Suvuton, hajuton ja mauton kielemme

Taisto Levo ja Tuukka Koirikivi kirjoittavat (FL 30.7) aivan ansiokkaasti yhtäällä konsulttien työn kritiikistä ja toisaalla opiskelijoiden arjesta samaisessa opettajien ja poliitikkojen yhteiskunnassa. Syntyy vaikutelma, että meitä koulutetaan johonkin muuhun kuin elämään ja sen rikastuttamiseen opiskelun kautta. Alpo Suhonen (FL 30.7) lähestyy kolumnissaan samaa asiaa valmentajana ja valmennuksen vuorovaikutuksen ymmärtävänä kokonaisvaltaisena ihmiskäsityksenä sekä lainaten filosofi Lauri Rauhalaa. Lisäksi me hyökkäämme toistemme kimppuun, ymmärtämättä aina miksi. Sama koskee vieraita kulttuureja. Digikielessä on jokin asia, joka vaikeuttaa suomalaisen tajuntaan tai tuovat selityksiä, jotka ovat lapsekkaita, väärästä kulttuurista lainattuja. Kaikki alkaa pienestä lapsesta Meillä suomalaisilla on konsultoinnissa, valmennuksessa ja yleensä opiskelussamme käytössä kieli, joka on ns. onomatopoeettinen, luonnon ääniä matkiva. Näitä kieliä on maailmalla muitakin emmekä ole yksin. Aivan naapurissa ei tällaisia kieliperheitä kuitenkaan löydy. Ei idässä eikä lännessä ja etelässäkin törmäämme joko indoeurooppalaisiin kieliin tai romaanisiin kieliin kuten ranska, espanja tai italia. Nämä kielet eivät ole onomatopoeettisia ja mikä tärkeintä, niissä on rakenteellisia eroja, jotka poikkeavat omasta kielestämme opetuksessa, valmennuksessa, konsultoinnissa, politiikan teossa mutta myös tieteessä, taiteessa ja kaikessa ajattelussamme, tunteissamme tunnekielenä ja lopulta maailmankuvassamme ja tavassa uskoa tai olla uskomatta, moraalisissa ja eettisissä arvoissamme. Kaikki alkaa lapsesta ja hermeneutiikasta, jossa teksti on keskeisin käsite. Toki sitä on myös sosiologiassa, oikeustieteissä, musiikissa silloin, kun kerrotaan kuinka säveltäjä ilmentää itseään tai mitä tarkoittaa sävelteoksellaan, Mikä on teoksen “oikea” myös sanallinen (verbaali) tulkinta. Sama pätee kuvataiteisiin ja tiede pelaa sekin käsitteillä, nykyisin matematiikan rinnalla ja luonnonlakien ohella digikielellämme. Otin itse jo varhain käyttöön tätä tarkoitusta varten Cluster Art käsitteen ja kielen symboleineen ja se on menestynyt hyvin satojen miljoonien yhteisessä käytössä. Crystal Art sen rinnalla on sekin menestyvä ja kasvava uusi taiteen tapa ilmentää elämäämme. Hämeessä kun oli käytettävissäni lasia enemmän kuin muuta taiteen kautta puhuttelevaa. Sosiaalinen media, sen ekologia ja talous, strategia, oli kuitenkin kaiken teoreettisen perusta verbaalisena julkaisuna, hermeneutiikan välineenä. Taustalla Raamatun tulkinnat Raamatun hermeneutiikka viittaa sekin pyhien kielten tulkintaan ja kirjoituksiin, jossa lähestyttiin jo varhain eksegetiikkaa. Omassa sukupuussani tätä suuntausta edusti 1600-luvun lopussa Isak Pihlman alan ensimmäisenä professorinamme. Hänestä olisi tullut myös hyvä ensimmäinen piispamme. Seuraavassa sukupuun askelmassa oli sentään Ståhlberg joka korvasi naisena tämän kirkollisen suvun puutteen ja vain pari sukupolvea myöhemmin ensimmäisenä perustuslakimme laatineena presidenttinämme. Tätä lakia ei olisi tullut mennä tumpeloiden peukaloimaan ja pilata näin presidentin käyttämää valtaa. Geneettinen silta ja sosiaalinen pääoma ovat hermeneutiikan avainkäsitteitä modernissa tulkinnassamme ja perustuslaki siten takaamassa, ettei tehdä pahoja virheitä. Antiikin Kreikka ja Rooma edustivat kokonaan eri maailmaa kuin keskiaikainen hermeneutiikka, jossa kirjallinen merkitys (sensus historicus) ja vertauskuvallinen merkitys (sensus allegorius) liitettiin kirkon dogmiin. Kirkon dogmi kun oli horjumassa. Kolmas tapa oli siirtää teksti moraaliin (sensus moralis) ja lopulta kaiken tämän vaikutus lukijaan ja kuulijaan. Näin syntyi neljäs lukutapa (sensus anagogigus), jossa mukaan tuli nykyisin muodikasta salattua mystiikkaa, metafysiikkaa tai eskatologiaa. Siis viihteellistä roskaa ja sen esittelyä. Yhteenvetona päädyttiin joko yksinkertaiseen tulkintaan (pasat), vihjaavaan tulkintaan (remez), tulkitsevaan kieleen (deras) sekä ajallemme tyypilliseen salattuun (sod) tietoon. Tämä on perusta, jolle aloimme rakentaa ennen valistusaikaa. Kritiikki kasvaa Renesanssin aikana ja valituksen kautta mukaan tuli kriittinen tapa tarkastella tekstejä. Raamattuakin alettiin lukea kuten mitä tahansa klassikkotekstiä. Näin inhimillinen teksti ja viestintätapa, oman aikamme media, alkoi tulla osaksi hermeneutiikkaa. Tällöin huomio alkoi kiinnittyä itse tulkitsijaan ja tämän käyttämään kieleen. Syntyi eläytyvää ymmärtämistä, jolloin kirjoittajan psykologinen tuntemus ja historiallinen konteksti tulivat mukaan analyysiin. Wilhelm Dithley siirsi lopulta tekstin syntykontekstiinsa ja kaikki mystisyys katosi. Syntyivät käsitteet epäsuora ja välillinen ymmärrys. Se, miten subjekti ymmärtää ja tulkitsee kohteen, vei pohdinnan lopulta Heideggerin “Olemisen ja ajan” pohdintaan sekä nykyaikaiseen hermeneutiikkaan. Todellisuus syntyi, Gadamerin tapaan tulkiten, tekstinkaltaisena ja käsitteiden kautta rakentuvana. Hermeneuttisen ymmärtämisen kulku levisi maailmalle ja tekstin (taiteen, musiikin jne.) ymmärtäminen analyysinä edellytti yhteiskunnallisten tapahtumien tulkitsemista analysoimalla niiden merkitystä niihin osallistuville ihmisille ja heidän kulttuurilleen. Kieli oli kuitenkin kaiken keskiössä. Han, hon vai hen Otan esimerkin. Eilen tiedotettiin, kuinka Ruotsin Nobelia jakava arvovaltainen tieteen akatemia otti käyttöön käsitteen “hen” kuvaamaan kolmatta “hän” sanaa aiemmin miestä (han) tai naista (hon) kuvaavien sanojen rinnalle. Oli pakko, kun käytännössä homot ja lesbot käyttivät, tai heitä käytettiin, tätä käsitettä ja niin syntyi tällainen “neutraali” ja sukupuoleton “hen”. Suomalaisen on tätä vaikea ymmärtää. Meillä kun on vain yksin “hän” niin miehille, naisille kuin sukupuoleltaan neutraaleille. Sama ongelma muuttuu erityisen hankalaksi, kun omassa kielessämme ei ole lainkaan substantiiveja, joilla olisi suku, maskuliini tai feminiini tai neutri. Adjektiiveja ei taivutella sanan sukupuolen mukaan. Kokonainen lause, retorinen puhe, ei voi saada sukupuolta. Taustalla on oma historiallinen ja muusta Euroopasta poikkeava vaeltelumme. Jouduimme kahden kielialueen väliin emmekä ymmärrä oikein kumpaakaan. Meitä taas kukaan ei tahdokaan ymmärtää avaamalla kielemme kannet kriittisen tieteen keinoin. Hermeneutiikan kummajaiset kun eivät avaa kuin heidän kielensä kautta syntyvän “totuuden”. Totuudet taas löytyvät kielen rakenteesta, suvuista. Olen kirjoittanut tästä tuhansia sivuja, turhaan. Tämä kun on suomalaisille liian vaikea asia ja olemme aina ihailleet huonon itsetuntomme seurauksena kaikkea etelässä tai lännessä riehuvaa hulluutta, pelkkää kielen kantojen tuomaa rasismia. Ei venäjä kielenä siitä paljoa asiaa korjaa muuten kuin sukulaiskansojemme kautta. Taantuvan totuuden kielet Indoeurooppalaisissa kielissä nämä kaikki menneen maailman avaimet löytyvät, romaanisissa on jo edistytty yleensä kahteen sukuun, mieheen ja naiseen. Ruotsin kielessä en-suku oli jo kehittynyt kohti suomalaista käytäntöä ja vain ett-suku vastasi neutria. Nyt tavallaan, Ruotsin Akatemian toimesta, taannuttiin takaisin kolmeen sukuun kiitos runsaan indoeurooppalaisen vaikutuksen ja yhteiskunnallisen paineen alla. Vastaava keskustelu homoista ja lesboista on Suomessa käyty kokonaan toisella tasolla ja tarkoittaen vain seksiä, kirkossa vihkimistä, ei koko eksistentiaalista maailmankuvaa kielineen ja sen vuosituhantista myös geneettistä perimää. Se on lapsellista Suomessa, jäädä kiinni vihkikaavaan, kun taustalla on globaali eksistentiaalinen ongelma ja sen vakavat valuvirheet. Ne valuvirheet kun todellakin ulottuvat sekä sotaan että rauhaan, Krimiltä Palestiinaan ja merten taakse imperialismin aikaan. Kielen valuvirheet levisivät ympäri maailmaa ja nyt niistä olisi päästävä kohti digiaikamme ihmeitä käymättä kolmatta maailmansotaa. Filosofinen hermeneutiikka kun sisältää myös oikeustieteen harhat ja niiden omituiset valuvirheemme. Ei niitä voi soveltaa Ukrainaan joutumatta interpretivismin poluille Emilio Bettin, Winfried Hassermerin tai Ronald Dworkinin tulkintoina. Kun kaikki riippuu vain tulkinnasta, oleellista on silloin tärkeänä pidetty, oli se kuinka virheellistä tahansa. Mitä mahtaisi Arthur Kaufmann tähän vastata Gadamerinsa lukeneena? Suomen kielen erikoisuudet Kieli, sen suvut, opitaan jo varhain lapsena ja ne leimaavat koko hermeneuttista ja eksistentiaalista ymmärrystämme tunnekielemme käsitteiden kautta niin tieteessä, taiteessa, uskonnoissa, filosofiassa, opetuksessa, valmennuksessa, arvoissa ja etenkin koko kulttuurimme ymmärryksessä ja elämämme rikkaudessa. Tässä suomalaiset kielensä kanssa ovat kokonaan toisessa asemassa kuin muut lähisukulaisemme fyysisesti naapureinamme. Tästä syntyy ongelma, jossa meitä ei ymmärretä lainkaan tai me emme ymmärrä näitä kaiken kategorisesti sukupuoleistavia suurkulttuurejamme. Kielemme on globaalissa ja yhteen sukuun, sukupuoleen, yleistävässä merkityksessä erityisen edistyksellinen ja tunnekielenä onomatopoeettisena niin ikään lähellä ekologista ympäristöämme, luontoa. Se on ainut eksistentiaalinen keino auttaa luontoamme ja samalla itseämme, globaalia maailmaa. Molemmat ovat erityinen arvo ja omalaatuinen lahja juuri tässä ajassa ja paikassa, globaaleissa kriiseissä ja ilmastomuutoksen kourissa eläen. Se on myös syy siihen, miksi itse edustan perussuomalaista poliittista arvomaailmaa ja sen liikettä, vaikka hyvin tiedän, että pääosa sen kannattajista ei ymmärrä paljoakaan sen enempää hermeneutiikan kuin eksistentialismin opeista, saati kieliopinnoista, osana niiden syntyä ja merkitystä kulttuurien synnyssä, tieteessä ja taiteessa sekä mahdollisuudessamme pyrki oivaltamaan niitä ongelmia, joita indoeurooppalaiset ja romaaniset kielet myös lasten ja aikuisten tunnekielinä juuri omana aikanamme maailmalla aiheuttavat. Kun meitä pidetään vähän outoina ja kummajaisina, se johtuu tästä kielemme outoudesta. Sen arvo on nyt viimein ymmärrettävä ja kyettävä käyttämään kansainvälisenä vahvuutenamme. Me emme ole sitä vain koskaan oikein ymmärtäneet. Läheiset sukulaisemme kun ovat niin kaukana ja usein pienkulttuureja, hävitettyjä luonnonkansoja tai Aasiassa, Etelä-Amerikassa eläen.