Suomalainen urheilugaala

Kilpailuyhteiskunnan vietti ja ihmisen kyky huijata itseään vie meitä kohti vääjäämätöntä ekokatastrofia. Jatkuva kasvu ja luonnonvarojen rajallisuus on mahdoton yhtälö. Me ymmärrämme sen, mutta emme siitä välitä arkipäivän askareissamme. Olemme epärationaalisia ja välinpitämättömiä. Vaadimme päättäjiltämme yhtäällä yhtä ja toisaalla toimimme itse toisin. Kilpailussa emme kanna tosiasiallista vastuuta ja vaadimme samalla itseltämme liikaa ja odotamme mahdottomia myös lapsiltamme, urheilijoiltamme ja heidän taustaorganisaatioiltaan Itsepetos ja tekopyhyys Joku huijaa meitä tai me itseämme - elämä muistuttaa paradoksia. Urheilun ja läntisen yhteiskunnan koko kuva näkyy pyöräilyssä ja sen näkyvimmässä menestyjässä Lance Armstrongissa, joka edustaa suurten tallien urheilua ja siinä mukana toimivaa vaatimatonta urheilijan kohtaloa. Miten hän olisi voinut toimia toisin kuin koko systeemi ja sen rahoittajat? Miten Martti Vainio tai Mika Myllylä olisivat voineet aikanaan toimia toisin menestyäkseen ja tuodakseen talleilleen niiden kaipaaman taloudellisen tuen? Tekopyhä yhteiskunta on mediamaailman tuotetta ja sen oman aikamme näkyvin psykoottinen saavutus. Vai kuvitteleeko joku maailmalla tehtävän vielä ennätyksiä ilman huipputieteen apua? Sen kaikkia keinoja käyttäen. Jos luottaisimme tilastoihin, todennäköisyyteen, tieteeseen, emme ikinä lottoaisi. Jos eläisimme seuraten todennäköisyyttä, luopuisimme kilpailuviettiä ruokkivista urheilulajeista, musiikista, kuvataiteista, kirjailijan urasta ja Nobelin tavoittelusta, olympiakullan huuhdonnasta. Jos ymmärtäisimme miten olemattomat mahdollisuudet meillä on niissä menestyä. Joku kuitenkin joka viikko voittaa, meille kerrotaan, ja olemme kiinni vietissä, joka johtaa saman harhan toistumiseen kuten juopolla, joka juo unohtaakseen miksi juo. Kaikkien ammattien parasta valiten Mediayhteiskunnassa urheilutoimittajat ovat kiintoisa osa journalismia, viihdettä ja sen ammattimaista osaamista. Joka vuosi nämä järjestävät oman gaalailtansa jossa valitaan vuoden paras urheilija ammateista, joita alkaa olla enemmän kuin muita ammatteja yhteensä. Mukana on välineellisen ammatin harjoittajia, kuten autoilla ja hevosilla, veneillä kilpailevia, ampujia, yleisurheilijoita, yksin ammattinsa kanssa puurtavia ja joukkuelajien ammattilaisia. Eikä tässä vielä kaikki. Mukana on myös maalla ja meressä liikkuvia ammatteja, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, vammaisia ja itsenä teräskuntoon tieteen menetelmin laboratorioissa rakenneltuja robotteja. Välineurheilijoilla välineet ovat nekin monin verroin kehittyneempiä kuin mihin maallikko voisi kuvitella tutustuvansa alan amatöörinä, harrastelijana. Ratkaisevaa menestykselle ei olekaan enää “urheilijan” oman kyvyt vaan sen organisaation tai “tallin” jota hän edustaa. Oikeammin urheilija on vain vaatimaton osa tätä koneistoa ja väline hänkin täysin totalitaarisesti johdetussa urheilijan yhteiskunnassa. Kimi Räikkösen hiljainen kuiskaus autostaan “jättäkää minut yksin, tiedän kyllä mitä teen” oli tämän gaalaillan rohkein ja vallankumouksellisin, suomalainen huuto henkitoreissaan olevalta mieheltä ja hänen edustamaltaan kulttuurilta. Unohda se Kimi ja tuo auto maaliin ehjänä tai siirry rallipoluille ja katsomoon. Hulluuden ylistystä Pitäisimme omituisena, jos alkaisimme vakavasti vertailla keskenään siivoojan, keittäjän ja kokin, sairaanhoitajan, kirurgin, maanviljelijän, betoniraudoittajan, puusepän, tarjoilijan, automekaanikon, pankinjohtajan, parturin, toimittajan, toimitusjohtajan tai lentoperämiehen ammatteja. Nauraisimme tällaiselle puuhastelulle etenkin, jos mukaan tulisivat vielä monella tapaa vammautuneet ja ammattinsa osaavat sokeat ja muut aistivammaiset sekä raajojaan menettäneet ammattinsa taitavat ihmiset. Oikeammin monet näistä ammateista toki kilpailevatkin osaamisessa, mutta ei nyt sentään aivojen kanssa operoiva neurokirurgi metsänhoitajan kanssa. Nobelkin jaetaan tieteessä hieman karsien ja luokitellen tieteenaloittain, ei kaikille tieteille ja taiteille samaan aikaan ja yhteen ne niputtaen kysyen toimittajan tapaan, kuka teistä on paras maailmassa. Urheilutoimittajasta jälkimmäinen voisi tuntua ihan viisaalta ja tuottaa kaivattua kilpailua ja sen sykettä gaalailtaan mutta tieteen ammattilaiset pitäisivät sitä pilantekona. Urheiluvalmennusta ei pidä viedä oikean elämän sisälle. Se on kauhea virhe ja siinä ihmiseksi syntymä on ymmärretty väärin. Elämäntapaurheilija Nykänen Kun Matti Nykäselle ojennetaan elämäntapaurheilijan gaalaillan pääpalkinto, se menee oikealle henkilölle. Hän on ylläpitänyt viihteellistä mediaa yllä tempauksillaan lapsesta alkaen ja jatkaa sitä hamaan hautaan saakka. Hän osaa sen jo hyvin. Mediayhteiskunnassa palkitun on osattava viihdyttää yleisöään tuntien draaman, tragedian ja komedian kaikki lajit sekä muuntautuen urheilijasta viihdetaiteilijaksi, alkoholistista ja moneen kertaan tuomitusta vankilakundista seuraavan vuoden katumusharjoituksia tekeväksi lööppien kuninkaaksi. Ja aina yhtä uskottavalla ja liikuttavalla tavalla siinä onnistuen. Politiikassa tällaisen taidon on hankkinut vain ne pitkän linjan taitajat, joille media-ajan hulluus tuottaa sekä nousuja ja laskuja, joista journalistia kiinnostavat enemmän sittenkin tappiot ja sieltä nousut, vankilavuodet, kuin pelkät toistuvat voitot. Mika Myllylän tapainen voittaja messiaanisensa ihmisenä on tuottoisampi lajille kuin liian väritön ja vailla tragediaa oleva nuhteeton elämänura. Urheilutoimittajan työssä ei palkita parasta urheilijaa vaan elämä, jossa mukana on ikivanha homeerinen teatraalinen tapamme oivaltaa draaman, tragedian ja komedian välinen ero ja niiden taustoitus suuren yleisön elämyksenä. Siinä vammainen urheilija tuo mukanaan saman sykähdyttävän kokemuksen kuin täysin terve ihminen. Urheilua ohjaa kilpailuvietin mukanaan tuomat jännitteet ja voitto, jonka takana on myös tappion karvas kalkki ja elämän koko kirjo, Matti Nykäsen elämänkaari Suomessa elettynä. Virenin kaatuminen ja nousu Urheilussa ei mitata suoritusta vaan kykyä kaatua, nousta ylös ja jatkaa, hakea lajilleen katsojia, pyörittää sirkusta, jossa tähtenä ei toki loista tietty laji tai sen harrastaja, ammattilainen, vaan suuren joukon yhteinen panostus ja uhraus tälle lajille, lajiliitolle ja siihen panostaneille sponsoreille, kilpailuyhteiskunnan parhaille markkinahenkisille luomuksille ja heidän innovoinnilleen, luovuudelle. Urheilu käsitteenä on oman aikamme homeerinen teatraalinen elämä, jossa yksilön oma panos on usein olematon tai rajoittuu muutamaan sekunnin suoritukseen, kun sen sijaan sen taustoittajien työ on pitkän linjan ammattilaisuutta, jota tuhannet ilmasta työtä tekevät tahot tukevat osana lastensa ja omaa harrastusta, yhteisöä ja aina myös kilpailuviettiä, toivoa voitosta. Lotto ja veikkaus, uhkapelit, on siksi osa tätä leikkiä, totista odotusta jostakin sellaisesta, joka tilastojen mukaan on turhaa, mutta unelma kuitenkin. Ilman kilpailua ja unelmaa, oman elämän peilaamista urheilijan elämään, Matti Nykäsen kokemuksiin, ihmisen elämä olisi tylsää. Luova ja innovatiivinen prosessi Urheilun muuttuminen ja muotoutuminen ajan henkeen sopivaksi, uutta yhteiskuntaa palvelevaksi, on sekin osa urheilun mukanaan tuomaa luovaa ja innovatiivista muutosta. Siinä vanhakantaiset asenteet ja arvot ottavat yhteen uudistusmielisempien ja liberaalimpien arvojen kanssa. Se ei poikkea mitenkään yhteiskunnan innovaatiorakenteiden toimintamalleistamme ja tavastamme hyväksyä tai hylätä. Olla ensimmäisenä omaksumassa, uutta tuottamassa, tai jäädä jälkiomaksujiksi ja ilman mitalejamme. Konservatiivinen ihminen ei mitaleja ansaitse. Matti Nykäsen paluu parrasvaloihin ikään kuin uutena ihmisenä, elämäntapaurheilijana, on oman aikamme tuote hänkin. Matin ura viihdetaiteilijana jatkui kuten Tapio Rautavaaran aikanaan, mutta vain monin verroin vauhdikkaampana ja myös keski-ikäisenä urheilijana, jolta odotamme vielä sadan metrin loikkaa silloinkin, kun itse emme siihen olisi kyenneet edes nuorena rämäpäisenä poikasena, Masahiiri Nykästen tapaan, ja Rautavaara oli kaatunut saunassa, lyönyt päänsä viimeisen kerran omaa päätään kovempaan alustaan. Oli voittaja gaalassa kuka tahansa, aina sinne valikoituu henkilöitä, joiden suorituksista on oltava jotain mieltä, puolesta tai vastaan ja myöhemmin lopputulos vaikuttaa kohtuullisen onnistuneelta. Yhteiskunta kun muotoutuu uudistusten kautta olivat ne sitten hyviä tai huonoja, ja hyväksymme ne hitainakin myöhemmin tai jäämme elämään sen sivuraiteille ja urheilu unohtuu kokonaan, syrjäydymme. Demokraattisessa yhteiskunnassa kansa on oikeassa antaessaan äänensä aikanaan Keijo Rosbergille autourheilussa, formulakuskina, ja nyt Leo-Pekka Tähdelle. Matti Nykänen nyt on joka tapauksessa kuin suomalainen mies, jolla kuuluukin olla myös huippu-urheilijana elämänkaari, josta tunnemme myös monet kirjailijamme ja kuvataiteilijat, muusikot, arjen duunarit ja urheilutoimittajat, opettajat ja valmentajamme. Suomalainen urheilijoita palkitseva gaala on hyvin suomalaisen oloinen ja näköinen, kuten kuuluukin olympiavuoden jälkeen, jossa mitaleja ei perinteisille lajeillemme herunut eikä heru jatkossakaan. On parempi muistella menneitä ja palkita takavuosien mestareitamme joista Matti Nykänen on ylitse muiden, tahdoimme tai emme. Tai sitten on aika uudistua, hyväksyä innovoivat visionäärit myös urheilun johtoon.