Ounasjoen suojelusta 30 vuotta

Ounasjoen suojelulain syntymästä on kulunut 30 vuotta. Suojelulain saaminen aikanaan oli pitkän väännön tulosta ja sitä edelsivät laajat tutkimukset, joita johdin jatkona aiemmin Iijoella tehdyille vastaaville taloudellisille ja sosiaalisille tutkimusohjelmille. Olimme siinä Suomessa lopulta kohtuullisen edistyksellisiä käynnistäessämme nämä tutkimukset jo varhain 1970-luvun puolella. Mikään kun ei siihen lopulta velvoittanut ja ympäristöministeriökin syntyi vasta vuosikymmen myöhemmin. Koskisotien vuosikymmenet Ounasjoen suojelulakia edelsi Kemijoen korvauskiistojen hoito ja karvalakkilähetystöt sekä myöhemmin Iijoen keski- ja yläjuoksun suojelulait ennen viimeisten rakentamattomien koskiemme yhteistä koskiensuojelulakia. Kaikki tämä eteni lopulta nopeasti kun taustalla oli riittävästi tutkittua tietoa. Samalla vastakkain olivat taloudelliset ja ympäristöarvot, yksityinen ja julkinen talous sekä yksilön ja yhteisen välinen konflikti. Yksityistä edusti Pohjolan Voima rakentajana ja valtiokapitalismia Kemijokiyhtiö. Poliittinen vastakkainasettelu syntyi näiden välillä. Oli syntynyt jo vuosikymmenen ajan ja mukana oli myös juuri kuolleen Matti Kekkosen isä, Urho Kekkonen sekä kymmeniä muita jokiosuuksia hankkineita bulvaaneja ja heidän edustamia pankkeja ympäri Eurooppaa ja Venäjää. Rakentaako siis yksityinen vai julkinen pääoma vai rakentaako lopulta kumpikaan. Ja jos rakentaa, mitä rakentaa ja millä ehdoilla. Mikä on paikallisen ja alueellisen, kansallisen edun painoarvo suhteessa yksityiseen ihmiseen ja hänen elinkeinoonsa ja ympäristöön. Kaikkea tätä oli punnittava ja samalla pohdittava mihin hukkuvien talouksien ihmiset sijoitetaan. Yliopistotutkijaan luotettiin Suomalaiset luottavat lopulta tutkittuun tietoon ja asiantuntijoita kuunnellaan. Paikallisen väetön oma aktiivisuus ei olisi sekään voinut herätä ilman tutkijoitten tekemää työtä ja kiertämistä talosta taloon ja vieden tietoa rakentamisen vaikutuksista koko jokilaakson valuma-alueelle sekä myös ympäristöllisesti mittavista vaikutuksista myöhemmin alan juristien tutkittavaksi. Heidän päätökseen kun oli lopulta tyytyminen myös poliitikon. Ounasjoen rakentaminen olisi vienyt suurelta osalta jokilaakson talouksista elinkelpoisuuden ja kodeistaan muuttavien osuus olisi ollut sekin vaikuttava. Kun vahinkojen koko laajuus alkoi selvitä, se pani myös kuntapäättäjät pohtimaan uudelleen rakentamisen taloudellisia ja ympäristöllisiä, sosiaalisia vaikutuksia kokonaisuudessaan. Kapinamieli heräsi kymmenissä kylissä. Levitunturin rakentaminen Sirkan allaskylän yhteyteen alkoi sekin heti suojelupäätöksen jälkeen. Iijoella vastaavaan pyrittiin Pudasjärvellä mutta rinteiden koko ei mahdollistanut Levin tasoisen matkailukaupungin syntymistä. Turvevoimalaitoksen rakentaminen taas käynnistyi Oulussa ja Ylikiimingin turvesoita oli tutkittu jo Pudasjärveä ja sen suunnittelukartastoja aikaisemmin sekä käynnistetty ojitukset. Se oli ensimmäinen kuntasuunnitelman yhteyteen tehty yleiskaavallinen maankäytön suunnitelma ja elimme silloin 1970-luvun alkua. Tein siitä samalla opinnäytetyöni Oulun yliopistoon. GIS teknologiana oli tullut jäädäkseen. Yliopiston läsnäolo oli luonnollisesti ratkaisevassa osuudessa siihen kehitykseen joka Pohjoisen jokilaaksoissa koettiin 1970-luvun alusta ja jatkuen tähän päivään saakka. Yliopiston hajasijoittaminen johti myös Oulun ihmeen syntymiseen teknologikeskuksena ja tiedepuistona saman vuosikymmen aikana. Pohjoisen kohtalo olisi ollut ilman tätä pohjustusta paljon ankeampi kuin tänään ja uutta potkua haetaan nytkin juuri uusien tutkimusten ja etenkin innovaatioprosessien avulla. Suurten muutosten vuosikymmenet Kolmen vuosikymmenen aikana on tapahtunut paljon. Tänään ympäristökysymykset ovat itsestäänselvyys ja samalla myös Lounais-Hämeessä luonnonvarojen käytön tärkein vihreä lanka, josta on syytä olla ylpeitä. Tuolloin, 1970-luvulla sai kuulla olevansa ympäristöterroristi. Ei nyt enää eikä juuri 1980-luvullakaan muuten kuin suomalaisen kiusaamiskulttuurin aggressiona. Moni oletti savupiipputeollisuuden jatkuvan ikuisuuden ja sillä kerättiin ääni Lapissa vielä 2000-luvullakin siinä missä 1970-luvun rakenteilla Hämeessä. Yhteistyö ja verkottuminen, verkosto- ja klusteritalous ovat tulleet jäädäkseen ja yhdyskuntarakenteet muuttuvat vastaten uuden mediayhteiskunnan arvojamme. Sosiaalinen media ja sen talous sekä strategia toivat siihen kokonaan uuden kasvusysäyksen mutta myös paradigmaisena koettavan maailmankuvien muutoksen. Moraalisesti terve perusta ja pragmatismi Minkä tahansa alueen vastuulliset päättäjät toimivat lopulta Suomessa pragmaattisesti ja yhdistäen siihen moraaliset päämääränsä. Tässä Loimijokilaakso ei poikkea mitenkään Ounasjokilaaksosta ja voi saavuttaa merkittäviä kasvupyrähdyksiä pitäytyen oman vahvuutensa vahvoissa lenkeissä. Nyt kulttuuriväki on muita hieman edellä esitellen oikeaoppista karttaa, jossa rahoitus on haettu ohjelmalla, joka muistuttaa parannettua painosta sotemallistamme. Hyville hankkeille saadaan myös kansallista ja kansainvälistä rahaa. Raha haetaan juuri investoinneille jolloin kartta, jolla ohjelmaa toteutetaan on oltava sekä uskottava että tuolle alueelle ekologista ja ekonomista vahvuutta lisäävä. Kulttuuripalvelut on laaja käsite ja kulkee sote -palveluja edellä. Se sisältää myös kaikki elinkeinomme, myös sote -palvelut ja niiden tuottajat. Yliopistojen ja tutkimuksen läsnäolo loi pohjoisessa hankkeille uskottavuutta juuri visioivan kansanvälisen taustansa seurauksena. Ohjelmat on voitava hyväksyä myös globaalina ja yhteisinä ohjelmina, jossa rahoittaja, investoija, joutuu luottamaan asiantuntijoiden antamiin lausuntoihin. Täysin näköalaton ja taakse katsova ohjelma ei läpäise tänään kansanvälisen rahoittajan vaatimuksia toisin kuin takavuosina. Tämä koskee kotimaisia investointejamme vielä varmemmin kuin vaikka EU:n kautta haettavaa rahoitusta. Domestikaatiokeskuksen elämää Kilpailtu raha on nyt tiukemmassa kuin aikoihin ja Suomessa tämä edellyttää hyvää perustutkimusta soveltavan tutkimuksen rinnalle. Jos päästämme luonnonvarojemme käytössä perustutkimuksen ja kaivon välillä kuivumaan uuden lähteen löytäminen on vuosikymmentä työn takana. Egypti ja monet muut ns. luonnonvarojen ja maatalouden ikivanhat domestikaatiokeskukset, aina neoliittiajoilta alkaen, ovat esimerkkejä kadotetusta osaamisesta. Näitä keskuksia syntyi Etelä- ja Väli-Amerikkaan, Yhdysvaltioihin, Kiinaan, Intiaan, Afrikkaan mutta myös meitä lähelle ns. Levantian alueelle. Levantia tarkoittaa nykyisiä levottomia seutuja ja Lähi-Idän alueita, Kakkois-Turkkia, Syyriaa, Libanonia, Jordaniaa, Israelia ja myöhemmin myös Mesopotamian alankoa sekä Iranin ja Irakin alueita. Ikivanhat luonnonvarojen ja maatalouden keskukset ovat olleet samalla globaalin kulttuuriin sydänalueita niin kaupassa kuin kulttuurissa, merenkulussa, missä tahansa inhimillisen toiminnan innovointia vaativassa mittavassa yhteistyössä. Valitettavasti ne ovat olleet usein myös ryöstelyn kohteita ja niiden hallinto on hävitetty. Tässä Eurooppa ja sen imperialistinen aika on oman historiamme ikävintä aikaa. Presidenttimme käyttää käsitettä “valkoisen miehen tauti”. Se on enemmän kuin pelkkä sokea ahneus. Itse liitän siihen kaikki kuolemansyntimme. Innovaation diffuusiosta realiaikaiseen Vielä tänään EU:n alueen maataloudesta ja elintarviketuotannosta 90 % kuuluu sen yhteisen markkinajärjestelyn piiriin ja budjetista liki 40 %. Kun liityimme EU:n jäseneksi tuo osuus oli kaksinkertainen ja oma sijoittumiseni silloin EU:n byrokratiasta ja sitä opiskelleena oli luonnollisesti oma domestikaatiokeskuksemme Jokioisissa ja samalla savialueemme keskellä Forssan, Someron ja Loimaan maaseutualueella palvellen kansallista ekologista innovaatiopolitiikkaamme. EU:n vaatimaan politiikkaan oli sopeuduttava nopeasti ilman menetettyjä välivuosia. Tässä juuri Kreikka oli kehnoin esimerkkimme. Kirjoitin agropolis strategiasta osana domestikaatiohistoriaamme vuonna 1991 ja domestikaatioista uudelleen lyhyesti blogiini syyskesällä 19.9. 2011. Teksti löytyy myös elokuussa ilmestyvästä uusimmasta kirjastani. Nyt kirjoitus löytyy siis omalta kotisivultani, jota lukee tänään kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin vielä tuolloin kaksi vuotta takaperin. Näin tieto leviää tänään aivan eri tavalla kuin vuonna 2011 ja muutokset tapahtuvat hyppäyksittäin toisin kuin Ounasjokilaaksossa vuonna 1970-luvulla. Tuolloin haastateltavat kertoivat saaneensa tiedon Kemijoen rakentamisen vaikutuksista lohen nousuun vuosien saatossa, Isohaaran padon ja voimalan rakentamisen jälkeen ja tavalla, joka tappoi kokonaisen tuhansia ihmisiä elättäneen kulttuuriin näiden sitä ymmärtämättä. Tietämättä, mistä oikein oli kysymys ja mitä myytiin, naiset myivät, kun myytiin sotien aikana koskiosuudet miesten ollessa rintamalla. Tällaisiin virheisiin tänään ei ole mahdollista sortua ja domestikaatiokeskukset on osattava hoitaa yhdessä muiden vastaavien osaamiskeskusten kanssa verkottuen myös globaalisti. Kansalliseen petokseen, itsepetokseen, ei ole enää varaa.