Harvinaisten sairauksien päivä

Tämä päivä on Kalevalan päivä ja suomalaisuuden juhlaa, Lönnrotin päivä ja samalla Timon päivä. Onnea sankareille. En kirjoita nyt Lönnrotista enkä Kalevalasta, olen sen tehnyt jo useamman kerran aiemmin ja riskinä on tulla liitetyksi Timo samalla Soiniin ja perussuomalaisten ohjelmaan, jossa kalevalainen perinne ja suomalaisuus ovat erityisen vahvasti esillä. Se näyttää ärsyttävän niitä suomalasia, jotka eivät ole suomalaisia muuten kuin viran puolesta ja puolueen määräyksestä, takavuosien tavasta tehdä kalevalaista mytologiaa osana omaa narsismia. Sellaisessa menossa Kalevala ei avaudu.

Suomalaiset kansantaudit

Tämä päivä on myös harvinaisten sairauksien ja vammojen päivä. Tällaisen päivän vietto aloitettiin neljä vuotta takaperin ja kaikkiaan 25 valtiota viettää siis omaa Kalevalan päiväämme harvinaisten tautien päivänä.

Kun puhutaan suomalaisista kansantaudeista mainitaan verisuonitautimme, tapamme masentua ja juopottelumme. Huonon pään takia koko ruumis kärsii, totesi vanha kansa. Lisäksi tyypillistä on mainita heikko itsetuntomme, synkkämielisyys ja uutena ovat tulleet havainnot kateudestamme ja vieraan ihmisen vieroksunnasta, joka liittyy vähän kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen, paitsi tietysti kännykkään ja innovaatioon, joka on tuttu ja turvallinen, Nokian tuottama. Talo elää tavallaan, sopeudu siihen tai muuta muualle. Syrjäinen maa on sosiaalisesti eristäytynyt ja internet sekä sosiaaliset mediat sotkivat sen rauhaa siinä missä arabi-islamilaisten maiden menoa Saharan pohjoispuolella Afrikassa.

Moni ei ole vielä sosiaalista mediaansa Suomessa avannut, mutta aikoo elää edelleen vuosikymmeniä sen seuraavan aallon, useiden aaltojen, saapuessa. Kun kulkee maaseudulla näkee tarkka silmä tuhansia vuosia vanhoja ihmisten tekemiä jälkiä rinnan muutaman sadan vuoden ikäisten ja viimeisimpien tämän vuosituhannen tuotteiden kanssa. Ne vain elävät rinnakkain ja hyvä niin, ikivanha ja tulevaisuuteen luotaava. Maaseutumaisema on sellaisena rikas ja monitasoinen kuin ihmisen mieli.

Sosiaalinen sairaus

Kiusaaminen tuli osana tuttujen tautiemme joukkoon ja siitä tehtiin myös rikoslakiin oma pykälänsä sen jälkeen, kun muu maailma havaitsi sen turmiollisuuden niin kouluissa kuin työpaikoilla, huomautti siitä suomalaisia. Sitä ei siis voi juhlia enää harvinaisten kansantautiemme päivänä. Ei myöskään korruptiosta vapaata maata tai demokratiassaan erityisen edistyksellistä.

Se että naiset saivat äänioikeuden samaan aikaan miesten kanssa, ja maailman ensimmäisten joukossa, ei oikein riitä poistamaan sellaista tautia, joka on sukupuolten tasavertaisuuden esteenä. Naisen euro on ollut 80 senttiä koko emun synnyn ja euron olemassaoloajan. Jos olisin ehdolla vaaleissa lupaisin tuota eroa pienentää. Samalla joutuisin puuttumaan tuhanteen muuhun siihen liittyvään epäkohtaan. Naiset sentään hiihtivät tätä kirjoittaessani Oslon MM-kisoissa itsetuntomme hetkessä pilviin. Vaikein kansantautimme on pitää pää kylmänä petoksen ja sankaruuden nuorallatanssissa.

Suomalainen ihmiskauppa

Wikileaks nosti esille Helsingin Sanomienkin (28.2) aikanaan näkyvästi keväällä 2003 esittelemän suomalaisen ihmiskaupan. Ajatus, että Suomessa olisi ihmiskauppaa ja että puolueemme eivät ole nuhteettomia, korruptiotakin esiintyy, kiusaajat ovat yleinen ilmiö, saa meidät paheksumaan Wikileaksin tuomia löydöksiä Yhdysvaltain viranomaisten ja ulkoministeriön muistioista. Ihmiskaupan saralla Suomi esitellään jopa Kreikan jälkeen Euroopan synkimmäksi maaksi ja asiaa ovat joutuneet oikomaan niin hämäläinen ministeri Johannes Koskinen kuin ulkoministeri Erkki Tuomioja (HS 28.2).

Ei auttanut ministereittemme vakuuttelut ja niin suomalaiset saivat Yhdysvalloista apua ja myös koulutusta ihmiskaupan tunnistamisessa ja hoidossa Lapissa ja toki myös muualla maassaan. Kouluttajamme tulivat Yhdysvalloista ja mediamme olivat siitä hiljaa. Samalla vuonna 2005 saatiin aikaan toimenpideohjelma ihmiskaupan torjumiseksi, uhrien hoitamiseksi ja edellisenä vuonna Suomen rikoslakiin lisättiin uusi kansantautimme, joka ei ollutkaan edes harvinainen vaan pahaksi päässyt epidemia.

Malka omassa silmässä

Tauti on mahdollista tunnistaa vasta, kun sen oireet on havaittu, ja tautia aletaan pitää myös hoidettavana. Lappia vuosikymmenet kolunneena ja Karjalan itärajaa kiertäneenä, Venäjän puolella matkaten, tutkijana suomalaisen ihmiskaupan liitti kansantauteihimme, jossa etäinen ja syrjäinen rajan takana elävä, Lapissa tai Itä-Karjalassa ilmenevä, antoi oikeuden toimia rikollisella tavalla. Koko ilmiö suljettiin ulkopuolelle, sitä ei haluttu edes nähdä silloinkaan, kun se kohdistui lapsiin.

Siitä syytettiin vieraita voimia Pietarissa, mafiaa ja maailman pahuutta, ei oikein omaa kansantautia. Syrjäinen maa ja sen syrjäiset kolkat antoivat mahdollisuuden toimia ikään kuin maassa ja maan tavalla, mutta ilman sen rikokseen viittaavia tunnusmerkkejä. Se vaati ulkopuolisten puuttumista ongelmiimme, joista surullisimpia olivat heti rajamme takana koetut painajaiset 1990-luvulla.

Suomessa rajavartiolaitos puuttui tähän ensimmäisten joukossa ja myös Yhdysvalloissa havaittiin nämä henkilöt, jota uhmaten omaa uraansa ja virkaansa, esimiehiään, rohkenivat torjumaan tätä surullista lukua maamme historiassa. Noin kolmen vuoden aikana nämä ongelmat alkoivat poistua ja sen myös Yhdysvaltain viranomaiset ovat lausunnoissaan tunnustaneet ja huomanneet.

Neuroosien jäljet linjajohdossa

Kirjoitin aiemmin niistä persoonallisuustyypeistä, jossa tietokone löytää meistä samat piirteet vuodesta toiseen, vaikka kuinka pyrkisimme ponnistelemaan tunne-elämämme valoisilla tai pimeillä alueilla niitä tasapainottaen. Osa meistä on ulospäin suuntautuvia, avoimia ja sovinnollisia, osa tunnollisia, aikansa ohella suoritteita myyviä ihmisiä. Rinnalla kulkevat kuitenkin aina tunne-elämän tasapainottomuutta aiheuttavat neuroosit, jotka häiritsevät tavassamme ajatella, tuntea ja käyttäytyä. Kun nämä ovat esimiestehtävissä ikivanhoissa linjaorganisaatioissa, syntyy laajoja yhteisön sairastuttavia vaikutuksia koko työyhteisöön.

Avoin, ennakkoluuloton ja älyllisesti utelias ihminen on vaikeasti sidottavissa ulkopuolelle fiktiivisen maailman, jota tukee tunteellisuus ja mielikuvituksen arvostaminen. Jos tällainen ihminen on samaan aikaan itsevarma, aktiivinen ja seurallinen, hänellä on taipumusta tuntea positiivista iloa silloinkin, kun ympäristö olisi sairastunut ja operoisi synkissä vesissä ihmiskaupan ja kiusaamisen hetteikössä.

Neuroosit eivät poistu

Positiivinen asenne muihin ihmisiin ei poista neurooseja, psykoottisesti käyttäytyvää ympäristöä, mutta tekee mahdolliseksi epäitsekkään ja mutkattoman ihmisten lähestymisen myös vaikeissa tilanteissa. Rasitteena on etenkin nuorempana herkkätunteisuus ja herkkäuskoisuus, jolloin näkyväkin tauti jää nuorelta ihmiseltä havaitsematta. Pahimmassa tapauksessa nämä muuttuvat osaksi kokemaansa ympäristöä ja ovat sisäministeriön virkamiehinä osa ongelmaa. Jos et ole ratkaisu ongelmalle, olet osa ongelmaa.

Näin kävi nuorille rajamiehillemme vuosien ajan kunnes mukaan tuli varttunut majuri Ilkka Herranen ja puuttui konkreettisesti suomalaiseen ihmiskauppaan. Yhdysvaltain ulkoministeriön Wikileaksin paljastamat lausunnot Suomesta kertovat sankarihahmosta, joka uhmasi jopa omaa uraansa ja sen jatkumista puuttuessaan suomalaiseen tautiin ja sen hoitoon. Se oli rohkea teko joka myös Yhdysvalloissa havaittiin.

Vanhenevan ihmisen persoonallisuuteen kuuluu toki luonteva tapa kohdata vaikeita asioita, kyky lähestyä niitä pelkäämättä uraansa ja vastuuntuntoisesti silloinkin, kun tauti oli jo edennyt koko raja-alueen mittaiseksi ja Lapin prostituutio pahinta Euroopassa. Kun näitä vaikeita ongelmia ratkotaan, yleensä tunnollisen ihmisen kohdalla taustalla on kunnianhimo, mutta iäkkäämpänä pikemminkin jo opittu käytäntö, järjestelmällisyys ja päättäväisyys.

Helposti tunnistettava ilmapiiri

Se mihin Suomessa törmää omien kansantautiemme kohdalla, ovat usein juuri tunnistettavissa niin nuorten kuin aikuisten yhteisöissä ahdistuneesta ilmapiiristä, impulsiivisesta toiminnasta, jossa vuosikymmenien työ heitetään hukkaan yhden häiriintyneen ihmisen oikkujen seurauksena ja oireilusta valitetaan poissaoloina työpaikalta. Johtajakoulutus on Suomessa kehnoa ja käyttäytymistieteissä koulutusta saavat lopulta vain opettajamme ja hoitotyötä tekevät. Sekin on niin määrältään kuin laadultaan kirjavaa ja monen työpaikka on ahdistava helvetti.

Kun tähän ei alistuta, seuraa neuroottisten ihmisten aggressioita, vihamielisyyttä, joka kääntyy myöhemmin alakuloiseen masennukseen ja voimattomaan taantumaan, haavoittuvaan Kalevalan usein kuvaamaan liki herooiseen sankarhahmoon ja tämän kärsimyksiin.

Vanhemmiten nämä kansalliset piirteemme muuttuvat sosiaalisesti helpommiksi ja niitä voi hallita, tuntea jopa myönteisiä kokemuksia siellä, missä aiemmin joskus ehdollistetut traumat ja refleksit aiheuttivat neuroottista kovin perisuomalaista käyttäytymistä.

Jokainen meistä voi toimia tässä keittiöpsykologeina, Virpi Salmen (HS 28.2) tapaan “puhehomeopaatteina” helpottaen joko muiden tai omaa olemassaoloa. Päätelmät omasta käyttäytymisestä ja muiden reaktioista ovat kuitenkin aina opittuina kirjoista uskottavampia kuin eläen ne yrityksen ja erehdyksen kautta ja ilman ammattiauttajien apua.

Miltä maailma näyttää lähiympäristössä ja omat analyysit ovat etenkin miljoonien ihmisten verkostoissa ja sosiaalisissa medioissa kovin erityyppisiä kuin lähiympäristöstä opitut, eikä niitä pidä rinnastaa toisiinsa. Omia neuroottisia piirteitä ei pidä hävetä saati syyllistää niistä itseään ja vertailla muihin, joskus jopa oman psykoanalyysinsä läpikäyneisiin ja vaikeita elämänvaiheita kokeneisiin kanssaihmisiimme. Tuntemattoman sotilaan Vänrikki Koskelainen kouluttajana ja Kalevalan mytologia eivät ole Freudin kirjoittamia oppikirjoja ja alan kirjallisuudessa on nykyisin muutenkin kirjavuutta.

Ylimielisyyden hybridi II

Nokia ylitti sadan vuoden aikana huikeita virstanpylväitä ja teki samalla kauheita virheitä. Vuonna 1885 Nokia Aktiebolak ja Fredrik Idestam perusti Nokiavirran varteen puuhiomon kuten Axel Wilhelm Wahren aikanaan oman yrityksensä Tammelalaisen kosken varrelle Loimijokeen ja syntyi Forssan kaupunki. Yhtiö Nokialla meni liki konkurssiin 1900-luvun alun melskeissä ja sen osti Suomen Gummitehdas vuonna 1918. Syntyi vielä nytkin tunnettu tuotemerkki, Nokian saappaat ja renkaat, kumikengät kulkea soisen maan selkosia. Samainen Gummitehdas osti neljä vuotta myöhemmin Suomen kaapelitehtaan ja alkoi lennätinkaapeleitten valmistus.

Pitkä hiljaiselon vaihe

Meni liki neljä vuosikymmentä seuraavaan suureen vaiheeseen, jolloin syntyi elektroniikkaosasto ja ensimmäinen VHF -puhelin. Hieman myöhemmin erilliset yhtiöt fuusioitiin ja saatiin lisää yhteistä synergiaa ja hartioita.

Jälleen meni aikaa yli vuosikymmen ennen kuin Nokia ja Salora perustivat yhteisen Mobira yhtiön ja NMT-tekniikan kehitys alkoi. Tuossa vaiheessa Suomi oli jo innovaatiopolitiikkansa alussa ja se tuki Vuorineuvos Kari Kairamon ponnisteluja. Kairamo oli aktiivinen ja kunnianhimoinen yhteiskuntakokonaisuuden oivaltava ihminen. Uusi ilmiö vaati kansallista ponnistelua ja vähäiset vätykset oli potkittava pois tieltä. Se vei voimia ja toi vihamiehiä.

Kesti vain kolme vuotta kun ensimmäinen NMT-puhelin syntyi ja Oulu oli saanut tiedepuistonsa ja teknologiakeskuksensa. Se oli sama vuosi, jolloin väittelin ensimmäisen kerran tiedekunnassa, joka yhdisti luonnontieteistä ja yhteiskuntatieteistä toisiinsa, mutta luonnontieteitten ehdoilla ja yhdyskuntasuunnittelun tarpeisiin. Tähän insinööritieteiseen ajatteluun maa oli ajettu tarkoituksella, tavoitteena saavuttaa muiden OECD-maiden etumatka innovaatiopolitiikassa. Pieni maa palveli siinä yhtä asiaa, pragmatismia. Syntyi tylsä maa mutta tulos oli Nokian näkökulmasta hyvä.

Nokia-Mobira

Kahden vuoden kuluttua tästä Nokia osti Saloran ja Mobirasta tuli Nokia-Mobira. Tästä vuoden kuluttua Jorma Ollilasta tuli Nokian rahoitusjohtaja vuonna 1986. Samana vuonna siirryin Suomen Akatemiasta EU:n palveluun ja Suomi oli menossa kohti seuraavaa vaihetta, jossa Nokia julkaisi kannettavan kännykkänsä ja sen kuuluisan Gorbatšhov-mallinsa. Olin mukana seuraamassa, kun Gorbatsov kokeili puhelimen kantavuutta Kremliin. Nokia Cityman toimi moitteettomasti uutena GSM laitteena. Seuraavana vuonna Kari Kairamo teki itsemurhan ja Simo Vuorilehto nousi Nokian johtoon. Ennen vuosikymmenen vaihdetta GSM-puhelin tuli markkinoille ja suomalaiset hankkivat käyttöönsä Nokia Mobile Phonesin.

Uuden vuosikymmenen alku oli syvän laman aikaa Suomessa. Olin komennuksella Karjalassa Neuvostoliiton hajoamisen alkaessa. Verkostotalous oli esiteltävä myös siellä siinä missä orastava internet ja EU -politiikan alkeet innovaatiopolitiikan rahojen hakijana syvällä kehityssuomessa. Kunnat oli pyrittävä verkottamaan ja linjaorganisaatiosta luovuttava ajoissa. Uusi talousmuoto oli ajautumassa myös Suomeen ja osin sen johdolla ja mallilla. Se oli oivallettava ensin niillä seuduilla, johon tukimarkat oli mahdollista saalistaa, siis Itä-Suomessa ja Pohjois-Suomessa. Maatalouspolitiikka oli sekin saatava uuteen iskuun ja rahojen hakijaksi, jossa MTT ja sen tutkimus olivat keskeisin osaaja Suomessa vielä vuonna 1990. Osaamiskeskusohjelma ohjattiin kuitenkin Nokiaa palvelevaksi ja taajamiin, luonnonvaraohjelma laiminlyötiin täysin ja maataloutta halveksittiin vuonna 1995.

Nokia keskittyi yhteen asiaan

Nokia keskittyi matkapuhelimeen, kävi kiistoja ja Kalle Isokallio ostettiin ulos ja eläkkeelle, KOP ja SYP taistelivat vallasta yhtiössä. Yhtiön johtoon nousi Jorma Ollila. Puunjalostus myytiin, kumiteollisuus ja tietokoneet, vanha kaapelituotanto ja televisiot.

Nokian maailmanvalloitus alkoi ja sen pörssikurssi nousi muutamasta eurosta ja 1990-luvun alun kriisiyhtiöstä 2000-luvun alun 60 euroon. Vuosikymmenen puolivälissä osakkeen arvo laski noin kolmannekseen huippuajoistaan, mutta pysyi Helsingin pörssiä vauhdittavana ja ohjaavana yhtiönä, suomalaisena laman voittajana ja ylpeytenä aina vuoteen 2010, jolloin Kallasvuo lopulta sai potkut ja Stephen Elop nousi toimitusjohtajaksi.

Tyyppiongelmat

Nokian kehitystä ja taivalta luonnehtivat tyypilliset vallanperimyksen kriisit, byrokratian paisuminen, ylimielisyys, humaltuminen menestyksestä, muuttuvan ympäristön tapa heilutella kansainvälisillä markkinoilla, keskeneräiset tuotteet, hätäratkaisut, tragedian ja draaman kaaret ennen törmäämistä seinään. Jorma Ollila antoi Nokian brändille kasvonsa ja maailma Nokian ympärillä koettiin muuttuvan siinä missä internetin ja sosiaalisten medioitten ravistellessa uuden talouden rakenteita tänään.

Suomalainen itsetunto on heikko, väitetään. Kun se rakentuu Nokian kaltaisen yhden asian liikkeen varaan, sen pyyhkäisee pois uusi älypuhelin, jonka merkitys ja käyttö olisi tullut oivaltaa ajoissa ja kuunnella uuden kuluttajan ääntä, uuden yhteiskuntamallin syntymän aamua. Sosiaalinen media ei ole sama asia kuin takavuosien insinöörikieltä ymmärtävä Gorbatshov -malli ja Nokia Mobile Phone sekä yksi globaali brändi. Nokian varaan rakentava kansakunta on ajattelematon.

Suomalaiset ovat menestyneet talviurheilussa kohtuullisesti. Siitä voisi laatia paljon komeamman menetystarinan kuin Nokiasta, saati takavuosien kestävyysjuoksustamme. Oleellista siinä on kehitys, jossa pää ei nouse pilviin, miehet ja naiset tekevät nöyrästi harjoitteensa ja johto valmentajineen oivaltaa, millaisen työn takana on kasvattaa menestystarina nuorista lahjakkuuksista seuratyönä ja vanhempien uhrauksina.

On aivan turha ostaa pojalle monot ja mäkisukset Pohjanmaan lakeuksilla, jos mäki puuttuu ja vanhemmat eivät ole valmiina uhraamaan aikaansa kuskaten poikaa sellaiseen vaaramaisemaan, josta tuo mäki löytyy ja vielä vuosisatainen kulttuuri sen käyttäjiä. Ne molemmat tarvitaan siinä missä Nokian kaltaisen yrityksen pystyttämiseen. On siis mentävä vieläkin kauemmas kuin vain 1800-luvulle saati suomalaisen innovaatiopolitiikan alkuun 1900-luvun puolivälin jälkeen.

Se että Nokia ja Microsoft tekevät tänään yhteistyötä ei ole katastrofi vaan uuden ajan alku ja yksi vaihe Nokian kehittyessä kohti seuraavaa vaihettaan. Se että suomalaiset maastohiihtäjät ja mäkihyppääjät eivät tuo mitalisadetta tulevalla viikolla Oslosta, ei ole katastrofi, vaan merkki murroksesta, jossa surulliset Lahden kisan mainingit painavat kansakunnan nuorten harteilla eikä uusia hiihtäjiä ole oikein syntynyt. Pienempikin moka olisi aiheuttanut vuosikymmenisen katastrofin ja heijastunut lajin harrastukseen saati sen ammattimaiseen osaamiseen.

Puolueinstituutin kriisi

Surullisempaa on demokratian kriisi ja se ylimielisyys, moraalin rappio puolueinstituution johdossa, joka johti lopulta kansalaisten oman linjan valintaan ja uuden puolueen nousuun hakien vauhtia 1970-luvun traditiosta, mutta tämän vuosituhannen käyttöön.

Kun kansalaisliikkeiden hoidossa puolueille tuli virheitä, samat jotka syntyivät myös urheilijoillemme ja Nokian johdossa, sen oireet ovat vanhoja ja tuttuja. Media muuttuu ylimieliseksi, se syyllistyy ylilyönteihin, turhaan byrokratiaan ja lopulta sellaisiin rötöksiin marinadissa muun eliitin johdon kanssa, joista eliitti saa niskaansa herravihan. Siinä kansakunnalla ei ole muuta keinoa kuin populistinen pyristely. Jos sekään ei toimi, demokratia ajautuu kriisiin ja ihmiset liikehtivät kaduilla hävittäen yhteistä omaisuuttamme arabien tapaan.

Suomalaiset eivät ryntäile kadulle, vaan ottavat itse ohjat käsiinsä, nyt sosiaalisen median välinein ja vanha media seuraa sitä tai menettää tilaajansa ja mainostulonsa. Niiden varassa pyörii niin Nokia, ammattiurheilijat kuin tämän päivän tiede ja taide, tapamme onnistua tai tehdä vararikkoja, joutua tuuliajolle.

Varaa ylimielisyyteen, kovan työn unohtamiseen ei ole, ja vanheneville mestareille tulee seinä vastaan niin yritysjohdossa kuin urheilijoina, valmentajina ja urheilujohtajina, tieteen polkuja kulkevina hieman muita myöhemmin. Aivonsa voi pitää kauemmin uutta vastaanottavina ja tuotteliaina kuin mäkimiehen ja hiihtäjän taidot edellyttävät huipulla.

Tieteessä ja innovaatiotoiminnassa ei ole kansallista tiedettä, vain kansainvälinen huippu, ja siinä tänään Microsoft on Nokiaa edellä ja otti vastaan sen viestin, joka Nokiallekin oli toki tarjottu. Ylimielisyys kaatoi Nokian ja vanhat puolueet, oma taitamattomuus, ei toki media. Se elää vain seuraten yhteiskunnan liikkeitä ja viestittää sen tilasta. Se ei voi olla innovaatiopolitiikan kärjessä, tahtoi se sitä tai ei.

Gaddafin perhosen siiveniskut

“Julistamme pyhän marssin. Kutsumme miljoonia autiomaasta puhdistamaan Libyan talo talolta. Olen taistelija, kapinallinen teltasta ja kuolen marttyyrinä. En ole määrännyt yhtään luotia ammuttavaksi. Kun sen teen, kaikki palaa. Kaikki te, jotka rakastatte Muhammar Gaddafia, tulkaa kaduille ja turvatkaa ne. Älkää pelätkö. Haluatteko Yhdysvaltain valloittavan maanne kuten Afganistanin ja Irakin?”

Historiaan jäävät kuvat

Nämä lauseet moni näki televisiostaan eilen ja Helsingin Sanomat (23.2) oli tallentanut niistä parhaita paloja. Ne lauseet jäävät historiaan ja painuvat mieleemme aggressiivisen, yli 40 vuotta rautaisella otteella hallinneen eversti Gaddafin vuodatuksina ränsistyneestä armeijan tukikohdasta Tripolissa. Libyan diktaattori toi mieleen mielipuolisen ihmisen, sairaan Aadolf Hitlerin julistuksen toisen maailmansodan aattona. Sellainen kokemus on järkyttävä satojen ihmisten kuollessa oman armeijan ja poliisin aseista.

On olemassa yhden selityksen ihmisiä. Nämä kertovat kuinka kaikki tämä Tunisiasta alkanut selittyy yhdellä asialla. Ja että heillä oli tämä selitys valmiina jo kauan ennen muiden selitysten syntymää. Sillä samalla selityksellä he kertovat myös vaikkapa suomalaiset tulevat vaalit ja niiden perussuolaisten tuoman yllätyksen, herravihalla ja populismilla. Tietokoneen vaalikyselyyn jokainen hämäläinen ehdokas on laittanut omikseen perussuomalaiset arvot. Niitä käyttäen kaikki ehdokkaat kasautuvat yhteen nippuun kymmenen prosentin hajonnalla. Sellainen on opportunismia, mutta samalla poikkeuksellisen tyhmää. Perussuomalaiset arvot leviävät eikä vaihtoehtoja näytä edes olevan. Puoluetoimistot kouluttavat nyt ehdokkaitaan väärin. Perussuomalaisten menestyksen taustalla on useita selityksiä, ei vain yksi.

Arabimaailman sama kuvio rikkoutui

Kun kansa lähtee kadulle toistuu samat kuviot, kertoo toimittaja Heikki Aittokoski (HS 23.2). Ensin tulee myönnytyksiä, tyranni lupaa parannuksia. Sen jälkeen kun kansa ei poistu kaduilta, tulee lisää lupauksia ja uudistustarjouksia. Kun kansa pysyy kaduilla, tyranni katoaa maastaan. Näin tapahtui Tunisiassa ja Egyptissä.

Se mikä toimii Tunisiassa ja Egyptissä, ei toimi enää Gaddafin Libyassa. Myönnytyksiä ei luvata, vain pyhää sotaa. Ongelmana vain on, ettei Gaddafi ole uskonnollinen johtaja ja fundamentalistisen maailman kokoaja klaanien yhteisöissä vaan aivan tavallinen, hyvin sairas ihminen. Sellaiseen on suhtauduttava kuten sairaaseen suhtaudutaan.

Kun ilmiö ei ole taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen vaan psykologinen ja lääketieteellinen, siihen on muutettava suhtautumista, ja niin myös läntinen Eurooppa ja YK teki välittömästi. Tällainen ilmiö on aina pelottava. Ilman sääntöjä pelaavan terroristin tai narsismiltaan häiriintyneen hullun kanssa ei voi odottaa neuvottelutulosta ulkovaltojen painostaessa. Kadulle lähteneen kansan kanssa ei voi neuvotella. Kun mielipuolisen ihmisen aseet suunnataan kansaan, syntyy verinen spektaakkeli seurataksemme. Vallassa kiinni oleva mielipuoli ei siitä luovu ilman ihmisuhreja, omien kansalaistensa verta. Sellaiseen uhriin ulkopuolinen ei voi edes puuttua.

Se mitä arabimaissa on nyt tapahtunut ja jatkossa koemme ei ollut ennustettavissa. Johtajamme ympäri maailmaa vierailivat näissä valtiossa ja nauttivat näiden nyt terroristeiksi leimattujen kansansa riistäjien suopeasta seurasta. Se oli normaalia diplomatiaa kuvineen, jossa mukana olivat kauniit ihmiset ja naistenlehtien jumalattaret alfa urosten kainalossa. Wikileaks kuvasi ne korostaen sukua, Gaddafia seuraisi hänen komea poikansa Saif jonka Yhdysvallat oli siunannut. Nepotismi on vaarallinen ilmiö missä tahansa ja siksi niin ikävä mainittava, pilaa normaalin terveen sukuyhteisön ja perheen siteet sairaassa maailmassa, työyhteisössä, organisaatiossa.

Opportunismin hedelmiä

Kansakunnat ja niiden johtajat ovat opportunisteja ja öljy tekee niistä nöyriä. Vanhoja rapautuvia raunioita ja arabikulttuureja olisi tuettava edelleenkin, islamilaisia fundamentalistiryhmiä pelätään. Uhka Israelille kasvaa sekin jonkun mielessä. Optimisti uskoo demokratian tien vievän vakauteen myös valtioissa, joissa ei ole sen enempää vanhoja puolueita kuin uusia. Vain klaaneja ja armeijan juntta, hajanaisia liikkeitä ja varallisuutta, jota käyttävät muut kuin nyt kadulle rynnännyt kansa. Italia tuki loppuun saakka Libyan johtoa ja Ranska myöhästyi omituisesti kun Tunisian palo syttyi, torikauppias poltti itsensä.

Perhosen siiveniskut

Kun selityksiä kuuntelee, kaikki tämä tapahtui yhdestä pisteestä ja ikään kuin taifuunina, jonka takana oli perhosen siiven iskut ja kuvaus katastrofista, joka on osa kaaosteorian mukaista elämäämme. Siinä tulevaisuuden ennustaminen on nyt yhtä turhaa kuin pyrkiä uskomaan heitä, joilla on yksi selitys kaikelle.

Se mitä sairas mielipuoli tekee on mahdoton ennustettava Libyassa tai toisen maailmasodan aattona Saksassa. Kun kansa on lähtenyt kadulle, kaaosteorian mukainen sekasorto on jo liian pitkällä eikä mitään ole tehtävissä. On annettava vain myönnytyksiä, luvattava uudistuksia ja lopulta poistuttava maasta. Sekasorron ja kaaoksen selittäjät eivät tahdo oivaltaa, kuinka ankara komentotalous ja linjayhteisö ei toimi kuten verkottunut yhteiskunta. Se ei toimi samoin kuin demokraattinen maailmamme, eikä Libyan klaaniyhteiskunta taivu omaan kokemukseemme ja maailmankuvaan. Se on pelon yhteiskunta ja sillä sitä on myös hallittu.

Gutenbergin kirjoitustaito

Angela Merkelin kultapoika, puolustusministeri Karl-Theodor zu Gutenberg kopio väitöskirjansa ja luopui tohtorin arvostaan. Tohtorin arvo on Sakassa hyvin arvostettu ja Gutenberg sai kiitettävän lausunnon hengentyöstään. Myöhemmin, kun plagiointi paljastui, alan ammattilaiset olisivat hylänneet sen, vaikka mukana olisivat olleet asianmukaiset viitteet lainauksista. Syynä oli se, ettei Gutenberg esittänyt työssään yhtään omaperäistä ja itsenäistä ajatusta. Sellainen kolhii vielä enemmän ministerin arvovaltaa kuin plagiointi, joka on nykyisin kovin yleistä. Siitä on tullut tehdasmainen tapa tuottaa opinnäytteitä niille, joilla ei ole Luojan suomaa kykyä ja lahjoja sen itsenäiseen tekemiseen. Väitöskirjassa kun olisi oltava myös jotain uutta annettavaa tieteelle. Vanhojen luiden siirtely haudasta toiseen ei saisi riittää. Oikean uuden tiedon tuottaminen vaatii lahjojen ja älyn, opiskelun ja työn ohella poikkeavaa innovatiivista persoonallisuutta. Poliitikon persoonallisuus on harvoin luovalla tavalla innovatiivinen. Sellaista ihmistä ei äänestetä, eikä hänessä ole aina alfa uroksen ainestakaan ottamaan valta Gaddafin tapaan. Nykyisin nämä nuoret käyttävät valtaa netissä ja panevat vallasta pois vihaamansa ihmiset. Näin internet ja sosiaalinen media muutti arabimaailman klaanit. Mutta ainut selitys se ei toki ole.

Internetiä mutkikkaampi elämä

Euroopan rauhattoman vuoden alku, kiitos arabimaiden kaoottisen maailmanlopun tunnelman, ja aiemmin laman aiheuttamien valtioiden myös omaa talouttamme ravistelleet skandaalit, ovat loistavia kymmenien väitöskirjojen aiheita. Niihin tulee mukaan myös oma kuohuntamme politiikassa ja perussuomalaisten nousu jopa vakavaksi ehdokkaaksi pääministeripuolueena.

Kun niitä myöhemmin selitetään, yksi malli ei varmasti riitä ja se selittää myös useiden väitöskirjojen synnyn. Niissä lainataan hieman eri tutkijoiden töitä ja tiedekunnat vaihtelevat, oman konvention rajat ja hypoteettinen prosessi on valittu vaihtaen näkökulmaa, jossa vanha paradigma on jo muuttunut.

Taustalla on kuitenkin selitysten antajina aina ihmiset ja tulkinta kohdistuu ihmisten rakentamaan maailmaan. Totuutta lähestytään, mutta täydellistä totuutta ei koskaan löydetä. Yhteistä niille kaikille on kuitenkin prosessien kaoottinen luonne ja eteneminen toisin, kuin mihin olemme vanhassa paradigmassa oppineet.

Tähän me yhdistämme myös tulevaisuudessa median, uuden median ja sen kansalaisia yhdistäneen yhteisömedian, sosiaalisen median vallankumouksen, ja alamme ottaa sen entistäkin vakavammin osana internetin yleistymistä globaalina ilmiönä myös Gaddafin Libyan, arabinationalistisen ja sosialistisen, omalaatuisen “demokratian” kaltaisiin klaanien yhteisöihin, arabimaailman sortoon. Internet ei kuitenkaan selitä kaikkea, maailma on paljon sitä mutkikkaampi paikka elää.

Virhemarginaali

Wikileaksin paljastukset toivat median lähemmäs tutkijan arkea. Kun aineistoja käydään läpi, historian tai yhteiskuntatieteilijän kriittisyydellä, ne on ostattava asetta omaan aikaansa ja samalla ymmärrettävä kuinka vaikkapa Yhdysvallat tai Venäjä värittävät tai painottavat saamansa tiedon heille sopivalla tavalla. Se vaatii tutkijalta kriittisyyttä ja kykyä lukea viesti muunakin kuin vain tapana rakentaa omaan aikaamme sopivaa viihteellistä täytettä vanhasta uutismateriaalista.

Uusi totuus on aina kipeä asia

Vanha tieto uudesta näkökulmasta, ja uusin paljastuksin, loukkaa jo kerran kerrotun totuuden kirjaajaa. Siinä tietoa pantannut, tai väärän todistuksen antanut, joutuu noloon valoon. Tutkijalle tämä on tuttu ilmiö. Toimittaja Unto Hämäläinen kamppailee tämän ongelman kanssa loistavassa kolumnissaan Helsingin Sanomissa (19.2) ja kuvaa itsensä Wikileaksin lukijana kuin Juha Miedon puusuksineen ladulle heitettynä ja ilman piristeitä norjalaisten ladunnielijöiden sekaan 1970-luvulla. Samalla tämän kertoessaan hän huomaamattaan kuvaa koko kansallisen kohtalomme tänään.

Kun tietoa tulee lisää, vanha konventio saattaa jopa järkkyä, ja syntyy tarve uuteen tulkintaan ja jopa paradigmaiseen muutokseen. Tänään on syytä jopa painottaa sitä, minkä hetken tiedosta tai analyysistä on kyse. Kokonaan uusi maailmankuva ei selity vanhan maailmankuvan analyyseillä ja teorialla silloin, kun koko ajattelu on muutettava uuden konvention edellyttämällä tavalla. Vanhan maailmankuvan varaan rakennettu valta horjuu tällöin sekin ja syntyy konflikti, jossa uutta tietoa pyritään joko salaamaan, peittelemään tai väheksymään.

Ahtisaaren tuhannet Wikileaks tiedot

Tämä koskee luonnollisesti etenkin uuden tiedon tuottajia ja sen ensimmäisiä käyttäjiä. Suomessa vanha konventio tai korporaatio voi vaieta tietoa hankkineen henkilön kokonaan. Presidentti Martti Ahtisaari voi saada Yhdysvalloista tietoja tuhatmäärin Yhdysvaltain ulkoministeriön jakelussa mukana olevana, samaan aikaan kun presidentti Halonen hakee lupaa oikaista presidentti Bushin solmio ja ulkoministeri Kanerva saa sentään kätellä ulkominiteriön edustajaa. Ahtisaari hymähtää koko asialle, sen koomisuudelle. Tuon ajan media kuvaa hänen otsassaan olevaa laastaria, joka on kuin kirppujen kokoisten ihmisten tekemä finni jättiläisen iholla.

Suuret innovaatiot ja uudistukset ovat tällaisia vaikeasti vastaanotettavia ja hyväksyttäviä silloin, kun ne muuttavat koko vanhan vallan ja sen varaan pystytetyn taloudellisen, sosiaalisen ja psykologisen, kulttuurisen rakenteen, jota ohjaa jättiläisestä kaukana oleva kulttuuri, sosiaalidemokraattien tai punamullan rakentama korporatiivinen vanha Suomi.

Tällainen suuri muutos on parhaillaan käynnissä vaikkapa Nokian kohdalla, jossa epäily suomalaiseen innovaatiopolitiikkaan ja osaamiseen horjuttaa kansallista itsetuntoamme. Pelkkä tekninen osaaminen, insinööriajattelu, ja keskittyminen siihen ei riitä silloin, kun mukaan on tulossa yhä enemmän sosiaalisia ja välineen käytön psykologisia ja myös sosiaalistaloudellisia uusia tarpeita. Reaaliaikaisessa kilpailussa ei ole aikaa odottaa kuukausia. Siinä oikea-aikainen on sama kuin reaaliaikainen.

Meidän ongelmamme oli ja on liiallinen keskittyminen aikanaan insinööritieteiseen innovaatiopolitiikkaan niin metsissä kuin myöhemmin viestintäpolitiikassa (policy).
Yhdysvalloissa tätä politiikkaa tarvitsevat vaikkapa tiedepuistojen toteuttamat uudet yhdyskuntasuunniteluun ja -toteutukseen vaadittavat hankkeet moottoritiestä lentokenttään, sairaalasta lomahotelliin ja omakotialueeseen. Ne on oltava mukana siinä tietokoneessa, joka on samalla kännykkä. Yhdysvalloissa tärkein suunnittelutehtävä ei ole sidottu korporaatioiden vastuulle ja poliitikon valvontaan. Tärkein väline, tietokone, ei voi olla vain viihteellinen lasten lelu sen siirtyessä kännykkään.

Ei kelpaa muille malliksi

Reaaliaikainen ja vuorovaikutteinen sosiaalinen media ravisteli liikkeelle odotetusti islamilaisen arabimaailman. Se mitä on käytetty aiemmin Afganistanissa tai Irakissa ei nyt sovi käytännöksi pysäyttämään sellaista prosessia, jonka ratkaisut eivät ole omassa historiassamme kokemamme demokratisoitumisen monet skandinaaviset vaiheet. Suomella ei ole tarjota sellaista mallia, joka olisi 2010-2050 toteutettava poliittinen (politics, policy) ja ideologinen, demokraattinen (Corporation) valtio.

Oikeammin olemme monissa omissa ratkaisuissammekin kiinni vanhan tradition vankeina, omien korporaatioiden sitomia, ja vaikeimmat työttömyysalueet löytyvät nyt puunjalostusteollisuutemme perinteisillä alueilla Kaakkois-Suomessa ja Kymijoen vesistöalueella Etelä-Karjalassa. Koko ongelma on lakaistu maton alle ja vaiettu, kukaan ei kuuntele metsiemme miehiä ja naisia. Vanha kemianteollisuutemme ei ole investoinut suomeen 13 vuoteen ja muistuttaa Nokiaakin insinöörivaltaisempana yhden asian liikettä. Energia metsistä ei ole uusi malli.

Uusia mahdollisuuksia ei löydy, kuten Ruotsissa, ja yhtiöiden samankaltaisuus ei suosi innovaatioajattelua ja -prosesseja. Tässä maatalouden ja metsätalouden kohtalonyhteys on samoilla politiikan teon tasoilla ja alueilla, jossa korporaatio ja politiikka on ymmärretty väärin jo vuosikymmenten ajan.

Kymi-Karjalassa valtaa ovat pitäneet sellaiset poliittiset rakenteet, joiden tausta on sekin syntyjään tuolle alueelle ja kansallisesti tyypillinen. Ne poikkeavat melkoisesti vaikkapa teollisuusalueistamme Pohjois-Pohjanmaalla, mutta muutoksen tuulet ovat molemmilla alueilla niin Pohjanmaan jokilaaksoissa, Oulujokivarressa ja Iijokilaaksossa, Kainuussa ja Koillismaalla, samansuuntaisia.

Näin riippumatta siitä, onko tausta demarijohtoinen tai maalaisliitto-keskustan aikanaan synnyttämä ja usein Pohjanmaalla laestadiolaisena kuvattu sosiaalinen ja taloudellinen, kulttuurinen vaihtoehto käyttää valtaa ja hyödyntää luonnonvaroja, ihmisten osaamista. Sen syvin idea on kaikkialla sama ja hyvin vanha, korporaatioita suosiva.

Korporatiivinen ongelma

Yhteinen media yhdistää korporatiivisen valtion tapaa käyttää valtaa silloin, kun muutoksen tuulet alkoivat Suomessa. Yhdysvalloissa korporaatiolla tarkoitetaan usein kaikkea julkista valtaa, myös kuntien tapaa hallita ja järjestää palvelunsa. Käännös käsitteestä “corporation” korporaatioksi on kuitenkin usein virheellinen. Yhdysvalloissa käsite on paljon laajempi kuin Suomessa. Siihen liittyy samaa ongelmaa, kuin kääntää vaikkapa käsitteet “politics” ja “policy” samalla suomalaisella politiikka -käsitteellä tai “regional” ja “spatial” samalla alue -käsitteellä. Näin kuitenkin jatkuvasti teemme ja syntyy virheellisiä päätelmiä ja tulkintoja.

Niinpä, kun välitämme tietoa koskien korporaatioita, aluetaloutta, aluesuunnittelua ja poliittista toimintaa, ratkaisua, valintaa tai kehittämistehtävää, teemme usein virheitä Yhdysvalloissa käydessämme tai hakiessamme tietoa imitoiden Yhdysvalloista tulevaa kirjallisuutta. Jos se tulee vielä salaten, kukaan ei sitä ole edes oikaisemassa, kuten vuorovaikutteisessa sosiaalisessa mediassa. Syntyy byrokraattista munkkilatinaa, joka on EU:lle tyypillistä, kankeaa sekä kaukana käyttökielestämme. Timo Soini välttää kaikin tavoin kankeaa kieltä ja tyhjiä sanoja, joiden merkitys on jäänyt käännöksessä epäselväksi.

Oma kielemme on uusiutunut lisäksi paljon hitaammin kuin vaikkapa brittien käyttämä englanti, jossa liki toinen puoli sanastoa on sotien jälkeen syntynyttä ja lähes 50 % sanakirjojen ulkopuolista sanastoa. Australian Perthin puoleisella rannikolla pelkkien kirosanojen määrä vaatii yli tuhatsivuisen sanakirjan hallintaa. Ja näitä sanoja käytetään häpeilemättä ja kaukana brittien aatelismiesten kielestä.

Homogeeninen Suomi

Internet ja sen sosiaaliset mediat korostavat juuri näitä symbolisia käsitteitä ja niiden välille syntyviä väärinkäsityksiä. Tämä näkyy toki Wikileaksin paljastuksissa ja vielä selvemmin niissä viesteissä, joita sosiaalisen median käyttäjät lähettävät toisilleen yli kieli- ja kulttuurirajojen. Tässä Suomi on kohtuullisen homogeeninen ja yhtenäinen alue, jossa myös poliittinen käyttäytyminen on jokseenkin samankaltaista maakunnasta tai jokilaaksosta riippumatta, vaikka historialliset talousalueet niin luonnonoloiltaan kuin taloutensa perustalta poikkeavatkin toisistaan.

Perustussuomalaisten kannattajat ovat viimeisen gallupin mukaan (HS 19.2) siirtymässä uuteen puolueeseen kohtuullisen tasaisesti kakista pääpuolueistamme. Sekin kertoo paljon poliittisen instituutiomme luonteesta ja puolueittemme tavasta hankkia äänestäjänsä. Ne eivät edusta enää juurikaan vanhaa traditiotaan sen enempää kuin maakunnat tai äänestysalueet, jokilaaksot, vanhaa talous- tai luonnonmaantieteellistä maakuntaansa.

Vanhat ammatit kadonneet

Hieman enemmän perussuomalaisten äänestäjissä on keski-ikäisiä ja nuoria miehiä kuin perinteisissä puolueissamme, ammattikoulun käyneitä, eri puolella Suomea hieman eri tavalla leipänsä ja toimeentulonsa ansaitsevia takavuosien työläisiksi kutsuttuja duunareita. Näitä samoja valkokaulus työläisiä näyttäisivät kuitenkin olevan myös kokoomuksesta ja keskustasta siirtyvät äänestäjät, ei vain demareiden perinteisinä äänestäjinä pidetyt teollisuusalueittemme työläiset, joita ei oikeasti enää ole olemassakaan sen jälkeen kun viimeinenkin kemianteollisuuden tehdas lopetti toimintansa tai sitä ohjailtiin tietokoneelta energialaitoksena.

Vahoja ammatteja ei enää ole sen enempää kuin mummon kanaloita siinä merkityksessä, kuin mihin nämä vanhat puolueet ovat joskus syntyneet ajamaan tietyn kansanosan tai työläisen, talonpojan asiaa. Sen sijaan äänestäminen koetaan vielä etenkin keski-ikäisten ja iäkkäämpien, yli 65-vuotiaiden, kohdalla merkittävänä tapana vaikuttaa ja vetää “punainen viiva”. Poikkeuksen tekevät ne nuoret, joille välillisen demokratian traditio ja parlamentarismi on vaikeasti ymmärrettävä ja vanhakantainen tapa vaikuttaa heidän omiin yksityisiin päätöksiinsä jo vuosikymmeniä jatkuneessa informaatioyhteiskunnan tavassa hoitaa reaaliaikaisia prosessejaan. Välitön vaikuttaminen ja demokratia, lähidemokratia, ovat osa lähitulevaisuuttamme ja korporaatiot niiden esteenä vanhoine puolueineen.

Näin galluppien yhteydessä usein mainittu käsite, kaikki mahtuva kahden prosentin virhemarginaalin sisään, ei tarkoita sellaista gallupvirhettä, jossa ääni mille tahansa puolueelle olisi virheratkaisu. Puolueiden on osoitettava jatkossa etevämmyys muuten kuin vain mentaalipuolella mielikuvilla taiteillen ja mainostoimistojen mössöä esitellen. Tämä asiapuoli rasittaa aina enemmän hallitusta kuin oppositiota. Hallitus vastaa menneen vaalikauden epäonnistumisista joita oppositio esittelee.

Ikääntyneet varmimpia äänestäjiä

Perussuomalaisten kohdalla ikääntyneitä äänestäjiä on ollut gallupeissa koko ajan vähemmän kuin perinteisissä puolueissamme. Tämä on hyvin yleinen ilmiö silloin, kun uusi asia on rakenteita ja omaa perinteistä käyttäytymistä muuttava, ehkä siitä jopa johtuva, ja vastaajan ikä on korkea. Tällöin omaa ratkaisua pantataan tai oikeammin sitä ei kerrota. Puolueuskollisuus on toista kuin nuoremmilla ja sen muuttaminen nolottaa vuosien tai vuosikymmenten jälkeen.

Näin gallupkyselyä voisi myös oikaista ja muuttaa perussuomalaisten vinompi kannattajarakenne vastaamaan muita suurempia puolueitamme etenkin ikääntyneitten ja nyt kantansa sanomista empivien vastaajien kohdalla. Lopullisessa äänestystilanteessa perussuomalaisia äänestävien ikärakenne ei juurikaan poikkea vaikkapa demareitten Etelä-Karjalan perinteisestä ikärakenteesta tai Oulujokilaakson keskustalaisesta ikärakenteesta.

Siihen ei löydy suuren puolueen kohdalla loogisia perusteita itse salaisessa äänestystilanteessa ja iäkkäät ovat lisäksi varmimpia äänestäjiä myös perussuomalaisille. Tässäkään kohden perussuomalaisten äänestäjät eivät enää näyttäisi poikkeavan muista kolmesta suuremmasta puolueestamme. Äänestyspäätös ja sen pitävyys alkaa olla yhtä varma ja liikkuvia on haettava vielä kantaansa panttaavilta. Alamme lähestyä lopullista vaalin tulosta, joka ennakoi suurta jo nyt tunnettua yllätystä.

Kilpailu hallituspaikoista

Jos tämä gallup -korjaus olisi yli 65-vuotiaiden kohdalla tehty, perussuomalaisten gallupsuosio olisi ollut jo kaksi kuukautta ennen vaaleja noin 21 % eikä nyt kerrottu 18 %. Vastaavasti Kokoomuksen osuus olisi jäänyt hieman alle 20 %:n ja demareiden hyvin lähelle heidän kannatustaan jo EU-vaaleissa. Keskustan kannatus mahtuisi näiden väliin.

Näin perussuomalaiset olivat jo hieman runsas kaksi kuukautta ennen vaaleja maan suurin puolue olettaen, että lehden tilaama gallup oli muuten oikein tehty ja samalla muistaen, kuinka mukana ovat nuo virhemarginaalit. Siinä demokratian pelko on usein juuri demokratian alku ja gallup vastaisi sitä kirjoitusta, jonka esitin jo runsas kuukausi takaperin ennakoiden kilpailun syntyvän lähinnä toisesta paikasta, ei enää ensimmäisestä.

Perussuomalaisethan ovat joka tapauksessa historiallisen vaalivoiton edessä ja samalla hallitusvastuussa ja yksi kolmesta jäisi oppositioon. Se taival ei johda nyt välttämättä menestykseen. Oppositioon jääminen merkitsee nyt todennäköistä kuihtumista puoluekartallamme.

South-Parkin maabrändi

Seurasin eilen dokumenttia antropologien työstä Amazonin alkuperäiskansojen parissa. Olen liikkunut alueella ja arvostanut korkealle juuri antropologien työtä yhdistäen poikkitieteistä tietoa. Joskus sieltä saa myös ideoita muiden käyttöön olkoonkin, etteivät kaikki antropologiaa oikein tieteenalana siedä.

Intohimoiset antropologit

Nyt tuo omalaatuinen dokumentti sai minut järkyttymään. Nimekkäät antropologit, Claude Levi-Straussin jälkeläiset ja oppilaat, haukkuivat dokumentissa toisiaan kuin pienet lapset South Parkin irvailussa mitä uskomattomimmista rikoksista. Aikuiset miehet ja naiset muuttuivat lapsekkaiksi ja häijyiksi, pahanilkeiksi olennoiksi toisiaan mustamaalatessaan. Ei tällaista tiedeyhteisössä toki oikeasti voi tavata. Vai olisiko sittenkin jossain joskus tavannutkin? Oliko sen koomisuus juuri oman kokemuksen antamaa palautetta? Liiankin tuttua ollakseen hauskaa. Surullisia ihmiskohtaloita tiedettä tehden intohimoisesti ja himojen viemänä.

Näistä pienimpiä olivat herjat kollegan, nimeltä mainitun, tieteelliset harha-askeleet ja pelkät satuilut hypoteesejaan testaten. Sen sijaan lasten hyväksikäyttö ja pedofilia, puoskarointi lääkkeillä ja rokotteilla, oli hirvittävää katseltavaa. Satojen lasten joukkokuolemat puistattavat ja tuovat mieleen natsit ja Mengelen.

Kun sen vielä alkuasukkaat itse vahvistivat ilmeikkäillä eleillään ja häpeillen kertoen kokemuksistaan, syntyi hämmentävä olo. Poistin ranskalaisen, nekrologillakin muistamani Claude Levi-Straussin kuvan toistaiseksi pois seinältäni muistuttamasta tuosta dokumentista. Oli hänessä syytä tai ei, halusin unohtaa näkemäni. Joskus sysimusta pahuus ja kirkas päivänvalo esiintyvät rintarinnan. Niitä on vain rohjettava katsoa molempia pelkäämättä.

Silti on hirvittävää kokea arvostamansa, ja liki jumaloimansa ihmisen, lähettävän pedofiilejä Brasiliaan, ja epäilemättä vielä tietäen mistä on kyse. Toki tutkijatkin ovat vain ihmisiä, mutta etenkin antropologien koulutuksessa eettiset vaatimukset ja tapa varoa näiden etnisten ryhmien elämään puuttumista, itse heidän keskuudessaan asuen, on varmaan sääntö numero yksi. Sen loukkaaminen kriminaalilla tavalla, ja lopulta koko yhteisön elämän turmellen, on hirvittävää ja tuo mieleen imperialismin synkimmät vuosisadat.

Afganistan ei ole meidän sotamme

Suomalaisia toimii nyt mm. Afganistanissa tehtävissä, jotka eivät ole meidän sotaamme. Olen tähän puuttunut ennenkin pyrkien taustoittamaan niin maantieteilijänä kuin valtiotieteilijänä tuon alueen historiaa. Arvostan suuresti sitä työtä, jota YK:n vakautusoperaatio siellä suorittaa. Suomalainen rauhanturvaaja ei kuollut siellä turhaan.

Me emme vain voi sille mitään, ettei kehitys tuossa kolkassa johda koskaan toivomaamme suuntaan. Uusia kriisipesäkkeitä syntyy kaiken aikaa lisää ja koko islamilainen arabialue jatkaa nyt tätä levotonta tietämme. Se, miten nämä alueet ovat syntyneet, miten pedofiilit vaikkapa ranskasta ovat pilanneet Amazonasin alueen alkuasukkaiden elämän, ei ole meidän taakkamme. Tapamme siirtää tämä eksoottinen maailma omaan kulttuuriimme ei kuulu omaan kansalliseen sellaiseen geeniperimään, jossa ongelmia haetaan globaalin maailman jokaisesta kriisipesäkkeestä. Siihen kansakuntamme ei ole oppinut syrjäisenä ja haavoittuvana kuten Grönlannin eskimot tai omat saamelaisemme. Suomea ei pidä johtaa kuten EU:n supervaltoja tai Yhdysvaltain osavaltioita. Se turmelee kansakuntamme identiteetin ja tätä me vaaleissa protestoimme.

Joku ymmärtää sen heti, toinen ei koskaan. Dualismissa Timo Soini on valinnut oikein ja kaikki muut väärin. Se joka valitsee ensi, on innovaatioprosessissa voittaja ja muut vain imitoijia. Imitoija vain tukee ja vahvistaa Soinin valintaa. Tässä tiede ei petä ja sille vanhat puolueetkaan eivät voi mitään. Nokian Ollila ymmärtää, miksi on valittava tie, jossa hypätään palavalta lautalta hyiseen syliin. Kun et voi voittaa vihollistasi, liittoudu siihen. Mutta tee se ajoissa, hyväksy tosiasiat, älä jää odottamaan ihmeitä. Vuosi sitten pidetyt vaalit olisi vielä pelastanut monen istuvan kansanedustajan paikan, mutta ei enää.

Pelkkä hyvä tahto ei riitä

Hyvää tahtova ihminen tai kansakunta, organisaatio, ei välttämättä toimi aina järkevästi. Nokian kehitys maailman johtavaksi viestintäteknologian jätiksi oli pitkän aikavälin yhteinen ponnistus pieneltä kansakunnalta. Siitä tavasta toimia ei pidä nyt luopua. Jo muutama vuosi takaperin oli havaittavissa, kuinka innovaatiorakenne oli muuttumassa puhelintekniikkavetoisesta kuluttajavetoiseksi. Sen näkyi sosiaalisten medioitten käyttäjäanalyyseissä. Silloin olisi tullut reagoida.

Googlen Androi ja Apple vastasivat siihen ennen Nokiaa, jossa rasitteena oli oma kansallinen tapamme painottaa teknologia välineellisenä prosessina. Verkko ja verkosto menevät siinä meillä päällekkäin hieman samaan tapaan kuin käsitteet “politics” ja “policy“. Me teemme mielellämme politiikkaa silloin, kun olisi jo policyn vuoro, oikean kehitysstrategian aika sosiaalisten ja symbolisten innovaatioiden vaativassa maailmassa. Jorma Ollilan kuvaama prosessi on oikea. Se vain tuli nyt myöhässä. Se ei ole tavallista Ollilan kohdalla, joka on ollut johtajana nero. Sellaisia neroja ei mahdu pieneen kansakuntaan kahta.

Alfa -urokset

Median väite “elämme tavattoman mielenkiintoisia aikoja” on hauska. Kun maailma ja sen viestintävälineet muuttuivat globaaleiksi ja samalla osaksi sosiaalista mediaa, on luonnollista, että aiheista ei ole enää puutetta. Lisäksi molemmat ruokkivat vastavuoroisesti koko ajan tosiaan ja Gaddafilla Libyassa on edessä sama mikä kohtasi yllättäen Hosni Mubarakia, toista alueen suurta alfa -urosta, eikä tästä myrskystä selviä Algeria, Jemen, Jordania, Bahrain tai Iran.

Viisas kansa ja sen johto pyrkisi nyt maltilliseen ratkaisuun ja taipuisi pikaisiin uudistuksiin osana sosiaalisen median kehittyvää informaatiovirtaa. Libya on näistä todellinen kummajainen ja Muammar Gaddafi kansakuntansa johtajana vaikeasti ymmärrettävä, sairas ihminen suomalaisen kokemana. Italian alfa uros on taipumassa läntisen maailman käytäntöön, siinä missä Välimeren maailman kaikki alfa -urokset.

Suomalainen myrskyvaroitus

Oma myrskymme lähestyy huhtikuun vaaleina. Viimeisin Helsingin Sanomien gallup lupaa perussuomalaisille samaa kannatusta kuin keskustalle ja demareille, noin 18 %:a. Se on jälleen prosenttiyksikön enemmän kuin edellinen gallupmittaus. Edellä on enää kokoomus pari prosenttiyksikköä edellä. Sekin on ollut selvässä laskussa HS -gallupeilla mitaten.

Poliitikot puntaroivat syntynyttä tilannetta huomaamatta, kuinka tuo äänimäärä toisi jo perussuomalaisille 36 kansanedustajaa ja ilmiö on kokonaan toinen kuin takavuosien SMP:n menestys, jolloin puolue sai 17-18 edustajaansa ja pari ministerin salkkua. Kannatus kun tulee sekin kokonaan muualta kuin Pohjois-Karjalasta tai Pohjois-Savosta, Pekka Vennamon Turusta. Kun vaaleja verrataan, ei pidä tehdä kohtuuttoman suuria virheitä niin alueiden kuin aikojenkin välillä. Nyt ei eletä Kekkosen Suomessa vaan yhteisömedioitten globaalissa maailmassa.

Nyt on mahdollista, että Soini ohittaa myös kokoomuksen ja viimeinen gallup 17.4 vaaleissa tuo meille yhden suuren puolueen ja kolme keskisuurta. Siihen on nyt täysi syy varautua ja pohtia, kuinka demokraattisesti vakaa valtio kykenee hyödyntämään kansakuntansa vaaleissa osoittaman tahdon. Kun vaalit on pidetty, pulinat pois. Kun valta vaihtuu Suomessa, se koskee toki koko maata ja sen vanhoja rakenteita, ei vain edustajiamme Arkadianmäellä ja hallituksessa.

Yhdysvalloissa vaihtuisivat nyt myös virkamiehet. Suomessa mandaattivirat horjuvat toki nekin ja moni jää tyhjän pantiksi paitsioon. Reaaliaikaisessa maailmassa, intenetin ja sosiaalisten medioitten toimesta, prosessi tapahtuu meilläkin heti vaaliyön jälkeen. Suomessa ymmärretään demokratian pelisäännöt eikä lähdetä kaduille hävittämään yhteistä omaisuuttamme arabimaiden tapaan.

Kaikki vaalit kun ovat tavalla tai toisella myös protesti ja nyt valtarakenteet vaihtuvat Suomessa antaen myös uuden mahdollisuuden. Ollilan pohdinnat Nokian kohdalla koskevat nyt myös Suomea ja suuren muutokseen liittyy aina suuria mahdollisuuksia, uusia käyttämättömiä voimavaroja, joista hioa Ollilan lupaamia timantteja.

South-Park ja Suomi-kuva

Suomi esiintyy tänään näyttävästi South-Park sarjan pääosassa. Moni on sen toki nähnyt netistä jo aika päivä, mutta juuri tänään, Matti Vanhasen saatua vain huomautuksen pääministerinä virkavelvollisuuttaan tuottamuksellisesti rikkoen, tuo kuva vaaleihin valmistuvasta maasta on sopivan ajankohtainen.

Siinähän oikeastaan kiillotetaan Suomi-kuvaamme ja sen puhtoisuutta olkoonkin, että sarjalle tyypillinen opportunismi ja kaksinaismoralismille irviminen on jälleen pääosassa. Suomen hävittäminen maailmankartalta on kuitenkin kohtuutonta, vaikka kansakuntamme ei voisikaan elää enää syyllisyytensä kanssa, pääministeri Matti Vanhasen kertomana. Ehkä Matti Vanhasen salaaman eron syy oli juuri tämä aiemmin jo nähty lohduton loppu tv-historian räävittömimmässä sarjassa.

Käsite Arctic Babylon 2011 alkaa tulla tutuksi myös suomalaisille lukijoilleni. Heistä jo 2 % löytää kirjan cluster art -kotisivultani ja saa sen myös auki. Se on hyvä tulos, odotettu. Se vastaa juuri innovaatioprosessin ensimmäisen vaiheen innovaattoreiden suhdetta koko populaatiosta. Koko liki viiden vuoden ajan se on pysynyt samana ja kertoo teorian toimivan oikein tässäkin tapauksessa. Sen sijaan käsite “cluster art” on jo tutumpi ja yltää Googlessa liki 25 miljoonan havaintoon. Vielä viisi vuotta takaperin näitä havaintoja ei ollut kuin muutama satunnainen maailmalla. Siinäkin leviäminen on ollut odotettu.

Lord rock ja Finns party

Timo Soini saavutti ensimmäisen suuren päämääränsä. Hän on jatkossa televisoin vaalitenteissä neljän pääministeriehdokkaan joukossa. Hänet otetaan nyt vakavasti siinä loppuvaiheen puristuksessa, jossa kurkien tanssi on kiivaimmillaan. Varpuset ovat kadonneet loitommas ja seuraavat suurta keväistä näytelmää. Päätös oli journalistisesti välttämätön, eikä Soini sitä paheksunut, vaan otti kutsun vastaan. Kaikkea ei pidä hänenkään moittia.

Hypoteettinen pohdinta

Kun pienten puolueitten äänestäjät jätetään ulkopuolelle maailmankuvineen, ja mukaan otetaan vain ne, jotka nyt päättävät, kuka maata hallitsee seuraavat neljä vuotta, jaettavissa on keskustan ja kokoomuksen noin 19 % ja demareiden sekä perussuomalaisten galluppien lupaamat 17 %. Mukaan olisi otettava lisäksi liki 30 % liikkuvia tai epävarmoja ääniä, joista pääosa nukkuu yli vaalien. Gallupeissa kuitenkin mukana on 100 %, jolloin tätä osuutta ei voi nyt arvioida.

Seuraava pohdinta on puhtaasti subjektiivinen. Tutkija tekee sellaista usein silloin, kun on rajattava tutkimuskohdetta ja haettava hypoteeseja. Myöhemmin ne mitataan, ja mittaajana on vaalin kaltainen tapahtuma. Lisäksi hypoteeseja tehtäessä käytetään aiempaa tutkimusta ja tiedettä. Siinä pohditaan testattavuutta, yksinkertaisuutta, hedelmällisyyttä ja sopivuutta tutkimuksen kohteeksi. Käsite tulee muinaiskreikasta ja tarkoittaa suomeksi likimäärin samaa kuin hypo=“alla” ja teesis= “sijainti”, siis oletus, ehdotus tai olettamus. Sitä lähellä ovat käsitteet ajatuskoe, oppiminen, tapatutkimus, teoria, tieteellinen menetelmä ja tieteen sosiologia eli hypoteettis-deduktiivinen tieteenkäsitys.

Descartes deduktion isä

Hypoteesi ei ole pelkkä valistunut arvaus. Joskus kuitenkin tuollainen arvaus on johtanut hyvään lopputulokseen. Toki tiede tuntee myös pelkkiä “vahinkoja”, jossa lopputulos on ollut unenomainen kokemus, kuten vaikkapa läntisen tieteen deduktion isän Descartesin uni kolmekymmenvuotisessa sodassa. Enkeli ilmoitti hänelle, kuinka tieteen tärkein hypoteettinen deduktio tutkimusmenetelmineen syntyy. Uskokoon ken voi. Ihmiset uskovat usein kertomusta, joka on mutkikkain ja uskomattomin, epätodennäköisin keksittäväksi. Descartesin kertomus oli omassa ajassaan uskottava ja hyvin looginen, eikä kaivannut lisäselittelyjä katolisen kirkon hallitsemassa maailmassa ja maailmankuvassa.

Hypoteesissa valinnat neljästä pääministeriehdokkaasta suorittavat näiden puolueiden gallupkannattajat ja lisäksi vielä tuolloin epävarmat äänestäjät. Eivät niinkään pieniin “sirpalepuolueisiin” lukeutuvat, sinne jo ankkuroituneet noin 25 % äänestäjistä. Näin heidän arvomaailmansa ja maailmankuva ei vaikuta mitenkään kurkien tanssiin. Näitä ovat vaikkapa erilaiset vihreät arvomaailmat, kristilliset arvot politiikassa, ruotsin kieli ja sen mukanaan tuoma arvomaailma ja sen puolustaminen sekä äärivasemmiston aatteet ja arvot, kommunismi ja sosialismi. Niillä on oma puolueensa, ja se ei auta nyt mukaan tähän kurkien tanssiin. Nyt pelataan suurilla äänimäärillä ja keskiverto suomalaisten demokratian toimivuudella. Siinä pienten puolueitten marginaaliset ääri-ilmiöt katoavat ja varpuset seuraavat sivusta kurkien temmellystä. Toki nytkin mukana on vihreitä arvoja, uskonnollisuutta ja kirkkokansaa mutta ne eivät nyt ratkaise pääministerin vaalia, vaan se on useamman asian suurempi yhtälö. Nyt on kyse siitä, kuka neljästä ehdokkaasta esittää yhtälön oikein ja uskottavasti, saa suurten massojen ja keskiluokan äänet.

Veljenpoikien huoltaja haussa

Neljästä suuresta pääministeriehdokkaasta kaksi on naisia ja kaksi miehiä. Edellisissä vaaleissa suuria oli vain kolme ja kaikki olivat miehiä, Matti Vanhanen, Eero Heinäluoma ja Jyrki Katainen. Tupu, Hupu ja Lupu, kuten nyt mukaan noussut Timo Soini heitä luonnehti ja nousi nyt mukaan mutta mihin rooliin tässä Ankkalinnassa?

Kaikki edellisen vaalin ehdokkaat olivat kovaksi keitettyjä ammattipoliitikkoja, uskottavia ja asiansa osaavia, mutta välille jääneitä lähinnä vaalitappioiden seurauksena kokoomuksen Jyrki Kataista lukuunottamatta.

Heinäluoman (sdp) korvaa nyt Jutta Urpilainen, kasvatustieteen maisteri ja luokanopettaja, entisen kansanedustaja Kari Urpilaisen tytär. Kokkolan kaupunginvaltuustossa Urpilainen on toiminut vuodesta 2002 ja on siis Pohjanmaalta Antti Chydeniuksen kaupungista lähtöisin.

Kokkolastako Ankkalinnaan?

Kokkola on pieni kaupunki matkalla Vaasasta Ouluun. Olen siellä usein vieraillut ja johtanut Oulun yliopistosta neliosaisen kaupunkitutkimuksen valmistumista sen pohjoispuolella sijaitsevaan Raaheen, Rautaruukin elämää samalla tutkaillen.

Nyt suomalainen aluepolitiikka ei ole esillä vaaleissa samalla tavalla kuin takavuosina. Jopa Nokian lasiset palatsit alkavat tyhjetä insinööreistään ja osake romahti surullisella tavalla miesten hyppiessä palavalta lautaltaan Windowsin hyytävään syliin. Taas uusi rakennemuutos ja sen selittelyä nyt myös Mauri Pekkarisen omassa kotikaupungissa Jyväskylässä.

Urpilainen voitti puheenjohtajakisassa Erkki Tuomiojan ja Tuomioja on käyttänyt Urpilaisen kampanjoinnista nimitystä “unelmahöttöä” ja kritisoinut myös puolueen ajautumista lähelle keskustapuoluetta. Urpilainen taas kärsi kuntavaaleissa kirvelevän tappion ja puolueen kannatus on ollut jyrkässä laskussa. Vaalit ovat hänelle viimeiset ellei näkyvää menestystä synny. Näkyvä menestys edellyttäisi käytännössä juuri pääministerin paikan hankkimista.


Kokovartalopääministerikö?

Mari Kiviniemi tuli pääministeriksi yllättäen Matti Vanhasen eron jälkeen ja puolueen puheenjohtajaksi ohi konkaripoliitikkojen Paavo Väyrysen ja Mauri Pekkarisen. Valtiotieteen maisteri Kiviniemi on hänkin Pohjanmaalta, Jalasjärveltä, maanviljelysneuvos Antti Kiviniemen tytär. Äiti on yliagronomi Kaija Kiviniemi ja vaaliorganisaatiota vetää turkistuottajien viestintäjohtaja, kertoo Wikipedia. Wikipediassa on kaksi sivua pääministeristä ja kymmenen valtiovarainministeristä, Urpilainen ja Soini on liki unohdettu. Soinista on kuitenkin pitkä Hikipedia.

Kiviniemellä on ministerikokemusta ja häntä luonnehditaan kielitaitoiseksi, esiintymiskykyiseksi ja tarkan protokollan taitajaksi. Tietty värittömyys kuitenkin rasittaa, kun seuraa medioitten arvioita lyhyestä pääministerin urasta. Näkyvin väri tuli Keskon mainoksena kokovartalopääministerinä.

Saksan kielitaito ei auta kun vaalitentissä käytetään vain suomenkieltä, ja joskus liika älyllisyys on joillekin rasite, etenkin Erkki Tuomiojalle omassa puolueessaan. Se että keskusta on gallupeissa kääntynyt hienoiseen nousuun, on epäilemättä juuri Kiviniemen persoonan ansiota kiitos Keskon pääjohtajan. Tuomiojan “älyllisyys” alkaa olla sekin jo sarkastisena havaintona huono vitsi siinä missä “so what“ -Lipposen todettu kielitaito.

Kataisen hankala salkku

Jyrki Kataisesta Wikipediassa on komeat kymmenen sivua. Harva suomalainen on päässyt tällaiseen lukumäärään. Kauas jäävät niin Paasikivi, Kekkonen, Mannerheim ja muut vähäisemmät poliitikot. Siilinjärvellä Kuopion kupeessa syntynyt yhteiskuntatieteitten maisteri on toiminut jo kauan sellaisissa tehtävissä, jossa kasvot alkavat kulua. Wikipediassa kerrotaan, kuinka hän oli hetken Euroopan johtava valtiovarainministeri, mutta putosi sitten laman myötä kuin Nokia pörssissä.

Valtiovarainministerin ja kokoomuksen puheenjohtajan tehtävät koulivat siinä missä kansainväliset kontaktit, lämpimät suhteet eduskunnan puhemieheen. Kataisen isä Yrjö on lentomekaanikko ja äiti Mari kunnanjohdon sihteerinä. Vaimo on ollut SM -tason jalkapalloilija, Suomen nuorisovaltuustojen liiton ensimmäinen puheenjohtaja ja perheessä on kaksi tytärtä. Mikä tuo liitto on, jää askarruttamaan hieman samalla tavalla kuin suomalaista nuorta euroviisukarsintavoittajaamme ylimääräinen voittopokaali.

Toivottavasti voittaja ei häkelly itse kisassa, kuinka puitteet ovat muuta kuin karaokeillassa. Kun vanhat konkaritkin kertoivat, kuinka tilaisuus saa aikaan ikuisen trauman, nuorena vitsa on väännettävä myös pääministeriksi aikovan. Pääministerillä ei ole kaiken aikaa taluttajaa mukana orkesterinjohtajana.

Kaikki neljä pääministeriehdokastamme ovat pitäneet perheensä sivussa poliitikon urastaan, ja se on hyvin suomalainen ilmiö. Kataisen perhe kuitenkin asuu Espoossa siinä missä pääkaupunkiseutu on myös naisehdokkaittemme kotipaikkakunta. Nämä vaalit ratkaistaan ruuhkasuomen ydinalueilla, ei maaseudulla. Kun kyse on marginaaleista, mutta myös suurista äänimääristä, suuret vaalipiirit ovat avainasemassa.

Maaseutu marginaalissa

Tämä on maaseututukijalle ja haja-alueistamme huolta kantaville syvä pettymyksen paikka. Takavuosina metsien miehet ja aitovarsien kansa oli mukana, eikä heitä syrjäytetty, kuten nyt näyttäisi tapahtuvan. Pohjois-Karjalassa ja Lapissa kymmenen prosenttia äänistä ei anna vielä ensimmäistäkään paikkaa suomalaisena kansanedustajana. Tämä on huutava vääryys maassa, joka on Euroopan maaseutumaisin, harvaanasuttua ja poikkeaa valtavasti asuinalueena. Se mikä toimii metropolialueen liepeillä, ei toimi enää syrjäisen maaseudun kunnissa ja kylissä.

Vuonna 2007 Katainen johti puolueensa vaalivoittoon. Hän korostaa aineellisten ongelmien rinnalla usein henkisiä arvoja. Politiikka on muutakin kuin rahan jakoa Kataisen puheissa, ja se on paljon valtiovarainministeriltä, joka jakaa rahaa Kreikkaan ja Irlantiin, puolustaa näitä virkansa puolesta ja kantaa huolta valtion velkaantumisesta.

Katainen puhuu “exit-strategiasta”, tavasta selvitä Euroopassa elvytyksen purkamisesta. Maahanmuutto on välttämätön asia, ja kansainvälisesti on pyrittävä vaikuttamaan istumalla itse niissä pöydissä, joissa päätetään. Tarkoittaako tämä myös Natoa, kuten Wikileaks väittää paljastuksessaan?

Finns Party ja dominoilmiö

Timo Soini löytyy Wikipedista ensin englanninkielisenä versiona ja sitten Hikipedian kuvauksena. Googlen valinnat ovat sattumia ja Soini sallisi varmaan molempien käytön naurun remakalla. Niin yllättävää kuin se onkin, Soini alkaa olla perussuomalaisten (Finns Party) meppinä kansainvälisesti tunnetuin neljästä pääministeriehdokkaastamme. Vaalejamme seurataan juuri Soinin vuoksi toisella mielenkiinnolla kuin takavuosina. Voisiko tämä ilmiö jatkua meiltä kuten domino islamilaisissa arabimassa Tunisiasta alkaen?

Maisterisjätkäksi itseään nimittävä lääkärivaimon mies, soinismeistaan tuttu poliittinen viihdyttäjä, on kotoisin Raumalta ja tunnetaan populistisena SMP:n tien jatkajana ja Veikko Vennamon tapaisena loistavana puhujana. Pitkä politiikan tekijän arki ja kenttätyö sekä valtakunnallisen organisaation pyörittäminen on karaissut Soinista kaiken kokeneen poliittisen toimijan. Hän kertoo sen avoimesti ja mitään peittelemättä. Vain uskoon tulo Irlannissa on mysteeri.

Puolueen ehdokaslistoilla on ehdokkaita kaikista kansankerroksista ja perussuomalaisten rakettimainen nousu poliittiselle taivaallemme on liki kokonaan Soinin oman persoonan tuotetta. “Finns party” on kohta jokaisen kielillä Euroopassa. Siinä on jotain samaa kuin legendaarisessa viisuvoitossamme ja sitä on kyettävä myös kansainvälisesti hyödyntämään ja katsottava oikean kokoista lippalakkia. Ne poliittiset johtajamme, joilla juuri nyt ohimosuonet pullistuvat, eivät ole oikean kokoisen lakin kantajia demokratisoituvassa ja avoimessa sosiaalisten medioittemme maailmassa.

Suomalainen Lord Rock

Soinin karismaa on mahdoton ohittaa sellaisessa hypoteettisessa pohdinnassa, jossa vastassa on häntä kokemattomampia tai vähemmän karismaattisia vastaehdokkaita. Heistä vain yhdestä leivotaan Suomen tuleva pääministeri ja erot ovat nyt marginaalisia ennen kurkien tanssia. Tätä tanssia ei voiteta vanhoilla meriiteillä, ei puolueohjelmilla, vaan vaali-iltojen muutamilla onnistuneilla esiintymisillä. Ohjelmat ovat liian samankaltaisia ja niiden pitäminen piilossa on todennäköistä, kuten kuntavaalien kohdalla.

Näin kukaan ei odota Soiniltakaan mitään erityisen konkreettista. Oleellista on pitkä työ Lordin tapaan ja peräänantamattomuus, usko omiin kykyihin. Hyvin suomalainen tarina, jossa on leivän maku, ei viisuksi väännetty biisi, tekopelillä tehty pääministeri.

Vaikeita asioita ei voi esitellä ja kilpalaulu positiivisista arvoista vie liian lähelle pehmomössöä. Ne argumentit, joilla pääministerin paikka voitetaan, ovat muutaman teesin varassa ja pitkässä työrupeamassa. Televisiokameran edessä pelkät ilmeet paljastavat, ja uskottavuus syntyy pienin elein. Soinilla on taito keventää ja torjua pitkät selittelyt kevyellä huumorilla. Lisäksi hän on yksin vallannut paikan oppositiossa vastaan koko muu “vanhojen puolueiden” pitkä syntilista, josta politiikan vastaisuus kumpuaa.

Dualistisen maailman “Finns party”

Kun valittavana on “joko tahi”, maailma on dualistinen, ja uurnaan pudotettavia ääniäkin vain yksi, valinta tehdään silloin juuri kovin monen kohdalla Soini vastaan muut. Tällainen etu on luonnollisesti korvaamaton, kun noin 20 % äänistä riittää nyt pääministerin paikkaan. Nämä lisä-äänet tulevat nyt epävarmoilta, muuten vaalit väliin jättäviltä ja politiikasta vieraantuneilta. Nämä äänet suosivat nyt Soinia, siinä missä vanhan puolueensa jo galluppien mukaan jättäneet, joista Soinin ei enää tarvitse kilpailla. “Hard rock” ja “Finns party” ovat yksi ja sama asia.

Useimmat politiikan tutkijat ja toimittajat hyväksynevät juurit tämän hypoteettisen tilanteen. Tällöin pienet “sirpalepuolueet” ja heidän äänestäjänsä on jätetty jo ulos ja he saavat neljänneksen äänistä. Sellainen vähentää turhaa spekulointia. Jos joku pienistä on menettämässä ääniä, niistäkin valtaosa tulee kyllä Soinille. Tai ainakin enemmän kuin 25 %. Ja se kyllä nyt riittää.

Naisilta tasaisempi kilpa

Jos vaalit ratkaisi pelkästään naiset, näiden tapa valita kahden naisehdokkaan ja miesten välillä olisi melkoisen helppo hypoteettisesti, sulkemalla pienet puolueet ensin ulkopuolelle. Maalla naisten valinta ei suosi nyt näkyvästi sen enempää Urpilaista kuin Kiviniemeä ohi miesehdokkaiden. Sen sijaan kaupungeissa, etenkin suurkaupunkien lähiöissä, Soini on naisten keskuudessa suositumpi kuin Urpilainen ja Katainen ohittaa ilman muuta samoilla alueilla mennen tullen Kiviniemen.

Oletus, että Katainen ja Soini saavat yhdessä enemmän naisten ääniä, kun pois jätetään pienpuolueet, voisi olla hypoteesina varsin uskottava. Kumpi taas kahdesta miehestä on naisten keskuudessa enemmän ääni haravoiva, Soini vai Katainen, on lopulta marginaalinen kysymys. Ero ei tule olemaa ratkaisevan suuri kummankaan hyväksi, kun kyse on vain vajaasta 10 %:n äänimäärästä.

Soini vie miesten äänet

Miesten kohdalla tilanne on jo kokonaan toinen. Miesten äänistä maaseudulla kumpikaan naisista ei tule saamaan likimainkaan miesten keräämää määrää. Täällä Urpilainen voi saada vain peruskannattajien äänet ja Kiviniemi kärsii niin ikään koko keskustan tappion juuri sen vahvoilla äänestysalueilla miesten vaihtaessa puoluetta. Näistä suomalaisista Kataista äänestää vain murto-osa verrattuna Soinin saamaan äänivyöryyn.

Katainen ei toki saa aikaan suurta äänivyöryä maaseudulla. Hän ei ole Finns party ja Lord rock. Se että syrjäkyliltä, kuihtuneilta kuntapalveluiden alueilta ja itsenäisyyden menettäneiltä riitaisilta seuduilta vaivaudutaan vielä äänestämään, on Soinin ansioita.

Suurten taajamien kohdalla demarit saavat nyt gallupeissa näkyvistä luvuista ehkä jopa kaikki, mutta Kiviniemi hieman enemmän kuin mitä keskustalle kuuluisi miesten ääniä. Muutos on kuitenkin marginaalinen verrattuna siihen miesten äänimäärään, jonka niin kokoomuksen Katainen kuin etenkin Soini keräävät vihaisilta miehiltämme suur-Helsingin, Tampereen ja Turun telakoilta, Nokian kohta entisiltä insinööreiltä ja koskialueittemme sellunkeittäjiltä. Tässä Hard rock ja Finns party ovat kylmää kyytiä.

Kumpi sitten kerää enemmän, Soiniko vai Katainen näitä miesten ääniä? Tässä ero ei ole enää niin marginaalinen kuin naisten kohdalla. Jos Soini onnistuu vaalitenteissä ja saa yhdenkin nukkuvan liikkeelle, tämä ääni tulee hänelle. Jos äänestysprosentti alkaa lähestyä 75-80 %:a Soini voittaa vaalit suurella erolla kilpailijoihinsa. Jos se pysyy noin 70 %:n kohdalla, erot ovat pieniä ja Soinin ministerin salkku voi vaihtua kevyempään, mutta ei toki mihin tahansa ja yksin hallituksessa puuhastellen tai Urpo Leppäsen kanssa takavuosien tapaan ja kiittäen Koivistoa ja Sorsaa unohdetun kansan puolesta Vennamon perheessä. Tuo aika on nyt syytä unohtaa.

Väärä diagnoosi mutta oikeat lääkkeet

Wikileaksin paljastukset kertovat, kuinka Suomea on hoidettu yhtäällä sellaisen valtiomahdin kautta, jossa presidenttimme Martti Ahtisaari on suoraan Yhdysvaltain ulkoministeriön jakelussa ja toisaalla, toinen presidenttimme Halonen yrittää päästä mukaan edes tapaamaan Yhdysvaltain presidenttiä, onnistumatta. Molemmat ovat kuitenkin saman puolueen (SDP) jäseniä. Siinä jossain välissä puuhastelee myös “so what” -Lipponen, joka voi tavata myös Kiinan keisarin, niin tahtoessaan.

Henkilö ja instituutio eri asioita

Maailmaa ei näytä kiinnostavan Suomessa sen puolueet ja instituutiot vaan henkilöt. Tätä toimittajan on medioissa vaikea ymmärtää osana korporatiivista valtiota. Martti Ahtisaari on ollut ylivertainen tässä Wikileaksin tarjoamassa aineistossa tuhansine mainintoineen, ja muut ovat ikään kuin taustalla ja vähäisempiä, pääsevät mukaan kuten takavuosina, käyttäen apuna silloisen Itä-Saksan pahamaineista tiedustelua tai KGB:n väyliä.

Tässä Wikileaks ei tarjoa toki mitään uutta ja ihmeellistä. Kun on oppinut tietyn käytännön aikanaan osana suomettumista, se näyttää jatkuneen myös myöhään 1990-luvulle ja Suomen geopoliittinen asema selittää sen moraalivajeen. Puolueitamme rahoitettiin niin idästä kuin lännestä. Tällä rahalla ei suinkaan ostettu Nikolai Gogolin kuolleita sieluja. Olkoonkin että suomalaiseen politiikkaan slavofiilien sentimentaalinen luonne ja Gogolin syvä kiintymys kansaan sopii oikein hyvin. Siinä haetaan näkymättömiä kyyneleitä näkyvän naurun alta.

Suomalaisten on vaikea hyväksyä itsenäisen kansakunnan sellaista diplomatiaa, jossa suora puhe muuttuu salailuksi ja valheiksi. Valheet ja opportunismikin vielä voidaan sietää, muistona kylmän sodan jälkeisestä traumasta, mutta nöyristelyä ei enää. Kun Wikileaksin paljastukset sellaista välittävät, se raivostuttaa. Jos salattavaa taas ei ole, miksi sitten kiihtyä ja provosoitua. Välittyikö Lipposen tieto kännykän kautta ja tekstiviestein vai tapaamisen yhteydessä, on jo saivartelua, jossa on jotain tuttua presidentti Clintonin rakkauselämään Monicansa kanssa.

Politiikan broilerit ja heidän kielensä

Helsingin Sanomat käyttää paljon tilaa kuvatessaan sodan jälkeisen sukupolven syntyä, jossa mukana oli vielä tänäänkin vallassa roikkuvia ihmisiä, joiden tausta oli muussa kuin rehellisessä työssä. Lehti esittelee heitä sekä henkilöinä että yhdessä, taustoittaen samalla, miksi nämä ihmiset olivat ja ovat sitä miksi kansainvälinen diplomatia on heidät paljastanut. Sillä taustoitetaan samalla ilmiötä, joka syntyi Timo Soinin ja perussuomalaisten liikkeenä. Se on vielä hapuilevaa ja hakevaa, sitä joudutaan myöhemmin korjaamaan ja paljon.

Toimittaja Antti Blåfield (HS 13.2) löytää punaisen langan alun. Ihmiset eivät hae löysyyttä ja helppoutta vaan takaisin tunteen, jossa elämällä on merkitystä, tolkkua ja tulevaisuutta. Kun vanhat puolueet kadottivat tämän kyvyn, pettivät kansan, tietä parempaan valoon haetaan ainoalta ryvettymättömältä, perussuomalaisilta.

Protestanttinen työ ja usko katosi

Neuvostoliiton romahdus vei liian suuren palan suomalaisen hyvinvointitalouden perusteista. Ei Nokia ja uusi teknologia sitä voinut mitenkään korvata. Kekkosen ajan arveluttavan bilateraalisen vaihtokaupan aikana kaikki oli vielä toisin. Silloin rakennettiin sellaista perustaa, jossa Blåfieldin ikäluokat kokivat kaiken kasvavan ja nousevan, kehityksen kehittyvän työtä tehden ja siihen uskoen patruunan ja duunarin yhteisen kohtalon yhdistäessä.

Valtio ja kunnat tulivat mukaan jakamaan patruunan taakkaa yhteisen yhteiskuntasopimuksen ja kolmikannan avulla. Ulkopuolelle jäivät vain maaseudun köyhät, pienviljelijät ja sekatyömiehemme metsissä. Tästä syntyi Suomen Maaseudun Puolue sekä korpi- että teollisuuskommunismin juurilla ja siirtokarjalaisten tiloille, rintamamiesten raivaamille soille. Kylät alkoivat rapautua juuri kun ne oli saatu valmiiksi ja elivät jopa liiankin itseriittoisesti.

Vennamo asutti heidät aikanaan sinne varmistaen puun saannin etelän sahoille ja sellun keittäjille. Se oli hänen ensimmäinen suuri työnsä rauhoittaa muuten vaikeasti hallittava sotien jälkeinen irtolaisten joukko. Maahan sidottu kansa eli ensimmäisen sotien jälkeisen vaiheensa raivaten peltojaan ja syntyivät kylät, jotka purkautuivat sitten maaltapakona kaupunkiemme lähiöiksi ja valtaosan suurista ikäluokista kykeni työllistämään Ruotsi. Parina vuonna maan väkiluku jopa kääntyi laskuun.

Syvä katkeruus

Raivaajan työn valuminen hukkaan toi mukanaan myös syvää katkeruutta. Blåfield sulkee pois tuon ajan Kekkosvihan, joka korvautui myöhemmin “kekkoslovakin” muuttumisella jälleen kerran rähmällään olevaksi ja nöyristeleväksi euromaaksi.

Wikileaks osoittaa miten tämä “so what” - henki oli levinnyt myös ylimpään valtiojohtoomme. Siinä ei vastata enää kansalle, vaan osoitetaan keskisormella ja puolueesta, joka oli lopulta vastuussa markkinaliberalismista, työelämän muuttumisesta ja huononemisesta lopulta merkityksettömäksi 1970-luvun ja 1980-luvun aikana juuri kaupungeissamme. Juha Siltala teki tästä uskottavan tutkimuksen ja kirjan, jota Blåfiled lainaa.

Ensimmäinen merkki syntyi tästä “so what” -Suomesta 1990-luvun lamassa ja muistona toki jo nöyrästä ja hiljaisesta kuuliaisuudesta maksettaessa sotakorvauksia ja opittaessa käsite “kusi sukassa”. Tuolloin niukkuus ja puute muuttuivat kuitenkin omalla työllä ja yhteisellä ponnistelulla paremmaksi, elämällä ja työllä oli juureva sisältönsä ja merkitys.

Elintaso ja koulutustaso nousi, olkoonkin että vaihtokauppa oli kyynistä talouden hoitoa. Tuolta ajalta olivat käsitteet “Moskova ei ole raastuvanoikeus“, “Maantieteelle emme voi mitään“, “Talo elää tavallaan, vieraat käyvät ajallaan” ja sittemmin niitä muuttaen tyyliin “Presidentti ei käytä lähettejä“, “Missä EU, siellä ongelma“, “Venäjä, Venäjä, Venäjä“.


Alusmaan ongelma ja taudit

Suomalaiset eivät tunteneet EU:n ydintä ja sen ideologiaa, imperialismin todellista olemusta. Suomi oli ollut aina alusmaa, ei koskaan emämaa. Kun uuden emämaan kasvot alkoivat paljastua, oli jo myöhäistä katua ja mieleen tuli takavuosien nöyristely itään. Edellisen vuosikymmenen, 1990-luvun syvän laman muistot palasivat. Valuuttaluottoihin ja takauksiin oli houkuteltu tavalliset kansalaiset ja he maksoivat katastrofin itse. Professori Kouri opetti maalle markkinatalouden oppeja ja katosin Yhdysvaltoihin. Tätä traumaansa suomalaiset elävät tänäänkin ja pitävät vähät rahansa pankin talletustileillä nollakorolla.

Unionin ydin, siitä puhuminen Yhdysvaltain suulla ja Wikileksin välittämänä, on ollut suomalaisille vaikeaa luettavaa. Suomen kuului olla nyt itsenäinen ja riippumaton valtio. So what -valtio ei oikein kaikille maistunut. Presidentti Tarja Halonen sai sentään oikaista presidentti Bushin solmion. Sellaiset ihmiset arvostavat Windows kieltä ja insinööritaitoa aivan toisin kuin suomalaista ja Nokia saa mennä. Miten on tänne eksynytkään? Anteeksi tämä suuruudenhullu unelma.

Kun metsäteollisuus tekee investointinsa maan rajojen taakse, maatila muuttuu satojen hehtaarien kokoiseksi teollisuuslaitokseksi, Nokia hakee kumppaninsa Yhdysvalloista ja siirtää sinne tuotekehittelynsä, insinöörin ja hänen perheensä opiskelulla, rankalla työllä, työn hinnalla maatiloilla ja metsissä, teollisuushalleissa ja tutkimuslaitoksissa, kouluissa ja yliopistoissa, sairaaloissa, ei ole enää mitään merkitystä. Kohtalonyhteys takavuosien patruunan ja duunarin välillä katosi toki jo aiemmin ja rikkaimmat katosivat veroluetteloistamme hekin rahoineen veroparatiiseihin. Nyt ei enää vain Kouri, vaan tuhannet ja taas tuhannet vapaamatkustajat, optiomiljonäärit.

Tietääkö Soini itsekään?

Timo Soini ja perussuomalaiset edustavat suomalaista henkistä tyhjyyttä, johon haetaan ratkaisua. On mahdollista, ettei Soini itsekään tiedä, millaisen liikkeen johtajana hän vaalien jälkeen tulee toimimaan. Pelkkien äänien keruu ei nyt riitä, tarvitaan kokonaan uusi näkemys, uusi maailmankuva ja paradigma. Uusi yhteiskuntarakenne, jossa visioidaan miljoonille ihmisille elämälle merkitys ja palautetaan tulevaisuus. Henkinen tyhjyys on paljon vaikeampi täytettävä, kuin nyt syntyvä taloudellinen toimettomuus ja epävarmuus. Tätä suomalaista epävarmuutta on jatkunut jo liian kauan, moraalikato on “so what” -luokkaa.

Omassa haastattelussaan Helsingin Sanomissa (HS 13.2) Soini on kuvannut, mistä hän olettaa äänestäjiensä suuren joukon kertyvän. Hän olettaa noin kolmannen osan olevan takavuosien SMP:n äänestäjiä, pienen marginaalin syntyvän maahanmuuttokohusta, jossa yksi henkilö on medioissa demonisoitu, ja sitten on perinteiset pienyrittäjät, rekkaansa ja taksia ajavat ja uuttaa pohjaa hakevat kokoomuksen hylänneet kaappidemarit. Näihin lukeutuvat myös Soinin mainitsemattomat lukuisat toimihenkilöt ja köyhtyvä kaulusköyhälistö sekä eläkeläiset.

Uusi internet -sukupolvi

Suurin ja merkittävin ryhmä ovat kuitenkin juuri perussuomalaisille tyypillinen internet -ryhmistä koostuvat radikaalinuoret ja keski-ikäiset, joiden kyky operoida myös visioivalla ja strategisella tavalla on muille puolueillemme netissä vieraampi kokemus. Muiden puolueiden kohdalla korporatiivinen valtio on hoitanut strategisen suunnittelun ja operatiivisen vastuun, tai siltä on sitä odotettu, ei toki puolue ja sen eliitti. Kunnissa se ei edes välttämättä saa tietokonettaan auki, eikä käytä sitä toki nuorten tapaan arkielämän välineenä, julkishallinnossa aluehallintonsa talouden ja sosiaalisten rakenteiden ohjauksessa. Netti on poliitikolle viihteellinen väline, tapa hakea ääniä. Sosiaalinen media osana yhteisöjen kehitystä ja strategista ohjausta, yrityselämän tapaan, on kokonaan vieras.

Tässä uusi liike puolueena ei poikkea juuri mitenkään vaikkapa Obaman tavasta kerätä itselleen ensimmäisenä internet -presidenttinä äänien ohella strategista ohjausvälinettä, ja muistuttaa toki myös sosiaalisten medioitten ajasta ja Nokian epäonnistumisesta juuri tämän välineen työstämisessä. Nämä ryhmät ovat yhteiskunnallisesti erittäin valveutuneita ja kaukana sellaisesta poliittisesta ilmastosta, jota Blåfield kuvaa 1980-luvun vennamolaisuudella. Siinä mennään liian kauas ja lopulta kokonaan metsään.

Yhteiskunnan monimutkaisuus ymmärretään nettiyhteisöissä liiankin hyvin, ja mahdollinen halveksinta ei kohdistu niinkään EU:n hallintoon, kuin omaan poliittiseen johtoomme ja sen kyvyttömyyteen. Ei niinkään moraalikatoon, jota on pidetty aina itsestään selvänä ja osana nettipelien mukanaan tuomaa maailmaa, jossa ei olla sinisilmäisiä.

Näin keskisormi pystyssä olevia suomalaisia uudessa liikkeessä on vain osa, mutta se leimaa liikettä niin kauan, kun se järjestäytyy ja on osa hallitusvastuuta. Se vie aikaa vielä muutaman kuukauden ja tulee sekin medioillemme suurena yllätyksenä.

Kolme musketööriä ja d'Ardagnan

Suomalaiset mediat puhuvat ja kirjoittavat kolmesta suuresta ja tarkoittavat demareita (17 %) kepua (19 %) ja kokoomusta (19 %) sekä näiden gallupsuosiota. Kun nämä laskee yhteen, syntyy galluppien mukaan summa, joka vastaisi runsasta puolta kansakunnan äänestysikäisistä. Jos mukaan lasketaan vielä passiiviset ja vaaleissa nukkuvat, noin 30 % kansasta, kolme suurta edustavat lopulta noin 40 % osuutta yli 18vuotiaista kansalaisistamme. Kun mukaan lasketaan neljäs suuri, perussuomalaiset (17 %) päästään jälleen puolivälin paremmalle puolelle. Miksi pienet ovat medioittemme kielessä suuria?

Vanhat käsitteet takaraivossa

Mihin on kadonnut takavuosien punamulta (kepu + sdp = 36 %), kansanrintama (kepu + koko vasemmisto = 43 % ), sinipuna (kok + sdp = 36 %) ja porvarihallitus (kok + kepu = 38 %). Miten on mahdollista, että emme saa enää kokoon toimintakykyistä ja edes 50 %:n rajan ylittävää hallituspohjaa laskematta yhteen “kolme suurta“. Miksi puoluekenttämme on hajonnut ja pirstaleinen, suurten aatteiden ja maailmakuvien puolueemme ovat jääneet historian lehdille? Mihin ovat kadonneet suuret aatteet ja niiden edustajat, suuret puolueemme? Miten Timo Soini saattoi haastaa koko tämän kolmikon, ja voittaa?

Kun maahan runnottiin Kekkosen aikaan, ja toki paljon myöhemminkin, todella laajapohjaista vastuunkantajaa, kansanrintama kertoi todella leveistä hartioista ja konsensuksesta. Nyt tuo rintama ylittää juuri ja juuri 40 %:n rajan ja koko vasemmiston yhteinen kannatus alkaa uhkaavasti painua alle 25 prosentin. Samalla pois on jäänyt käsite “ei-sosialisti”, jolla tarkoitettiin näitä muita puolueitamme. Näitä taas vaaleissa on mukana liki 15, joista yksi nousi satelliitin tavoin, ja on vakavasti otettava pääministeripuolueena kevään vaaleissa.

Supersu ja vanhat puolueet

Mitä nimitystä käytetään hallituksesta, jota johtaa Timo Soini, ja jossa mukana ovat joko nykyiset kokoomus ja keskusta tai toinen vaihtuu demareihin? Soini on puolueineen hallituksessa joka tapauksessa, oli hän pääministeri tai ei, ja edustajien määrä voi olla lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä. Salkkuja tuollainen puolue saa kantaakseen hyvinkin puolenkymmentä ja osa on todella painavia. Syntyy superilmiö, josta Suomen Kuvalehti on löytänyt käsitteen “Supersu”.

Haluamastaan nykyisestä Mauri Pekkarisen salkusta Soini voi olla jo varma. Pääministerinä hallitusneuvottelut sujuvat huomattavasti helpommin kuin jääden kielen mitan päähän suurimman puolueen paikasta. Niskoittelevan voi aina heittää yli laidan ja suuria kynnyskysymyksiä ei lopultakaan tule montaakaan. Vihreät ovat itsensä oppositioon jo valinneet, ja se oli omituinen valinta heiltä. Kun yhteiskunnallisen ilmaston vainu on noin heikko, sietääkin jäädä oppositioon.


Mari vastaan Timo

Loppusuoralla näkyvin taistelu käydään Mari Kiviniemen ja Timo Soinin välillä. Kiviniemellä on kokemusta suuresta vaalikiertueesta, keski-ikäisten konkareitten Väyrysen ja Pekkarisen näyttävästä voitosta. Sellaista näyttöä puuttuu niin kokoomuksen kuin demareitten johdolta.

Timo Soini ei vain ole sama kuin Väyrynen ja Pekkarinen, eikä vaaleja käydä keskustan perinteisillä aitovarsilla, vaan suurten kaupunkiemme lähiöissä. Kiviniemen sanoma ei voi upota samaan aikaan kovin hajanaiseen kenttään, siinä missä Soinin sanoma on jo uponnut.

Soinin menestyksen salaisuus on hänen ulkonäkönsä, kyky argumentoida selvästi ja ymmärrettävästi sekä keventää tarvittaessa, varoa leijumista sanomansa jälkeen. Miehen yleinen ilme, fyysinen esiintyminen, ei ole ristiriidassa hänen sanomansa kanssa. Soini ei ole epäuskottavat, kuten Jutta Urpilainen poliittisen sanoman viestittäjänä. Ja loppukiri käydään juuri kameroiden edessä, jossa pienetkin erot käyvät suuriksi. Siinä kahden kärki alkaa erottua selvästi. Syntyy dualistinen kahtiajako, jossa “kolme suurta” ei voi tukea toisiaan. Toiseen ääripäähän on jo valittu Timo Soini, tahdottiin sitä tai ei. Se on huikea etu dualismissa.

Vanhat käsitteet romukoppaan

Politiikan tutkijan ja toimijan, poliitikon takaraivossa, kummittelee vielä kauan vanhat käsitteet ja nimihirmut, hallituspohjista tuttu slangi, jotka eivät sovi enää lainkaan uuteen poliittiseen ilmastoon ja sen äänestäjien käyttöön. Se palvelee Soinia ja hänen sanomaansa. Vanhat puolueet ja niiden kieli erottuu uudesta toimittajan kautta ja tukemana. Media käyttää käsitteitä, joissa kolme “suurta” kokoontuvat päättämään ja pohtimaan maan asioista ja pääministeristä. Samaan aikaan todellinen vaalien voittaja, ja mahdollinen tuleva pääministeripuolue, on kokonaan ulkopuolella tilaisuuden. Missä on Timo Soini, kysytään?

Soini oli mukana kun häntä haastatteli uudessa yksinpuheluohjelmassaan väsynyt ja silmin nähden rasittunut Harry Hjallis Harkimo. Harkimo halusi erottaa Soinin. Ihminen ei pääse irti vanhoista rooleistaan kameran edessä ilman ohjaajaa. Eilen A-Studio oli kutsunut Soinin vieraakseen yhdessä Sixten Korkmanin, Ålandsbankenin pääjohtajan ja keskustan nuoren mepin kanssa kiivailemaan euron kohtalosta.

Korkman vastaan Soini

Pääesiintyjät olivat odotetusti Korkman vastaan Soini. Kun mukana on neljä puhujaa, kahden kärki syntyy dualismin tuotteena. Ålandsbankenin johtaja myötäili Soinin näkemyksiä ja mepin tehtävä oli pitää yllä keskustelua, jossa miehet vaivautuivat puheenvuorojen pituudesta ja niiden tosikkomaisesta esitystavasta tukea Korkmania, byrokraattista asiantuntijaa, ylimielistä ihmistä.

Suomalaiset ottavat meppeinä EU:n ja sen byrokratian uskomattoman tosissaan. Se näkyy jopa Wikileaksin paljastamista harvoista suomalaisten poliitikkojen arvioinneista Yhdysvalloissa. Niinpä Alexander Stubb kuvataan mukaansatempaavan fiksuna, niin kun hän varmasti onkin, mutta samalla “Stubb ja monet muut Suomen johtajat ottavat EU-jäsenyytensä hyvin tosissaan” (HS 11.2, Wikileaks vuoto 3.2.2010). EU on suomalaisille byrokraateille liian vakava ja tosikkomainen asia. Paitsi ei toki tietenkään Timo Soinille. Elämä ei ole Timo Soinille vakava asia ulkopuolella katolisen kirkon, ja siitä ei ole syytä kiivailla protestanttisessa maassa. Sekin on suuri etu. Homokeskustelumme ei katolista kiinnosta. Miinaan astui kristillisten puheenjohtaja ja muutama vihreä. Tätä suomalaista arvokeskustelua vei Sanomayhtiön päätoimittaja.

Asiantuntija ei ole poliitikko

Keskustelu Soinin ja Korkmanin välillä oli mahdotonta, Korkmanin ottaessa euron toisin kuin Soini ja häntä tukenut pankinjohtaja, pelkkänä valuuttana, joka loppuu kun Saksa niin päättää. Samoin vertailu Ruotsin ja kruunun asemaan oli mahdotonta Korkmanin kuvatessa euron kiveen hakattuna ja jumalten antamana, jossa Suomella ei olisi ollut Ruotsin kaltaista vaihtoehtoa.

Korkman on Vaasassa vuonna 1948 syntynyt ETLAn ja EVAn toimitusjohtaja, koulutukseltaan valtiotieteen tohtori. Ecofin johtajana Korkman toimi vuodet 1995-2005 ja kilpaili aikanaan Erkki Liikasen kanssa Suomen Pankin pääjohtajan virasta. Tällainen ihminen ottaa itselleen helposti oppimestarin ja asiantuntijan roolin poliittisessa väittelyssä. Soinin kaltaiselle ammattipoliitikolle, jonka argumentit ovat televisioon riittäviä, sellainen on helppo vastustaja. Argumentit on käyty pian läpi ja sen jälkeen edessä ovat poliittiset arvovalinnat. Korkman löysi valuutan vaihtoon liittyvät ongelmat turistille. Turisti maksaa kaiken luottokortillaan.

Yhden koon lippalakki

Epäilemättä Ruotsi hyötyy nyt kruunustaan ja Suomi olisi menestynyt markkansa kanssa Ruotsin tavoin ja ilman erityisongelmia. Kreikan ja Portugalin, Irlannin ongelmat eivät suomalaisia tänään kiinnostaisi lainkaan ilman euroa. Suomalainen meppi ei taistelisi kynsin hampain sellaisen asian puolustamisessa, jossa perustelut on haettu muusta kuin fansissipolitiikasta. Tunteilu eurolla ei tunnu miltään. Markalla sitä vielä toki käytiinkin.

Ketä ilahduttaa maksaa Suomessa huonosti taloutensa hoitaneitten pankkien tai valtioiden huolet Välimeren alueilla? Suomen markka ja kansantalous ei oliivipuulehtoon kaadu. Saksan markka ja rupla, Ruotsin kruunu ja dollari, brittien tekemiset toki vaikuttavatkin, kiinalaisista nyt puhumattakaan.

Väittelyssä Soini keräsi pisteet pelkän asiatietonsa avulla, mutta myös rennon esiintymisensä kautta. Kevyt huumori ja lippalakkihuuli upposi kuulijaan siinä missä keskittynyt olemus silloin, kun oli kuunneltava ja vastattava argumentoituun väittelyyn. Kun pään koko vaihtuu, lippalakinkin soisi kooltaan muuttuvan.

EU -tosikot

Soini ei alkanut leijailla vastaustensa jälkeen, kuten 1970-luvun oppi-isänsä Veikko Vennamo usein erehtyi televisiossa, mutta myös tupailloissa, tekemään. Tupailtojen maneerit tarttuivat ja tulivat mukana televisioon. Televisio paljastaa ja oma mielihyvä, turhautuminen tai sekoilu, provosoituminen, on osattava peittää eikä lähdettävä poliittiseen liturgiaan silloin, kun on myös asiallista sanottavaa, argumentti Korkmanin kuplaksi jääneille väitteille. Korkman oli liian ylimielinen ja kompastui Soinin ja Ålandsbankenin johtajan kylmiin tosiaisoihin.

Suomalaisista poliitikoista Wikileaksin muutamat vuodot paljastavat oleellisen ja tätä käytäntöä jatketaan myöhemmin Helsingin Sanomien ja norjalaisen Aftenpostenin yhteistyönä. Tätä samaa yhteistyötä maailmalla ovat tehneet mm. The Guardian, El Paisin, Le Monde, Der Spiegel ja The New York Times. Tällä yhteistyöllä on voitu varmistaa, ettei julkaistava tieto vaarannan kenenkään turvallisuutta.

Mikael Pentikäinen, Helsingin Sanomien päätoimittajana, taustoittaa lehden valintaa toimituksellisena tapana auttaa lukijoita ymmärtämään kansainvälisen politiikan päätöksentekoa ja ajattelutapaa. Paljastukset kertovat huippupoliitikkojen suhteista, niiden muutoksista ja arvotuksista, jotka varmasti myös vaikuttavat maailmanpolitiikkaan, omaan arkielämäämme. Pentikäisen perustelu on riittävä ja yhteistyö medioitten välillä perinteistä.

Ei uutta, ellei olisi maailman mielipide

Presidenttimme Tarja Halonen ei ole tehnyt virheitä, koska hän ei ole tehnyt yhtään mitään, arvelee Sauli Niinistö syksyllä 2005 vastaehdokastaan. Ajoittain syöksähteleväksi kuvattu presidenttimme käyttää myös arkikieltä toisin kuin edeltäjänsä, paljastaa Wikileaks. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa arkipäiväistä, ei kovin sofistikoitua henkilöä. Toki suomalaiset muumimammansa tuntevat. Sen sijaan olemme erityisen kiinnostuneita siitä, mitä meistä sanotaan maailmalla, etenkin presidentistä. Nyt sekin sitten tiedetään.

Paavo Lipponen on taas pragmaattinen valtiomies, joka toisaalta ei pääse pikkupolitikoinnin yläpuolelle. Sen suomalaiset ovat jo havainneet “so what” -Lipposestaan. Mutta oliko sekin maailmalle levinnyt käsitys Lipposesta?

Erkki Tuomioja ampuu lonkalta. Blogit ovat huolimattomia, eivät kerro kuinka kyseessä olisi pohtiva älykkö. Opiskeluajan Halonen ja Tuomioja löytyvät Yhdysvaltain arvioissa, ja niissä tiikeri ei näytä pääsevän raidoistaan. Siinä missä Tuomioja on punainen vaate Yhdysvalloista nähtynä, Lipponen edustaa päinvastaista näkökulmaa. Tämä olisi ollut syytä tuntea jo aiemmin Jäätteenmäen erotessa, turhaan.
Mutta miksi poliitikot kirjoittavat bloginsa niin huolimattomasti? Muutama rivi täyttä roskaa.

Soinin ansio on historiallisen merkittävä jo nyt

Suomalaisen poliitikkojen omat arviot toisistaan, ja median näkemykset heistä, välittyvät sellaisenaan myös diplomaattien arviointeihin. Ne ovat suomalaisia arvioita pinnallisempia ja karikatyyrimäisen koomisia, ne on laadittu ikään kuin seuraten television nukkeanimaatiota. Sieltä diplomaattimme ovat ne varmaan löytäneetkin.

Tässä suomalaisessa nukkeanimaatiossa perussuomalaisten Timo Soini on nousussa tulevien vaalien koko jännitteeksi, ja hänen ansiotaan on vaalien mahdollisesti korkeampi äänestysprosentti. Se suosii samalla Soinin menestystä ja etenkin syrjäytyneet löytävät sitä kautta itselleen kananavan, jota muuten ei nyt löytyisi. Näitä syrjäytyneitä taas ei olisi ilman sellaista politiikkaa, josta syytetään uusliberalistista Lipposen aikaa, ei niinkään enää Vanhasta. Vanhasen ajan synnit tulevat skandaaleista, puoluelaitoksen rappiosta.

Uuden poliittisen kanavan löytymistä on pidettävä erityisen suuressa arvossa ja ansiona. Kadulla tapahtuva väkivalta on sen toinen vaihtoehto. Politiikka on tullut Soinin mukana politiikan sisälle, ja siitä näyttää ärsyyntyvän jopa 1970-luvun politiikan toimittaja. Takaraivoon rakennetut tutut ismit eivät nyt enää toteudu, ja sen poispyyhkiminen on vanhalle vasemmistolaiselle politiikan toimittajalle jopa vaikeampaa kuin urheilijatoimittajan kokemat vanhat doping -voitot ja sinivalkoisen Paavo Noposen äänen muuttaminen kansainväliseksi ja nuortenkin ymmärrettäväksi analyysiksi.

Nestori Miikkulainen

Vietämme sanomalehtien viikkoa. Se näkyy päämedioissamme etenkin tapana viedä muuttuvaa mediaa kouluihin. On tehty havainto kuinka medioita, etenkin sanomalehtiä seuraavat lapset, suhtautuvat myönteisemmin myös koulunkäyntiin. Painettua tekstiä arvostetaan, lukeminen on aktiivista yhteiskuntavastuuta ja lukijaksi kasvattaminen on koululaitoksen tehtäviä Suomessa. Opettajille lehti on tuttu ja turvallinen väline eikä juuri koskaan herätä moraalista paniikkia, kirjoittaa aiheesta väitellyt Mari Hakala Helsingin Sanomissa (HS 10.2).

Uuden mediapolitiikan aika

Nuorten sosiaalistaminen ja medialukutaidon ylläpitäminen on koulun ja kasvattajien, kodin vastuulla. Oppilaita on rohkaistava pohtimaan, miten kirjoitettu koskettaa heidän elämäänsä, ja on tapa pysyä kiinni yhteisissä asioissa, kulttuurisessa pääomassamme. Uudemman mediapolitiikan taidot ovat kiinni valtakunnantason politiikasta ja jo 1970-luvulla painotettiin mietinnöissä mediakasvatuksen käynnistämistä opettajille. Nyt sosiaalisten medioittemme aikana, jolloin sähköiset mediat ovat kaikkialla keskiössä, tämä tarve on aivan toista luokkaa kuin 1970-luvun nostalgisessa maailmassamme. Olisi aika luoda maalle uuden mediayhteiskunnan politiikan suuntaviivat. Kun innovaatioyhteiskunta muuttui diffuusisesta reaaliaikaiseksi, se edellyttää kokonaan uutta ajattelua myös lainsäädännössä ja hallinnossa, talouden ja politiikan teon rakenteiden modernisoinnissa.

Suomessa mediapolitiikka on ollut sidoksissa puoluelaitokseen. Maakunnalliset tiedottajat ovat olleet osa poliittista instituutiota. Radio tuli myöhemmin ja sekin politisoitui. Juuri kuollut Erkki Raatikainen normalisoi yleisradiomme. Raatikaisen viiltävä älykkyys, kyyniset huomautukset, eivät olleet kaikkien mieleen ja välit tulehtuivat etenkin silloiseen demarijohtoon. Julkinen sana ja tiedottaminen on aina vallan käyttäjän ja sen hamuajan ensimmäinen vallattava väline. Tämä trauma painaa vieläkin vanhan valtiohoitajapuolueen takaraivossa.

Puolimatkan mies

Helsingin Sanomien alakerrassa toimittaja Paavo Rautio (HS 10.2) käyttää käsitettä relikti ja Saimaan pikkuiset norpat, kuvatessaan Suomen poliittistaloudellista luontoa ja menneen vaalikauden kymmeniä poliittisia skandaalejamme. Vielä pari vuosikymmentä sitten mediamaailma ei reagoinut juuri lainkaan haettaessa mieluisia poliittisia ehdokkaita niin virkoihin kuin rakennushankkeisiin. Paikallisessa Forssan Lehdessä (10.2) Ilkka Joenpalo kuvaa tätä aikaa “Puolimatkan miehenä” ja kertoo, kuinka tuolloin yrittäjällä oli “hoksottimet” ja taito rakentaa itselleen sopiva toimintakulttuuri, ystävällismieliset päättäjät ja media.

Näin meille rakennettiin pieniä teollisia yhdyskuntia ja niiden sosiokulttuurinen sisältö. Ne poikkesivat selvästi vanhoista maatalousympäristön kylistä ja niiden mediamaailmasta. Lasse Lehtinen on kirjoittanut tästä ansiokkaan historiikin. Se sopii hyvin Eino Jutikkalan Suomen talonpojan historian rinnalle.

Kekkosen myllykirjeet

Saman Forssan Lehden (10.2) alakerrassa rehtori ja tohtori Jyrki Jokinen pöllyttää oman aikamme medioita ja kaipaa Kekkosen aikaan, jolloin toimittajat osasivat suhtautua oikein ja kunnioittavasti tuon ajan talouden ja politiikan eliittiin.

Kekkosessa oli samaa särmää kuin Paavo Lipposessa ja Matti Nykäsen oloisessa mäkihyppääjässä, oikeaa ylimielisyyttä ja mokausten hoitoa “so what”-kulttuurilla. Kekkonen ei sallinut toisinajattelijoita ja puuttui yksittäisen lehden pienen toimittajankin kirjoitteluun myllykirjeineen. Talonpoikaisluokan maailmassa tällainen isäntälinja ymmärrettiin osana vanhaa sosiaalista pääomaa ja median tapaa olla myös oppimestari ja tiedon jakaja, kouluttaja ja valistaja lukkarin koulussa. Kekkonen tunsi agraarin Suomen mediat ja käytti niitä taitavasti, oli loistava kirjoittaja.

Uudessa työläiskulttuurissa, puolimatkan miehen maailmassa, ne pitivät yllä yhteistä kansallista konsensusta. Punamulta oli konsensushenkinen väri ja näkyi niin maaseudun maisemassa kun punatiilisissä teollisuushalleissa, joita Puolimatka alkoi uusia, mutta vanhan sosiaalisen pääoman juurille. Syntyi maan tapa, jonka sisäistäminen oli syvällä ja sen ymmärtämiseen riitti Veikko Vennamon tokaisu “vanhat puolueet” ja “kyllä kansa tietää”. Kansa todella tiesi ja häpesi tietojaan, salaa tehtyä epäpyhää liittoa, jossa mukana oli vielä YYA-sopimuksen makua.

Miikkulaisen jälkeläiset

Lehtien palstoille joutuvat reliktit ovat toimittaja Raution (HS 10.2) kuvaamana sukunsa viimeisiä, Nestori Miikkulaisen jälkeläisiä. Kun yleinen mielipideilmasto vaihtuu, meret näkyvät suljetuilta Saimaan lampareilta, reliktit kokevat joutuneensa ajojahdin kohteeksi, kirkollinen päättäjä näkee elämänalueensa muuttuvan.

Kirkon kohdalla moni näkee sen osaksi muuttumatonta ja menneen maailman traditiota, jolloin sen asema hyväksytäänkin ja halutaan myös reliktiä suojella. Pääpopulaatio merellä kehittyy kuitenkin suuntaan, joka on median tehtävänä kertoa, ja josta meillä vastaavat vanhemmat ja kouluissa opettajat. Kovin konservatiivista ja säilyttävää, reliktejä ymmärtävää, tuo uuden innovaatioyhteiskunnan kasvatustehtävä ei voi olla. Kukaan ei haluaisi olla relikti tai elää sellaisessa organisaatiossa, museossa. Jopa Nokia, takavuosien ylpeytemme aihe, on joutunut uuden johtonsa kuvaamana tuuliajolle ja on kuin palava, laiminlyöty Meksikon lahden öljylautta.

Epämiellyttävä totuus

Kun jostakin ei voi puhua, siitä on tehtävä pääotsikko. Toimittaja ei voi olla kenenkään kaveri ja printtimedian taustoitus tapahtuu reaaliaikaisen sähköisen uutisvirran valtavasta annista ja käyttäen uusimpia teknisiä välineitämme. Toimittajan työ ei juurikaan poikkea tutkijan työstä olkoonkin, ettei aikaa yhteen teemaan jää pienessä lehdessä paljoakaan. Mikään ei ole niin vanha kuin eilisen päivän lehti.

Oleellista on objektiivisuuden ja totuuden haku, jossa lopullista totuutta ei voi koskaan löytyä. Kun sosiaalisten medioitten myötä suuret massat ovat jo oppineet tiedon tuotannon, sen tärkeimmät lähteet, jossa Wikipedia ja Wikileaks ovat vain murto-osa, mutta suunnan näyttäjiä ajallemme, he tietävät jo miten vaativaa tietoa haetaan ja analysoidaan sekä odottavat toimittajalta eettistä arvomaailmaa. Jonkun on kerrottava myös ikävät asiat, ja erityisen ikävät koskevat kansakunnan omaa sosiaalista pääomaa ja muistia, piilotettuja eettisesti arveluttavia valheita. Kansallinen opportunismi pitäisi ne edelleen piilossa.

Miten kertoa ikävä totuus

Siinä ratkaisee kertojan taito ja kokenut kirjoittaja tekee muuten vastenmielisestäkin asiasta hyväksyttävän uutisena. Kun suurten uutistoimistojen tietovirrat ovat kenen tahansa käytettävissä, niitä myös seurataan. Omakohtainen ja paikallinen kyetään liittämän laajempaan yhteyteensä ja myös kansalliset traumat osataan jo käsitellä.

Ei ole mahdollisuutta palata 1980-luvun viestintään ja vaatimukset tulevaisuudessa vain lisääntyvät. Ero yrittäjän, politiikan tekijän ja toimittajan, tutkijan, välillä on muuttunut, jolloin media ja sen luonne vastaa yhteiskunnan päävirtojen edellyttämää käytäntöä.

Media voi kantaa huolta myös relikteistä, Nestori Miikkulaisesta, mutta ei koko toimivan kulttuurin ja kansantalouden rakenteen pääarkkitehtina, hinnalla millä hyvänsä sitä hoivaten ja pyrkien näin pysäyttämään neljännen valtiomahdin radikaalisti muuttuvaa toimintakenttäänsä. Lajinsa viimeistä suojatessaan se kaivaisi samalla oman hautansa.