Virhemarginaali

Wikileaksin paljastukset toivat median lähemmäs tutkijan arkea. Kun aineistoja käydään läpi, historian tai yhteiskuntatieteilijän kriittisyydellä, ne on ostattava asetta omaan aikaansa ja samalla ymmärrettävä kuinka vaikkapa Yhdysvallat tai Venäjä värittävät tai painottavat saamansa tiedon heille sopivalla tavalla. Se vaatii tutkijalta kriittisyyttä ja kykyä lukea viesti muunakin kuin vain tapana rakentaa omaan aikaamme sopivaa viihteellistä täytettä vanhasta uutismateriaalista.

Uusi totuus on aina kipeä asia

Vanha tieto uudesta näkökulmasta, ja uusin paljastuksin, loukkaa jo kerran kerrotun totuuden kirjaajaa. Siinä tietoa pantannut, tai väärän todistuksen antanut, joutuu noloon valoon. Tutkijalle tämä on tuttu ilmiö. Toimittaja Unto Hämäläinen kamppailee tämän ongelman kanssa loistavassa kolumnissaan Helsingin Sanomissa (19.2) ja kuvaa itsensä Wikileaksin lukijana kuin Juha Miedon puusuksineen ladulle heitettynä ja ilman piristeitä norjalaisten ladunnielijöiden sekaan 1970-luvulla. Samalla tämän kertoessaan hän huomaamattaan kuvaa koko kansallisen kohtalomme tänään.

Kun tietoa tulee lisää, vanha konventio saattaa jopa järkkyä, ja syntyy tarve uuteen tulkintaan ja jopa paradigmaiseen muutokseen. Tänään on syytä jopa painottaa sitä, minkä hetken tiedosta tai analyysistä on kyse. Kokonaan uusi maailmankuva ei selity vanhan maailmankuvan analyyseillä ja teorialla silloin, kun koko ajattelu on muutettava uuden konvention edellyttämällä tavalla. Vanhan maailmankuvan varaan rakennettu valta horjuu tällöin sekin ja syntyy konflikti, jossa uutta tietoa pyritään joko salaamaan, peittelemään tai väheksymään.

Ahtisaaren tuhannet Wikileaks tiedot

Tämä koskee luonnollisesti etenkin uuden tiedon tuottajia ja sen ensimmäisiä käyttäjiä. Suomessa vanha konventio tai korporaatio voi vaieta tietoa hankkineen henkilön kokonaan. Presidentti Martti Ahtisaari voi saada Yhdysvalloista tietoja tuhatmäärin Yhdysvaltain ulkoministeriön jakelussa mukana olevana, samaan aikaan kun presidentti Halonen hakee lupaa oikaista presidentti Bushin solmio ja ulkoministeri Kanerva saa sentään kätellä ulkominiteriön edustajaa. Ahtisaari hymähtää koko asialle, sen koomisuudelle. Tuon ajan media kuvaa hänen otsassaan olevaa laastaria, joka on kuin kirppujen kokoisten ihmisten tekemä finni jättiläisen iholla.

Suuret innovaatiot ja uudistukset ovat tällaisia vaikeasti vastaanotettavia ja hyväksyttäviä silloin, kun ne muuttavat koko vanhan vallan ja sen varaan pystytetyn taloudellisen, sosiaalisen ja psykologisen, kulttuurisen rakenteen, jota ohjaa jättiläisestä kaukana oleva kulttuuri, sosiaalidemokraattien tai punamullan rakentama korporatiivinen vanha Suomi.

Tällainen suuri muutos on parhaillaan käynnissä vaikkapa Nokian kohdalla, jossa epäily suomalaiseen innovaatiopolitiikkaan ja osaamiseen horjuttaa kansallista itsetuntoamme. Pelkkä tekninen osaaminen, insinööriajattelu, ja keskittyminen siihen ei riitä silloin, kun mukaan on tulossa yhä enemmän sosiaalisia ja välineen käytön psykologisia ja myös sosiaalistaloudellisia uusia tarpeita. Reaaliaikaisessa kilpailussa ei ole aikaa odottaa kuukausia. Siinä oikea-aikainen on sama kuin reaaliaikainen.

Meidän ongelmamme oli ja on liiallinen keskittyminen aikanaan insinööritieteiseen innovaatiopolitiikkaan niin metsissä kuin myöhemmin viestintäpolitiikassa (policy).
Yhdysvalloissa tätä politiikkaa tarvitsevat vaikkapa tiedepuistojen toteuttamat uudet yhdyskuntasuunniteluun ja -toteutukseen vaadittavat hankkeet moottoritiestä lentokenttään, sairaalasta lomahotelliin ja omakotialueeseen. Ne on oltava mukana siinä tietokoneessa, joka on samalla kännykkä. Yhdysvalloissa tärkein suunnittelutehtävä ei ole sidottu korporaatioiden vastuulle ja poliitikon valvontaan. Tärkein väline, tietokone, ei voi olla vain viihteellinen lasten lelu sen siirtyessä kännykkään.

Ei kelpaa muille malliksi

Reaaliaikainen ja vuorovaikutteinen sosiaalinen media ravisteli liikkeelle odotetusti islamilaisen arabimaailman. Se mitä on käytetty aiemmin Afganistanissa tai Irakissa ei nyt sovi käytännöksi pysäyttämään sellaista prosessia, jonka ratkaisut eivät ole omassa historiassamme kokemamme demokratisoitumisen monet skandinaaviset vaiheet. Suomella ei ole tarjota sellaista mallia, joka olisi 2010-2050 toteutettava poliittinen (politics, policy) ja ideologinen, demokraattinen (Corporation) valtio.

Oikeammin olemme monissa omissa ratkaisuissammekin kiinni vanhan tradition vankeina, omien korporaatioiden sitomia, ja vaikeimmat työttömyysalueet löytyvät nyt puunjalostusteollisuutemme perinteisillä alueilla Kaakkois-Suomessa ja Kymijoen vesistöalueella Etelä-Karjalassa. Koko ongelma on lakaistu maton alle ja vaiettu, kukaan ei kuuntele metsiemme miehiä ja naisia. Vanha kemianteollisuutemme ei ole investoinut suomeen 13 vuoteen ja muistuttaa Nokiaakin insinöörivaltaisempana yhden asian liikettä. Energia metsistä ei ole uusi malli.

Uusia mahdollisuuksia ei löydy, kuten Ruotsissa, ja yhtiöiden samankaltaisuus ei suosi innovaatioajattelua ja -prosesseja. Tässä maatalouden ja metsätalouden kohtalonyhteys on samoilla politiikan teon tasoilla ja alueilla, jossa korporaatio ja politiikka on ymmärretty väärin jo vuosikymmenten ajan.

Kymi-Karjalassa valtaa ovat pitäneet sellaiset poliittiset rakenteet, joiden tausta on sekin syntyjään tuolle alueelle ja kansallisesti tyypillinen. Ne poikkeavat melkoisesti vaikkapa teollisuusalueistamme Pohjois-Pohjanmaalla, mutta muutoksen tuulet ovat molemmilla alueilla niin Pohjanmaan jokilaaksoissa, Oulujokivarressa ja Iijokilaaksossa, Kainuussa ja Koillismaalla, samansuuntaisia.

Näin riippumatta siitä, onko tausta demarijohtoinen tai maalaisliitto-keskustan aikanaan synnyttämä ja usein Pohjanmaalla laestadiolaisena kuvattu sosiaalinen ja taloudellinen, kulttuurinen vaihtoehto käyttää valtaa ja hyödyntää luonnonvaroja, ihmisten osaamista. Sen syvin idea on kaikkialla sama ja hyvin vanha, korporaatioita suosiva.

Korporatiivinen ongelma

Yhteinen media yhdistää korporatiivisen valtion tapaa käyttää valtaa silloin, kun muutoksen tuulet alkoivat Suomessa. Yhdysvalloissa korporaatiolla tarkoitetaan usein kaikkea julkista valtaa, myös kuntien tapaa hallita ja järjestää palvelunsa. Käännös käsitteestä “corporation” korporaatioksi on kuitenkin usein virheellinen. Yhdysvalloissa käsite on paljon laajempi kuin Suomessa. Siihen liittyy samaa ongelmaa, kuin kääntää vaikkapa käsitteet “politics” ja “policy” samalla suomalaisella politiikka -käsitteellä tai “regional” ja “spatial” samalla alue -käsitteellä. Näin kuitenkin jatkuvasti teemme ja syntyy virheellisiä päätelmiä ja tulkintoja.

Niinpä, kun välitämme tietoa koskien korporaatioita, aluetaloutta, aluesuunnittelua ja poliittista toimintaa, ratkaisua, valintaa tai kehittämistehtävää, teemme usein virheitä Yhdysvalloissa käydessämme tai hakiessamme tietoa imitoiden Yhdysvalloista tulevaa kirjallisuutta. Jos se tulee vielä salaten, kukaan ei sitä ole edes oikaisemassa, kuten vuorovaikutteisessa sosiaalisessa mediassa. Syntyy byrokraattista munkkilatinaa, joka on EU:lle tyypillistä, kankeaa sekä kaukana käyttökielestämme. Timo Soini välttää kaikin tavoin kankeaa kieltä ja tyhjiä sanoja, joiden merkitys on jäänyt käännöksessä epäselväksi.

Oma kielemme on uusiutunut lisäksi paljon hitaammin kuin vaikkapa brittien käyttämä englanti, jossa liki toinen puoli sanastoa on sotien jälkeen syntynyttä ja lähes 50 % sanakirjojen ulkopuolista sanastoa. Australian Perthin puoleisella rannikolla pelkkien kirosanojen määrä vaatii yli tuhatsivuisen sanakirjan hallintaa. Ja näitä sanoja käytetään häpeilemättä ja kaukana brittien aatelismiesten kielestä.

Homogeeninen Suomi

Internet ja sen sosiaaliset mediat korostavat juuri näitä symbolisia käsitteitä ja niiden välille syntyviä väärinkäsityksiä. Tämä näkyy toki Wikileaksin paljastuksissa ja vielä selvemmin niissä viesteissä, joita sosiaalisen median käyttäjät lähettävät toisilleen yli kieli- ja kulttuurirajojen. Tässä Suomi on kohtuullisen homogeeninen ja yhtenäinen alue, jossa myös poliittinen käyttäytyminen on jokseenkin samankaltaista maakunnasta tai jokilaaksosta riippumatta, vaikka historialliset talousalueet niin luonnonoloiltaan kuin taloutensa perustalta poikkeavatkin toisistaan.

Perustussuomalaisten kannattajat ovat viimeisen gallupin mukaan (HS 19.2) siirtymässä uuteen puolueeseen kohtuullisen tasaisesti kakista pääpuolueistamme. Sekin kertoo paljon poliittisen instituutiomme luonteesta ja puolueittemme tavasta hankkia äänestäjänsä. Ne eivät edusta enää juurikaan vanhaa traditiotaan sen enempää kuin maakunnat tai äänestysalueet, jokilaaksot, vanhaa talous- tai luonnonmaantieteellistä maakuntaansa.

Vanhat ammatit kadonneet

Hieman enemmän perussuomalaisten äänestäjissä on keski-ikäisiä ja nuoria miehiä kuin perinteisissä puolueissamme, ammattikoulun käyneitä, eri puolella Suomea hieman eri tavalla leipänsä ja toimeentulonsa ansaitsevia takavuosien työläisiksi kutsuttuja duunareita. Näitä samoja valkokaulus työläisiä näyttäisivät kuitenkin olevan myös kokoomuksesta ja keskustasta siirtyvät äänestäjät, ei vain demareiden perinteisinä äänestäjinä pidetyt teollisuusalueittemme työläiset, joita ei oikeasti enää ole olemassakaan sen jälkeen kun viimeinenkin kemianteollisuuden tehdas lopetti toimintansa tai sitä ohjailtiin tietokoneelta energialaitoksena.

Vahoja ammatteja ei enää ole sen enempää kuin mummon kanaloita siinä merkityksessä, kuin mihin nämä vanhat puolueet ovat joskus syntyneet ajamaan tietyn kansanosan tai työläisen, talonpojan asiaa. Sen sijaan äänestäminen koetaan vielä etenkin keski-ikäisten ja iäkkäämpien, yli 65-vuotiaiden, kohdalla merkittävänä tapana vaikuttaa ja vetää “punainen viiva”. Poikkeuksen tekevät ne nuoret, joille välillisen demokratian traditio ja parlamentarismi on vaikeasti ymmärrettävä ja vanhakantainen tapa vaikuttaa heidän omiin yksityisiin päätöksiinsä jo vuosikymmeniä jatkuneessa informaatioyhteiskunnan tavassa hoitaa reaaliaikaisia prosessejaan. Välitön vaikuttaminen ja demokratia, lähidemokratia, ovat osa lähitulevaisuuttamme ja korporaatiot niiden esteenä vanhoine puolueineen.

Näin galluppien yhteydessä usein mainittu käsite, kaikki mahtuva kahden prosentin virhemarginaalin sisään, ei tarkoita sellaista gallupvirhettä, jossa ääni mille tahansa puolueelle olisi virheratkaisu. Puolueiden on osoitettava jatkossa etevämmyys muuten kuin vain mentaalipuolella mielikuvilla taiteillen ja mainostoimistojen mössöä esitellen. Tämä asiapuoli rasittaa aina enemmän hallitusta kuin oppositiota. Hallitus vastaa menneen vaalikauden epäonnistumisista joita oppositio esittelee.

Ikääntyneet varmimpia äänestäjiä

Perussuomalaisten kohdalla ikääntyneitä äänestäjiä on ollut gallupeissa koko ajan vähemmän kuin perinteisissä puolueissamme. Tämä on hyvin yleinen ilmiö silloin, kun uusi asia on rakenteita ja omaa perinteistä käyttäytymistä muuttava, ehkä siitä jopa johtuva, ja vastaajan ikä on korkea. Tällöin omaa ratkaisua pantataan tai oikeammin sitä ei kerrota. Puolueuskollisuus on toista kuin nuoremmilla ja sen muuttaminen nolottaa vuosien tai vuosikymmenten jälkeen.

Näin gallupkyselyä voisi myös oikaista ja muuttaa perussuomalaisten vinompi kannattajarakenne vastaamaan muita suurempia puolueitamme etenkin ikääntyneitten ja nyt kantansa sanomista empivien vastaajien kohdalla. Lopullisessa äänestystilanteessa perussuomalaisia äänestävien ikärakenne ei juurikaan poikkea vaikkapa demareitten Etelä-Karjalan perinteisestä ikärakenteesta tai Oulujokilaakson keskustalaisesta ikärakenteesta.

Siihen ei löydy suuren puolueen kohdalla loogisia perusteita itse salaisessa äänestystilanteessa ja iäkkäät ovat lisäksi varmimpia äänestäjiä myös perussuomalaisille. Tässäkään kohden perussuomalaisten äänestäjät eivät enää näyttäisi poikkeavan muista kolmesta suuremmasta puolueestamme. Äänestyspäätös ja sen pitävyys alkaa olla yhtä varma ja liikkuvia on haettava vielä kantaansa panttaavilta. Alamme lähestyä lopullista vaalin tulosta, joka ennakoi suurta jo nyt tunnettua yllätystä.

Kilpailu hallituspaikoista

Jos tämä gallup -korjaus olisi yli 65-vuotiaiden kohdalla tehty, perussuomalaisten gallupsuosio olisi ollut jo kaksi kuukautta ennen vaaleja noin 21 % eikä nyt kerrottu 18 %. Vastaavasti Kokoomuksen osuus olisi jäänyt hieman alle 20 %:n ja demareiden hyvin lähelle heidän kannatustaan jo EU-vaaleissa. Keskustan kannatus mahtuisi näiden väliin.

Näin perussuomalaiset olivat jo hieman runsas kaksi kuukautta ennen vaaleja maan suurin puolue olettaen, että lehden tilaama gallup oli muuten oikein tehty ja samalla muistaen, kuinka mukana ovat nuo virhemarginaalit. Siinä demokratian pelko on usein juuri demokratian alku ja gallup vastaisi sitä kirjoitusta, jonka esitin jo runsas kuukausi takaperin ennakoiden kilpailun syntyvän lähinnä toisesta paikasta, ei enää ensimmäisestä.

Perussuomalaisethan ovat joka tapauksessa historiallisen vaalivoiton edessä ja samalla hallitusvastuussa ja yksi kolmesta jäisi oppositioon. Se taival ei johda nyt välttämättä menestykseen. Oppositioon jääminen merkitsee nyt todennäköistä kuihtumista puoluekartallamme.