Dualismi digiajan lehtenä

Duettona digiaikaan Suomessa

Varmin tapa esittää asiansa on tehdä se duettona ja dualismia tukien. Kun viikonlopun Helsingin Sanomat leviää laajemmin kuin arkipäivinä, sunnuntain numerossa on oltava vakuuttava ja koottava edellisen viikon helmet. Parhaiten se tapahtuu keräten pisteitä joka suunnalta duettona tai polarisoiden maailma kahteen näkökulmaan. Digiajassa ihmiset ovat joko on tai off -tilassa.

Rehn ja Pentikäinen

Vieraskynässä on kiinni Olli Rehn, ja hän on yhtä vakuuttava kuin aikanaan saadessaan talouskomissaarina EU:n budjetista vastaavan komissaarin salkkunsa. Silloin häntä moitittiin liian pyöreistä vastauksista ja visioivan näkemyksellisyyden puutteista. EU:n tulevaisuudesta visioiva komissaari ei ole oikein uskottava, tuli hän sitten Saksasta tai Ranskasta saati Suomesta tai Kreikasta.

Rehn puhuu pensaspaloista ja palomiehistä, valtionvelasta ja ylijäämän sekä alijäämän välisestä kuilusta. Pysyvä kriisinhallintamekanismi on luotava, nyt kun se on jo valmis, ja kansalliseen budjettivaltaan ei toki puututa muuten kuin päälinjoja ja tasapainoa tarkkaillen kestävän talouspolitiikan toteuttamiseksi. Euroalue laajenee Viroon, ei toki supistu tai muutu Suomen ja Saksan kokoiseksi, kuten Erkki Tuomioja oli esittämässä television suomalaisille tarkoitetussa oppositiopoliitikon puheenvuorossaan. Mediaverolle tuli jälleen katetta siinä missä seuraten vanhoja suomalaisia filmejä, Hollywood -tuotteita 1970-luvulta.

Varmaankin Tuomiojaa itseään asia kiusasi ja mukana oli pohdintaa omien juurien suuntaan, häivähdys punaista, mutta vain värinä poskilla. SDP:n oppositiopolitiikka on ryhdistäytynyt yhden naisen ja kolmen miehen voimalla, jossa jopa presidentillä on pohtimista puhuessaan perustuslaista ja ruoskaparlamentarismista, välttäen kuitenkin juuri tätä tuttua ilmaisua. Valta maassa kuuluu kansalle, ei poliittiselle eliitille, ei hallitukselle, ei eduskunnalle eikä EU:n komissaareille. Silläkin riskillä, että tätä perustuslain kohtaa kutsuttaisiin populistiseksi, tokaisi presidentti Halonen.

Mitä tästä opimmekaan?

Lehden uusi päätoimittaja Mikael Pentikäinen vetää kaiken yhteen, kuten aikanaan tehtiin peruskoulussa, tai sen edeltäjässä kansakoulussa opettajan toimesta. Siinä lukijaan ei enää luoteta, vaan annetaan hänelle kolme opetusta, joita myöhemmin voi tenttiä ja läpäistä EU -kansalaisen diplomin, mutta nyt vanhan median oppimääränä.

Pentikäisen maailmassa on ollut luottamuspula ja raamatullisia rahavuoria, joita sinapin siemenen kokoinen usko siirtelee mukanaan myös pimeät voimat ja Apu -lehden pakinoitsijan moolokin kita. Markkinavoimista on tullut oikea vallan vahtikoira ohi Helsingin Sanomien käyttämän vallan. Reaaliaikaiset markkinavoimat ovat liittoutumassa reaaliaikaisen muun tiedon kulun ja tuotannon kanssa internetin ihmeellisessä maailmassa.

Se mikä on välilliseltä vallan pitäjältä tai vahtikoiralta, potinvartijalta, perinteiseltä medialta poissa, on kasautunut jonnekin toisaalle ja esiintyy aggressiivisesti. Sitä on jotenkin ohjailtava, saatava se leppymään, sammutettava pensaspalo ennen kuin se leviää latvapaloksi. Kun lääkkeet löytyvät, sitä on valmistettava lisää, tehtävä se pysyväksi organisaatioksi osana kehittyvää ja integroituvaa instituutiota, Euroopan Unionia. On otettu uusi askel kohti liittovaltiota tai sitten ei, tulkitsijasta riippuen. Kun lähtökohta on dualistinen, muita vaihtoehtoja ei näytetä.

Reaaliaikainen mutta 100 vuotta vanha

Luottamuksen kulttuuria on pystyttävä vahvistamaan elämällä siivosti, ei yli varojemme, kuten Topelius aikanaan kuvasi savolaisen heimon. Nämä kun söivät enemmän kuin tienasivat ja olivat muutenkin puheissaan arveluttavan epäluotettavia verrattuna yksinkertaisiin hämäläisiin, kivenpyörittäjiin.

Saarisessa Savossa yhteiselämä sujui toisin kuin linnojen vartioimassa Hämeessä. Yksin ei menestynyt ja vaikea ihminen ei saanut tukea naapureiltaan, jokaista rantaa ja kauppareittiä ei voinut linnoittaa, vaatia omakseen. Karkea puhe johti yhteisöstä erottamiseen niin körttikansan kuin muidenkin yhteisökulttuurien kohdalla. Uudessa saaren kulttuurissa mikään ei ole pysyvää, paitsi muutoksen pysyvyys, nopeat syövät hitaat ja printtimedia auttamatta myöhässä viestinsä kanssa uuden viestin tuojan saapuessa. Linnotettu kulttuuri oli uuden viestin tuojalle kuin epigeneettinen pimeä pää.

Velan luonteeseen kuuluu takaisinmaksu ja siitä tulee kolmas oppi. Kun elämme velaksi, syömme tulevien sukupolvien pöydässä, ja tämä peli on jatkunut ympäristön ja luonnonvarojen kohdalla jo vuosikymmeniä. Siihen ei päätoimittaja printtimedioineen löydä lääkkeitä uudessa reaaliaikaisessa taloudessa, jossa miljardit siirtyvät hetkessä, eikä aikaa metsän kaatoon printtimedian käyttöön, sellun keittoon, oikein tahdo enää jäädä ainakaan oman kansakunnan takavuosien talousmetsissämme eläen.

Sellainen talous on yli sata vuotta vanha mallina, eikä sitä pidä esitellä kansakunnalle silloin, kun se on joko antamassa tai ottamassa euroja globaalissa valuuttojen vaihdossa. Se on joko siinä hidasälyinen tai muita nopeampi, ei muuta. Finanssi-innovaatiot eivät poikkea mitenkään teknisistä, taloudellisista tai sosiaalisista innovaatioistamme, eikä niitä voi erottaa talouden tai sosiaalisen elämän ylläpidosta, niiden innovaatioista. Jos joku muuta väittää, hänellä on siihen jokin pelurin elämään kuuluva syynsä. Euro on euromaiden konsultti numero yksi.

Paha pappi, vierasmaalainen korostus

Toinen lehden saarna on kohdistettu kirkolle ja etenkin sen laestadiolaiselle seurakunnalle. Siinä varoitetaan lasten hyväksikäytöstä kunnon katoliseen tapaan, jossa pappien hyväksikäyttämät lapset ovat jo median kertomana pääsääntö. Sellaiselle paimenelle ripittäytyminen on ilmiönä arveluttava ja siitä on päästävä irti, kertoo sama lehti. Nyt tarvittaisiin piispaa, joka kertoisi, mitä rippi ihmiselle merkitsee. Katolinen rippi ei ole sama asia kuin protestanttinen. Kun meillä ei ole rippiä, miksi siitä pitäisi nostaa meteliä? Tyhjästä on mahdoton nyhjäistä, kun uskonpuhdistus vei meiltä katolisen kirkon ripin. Jos joku ripittäytyy, hän tekee sen lääkärilleen. Olisiko siellä enemmän vaitiolovelvollisia kuin kirkossamme? Pitäisikö lääkäreiden ja hoitajien vaitiololupauksiinkin puuttua saman tien? Viedä suomalainen hulluus taas kerran äärimmilleen.

Tulevaisuudessa uskomattomia määriä liikkuva ja nuhteetonta elämää viettävä suomalainen kansakunta paheksuu, raittiuslomiaan Kreikassa viettäen, niin munkin kuin nunnan kaapua ja varoittaa heistä lapsiaan. Punaisen lyhdyn kadut kyllä siedetään, kadulle sammuneita kansalaisiamme ymmärretään, nurmella nukkuja on hyvä ihminen, mutta pahuuden ja riettauden jumalattomia enkeleitä, luostarilaitosten asukkeja, laestadiolaisia, on lasten varottava. Sääli pappeja ja kirkkokansaa, savolaisia körttejä ja Pohjanmaan, Lapin laestadiolaisia. Seuraavan puhdistetaan helluntaiseurakunta ja jehovalaiset, muut printtimedian lukijoiden silmätikuiksi sopivat vieraan maan kansalaiset. Vai onko näin jo käymässä? Koska näin kävi edellisen kerran, jos historia kerran toistaa itseään, oskilloi aaltomaisesti sukupolvesta toiseen?

Lehden näkyvin juttu on somaliväestöstä, joka kasvaa artikkelin mukaan vauhdilla. Toinen on Lapin pedon merkistä, joita salametsästäjät jahtaavat menestyksellä otsikolla “Pedon merkit”.

Kirkon rippisalaisuus on avattava, kutsu sinne lähtee ministeriltä jo alkuviikosta ja tekstin alla toinen, jossa otsikkona on “Salamaniskuja, pääkalloja, krokotiileja ja ruumiita”. Kun lehden lukee, siitä syntyy otsikkojen kautta aina kokonaisuus. Olemme tottuneet takavuosilta tällaiseen selailuun ja surffailu netissä, sähköisissä medioissamme, on tätä vain vahvistanut.

Kulttuurisivuilla otsikkona loistaa “Idän uhka tiedostettiin koko ajan” ja aiheena on, kuinkas muuten, “Suomi muuttuvassa maailmassa”, karhun kuva ja torsoksi syöty Suomi sen takamuksessa, kirja-arvostelu professori Henrik Meinanderin lukemana. Kirjana ihan hyvä ja mukiinmenevä historian professorin tulkintana, mutta enemmän olisi jo syytä pohtia myös arkisia tunteitamme, muistoja ja odotuksia, elävän elämän todellisia vaikuttajia yhteiskunnalliseen kehitykseemme, pohtii Henrik Meinander, ja on siinä varmasti oikeassa. Karhun persauksiin piirretty Suomi neidon torso on väärässä paikassa, jos torsot tulevat Kreikasta, etelästä ei idästä, ja syynä on typerä velanotto, ei takavuosien sodat.

Soini vastaan Stubb

Kaksinapaisen maailman toista osaa Helsingin Sanomissa edustaa viikonlopun suurjakelussa Timo Soini, kertoen EU:n puolimiljardisesta kansainjoukosta, kuinka kyseessä on oikeasti goljatti, joka makaa happiteltassa. Sen hengissä pitämiseen vaadittaisiin, Forssan Lehden pakinoitsijaa lukien, amputaatiota, naapurin miehen raajojen tapaan, alkaen Kreikasta ja voittaen näin aikaa muutama vuosi. Soini tosin amputoisi koko Etelä-Euroopan, ja olisi Erkki Tuomiojan kanssa siis samoilla linjoilla. Mukaan rahaliittoon jäisi Pohjola ja Saksa, tosin Ruotsi ja Norja nyt eivät ole siinä muutenkaan mukana, ja tietysti Viro köyhänä pikkuveljenä Kreikan paikkaa hoitamassa ja tukien suomalaista heikkoa, Saksasta hankittua, itsetuntoa.

Apu -lehti puhuu samaan aikaan, kuinka Ylen poispotkittu pääjohtaja Mikael Jugner sopisi tulevana SDP:n puoluesihteerinä ja sosiaalista mediaa, kansalaismediaa suosivana, siitä paljon puhuvana, sosiaalimediademokraatiksi eli kansallissosialistiksi. Tosin tuohon jälkimmäiseen liittyy ikävä kaiku, jossa printtimediankin on oltava valppaana heitellessään toimittajina mielipiteitä, kolumnejaan.

Perinteisen median valta on tuonut mukanaan sellaisen "innovaatiojournalismin", jossa aika ja paikka eivät enää aina täsmää lehden sivuja täyteltäessä. Tieto ja tiedon levitys on muuttunut ikävällä tavalla "tiedotusvälineestä" viihteelliseksi mielipiteiden heittelyksi ja parhaiten menestyvät ikävimmät rimanalitukset. Välimeren ympäristössä mellakoivat käyttävät kevyemmin käsitteitä natseista, fasisteista ja kommunisteista. Se pensaspalo on paljon varallisempi sammutettava kuin finanssikriisi ja pienen Kreikan puuhastelut. Sillä ei pitäisi elämöidä Suomessa.


Lähihistoria unohtunut

Meillä on takavuosilta ikäviä muistoja liitoista, joissa oli mukana Suomi ja Saksa, ehkä joku muukin ja kaikki muut valuutat kävivät, kunhan se ei ollut rupla. Oikeammin EU ja sen tavoite oli alun perin vastata haasteeseen, johon liittyivät Euroopan sodat ja kahtiajako niin Ranskan ja Saksan väillä kuin kylmän sodan vuosilta ja sitä edeltäneeltä ajalta kokemamme lukuisat eurooppalaiset sodat. Näinkö pian meiltä unohtuu millainen manner tämä Aasian niemimaa on, ja miksi me itsekin aikanaan liityimme Unioniin? Eurooppa ei aukene englanniksi.

Erkki Railon ja Ville Laamasen toimittama kirja, “Suomi muuttuvassa maailmassa”, josta Hesarissa on Henrik Meinanderin kuvaus, on oikein hyvää lukemistoa vaikkapa suomalaisten suhteesta saksalaisuuteen tai idästä tulevaan uhkaan ylipäätään. Kun unohtaa turhat kansallisen historiamme moneen kertaan käydyt kiistat ja lukee kirjan avoimin mielin, syntyy uusia oivalluksia, joita kirja on täynnä ilman Meinanderin peräänkuuluttamaa perinteisen poliittisen historian tulkinnan keventämistäkin.

Moderni Sammon ryöstö

Timo Soini puhuu modernista Sammon ryöstöstä, ja osaa asiansa populistina, toisin kuin demarit, joille Timo Soinille legitimoitu populismi ei oikein istu. Soini oikoo mutkia kertoen, kuinka Kreikan historia tunnetaan kaksine puolueineen, ja spekulantit rahan ahneet ihmiset, pankit ja hölmöt, joilta viedään tasavälein aina rahat. Rahamiehet ja poliittiset päätöksentekijät ovat valehdelleet.

Hyvinä aikoina ongelmiin ei tarvinnut kiinnittää huomiota, jossa välimereisen alueen talous on kokonaan muuta kuin omamme ja Saksan. Toinen Soinin mieliin jäävä ja toistuva teema on, kuinka Neuvostoliiton ollessa vaikeuksissa puhuttiin miten sosialismin lisääminen auttaisi, nyt puhutaan kuinka integraation lisääminen pelastaa. Populismissa, kuten politiikassa yleensäkin, keskeisimpiä teemoja on toistettava. Niinpä kun valta viedään kansalta, sille on sama kuka “siellä lespaa” ja vieraantuminen vain syvenee.

Soinin kertomus on ihan järkeen käyvää puhetta, kun sitä säestää suurin oppositiopuolue, ja Soini voi odottaa puolueelleen menestystä. Takavuosina Vennamo joutui käymään sotaansa liki yksin ja politiikan teon värikäs kieli jäi meille vieraaksi. Senkin menetyksen taustalla oli tämä sama media.

Stubb ja karavaani kulkee

Soinin salaliittoteoriaa kaataa Hesarissa taas ulkoministeri Stubb kertoen, kuinka karavaani kulkee ja koirat haukkuvat. Uusi maailmanjärjestys pitää meitä valppaina jatkossa ja globaalit markkinavoimat vaativat myös velanotossa jotain tolkkua syödessämme lastemme pöydässä. Tarvitsemme enemmän Eurooppaa kuin aikaisemmin. Syntyi kriisi, jonka Eurooppa kykeni tukahduttamaan ja kreikkalaisia on jo rangaistu kansallisen häpeänsä kautta.

Stubbin mukaan itsenäisistä kansallisvaltioista on jo vanhakantaista puhua aikana, jolloin kaikki liki 200 valtiota ovat toisiinsa sidottuja ja EU:ssa riippuvuus on vieläkin suurempaa. Kun on yhteinen rahapolitiikka, on oltava myös yhtenen talouspolitiikka. Liittovaltiokehitystä kriisi luonnollisesti kiihdytti, eikä Stubb huomaa, kuinka kansalle ei tarvitse kertoa ihan kaikkea jo itsestään selvää perustietoa. Jäsenmaat eivät halua palata vanhaan ja marginalisoida itseään globaalin maailman mittakaavassa, on sellainen tieto.

Kaikki tämä on järkeen käypää siinä missä Alexander Stubbin saamat 115 000 ääntä kertovatkin. Näin polarisoituneessa dikotomiassa syntyy aina liki tasapeli. Niin nytkin Soinin ja Stubbin välillä tai äänestäessämme presidentistä, EU-jäsenyydestä.

Häväisty sielunhoitaja

Kun puhumme netistä, reaaliaikaisuudesta ja rahan liikkeistä valon nopeudella, ei pidä sotke mukaan käsitteitä, jotka ovat väärältä vuosisadalta ja liittyvät kirkkoon, sielunhoitoon. Kun osoitamme sormella pappejamme tai kirkkokansaa, on suhteellisuuden taju säilytettävä ja pohdittava, missä määrin enemmän lapsia jätettään heitteille muualla kuin kirkon ja seurakunnan työn ulkopuolella ja laestadiolaisissa yhteisöissä. Paavin osoittamista rikolliseksi lehden levikin levittäjänä, ei ole ilmiönä ollenkaan uusi, mutta vastenmielinen se kyllä on kenen tahansa kokemana. Paavi ei voi puolustautua kuten Alexander Stubb ja Euroopan istuvat kansalliset hallitukset, EU:n valtaisa propagandakoneisto. Vielä vähemmän laestadiolainen seurakunta.

Riistetty kirjailija

Kirjailija Katariina Souri kertoo sunnuntaidepatissa kuinka piraatit vievät kirjailijoilta toimeentulon. Piraattipuolue taas hakee itselleen nousua ruotsalaiseen tapaan ja molemmat puhuvat hekin markkinavoimista. Sourin mukaan hyvä kirja vaatii kustantajan ja toimittajan, kirjailijat saavat suuren osan toimeentulostaan tekijänpalkkioina, ei vain apurahoja.

Viereisellä sivulla kerrotaan kuinka Aleksisi Kivi muutteli tekstejään omasta halustaan tai kustantajan kiusaamana niin kauan kunnes terveys petti. Takavuosina näin edellytettiin myös väitöskirjoissa. Niiden kappaleita siirreltiin paikasta toiseen niin kauan, kunnes kustos oli tyytyväinen väittelijälle hankkimaansa sairauteen.

Tärkeä oli välttää kovin uutta sanottavaa, siis innovatiivista ja luovaa. Syynä oli vastaväittäjä, joka voisi tarttua konvention muuttajan uusiin ideoihin, innovaatioihin. Näin tapettiin väittelijältä luova ajattelu ja vietiin luovan ihmisen sielu. Einstein joutui väittelemään kahdesti, ja toisella kertaa hän varoi ottamasta aiheeksi suhteellisuusteoriaa tai kvanttiteoriaa. Aihe oli arkinen ja liittyi agraarin ajan teemoihin. Ihmisen luovuuden ja innovatiivisuuden, unelmien riisto on pahinta ja vastenmielisintä nykymaailmassa. Nyt lehdessä rakkauden sanomaa julistaa eduskunnan puhemies Sauli Niinistö.

David Shields: Reality Hunger, Manifesto

Takavuosina saksalainen väitöskirja oli kustoksen oma hengen tuote, jota väittelijä sai puolustaa, kunhan oli siihen riittävän kypsä ja hyväksyi opettajansa ajatukset, ikääntyneen ihmisen oikut ja joskus vainoharhaisen käyttäytymisen. Näin tieto siirtyi, mutta samalla se jäi joko paikalleen tai alkoi taantua ja muuttui dogmiksi, siihen tuli kirjallisuutemme tapaan tolkuton juoni, jota punoa sekä kytkeä se vanhaan punokseen, johon se ei olisi edes sopinut. Saksalainen kehno itsetunto, hävittyjen sotien alemmuudentunne, poliittinen groteski itseriittoisuus, jäykkä pikkuporvarillisuus ja lutherilainen maailmankuva ovat suomalaista sisäänrakennettua ajatusmallia, josta on vaikea päästä irti naiivin uppiniskaisessa elämänmenossa.

Mikään ei ole niin vaarallista kuin teoriat, dogmit ja uskomukset, kun kyseessä on uusi tieto, luova prosessi ja innovaatioiden syntymekanismit, uusi kirjallisuus, taide mikä tahansa. Media niiden vartijana, kustantajan omistamana, on monin verroin vaarallisempi kuin Hannikainen muuttamassa Larin Kyöstin runoa kevätlaulun säveliin, joista Hesari kirjoittaa kulttuurisivuillaan ilmiötä kauhistellen. Sibelius rohkeni sentään säveltämään jättäen Kalevalasta tai Kantelettaresta reippaasti Lönnrotin keksimiä säkeitä ja kuka meistä tuosta pahastuu, ellei ole lukenut medioitten “idän uhkaa”, “pedon merkkejä”, kirjallisuuden tappanutta juoniromaania ja tieteen sekä taiteen hävittäneitä portinvartijoitamme. Otsikko on kirjasta, joka on syytä lukea.