Matti Kassila 90 vuotta

Matti Kassila täyttää tänään 90-vuotta. Televisio näyttää Kassilan tuotantoa liki 60-vuoden ajalta ja niistä saa kohtuullisen kuvan suomalaiseen sielunmaisemaan Keuruun Haapamäellä syntyneen ja rautatieläisympäristössä eläneen suurmiehen kokemana. Nykyisin Vantaalla elävän elokuvan ja myös kirjallisuuden suurmiehen työ katkesi sairauskohtaukseen, aivoinfarktiin. Kirjallinen ura jatkui kuitenkin niinkin myöhään kuin vuoteen 2012 teoksella “Suurten elokuvaohjaajien jäljillä.” Waltari haastoi Kassilan Eilen Yle 2 esitti klassikkosarjana Mika Waltarin kirjoista Kassilan käsikirjoittaman ja ohjaaman Palmu -sarjan kolmen elokuvan trilogian yli kuuden tunnin elämyksenä. Kun mukana on lisäksi loistavia näyttelijäsuorituksia, tuttuja kasvoja ja jo manan maille menneitä kärkinimiämme, viimeisenä juuri kuollut Matti Ranin, viikonvaihteen yö oli sodan jälkeen syntyneille nostalgista värinää. Vaikka jokaisen vuorosanankin osasi jo ulkoa, siinä missä itsenäisyyspäivämme sotaelokuvan, kokonaisuuden kokeminen yksityiskohdissaankin oli nyt kuusituntisena läpileikkauksena Kassilan työn neroudelle kumarrus yleisradioltamme. Noissa kuvissa kun on sellaista, jotka ovat säilyttänet tuoreutensa, toisin kuin pääosassa tuon ajan leffoistamme, joita tehtiin joskus hyvinkin runsaasti ja turhaan. Kassila eli omassa tuotannossaan ikään kuin omassa maailmassaan. Yhteistyö maan kärkikirjailijoiden kanssa, seuraten samalla maailman kärkiohjaajia myös kirjailijan ja käsikirjoittajan avainroolissa, teki Kassilasta ainutlaatuisen suomalaisen neron. Hänet palkittiin toki siitä myös maailmalla. Enemmänkin hän olisi mielestäni ansainnut mutta nyt kielialueemme ja kulttuurimme rajallisuus tuli vastaan ja esteeksi. Monetaristi vastaan holisti Samaan aikaan kun seurasi Kassilan työtä, suomalainen pankkiiri ja suurten ikäluokkien edustaja, nuoruutensa ajan radikaali vasemmistolainen Björn Wahlroos piti omaa luentoaan. Kassilan tapa nähdä suomalaista kulttuuria ja sen muutosta on toinen kuin Wahlroosin. Kassila on tallentanut sellaista, jossa taustat ja leikkaukset tukevat toisiaan hieman samaan tapaan kuin savolaisen ohjaajan ja Iisalmessa syntyneen Edvin Laineen tuotannossa. Siinä ymmärretään yhteinen vastuu, verkostot, sosiaalinen pääoma, kulttuurien erot ja yhteistyön vaatimus yli rajojen, mököttäjäkansan kuolemansynnit kuin kuunnellen savolaisen valmentajan Mika Kojonkosken puhetta ja verraten norjalaisten menestystä suomalaiseen menetykseen valmennuksellisena haasteenamme. Valmennuksellinen osaaminen on kokonaisuuksien hallintaa myös urheilu-uran jälkeen ja se palvelee yhteiskunnallista kokonaisuutta siinä missä hyvä narratiivinen tutkimusanalyysi. Historiakuvaus on ammattilaisella, holistilla, yhtäällä laveaa, kauempaa haettuna Kassilalla joskus hieman kömpelöä ja vääristelevää, mutta toisaalla lähikuvat ovat oivaltavia. Katsoja antaa virheet anteeksi kunhan sanoma tulee perille ja on kokemuksena uskottava. Tavallista poliittista säännönmukaisuutta on varottu ja kritiikkiä ei ole pelätty kun työhön on ryhdytty. Edvin Laineen rohkeus tuon ajan välineillä on ollut huikea ja tulos loistava. Laineen oma maailmankuva ei pilaa työtä. Wahlroos kertoo, kuinka suomalaiset äänestävät oikeistoa mutta hallitus, jota hän luonnehtii “eripurahallitukseksi”, toteuttaa vasemmistolaisempaa politiikkaa kuin koskaan viimeisten vuosikymmenien aikana. Lisäksi pienet ydinryhmät ulosmittaavat suuria etuuksia ja vain siksi, että he voivat pysäyttää suuren osan yhteiskuntaa. Tällä hän viittaa vakkapa lentokenttäämme Vantaalla. Sellainen ei kerro meistä hyvää maailmalle. Taitava manipuloija Wahlroos hakee pieniä yksityiskohtia, joilla hän peittää suuret ja mittavat aiheet toisin kuin Kassila tai Laine omassa tuotannossaan, puhumattakaan Väinö Linnasta tai Mika Waltarista kirjailijoina. Näin Wahlroos tekee kärpäsestä härkäsen, kun ammattiohjaaja ja nero käsikirjoittaa ja ohjaa sekä kuvaa muuttaen suuren kokonaisuuden yksityiskohdan kautta koettavaksi elämykseksi ja kenen tahansa ymmärrettäväksi lähtemättä manipuloimaan. Kamerakuva kun on rajattava johonkin, kuten romaanin kerronnallinen fiktio, usein muutamalla sanalla. Oma maailmankuva ei saa näkyä mitenkään narratiivisen tutkimuksen analyysissä. Wahlroos muistuttaa oman aikamme mediaa ja gonzo -journalismia, jossa pienet asiat ja sivuraiteet tuodaan näkyville ja peitetään itse suuret linjat sekä niiden merkittävät yksityiskohdat kuvauksen kohteina. Ainahan se ei ole toki tahallista. Näin syntyy vaikutelma siitä neroudesta, jota Suomessa edusti vaikkapa Hymy Lehden 1960- ja 1970-luvun gonzo -journalistina Veikko Ennalla. Paljastamalla oman käytöksemme pieniä ja salattuja narsismin lähteitä tai heikkouksia, ahneutta ja kuolemansyntejämme, häpeän syitä, niiden taustalla olevat suuret ongelmat jäivät huomaamatta. Sosiaalinen media on nykyisin täynnä näitä kirjoittajia mutta ilman Ennalan lahjoja. Kansallinen itsetunto ei gonzo -kirjoittelulla kohentunut, päinvastoin. Samaa tekee journalismi, joka tarjoaa viihdettä silloin, kun tulisi tarjota asiaa eikä peittää kaikkea ironian tai satiirin, sarkasmin suojiin narrina näytellen. Se, että asia käännetään päälaelleen, ei ole aina ja koko ajan edes hauskaa muuna kuin kömpelyyden itsensä esittelynä. Itsestäänselvyyksien toistoa Suomessa on kallista tuottaa mitään vientimarkkinoille eikä meillä voida enää devalvoida. On siis tehtävä enemmän töitä ja pienemmällä palkalla. “Lottovoitto” Nokian kaltaisena, uutena talouden veturina, on turhaa unelmointia, saarnaa Wahlroos itsestäänselvyyksiä. Wahlroosin viesti on kohdistettu ammattiyhdistysliikkeelle ja sen johdolle. Kerronnan juoni etenee kohti pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvaa ja opiskelijoiden pitkiä ja ansaitsemattomia opintotukia. Hän pitää samalla piilossa budjettimme raamit, julkishallinnon rakenteet ja ne voimat, joiden takana on markkinatalouden kriisiytyminen sekä maailman tapa haastaa meidät muussakin kuin pankin ikkunoista nähtynä lökäpöksyjen maailmana. Tämän ilmiön kohdalla Kassilan tapa käyttää Helge Heralaa ja Leo Jokelaa rinnatusten samassa elokuvassa on nerokasta. Jokela uhkaa äänestää sen kokemuksen jälkeen kommunisteja. Kun Nobelin taloustieteen palkinnon saanut ja Yhdysvaltain vasemmiston ja opposition arvostetuimpien medioitten kärkeen nousseen “keulakuvan” Paul Krugmanin viesti Suomen kohdalla oli tuomita euro ja eurouskovaisten pankkiirien maailmankuva, sille taputettiin. Nyt markkinatalouden kriisi, ilman siihen osoitettavaa selvää syytä, yksityiskohtia käsikirjoitukseen ja narratiiviseen kerrontaa leikaten ja liimaten, lähikuvia niistä esitellen populistisesti tai ilman, asiantuntijaksi heittäytyen, hän tunnusti rehellisesti, ettei pysty sanomaan, mikä Suomea nyt oikein riivaa. Tavanomaiset poliittiset säännönmukaisuudet eivät nyt toimi. Näin määrällinen analyysi on korvattava laadullisella tai oikeammin ne on osattava yhdistää toisiinsa. Tässä kerronnassa Krugman ei ole parhaimmillaan ja ongelmia tulee myös Wahlroosille. Perusteet kadoksissa Euro on saksalaisittain tulkiten valuuttana suomalasille liian vahva. Sen kanssa on kuitenkin elettävä ja devalvointi korvattava muilla tavoilla, mutta ei vain tyytymällä kuvaamaan aikanaan finanssikriisiin johtanen menon turmiollisuus. Se on keinona jo käytetty. Kansakunnat ja niiden byrokratia, korporativismi, pankit ja niiden omistajat, virkamiehet ja heidän poliittiset taustansa jne. eivät toimi altruistisesti. Monetaristinen makrotalous, rahatalouden säätely ja sen merkitys, ovat pienempi kysymys kuin kansakuntien sukupolvien aikana saavuttama moraalinen pääoma ja sen kuvaaminen, oli annetun tehtävän toteuttajana romaanin kirjoittajana, elokuvan käsikirjoittajana tai ohjaajana miten suuri nero tahansa. Yhdysvaltain Hollywood -tuotannossa tahdotaan päätyä lopulta aina moraalisiin ja eettisiin esitystapoihin ja selitetään katsojalle tätä kautta ne elämykset, joiden tuloksena on joko hyvän tai pahan kohtaaminen tai hyvien, pahojen ja rumien vehkeily. Kun talossa, poliittisessa liikkeessä, katto on korkealla ja seinät kaukana toisistaan, ideologia kadoksissa, ihmiset ovat siellä kohta tosistaan eksyksissä ja elävät kuin turisti flaneeraajana megamarketissa, katunäkymiä tuijotellen, päämäärättömänä joko pelurina tai oman aikamme nomadina, kulkurina eläen. Ellei sitten päädy lohduttomaan vankilaan, kuten monissa vankilakuvauksissamme tai Tom Hanksin tapaan jääden nalkkiin lentokentän terminaaliin ja sinne elämänsä rakentaen. Tässä kertomuksessa keskiluokkainen yhteiskunta ei synny ilman poliittisia toimia ja automaattisesti markkinatalouden talouskehityksestä, monetarismista. Tähän tarinaan kuuluvat rikkaiden verot, sosiaaliturva, työttömyysturva, yhteisöllisyys ja vahva ammattiyhdistysliike. Ne eivät johtaneet talouden laskuun vaan takasivat kestävän talouden nousun ja keskiluokan synnyn. Keskiluokalle ei silloin tarkoiteta samaa kuin tasapäistäminen. Tasapäistävää narratiivista tarinaa Yhdysvalloissa varotaan. Paradigmaisessa muutoksessa kertomuksen rakenne muutettava Demokratian edellytys ja perusajatus on kansakunta ilman jyrkkiä luokkaeroja. Kehitys ei saa johtaa eliitin ja kansalaisten suureen kuiluun, jota Suomessa on toteutettu monetaristisen ja vain yhteen asiaan tarkentavan elokuvaohjauksen ja käsikirjoitusten laadinnan periaatteilla. Sellainen leffa on tylsä ja kuvaa vain toimintamelskettä ohjaajanaan Renny Harlin. Ei sellaiselle voi antaa työksi kuvata Suomen historiaa ja Mannerheimiin kamera kohdistaen. Sellaista sosiaalista pääomaa ei pidä kylvää narratiivisena kerrontana tulevan hyvinvointiyhteiskuntamme perustaksi. Suuri tulojen eriarvoisuus johtaa väistämättä suureen sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Yhdenvertaisuutta ei saavuteta kasvottomilla markkinavoimilla ja niiden esittelyllä vaan poliittisella vallan tasapainolla. Ei pidä uskotella, että tulevilla tavoitteillamme olisi rajoja ja lasinen taivas, jonka monetaristi on meille maalannut ja Renny Harlin ohjannut. Ilmastomuutoksen torjunta on suuri yhteiskunnallinen ja globaali yhteinen asia, joka on samalla keino myös talouden elvyttämiseen. Suuri tarina on kerrottava siten, että sen moraalinen ja eettinen osa on edellä ja lainsäädäntö tulee tämän jälkeen. Ei päinvastoin. Ei lailla pidä lähteä ohjaamaan normistoa ja moraaliamme. Jos sitä ei ole tai se on rapautunut, yhteiskunnan tärkein voimavara on siltä osin joko kokonaan hukassa tai vasta myöhemmin syntymässä. Tässä monetaristi kertoja on kuin Veikko Ennala, mutta paljon taitavampi manipuloijana. Hän ei kanna sitä vastuuta, jonka Linna ja Waltari ottivat ja jonka Laine ja Kassila välittivät töissään kansakunnalle. Taitavat näyttelijät ymmärsivät mistä on kysymys myös viihteen keinoja hyödyntäen. Syntyi elämää suurempi elokuva ja kirja, joka ei vain jäänyt henkiin vaan myös piti hengissä. Kultivoitunut perintö ikoneineen Takavuosina parhaita tämän viestin välittäjiä olivat Sakari Topelius ja Juhani Aho, joiden kyky olla samaan aikana tiedemiehiä ja valtiomiehiä johti myöhemmin vaikkapa kirjailijan tai satusedän maineeseen. Kertomus kyettiin suurena tarinana siirtämään jopa lasten kasvatukseen osana kansallista sosiaalista pääomaamme ja sen muistia. Herrat kantoivat vastuunsa hyvin sofistikoidulla tavalla eivätkä alkaneet rakennella itselleen kuolematonta ikonia kansakunnan kaapin päälle. Narratiivisessa kerronnassa ei pidä olettaa, että poliittisessa ehdotuksessa tai viihteeksi muutetussa elokuvassa, romaanissa, olisi järkeä suhteessa väitettyihin tavoitteisiin. Näin monetaristi saattaa puhua järkevästä tavoitteesta, mutta itse viesti sen saavuttamiseen ei ole välttämättä missään suhteessa käytettävissä oleviin keinoihin. Likainen Harry ei ole välttämättä se keino, jolla sinänsä epämiellyttävät tavoitteet saavutetaan tai terrorismi torjutaan. Syntyy vai lisää ruumiita ja lisää terrorismia, olympiajuhlaan mennään henkeä pidätellen ja valtavien varotoimenpiteiden kautta. Se että narratiivisessa kerronnassa, elokuvan teossa ja journalismissa tutkitaan todellisten päämäärien vaikuttimia, ei ole hullua, ja se että mukana on myös vehkeilyä vaikka päämäärät olisivatkin avoimia ja kenen tahansa oivaltamia, ei ole mitenkään epätavallista maailmassa, jossa altruismi ei ole johtava periaate. Näin pelkkä avoimuus ei sulje pois moraalittomuutta. Pelkkä avoimuuden vaatimus ei ole riittävä. Narratiivisessa analyysissä se ei kerro juuri mitään. Rajaton ja kritiikin sietävä Suurillakaan tavoitteilla ei ole rajoja, eikä niihin tule kerronnassa myöskään uskoa. Kun uusia tavoitteita esitetään, siinä missä kritiikkiä, vastahyökkäys on oletetuin ja uskottavin tapa kertoa se myös narratiivisessa tarinassa tai narratiivisen tutkimuksen hypoteesissa. Sen sijaan kertomus ei ole koskaan sääntöjen mukainen tai etukäteen oletettava. Tarinassa valta pyrkii hallitsemaan mediaa ja mediavalta hakee siinä omaa ideologiaansa ja myös siinä valta on ainut uskottava tavoiteltava. Muu on narratiivisen analyysin kautta tulkittavaa ja medialukutaito on ainut keino arvioida arkipäivän media-annostamme. Nykyisin mukaan voi ottaa myös määrällisiä analyysejä. Hyvät, pahat ja rumat vaihtavat vain uudessa mediayhteiskunnassa rooliaan ja aiemmin valtaa vahtinut mediavahtikoira puree nyt sosiaalisen median koiraa tai päinvastoin. Ainut uskottava totuus on kuitenkin aito kilpailu ja sen tuomat tulokset. Valta ei koskaan hyväksy järjestelmää, jos se jotenkin rajoittaa sen valtaa ja sen kasvua. Vallan ahneus on ahneuden lajeista yleisin. Näin se ei myöskään hyväksy muiden oikeutta kritiikkiin eikä ilman kritiikkiä ole vapaita vaaleja tai sananvapautta. Kun valta sokaisee, täydellinen täydellisesti, se käyttää myös kaikkia sellaisia ihmisoikeuksia rajoittavia keinoja, joita ihmisen kuolemasynneistä voi odottaa syntyviksi. Suomi on saanut runsaasti tuomioita ihmisoikeusrikkomuksista ja se on ilmiönä hyvin ikävä. Valta pyrkii rajoittamaan kilpailevaa valtaa. Sellaiseksi se kokee myös muutoksen ja maailmakuvaa ravistelevassa yhteiskunnassa sellaisia paradigmaisia muutoksia on paljon. Tyypillisiä tämän ajan ilmiöitä ovat luovat ja innovatiiviset, uutteen valtaan pyrkivät tai sitä tarjoavat taidot, organisaatiot, teknologiat, teoriat ja mallit tai symbolijärjestelmät. Niiden torjumiseen käytetään Suomessa myös ihmisoikeutta rikkovia keinoja ja se voi kuvata myös taloutemme pysähtynyttä tilaa. Riski joutua työpaikka- tai koulukiusatuksi on liian suuri ja edetään pienimmän vaivan kautta.