Suuri leijonasydän

Se mistä ei voi kertoa siitä on vaiettava, kertovat ne, joilla on jotain salattavaa. Tai oikeammin, se mistä ei voi kertoa, siitä on tehtävä lööpit ja otsikot, väittävät uuden media-ajan tiedottajat, sosiaaliset mediat ensimmäisenä kansalaismedioinamme.

Tämä erottaa samalla suljetun diplomatian ja salailun oman aikamme mediayhteiskunnasta ja sen tavasta puuttua heti sellaiseen, jonka myös kunnollinen oppinut maailmanmies piti omana tietonaan vielä hetki takaperin. Keskiajalla 1600-luvulla tiedemiehen hyveet olivat kuitenkin toiset, aivan kuten suoraan tämän ajan sosiaalisen median sivuilta dosentti Sari Kivistöä lainaten Helsingin Sanomista (12.12) tai Wikileaksin nolojen paljastusten viikosta oppia ottaen (HS 4.12).

Sotaveteraaneista setaveteraaneihin

Lehden ulkomaantoimituksen esimiehen Heikki Aittokosken Alexander Stubbille osoittama avoin kirje (HS 11.12) oli piste suomalaisen keskustelun päälle ja kertoi kuinka pöljyys on maailmaa hallitseva tauti ja sen määrä on edelleen vakio.

Wikileaksin asiakirjat kun kertovat maailman pöljyydestä liki reaaliajassa vielä vuosikymmenten kuluttua ja jäävät historiaan toisin kuin oman ulkoministeriömme tapa rakentaa Suomen Berliinin suurlähetystöön saunaa kesällä 1944. Silloin jossain etäällä puna-armeija käynnisti suurhyökkäyksensä Kannaksella ja vielä etäämpänä länsiliittouma nousi maihin Normandiassa. Ne olivat rikkoa ministeriön virkamiesten työrauhaa.

Tänään pommit räjähtelevät Tukholmassa, ja kun runsas vuosi sitten kirjoitin Afganistanista ja varoitin maantieteilijänä, valtiotieteilijänä, tuosta maasta, se ei toki mene sellaiseen ihmiseen, josta Suomen Kuvalehti kuvaa kuinka presidentinlinnassa kokoontuu sotaveteraanien sijasta setaveteraanit.

Taas kerran kirjaimen ero muuttaa ja kertoo ajastamme ja sen tahtotilasta, normeista, maailmankuvasta, näkyy yhdestä viikkolehden ottamasta kuvasta. Tuo sota ei ole meidän sotamme ja Ruotsin valitsema oppi ei ole omamme. Me olemme omat sotamme sotineet ja sankaruus syntyy nyt muuta tietä. Sofistikoitu kansa ei sankareita kaipaa eikä seta yhtä miestä kaipaa.

Hyvän hallinnon halveksuntaa

Keskiajalla paheena pidettiin oppineiden tapaa varastaa toisilta, plagioida ja piilotella lähteitään, salata tukijoitaan ja rahan kiertoa, poimia opinnäytteet ja julkaisunsa googlaten, leikaten ja liimaten. Myöhemmin tämä tapa rapautui ja tietoa alettiin pantata, piilotella. Samaan aikaan samainen lehti (HS 12.12) kertoo kuinka valta ja raha ovat valuneet järjestöille, laitoksille ja konsulteille tällä kertaa sähköisten potilaskertomusten käyttöönotossa.

Valtiontalouden tarkastusvirasto havaitsee törkeitä virheitä ja lehti puhuu myös perustuslain 12 &:n oikeusturvan ja hyvän hallinnon vaatimusten rikkomuksista toimintavalmiuksia ja kelpoisuusehtoja ruotiessaan.

Toimittaja Matti Huuskosen (12.12) kokoamassa valtionapujen jaon järjestelyjen seurannassa raha liikkui ministeriöstä sen yhdistyksen jäsenille vuosien 2003-2009 aikana VTT:n toimesta ja rahaa paloi 500 miljoonaa euroa. Sillä summalla olisi pidetty hengissä suuria valtion tutkimuslaitoksia vuosikausia ja varmaan joku yliopisto sen rinnalla. Näin valtion säätöohjelmat valuivat hukkaan ja tehokkuus korvautui korporatiivisen valtion vanhoilla keinoilla välttää kilpailutus.


Salaileva yhteiskunta

Kun valvonta ja kilpailutus puuttuu tehtävät siirtyvät väärille, osaamattomille ja tumpeloille käsille. Niiden myöhempi korjailua näiden samojen tahojen toimesta on kuin EU:n sisäistä kirjanpitoa siitä, kuinka pelastaa sellaista, jota ei voi pelastaa vääristellyn kirjanpidon seurauksena Kreikan malliin tai eläen hurlumhei -tyyliin Irlannin esimerkissä. Maalispojat ja -tytöt Portugalissa eivät tätä voi paljon auttaa. Suomi tunnollisena puurtajana on tässä pelissä kuin kiusattu koulutyttö letistä vetäen.

Vastaavaa käytäntöä löytyy omissa kunnissamme, joissa koulut, terveydenhuolto ja vanhuspalvelut rahoitetaan jatkossa lisälainoilla ja vanhanaikaisella kirjanpidolla miljardien eurojen alijäämät salaten. Riitta Vainio toimittajana (HS 12.12) kuvaa tämän, monelle kuntatutkijalle tutun ilmiön, nyt kenen tahansa ymmärrettävällä tavalla kuntaliiton Timo Kietäväisen välittämänä viisautena.

Kietäväinen on entinen kansanedustaja, keskustalainen virkamies. Kaikki virkemiehemme Helsingissä ja maakunnissamme ovat poliittisia virkamiehiä ja edustavat jotain kolmesta suuresta puolueestamme, ovat saaneet virkansa mandaattivirkoina. Silmien avautuminen nyt perussuomalaisten pelottamana tulee omituisen myöhään.

Kevään vaaleissa voidaan vaihtaa toki edustajia ja Timo Soini jopa pääministeriksi. Sen sijaan kansliapäälliköt ja johtavat virkamiehet säilyvät. Aivan riippumatta siitä ketä me äänestämme, virkoja hoitavat edelleen korporatiivisen valtion samat virkamiehet ja kiitollisena sille mandaatille, joka on heidät aikanaan viralla palkinnut.

Kun on johtajana osaamisalueensa ylärajoilla, syntyy omituisia, omaa virkaa tukevia verkostoja. Jos toimittaja ja media on osa tätä verkostoa, otsikkoja ei synny. Näin syntyi suomalainen maan tapa ja marinadi. Miten maan tapa sillä muuttuisi, että kättelijät linnan juhlissa hieman vaihtuisivatkin?

Korporaation konsultit ja politrukit

Toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, vaalit eivät vaikuta ja vaihda Suomessa virkamiehiä. Näin myös nämä saunan rakentajat ulkoministeriön eri puolille maailmaa sijaitseviin lähetystöihimme tekevät samaa pöljän työtään, vaikka omat nurkat Karjalan kannaksella palaisivat, tai maailmalla olisi menossa sen suurin liittoutumien tekemä maihinnousu Normandiassa.

Edes Kannaksen murtuminen puna-armeijan suurhyökkäyksenä ei pysäyttänyt saunatehtävään Saksaan lähetettyjä rakennusmestareita Vihtori Saarta ja Lauri Anttilaa sekä puuseppä Reino Sauniota. Se kertoo paljon korporaatioiden luonteesta Suomessa.

Me olemme eläneet korporatiivisessa yhteiskunnassamme eri maailmoissa jopa sodan aikana. Mikään mahti maailmassa ei muuta korporatiivisen valtion tai kuntapuolueiden tapaa toimia riippumatta siitä, missä kuvittelemamme maailman myöhempi historiallinen painopiste on liikkunut. Moni korporatiivisen yhteiskunnan virkamies ei sodasta paljon tiennyt. Ruumiita tekevät ja pesevät eri henkilöt.

Eliitti ministeriöissään voi elää aivan eri totuutta kuin rintamalla rypevät sotilaat tai vanhukset ja koululaiset tänään omassa yhteisössään. Tammelan tapaus ja yhden yhteisön kuvaus, Tapani Koivuniemen tapa hoitaa yhteisöään ja yritystään forssalaisen pastori Ilkka Wiioon (FL 12.12) kuvaamana, on vain yksi tuhansista Suomessa.

Voisin itse luetella ja kuvata yhteisötutkijana niitä suuren määrän. Globaaliyhteisö ja Wikipedia toimivat hieman toisin, mutta yhteisötasolla niiden viestit otetaan vastaan kuten Koivuniemen perheen ja yrityksen kohdalla tai missä tahansa työyhteisössä.

Meillä ei ole kahta samanlaista tiimiä, yhteisöä tai kultajuhliaan juhlivaa salibandyjoukkuetta. Ilkka Wiion kuvaama “ryömimisopetus” on hyvin suomalainen ilmiö ja siitä nouseminen on ollut rohkea tapa poistua “hengissä“, mutta ei ilman vammoja. Wiio kuvaa Koivuniemen erittäin älykkääksi ja laskelmoivaksi henkilöksi ja hänen tapansa kuvata yhteisöönsä liittyviä prosesseja uskottaviksi, jossa muut olivat väärässä tai harhaoppisia. Tällaisessa yhteisössä on mahdoton luoda uutta, tehdä tiedettä tai tutkmusta, mutta toki kopioida vanhaa ja siirtää dogmia, johtajan ja isä aurinkoisen palvontaa vuosisadasta toiseen. Pöljyys on yhteisön oma tauti, josta voi toki parantuakin.

Nuttu nurinpäin käännettynä

Alexander Stubb voi olla pahoillaan ja loukkaantunut, kekkosmaisen kärttyisä Wikileaksin ja internetin maailmassa, Paavo Väyrynen rakentaa omalle tontilleen Keminmaalla yrittäjänä omia hyödylliseksi kokemiaan hankkeita, omalta tontiltaan niitä ohjaillen. Samaan aikaan kun hänen yhteistyökumppaniaan jo kuulusteltiin ja kaikki oli liiankin läpinäkyvää etenkin Keminmaalla se kokien. Kuntajakoselvitykset ovat sielläkin meneillään, oma ministeri Helsingin seudulla asuen vahva vaikuttaja takavuosilta ja lähiyhteisö palvoo häntä omana Koivuniemenään. Rtakaisevaa ei ole alueen koko vaan pöljyyden vakio ja syvyys.

Tällaisia vastaavia seutukuntia maa on täynnä ja osa selvitystilassa, ihailtavat koivuniemet kertomassa kuinka vuosikymmeniä haettu tienpätkä on viimein rakentumassa, kun kaikki muut valtatiet on jo maassa moottoriliikenneteinä. Mitä suljetumpi, yhden median kautta hallittu seutukunta on, sitä varmemmin siellä on myös runsaasti sosiaalisia ja taloudellisia, toistuvia konflikteja.

Ministeri, kuka tahansa isä aurinkoinen, voi toki kokea elävänsä uuden mediayhteiskunnan ylä- ja ulkopuolella silloinkin, kun hän on osa avointa yhteiskuntaa ja sen yksi eläjä muiden samanlaisten joukossa kansalaisenmedioitten maailmassa, jatkaa keisarina muiden koivuniemien tapaan. Muutos on tapahtunut vasta muutaman vuoden aikana, eniten aivan viime kuukausina, eikä vanhan maailman median kokeneet voi sitä enää sisäistää. Syntyy surullisia ja myötähäpeään vieviä ilmiöitä.

Pardigman muuttuessa keskustalainen pääministeri tekee turhaa työtä puolueensa veijareitten takavuosien synnit taakkanaan. Ilmiö on täsmälleen sama kuin vasemmiston ongelma. Vaikeimmat tapaukset ja persoonallisuushäiriöiset änkyrät eivät voi enää pitää kansanliikettä oman elämänsä kellukkeena narsisminsa hoidossa ja kansan sitä seuratessa medioittensa kautta. Sellainen johtaa vain myötähäpeään.

Tällainen jatkuva myötähäpeä vie paradigmaiseen siirtymään ja siinä Timo Soini tarjoaa Suomessa ainoan uskottavan vaihtoehdon, olematta vanha populistinen “maalaisliitto“ tai aikoja kuopattu sosialistinen työväenpuolue, kokoomus pääoman edustajana ja vaikea hyväksyttävänä “ihmisten puolueena“. Vanhojen puolueiden historia on näin väärän paradigman aikana syntynyt ja mahdoton hyväksyttävä uudessa paradigmassa ja sen uuden median arvoja edustavassa maailmassa.

Gonzo -journalismi 1970-luvun ilmiö

Yksittäisen ministerin tai ministeriön seuraaminen, yhden kunnan toimintojen kuvaaminen, ei kerro paljoakaan, ellei media itse ole gonzo -jouranalismista irtautuva ja kokonaisuuden hallitseva myös esimerkkiensä kautta. Toisaalta konsensushenkinen media on aivan tarpeeton ja turhaa luettavaa, ellei otsikot synny niistä asioista, joista korporaatiot vaikenevat. Juuri näin syntyi päätös jakaa rauhanpalkinto kiinalaiselle toisinajattelijalle norjalaisena järkeilynä ja tietoisena Kiinan painostuksesta.

Mutta miksi kiinalaiset eivät jakaneet varjopalkintoaan ruotsalaisten vangitsemalle Wikileaksin rakentajalle? Miksi he eivät vaatineet tämän vapauttamista ja tuomista Kiinaan palkittavaksi? Nuttu nurinpäin käännettynä ei tee siitä yhtään sen kauniimpaa katsoi sitä Pekingistä tai Washingtonin näkökulmasta. Pelkkä pelleily ei johda muuhun kuin globaaliin kehnoon sarkasmiin eikä se sovi suuren kansakunnan maineelle. Vai sopiiko sittenkin?

Olisimmeko paheksuneet Wikileaksin johdon pidätystä Kiinaan toisin kuin vangitsemista Ruotsissa? Miten Ruotsin kuninkaallisia on vartioitu ja suojeltu heidän omalaatuisissa orgioissaan mafian kanssa ja Wikileaksin johdon kohdalla menetellään nyt toisin? Vai menetelläänkö? Missä Yhdysvallat toimii puhtaammin kuin Kiina? Wikileaksin paljastusten valossa ei missään. Ei kai sellaista kukaan odotakkaan?

Suurten residuaalien aikaa

Tieteessä nämä aiheet löytyvät päävirtojen ulkopuolelta. Sieltä, missä on selittämätön ja mallista poikkeava virhe, residuaali. Niiden käyttäytymisen seuraaminen paljastaa myös mallin tai teorian toimimattomuuden sekä mahdollisen tulevan päävirran, jossa syntyvät uudet myös sosiaaliset innovaatiot, sosiaalisten taitojen suuret ideat ja niiden käsitteelliset uudet symbolit. Täällä piileksivät myös uudet paradigmat, teoriaa ja mallia suuremmat muuttajat ja maailmankuvien valtaisat muutokset.

Kun muutos on paradigmainen, ei populistinen, syntyy myös sellaisia voimia, joiden kohdalla perussuomalaisten saama kannatus ei ole korporatiivisessa yhteiskunnassa tyhjän päällä vaalien jälkeenkään. Vaaleihin osallistuvat ihmiset kun edustavat kansaa ja korporaatio ei voi toimia vastoin sellaista logiikkaa, jossa kansalaiset unohtuisivat ja paradigmaiset muutokset jäisivät vaille “hyvän hallinnon” tapaa toimia uuden mediayhteiskunnan säännöillä, reaaliaikaisesti ja varoen joutumasta kansallisten etujen kanssa kohtuuttomaan hankaukseen edes EU:n sisällä.

Näin näyttää nyt käyneen VTT:n ja sen jakamien yhteisten verorahojemme osalta ja koskien jälleen kerran sosiaali- ja terveyshallintoamme. Se mitä kunnissa tai kuntaliitossa tapahtuu, kertoo sekin muuttuvan paradigman hitaasta oivalluksesta ja toiminnasta kirjanpidossa avoimella ja rehellisemmällä tavalla ja paljastaen ikävän, epämiellyttävän totuuden.

Helsingin Sanomat (12.12) leikkii ajatuksella, jossa valkokaulus pärjää ilman työpistettä ja Suomi eroaa euroalueesta. Näistä edellinen on jo toteutunut ja edes Koivuniemen kaltaiset eivät kykene vaikuttamaan heidän lastensa elämään muuttumatta samalla aggressiivisiksi. Toimittaja Katri Kalliopään sepite on liian lähellä totuutta. Sen sepitteellisyyttä ei olisi ollut edes tarpeen mainita. Ruotsin tie on ollut oma tiemme jo liiankin kauan.

Leijonasydän

Kuka tunnisti runsas viikko takaperin nimet Henri Johansson, Mikael Järvi, Rickie Hyvärinen, Mika Kohonen, Henri Toivoniemi, tai Petteri Nykky? He ovat maailman parhaita salibandymiehiä ja heidän valmentajansa.

He pelastivat urheiluvuoden 2010 sankaruuden ja ovat ilman muuta vuoden joukkue ja samalla vuoden urheilutekonsa kautta vuoden urheilijoita. Samalla he ovat sellaisia urheilijoita, joiden tapa juhlia voittoaan pukuhuoneessa ei ole kopio jääkiekkoilijoiden aloittamasta ryyppyputkesta eikä ketään tarvitse palauttaa kisoista kesken kotiin mäkimiestemme tapaan, dopingskandaalia ei tarvitse pelätä jälkikäteen.

Salibandymiehet ovat herrasmiehiä kuten insinöörien ja tulevien lääkäreitten on oltavakin. Peli kun on älykköjen ja hyväkuntoisten miesten siinä missä lentopallo, nopeatempoinen ja tapahtumarikas joukkuepeli. Suomi oli lisäksi häikäisevän hyvä ja kotiyleisön edessä otettu voitto, itsevarmuus ja taisteluhenki, pelaajien paidan alle sidotut sykemittarit, kertoivat millainen tämä tiimi on ja millainen on todellinen leijonasydän vuonna 2010.

Salibandy on nuori laji. Tämä voitto, jo toinen perättäinen Ruotsin voittojen jälkeen, teki siitä oman aikamme legendan, suuren tapahtuman myös vuosikymmenten jälkeen. Mestaruus pelattiin nyt 16 joukkueen voimin, joista neljä oli muita edellä.

Takavuosina näin pelattiin myös jääkiekkoa, oikeammin pelataan vielä tänäänkin. Joukossa oli yksi ylivoimainen, Neuvostoliitto, ja sitten oli muutama haastaja, joista Suomi se ikuinen kauas mitaleista jäänyt amatööri. Suomi on saanut nyt uuden lajin ja uudet sankarit, pohdinnan siitä, mitä meistä nyt maailmalla mahdetaankaan ajatella.