Lontoon olympiatulen sammuessa

Olympialaiset eivät tahdo avautua, jos et ole kiinnostunut urheilusta ja sen taustoista pintaa syvemmältä raaputtaen. Tarkoitan tällä raaputtamisella muutakin kuin huippu-urheilua ja valmentautumista, kilpaurheilun sisäistä logiikkaa ja siihen panostamista. On syytä seurata sitä myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ilmiönä. Taloudellisena taas ikään kuin panos tuotos laskentaa, jossa huippu-urheilun muutosryhmä pohtii miten huippuja tehdään. Meillä miltei kokonaan veikkausrahoja käyttäen. Mahdoton ryteikkö Minua pyydettiin arvioimaan huippu-urheilumme organisaatioita joskus 1980-luvun loppupuolella. Samalla pyydettiin arviota sen organisaatioiden rakenteista ja ohjeita kuinka niitä voisi kehittää. Edessäni oli aivan uskomato viidakko ja sen ryteikön karsiminen olisi vaatinut useamman kierroksen. Esitin verkostomallia, joka aivan aluksi ottaisi huiput ja näiden valmennuksen ulos tästä ryteiköstä sekä pelastaisi heidät mahdollisimman kevyen organisaation, hierarkialtaan mahdollisimman matalan ja dynaamiseen valvontaan. Valmentajat saisivat siinä työrauhan ja keskipisteenä olisi yksilö, urheilija. Mitään ei tapahtunut On ymmärrettävää, ettei vuosikymmeniä vanhoja riitoja ja rajoja pureta hetkessä. Tuolloin ne olivat vielä lisäksi poliittisiakin. TUL ja SVUL olivat omia liittojaan ja lajiliitot pyhiä paikkoja. Hierarkiat olivat tuolloin suomalaisen korkeita ja vastuut vailla valtaa. Kuka teki ja mitä, jäi epäselväksi. Ulkopuoliseen selvittäjään suhtauduttiin kuin rikolliseen. Organisaatiot olivat jäykkiä ja ihmiset niiden sisällä vailla koulutusta. Oli oikeastaan omituista, miten ne ylipäätän saattoivat päätyä jonkinlaisiin tuloksiin ja olympialisiin saatiin meiltä edes jollakin tapaa yhtenäinen joukkue. Ja näin oli jatkunut jo vuosikymmeniä. Harrastelijamaisesti puuhastellen. Meillä tehdään suurempia muutoksi vasta kun on pakko. Nyt on sellainen hetki. Kun vuosia junnataan ilman minkäänlaista näkyvää tulosta ja ainoat mitalistimme tai mitaliotteluissa käyneet ovat Espanjassa kasvaneita ja koulutuksensa saaneita, herää epäily varojen väärinkäytöstä. Miksi Jorma Kinnunen kykeni tekemään maailman huipun niin pienestä joukosta tai populaatiosta, kysyttiin? Kahdesta pojastaan? Ensin on hylättävä väärät selitykset, kansakunnan koko ja valmentajien puute, raha. Ei raha kaikkea ratkaise. Kun organisaatio on tehoton, jopa vahingoksi lajiliittona urheilijalle, se on purettava. Näin syntyi malliani hieman mukaileva verkottunut ja huippu-urheilua hoitava kevyt organisaatio, jonka tulokset on nähtävä jo Riossa. Jos ne eivät siellä näy, vastuulliset on mahdollista myös paikantaa. Ne urheilijat, joiden on määrä menestyä, ovat jo nyt tiedossa ja heistä 90 % palaa juuri Lontoosta tyhjin käsin. Yli puolet epäonnistuneina. Mitalisaalis voi silti olla vielä se kolme minimissään ja vajaa kymmenen pistesijaa tulevat nekin laariimme. Se on ihan tyydyttävä saavutus, kiitos purjehtijoittemme. Syy epäonnistumisille ei ole vain urheilijoiden. Heillä ei ollut alunalkujaankaan minkäänlaista mahdollisuutta menestyä lukuunottamatta sattumaa ja sellaisia lajeja kuin ammunta tai lajit, jossa edustajamme asuivat Espanjassa. Emme edes tunteneet heitä, hyvä jos lajia jotenkin tunsimme. Vieras kulttuuri Melonta ja purjehdus, taekwondo, ovat tällaisia lajejamme. Sulkapallo ammattilaisena pelaten on vieras sekin. Emme panosta huippu-urheilun sponsorointiin kuin murto-osan muista Pohjoismaista. Olemme kehitysmaa tieteen, taiteen ja urheilun, kulttuurin sponsoroinnissamme. Joudumme edelleen jättämään Suomen menestyäksemme. Kulttuurin kohdalla menestys on saavutettavakin pääosin muualla kuin Suomessa. Sitäkin mitataan sentein ja sekunnein. Toki sama koskee toki myös vaikkapa tiedettä ja taidetta. Olemme kulttuuriltamme alusmaan kaltainen ja kovin nuori siihen seuraan, jossa menestyjiä tuotetaan yhteisön omana tuotteena ja vanhan sosiaalisen pääoman avustamana. Kun sellaista ympäristöä ei ole, ei henkistä eikä fyysistä, sitä on haettava muualta. Pakkasessa ja sateisen kesän keskellä, vihamielisen henkisen, kiusaavan yhteisön ympäröimänä, ei synny tietenkään tuloksia. Huiput on vietävä pois sellaisesta ympäristöstä, joka vähänkin rasittaa valmentautumista tai häiritsee keskittymistä oleelliseen. Me osaamme toki muutakin kuin heittää keihästä tai näplätä kokoon kännyköitämme. Pragmaatikon virheet Tässä meillä on taipumusta vertailla tulosta panostukseen, jossa urheilijoiden apurahoja ja huipun saamia tukia käytetään suhteessa vaikkapa muihin Pohjoismaihin. Totuus on, että urheiluun ja liikuntaan käytetyt varat ovat lisääntyneet, mutta se ei näy huippujen tuloskissa. Tai näkyy, mutta meillä on siihen näköalavirhe. Me psykologisoimme ilmiöitä, joita ei kuuluisi muodikkaasti psykologisoida ja jätämme psykologisoimatta sellaista, joka olisi hoidettava yksilöön kohdistuvin toimenpitein. Lontoon kisoissa mitalit menevät mitalien luokse. Ilmiö on sosiologinen ei psykologinen. Toki myös taloudellinen ja etenkin kulttuurinen. Kisoihin osallistuvista kansakunnista mitaleista noin 80-90 % rohmuaa jälleen kerran vajaa kymmenesosa valtioista. Näin on jatkunut jo kauan. Nämä kansakunnat ovat samalla tavalla esillä myös silloin, kun lasketaan vaikkapa luonnonvarojemme käyttöä ja sen jakaumaa kansakunnittain tai muita bruttokansantuotteeseen verrattavia muuttujia ja niiden jakaumaa. Me pelaamme tätä peliä näiden kansakuntien säännöillä. Jos he eivät menestyisi, lajeja tulisi lisää, tai säännöt muuttuisivat. Muutama kenialainen siedetään ja pidetään jopa hyvänä siinä missä jamaikalaiset pikajuoksijat. Legendat heistä ovat eläneet Helsingin olympialaisista alkaen ja ovat myytteinä sopivia rauhoittamaan mieltämme maailman ruokakriiseistä. Omat kriisimme ja sodat hoidettiin nekin suuntaamalla huomio toisaalle, huippu-urheiluun ja olympialaisten valmisteluun. Rio tekee tätä työtä nyt ja Brasilia tulee menestymään omissa kisoissaan brittien tapaan hämmennystä herättäen. Peking ja sen olympialaiset toi Kiinan pysyvästi huippu-urheilu suurmaaksi Yhdysvaltain rinnalle. Kulttuuri muuttui. Kulttuurin muutokset näkyvät huippujen synnyssä ja arvostuksissamme, lajien kirjossa ja monipuolisuudessa. Nousevien talouksien mahtia Erityisen hyvin menestyvät jatkossa, Yhdysvaltain ohella, suuret nousevat taloudet sekä Euroopassa etenkin kansakunnat, joiden siirtomaatausta takaa myös sellaisen globaalin liikkuvuuden, jonka tuloksena ovat myös menestys vaikkapa jalkapallossa. Vieraita kulttuureja ei Espanjassa pelätä. Sen sijaan Italian virkamiespääministeri Mario Montin kaltaisen henkilön tapa antaa ohjeita pohjoismaiselle parlamentarismillemme on pahasti ontuva ja muistuttaa hänen edeltäjänsä tapaa moittia suomalaista puukirkkoa ja sen pyhyyttä meille. Akateeminen sivistys tai miljardöörin varallisuus ei tuo mukanaan sydämen sivistystä edes Italiassa. Ja miksi toisi? Monti on saanut koulutuksensa hänkin Yhdysvalloissa. Mahdollisuus saada vahvistuksia merten takaa varmistaa menestyksen niin briteille, ranskalaisille kuin espanjalaisille tai portugalilaisille, kaikille siirtomaita hankkineille imperiumin emämaille. Oma mitalistimme oli hänkin Espanjassa hankkimassa taitonsa purjelautailun saloihin siinä missä tuntemattoman taekwondon ammattilaisemme. Joudumme hyväksymään aggressiiviset naisten lajit osana omaa feminististä liikettämme ja sen jatkuvaa voimistumista. Tahdoimme tai emme. Jos se tuo mukanaan pahoinvointia, sekin on siedettävä. Laman aikana syömme silakoita. Lehmätkin lentäisi Se, tuleeko pienelle kasakunnalle mitali vai kaksi, syntyy lopulta puhtaasta sattumasta. Jos tuulet olisivat olleet suotuisammat, olisimme voineet saada purjehdusmitaleja kolme kappaletta ja melonnassa mitalin sieltäkin. Ammunnasta olisi tullut pienellä onnella mitali tai kaksi keihäsmitalin ohella. Näin tuloksena olisi ollut sama mitalimäärä kuin vaikkapa Ruotsilla ja olisimme tyytyväisiä. Meitä paljon vauraampi Norja olisi jäänyt Viron tapaan kauas taaksemme. Käytännössä kuitenkin mitalin tuojat olisivat olleet aivan samoja henkilöitä kuin nyt kisoihin osallistuneet ja hivenen epäonniset urheilijamme. Mukana on vain monta konjunktiona käytettävää jos -partikkelia. Hyvällä loppukirillä saavutamme joka tapauksessa minimitavoitteemme. Tarvitsemme siis vain hieman lisää potkua aivan terävimmän kärkemme onnistumiseen. Se on Rion kisoihin mennessä helppo hoitaa. Neljä vuotta on pitkä aika 20-vuotiaalle urheilijalle. Jopa liian pitkä, jotta sen malttaisi hoitaa kunnolla joutumatta ulos valmennusringistä. Kyseessä kun on valtava uhraus näiltä urheilijoilta. Käytännössä koko heidän nuoruutensa ja eläen toisi kuin heidän ikäisensä, joille niin valvotut yöt, harrastukset, ruoka ja juoma, ovat vapaasti valittavissa. Huippumme Espanjassa eivät maistele laatuviinejä. Jos taas maistelevat, jos -partikkeli tulee taas mukaan olympiamitaliemme ketjuun. Vain huiput mukana kisoissa On kohtuutonta saada vastustajakseen jo ennen välieriä, ensimmäisenä vastustajaan, maailman johtava lajin urheilija, tuleva olympiavoittaja, kuten kolme palloilijaamme ja yksi uuden kamppailulajin harrastajamme epäonnekseen saivat. Näin kuitenkin tulevissa olympialaisissa tulee aina tapahtumaan urheilijalle, joka on luokittelematon, tennispelaajamme tapaan. Tennislegenda taas ei voi olla syntymälahjana, ilman aiempaa menestystä. Se menetys on itse luotava. Ja edessä on uhrauksien tie ja kiusaajia sekä kadehtijoita silloinkin, kun ainut kadehdittava on neliraajahalvautuneen pyörätuoli. Kiusaajat ja kadehtijat meillä ovat aina keskuudessamme. Ruotsalainen painija oli suomalaisia onnekkaampi ja tuloksena oli kaksi pronssia käytännössä tekemättä yhtään kunnon suoritusta. Eikö Suomesta löydy Pohjanmaalta isokokoista, 150 kiloista voimanostajaa, hieman painia osaavaa lujanäppistä miestä, joka pysyy paikallaan matossa, eikä anna pistettäkään vastustajalle vyörytyksestä? Ja jota ei puolentoista minuutin aikana saada horjutettua ulos matolta? Siihen tarvitaan vahvat jalat ja pohkeet. Horjumaton mieli. Sen jälkeen kun Siperan suuri karhu, 7-kiloisen syntynyt ja yli 20 -kertainen suurkisavoittaja Aleksandr Karelin poistui raskaan sarjan molskilta, suurten miesten painista on tullut helppo nakki saada olympiamitali. Karelin vain onnistui nostamaan 150 -kiloisenkin miehen matosta ja hänen kohtaaminen oli vuosikymmenen ajan liki hengenvaarallista kenelle tahansa panijoistamme. Kuuteen vuoteen hän ei antanut vastustajilleen pisteen pistettä. Ei tällaisia oikkuja synny edes Novosibirskissä kuin yksi vuosituhannessa. Ei siis pidä pyrkiä mahdottomaan. Aleksandr Karelin, Siperian karhu, on poikkeus säännöstä siinä missä uimari, joka kauhoo itselleen kolmissa kisoissa yli 20 mitalia. Ei sellainen uimari ole urheilijana vertailukelpoinen miltään osin suomalaiseen valmennuksen käytettäväksi. Ei yliopistoissakaan pidä pyrkiä matkimaan kaikessa Einsteinia tai hakea Nobelia, jota ruotsalaiset eivät suomalaisille tule koskaan suomaan. Miksi soisivat? Veivät Paavo Nurmeltakin komean tavan lopettaa uransa Los Angelesissa juhlittuna sankarina, legendana, maratonmestarina kisan päätteeksi. Se oli harkittu teko. Huiput ja oikut Maailmassa on aina luonnonoikkuja, joita ei pidä lähteä etsimään esimerkkinä omalle huippujen tuottamiselle. Nurmi oli sellainen oikku. Jamaikalainen Usain Bolt on toinen tyypillinen fyysisesti ja psyykkisesti poikkeava oikku ja urheilun tuottama legenda. Legendaksi hänet tekee, ylivertaisten voittojen ohella se, että hän voitti Lontoossa omat valmennettavansa Jamaikan ottaessa kolmosvoiton. Näin kulttuuri on saarella oikea ja sosiaalinen pääoma tukee sitä, kuten keihäänheittoa keihäänheittäjien vyöhykkeellä. Syntyy olympialaisia myyttejä ja legendoja, menestystarinoita, joita tuo suomalainen keihäänheittäjien vyöhyke on tulvillaan. Tällainen urheilijan identiteetti vaikuttaa lapsesta houkuttelevalta. Syntyy idoleja, jotka ruokkivat juuri tätä sankaruutta. Suomi palvoo herooista menestystä, ei toki urheilua, mutta samalla meille on syntynyt heikko itsetunto, joka ruoskii menestyjiä ja vaatii mahdottomia koko ajan ja ymmärtämättä lajikirjon luonnetta lainkaan. Kuviokellunta tai kouluratsastus edellyttävät aivan muuta kuin maratonjuoksu. Näin taekwondolle tai purjehtijoille ei ole uskottavaa sosiaalista pääomaa ja tennisässämme on hänkin yksinäinen susi yhdessä sulkapallonpelaajan kanssa. On vain keppiä heittäviä pitkäselkäisiä ja -kätisiä miehiä. Rallipolulle eksyviä kotipinnareita, joille viina maistuu siinä missä koko ylipainoiselle ja vanhenevalle kansakunnalle. Tästä puhuminen on kuitenkin Suomessa tabu, ellei sitten oteta ja puhuta viinasta lääkkeenä, ei myrkkynä. Ja varota juomasta lääkettä enempää kuin teelusikallinen kerrallaan, ei pullokaupalla ja humaltumistarkoituksessa. Elämäntapa ja kulttuuri Eksyikö Usain Bolt tai Paavo Nurmi aikanaan, uinnissa liki 20 kultamitalia olympialaisissa voittanut Michael Phelps lähiökapakkaan, jää pohdittavaksi. Oletan että tällainen luonnonoikku ei mitalipallilla liikutu eikä säpsähdä esiintyä 2000 miljoonan ihmisen edessä näytellen roolinsa tuntematta vähäisintäkään tunnekuohua. Tunnekuohuihin ja voiton huumaan ei tarvita siis päihteitä. Nationalismi ja sitä symboloivat hymnit ja liput eivät saa tällaista ihmistä kyynelehtimään. Refleksit on ehdollistettu vain voittamaan ja oikeassa paikassa. Jokainen väärä tunnekuohu kun kuluttaisi energiaa, veisi motiivin ja mahdollisuuden lähteä seuraavalle uintimatkalle puolen tunnin levähtämisen jälkeen ja kymmenen kertaa kolmen tai neljän päivän aikana. Kaikki tämä on harjoiteltu äärimmäisen kurinalaisesti, jolloin pieni epäonnistuminenkin tuo mukanaan mestaruuden. Usain Bolt löysäsi Lontoon kisojen loppukilpailussa 200 metrin maaliviivoja lähestyessään sivuilleen tuttuun tapaan vilkuillen. Hänen oppilaansa tulivat kaukana takana. Toki hän tiesi näin tapahtuvan jo lähtötelineissä. Voittajan varmuus näkyy kyllä jo esilämmittelyssä. Mitalia ei lähdetä Phelpsin kaveriporukassa juhlimaan palaten seuraavana päivänä jääkiekkoleijonien tapaan “poika” kuhmuisena ja mustelmilla. Joukkuelaji ei ole yksilölaji ensinkään. Tutkimusten mukaan jo kaksi henkilöä vetämässä samaa köyttä vähentää yksilön suoritusta 20 % ja kuuden henkilön tiimi noin puolet. Tällaiset lajit houkuttelevat nuoret mukaansa ja yksilölajit kärsivät luonnollisesti meillä veren vähyydestä. Teollista tuotantoa Teollinen huippujen tuottaminen ei onnistu ilman suuria panostuksia. Se mihin Ranska tai Saksa ja Venäjä yhdessä Yhdysvaltain ja Kiinan kassa kykenevät, on mahdollista vain muutamalle kansakunnalle. Suurtuotanto ei poikkea mitenkään vaikkapa maatalouden kokemista muutoksista Suomessa. Se on teollista toimintaa. Syntyy kylmää henkistä ilmapiiriä ja yhteiskunta kovenee. Suomi ei ole oppinut hoitamaan metropolitaloutta ja yhdyskuntarakenteitamme, suurten yksikköjen ihmiskasvoista elämää. Emme osaa rakentaa yhteisöjä suurkulttuurin ja yhdyskunnan sisälle. Lähiömme syntyivät kuten maaseutuyhteisöt etenkin Helsingin ympäristöön. Näitä virheellisesti rakennettuja yhdyskuntiamme on myöhäistä nyt purkaa. Meillä on käytettävissämme vain lyhyen historian tuottamia agraarin yhteiskunnan yhteisökokemuksia ja vähäisiä teollisia yhteisöjämme. Nekin purkautuivat suurten muuttoliikkeiden myötä 1970-luvulla ja uudelleen 1990-luvulla. Segregaatio luonnehtii etenkin Helsingin ja maakuntataajamiemme kehitystä. Se on sekä sukupuoleen että syntyperään liittyvää ja luonnehtii etenkin koulujemme elämää tänään. Luokkajaot ovat palanneet tai ne lakaistiin vain hetkeksi maton alle. Niiden kyky tuottaa yhteisöllistä elämää ja sosiaalista pääomaa on olematon. Ne eivät voi ylläpitää suuria kulttuurisia tuotteita saati niiden kautta syntyviä huippuja. Muutamat harvat huiput syntyvät edelleen liki tyhjäksi imetyn maaseudun sisältä. Keihäsmitali se halutuin Jos Yhdysvallat jaettaisiin Suomen kokoisiin kansakuntiin, niiden yhteinen mitalimäärä ei olisi sama kuin nyt hankittava totalitaarisen valmentautumisen tulokset. Joka lajiin ei löytyisi massoja eikä mahdollisuutta sellaiseen lääketieteelliseen ponnisteluun, jonka tuloksena ovat nykyiset menestyjät. Tiede on mukana koko ajan huippujen tuotossa ja suomalainen voi menestyä parhaiten vain hankkiutumalla näiden suurten kansakuntien huipputiimien toimintaan. Näinhän meillä tapahtuu vaikkapa välineellisen tieteemme kohdalla tai halutessamme menestyä huippuammattilaisina kotoisessa jääkiekossa, jalkapallosta nyt puhumattakaan. Sijoitumme jalkapallossa juuri ja juuri sadan kansakunnan joukkoon ja siitä nouseminen ei tapahdu kansallisin panostuksin. Emme voi muuttaa tätä palloilukulttuuria muuttamatta samalla myös Helsingin kaltaisen kaupungin väärin rakennettuja yhdyskuntiamme. Virhe mustuttaa valuvirheitä eurossa tai olympiastadionin ratakaarteissamme. Ne on pantava kokonaan uusiksi tai museoitava muuhun käyttöön. Yleisurheilu, kilpaillen ruotsalaisten kanssa, on koomista eikä voi ylläpitää kovin kallista museota tähän tarkoitukseen ylläpidettynä. Vastaavasti jalkapallo ei ole vakavasti otettava olympialaji ja heidän omat kisat ovat sittenkin muuta kuin kansakuntien välistä kilvoittelua. Tässä olympiaurheilu on outo lintu huippu-urheilun kentässä ja sen säilyminen nykyisellään ei ole uskottava. Lajeja on vähennettävä ja kustannuksia karsittava, tehtävä spektaakkelista useamman kansakunnan ulottuvilla oleva tapahtuma tai se kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Lontoon kisoja ei tulla kuitenkaan muistamaan viimeisinä mammuttikisoina ja Helsingin kisoja viimeisinä “oikeina“ olympialaina. Etelä-Amerikka, Brasilia ja Rio de Janeiro tulee varmasti panemaan vielä Pekingiä ja Lontoota paremmaksi. Karnevaalitunnelma tulee olemaan Rioissa huumaava ja alkaa jo paljon ennen kisoja huipentuen sellaiseen spektaakkeliin, jota maailma ei ole ennen kokenut. Suomesta mukana on noin 50 hengen aktiivien joukko, jonka tulostavoite on 3-5 mitalia ja muutama pistesija. Lopullinen saldo on tätä hieman pienempi, mutta keihäsmitali on jälleen kerran se halutuin.