Meille valehdellaan

Manipuloinnin mestarit

Salingerin nekrologi oli tänään myös Helsingin Sanomissa kertoen kuinka “Sieppari ruispellossa” synnytti aikanaan uuden nuorisokulttuurin ja kirjassa oli myös sellaisia käsitteitä (sanoja) satamäärin toistaen, jotka aikanaan estivät vaikkapa Norman Mailerin romaanin julkaisemisen. Mailerin viimeiseksi romaaniksi jäi Adolf Hitlerin lapsuudesta kertova komea myös runsaasti faktaa yhdistelevä fiktio. Samaan aikaan kirjoittamani Arctic Babylon päättyy niin ikään tuohon Mailerin suurtyöhön ja sen mainitaan olkoonkin, että sen lähdeluettelo on kerätty nähtävästi kaikesta mahdollisesta Mailerin aikanaan kokoamasta kirjastonsa aarteista. Ne on nähtävissä jopa kirjan lopussa. Niiden sidos ja merkitys kirjaan ei näy tieteellisen julkaisun tapaan lainkaan eikä Norman Mailerin romaani ole muuta kuin fiktiivinen työ mahdollisesta lähdeluettelosta huolimatta. Lähdeluettelo Norman Mailerin tapaan tehtynä pikemminkin laskee kirjan arvoa.

Väite siitä että "Sieppari ruspelossa" olisi vuonna 1951 käynnistänyt uuden valtaisan nuorisokulttuurin, on yhtä suhteeton kuin että sen kääntäminen suomeksi olisi saanut aikaan suomalaisen yhdyskuntarakenteen murroksen ja maaltapaon, kaupungistumisen sen sosiaalisena ilmiönä. Oikeammin kirjailija Salinger oli aikansa tuote ja hänen romaaninsa kuvasi tuota muuttuvaa kulttuuria siinä missä sen myöhäsyntyinen käännös suomenkielelle prosessin leviämisen pitkää viivettä Yhdysvalloista Suomeen. Kulttuuri oli tullut tänne toki paljon ennen Salingerin kirjan kääntämistä.

Käsitteet, jotka olivat vuonna 1951 liki esteenä kirjan julkaisemiselle olivat niinkin harmittomia sanoja kuin “goddam” ja “fuck”. Ne olivat olleet Yhdysvalloissa käytössä iät ajat mutta niiden siirtäminen kaunkirjalliseen tuotteeseen ei ollut tavallista laajalevikkisessä ja arvostetussa kustannustoiminnassa. Tänään näitä käsitteitä saa kuulla kaduilla ja leffoissa enemmän kuin mitään muuta käsitettä ja niiden merkitystä on arvioitava symbolirakenteen laajemmasta struktuurista, äänen aksentista ja kasvojen ilmeistä. Ne eivät valehtele niin paljon kuin sanat, joita ei sanota tai tunneta. Salingerin kirja ei tätä prosessia aiheuttanut eikä nopeuttanut. Sen sijaan television ja muun sähköisen median merkitys oli varmasti paljon suurempi.

Suomeen tämä nuorisokulttuuri rantautui uskottavasti kuitenkin vasta suuren ikäluokan murrosiän myötä ja kirjan kääntäjä oli tuon ajan nuorisokulttuurimme kirjallisuuden valovoimaisin tähti Pentti Saarikoski. Välimatka Yhdysvaltoihin oli tuolloin noin 15 vuotta. Vuonna 2004 kirja käännettiin uudelleen Arto Schroderuksen työnä. Saarikosken ikäiset olivat silloin tulleet nyt kiisteltyyn eläkeikään ja uudelta käännökseltä haettiin sopivampaa kieliasua, konservatiivisempaa, mutta nostalgian silti säilyttävää. Sama Salinger mutta uudessa paketissa. Itse hän oli vaiennut kirjailijana pian esikoisensa jälkeen eikä halunnut tuottaa lisää samaa, josta häntä myös moitittiin. Hän oli alkanut toistaa itseään, kuten usein palkitun esikoisteoksen tekijälle tahtoo käydä.

Kielipeliappelsiini

Kirjallisuus on kielipeliä. Elina Kouki väitteli hetki sitten todistaen kuinka kirjallisuustieteellisten käsitteiden opettaminen on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa puutteellista käsitteiden määrittelyyn ja käyttöön liittyvien ongelmien takia. Edellinen teksti on suoraa lainausta hänen tämän päivän vastauksestaan Helsingin Sanomissa (HS 30.1) siihen kohuun, jonka hänen väitöksensä aiheutti ja etenkin Pirjo Singolle.

On hyvinkin mahdollista, että nuorilla kirjoittajilla on vaikeuksia hahmottaa sellaisia käsitteitä kuin “satiiri”, josta tuossa tekstissä on haettu tyyppiesimerkkiä symboliikkaan, joka saattaa olla nuorille tänään sananakin vaikea. Oleellista kuitenkin on, että väitös on tullut hyväksytyksi, ja vastaväittäjät puolsivat sitä “ilomielin” ja “mielihyvin” tohtorin väitöskirjaksi, kuten Elina Kouki kirjoituksessaan kertoo. Se etteivät “fuck-nuoret” tunne välttämättä satiirin tai ironian eroja, tai näitä käsitteitä koulussa, voi olla hyvinkin väitöskirjan arvoinen asia, ja tutkimus siitä on ollut hyödyllistä ja valaisevaa, ajatuksia herättävää ja “väitöskirjan parasta antia“, kuten Kouki kirjoittaa käsitteiden käytöstä äidinkielen opetuksessa. Olisi outoa antaa nuorille aineen aihe ja vaatia kerronnalta satiirin tai ironia aineksia, jos nämä käsitteetkin ovat sanoina vieraita.

Harakan varpaat lumessa

Timo Valjakka (HS 30.1) on käynyt Pohjois-Esplanadilla Hubert Scheiblin kuvataidenäyttelyssä ja kertoo kuinka taiteilija on syntynyt vuonna 1951, samana vuonna kuin vaikkapa tämän artikkelin kirjoittaja, ja lähestyy siten jo melkoisen kokeneen taiteilijan ikää. Edelleen Valjakka kertoo taiteilijan syntyneen samassa kaupungissa kuin Freud ja Wittgenstein (Wien) ja että hänen opettajanaan on ollut aikanaan Arnulf Rainer, informalismin johtohahmoja aikanaan. Kaikki tämä on totta.

Teoksissa Valjakka näkee vuodenaikoja, talvista jäätä, jonka pintaan eläimet ja luistelijat ovat jättäneet kalligrafisia merkkejään. Työt kun ovat kalpeita, liki lumisen valkeita, muistuttavat Helsingin aamuista maisemaa katutasolla taiteillen lumipyryn keskellä paikoituspaikka autolleen hakien.

Kun kuvattomassa, ilman sanoja olevassa symbolimaailmassa, värien kautta elävässä, ihminen näkee symboleja, harakan varpaita ja jäniksen jälkiä, taiteilija on elänyt suotta vuodesta 1951 käyden koulunsa prof. Max Weilerin johtamassa laitoksessa, yhdessä Wienin nimekkäimmässä Akatemiassa.

Ikivanha historia taustalla

Tutustuin itse Weilerin töihin ensimmäisen kerran Innsbrukissa. Max Weilerin freskot ovat vaikuttavia ja niiden taustalla on hänen omat kokemuksensa kaukaa ikivanhasta kiinalaisesta Song Dynastian (960-1279) aikaisesta värien sekä etenkin grafiikan teoriasta ja professori Karl Sterrerin opeista (Academy of Visual Arts). Sterrer, Weiler ja Scheibl ovat isoisän, isän ja pojan kertomusta siitä tieteen ja taiteen katkeamattomasta ketjusta, josta kirjoitin edellisen artikkelini “Pakkanen”. Lämmin kiitos Pakkasten suvun edustajille saamastani palautteesta.

Tämän ikivanhan koulukunnan töitä Itävallassa tunnistaa helposti, eikä niillä ole juurikaan kosketuspintaa suomalaiseen talveen tai jääkiekkoilijoiden jättämiin kuviin jään pinnalla olkoonkin, että suomalaiset naiskaunoluistelijat ovat viehättäviä olentoja. Sen sijaan tutustumalla graafisen taiteen akatemiaan Wienissä (Academy of Grafics Arts) ja sen tekemään taiteeseen ja professoreihin, syntyy ehkä parempi kuva Hubert Scheiblin maalauksista, joista itse pidän eniten 1980-luvun lopulla tehdyistä keltavoittoisista maalauksista sekä nykyisin hyvin tummista tai vastaavasti täysin vaaleista mielen maisemista. Uran alkupuolen työt ovat kokonaan toisen tyyppisiä ja tuon ajan koulukunnan tuotosta. Kehitys näkyy paljon voimakkaampana kuin vaikkapa juuri päättyneessä Pablo Picasson loistavassa elämäntyön näyttelyssä, josta suurtyöstä kiitos järjestäjille.

Se mistä ei voi puhua

Tuntuisi omituiselta, jos joku joskus kertoisi minusta itsestäni henkilönä, joka on syntynyt Savossa, jossa syntyi mm. Urho Kekkonen tai Paavo Lipponen, ja että olen käynyt samaa koulua Pertti Pasasen tai Keijo Rosbergin kanssa Juhani Ahon ohella. Valaisten samalla taustaani käyttäen nimikaimojani tai opettajia, jotka ovat harhailleet aikanaan joko Oulun, Turun ja Helsingin yliopistoissa sekä lopuksi kertoisi työni tuovan mieleen jotain sellaista, joka liittyy aikamme nuorison käyttämään symboliikkaan (fuck you). Sillä mistä muusta muutaman vuosikymmenen kuluttua kriitikot medioissa kielellisen ulkoasunsa rakentavat kuin tämän ajan nuorison käyttämistä symboleista? On vähäisempiäkin syitä vetäytyä syrjään, erakoitua ja vaieta, vastaisivat Salinger ja Scheblin, Max Weiler ja Grigori Perelman. Se mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.

Botuliinitoksiinia

Dagens Nyheter kertoo kuinka sodan aikana syntynyt ikääntyvä suuri ikäluokka ympäri maailmaa ja myös Ruotsissa, joka on hyvinkin sotaa käynyt ja kärsinyt maa, hakee ratkaisua ryppyisen ihon ongelmiin botoxinin käytöllä. Botoxin on hermomyrkky, botuliinitoksiini, joka poistaa rypyt lamauttamalla mm. kasvojen lihaksistoa. Botuliinitoksiinin käyttö on lisääntynyt ikääntyvien sinkkujen joukossa etenkin Tukholman alueella.

Oikeasti hermomyrkyn vaikutus on hieman sama kuin alkoholin ja siis erilaisten käymistuotemyrkkyjen (etanoli) käyttö elimistössämme. Kun kyky nähdä heikkenee tai muuttuu, alamme saada neurologisia ja psyykkisiä oireita, käytös alkaa lähestyä myrkytyksen aiheuttamaa psykoosia, kyky nähdä erikseen lasi ja sen takana oleva maisema, maalaus, mikä tahansa esine, abstrakti ilmiö tai kertomus, heikkenee ja edessä on vain peilipintaa, harmaata siloista jäätä ja siinä kuva, jonka tunnistaminen on vaikeaa, rypyt katoavat. Samalla ympärillämme olevat viisaat ihmiset vaikenevat. Vanhenevan ihmisen rypyt eivät ole kiinnostavia, niitä ei huomata, juopuneena niistä ei välitä, botuliini myrkkynä pyyhkii ne näkökentästämme, takaraivosta. Se mitä ei huomata, joka on ulkopuolella kiinnostavan, siitä vaietaan ja viisas vanheneminen on juuri sitä, kiinalaisen taiteen parasta antia ilman botuliinia tai etanolia.

Luulosairaus

Ben Zyskowicz lukee ratikassa Suomenmaata ja kertoo luulosairaudestaan. Kuvassa hän lukee todellakin keskustalaista Suomenmaata ja epäilee jonkun kurkkivan olkansa yli. Hän epäilee tulevansa luulosairaaksi ja selittää samalla kuinka hän ei ole liittymässä Keskustaan, mutta pitää keskustaa muuten rakkaana vastustajana ja on valmis mainostamaan Suomenmaata. Mainoksen korvaus, 200 euroa Suomenmaalta, menee Haitin katastrofin uhreille. Sellainen luulosairaus on aina tervetullut ja kertoo hallituksen yhteistyön toimivuudesta.

Ben Zyskowicz on suomalaisen politiikan yksi miellyttävimmistä ja piristävimmistä hahmoista jo vuosikymmenten ajalta. Valitettavasti edes se ei pelasta siltä pääkirjoitustoimittaja Paavo Raution (HS 30.1) havainnolta, jonka mukaan Suomi on nyt kuin Kimi Räikkösen kyydissä istuva kartanlukija. Kun auto alkaa aliohjata ei auta vaikka renkaat onkin käännetty menosuuntaan. Aliohjautuva auto puskee hankeen oman vanhahtavan tuotantorakenteemme, huoltosuhteen heikentymisen, työttömyyden kasvun ja velkaantumisen seurauksina. Muun luulottelu syntyy maailman talouden nopeasta korjautumisesta, ei omamme. Omia ongelmia ei pidä panna Yhdysvaltain, Kiinan tai EU:n ongelmien piikkiin. Itsepetos, vainoharhat ja luulosairaus ovat valheista vaikeimpia ja pahenevat itsekkyyden ja vanhenevan yhteiskunnan myötä.

Kirkasotsaisen periaatteet ja valeholismi

Forssan Lehdessä sama asia esitetään kuluttajan näkökulmasta ja kolumnisti, kirjailija Kai Linnilän toimesta. Jokaisella meillä on musta pisteemme ja se tulee viimeistään esille silloin, kun haemme kirkasotsaisina periaatteen ihmisinä aitoa ja arvostamamme kokemuksen ja luovan osaamisen tuotetta, mutta tyydymme kuitenkin halpaan kopioon ja huonoon jäljitelmään. Sen taustalla on nykyisin kykymme valehdella itsellemme ja uskoa salamyhkäiseen, suunnitelmalliseen ja apokalyptiseen maailmankuvaan, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Holismi tieteenä on eri asia kuin vainoharhainen tapa yhdistää puurot ja vellit toisiinsa.

Valeholismissa (pseudoholismissa) kaikille tuttu tapahtuma herättää tunteita monissa ja tuloksena on helppo uutinen, faktojen ja yksityiskohtien kirjot tukevat siinä mukamas toisiaan ja liittyvät yhteen kertomukseen, pahansuopaan tavoitteeseen ja nurkan takana piilevään tuomiopäivään, sankariin joka pelastaa ja paljastaa uhkaavan salaliiton tai poliitikkojen juonittelun, medioitten mafian. Siinä eroavan pääministerin tai puoluejohtajan on oltava juuri median työn tulosta ja sankaruutta. Muuten kahden vuoden mediamylläkkä on mennyt harakoille.

Internetissä leviävät tarinat vain mutkistavat aiemmin helpommin jäsenneltävää maailmaa, ja se on helpointa kytkeä tarinan kertojan urbaaniin legendaan, jossa printtimedia on manipuloijana muita medioita paremmassa asemassa moniarvoisen maailman vanhan kokemuksemme “objektiivisena” taustoittajana. Meille valehdellaan ja manipulointi on juuri sitä. Moni meistä haluaa tulla manipuloiduksi jopa myrkyttämällä itsensä.