Presidenttiehdokaat joulukatkolle

Presidentti Kekkonen hajotti kolme kertaa hallituksen ja eduskunnankin. Se valta myöhemmiltä presidenteiltä vietiin. Presidentti Koivisto junaili oman presidentin hallituksensa ja Holkerin siihen pääministeriksi. Seuraajalla ei tätä mahdollisuutta enää annettu. Presidentti Ahtisaari jarrutteli hallituksen perustuslain muutosesityksiä, Halosella tähän ei ollut enää valtuuksia. Presidentti Halonen puuttui Suomen Pankin ja kansliapäälliköiden virkojen nimityksiin ja ne oikeudet otettiin presidentiltä pois siinä missä lautasoikeudetkin.

Kaikkien ystävä ei ole kenenkään ystävä

Valtiomahtien taistelussa vallasta, presidentti on saanut instituutiona vetäytyä syrjään. Kun valta on viety aina, kun sitä on yrittänyt jääräpäisesti käyttää, jäljellä on enää arvojohtaja. Arvojohtajan kohdalla eivät riitä pelkät lahjat ja visiot, missiot ja mielikuvat vahvasta osaajasta. Rakkauselämän esittely naistenlehdissä ei tuo vielä vaalivoittoa. Mukana on oltava myös ripaus sellaista idealismia, jossa kansalaiselle tulee mielikuva siitä, kuinka tuleva presidentti on matkalla, mutta tietämättä idealistin tapaan minne. Bertol Brechtiä muistaen ensin hoidetaan urakka ja vasta sitten etiikka.

Äänestäjät kun tulevat niin monelta suunnalta ja heidän määränpää on ehdokkaalle tuntematon. On varottava siis mitä sanoo, ettei sanoisi vahingossa mitä ajattelee. Ei pidä provosoitua ja äksyillä, niska ei saa punottaa. Harva presidenttiehdokas on valmis uhrautumaan aatteensa puolesta, kun siihen eivät aina ole äänestäjätkään häntä vaatimassa, jolloin viisaampaa on antaa aatteen kuolla ihmisen sijasta. Tammikuussa vaalien asetelmissa tapahtuu suuria muutoksia ja median tuomat ennakkoluulot ruokkivat nyt vielä tietämättömiä äänestäjiä. Siinä ehdokkaiden tieto on valtaa vain, jos ne koskevat oikeaa henkilöä tai äänestäjä on samaa mieltä.

Parlamentaarinen mediavero

Näin valinta ehdokkaiden välillä käy vaikeammaksi ja yksi linja on kuunnella ehdokkaiden mielipiteitä vaikka niiden aatteellinen arvomaailma ei edellytäkään uhrimieltä ja viimeisenkin vallan karsimista. Ihanteet ovat kuolleet postmodernissa yhteiskunnasamme jo aikoja ja korvautuneet sellaisilla aatteilla, tavalla tavoitella taloudellista etuutta, josta pääsee siitäkin parhaiten eroon maksamalla jäsenmaksun tai uuden mediaveromme. Jos sitä maksaessa syntyy vaikutelma, jossa oma moraali alkaa tehdä murheelliseksi, voisi hyvinkin olla kohdallaan se korjata.

Kun lukee medioitten gallupeja ja toimittajien analyysejä, nämä puhuvat usein yleisestä mielipiteestä ja mielipideilmastosta, jolla tarkoitetaan sellaista mielipidettä, josta oma mielipide puuttuu. Tällaisen mielipiteitä tarkkailevan ihmisen intohimo asialleen on ulkokohtainen ja kirjoitus unettava.

Nyt, etenkin turhien presidentinvaalien alla, siitä kirjoittavat mediat ovat tekemässä pakkopullaa, jonka syöttäminen lukijalle tai televisiota seuraavalle on vahingoksi vakavasti otettavalle demokratialle. Siitä kukaan ei kanna huolta, ja lopulta kateus alkaa ylistää jo manan maille menneitä presidenttejä, loukatakseen eläviä ja tulevia pyrkyreitä. Heistä jollakin voi hyvinkin olla salaisi hyveitä, joista mediat varmasti vaikenavat.

Loanheitto käynnistymässä

On melkoisen turhaa pohtia millainen on hyvä presidentti, jolla ei ole enää valtaa tai se on vailla sellaisia arvoja, joita voisi kuvata intohimoksi muuttaa ympäröivää maailmaa paremmaksi. Ihminen kun ei ole koskaan ollut hyvä eikä tule sellainen koskaan olemaankaan biologiselta perimältään. Näin hyvästä puhuminen on turhanaikaista muuten kuin olemalla itse hyvä, elämällä hyväksi tulkitun elämän. Kun media alkaa esitellä ehdokkaiden lähipiirin tai sukulaisten elämää, edesottamuksia, tämä on kaukana hyvän presidentin elämää ja pelkkää loanheittoa.

Mitä tekemistä Haavistolla ja Soinilla on puolisoittensa tai eduskuntaryhmiensä aputyövoiman edesottamuksissa? Joko toimittaja on itse hyvä ihminen, tai ainakin pyrkii jäljittelemään sellaista kirjoituksissaan, marssittaessa ehdokkaita kameroiden eteen, kuin ala-asteen koululaisia, heillä viihteellisiä tehtäviä teettäen. Kun uskoo heitä kaikista jotain hyvää, pääsee monesta harmista, kuten arkielämässä yleensäkin. Siinä hyve on tuonut jollekin ehdokkaista kunniaa ja kunnia turhamaisuutta. Televisio paljastaa tämänkin ikävällä tavalla.

Tässä kilvoittelussa aidon mielipiteensä sanoo vain sellainen ehdokas, jolla ei ole mitään menetettävää, Paavo Väyrynen. Se on jo näkynyt ja piristänyt muuten latteaa tunnelmaa. Jos mediat alkavat juoruilla ehdokkaan hyveistä, maailman pyörät ovat silloin raiteiltaan. Juoru kun määritellään toisin, siinä missä juorumediatkin.

Vanhan mantereen vanha valta

Eurooppa on toinen suuri, suomalaisen presidentin ohella, valtansa menettäjä. Vanha manner on menettänyt paikkansa ja sen tyhjiön täyttää joku toinen, oikeammin on jo täyttänyt Kiinanmeren suunnalla. Kun joku on muita vahvempi valtioitten ja kansakuntien, kuvitteellisten maanosien välisessä kilvoittelussa, syntyy surua ja pettymystä, jopa suuttumusta.

Suuttumus herättää taas kateutta, kateus pahuutta ja pahuus jälleen surua. Näin syntyy noidankehä, jossa lama syvenee ja tulee yksityisen ihmisen sisälle, pilaa joulumielen ja mediayhteiskunnan toimittajan on välitettävä se kaikkien sydämiin. Sydämen kyllyydestä siinä suu puhuu ja vain niin kauan kun oma yhteisö, työpaikka, yhteiskunta, on puhujalle sopivan mukava, kirjoittaja sanoo sitä vapaaksi. Nyt se ei ole sitä kaikille, tasapuolisesti.

Joulu ainainen

Yleisradiossa alkoi pysyvä joulu. Verottaja, me veronmaksajat, huolehdimme ettei rakas mediamme pääse kuihtumaan ja osalliseksi lamasta. Jos kaikki menee heillä hyvin, mediayhteiskunnan näkyvin suomalainen vaikuttaja antaa mille yhä enemmän luvallisia vapauden hetkiä ja tunnelmia. Siinä menossa kilpailevat mediat tietävät kuinka hyvät teot eivät jää koskaan rankaisematta slaavilaisessa kulttuurissamme.

Kun sellainen tunne syntyy, joulun mieli, mediayhteiskunnan veronmaksajan on otettava sellainen vapaus haltuun. Lamasta, presidentin kurjuudesta, euron jatkuvasta kriisistä annettu kuva helvetillisenä olotilana ei ole paikka vaan mielentila, jossa paras presidenttiehdokkaamme kykenee sen ohittamaan. Tässä kilvoittelussa pahan ihmisen saavuttama suosio on yhtä petollista kuin pahuus itse. Eino Leinoa lainaten, ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.