Navigaattorin eksyttämä kartoittaja

Etsin runsas viikko takaperin Pasilan Radiotalon toimittajaa apunani annettu osoite ja autoni navigaattori. Navigaattori kertoi minun olevan perillä, vaikka autoni oli selvästi umpikujassa väärän kadun päässä Televisiokadulla, ei Radiokadun poikkikaduksi muuttuneella Uutiskadulla.

Mentaalisen mielikuvakartan harhat

Jouduin kysymään tietä kolmelta vastaantulijalta ja kaikki olivat eksyksissä hekin. Ihmiset ovat eksyksissä usein lähiympäristössä. Vuosikymmentenkään työskentely ei tee lähiyhteisön yhdyskuntarakenteita tutuksi, vain oma lähipiiri tunnetaan ja se ei ole likimainkaan aina fyysisesti lähin ympäristö tai työyhteisö. Tämä koskee niin maaseutua kuin kaupunkia, television ja radion toimittajaa samalla tavalla kuin näitä valmiiksi pureskeltuja medioitten tuotteita seuraavaa suurta yleisöä.

Mentaalikartoilla vääristymät ovat valtavia. Maailma ei näytä lainkaan sellaiselta kuin objektiivisena pitämämme karttakuva sen meille osoittaa. Virheetkin ovat yllättäen samaan suuntaan meneviä ja paremmin tuntemamme kohteet korostuvat jättimäisinä saarekkeina myös globaalin maailman kartoillamme, ei vain lähiympäristöä kuvatessamme.

Pyrimme tietämättämme minimoimaan liikkumistamme tai ainakin tekemään sen turvalliseksi. Haemme samoja reittejä, jotka eivät välttämättä ole optimaalisia. Navigaattori pyrkii niitä korjaamaan. Navigaattori on kehno psykologi eikä ymmärrä mitään regionaalisten ja spatiaalisten reittien eroista. Moottoriliikennetiellä ei tehdä heti virheen kohdalla U-käännöstä.

Ihminen ei ole rationaalinen olento ensinkään

Luonto on optimaalisten rakenteiden taituri. Joki valitsee virratessaan aina edullisimman reitin ja niin kulutus ja eroosio sekä kasaaminen eli sedimentaatio saavat aikaan aina samat rakenteet samankaltaisissa olosuhteissa. Niissä minimoidaan painovoiman käyttöä. Jumalat eivät leiki sattumalla saati heitä luonnonlakiensa kanssa noppaa. Tämän navigaattori pyrkii sovittamaan inhimillisen toiminnan mittakaavaan.

Vihreät kasvimme ovat meitä fiksumpia ja lopputulos on aina auringon valoa säästävä mahdollisimman kypsä ekosysteemi. Samoissa olosuhteissa aina samankaltainen ja havumetsän taigassa havumetsä. Kutsumme sitä sukkessioksi ja metsäpalo aloittaa sen aina alusta. Käsite “succession planning” pitää sisällään tämän näkökulman myös yritystoiminnassa, yksityisen ja julkisen talouden hoidossa, optimaalisessa tavassa ajatella ympäristöämme ja rakentaa uusia rajoja, kaavoittaa maata, hakea sijaintia lokaalisille ja areaalisille elinkeinoille sekä palveluille, reiteille niiden välillä. Se ei ole politiikkaa vaan tiedettä ja sen sovellusta. Mitä enemmän keinotekoisia rajoja, sitä kalliimpi ja tuhlaavampi rakennelma.


Tuhlaavat rakenteet agraarin maailman tuotetta

Kaikille tämä “succession planning” suunnittelu ei kelpaa. Agraarissa maailmassa ihmisen oli kahlittava auringon valoa energiaksi ja ihmisen käyttöön raivaamalla peltoja. Syntyi energiaa mahdollisimman maksimaalisesti sitovia rakenteita ja kasveja tähän käyttöön. Mitä tuottavampi tuo rakenne oli, sitä tyytyväisempi oli taloutensa rakentaja. Näkemättä sitä karttakuvaa, jonka sisällä prosessi eteni, muuten kuin mentaalisena harhana, eksyksissä koko ajan. Lopulta rakennelma romahti omaan mahdottomuuteensa, kulttuuri katosi.

Oma harhamme kasvoi vaiheessa, jolloin energiaa alettiin siirtää mantereelta toiselle siinä missä raaka-aineita ja valmistuotteitamme, jalosteita. Kun fossiilisesta tisleestä tuli tapa tehostaa tulosta pelloillamme, toimme sinne painavat koneemme ja vapautuva työvoima siirtyi metropoleihin. Ongelma paheni, olimme entistä etäämpänä kartaltamme, eksyksissä ja yhä kauempana juuriltamme. Kun vahinkoa nyt korjataan se tapahtuu turhuuksien markkinoilla, ahneuden sisällä.

Kun meitä oli liki 10 000 miljoonaa ja kulutus kasvoi osana elintasoamme, etäännyimme samaan aikaan vihreiltä juuriltamme ja jokilaaksojen tasangoilta, jumalat eivät edelleenkään heittäneet noppaa. Polttamamme materia ja fossiiliset polttoaineet eivät kadonneet minnekään, ne muuttuivat toisikseen ja lopuksi lämmöksi. Pieni planeettamme alkoi lämmetä, napajäät sulaa, metaani kuplia maaperästä. Ahne tuhlaaja oli tullut tiensä päähän.

Newtonilaisesta maailmasta einsteinilaiseen todellisuuteen

Säilymislait ovat luonnonlakeja. Klassisen fysiikan viisi säilymislakia ovat massan, liikemäärän, pyörimismäärän, energian ja sähkövarauksen säilymislait. Massan kohdalla muistamme kuinka kemiassa meille opetettiin aineen häviämättömyydestä.

Aluksi ei tunnettu kuinka aineet voivat myös muuttua toisikseen. Vasta Einstein osoitti kuinka massan ja energian välillä vallitsee yhteys E=mc2, jossa c merkitsee valo nopeutta, hyvin suurta lukua korottaa toiseen potenssiin. Sen havaitseminen energiaa vapauttavana lukuna oli jopa Einsteinille itselleenkin aluksi arvoitus. Arvoitus se on suomalaiselle ydinjätteen kätkijälle edelleenkin.

Massan ja energian säilymisen laeista ei voi enää puhua erillisinä lakeina. Ne ovat saman massa-energia -säilymislain aikariippuvaisia erikoistapauksia. Me elämme maailmassa, jossa nämä kulkevat nyt käsi kädessä ja käytämme välineitä,. jotka ymmärtävät mistä on kysymys, mutta me elämme edelleen ikään kuin luolan suulta maailmaamme tarkkaillen ja rajoja rakennellen. Me politikoimme demokratiassa asioilla, jotka tiede on jo ratkaissut, ja silti toimimme rikollisella tavalla.

On toki muitakin säilymisen lakeja kuten baryoninluvun säilymislaki, leptonin luvun säilymislaki, kvarkkien värivarauksen säilymislaki, pariteetin ja outouden säilymislaki. Kaikki ne liittyvä fysiikkaan, ovat luonnonlakeja, joilla jumalat eivät pelaa noppaa. Vain omat poliitikkomme pelaavat ja ahne taloutemme. Sen kertomiseen vaadittaisiin hyvää käsikirjoitusta ja loistavaa ohjaajaa.

Kaavamonopolin haltijat

Pasilaan minut oli kutsuttu kertomaan, mihin kuntien rakenneuudistus rajoineen on johtamassa, jos emme puutu niihin tieteen keinoin. Ihmisen rakentamat rajat kun ovat esteenä optimaalisen maankäytön hoidolle ja palvelevat vain omia sisäisiä itsekkäitä tarpeitamme, joista tuttuja ovat vaikkapa halu käyttää valtaa, rikastua, olla muuten vain hankala muille ja tehdä kiusaa, pyrkiä hyvään, mutta tietämättä mikä on oikein ja hyvää niille ihmisille, joiden intressit tietyn alueen ja sen rajojen sisällä eivät ole lainkaan yhdensuuntaiset. On intressiristiriitoja, jotka ratkaisevat vain rajat, jotka minimoivat liikkumistamme.

Kunnilla on kaavamonopoli ja kaikilla toiminnoilla on dimensio alueelle, jossa ne tapahtuvat. Niinpä liikkumista voi pyrkiä minimoimaan, ja sen on mahdollista, jos rajat eivät ole kaavoittajan esteenä. Maa on luonnonvarana pysyvä ja sen valmistaminen on loppunut.

Niinpä vaikka tähtitieteilijät ovatkin löytäneet liki määrättömän määrän asumiskelpoisia planeettoja jopa oman galaksimme sisältä, meille niistä ei tule olemaan käyttöä. Meillä on vain yksi planeetta elettävänämme ja se toimii luonnonlakien mukaan, johon ihmisen on tyytyminen. Kuolemansynnit, turhamaisuus, ahneus, laiskuus, viha, mässäily, himo, kateus ja ylpeys on saatava aisoihin tai hävittävä planeetaltamme näiden syntiemme seurauksena. Viimepäivinä esillä ovat olleet etenkin ahneus ja turhamaisuus, aiemmin etenkin suomalainen kateus osana kiusaamistamme.

Sisäsiittoinen ja itseriittoinen ihminen

Harhaillessani Pasilan ympäristössä törmäsin toimitussihteeri Katri Makkosen oloiseen naiseen. Hänet nähdään A-Studiossa yhdessä mieskollegansa kanssa. Hän kertoo seuraavansa televisiosta kollegojensa tekemiä ajankohtaisohjelmia Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 30.3) ja myöntää sen olevan vähän sisäsiittoista.

Sisäsiittoisuus on työn mukana tuleva ja tutkijat ovat siinä kiinni usein näkemättä mitään muuta kuin oman tieteensä viimeisimmät tulokset. Syntyy makaroninäkö jota mediat pyrkivät välttämään. Syntyy pirstaleinen maailmankuva, jonka yhdistäjänä on jokainen meistä itse, ulkopuolisena maailmaansa tarkkaillen.

Katri Makkonen kertoo seuraavansa myös tanskalaista “fymillä” nähtävää “Vallan linnaketta” mutta myös “Erätulia“. Kaipaus luontoon merille, vuorille ja metsään on ihmisluonnolle tyypillinen ja luontodokumentit antavat sohvaperunoille eräelämän kokemuksia. Kurkien kanssa pelehtivät vanhat miehet ovat suomalaista tuotantoa ja mukana on myös itseään esittelevä narsisti julkimona, joka bongaa lintuja tai on eksynyt perhostelemaan Tenolle.

Leijonan hampaat antiloopin takamuksissa

Miellyttävä miesääni taustalla ja gepardin kynnet raatelemassa kaviollisen nautaeläimen lapoja ovat myös oman lapsuuteni upeita muistikuvia näistä toistuvista elämyksistämme. Nykyisin näitä ääniä esitellään yhä enemmän myös kasvoina ja toimittajien tarve poistua Pasilan Radiokadun ympäristöstä vähenee. On syntynyt oma yhdyskuntansa, jossa mukana ovat hierarkiset rakenteet ja ikioma pienmiljöö pienine alan yrittäjineen suurten rinnalla. Evoluutio etenee ja suksessio tuottaa uutta kasvavaa asukasvillisuutta mediakeskittymään, mediapolikseen, kunhan välillä vanhempaa karsitaan kuten ikivanhassa metsässä on tapana. Mediapoliksen elämä on Hollywood ilmentymä Suomessa.

Hjalliksen tapaa kuunnella haastateltaviaan kiehtoo myös Katri Makkosta siinä missä subin “Iholla” formaatti, joka ei olekaan formaatti vaan ihmistä seuraava ja kauniisti heitä lähestyvä taideteos.

Schraderin hampaat iholla

Paul Schrader tekee työkseen käsikirjoituksia suuremmassa mittakaavassa ja Hollywood maailmassa. Hän on nykyisen presidenttimme ikäinen elokuva-alan opettaja ja vasta aikuisiällä sinne bongattu alansa osaaja.

Schraderin ohjeet tehdä käsikirjoitus on tylyn puiseva (HS 30.3). On otettava käsiteltäväksi oman elämän ongelma, kehitettävä sille vertauskuva ja kirjoitettava tämän vertauskuvan ympärille rakennettu draama, käsikirjoitus. Toki se voi olla myös hauska, jos ongelma sitä edellyttää. Scharder ei rakasta komediaa ja hänen raateluhampaansa tuntuvat takaraivossa kauan. Lapsena hankittu kosketus illuusion luonteesta teki siitä myöhemmin pelkkää viihdettä.

Paul Schrader tunnetaan etenkin Martin Scorsen ohjauksista “Raivo härkä” ja “Taksikuski”. Robert de Niro voitti Oscarin näytellessään taksikuskia New Yorkin yössä lipuen keltaisen ruumisarkkunsa sisällä. Juuri ulkopuolisuuden käsite on Schraderin tyylille tyypillistä ja syntyi hänen kalvinistisesta lapsuudestaan, jossa elokuvia pääsi katsomaan vasta aikuisena, kertoo toimittaja Timo Peltonen.

Aikuisen ote elokuvaan muuttuu, kun mukana ei ole lapsuuden rasitetta, tunne-elämän mukanaan tuomaa psykologista kasvua ja symbolirakenteiden sisäistämistä. Siinä on samaa kuin luontokuvauksessa, jossa kuvaaja ei ole ikinä lapsen maailmassaan luontoa edes kohdannut, on metropolien slummien tuote.

Olen tästä ympäristöpsykologian tuotteesta paljon kirjoittanut ja Schrader on sen tuote. Hän onnistuu siinä hyvin niin kauan kun ei itse ala ohjata omia valheitaan. Kun hän ne itse ohjaa, valheet paljastuvat vasta leikkausvaiheessa, hän kertoo havainneensa heikkoutensa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja on yhtä heikoilla kuin itse omat sanansa säveltävä muusikko. Syntyy työ, joka muistuttaa Mikko Niskasen tapaa kirjoittaa korpikirjailijasta itsensä oloinen ja näköinen Ilmari Kianto, jota maailma ahdistaa ja Turjanlinnan vääryyden kokevasta kirjailijasta tulee liki koominen esitys ilman vahvan vertauskuvan antamaa voimaa. Ihmisen kyky ottaa viesti vastaan ulkopuolisena tarkkailijana kärsii ja edessä on taas kerran kuvaus pateettisesti itseään näyttelevästä Mikko Niskasesta.


Saksan malli

Toimittaja Paavo Rautio (HS 30.3) hakee tätä samaa kuvatessaan Kreikkaa, jolta demokratian äitinä otettiin lopulta pois demokratia ja annettiin velkakriisin kautta mahdoton määrä sellaista demonisen tulisen portin taakse tungettavaa palomuuria, jonka suojissa eläminen on kuin Danten helvetin kuvauksissa. Kun se siirtyy Espanjaan, olemme vailla omaa kansallista varallisuutta purjehtia ulos tästä kaaoksesta. Toki siitä kerrottiin jo vuosia sitten, mutta kuka meillä luonnonlakeja uskoisi? Villi luonto elää populistisella tavalla ja on kesytettävä ihmisjärjellä.

Suomi seuraa Saksan liikkeitä, kuten on tehnyt ennenkin ja Ranka valmistautuu Kreikan tapaan vaaleihinsa. Ranskassa velkakriisi ei ole sellainen seurattava kuin Saksassa ja Suomessa eikä Suomikaan sitä jaksa seurata vuosikymmeniä. Ranska siis hylkää Saksan mallin.

Kun on yksi tie valittu, se on hyväksyttävä ja kerrottava se myös Evan tutkijoille. Kun vaihtoehtoja ei ole, ei voi vastata kovin monella tavalla, ja olo on kuin Ilmari Kiannolla matkalla vankilavaunussa istuen tai taksikuskilla keltaisessa ruumisvaunussaan katutasolta maailmaa seuraten ja lopulta siihen menoon seoten. Konfliktinen mediamaailma on kaoottinen seurattavaksi. Sitä voi hallita parhaiten virtuaalisesti. Moni valitseekin tämän keinon ja säilyttää näin hallittavuuden tunteen.

Professori Olavi Borgin poika

Viimeisten tutkimusten mukaan perussuomalaisten jytky vaaleissa ei syntynytkään yhdestä asiasta vaan lukuisista samaan aikaan vaikuttaneista ilmiöistä, jotka yhdessä johtivat äänestäjien siirtymään laidasta laitaan perussuomalaiseen puolueeseen. Puolueen seuraaminen muuna kuin suomalaisena ilmiönä on toimittaja Paavo Rautiolta virhe ja vie demokratian olemuksen tulkinnassa liian tuttuun diagnoosiin, populismin pulinaan. Suomalaisia on mahdotonta saada sellaiseen muottiin kuin maailman muut populistit ja meille vieraat ilmiöt. Vain media voi muuttua populistiseksi.

Jos toimittaja olisi lukenut ensin tohtori Sami Borgin, Olavi Borgin pojan, tutkimuksen tulokset, ja vasta tämän jälkeen rakennellut käsikirjoituksen, keltaisen taksin kuljettaja olisi voinut nähdä myös sinisissä, mustissa ja punaisissa autoissa, jonkun myös metrossa ja ratikassa, liikkuvia äänestäjiämme saman perussuomalaisen puolueen sisällä.

Kartta on sekin pidettävä samaan aikaan sekä regionaalisena, spatiaalisena että virtuaalisena navigaattorina. Omasta kokemuskentästä poikkeavaa on myös Pasilan Radiokadun ulkopuolella tai Bulevardilta suomalaisten elämänmenoa tarkkaillen. Yksioikoinen, yhden selittäjän malli, on poliittisesti suuntautuneen toimittajan kohdalla naiivi, kun käytettävissä olisi ollut samassa lehdessä esitelty tutkimuskin.

Lapsena saatu rokotus politiikkaan, ulkopuolisen tarkkailijan elämän puuttuminen, muuttaa aina koko kertomuksen. Samoin ohjaajan kriittinen ote käsikirjoittajan väittämään kerronnalliseen totuuteen on hyvän kertomuksen välttämätön edellytys.

Objektiivinen etäisyys omaan tarinaan, omiin havaintoihin, on lopulta hyvän käsikirjoituksen ja romaanin, hyvän tutkimuksen välttämätön väline ja printtimedia on eri asia kuin välittää reaaliaikaista tapahtumaa, kuvan varaan rakentuvaa mediaa.

Demokratian pelko on aina demokratian alku kehnostikin toteutettuna Venäjän mallina. Otsikko, jossa demokratiaa pidetään hyvänä renkinä mutta huonona isäntänä on provosoivanakin Venäjälle viittaava ja sen puolustelu tekstissä pelottavaa kirjoitusta kenen tahansa luettavaksi maan päämediassa. Tähänkö tämä EU ja sen puolustus nyt sitten veikin?

Printtimedian bulevardit ja Pasilan radio- ja televisiokadut viestittävät aivan eri tarinaa, niiden kerronnallinen totuus on aina Schraderin kaltaisten tarkkailevien egojen ja ulkopuolisten mielten tulkitsemaa ja hampaat ihollamme, heikointa saalista hakien suuresta pakenevasta kavioeläinten laumasta. Sen aseena on koko ajan pelko. Pelko jäädä lamasta yksin, keltaisen auton kuljettajaksi.

Tätä välinettä demokratian vihaajat ja kiusattujen yhteiskunnan saalistajat käyttävät koko ajan hyväkseen. Tässä ihminen on geneettisen historiansa uhri ja Eurooppa kiusaajien yhteiskuntana historiallisesti maailmansotien synkkä yksinpuhelu, jossa Suomen asema ei ole ollut kadehdittava ja Risto Rytin muistelmat toi siihen jälleen kerran yhden luvun lisää.