Muuttuva huumori

Nörttikulttuuri ja internet muutti huumorin siinä missä talouden, politiikan, tapamme ymmärtää ja käsitellä ympäröivää informaatiotulvaa. Pureva satiiri ja iva lisääntyivät samalla kun katkera ironia etenkin itseironiana alkoi vähetä. Ironia ei oikein toimi verkottuvissa nettiyhteisöissä. Etenkin kantaa ottava ja kritisoiva, hienovarainen satiiri lähellä parodiaa, alkoi saada osaa sosiaalisen median kehittyessä. Sen kohteita olivat tyypillisesti poliittiset, sosiaaliset ja moraaliset tarkoitusperät.

Satiirin kulta-aikaa

Kirjoitettu parodia, jossa satiiri ei loukkaa lukijoitaan, edellyttää kokenutta kirjoittajaa. Suomessa alan osaajia on ollut vähän, kärjessä Eino Leino, Erno Paasilinna ja Veikko Huovinen. Jonathan Swiftin kertomuksissa Gulliver seikkailee oman aikansa tieteessä ja uskonsodissa siinä missä Hitler, Stalin ja Pietari Suuri Veikko Huovisen tuotannossa. Mark Twain oli mestari satiirikkona ja Huckleberry Finn sopii vielä tänään sosiaalisen median yhdeksi perusvelmuksemme.

Sen sijaan Arvo Salon Lapualaisoopperan parodia ei oikein istu 1930- ja 1960-luvun peilaajana vielä tänäänkään medioitten siihen ympäristöön, jossa kansalaismediat Suomessa operoivat. Aika ei ole siihen otollinen. Television Hukkaputki, Itsevaltiaat, Iltalypsy, Hyvät herrat ja Uutisvuoto ovat paikkansa lunastaneet kansakunnan tulevana sosiaalisena muistina ja pääomana. Poliittinen satiiri on vaikeaa mutta ei mahdotonta. Parhaiten se toimii silloin, kun lukija ei sitä lainkaan havaitse. Hyvä satiiri ei saa olla ilkeilevää, saati katkeraa ironiaa tai sarkasmia.

Ironialla liikkeelle

Internet ja sen alkuvuodet sosiaalisen median käytössä olivat purevan ivan ja katkeran ironian vuosia. Ironia syntyi usein huomaamatta ja kirjoittajan tahtomatta. Kun asiat eivät ole siltä miltä näyttävät, merkitys ja sanat ovat keskenään ristiriidassa, tilannesidonnainen ironia sai tilaa mielin määrin nimimerkkien suojassa. Kirjoittaja halusi usein julistaa sellaista, joka ei ollut enää oikeassa asiayhteydessä ja sen kautta ymmärrettävissä kymmenien kirjoittajien yhteisessä kontekstissa. Sokraattiseksi tarkoitettu peitelty hyökkäys muuttui dramaattiseksi, tilanteen koomisuutteen liittyväksi ironiaksi.

Sokraattinen ironia, jossa tekeydytään tietämättömäksi oppimestariksi paljasten muiden tietämättömyys myöhemmin, ei oikein sovi tuhansien ihmisten samaan aikaan käyttämään psykologisoimattomaan välineeseen. Kaikkien olisi ymmärrettävä koko ajan asiayhteys, Oidipuksen saama oraakkelin ennuste, jotta draaman kaari saisi odotetun sokraattisen lopun. Näin usein katkera peitelty hyökkäys tai loukkaus ironiana päättyi netissä sarkasmiin, ironian juuri netissä korostuvaan alatyyppiin. Moni poliittinen kolumnisti on pettynyt juurit tähän sarkastiseen, julman ironiseen huumoriin ja vaatinut nimimerkkien käytön vähentämistä. Kolumnistina voi toimia Sokrateen tapaan lehdessään ja printtimediassa oppimestarina, mutta ei toki blogistina ja tuhansien pyöriteltävänä netissä.

Anarkistinen kreisihuumori

Satiirin, sarkasmin ja nörttihuumorin ohella kasvavia lajeja ovat olleet erilaiset anarkistisen huumorin muodot kreisihuumorina. Televisiossa tätä edustavat slapstic -tyyppiset kohellukset ja sosiaalisen median sisällä logiikalle ja realistisuudelle hyvästit jättävä absurdi huumori. Monthy Python on tunnettu klassikko tästä tyypistä, jossa älyllinen huumori saa järjettömiä ja yllättäviä ratkaisuja tai muistuttavat anarkistisen lapsen tempauksia Rowan Atkinsonin tapaan. Joskus huumori viedään mustan huurumorin suuntaan, eikä välttämättä huomata, missä ympäristössä sitä viljellään. Rinnalla kulkee seksististä satiiria ja ivaa, harvemmin Suomessa eritehuumoria. Poliitikon on oltava varovainen, ettei mene vahingossa mukaan sellaiseen, joka on muun median näkökulmasta sopimatonta, mutta jota kansalaismedia ei edes havaitsisi sopimattomaksi.

Huumori on vakava asia

Huumori on vakava asia eikä se liity nauruun. Satiirin, ironian, ivan ja sarkasmin tarkoitus ei ole välttämättä naurattaa. Vastaavasti nauruun pyrkivä huumori ei ole sama asia kuin ihmisen saattaminen onnelliseksi. Vakavat tiedemiehet Sigmund Freud, Thomas Hobbes, Sören Kierkegaard, Arthur Schopenhauer ja nykyisin vaikkapa Elliot Oring tai Simon Critchley huumorin tutkijoina eivät naurattaneet lukijoitaan lainkaan.

Komedia huumorin lajina on heterogeeninen ja monen tieteenalan tutkima. Perinteisesti tulokset jaetaan joko psykologisiin ja evolutiivisiin malleihin tai filosofisiin pohdintoihin. Näistä voidaan yhdistää kolme päätyppiä, jossa nauru ei välttämättä pidennä ikää.

Ylemmyys ja energiapurkaus

Thomas Hobbes tuo naurun ja sen eteen tehdyn komiikan osaksi vallankäyttöä. Nauru ja huumori on pääsääntöisesti tapa osoittaa ylemmyyttä (superiority theory). Tähän liittyvät myös keskiaikaiset menot ja narrien käytöt sekä teatraalinen draama osana huumoria, draamaa, tragediaa ja lopuksi komediaa homeeriseen tapaan eläen. Suomessa nauru herroille ja näiden kömmähdyksille, eliitille, on osa tätä samaa vallankäytön vähättelyä. Poliittinen satiiri on sitä tyypillisimmillään.

Sigmund Freud ei hyväksynyt pelkkää hierarkkista naurun röhöttelyä tai seksististä hihittelyä osana eroottisia teorioitaan, vaan koki huumorin eräänlaisena energian purkutapana ja kykynä huojentaa ylimääräistä energialataustamme (relief theory).

Tässäkään teoriassa nauru ei toki liity ihmisen onnellisuuteen. Elämässään suuria tavoitteita saavuttava onnellinen ihminen ei nauraa röhötä tai kikata edes muilta salaa onnensa lopulta saavutettuaan. Pikemminkin muuttuu muodoltaan entistäkin vakavammaksi.

Ylemmyyden tunne ilmaistaan nauraen oikeassa paikassa, siinä missä tapa osoittaa alamaisuutta. Johtajan kaskuille on hyvä nauraa, mutta myös arvosanoja antavan opettajan korkeaa ammattitaitoa vaativille ja oppilaitaan kunnioittaville kaskuille, hassun hauskoille kokemuksille oman elämänsä pitkässä juoksussa, ei toki pilkaten omaa oppilastaan koulukiusaamista näin ruokkien tai palaten siihen opettajainhuoneessa.

Yhteensopimaton elementti

Sosiaalisissa medioissa alakulttuureilla ovat omat yhteisöä tukevat ja ylläpitävät yhteishengen symboliikat, jossa huumori on luonnollinen osa kuten missä tahansa yhteisöllisyydessä. Huumori on siellä selviytymiskeino ja auttaa ahdistukseen kuten missä tahansa yhteisörakenteessa. Vitsiä edeltää aina odotus ja purkaus, intialainen nauruterapia. Yhteinen nauru yhdistää ja on selviytymiskeinona hyväksytty.

Kaikessa huumorissa on mukana aina formaalinen objektinsa. Usein se kuvataan eräänlaisena yhtyeensopimattomana (inkongruenttina) asiana tai ilmiönä, jonka havaitseminen huvittaa sen törmätessä yhteen jo odotetun kanssa.

Charles Chaplin, Marxin veljekset, Jerry Lewis, Jacques Tati, Rowan Atkinson, Jim Carrey, Pertti Pasanen tai Jope Ruonansuu ovat kaikki juuri tämän alan mestareita. Sen ovat parhaiten kuvanneet Immanuel Kant ja Arthur Schopenhauer filosofisena selitysmallina. Malli sopii myös omaan aikaamme olkoonkin, että nyt painopisteet ovat muuttumassa ja se mille nauramme, on yhä vahvemmin sidottu myös laajempaan elämämme kontekstiin ja ymmärrämme paremmin niin Platonin, Kantin, Freudin kuin Hobbesin teorioiden liittyvän sekä biologiseen evoluutioon kuin psykologiseen ja filosofiseen taustaansa, kulttuureja yhdistävään yhteiseen kieleen, strukturalismiin sosiaaliantropologian yhteisenä sinfonianamme, nauruna.