2 % äänistä. Nyt ollaan varmasti lähempänä totuutta ja tulos selviää myös televisiossa vaaliyönä, toisin kuin vuonna 1970. Tuolloin vaalituloskin oli jäädä kahteen SMP:n edustajaan. Veret seisauttanut puoluehajaannus selvisi vasta seuraavana aamuna Eino Poutiaisen “roknoosina”. Puoluehajaannus on pahinta mitä suomalainen politiikka tuntee. Se tahtoo seurata suurta vaalitappiota. Torjuntavoitto ei ole silloin onnistunut.

Varmimmin gallupit mittaavat kristillisten ja rkp:n kannatuksen vaihtelun. Se on helppo ymmärtää. Äänestäjät ovat puolueuskollisia, samaa puoluetta ja maailmankuvaa iät ajat äänestäneitä. Kannatus on laskenut vaali vaalilta vasemmiston tapaan ja vain uskollisimmat ovat jäljellä. Se alkaa muistuttaa juttua kirjoitettuna Suomen Kuvalehteen ja muistaen ketkä sitä lukevat, millaisen jutun tahtovat lukea. Jos juttu muuttuu, muuttuvat myös lukijat. Mediakratia on ilmiö, jossa demokratia on vaihtunut medioitten käyttämään valtaan. Siinä talous ratkaisee, kuten politiikassakin. Medioitten etu on yhteinen muun talouden kanssa ja sen agendan laatii talouden kylmät realiteetit. Sosiaalinen median kanssa on toisin, ja niin elämme aikaa, joka on poikkeuksellisen kiehtovaa, otsikot eivät tahdo mahtua lehden sivuille.

Radikaali uudistaja

Perussuomalaiset eivät toki ole konservatiivinen puolue. Keskusta on iät ajat edustanut Suomessa konservatiivisuuden huippua silloin, kun mukana on puolueimagon lisäksi tutkimus äänestäjistä ja näiden arvoista. Alueellisesti konservatiivisin vaalipiiri on nyt, kuten aina ennenkin, Häme ja sen eteläinen vaalipiiri. Nyt vaalikoneitten aikaan hieman kaikkien itseään markkinoivien ehdokkaiden vastaukset näyttävät kallistuvan konservatiiviseen suuntaan ja kuvitelmana median antamasta mielikuvasta perussuomalaisten puolueohjelmana. Hämeessä kaikki ovat liki kristillisdemokraatteja. Hajontaa saisi olla vähän enemmän, jopa Hämeessä. Hämäläinen media ei ole nyt oikein hereillä. Suomen Kuvalehti ei ole päivälehti ensinkään. Viikkolehtiä selaileva kolumnisti, eläkeläinen toimittajana, on riski lehdelleen. Keskiössä kun kulkee sähköinen media ja sen dynamiikka, perussuomalaisten saama kannatus ja siihen liittyvä valta. Eikö se kiinnosta Hämeessä? Onko hämäläinen media ikääntyvän omistajansa kautta lukemassa viikkolehtiä? Sähköinen media kulkee nyt keskiössä ja sosiaalinen media on sen tärkein taloudellisen agendan rakentaja. Mihin katosi vaalien tärkein aihe, sosiaalisen median talous ja paradigma? Pelkkä oireiden kuvaus ja hoito ei vie taloutta uusille urille. Kuka kadotti innovaatiopolitiikan tärkeimmän uudistajan?

Puolueohjelma, Timo Soinin katolinen usko ja abortinvastaisuus, yhden asian kautta tapahtuva demonisointi, Suomen kultaisen ajan kuvataiteilijoiden maalaukset, eivät istu oikein perussuomalaisen puolueen radikaalimpiin äänestäjiin ja etenkin miehiin. Näitä tuskin galleriat kauheasti edes kiinnostavat. Ja jos kiinnostaa, kiinnostus voi kyllä kohdistua myös esittävän taiteen ulkopuolelle. Kaikki on mahdollista, kun kyseessä on miesvaltainen vallankumous ja keräten äänestäjänsä niin Suomen Kuvalehden kuin Avun lukijoista, lähiökapakoista ja samaan aikaan sosiaalisesta eristäytymisestä, vieraantumisesta aidosti kiinnostuneet politiikan harrastajat ja ammattilaiset. Soinissa heitä kiinnostaa aito rehellisyys, suora tapa sanoa mitä aikoo puoluejohtajana venkoilematta. Se on uutta Suomessa. Eri mieltä voi olla, kunhan ei koko ajan pelkää sanoa mitä tahtoo ja tekee, on perussuomalainen.

Hitunen vanhaa SMP:n perintöä

Radikaaliin ajatteluun liittyy aina myös halu vaikuttaa ja toisin kuin keskiluokkaisessa sellaisessa saamattomuudessa, jossa muutoksen sietäminen on iän myötä vaikeaa. Jo 1970-luvulla SMP:n kohdalla tehtiin nämä samat havainnot ja yhtymäkohdat äärivasemmalle. Vennamolaiset olivat tuolloin rehtiä, avointa, usein karjalaista porukkaa. Tupailloissa sen huomasi siirtyessäni maalaisliittolaisten iltamista lausumaan runoja Veikko Vennamon tilaisuuksiin.

Kun oli 6-vuotiaana mukana seuraamassa suomalaisen maaseudun murrosta ja ihmisten paloa politiikan suurten puhujien näyttämöllä, työväentalolla tai tupailloissa, siellä saattoi aistia samaa kuin nyt, mutta kuitenkin vain muistona menneestä politiikan kiimasta. Lapsi aistii sen aikuista herkemmin ja demokratian kotitutuminen Suomeen oli terapeuttinen ilmiö näille usein hyvin köyhille ihmisille sodan jälkeisinä puutteen ja epävarmuuden vuosina. Tulevaa yhdyskuntarakenteen murrosta ja lautoja mökkien ikkunoissa se ei tietenkään voinut poistaa. Noiden ihmisten demonisointi tuntui silloin pahalta ja tuntuu toki tänäänkin, liki kirouksen ansaitsevalta teolta.

Lippalakki

Tuolloin maalaisliitto-keskusta oli tällä radikaalisuus-konservatiivisuus akselilla liki toisessa ääripäässä. Toki kyse oli tuolloin toisesta ilmiöstä kuin nyt, ja yhteistä on lopulta vain tutkijat, toimittajat, jotka hakevat sellaista selitystä, joka ei istu tähän aikaan ja globaaliin maailmaan, jossa pallo ei tahdo riittää sille tiedolle, jota sinne tungetaan. Timo Soinin kuvaama lippalakki on liian suuri, valuu silmille.

Uusi mediayhteiskunta ei käyttäydy miesvaltaisessa liikkeessä alkuunkaan samalla tavalla kuin naisvaltaisessa vihreässä puolueessamme. Jo sen ymmärtäminen toisi paljon lisää valoa yhteiskunnallisen muutoksen tarpeen oivaltamiseen, johon vihreä liike ei Suomessa kyennyt vastaamaan samalla tavalla kuin vaikkapa Saksassa näyttäisi kykenevän.

Kun miehet tekevät korjausliikettä ja hakevat korjausta pahoinvoinnilleen, sen ei tarvitse olla demonisoitava liike, saati askel kohti menneen talven lumia. Tässä vanhan konvention ylläpitäjät pelkäävät suotta hysteerisesti oman valtansa perään, postmodernin yhteiskunnan globaalissa ilmiössä. Puoluelaitos uusiutuu aika ajoin ja politiikkaan kuuluvat myös suuret heilahtelut, tapa osoittaa mieltä vaaleissa ja protestoida. Se on parempi keino kuin osoittaa sitä kaduilla Pohjois-Afrikan tapaan maailmanhistoriaa muuttaen.