Miksi?

Keski-ikäinen nainen ajaa vaalealla autollaan ja pysähtyy suojatien eteen. Hän hymyilee lapsille, rohkaisee näitä ylittämään suojatien. Kun nämä ovat suojatiellä hän painaa kaasujalkaa. Juuri ja juuri hengissä selvinnyt lapsi saa pysyvän trauman ja pelkotilan. Murtunut nilkka lastoitetaan. Henkisesti hän tulee ontumaan sitä nilkkaa läpi elämänsä. Tappajamummo Mummo vilkuttaa töytäisemälleen lapselle, hymyilee kilpaa keväisen auringon kanssa. Vanhemmat, opettajat, isovanhemmat varottavat lapsiaan hymyilevästä, hieman pyylevästä keski-ikäisestä autoilijasta, tappajamummosta. Samalla on syytä varoa kaikkia muitakin, etenkin mopoilevien tyttöjen. Maailma on täynnä vaaroja. Kaikki mummot eivät ole sitä mitä voisi uskotella itselleen. Nuori mies kiipeää pienoiskivääri ja hirvikivääri taakkanaan ravintolaa vastapäätä olevan rakennuksen peltikatolle. Hän ottaa hyvän makuuasennon aamuyöstä ja alkaa ampua suunnitelmallisesti eteensä avautuvan aamuöisen hyvinkääläisen pienen kaupungin illanvirkkuja nuoria. Hän on aiemmin harrastanut tätä saamaa taitolajia kuulilla, jotka tekevät osuessaan kipeää, mutta eivät tapa. Luodit läiskähtelevät jättäen veren sijasta punaisen maaliläiskän osuman kohdalle. Uhri ovat suomalaisen taistelulajin harrastajia. Tahko Pihkalan pelissä haavoitetaan ja poltetaan, tapetaan ja juostaan. Nuoria miehiä oli koulutettava sodan leikkeihin. Fyysinen kunto ja strateginen silmä, nopeus ja tilannetaju kasvoivat. Tosin irrallaan niistä puitteista, jossa yhteiskunta oikeasti eli, muuttui, eikä tiedoiltaan ja taidoiltaan vielä murrosikäinen nuori voinut liittää niitä enää Pihkalan maailmaan. Vanhenevan yhteiskunnan kokemiseen, ymmärtämiseen, joskus julmiin sääntöihin, jossa sota toi mukanaan aggressiivisen ihmisen julmuudet, suuret ikäluokat ja 1970-luvun levottomuudet. Ylipolitisoituneen ajan ja yhdyskuntarakenteiden murroksen. Arjen kokemus Nuoren pojan kotona oli metsämiehiä. Kiväärit olivat arjen ilmiöitä. Kuten leipurille taikinatiinu tai kivesmiehelle vatupassi, säveltäjälle piano tai kirjailijalle tyhjät arkit odottaen täyttäjäänsä, pino kirjoja. Kirjojen maailma. Kirjatoukka on kirjojensa näköinen, härillä kyntäjä puhuu häristä. Kun yksittäistä tapahtumaa ei yhdistetä taustaansa syntyy aina omituinen kysymys, miksi? Tutkija esittää sen aina toisin päin, miksi ei? Miksi tällaisesta ympäristöstä ei synny odotettua väkivaltaa ja käyttäytymistä enemmän? Mikä pidättelee tällaisen taustan saaneita murrosikäisiä toimimaan toisin kuin olettamamme yhteiskunnan normit ja moraali, eettinen maailmankuvamme, jota ei enää ole olemassakaan? Roiskekuulien kanssa toisiaan metsästäviä on tuhansia? Miksei näitä pelejä jatketa kaduillamme kuitenkaan muutaman promillen toimesta enemmänkin? Kun aseet ovat osa yhteisön kulttuuria muutenkin. Niillä rehvastellaan, osumilla kiitellään ja niistä palkitaan. Päivittelevä dramaturgi - tekopyhä media Media on mukana päivitellen tapahtumia, jossa pelko elää yhteisön jäsenenä kasvaa. Aivan kuin odottaen, kuolaten koska hymyilevä mummo vaaleassa autossaan lähestyy, surmaaja liikkuu autolla tai kyttää katolla, on laajennetun perhesurman ylikiltti isä tai ehkä koulukiusattuna sadistisesti kohdeltu lapsi ystäviensä taholta, niiden ainoiden, hiljainen ja hieman ujo nuoren ihmisen taimen. Ja näitä he seuraavat, näkevät mistä saa otsikkonsa, näkyvyyttä teolleen, norjalaisen Breivikin tapaan. Järjestetty verityö ei ole mediayhteiskunnassa sattuma. Poliisi on sitä jo odottanutkin. Kysymys, miksi, on väärä henkilölle, jolla ei ole siihen vastausta. Sen sijaan hän kykenee vastaamaan siihen, mikä on pidätellyt häntä tekemästä verityötään aiemmin. Jos niitä pidäkkeitä ei ole tai ne ovat muuttuneet radikaalisti, yhteiskunta alkaa muuttua pelon yhteiskunnaksi. Sellainen yhteiskunta on epäonnistunut oleellisimmassa. Mediayhteiskunnan tapa tuottaa huomiotalouttaan on oma valintamme. Aikuisten maailman peliä Kun nuori ihminen avaa netin, hän törmää pääsääntöisesti aikuisten maailmaan. Tieto on pirstaleista ja ystävät tuntemattomia. Se on lähiympäristön “mitä maailma näyttää” yhteiskunnasta täysin poikkeava. Jos olet varhaiskypsä ja kykenet lukemaan, omaksumaan kaiken kohtaamasi, joudut nuorena yhdistämään sellaista tietoa maailmakuvaasi, jota ei ole vielä lainkaan. Kun koulu, kasvattajat, vanhemmat, lähiyhteisö ei voi siinä auttaa, syntyy omituinen oma rakennelma. Se miksi tuo rakennelma vie outoihin, perinteisistä normeista poikkeaviin tekoihin, on tällaiselle ihmiselle luonnollinen ilmiö, osa kasvuprosessia. Se, tarttuuko hän kynään vaiko kivääriin, on laajemman taustayhteisön tuote. Tätä on toki tapahtunut aina. Osa lapsista kasvaa outoon suuntaan ja joskus se suunta on väkivaltainen. Slummikulttuuri tuottaa erilaisia selviytymistarinoita kuin yliopiston kampusalue. Netissä nämä alueet sosiaalisina kenttinä ovat samaa kasvuympäristöä, jossa aikuisella on mahdollisuus erottaa ja yhdistää tietoa jo hankittuun persoonallisuuteen, valikoiden uutta tietoa vanhaan, ja pitää oman maailmankuvansa ankkuripaikkana lähtemättä ajelehtimaan. Opettajien usein kuvaamat nuoret ovat ajelehtivia, vailla satamapaikkaa, ankkuripaikkaa. Pienikin myrsky on silloin henkeä uhkaava, ahdistava, ja tuulenpuuskaan ylireagoidaan. Tällaisen ihmisen on mahdotonta vastata kysymykseen, miksi? Häntä kun vie tuuli, ei peräsin, jossa olisi motivoitunut aikuinen ihminen ja vankka käsi ruorissa. Valtaosan valitsema tie Noin 70 % kuntiemme väestöstä on valmis pohtimaan rakennemuutoksen ohjailua kohti kuntien yhdistämisiä. Vain 30 % vastustaa, osa ehdottoman jyrkästi. Mitä syrjäisemmässä kyläpahassa eletään, sitä jyrkemmin vastustetaan. Keskuskunnissa ja suurissa taajamissa on helppo hyväksyä sellaisista, joka pelottaa pienkunnissa, syrjäseuduilla, todistaa taas mediamme. Syrjäkylillä oletetaan palvelujen katoavan, vaikka niitä ei oikeasti olisi koskaan ollutkaan tai viimeisinkin niistä olisi kyläkouluna kadonnut. Kun esitetään kysymys, miksi, se on jälleen kehnosti pohdittu ja osoittaa huonoa harkintaa medialta ja sisäministeriön virkamiehiltä. Vain kasva lapsi kysyy näin. Ihminen muuttaa asenteita ja arvoja ahdistavassa tilanteessa, silloin kun hän on jo varttunut aikuinen. Kun palveluja ei ole, eikä niitä voi kylälleen toivoa, on oltava tyytyväinen nykyisiin ja laskettava rimaa. Kognitiivinen dissonanssi ja tasapainon, balanssin, tavoittelu on tuttua teoriaa jo vuosisatojen takaa. Ketulle pihlajan marjat olivat liian korkealla happamia. Kaikkein tyytyväisimmät ja onnellisimmat ihmiset löytyvät syrjäisimmistä kylistä ja puutteen keskellä eläen. Mitä koulutetumpi ja lähempänä kakkia mahdollisia palveluja ihminen elää, mitä vauraampi hän on, sitä vaativammaksi hän voi muuttua. Hänellä on siihen varaa. Muutosvastarinnan ikuiset opit Muutosvastarinta kasvaa niin ikään maaseudulle ja syrjäisimpien kylien suuntaan. Innovaatiot, olivat ne teknisiä, taloudellisia, sosiaalisia, symbolisia, eivät oikein tahdo levitä ilman avustusta. Näin myös jotkut puolueet ovat tätä kautta keränneet itselleen konservatiivisempia äänestäjä ja jotkut taas muutosvalmiimpia, radikaaleja ja myös liberaaleja persoonallisuuksia. Ero ei kulje iässä eikä sukupuolessa vaan lähiyhteisössä, kognitiivisessa dissonanssissa, Festingerin ensimmäisenä kirjaamassa teoriassa. Jos poliittinen rakennelma on koko ajan elävä, puolueet kuin tuuliviirejä, nuori ihminen ei voi löytää ankkuripaikkaa aatteitten ja arvojen maailmasta perinteisen demokratian ja osallistumisen keinoin. Ne ovat lopulta johtonsa kohdalla nuorelle ihmisille tylyjä, epämiellyttäviä, vanhusten konklaaveja. Nyt niitä on alettu purkaa, demarit valitsivat myös nuoria johtoonsa. Jo oli aikakin ja viimeinen hetki. Kun koko yhteiskuntakoneisto on muuttumassa arvaamattomaksi, dynaamiseksi, monen kokemana koko ajan kalkyloivaksi peluriksi, individualismi on ilmiö, seuraus jostakin, ei syy mihinkään. Kun egoistisesta saalistuksesta on tullut koko elämä ainut sisältö, ei edes päämäärä johonkin, edes hieman ihmiskasvoiseen arvoon tai aatemaailmaan, ihmisyys alkaa rapautua sekin. Tällöin on turha esittää kysymystä, miksi? Ikään kuin se olisi yhteiskunnan tahtotila mediataloudessamme. Sauli Niinistön oppeja Jotta läntinen rapautuva kulttuuri voisi löytää jotain merkittävää, sen paperinmakuinen tiikerin elämä olisi saatava päättymään ja palattava takaisin tekemisen kulttuuriin. Käsillään ja aivoillaan oikeaa työtä tekevä ihminen ei ehdi esittää sellaisia kysymyksiä kuin miksi? Hän hakee jo seuraava vaihetta, ei ole enää lapsen tapaan esittämässä kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. On vain kehitystä, jonka seurauksena syntyy odotettuja, joskus odottamattomia ilmiöitä. Kreikan kriisi ei niihin kuulu, odottamattomiin. Eurooppa elää omassa valheessaan, kuvittelee itsestään liikoja. Jos nämä ilmiöt koetaan ahdistavina, pahanolon tunnetta lisäävinä, pelottavina, silloin on joko lisättävä valvontaa, palomuureja, varustauduttava sotaan, piilouduttava omiin sisäisiin vankiloihimme ja hyväksyttävä aggressio ja sadismi tapana voittaa huomiota ja edistää omaa asiaansa uudessa mediataloudessa, mediakulttuurissa ja sosiaalisen median strategiassa, huomiotalouden kilpailussa. Toinen tapa on korjata arvojamme ja asenteitamme, muuttaa yhteiskuntakoneistomme suuntaa ja käyttää siinä apuna niitä välineitä, joita sama media meille tarjoaa. Se on vain väline, tie jota kulkea. Valinnat, minne menemme, mitä polkua kuljemme ja tallaamme muillekin, tuemme toisiamme, ovat varmasti omiamme.