Helmikuun kihlaus ja aseveliakseli

Juopon luuserin virka

Eläkkeellä oleva toimittaja, julkisen sanan neuvoston (JSN) johdosta eronneen Pekka Hyvärisen virkaa nykyisin hoitava Risto Uimonen kertoo tämän päivän henkilöhaastattelussaan (HS 7.2) kuinka hänestä tuli toimittaja, vieläpä menestyvä sellainen, vaikka opettaja oli erityisesti kieltänyt häntä tuosta juoppojen luusereitten virasta haaveilemasta. Olen itse kuullut tuon saman kertomuksen poliitikon, taiteilijan, liki mistä tahansa tehtävästä, joka on tullut lapsen tai nuoren ihanteeksi sotavuosien aikoihin syntyneenä, ja jossa hänet haluttiin masentaa jo kirjan ensisivuilla, siveltimen ensi vedoissa, lähestyessäsi rimaa, joka oli pääsi yläpuolella. Masentajat olivat yleensä suuren ikäluokan veijareita, pelin politiikan taitavia kotipsykologeja.

Samassa lehdessä on muusikon kirjoitus omasta itsestään ikuisena häviäjänä ja sitä kautta onnellisena ihmisenä, luuserina Jumalan armosta. Eläkeläisten ja luusereitten sunnuntainumeroa jatkavat artikkelit “Elämä lopussa”, “Koti täynnä muistoja”, Eläkevallan uusi kuningatar” ja lopuksi vielä urheilusivujen nyrkkeilijä Amin Asikainen sekä muut ikuiset paluuta tekevät keski-ikäiset urheilijamme otsikolla “Vielä yksi kausi”. Välillä on tuttu artikkeli joko Darwinista tai Freudista ikään kuin pimeän helmikuun kihlauksena ja kahden tieteenalan, ihmistieteisen ja välineellisen luonnontieteisen, käden ojennuksena monitieteisyydestä näin kertoen.

Freudin ja Darwinin kihlaus

Läntisessä kulttuurissa on kaksi asiaa, jotka ylittävät kaiken muun sanottavan. Toinen niistä henkilöityy parrakkaan vanhuksen Charles Darwinin hahmoon ja toinen liki yhtä neuroottiseen tutkijaan ja tiedemieheen, lääkäriin Sigmund Freudiin.

Evoluutio, kehitysoppi, evolutionarismi, jossa hieno idea ja sisään rakennettu biologinen kello vie kehitystä eteen päin kaikilla tieteen aloilla ja elämämme jokaisessa siirrossa, kertoo medioissamme kuinka evoluutio selittää sekä ihmisaivot ja mielemme sisällön, siinä missä talouden ja sosiaalisen rakenteen synnyt ja niiden kehityksen, kulttuurien monet kasvot. Evoluutiota ja luonnon valintaa soveltavat kaikki tieteet, tai mikä tahansa tuote on mahdollista kokea medioissamme joko geenin tai sen sosiaalisen ja kulttuurisen jäljitelmän meemin tuotteena.

Psykoanalyysi ja Freud on tämän mediakihlauksen toinen näkökulma, mutta itse sen itsellemme rakentaen. Freud ja hänen teoriansa, hyllymetreittäin vaikeaa tekstiä, on kaiken torjuntamme perusta, halusimme sitä tai emme, siinä missä geenit ja niiden evolutionaarinen ja biologinen perusta. Molemmat ovat pragmaattisessa filosofiassamme normaalin arkiajattelun hedelmiä ja niiden kautta olemme saaneet jopa keskeisimmät alan symbolit, kielen ja mielen välineet “meemit” käyttöömme.

Freudin mukaan jokainen meistä oli oman mielensä paras asiantuntija ja rohkaisi terapiassaan epäilevää ihmistä uskomaan omia epäilyjään. Terapia käynnistyi epäilyllä ja kritiikillä, usein epärationaalisella tavalla vastustaa auktoriteettia, psykoanalyytikkoa, joka rohkaisi tähän mielen sisäiseen kapinaan ja piti sitä oikeana. Jokainen on oman mielensä herra ja aivojensa ainut asiantuntija, hulluudessaan ainutlaatuinen ilmiö.

Pragmaatikon dogmi

Psykoanalyysin tai kehitysopin vastustaminen lähtee tästä mahdottomasta tilanteesta, jossa koko symbolijärjestelmämme on rakennettu näiden opinkappaleiden varaan ja niistä väitellessämme käytämme juuri näitä samoja geenejä, meemejä ja vahvistamme siten niiden olemassaoloa. Käytännössä tällainen kritiikki, poleeminen väittely, vie asenteelliseen ajatteluun ja paljastaa vain aiheen huonon tuntemuksen, jossa jo peruskäsitteiden oivaltaminen vie oivalluksen tietä aikaa vuosia, vuosikymmeniä, kertoo toimittaja Anna Lilja (HS 7.1). Syntyy noidankehä, jossa väittelijät alkavat väitellä yksityiskohdista ja itse asia unohtuu käytettäessä Freudin ja pragmaatikkojen antamia kortteja ja pelin sääntöjä.

Kyse ei ole kehäpäätelmistä vaan yhdestä maailmankuvasta ja sen rakenneosista, sekä oireista, joita tuo ympäristö luo väittelijöilleen, ympäristön tuoteille, narsimiltaan häiriintyneille, evolutionarismin hedelmille, symbolimaailman sisälle jääneille ajatteiljoille.

Itseymmärryksen lisääminen

Kun tieteen tehtävänä on itseymmärryksen lisääminen, sisäisen vapauden antaminen ja tiedon kulun korjaaminen omissa aivoissamme, sen oivaltaminen on yhtä vaikeaa kuin ne käsitteet, joita Freud toi esille kertoessaan miksi näin on joko yliminän, narsismin, oidipaalisten oireitten ja monien muiden itse tai geeniemme rakentamien sudenkuoppien seurauksena. On mahdotonta taistella itsensä vapaaksi ajattelutavasta tai teoriasta, jos vastassa on “ei kukaan” tai vain itse opiskellut asenteelliset tai vaikkapa narsistiset harhat, tieteen meihin istuttamat ylivertaiset meemit käsitejärjestelmissämme ja tavassamme hahmottaa ympäristöämme.

Moni- ja poikkitieteisyys on tullut jäädäkseen ajatteluumme ja se koskee etenkin yhteisiä käsitejärjestelmiämme. Freudin jalanjälkiä tutkivat Minna Juutilainen ja Ari Takalo (HS 7.1) kuljettavat toimittamassaan kirjassa toimittaja Anna Liljan oivallisesti kuvaamaa jatkuvaa ongelmaa, jossa ihmismielen pikapsykologit ja toisaalla synnynnäisiin ja neurologisiin syihin vetoavat, usein lääkkeisiin turvautuvat koulukunnat, käyvät kädenvääntöään ihmisen kasvuympäristössään saamien meemien ja traumojen kanssa ikuisessa suossa rämpien.

Uimosen megafoni

Toimittaja Risto Uimonen otti esille mediakohun yhteydessä käsitteen megafonista, joka sai aikaan kalaparven tapaan medioitten biologisesti tunnetun käyttäytymisen ja yhteisön omalaatuiset rakenteet ja niiden säilyvyyden loukkaamisen. Uimonen kertoo kuinka Helsingissä toimiessaan, “etelän median” kriittisenä polemisoijana, hän ei voinut heti ymmärtää myöhempää Kalevan päätoimittajan tehtäväänsä Oulussa.

Kun lukijakunnasta pääosa oli hankkinut meeminsä oman synnyinalueensa kasvatuksen tuloksena, maalaisliitto-keskustapuoluetta äänestäneinä ihmisinä, oli omituista seurata sellaista loukkaavaa esiintymistä, jota etelän media oikeasti edusti kuuntelematta lainkaan muuta kuin yhtä megafonia ja sen turruttavaa “tiedottamista”. Lopulta Uimosen haastattelu ohjautuu moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin sekä vanhoihin medioitten suorastaan koomisiin ja mm. Neuvostoliiton arvostelun kieltäneisiin ohjeisiin julkisen sanan neuvoston toimintaohjeena.

Maakunnalliset meemit

Olen vuosikymmenten saatossa kirjoittanut kymmeniin suomalaisiin medioihin ja jokainen niistä poikkeaa hieman tavastaan käyttää käsitteitä, meemejä, sekä hyväksyä tai hylätä tietyt jopa maailmankuvaa muuttavat ja muokkaavat symbolit. Tässä ei ole mitään kummallista eikä sitä pidä pelätä. Käsitejärjestelmät eivät toki avaudu joka maakunnassa ja niiden medioissa samalla tavalla. Ei Suomi niin homogeeninen kulttuuri ole eikä meidän pidä olettaa Freudin tai Darwinin olevan kovinkaan tuttuja nimiä Aasiassa tai alueilla, jossa omat neuroosimme eivät ole erityisen tunnettuja ennen niiden esittelyä traumoineen tai narsismin häiriöineen.

Uusi mediayhteiskunta

Tänään sosiaaliset mediat, tai oikeammin yhteisölliset mediat, tuovat tietoa ja jakavat sitä vuorovaikutteisesti ja ilman rajojen asettamia maakunnallisia geneettisiä tai psykologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia ehtoja kirjoittajilleen ja lukijoitaan aliarvioiden. Globaalina ilmiönä syntyy tuhansia eri tavalla viestiviä yhteisöjä ja niiden käyttäytymistapoja, jopa myöhemmin ehdollistettuja refleksejä. Tässä internet -yhteisöt eivät suinkaan olen yhtä ja samaa raidetta kulkevaa liikennettä, vaan lukematon määrä kirjavuutta, ja vain teknisesti internetin kautta yhdistyviä kulttuureja. Uusmedia tai yhteisöllinen media, sähköinen media, ei ole sama kuin internet.

Olemme siirtyneet mediayhteiskuntaan, jossa yhteisöllinen media ja sen moninaisuus käyttää koko ajan uudelleen muotoutuvaa teknologiaa ja sen välineitä muutaen toimintaympäristöämme. Siinä väline ei ole niinkään kiintoisa kuin näiden yhteisöjen moninaisuus ja tapa toimia kokonaan uudella tasolla ja vailla sellaista manipuloivaa ohjausta tai säännöstöä, jonka toimesta Risto Uimonen joutuu korjaamaan jatkossa julkisen sanan neuvoston kovin vanhentuneita tehtäviä ja käsitejärjestelmiä, meemejä ja symboleja suurempia rakennevirheitä, jotka syntyivät sellaisessa Suomessa, jota ei enää ole, ja jonka Uimonen omassa haastattelussaan on valaisevasti myös osoittanut.

Printtimedia on myös sparraaja

Sama koskee Helsingin sanomien edellisellä viikolla käynnistämää sparrausta, joka kohdistui kuvataiteemme tilaan ja sen näkyvimpään innovaatiokeskukseen Kiasmaan. Tänään näitä puheenvuoroja oli lehdessä jaettu jo liki puolenkymmentä, samalla kun lehti teki tutuksi presidentti Halosen esille ottamaa talvisodan käsitettä “tammikuun kihlauksesta” ja kuuluisasta aseveliakselista.

Kaikki nämä kirjoitukset oli suunnattu ikäluokille, jotka eivät enää vaikuta innovaatioprosessin työtä hakeviin nuorimpiin ikäluokkiin, josta sekä presidentti Halonen että eduskunnan puhemies Niinistö kantoivat huolta, mutta valitsivat sanansa huolimattomasti. Innovaatioprosessi ei käynnisty koskaan hyödyllisenä ilman nuorinta ja aktiivisinta ikäluokkaa sekä sen kulutusta ja juuri heidän luomaa yhteiskunnallista ilmapiiriä. Näin oli myös 1960-70 luvuilla sekä uudelleen 1990-luvun lamasta selvitessämme voittajien joukossa ja kiitos loistavan mediasparrauksen.

Kuuluisa mikä?

Molemmat meemit, “helmikuun kihlaus” ja “aseveliakseli” ovat kuuluisia vain kolumnin kirjoittaneen toimittajan Juha Akkasen (HS 7.11) historiallisessa muistissa, jota hän joutuu valaisemaan lukijoilleen normaalin pääkirjoituksen verran ennen kuin pääsee asiaansa.

Ei sellainen voi olla otsikon mukainen “kuuluisa aseveliakseli“, jota on esiteltävä monen palstan verran ja alkaen sotavuosien poliittisesta ja taloudellisesta rakenteesta, presidentti Halosen muistikuvista sekä Turun, Tampereen ja Helsingin noin 60-vuotiaitten päättäjien sosiaalisesta pääomasta. Sellainen ei ulotu lainkaan tämän ajan edes keski-ikäisten facebook -käsitteistöön saati kosketa niitä yhteisöllisen median meemien käyttäjiä, joiden varassa ovat suuret yhteiskunnalliset uudistukset nyt kuluvalla ja seuraavalla vuosikymmenellä. Ne meemit on syytä päivittää niin lehdessä, presidentin linnassa, eduskuntatalon kahviossa kuin suurten kaupunkiemme aseveliakselien purkajien ja rakentajien sielunmaisemassa.