sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Gonzojournalismin kerrontaa

“Järvi oli kuin suunnaton valkea marmorilevy, jonka päälle oli asetettu sadoittain hevosenpäitä. Ne näyttivät leikkautuneen pyövelikirveen terävästä iskusta. Vain päät pistivät esiin jääkuoresta. Ne kaikki olivat kääntyneet rantaan päin. Ammottavista silmistä paloi vielä kauhun valkea tuli.”

Lainaus on sunnuntain (25.9) Helsingin Sanomista, Jari Paavonheimon kirjoituksesta italialaisesta Curzio Malaparten raportista Suomesta sodan aikana, Laatokan rannalta katsottuna.

Malaparte oli gonzojournalisti, pienten asioiden havainnoija ja sivuraiteitten kulkija, Italian armeijan upseeri, diplomaatti, journalisti ja kirjailija.

Romaaneista “Kaputt” kohosi aikanaan kulttimaineeseen ja tyypillisen gonzon kerronnan tavalle, kukaan ei voi olla varma asioiden todenperäisyydestä, absurdista maailmasta ja sen komiikasta myös lehtijuttujen yhteydessä. Malaparten teoksista on Kaputtin ohella suomennettu “Edessä palaa Leningrad”, “La pelle 1949” ja “Iho“.

Christianian unelma


Samassa lehdessä John Raven, kuvanveistäjä, kertoo toimittajalle, mahdollisesti gonzojournalistille, kuinka he ovat edelleen täällä, Christianian ite-arkkitehtuurin omaleimaisessa maisemassa, yhdyskunnassa, jota kutsutaan myös vaikkapa vapaakaupungiksi, tai paremmin se ehkä tunnetaan sodan jälkeisen hippiyhteisön kannabiksesta, talonvaltaajien konsensusdemokratiasta, anarkistien unelmasta, jossa poliisi ottaa yhteen huumediilereiden kanssa. Se, että kuvanveistäjä Raven on edelleen elossa, on ihme, ei toki muu kertomuksessa.

Oscar Rossin pieni tarina on uskottava ja hyvin kirjoitettu kertomuksena gonzona. Sellainen kiinnostava tarina on tosi, ei huonosti kirjoitettu mutta oikea, todellisen elämän ja tapahtumien kuvaus. Tässä kertomuksessa vanhan polven kaipaama idealismi ei täysin katoa. Christianian henki elää siinä missä Laatokan teurastettujen hevosten päät, tuijottaen kohti rantaviivaa kauhun valkaisemilla sokeilla silmillään jatkosodan päättyessä. Sellaista näkyä ei oikeasti ole muualla kuin Salvador Dalin maalauksissa, surrealistisissa kuvissa. Usein gonzo on surrealistista kerrontaa.

Karjalan surrealistisia näkyjä


Sunnuntain (25.9) Helsingin sanomat on idän, Karjalan ja Venäjän numero. Se kertoo kuinka jatkosodan takavuosien tantereilla taistellaan nyt venäläisten turistien rahoista. Bisnes on mittakaavaltaan miljardiluokkaa ja rakennetut hotellit ja asuinalueet kaikkea muuta kuin köyhälle kansalle tarkoitettuja.

Pietarin vaikutusalueen laajuus ulottuu kauas sisämaahan aina köyhään Etelä-Savoon saakka ja pääkaupunkiseutu saa siitä toki osansa siinä missä Turun talousalue ja kaikki satamakaupunkimme. Pietari ja sen miljoonat varakkaat tuovat mukanaan muutakin kuin turistivirtoja.

Sen kuvaamiseen gonzo ei ole kuitenkaan journalismina mahdollista ja kertomuksesta tulee tylsää luettavaa. Jääköön se talousmaantieteilijöitten ja alan tutkijoitten, ekonomistien ja rajaviranomaisten tehtäväksi, poliisin arjeksi. Gonzon siirtyminen historian lehdille on kuitenkin välttämätön paha kuvattaessa aikamme journalismia ja sen parhaita kertomuksiamme 2000-luvun alusta ja sen ensimmäisistä vuosikymmenistämme. Uusi mediayhteiskuntamme on surrealistinen ja etenkin sen kansalaisjournalismin suunnalla ja epärationaalisessa elämänkuvauksessa.

Visitkarelia.fi

Pohjois-Karjala oli panostanut lehteen valtaisan ilmoituksen, jonka mitta oli liki kymmenen sivua. Tuon kertomuksen laadinnassa kuntapäättäjät ja yrittäjät, elokeinoista vastaavat ja matkailusta huolehtivat, olivat kokoontuneet Joensuussa kymmeniä kertoja kinastellen, kuka saa esitellä ja mitä, mikä on kertomuksen punainen lanka.

Kun itse vielä asuin Karjalassa brändi oli 1980-luvun puolella “Ilo elää Karjalassa”. Nyt se näyttäisi kiteytyvän sodankyläläisen malmikuumeen tapaan rajaseudun investointeihin, mökkien ja myymälöiden rakentamiseen rajan pintaan.

Siinä on samaa henkeä kuin 1990-luvun alun vapaakauppa-alueiden rakentamisessa, jossa vilisee käsitteet “maailman suurin Prisma”, “St Peterburg West”, “Easyholiday -lomakeskus”, kymmenet uudet kylpylä- ja kauppakeskukset. Lapland -market on tarkoitettu todella vain venäläisille asiakkaille ja nämä marketit alkavat Kouvolasta, Kotkasta, Vainikkalasta ja Nuijamaalta, Lappeenrannasta sekä jatkuvat Imatralle, Mikkeliin, Savitaipaleelle, Punkaharjulle, Savonlinnaan, Rantasalmelle ja Savonrantaan.

Uusi työ - uusi elämä


Uusi työ, uusi elämä on visitkarelia.fi ja kertoo, miten koko Karjala on muuttumassa, se on jo toki muuttunutkin, karjalaisesta on tullut taas kerran karjalainen, ei pelkkä “laukkuryssä” takavuosien tapaan.

Osaamiselle on nyt kysyntää, ei vain Joensuussa vaan myös Kiteellä, Tohmajärvellä, Suomen komeimmat koulukiinteistöt myydään Keski-Karjalassa. Jatkossa komein kunnantalo on myynnissä Rääkkylässä.

Se muistuttaa sisämaahan rantautunutta Saimaan risteilijää, Ruotsin laivan takakannen siluettia sen lipuessa pois johonkin tuntemattomaan, gonzojournalismille tyypilliseen usvaiseen ja hieman anarkistiseen tulevaan, surrealistiseen maailmaan. Peijonniemen ja Ruppovaaran koulut ovat kuin Raaseporin kartanoita ja kertovat mistä on kyse, kun kunta menettää lapsensa ja muuttuu vanhusten saattokodiksi.

Venäjän tandem


Visitkarelia ei ole vitsi vaan vakavasti otettava. Sen taustajutuksi sopii juuri Etelä-Karjalan muuttuva talouden rakenne ja kertomus Venäjän tandem-hallinnosta, jossa Putin jatkaa nyt presidenttinä mahdollisesti 12 seuraavaa vuotta ja Dimitri Medvedev siirtyy hänen aisaparinaan pääministeriksi.

Suomen pragmaattiseen reaalitalouteen ja karjalaisten elämänuskoon tällainen kahden lautasen politiikka sopii parhaiten. Putinilla on edelleen kansansa luottamus ja gonzojournalsimin tuoma karsima.

Oikeammin hän ei olekaan enää kaikkivoipa tsaari, vaan taitavasti tasapainoileva poliitikko, jolle suuren maan ja globaalin maailman voimaryhmittymät ovat osa elämää. Strategiasta kaksi päämiestä ovat yksimielisiä ja kemiat pelaavat yhteen toisin, kuin Venäjän perinteiset kovemman linjan kommunistien tarjoamat ehdokkaat. Yhtenäisen Venäjän puoluekokous oli ulospäin yksituumainen.

Maisterisjätkän haaste heitetty


Lehden pääuutinen kertoi, kuinka Suomi valitsee presidenttinsä toisin kuin Venäjä ja että Timo Soini on mukana pelissä, jossa on talvella niin vauhtia kuin vaaratilanteitakin.

Otsikko oli valittu korostaen perussuomalaisiin kohdistuneita hyökkäyksiä ja gonzo kulki kertomuksessa, jossa mukana on ehdokkaan aiemmat kokemukset vaaleissa sekä sairastumiset, kunnon vastuksen antaminen, jossa presidenttiys on nyt myös oikea tavoite, ei vain keino pitää puolue kurissa ja johtajansa käsissä keskityttäessä syksyn kuntavaaleihin.

Soini on ehdokkaista poliittisesti jopa ehkä kokenein, lukien lehden pohdintaa, sekä kykyä aistia koko laajan äänestäjäjoukon tuntoja, tehdä asiansa selväksi ja yksiselitteiseksi, olla äänestäjänsä näköinen ja mittainen mies, jolle puku ei ole oikea työhaalari. Sellainen mies on äänestäjiensä oloinen ja näköinen, brändi kulkee mukana.

Kertomus Soinista, “maisterisjätkästä”, on hyvää journalismia ja varoo loukkaamasta lisää lehden lukijoita, joiden sympatiat tulevat yli puoluerajojen kiistellylle Timo Soinille, vuoden jytkyn järjestäjälle ja maamme tunnetuimmalle poliitikolle, lehteä suoraan siteeraten. Se ei ole vähän se poliittisen historiamme kentässä tulevina vuosina, oli Soinin paikka siinä mikä tahansa presidentin ja pääministerin väliltä. Nyt hänet on otettava vakavasti, ei kuoleman vakavasti. Se pilaisi brändin katolisesta ja hyväntuulisesta, joviaalista miehestä, luotettavasta asiansa osaajasta.

Nainen paholaisena


Lehden omituisin valinta on sunnuntain erikoisteemana nainen paholaisena, pahana ihmisenä. Siihen on uhrattu yli kaksi sivua kallista ilmoitustilaa ja päivitelty kuinka myytti hyvästä äidistä ja madonnasta on niin vahva, ettei gonzo journalistina uskalla siihen puuttua edes silloin, kun kyseessä on lehden esittelemiä naisia paloittelusurmaajina, uhoavina gladiaattoreina, kuljettaen ruumiita paloiteltuina säkkeihin. Mukana ovat myös ampumaratasurmaaja hiljaisena nörttinä teurastamassa miehet ympäriltään tai lähihoitajana ja sarjamurhaajana piikittäen vanhuksia hengiltä. Anneli Auer on tuorein tapaus, jossa naisten pahuutta ja henkirikoksia käsitellään pahuuden teemalla.

Naisen pimeyttä ja pahuutta ei oikein uskota siinä missä miesten vastaavaa synkkää ilmiötä, pohtii toimittaja. Naisessa on vaikeampi nähdä pahuutta, kertoo dekkarikirjoittaja Leena Lehtolainen. Erityisesti tämä koskee arkipäivän elämää, sadismia kodeissa ja kouluissa, työpaikkojen henkistä kiusaamista osana naisten työympäristöä ja miesten savustamista ulos näistä yhteisöistä.

Pahiten äitimyytin rikkoo kuitenkin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Kun teko menee yli ymmärryksen, tausta alkaa vinoutua, kuulijan tai lukijan ahdistus muutetaan muuksi kuin naisen psyykkiseksi häiriöksi ja lehti puhuukin absoluuttisen pahuuden ja hyvyyden poissulkevasta maailmankuvasta käyttäen oikeuspsykiatrian ammattilaisen Hanna Putkosen mielipiteitä. Paha nainen on pahan miehen tuote.

Mukaan tulevat rikollisten sepittämät tarinat, jolloin narratiivinen kertomus alkaa elää ja muotoutuu yhteiskunnan normien ja arvojen, odotusten kautta. Naisten syyllisyydentunteet ovat vähäisempiä kuin miesten kohdalla vastaavien rikosten peittelyssä, kertoo oikeuspsykologian dosentti Ghitta Weismann-Henelius.

Lehden kertomus korostaa naisen julmuutta miehen rinnalla myös selvänä, ilman päihteitä rikoksia tehden, ja naisten pohtiessa näennäisen järkevinä ja tasapainoisina rikollisia tekojaan. Miehen julmuus ei tähän riitä, ellei hän ole samalla psykopaatti.

Kasvot pahuuden puolustukselle


Suomessa pahuuden puolustus sai kasvot asianajaja Aarno Arvelalta. Arvelan nekrologissa kerrotaan kuinka pahinkin ihminen ansaitsee avun. Arvelan hankkima julkisuu ei ollut hienointa mahdollista, ja sen sietäminen on ollut varmaan raskasta myös hänen perheelleen. Arvela kun ajoi pääosin normaaleja riitajuttuja ja oli samalla erityisen arvostettu asianajaja, kunniatohtoriksi promovoitu, ja etenkin ansioistaan asianajotyön käytännön linjaajana sekä ulkopuolella oikeussalin tekemänsä mittavan uran.

Vihassa ja väkivallassa ei ole koskaan muita kuin onnettomia osapuolia ja kodin vastuu lapsista on suuri, saarnasi rauhallinen ja Irlannissa mökillään lomaileva Arvela.

Jostakin syystä Irlanti vien monen suomalaisen sydämen, niin Arvelan kuin Soininkin ohella vihreään ja sumuiseen saareen rakastuu muutenkin kuin vain Samuel Beckettiä tai James Joycea lukien yhdessä Guinness-pullojen kokoelman kanssa niitä punniten.

Gonzo eksyy joskus sellaiseen sivujuonteeseen, jonka ainakin lyhyestä nekrologista voisi jättää mainitsematta. Irlannissa viihtyvät ovat aina oluen ystäviä ja rakastavat myös sellaista pubia, joka on suomalaisittain meluinen paikka huudettaessa kilpaa pauhaavan meren kanssa viskibassoisella äänellä, usein juuri naisen hieman korkeamman poltetun diskantin ultraäänen ylittäessä miesten mölinän. Sitä ei ole syytä erikseen nekrologissa mainita.

Ei kommentteja: