Perjantai 21.12. 2012

Tapanani on ollut jakaa mediapalkinnot vuoden vaihtuessa uudeksi. Nyt sitä kiirehtii kalenteri, jonka laatijana on ollut omaa kulttuuriamme merkittävämpi edeltäjä. Mayakansan kalanterin mukaan seuraava suuri ajanjakso alkaa jo tulevana perjantaina 21.12. 2012. Nyt alkaa olla joko lopun alkua tai alun loppua. Mediavallan aikaa Oma aikamme on mediavaltaa. Näin riippumatta siitä, käsitämmekö sillä perinteistä mediaa ja sen kehitystä nykyiseksi harvainvallaksi Yhdysvalloissa, jossa ABC (Disney) omistaa kymmenen televisiokanavaa, 44 radioasemaa ja satoja muita vähäisempiä medioita, CBS (Viacom) kolme tusinaa televisioasemaa, 160 radioasemaa ja satoja muita pienempiä medioita ja Disneyn tapaan elokuvastudioita, FOX (Rupert Murdox) 22 televisioasemaa pelkästään Yhdysvalloissa sekä satoja pienempiä medioita, mukana myös kirjankustantamoja ja vähintään 130 päivälehteä sekä NBC (General Electric) joka muodostaa suurimman klusterin, jossa mukana on mm. CNBC (Dow Jones) ja MSNBC sekä Microsoft. NBC on valtio valtiossa ja koostuu sellaisesta myös teknologia- ja finanssitalojen rakenteesta, jossa kerrotaan päivittäin se mitä amerikkalaisen kuuluu tietää ja lukea maailmastaan ja sen tapahtumista. Siinä politiikka, talous ja media ovat sama asia ja samaa syntyvää maailmankuvaa. Dualistinen harha Käsite “näin sen uutisissa” tai “luin sen lehdestä” on käytännössä muutaman mediamafian rakentama maailma, jossa mukana ovat television ja radion, päivälehtien ja kirjojen ohella myös elokuvat ja sähköinen viestintä, internet ja sen luomusten rakentajat, teknologia ja finanssitalot. Se että saamme tietoja maailmalta hieman myöhässä tai kuvitteellisen oikeassa aikataulussa, mutta hieman virheellisenä, ei ole uutinen. Tämä koskee vaikkapa koulusurmia ja niiden yhteydessä tullutta virhettä kaiken reaaliaikaisen kiireen keskellä. Uutinen olisi sen sijaan sellainen tieto, joka olisi irti näistä mediamafian rakenteista ja sen tuottaja saisi uutisensa läpi medioissamme. Tässä kiinalainen media toimii toisin kuin Yhdysvalloissa samankaltaisen tapahtuman tiedottajana. Kun keskustelu puuttuu, media ei ole täyttänyt tehtäväänsä. Onko siis asioita, joista Suomessa vaietaan? Kuvitelma siitä, että mediat ovat avoin areena kansalaiskeskustelulle, on maailman suurin harha. Käytännössä politiikan, talouden, hallinnon ja muun eliitin edustajat muotoilevat keskustelun esityslistan ja sen mistä yhteiskunnassa puhutaan. Tämä eliitti pystyy määrittelemään ne ehdot, millä tavalla toimittajat raportoivat tapahtumista tai kirjailija kirjansa kirjoittaa, elokuvasta tulee katsottu ja levitetty. Eliitti määrää ja muovaa tarpeemme ja myös sen millaisia asioita pidämme hyvinä ja luonnollisina yhteiskunnassamme. Tällainen eliitti on konventiota ylläpitävä ja vastustaa muutosta, joka uhkaa sen ylläpitämää valtaa. Näin uusi, luova ja innovatiivinen, ei oikein tahdo läpäistä vanhoja sosiaalisia, kulttuurisia ja taloudellisia rakenteitamme. Rakenteen murtamiseen vaaditaan keinoja, jotka ovat rakenteiden itsensä luomuksia ja synnyttävät samalla sellaisen kitkapinnan, jossa innovaattorille jää hetki aikaa reaaliaikaisen maailman pysäyttämiseen. Koko maailma ei tarvitse muuttaa hetkessä. Riittää kun mukana ovat sen avaininnovaattorit ja näiden ennustettu tapa reagoida prosessiin. Se ei noudata perinteisen median diffuusista logiikkaa. Tässä logiikassa mukana on aina dualistinen maailmankuva ja kuvitelma lineaarisesta ajasta. Spektaakkeleiden maailma Dualistinen näkökulma, jossa media olisi vallan vahtikoira, on takavuosien tapamme olettaa median olevan idealistinen ja pitävän myös poliittista ja taloudellista eliittiä erillään mediavallan taloudellisesta klusterista ja sen kytköksistä toisiinsa. Tämä käsitys on lähellä eräänlaista spektaakkelia, jossa dualismi syntyy ihmisen arkielämästä ja sen käsitteistöstä ja toisaalla median välittämästä kuvitteellisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Siis kahdesta erilaisesta maailmastamme. Nykyisin tämä lähiyhteisön “todellisuus” ja “miltä arkielämä näyttää” -todellisuus on korvautumassa laajemmalla sähköisen median tuotteella, jossa jälkimmäinen kilpailee perinteisen mediamaailmamme kanssa. Emme ole enää varmoja, toteutuuko dualismi siten, kuten meille väitetään tai jolla meitä manipuloidaan. Oleellista on, että uudessa yhteiskunnassa yksilö kokee voimattomuutta ja huomaa kuinka vaikeaa perinteisten instituutioiden kautta on vaikuttaa siihen todellisuuteen, jossa uusi sosiaalisen median sähköinen maailmamme syntyy. Kykymme kommunikoida suoraan uuden median ja kuvitteellisen päätöksentekijän välillä on liioiteltu ja petymme tähän koko ajan ja luovutamme demokratiassa saavuttamamme vallan muille. On syntynyt kohtuuton aukko vanhan arkielämän ja kuvitteellisen institutionaalisen ja monella tavalla korporatiivisen vallankäyttäjän välillä. Syntyy demokratian kriisi jossa vanhat korporaatiot eivät ole enää uskottavia. Uudessa maailmankuvassa päätökset tehdään Helsingissä, Brysselissä, Wall Streetillä ja mediatalojen omistajien pöydissä, joiden etäisyys on koko ajan kasvava. Samalla mediavallan ja muun vallankäytön välinen suhde ei ole terve. Kitkapinnan syntyminen Suomessa toimittaja Risto Uimonen kirjoitti kirjassaan “Median mahti” kuinka media on juuri nyt valtansa huipulla. Heiveröisimmillään mediavalta oli Urho Kekkosen aikana, jolloin jo Paasikivi osti median kautta itselleen valtaa saadakseen liikkumatilaa Neuvostoliiton suuntaan. Kekkonen jatkoi samaa politiikkaa. Mediavallan kasvaessa sen kilpailu muuttui liki itsetuhoisaksi ja tyypillisimmillään se oli Matti Vanhasen joutuessa pääministerinä todistamaan jotain sellaista, jossa syytetyllä ei ollut asiaa oikeuteen. Asia meni eduskunnan päätettäväksi, jolla taas ei kuuluisi olla tällaisten asioiden ratkaisijana mitään tekemistä. Neljäs valtiomahti ja kaksi muuta olivat napit vastakkain ja samalla puurot ja vellit sekaisin. Syntyi kitkapinta, joka antoi innovaattoreille mahdollisuuden toimia. Se oliko noudatettu hyvää journalistista tapaa meni lopulta Pekka Hyvärisen johtaman Julkisen Sanan Neuvoston päätettäväksi. Mitä tekemistä JSN:n tapaisella organisaatiolla on maan parlamentarismin ja pääministerin kanssa? Pekka Hyvärinen erosi tehtävästään. Tuppilautavallankumos kaatui ja seuraava erovuoroinen oli Yleisradion pääjohtaja. Yleisradiossa joku oli mennyt toisen housuilla tuleen. Tulos oli odotettu. Samoin seuraavien vaalien tulos. Ymmärrys politiikkaan katosi Suomessa valtakeskustelu on vienyt valtaa ulos ja maan rajojen ulkopuolelle. Koko valtarakennelma alkoi elää ja vanhan median suhde uuteen ja viidenteen valtiomahtiin, sosiaalisen median koko kenttään, alkoi elää aivan omaa elämäänsä. Näin kitkapinta laajeni innovaattoreille toimia. Suomalainen media alkoi tylsistyttää keskivertokansalaisen kykyä ymmärtää politiikkaa, taloutta ja median tapaan viestittää ympäröivästä yhteiskunnasta muuten kuin viihteenä ja journalismi alkoi latistua. European Social Surve (ESS) teki jo vuoden 2006 puolella selvityksen, jossa tutkittiin 15-62 -vuotiaiden kansalaisten yhteiskunnallista osaamistamme Euroopassa. Sen ensimmäinen kierros tehtiin vuosina 2002-2003 ja toinen vuosina 2004-2005. Suomesta mukana oli mm. Suomen Akatemia ja hankkeessa haastateltiin 2000 suomalaista 17 valtion kansalaisten kanssa samaan aikaan. Otanta oli riittävän kattava luotettavien tulosten saamiseksi tutkimuksessa, jossa Suomi oli hännän huippuna. Viestit eivät mene perille Tutkimuksen mukaan kansalaisilla on suuria vaikeuksia ymmärtää politiikkaa ja omaa mediaansa muuten kuin gallup -pelinä. Noin joka toinen suomalainen vastaaja piti politiikkaa ja sen ymmärtämistä joko aina tai säännöllisesti vaikeasti ymmärrettävänä. Luku oli koko ajan juuri Suomessa muita korkeampi. Yhteiskunnallinen ymmärrys ja sen käyttämät käsitteet ovat vieraita. Ay-aktiivinen Saksa on tyypillisellä tavalla vahvasti kallellaan vasemmalle ja siellä on suuret määrät vapaan mielipiteen muodostuksen sallineita mielipidelehtiä. Suomessa sen sijaan vain pari kappaletta. Sellainen ei synnytä yhteiskunnallista keskustelua. Suomessa 70 % on ay-liikkeessä mukana jäsenenä, liikettä pidetään vasemmistolaisena, mutta jostakin syystä sen jäsenet ovat pääosin mielestään oikeistolaisia. Vain 22 % on vasemmalla vaikka ay-politiikka mielettään vasemmistolaiseksi. Käsite vasemmisto ja oikeisto on sekin suomalaisille ongelmallinen siinä missä mikä tahansa politiikan terminologia ja tänään etenkin monet talouden vaikuttajat ja niiden yleiseurooppalaiset ilmiöt. Sama koskee paikallista kuntapolitiikkaa ja sen murrosta. Alue- ja kuntatalouden käsitteet ovat vieraita myös päättäjille. Tiukan paikan tullen hallituksesta jäädään kokonaan sivuun. Kun media on yksipuolista, näkemykset viihdemössön kautta syntyviä, yhteiskunnallisen ajattelun rakennuspuut puuttuvat kokonaan. Suomalaisen demokratian ja poliittisten instituutioiden kriisi alkoi mediavallasta ja sen vahtikoirasta. Kun Suomessa puhutaan sananvapaudesta, todellisuus ja tutkimustulokset eivät oikein tue toisiaan. Sanavapaus tuli vasta internetin mukana. Arctic Babylon Kirjani mayakansan ennusteista on valmistunut samaan aikaan kun European Social Survey teki tutkimustaan. Samoin toinen väitöskirjani on tuolta ajalta. Siirsin kirjan nettiin ja seurasin sen lukutottumuksia vuosien varrella. Kirja kun oli vaikeasti luettava ja tavoitettava netin sisältä ja sen ostaminen olisi edellyttänyt hieman vaivannäköä ja osaamista netistä se imuroiden. Aluksi lukijoita kotisivuni kautta oli vain muutama tapaus päivittäin ja vasta tänään, liki kuusi vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen, sen lukijamäärä alkaa vastata odotettua. Suomalaiset ovat hitaita hakemaan netistä oleellista tietoa ja sen löydettyään eivät sitä hevin kerro muille suomalaisille. Tiedon salaaminen on tyypillistä myös kouluissa ja yliopistoissamme. Suuri tutkimuslaitos suomalaisen maaseutuyhteisön sisällä on tutkimuskohteena aivan oma lukunsa ja reagoi innovaatioprosesseihin äärimmäisen sulkeutuneesti ja ne torjuen joskus myös aggressiivisesti. Tässä Yhdysvallat poikkeaa suomalaisista ja eroja on toki myös EU:n muihin jäsenvaltioihin verrattaessa. Sosiaalinen media jakaa sekin lähinnä viihdettä, vähemmän itse asiaa ja sitä kommentoiden tai keskustellen. Tässä tieteen ammattilaiset eivät poikkea juurikaan maaseudulla lähiyhteisöstään. Suomalaiset ovat kehnoja keskustelijoita ja väittelijöitä netissä tavalla, jossa yhteiskunnallinen osaaminen syvenisi keskustelun aikana. Tätä kulttuuria koululaitoksemme ei rohkaise eikä vie opiskelijoita, koululaisia, muuhun kuin viihteen käyttäjiksi. Poikkeuksia on vähän. Tässä on valtavasti tehtävää ja kokonaisen uuden tutkimusalan tai kehittämisinstituution rakentamisen aika. Riski jäädä muiden kielialueiden ja kulttuurien jalkoihin sekä hakeutua aivan väärille poluille medioittemme seurannassa on nyt todellinen ja erot eri käyttäjäryhmien välillä ovat aivan liian suuria. Kirja, käsikirjoitus, korjaamaton, löytyy osoitteesta www.clusterart.org/sisus.pdf Se on rakennettu menetelmällä, jossa mukana on tavallaan kolme kirjaa ja tekniikka, joka muistuttaa taulun maalaamista öljyväreillä. Jotkut ovat lukeneet kirjan hankkimalla sen kirjakaupasta. Usein kyseessä ovat opettajat, naislukijat. He ovat lukeneet sen useampaan kertaan, jolloin sen rakenteen erikoisuus alkaa paljastua. Hyviä lukuhetkiä odottaessanne maykansan perjantain saapumista.

Suomalainen henkisyys voimissaan

Henkisyyden etsiminen on osa ihmisen perusviettejä. Se, että kirkot tyhjenevät, ei tarkoita, että tämä vietti olisi jotenkin laantumassa, päinvastoin. Kirkot vain tarjoavat sellaisia uskonpaketteja, jotka eivät sovi omaan aikaamme ja niiden kyky vastata henkisyyden kysyntään heikkenee. Henkisyyttä etsimässä Ihmiset tarvitsevat edelleen mielenrauhaa, mystiikkaa ja henkisiä kokemuksia, joita haetaan yhdistämällä hyppysellinen yhtä oppia protestanttisuudesta, haetaan hieman vaikutteita buddhalaisuudesta, luonnonuskonnoista ja magiikasta sekä paljon oman geenistön mukanaan kuljettamasta ikivanhasta kulttuuriperinnöstä. Juuri kuollut 105 -vuotias loistokas arkkitehti Oscar Niemeyer Brasiliasta ja runsas vuosi sitten, niin ikään liki satavuotiaana kuollut modernin antropologian ja strukturalismin isä Claude Levi-Strauss Ranskasta, edustivat parhaiten tämän yhteisen kielemme ymmärtäjiä. Lisäksi molemmat liikkuivat samoilla suunnilla ja tunsivat hyvin vaikkapa nyt muodikkaan mayakansan kulttuurin ja sen viimeisten aikojen kalenterit. Kiinnostuin itsekin aiheesta jo varhain ja liitin sen romaaniini Arctic Babylon. Se koska suuri muutos alkoi, mikä on sen suuri päivä, ei ole siinä niinkään merkittävää kuin muutoksen nopeus ja pysyvyys, reaaliaikaisuus. Itse tulkitsin Apokryfisistä kirjoituksista muutoksen alkavan noin 2011 vuoden kohdalla ensin Japanista, sitten arabi-islamilaisista maista ja edeten suomalaiseen poliittiseen jytkyyn. Sen jälkeen nämä kansakunnat eivät olleet enää sitä mitä edellisellä vuosituhannella. Jos joku toista ajattelee, hän saa pitää uskonsa ja tulla sillä autuaaksi. Luonto tuli mukaan etsintään Henkisyyden etsiminen juuri ikivanhasta tarustosta ja luonnosta on ajallemme tyypillistä ja ekologisuus korostuu myös vaikkapa Johan Ronald Reuel Tolkien (1892-1973), Oxfordin yliopiston professorin, kirjailijan ja kielentutkijan teoksissa, joista on syntynyt kolme Hobbitti-elokuvaa ja lisää on tulossa. Elokuvamagiassa ilmapiiri Hobbittien matkassa on taitavien taiteilijoiden ja teknologian avulla rakennettua digitaalitehosteiden elämää ja oman aikamme oivaltavaa Keski-Maan Tolkien luomaa fantasiamaailmaa globaalin henkisyyden ja mielikuvituksen ravinnoksi. Se on hyvin brittiläinen tapa tehdä kertomus. Kaikkea brittien kertomaa ei pidä ottaa vakavasti, heillä on savolainen tapa nauraa kaikelle ja vältellä negatiivisia ilmaisuja. Motivaatio ja voimattomuuden tunne syntyy, kun käsite normaaliudesta muutetaan ja vanhat käsitykset seksuaalisuudesta, hyvästä ja pahasta, suhtautumisesta vanhenevaan väestöön, auktoriteetteihin, perheen pysyvyyteen ja normeista johdettuihin arvoihin ja moraalikäsityksiin muuttuvat. Miten voimme olettaa, että lapset ja nuoret eivät reagoisi tähän kaikkeen jollakin tapaa, kirjoittaa opettaja Seppo Pirhonen (FL 14.1) ja lainaa Urjalan eritysopettajan viestiä lasten vanhemmille suomalaisten koulujen saamasta kehnosta palautteesta etenkin motiivin katoamisesta oppimistapahtumiin. Näin pallo heitettiin opettajan toimesta koteihin, kun itse opettajia kasvattaneena heitin sen heille. Sekin on hyvin suomalainen tapa pelata lapsilla. Kun lapsi on tässä pelissä kuin pingispallo pöydällä, on varottava, ettei häntä rikota kohtuuttoman kovilla rystylyönneillä. Kun kissa nostetaan pöydälle, se on suomalaisessa keskustelussa aina pelottava ilmiö. Viisas ihminen poistuu sellaisesta pöydästä. Eristetyt saarekkeet ja vanha auktoriteettiusko Uuden mediayhteiskunnan maailmassa koulu ei ole eristetty saareke eikä koulu sekä sosiaalityö yksin kykene vaikuttamaan koko globaalia maailmaa ravistelevaan kehitykseen ja sen yksittäisiin ilmiöihin, joista tunnetuin on juuri edellä kuvattu holistinen sekularisaatio, jossa uskonnolliset ja monet muut käytännön instituutiomme ovat jo menettäneet auktoriteetin asemansa. Se on hyväksyttävä. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö ihmisen tarve henkisyyteen olisi sama kuin aiemminkin, ehkä jopa aiempaa moniulotteisempikin. Auktoriteetti ei toki pidä yllä uskoa ja henkisyyttä vaan ihmisen sisäinen tarve. Auktoriteetti voi sen kyllä pilata tai tehdä siitä ongelman lapselle ja tämän vanhemmille, isovanhemmille ja lopulta myös itselleen. Auktoriteetti on lopulta vain kehnolla itsetunnolla varustettu ihminen tai valtaansa varjeleva laitos, instituutio. Kun kumpaankaan ei enää uskota, auktoriteetti jää yksin. Arctic Babylon sekä teesi, antiteesi ja synteesi Kun kirjoitin 2000-luvun alussa romaaniani arktisesta babylonista ja sen jälkeen useita kirjoja liittyen sosiaaliseen mediaan ja syntyvän uuden hybridiyhteiskunnan ilmiöihin jatkona edellisen vuosisadan lopun informaatioyhteiskunnalle, niiden vastaanotto on ollut hyvin perinteinen ja kuvaa juuri suuren aikakauden muutoksen aiheuttamaa hämmennystä vanhojen instituutioittemme sisällä. Suomessa tällaisia ovat olleet, kirkon ja seurakunnan ohella, kunnat ja koko vanha valtion aluehallintomme, poliittinen instituutiomme ja sen joutuminen arvioimaan uudelleen vanhan markkinatalouden pelisääntöjä. Aluehallintomme on kahdelta suunnalta sekasorrossa, sekä valtion että paikallishallinnon hankkeina toisiaan moukaroiden. Hitunen sieltä, murunen täältä Vanhat ismit, sosialismi, kapitalismi, liberalismi, korporativismi, industrialismi jne. ovat taakse jäävää elämää tai niitä yhdistellään uskontojen tapaan hitunen sieltä, murunen täältä, tapaan. Syntyi yhteiskunnallinen hybridi, jossa pienen lapsen elämä muistuttaa tarua sormusten herrasta, jossa kääpiöt ja klonkku ovat osa brittiläistä Tolkien huumoria. Professori, kirjailija Tolkien henki elää näissä tarinoissa parhaiten juuri Gandalfin kautta ja ilman häntä koko Hobbittien tarina menettäisi tärkeimmän sisältönsä siinä missä suomalainen joulu ilman lahjojen jakajaansa ja tämän yhteyttä koko muun kertomuksen monella tavalla jo sekulaariseen ja maallistuneeseen sisältöönsä. Brasilialaiset ja meksikolaiset löytävät sen tärkeimmät lähteet tänään luonnostaan ja kulttuuristaan, inkojen ja mayakansan historiasta, britit vanhasta kirjallisuudestaan. Vain me suomalaiset, alusmaan kansalaiset, vaikutamme olevan nyt kriisissä identiteettimme kanssa. Entäpä jos sitä hakisi omista juurista eikä niinkään Etelä-Amerikasta tai Välimereltä, brittien kirjallisuudesta? Mayakansan viimeisen päivään on nyt täsmälleen viikko. Se millaisena olen kuvannut tuon päivän on luettavissa romaanista Arctic Babylon, sen toisesta epilogista. Sitä voi vapaasti verrata Arto Paasilinnan romaaniin “Rietas rukosmylly” vuodelta 2007. Omani oli luettavana vuonna 2005 Bulevardilla WSOY:n Arto Paasilinnan kustannustoimittajalla. Se jos mikä kertoo kuinka me ajattelemme samoilla sanoilla, käsitteillä ja ideatkin ovat kuin samasta puusta veistettyjä. Kuten antropologian ja strukturalismin isä Claude Levi-Strauss havaitsi jo varhain kirjoissaan “Villi ajattelu” ja neliosaisessa sarjassa “Mythologies”. Se mitä Bulevardilla on tämän jälkeen tapahtunut on osa tuotantoa, jossa “Tropiikin kasvot” kertoo alkuasukkaiden kuvaamasta uskomusjärjestelmästä osana omaa akateemista ajatteluamme ja askareita, joissa ihmiset toimivat eri kulttuureissa samalla tavalla tuntematta toimintojensa taustalla vaikuttavia sosiaalisia järjestelmiä. Se tuomitaanko ne rikoksina vai palkitaanko suurena hyveenä, nerokkuutena, on kulttuuriin sidottu ilmiö sekin. Läntinen kulttuuri tuomitsisi rikoksina, ellei sen taustalla olisi rasitteita, jossa mukana on tätäkin vielä suurempia rikoksia ihmisyyttä vastaan. Länsimaisen ajattelun pitkän linjan taustalla ovat joka tapauksessa Platon ja Immanuel Kant. Kirjoitimme me sitten mitä tahansa.

Oscar Niemeyerin muistolle

Linnassa juhlivat ystävät ja poliittiset tukijat, otsikoi Helsingin Sanomat presidenttiparimme itsenäisyyspäivän juhlahumua. Niin toki on ollut aina ja myös edellisen presidenttimme aikana. Suomalaisten työt ja teot välittyivät jälleen kerran iltapuvuista ja niistä julkimoista, joiden tehtävänä on kertoa mitä mennyt vuosi oli etenkin urheilussa. Vaatimaton ja vailla arkkitehti Oscar Niemeyerin muistoa. Teatraalinen elämä Virallinen juhla välittyy tavalla, jossa on jotain 1970-luvun alun tunnelmaa. Toki sotaelokuva oli nyt siirretty hieman myöhemmäksi, mutta niin se oli toki 1970-luvullakin. Keski-ikäiset näyttelijät kuvaamassa suomalaisten sotia ovat kuin populistista pulinaa ja väliin mahtuu ohjaajalle tyypillistä fiktiivistä historiankirjoitusta, jossa mukana on jo Iisalmen Koljonvirralta kuvattujen kohtausten omituisuuksia Suomen sodan ajalta, jossa Döbeln ratsasti aukkoja katsellen. Silloin vielä kaikki puhuivat moitteetonta Suomea teatraalisessa tapahtumassa. Leif Wager ja Veikko Sinisalo edustivat kahta ääripäätä, jossa toisella oli hyvä sydän jonka luoti saattoikin lävistää, mutta samalla huono alusmaan kansalaisen pää, odotetusti ja leimallisesti suomalainen. Tuntemattomassa heimokuvaukset ovat nekin 1970-luvun hengen tuotetta ja Väinö Linnan tapaan niitä topeliaanisesti ruokkien. Ohjaaja Edvin Laine tunsi tuon ajan suomalaiset ja välitti teatraalisen korpisoturin vaikutelman, josta tuli pysyvä fiktio sodista joissa kaatui 18-20 -vuotiaita poikia, ei keski-ikäisiä naurusnaamaisia näyttelijöitä. Vasta Hollywood -tuotanto Vietnamin sodasta alkoi välittä sodan sellaisena kuin se olisi tullut ymmärtää myös Suomessa. Alivaltiosihteerin virallinen totuus Valtion virallinen totuus on Pekka Himasen “Sinisen kirjan” sisältö, kirjoittaa Jukka Relander ja on siinä oikeassa. Siinä on samaa sokeutta kuin Edvin Laineen sotakuvissa. Manuel Castellsin läheinen ystävä jatkaa samaa propagandaa jossa 1990-luvun klassikoista tulee myös 2020-luvun klassikkoja, vaikka ne eivät sinne mitenkään sopisikaan muuna kuin historiankirjoituksena. “The Information Age: Economy, Society and Culture” olivat lainattuja teoksia myös itselläni 1990-luvun aikana, mutta eivät nyt enää. Ja kritiikkiä ne ansaitsivat jo 1990-luvun aikanakin. Castellsille Suomi edusti yhtä kolmesta tietoyhteiskunnan perusmallista. Kaksi muuta olivat Singapore ja Kalifornia. Suomessa vain kaikki oli kohdallaan, korkean osaamisen rinnalla sosiaaliturva ja demokraattiset vapaudet. Kaliforniassa sosiaaliturva ontui, Singaporessa demokratia. Nyt Suomessa kriisissä ovat niin poliittiset instituutiomme, korporaatiot, kykymme ylläpitää siedettävää sosiaaliturvaa tietoyhteiskunnan tukipylväinä. Luova osaaminen Oscar Niemeyerin vapautena yliopistojen sekä tutkimuslaitosten toimesta sekä niiden rinnalla toimiva Nokian tuotekehityksen veturi ovat kadonneet nekin. Ne korvasi sokea ahneus ja näköalattomuus, oman toimintaympäristön ymmärtämättömyys ja ylimielisyys. Informationalismin puppusanat “Suomen tietoyhteiskuntamalli” Castellsin ja Himasen hengentyönä ei noussut koskaan maailman suurten luettujen kirjojen joukkoon yliopistoissa muualla kuin Suomessa. Syntyi sotaromaanin ja sen elokuvan tapainen teatraalinen tulkintavirhe jota korporatiivinen valtio alkoi pönkittää. Kun sitä jatketaan vuosikymmenet, Nokia katosi taivaanrannan taa ja tarvittiin Himankaa ja sinistä kirjaa. Filosofi alkoi kirjoittaa valtiotieteilijänä yhteiskunnan niistä muutoksista, jotka olivat hänelle vieraita. Se oli kuin virallinen totuus sodistamme, jota Väinö Linna aikanaan muutteli pois sodan johdon tulkinnoista lähemmäs rintamaelämää ja sai Helsingin Sanomien murhaavan kritiikin osakseen. Näköalattomuus syntyy kun “informationalismi” nostetaan muiden “ismien” rinnalle sosialismin, kapitalismin, liberalismin ja industrialismin jatkeena. Samalla mediayhteiskunnan ja hybriditalouden monet muodot ja vallankumous esitellään ikään kuin vain teollisen tuotannon rinnalle syntyneinä tieto- ja palvelutaloutena. Nokiaa katsellaan ylhäältä tai sivuraiteelta ja kuljetaan sen mukana suohon. Vallankumousta ei huomata lainkaan ja eletään ikään kuin sodasta sivuun jäänyt Jaroslav Hasekin kunnon sotamies Josef Sveik. Toistellaan vanhoja omistajamantroja, lääkkeitä tautiin joka on jo vienyt potilaan Kreikassa letkuista saattohoitoon ja on osa Suomen omaa kuoliotamme. Olemme ulkona kartalta Himasen tapaan. Näköalaton visio Kun pohdinnan näköalattomuus on kenen tahansa havaitsema tai visio perustuu valtiovarainministeriön antamiin korporaation kouristuksista kertoviin lukuihin, ilmiö johon Nokia ajautui ei näytä kiinnostavan kirjoittajaa lainkaan sen enempää kuin koko euroalueen kriisi. Ainut anti on pohtia miten kansantalouden tuottoa voisi hoitaa siirtämällä paloja peiton toisesta päästä toiseen. Muodikas ekologinen tuotanto toki vilahtaa mukana. Kestävyysvajeen analysointi onkin myös Relanderin tulkinta kirjan varsinaisena pihvinä. Mutta miten ympäristöystävällinen talous liittyy siihen valtavaan sosiaalisen median talouden ja strategian muutokseen, jonka olemme kokeneet 1990-luvun ja Nokian nousun ja tuhon jälkeen? Miten kadoksissa on liki kaksi vuosikymmentä ja se ennakointi, jonka tämä aika olisi meiltä ja Pohjolalta vaatinut? Kun “älypuhelimeen” ei kukaan puhu, eikö sen käsitteen edes nimenä voisi jo muuttaa? Missä sosiaalisen median talous ja strategia? McBisness perustuu tuotemerkeille, verotulojen välttelylle ja rojaltitulojen ohjaamiselle Sveitsiin, kirjoittaa toimittaja Jyrki Hämäläinen (HS 7.12). Ilmiö muistuttaa hieman tietotekniikka-alaa, mutta siinä ei ole mukana robotteja. Ne on korvattu toimitilojen vuokratuloilla. Tässä taloudessa on varottava, ettei Pohjola jää ikään kuin gorillat sodan jalkoihin Ruandan sademetsissä. Sellainen malli, jossa gorillat pelastetaan humanitaarisista syistä ja ympäristöön vedoten, ei ole enää maailmaa kiinnostava kauppatavara. Suomi tällaisena kauppatavarana on ilmiönä uusi ja muistuttaa sotien aikana odottamaamme apua ja sääliä muun maailman antamana. Ei sellaista tullut silloin eikä 1990-luvun lamassamme. Miksi Kreikasta ja markkinatalouden riskeistä tehtiin Ruandan gorilloja? Oscar Niemeyerin perintö Olin 1990-luvulla useaan otteeseen Brasiliassa kutsuttuna luennoijana. Niin myös Brasilian valtion täyttäessä tasavuosia ja myös Meksikon investointipankin vuosijuhlassa. Helsingistä minulle tuli tutuksi vain Vantaan lentokenttä. Brasiliassa tutuksi tuli nimi Oscar Niemeyer, silloin yli 90-vuotias virkeä vanhus sekä maan kymmenet Agropolis-strategiaa käyttäneet uuden mediayhteiskunnan hybridit. Niemeyer tunnetaan Brasilian uuden pääkaupungin julkisten rakennusten arkkitehtina. Hänen töitään on toki ympäri maailmaa ja eniten Rion naapurikaupungissa Niteroissa jossa niitä kutsutaan Niemeyerin tieksi. Komein on nenäliinalle muutamassa hetkessä luonnosteltu taidemuseo. Niiden muodot syntyivät brasilialaisen luonnon ja naisvartaloiden sensuaalisista kerroksista, kertoi Oscar esitellessään erikoista lyyrisyyttä ja vapautta esittelevää kotiaan, Casa das Canoasia. Siellä on todella uusia muotoja, kaunista ilmaisuvoimaa ja yllättävää arkkitehtuuria. Oscar Niemeyer pakeni maastaan sen oikeistodiktatuurin ajaksi Pariisiin ja palasi takaisin Brasilian demokratisoiduttua. Hän toimi hetken jopa maan kommunistisen puolueen johtajana ja Fidel Castro piti häntä ainoana kommunistina itsensä lisäksi. Toimittaja Vesa Siren ei unohda kertoa kuinka Helsingin Sanomat tapasi Niemeyeriä aivan äskettäin ja että hän oli luomisvoimainen aina viimeisiin kuukausiin saakka kuoltuaan nyt 105 -vuotiaana vanhuksena munuaisvaivoihinsa. Suomen eläkeikää olisi ehkä vielä pohdittava ja liitettävä se samalla työpaikoillamme uuteen luovuuteen, lyyrisyyteen ja sellaiseen vapauteen, jossa Niemeyerin tie on myös konkreettinen ja näkyvä esimerkki ilmaisuvoiman iättömyydestä. Siinä iättömyyttä haetaan vain ehdolla, jossa se koskee meistä jokaista, ei vain Oscaria.

Ensimmäinen lumimyräkkä

Talven ensimmäinen lumituisku myrskyävänä myräkkänä on merkki syksyn päättymisestä. Lumi on suomalaisille vahvojen mielikuvien ja symboleitten sanomaa ja naamakirjassa parhaan lauseen poimin kirjoittajalta, joka kertoi henkeä salpaavan ja pään lähteneen tuulen mukana kadoten taikatalveen. Taikatalvi Taikatalvi on Tove Janssonin romaanista ja kuvaa H.C. Andersenin tapaan Lumikuningatarta kauniina ja ylevänä olentona, jolla on valta myös ottaa luontokappaleet hengiltä. Peter Höegin romaanissa “Lumen taju” liikutaan taas Grönlannissa ja haetaan täsmäosaamisena lumeen jääneitä jälkiä tulkiten niitä pohjoisen kansan kykynä selvittää myös rikosten mysteerit. Riekon jälki kun jättävi merkin, sitä jäljennä ei käsi herkin, tyylillä. Lumi kuuluu pohjoisten kansojen elämään niin itsestäänselvyytenä ettei sen kohdalla osaa aina edes pysähtyä. Itse törmäsin tähän omituisuuteen vasta yliopistossa luennoilla, jotka liittyivät lumi- ja jäätutkijoiden työsarkaan. Lumen muuttuminen napa-alueiden jääksi ja jäävirroiksi on ollut syynä jääkausien jättämiin moniin muotoihin luonnossamme. Geomorfologia on taas tiede, joka kuvaa näitä muotoja ja niiden syntyä luonnonmaantieteessä. Professorit Lavila ja Alestalo olivat Oulussa alansa ehdotonta kansainvälistä huippua. Globaalien kiertojen paineessa Aikamme suurin uutinen on jäiden sulaminen napa-alueilta ja viimeisimmät tiedot kertovat kuinka Jäämeri on menettänyt hetkessä pinta-alaltaan Yhdysvaltain kokoisen jääalueen ja meren pinta nousee samalla kun geosfääriset ilmiöt luonnossa muuttuvat niin merivirroissa kuin tuulten suunnassa ja koko globaalin kierron dynamiikassa. Sen esittely maailmankonferenssissa Espanjassa, Andalusian maailmannäyttelyalueella ja tiloissa oli sykähdyttävä kokemus omalla standilla pohjoisen luonnon postereita kadulta tuleville vieraille luentoa pitäen. Lumi vaikuttaa meillä elämäämme myös kielessämme ja käytämme käsitteitä jotka ovat muille kansoille vieraita. Sohjo, räntä, nuoska, viti, tykki, kohva, riite, tiira ja kymmenet muut lumeen ja sen olomuotoihin liittyvät käsitteet ovat vain omiamme ja muutaman promillen maailman väestöstä ymmärtämiä ilmiöitä. Inuiitit ja alkuperäiskansat käyttävät lumelle vielä rikkaampaa käsitteistöä kuvatessaan sen käyttäytymistä. Samalla lumi ja jää tulevat lähemmäs arjen elämää ja sen myös uskonnollista mytologiaa. Heille lumi ja jää eri muodissaan voivat ikään kuin puhua, tuntea, osoittaa elävän organismin tapaan sellaisia merkkejä, joiden lukeminen on joko opittua, sosiaalista pääomaa tai geneettisessä muistissa. Katoava luonnonvara Meille lumi on yhä kasvavassa määrin pelkkä rasite, taloudellinen taakka, joka on hoidettava pois niiltä väyliltä, joita päivittäin käytämme. Lumesta on tullut jään tapaan kirous ja tuiskut aiheuttavat ikäviä sähkökatkoksia puiden ja oksien taipuessa tai kaatuillessa sähkölinjoillemme. Lumen myönteinen taloudellinen merkitys mitataan lähinnä vain laskettelurinteillä ja tykkilumena, hiihtokeskusten ja valaistujen latujemme matkailu euroina ja virkistysarvona. Jäähotellin elämyksellinen arvo muistuttaa Antiikin Kreikan tapaa hyödyntää lunta ja jäätä erikoisuutena. Pääosa euroalueemme ihmisistä pitää lunta ja jäätä myös nykyisin erikoisuutena ja liittää sen Alppien rinteille. Jos meitä ei aina ymmärretä tai kuunnella eurooppalaisessa keskustelussa, se voi johtua tästä tavasta mieltää meidät korkeiden leveyksien ja alppikansan heimoon. Igluissa asuva kansa routaisilla maillaan on aina vähän omituinen pääosalle maapallomme väestöä. Sellainen kansa on luonnonkansa, pragmaattinen ja käyttää onomatopoeettista kieltä. Onomatopoeettinen viittaa sanoihin joissa matkitaan luonnon ääniä liristen, loristen, siristen, suristen ja mäkättäen. Eristävä elämän lähde Lumi muodostaa maan pinnalle valkoisen, eristävän peitteen, joka voi säilyä kuukausia ja kulkeutua tuulen mukana kinostaen yleensä samoille paikoille lumivallejaan ja muodostaen näin lumi-ilmastoon sopeutuneen ekologisen lokeronsa, jossa eläimet ja kasvit sekä mikrofauna voivat menestyä myös paukkupakkasilla. Lumi on loistava eriste ja muutamakin sentti muuttaa kovankin pakkasen lähelle keväistä nollarajaa myös vaikkapa pienten jyrsijöiden elinympäristöksi. Rannikolla lunta on vähemmän ja sen määrä kasvaa meillä kohti sisämaata ja se näkyy toki myös eläimistössämme ja sen levinneisyydessä. Jos pienjyrsijät eivät menesty talvella lumenpuutteen vuoksi, katoavat myös niitä ravintonaan käyttävät petoeläimet jne. Toki sama ilmiö näkyy mikroskooppisen pienen eliöstön kohdalla ja kasvillisuudessamme, ihmisten tavassa elää osana tätä luontoa. Näin luonnonmaantieteelliset alueet ovat aina seuranneet rajoineen kulttuurimaantieteellisiä rajojamme. Vanhat historialliset maakuntamme, mutta toki myös osa kunnistamme noudattelevat näitä rajoja. Lumi teki enkelin eteiseen Lumikiteet syntyvät myös tropiikissa sadepilvissä, jossa lämpötila on 12-40 pakkasastetta. Näistä kiteistä kasvaa hiutaleita, jotka joko sulavat alemmissa ilmakerroksissa tai ne alkavat kiteytyä matkalla maan pinnalle. Se millaisia muotoja kiteet saavat riippuu kosteudesta ja lämpötilasta. Lähellä nollaa syntyy levyjä, 3-12 pakkasasteessa pilareita ja tätä hieman kylmemmässä jälleen erilaisia levyjä. Kovimmissa pakkasissa muoto on jällen levymäinen ja komeimmat, monihaaraisimmat ja tähtimäisimmät hiutaleet vaativat enemmän kosteutta. Suuret hiutaleet syntyvät kiteiden tarttuessa toisiinsa. Lapsena niitä pyrittiin noukkimaan ilmasta suoraan suuhun. Lumihiutaleet on myös luokiteltu, joten väite ettei synny kahta samanlaista hiutaletta, on lähinnä runollinen ilmaus. Toisaalta jos lumihiutaleella tarkoitetaan useampien kiteiden muodostamaa yhteistä kokonaisuutta, vaihtoehtoja hiutaleen rakenteelle on määrätön määrä eikä kahta samanlaista varmaankaan pääse syntymään. Jääsumun kehittämä lumikide syntyy hieman eri tavalla kuten myös vaikkapa ikkunan peittävä jääkuura. Huurtuminen on tyypillistä etenkin avointen vesin läheisyydessä sekä tuntureilla ja vuoristoissa. Näin lumipeitteen syntytapa vaihtelee ja siellä on myös erilainen merkitys eristeenä tai vaikkapa suksen luistoa pohdittaessa. Timanttipölyksi kutsuttu härmistyminen on taas kovan pakkasen aiheuttamaa kiteytymistä ilman pilvipisaravaihettakin. Näitä timantin tapaan kimaltelevia pieniä kiteitä näkee usein keskitalvella hangen pinnassa ja ne taittavat valoa muuttaen usein muuten kohvaisen pinnan maalauksellisen pehmeäksi. Sen jäljittely maalaukseen on mahdollista hakemalla samaa kidemassaa vaikkapa kimberliittipölystä tai muusta metallihohteesta. Tekniikan kehittely vaatii hieman vaivannäköä ja siitä saa useita muunnelmia myös veistosten pinnaksi. Lumen metamorfoosi Maassa oleva lumi on pääsääntöisesti jääkiteiden, veden ja kosteanilman seosta. Kiteiden muoto ja sidokset muuttuvat jolloin tämä metamorfoosi on joko hajottavaa tai uutta rakentavaa. Kun vanhan lumen päälle härmistyy kosteaa kuuraa, vanhat jääkiteet peittyvät ja lumen pinta saa perinteisimmän katteensa. Tuulen vaikutuksesta se muuttaa muotoaan ja taigalumi tarttuu myös puiden oksiin alkaen taivuttaa niitä tykkylumeksi. Lumitutkijat puhuva usein tundralumesta, taigalumesta, vuoristolumesta tai alppilumesta sekä preeria-, meri- ja efemeraalilumesta. Kyse on tällöin lähinnä lumen fysikaalisista ominaisuuksista, tiheydestä, paksuudesta, kyvystä johtaa lämpöä, kerrosten lukumäärästä sekä nestemäisen veden osuudesta lumessa. Merilumi jäätyy ja sulaa useita kertoja kun taas puuterilumi ei ole ehtinyt metamorfoitua lainkaan. Taigalumi on usein pelkkää syväkuuraa, tundralumi kylmempää ja ohuempaa, tuulen kiteitä tiivistämää ja lähellä preerialunta, jota sitäkin tuuli kinostaa helposti. Syväkuuraa siinä on vähemmän kun taigalumessa. Lumen albedo vähenemässä Noin puolet pohjoisen pallonpuoliskon mantereista on keskitalvella lumen peitossa. Lumi heijastaa säteilystä noin 90 % kun lumeton maa vain 10 %. Lumipeitteinen pinta-ala on kaiken aika vähenemässä ja näin myös albedo pienenee ja maanpinnan lämpeneminen vauhdittuu entisestään. Suomessa lumipeite vähenee etenkin alku- ja lopputalvesta mutta keskitalvella sen muutos on ollut vähäisempää. On arvioitu että vuonna 2050 lumen määrä olisi Suomessa noin 70 % vuosituhannen alun lumimäärästä. Samalla lumen määrän oletetaan lisääntyvän Alaskassa ja Siperiassa. Riekko ja kanalinnut, monet talvehtivat pikkulintumme, kuten hömötiainen, urpiainen ja lapintiainen, yöpyvät kuulaina pakkasöinä lumen sisällä kiepeissä, jossa lämpötila voi olla kymmeniä asteita korkeampi kuin maan pinnalla. Jos silloin lumen pinta on jäätävän sateen jäljiltä kohvan peitossa, seurauksena on nääntyminen pakkaseen. Samoin monet kasvit säilyttävät maa rajassa, lumen suojissa, jopa vihreät lehtiruusukkeet. Ahmalla ja lumikenkäjäniksellä liikkuminen hangen pinnalla sujuu leveiden anturoiden ja jäykkien karvojen levittämillä lumikengillä. Poroilla on niin ikään leveät kaviot, lumeen tottuneella metsäporolla tunturiporoa komeammat. Porojen vaellukset seuraavat lumen käyttäytymistä ja siirtyminen soilta kohti tuntureita tapahtuu jäkälän alkaessa paljastua tunturin rinteillä. Talviliikkuminen on ongelmallista myös ihmiselle. Vuosittain liukastuu kaduilla ja teillä tapaturmaisesti noin 50 000 suomalaista joista 10-20 johtaa kuolemaan. Yhteiskunnalliset menetykset näistä tapaturmista on arvioitu noin puolen miljardin suuruiseksi. Se miten varaudumme talveen ja lumeen, lumen tuloon myös rakenteittemme kohdalla, nostaa luonnollisesti yhdyskuntien rakennuskustannuksia routivan maan rinnalla. Tässä on melkoisia eroja myös Suomessa maan eri osien välillä ja usein sitä ei huomata. Se näkyy myös yhdyskuntatekniikassa ja rakennuskulttuurissa siirryttäessä maan luoteisosista kohti pohjoista ja itää, jossa lunta ja pakkasta on kokonaan eri tavalla kuin mihin etelässä on totuttu.

Maailma sanojen vankina

Twitter, facebook, you tube, friefeed, flickr, myspace, your site, google, digg, linked in, mybloglog, slideshare, twitxr, socializi, socialthing, wikia ja sadat muut sosiaalisen median maailman “landscape” ovat tuhansien miljoonien ihmisten tapa elää ja viestittää toisilleen niin Palestiinan ja Israelin, Gazan ja Hamasin ikuisuuskiistoista, Taivalvaaran myrkyistä, EU:n kompuroinnista, jenkkikenraaleiden sukupuolielämästä kuin omasta aamuisesta ohjelmastaan, työstään ja yrityksestään, opinnoistaan ja oppilaitoksestaan, ruuasta jota suuhunsa panevat, lemmikkieläimistään, runoista ja uusimmasta sävelmästä, näkemästään leffasta tai harrastuksistaan, kuvista ja videoista joita levittävät ympäri maailmaa reaaliaikaisesti ajasta ja paikasta piittaamatta. Marketin Gold Mine ja massamedia Mitä tekemistä käsitteillä “social media landscape“, “marketin gold mine” sekä sosiaalisen median koko maisemalla, on perinteisemmän median ja sen journalismin kanssa? Onko neljäs valtiomahti kadottanut jotain oleellista itsestään ja hakee sitä suunnalta, jota se ei edusta muuten kuin virheellisenä sanavalintana “media”? Perinteinen media on jättiläismäinen järjestelmä sidottuna yhä kiinteämmin kaupalliseen ympäristöönsä ja sen käyttämään teknologiaan. Journalismi taas oli joskus, kauan sitten, julkisen keskustelun taito ja kyky käydä pohdintaa siitä, miltä maailma näyttää, ei vain välitön lähiympäristömme, ja nyt se ei pysy enää hengissä vanhan median sisällä. Se on siellä ajettu nurkkaan, tapettu ja raiskattu monen muun institutionaalisen rakenteen tapaan. Oman aikamme perinteinen media tarkoittaa käytännössä viestinnän suurteollisuutta ja liiketoimintaa. Vielä takavuosina se oli myös haaste ja tapa käydä yhteiskunnallista keskustelua. Media, siis tämä nyt pois kuoleva, oli ainut tapa käydä analyyttistä keskustelua demokraattisen yhteiskunnan välttämättömänä tilana ja foorumina. Ei se ole sitä toki enää. Sukupolvien välinen ero Oman aikamme nuoret eivät sitä seuraa enää lainkaan ja syynä on juuri tämä kyvyttömyys vastata vanhaan haasteeseen, jonka siltä vei sosiaalinen mediamme ja sen kyky uusiutua ja olla osa evoluutiota. Oli kyse sitten sodasta tai rauhasta, taloudesta tai politiikan teon demokraattisista välisestä ja lopulta kaikesta arkielämämme aidosta ja koskettavasta, jossa olemme nyt mukana jakaen sen sosiaalisen median maailmaksi ja maisemaksi kaikkien kanssa, lupaa kysymättä. Toki siellä on omat lakinsa, muuttuvat normit ja arvonsa, mutta niin on myös liikenteessä tai liikkuessamme metsässä tai merellä pysyäksemme kartalla. Jotkut ovat siinä aina muita taitavampia ja opastavat muita. Kulttuuriset, eettiset ja moraaliset rakenteet vaihtelevat siinä missä koko symbolirakenteemme ja sen monet vivahteet. Maailma on sanojen vankina vain vanhassa maailmassamme, ei some evoluutiossa. Moni saa somessa myös toimeentulonsa mutta ei tietenkään koko ajan ja kaikki. Eivät kaikki liikenteeseen tai merelle lähtevät ala pohtia kuinka siitä voisi saada itselleen ammatin tai muuttaa bisnekseksi, politiikaksi, tehdä propagandaväline tai uuden journalistisen kulttuurin tai vanhan median jatkeen. Eivät kaikki ihmiset ole ahneita tai pelureita, kulkureita tai turisteja. Perinteisen journalismin rasitteet Perinteisessä journalismissa todellisuutta tutkiva kritiikki oli muuta kuin somen tapa toimia ja muuntautua reaaliaikaisesti ja mediasta piittaamatta. Journalismin oman aikansa normit eivät sovellu sinne lainkaan. Some ja sen rikkaus ei sovellu journalismin yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikutuksia arvioivaan kritiikkiin millään tapaa ja vie toimittajan koko ajan merellä eksyksiin kartalta, joka on “some landscape“. Journalismin normistoon kuuluvat sen omat säännöt, jossa pohditaan ensimmäisenä sitä, onko journalismi journalismin näköistä. Se, onko media ja sen sisällä piileksivä journalismi hyvää ja eettisesti pitävää sekä normien mukaista, ei sovellu millään tavalla “some landscape” tulkintaan. Vanha journalismi ja sen ihanteet muistuttavat takavuosien maantieteilijää, joka kertoi maantieteen olevan sitä mitä maantieteilijät tutkivat. Sektoritutkimuksessa puolestaan maataloustieteilijät ovat tehneet saman rajauksen ja sulkeneet kaikki muut ulkopuolelleen, jolloin hyvää maataloustiedettä on se mitä agronomit tutkivat, ei muiden tekemänä. Näin kaikki erikoistieteet ovat kehnoja, koska näihin ei liity agronomin saamaa statusta tai maantieteessä maantieteilijää tutkijana. Paaviksi paavin paikalle pyrkivä kardinaali kantaa omaa taakkaansa hänkin. Hyvää journalismia Journalismi on hyvää koska sitä tekee toimittaja, journalisti, jonka mittapuina ovat oman maailmankuvan ja normiston antamat ihanteet silloinkin, kun ne ovat auttamattomasti vanhentuneita kuin antiikin klassisen taiteen ihanteet Salvador Dalin töiden tulkintana matkalla kohti surrealismia ja modernin taiteen normeja tai niiden puuttumista, avointa “social media ladscape” -maisemaa. Journalisti -lehdessä toimittajat puhuvat kriittisesti omasta työstään siinä missä maantieteilijät omassa lehdessään ja maataloustukijat omassaan. Tällä alueella sorrutaan helposti ja säännön mukaan, vuosikymmenestä toiseen, naiviin vertaamiseen omaa työtä muiden työhön sekä hakien sieltä arvokkaita tai vähempiarvoisia tutkijoita tai toimittajia. Takavuosina taloustoimittaja ja politiikan toimittaja oli arvokkaampi kuin vaikkapa hömppälehdiksi kutsuttujen lehtien toimittajat. Some vei tämänkin kartan kokonaan uudelle tasolle ja vaati taloustoimittajalta näyttöjä, rinnan politiikan toimittajan kanssa, siitä miksi heidän työnsä olisi jotenkin laadukkaampaa kuin vaikkapa naistenlehdiksi leimattujen artikkelit ja näitä medioita seuraavien kuluttajien kyky arvioida lukemaansa ja näkemäänsä. Somen normisto ei ole sama kuin oma normistomme vaikkapa toimittajina, journalisteina tai Wikipedian lukijoina. Ei sellaista voi olla tuhansien miljoonien muuttuvalla kulttuurilla ja sen evoluutiolla muuten kuin määritellen se jatkuvan muutoksen normistolla ja innovaatioiden synnyllä sekä leviämiselle reaaliaikaisesti ja paikasta piittaamatta. Totuusväittämät Toinen tapa lähestyä somea journalismin näkökulmasta oli sen tapa normittaa sanoman todellisuutta. Onko siis some -meressä uiskentelevat kalat ja vesi jotenkin sameampaa kuin perinteisen median tuottama oma vesi, jossa kyse ei ollut reaaliaikaisesta prosessista ja paikasta ilman aikaa. Tapahtuman luomisesta itse journalistisena ilmiönä, tekstinä ja kuvana, videona tai musiikkina, jota vanhan median kuului myöhemmin tutkailla ja analysoida. Jopa sen seurauksiakin niillä välineillä, joilla some eli ja uudistui, muodosti oman kulttuurinsa ja sen jatkuvan evoluution. Perinteinen media alkoi muistuttaa nyt myöhässä tulipaloon saapuvaa palopäällikköä, joka tulkitsi vahingon tapahtuneen, hänelle itselleen, ja pelasti sen kertomalla kuinka tulipalo on kyllä sammutettu, mutta väärin. Informatiivisen uutiskiritiikin aikana suomalaisilla oli tapana seurata oman “pravdansa” toimintaa sen yhteiskunnallisen merkityksen kautta. Alettiin puhua ja kirjoittaa yhteiskunnallisesti informatiivisesta aineksesta ja syntyi vasemmalle kallellaan olevaa uutisointia ja Hannu Taanilan kaltaisia toimittajia sekä Repo -radio. Some maailmassa ongelmana on, kuten oli aiemminkin, käsite “yhteiskunnallisuus” sekä sen normistot ja tapa pitää yllä tätä arvomaailmaa. Se, onko uutinen tärkeä maailmakuvan näkökulmasta, on jo arvovalinta sinänsä. Näin “some landscape” alkoi etääntyä yhä kauemmas perinteisestä mediasta eikä se ollut enää mediaa ja sen journalismia lainkaan. Sehän ei valinnut kohteitaan millään tavalla yhteiskunnallisen merkityksen tai vanhan median normien kautta elämäänsä arvottaen. Some on todellisuutta, ei sen kuvajainen, kuten perinteinen media ja sen pyrkimys hahmottaa todellisuutta kilpaa länsimaisten tieteitten kanssa. Oikeammin suhde todellisuuteen alkoi hämärtyä vanhan television ja sen viihteen tai printtimedioitten tarjoaman viihteen tuotteena, ei toki somen. Poisoppimisen ongelma ja vanhat kartat Vanhemmille oli ongelmia seurata sitä todellisuutta, jossa heidän lapsensa elivät ja joka poikkesi siitä todellisuudesta, joka oli heidän medioitten kautta hankkimaa hömppää, viihdettä mutta vain useammalta kanavalta kuin takavuosina. Totuudellisuuden vaatimus lipsui ensimmäisenä juuri median omana työnä ja tapana pysyä mukana leikissä sidottuna siihen viestinnän kenttään, jonka tarkoitus oli tuottaa fiktiota kaupalliseen “todellisuuteen”, hömppään. Kaupallisen median logiikka totuuden hakijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana oli kaikkea muuta kuin informatiivinen ja ihmisen mieltä jalostava. Uusi journalismi alkoi tuottaa vanhan maantieteen tapaan vain itselleen sopivaa aineistoa ja muistutti maataloustutkijaa, joka oli kiinni yhdessä sektoriajattelun normistossaan ja uskoi sen pelastavan taantumalta kovenevassa kilpailussa. Kun purjeita ei avattu uudessa some ladscape -maisemassa ja merellä, syntyi supistuva kehitys ja sen kaikki noidankehät ja negaatiot, kielteinen ajattelu ja asetelma, joka oli päinvastainen kuin mihin olisi kuulunut kulkea pysyäkseen kartalla. Innovaatioiden sijasta alettiin jarruttaa muutosta ja syntyi pysyvä taantuma. Vanha journalismi alkoi tuhota omia intellektuaalisia kykyjään ja moraalisia arvoja. Se alkoi epä-älyllistää elämänsä ja massoittaa sekä moralisoida uutta some -maailman yhteiskunnallista totuutta. Ikääntyvä kansakunta ja sen jälkiomaksujat eivät jaksaneet oppia enää uutta some lasdscape -maisemaa ja turvautuivat sen torjuntaan. Näin politiikasta ja puoluelaitoksesta tehtiin siitäkin viihdettä ja rapautettiin demokratia ja kansalliset instituutiot, kansalaisten mahdollisuus yhdenvertaiseen elämään ja päätöksentekoon. Arkijärki ja selkeys katosivat Kun siirtymä mediayhteiskuntaan tapahtui, mediasta tuli itsensä tulkki, ja se alkoi kritisoida muita ja eläen itse kritiikin ulkopuolella. Jos joku sitä uskalsi kritisoida, hänet suljettiin vanhan ja rapautuvan mediayhteiskunnan ulkopuolelle. Valta sokaisi, täydellinen lopulta täydellisesti. Kun some landscape alkoi puhua omaa kieltään ja ihmiset toisilleen, journalismikritiikki oli kuten maantieteilijöitten puhetta toisilleen ja oman normiston suojissa agronomien tehdessä maataloustutkimustaan, jossa ulkopuolista kritiikkiä, erikoistieteitten löydöksiä, ei hyväksytty. Kun muutos oli paradigmainen, jouduttiin ajattoman ja paikattoman maailmassa kriisiin ajan ja paikan tieteiden vanhan normiston arvoilla ja eläen. Ikääntyvä maaseutu tuotti näin varmimmin toimeentulon tekemättä yhtään mitään. Journalismin kritiikki on ammattikunnan professionaalisen ammattilehdistön polemiikkia, medioitten keskinäistä hiekkalaatikkokisailua, jossa taustalla ovat taloudelliset, poliittiset ja usein uskonnolliset maailmankuvat sekä yliopistot ja tutkimuslaitokset. Siitä puuttuu somen arkijärki ja yhteisesti ymmärrettävä sellainen sosiaalinen pääoma, joka olisi estänyt lokeroitumisen ja vanhan korporatiivisen rakenteen syntymisen. Samalla katosi selkeys ja yhteiskunnallisten ongelmien todellista luonnetta ei osattu kuvata enää lainkaan. Pseudototuus jankuttamalla Kun korporatiivisen yhteiskunnan syy- ja seuraussuhteet ovat mukamas epäselviä aletaan jankuttaa samaa totuutta. Kun riittävän moni sitä vakuuttaa, siihen aletaan uskoa. Kun tällaisen pseudototuuden seuraukset ovat vaikeasti ennakoitavia, ne alkavat kumuloitua kuten Taivalvaaran kaivospäästöt luonnossa tai EU:n tapauksessa tehdyt virheet alkaen eurosta yhteisvaluuttana ja sote -kutien rakenneuudistuksessa. Kun tielaitos suunnittelee väyliä tavoitteena saada ne alkuun liian pienellä budjetilla, luottaen maan tapaan, myöhemmin syntyy laman aikana mahdoton keino hoitaa ne ottamatta lisää lainaa tai karsimatta jotain elintärkeää menoissamme laman jatkuessa vuosikymmenen. Syntyy korporatiivisen yhteiskunnan huonoa hallintoa. Seurauksena tästä valheesta on palautteen saaminen viiveellä ja virheet kumuloituvat aina vain raskaampina tulevien sukupolvien kannettaviksi. Tällaisten ongelmien synnyssä korporatiivinen yhteiskunta on synnyttänyt juuri huonon hallinnon, jolloin ristiriitaisia tavoitteita on hoidettu erilaisten eturyhmien paineiden alla mediavalheiden maailmassa ja maksaen korvausta moraalittomasta toiminnasta joko korruptoiden ihmisiä tai optioina. Korporatiivinen ja sisältä korruptoitunut, rakenteellisen korruption maailma on mahdoton yhtälö sellaiselle journalismille, joka etsii logiikkaa pelkän syy- ja seuraussuhteen kautta ja kausaalisuhteita hakien. Tätä logiikkaa sosiaalinen media ei noudata ja löytää sellaista, johon perinteinen kriittinen journalismi tai tutkimus ei ole kyennyt havaitsemaan. Kyse on yleensä virhepoikkeamasta, residuaalista, jota on alettu pitää maan tapana. Sellaista ei maan media saakaan huomata osana sen omaa toimintalogiikkaa, suomalista pravdaa. Satraappien tiedettä Toisin kuin some landscape ja sen tutkimus journalismin tutkija keskittyy pääsääntöisesti yhteen asiaan kerrallaan eikä voi hahmottaa korporatiivisen yhteiskunnan niitä rakenteita, jotka nivoutuvat yhteen ja ovat piiloviestinnän kaltaista elämää. Journalismilla, kuten tutkimuksella yleensäkin, on nykyisin hyvin lyhyt aikaperspektiivi niin menneeseen kuin tulevaan. Some landscape on tästä poikkeava. Se edustaa määrättömän suurta yhteiskunnallista toimijaa jonka aika kulkee reaaliaikaisena ja kulttuuriin sidottuna ilmiönä sekä on havaittavissa tuhansien kulttuurien sisäisenä vaihteluna. Tässä prosessissa aika ei ole oleellinen vaan ajattomuus sekä paikattomuus, joita luonnehtii määrätön määrä muuttuvia parametrejä, joilla on aikaan ja paikaan sidottu selittävien muuttujien historiallinen ja alueellinen taustansa, sosiaalinen pääomansa. Jos näitä ei tunne, niitä ei voi ymmärtää ja koko some landscape jää vaille karttaansa. Näin tämä kartta on oltava jo valmiina silloin, kun tähän ympäristöön ja sen tulkitaan siirrytään perinteisemmästä maantieteen tai historian, aika- ja paikkatieteitten ympäristöstä. Tässä journalismilla on enemmän rasitteita ja poisopittavaa kuin monella muulla kriittisen tieteen edustajalla. Journalismi on arvoihin sidottua tiedettä ja sillä on ongelma ymmärtää arvoihin ja normeihin liittyviä ristiriitoja. Ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua, jonka media voisi välittää jumalallisena tietona viihdetaiteen keinoin ja muun yläpuolella toimivana satraappina.

Huonoa hallintoa - korporatismia

Ympäristönsuojelussa verkostoa riittää kuin ristilukin elämässä, kirjoittaa ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen (HS 21.11). Ely -keskuksissa sen vastuuongelmat risteytyvät niin työ- ja elinkeinoministeriöön kuin maa- ja metsätalousministeriöön. Talvivaaran möhläyksessä kyse oli sotkuisesta hallinnosta, todistaa professori Hukkinen ja on oikeassa. Korporatismin pimeä ydin Huonon hallinnon ongelmista kirjoitin vuosi takaperin pohtiessani maata ja maailmaa riivaavaa korporatismia. Samaan päättyy myös Hukkinen todetessaan maata vaivaavan korporatismille tyypilliset eturistiriitojen suljettujen fooruminen ongelmat. Ympäristöpolitiikka on talouden tapaan kaikkeen lonkeronsa ulottavaa yhteiskunnallista toimintaa ja sillä kuuluisi olla itsenäinen ja uskottava ympäristöhallinto. Siinä olisi toki ymmärrettävä ympäristön taloudelliset, ekologiset ja sosiaaliset kysymykset mutta myös ympäristöoikeudellinen poliittinen painoarvo. Ympäristöhaasteet ovat Suomen ja koko ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä eivätkä ne saa olla sekava vyyhti, jonka keskiössä lepää nyt työ- ja elinkeinoministeriö sekä edellisessä blogissani esittelemäni uudet kohtuuttomat talouden ja politiikan painotukset ohi ympäristönsuojelun itsenäisen hallinnon. Siinä suomalaisessa kulttuurissa, jossa elinympäristöstä välittäminen on jäämässä 1970-luvun tapaiseen marginaaliin. Globalismi ja EU:n omat ongelmat eivät saa syödä omia eväitämme tavalla, jossa hallintomme on koko ajan jäljessä muusta yhteiskunnallisesta kehityksestämme. Vastuu on hallituksella Liikennehankkeiden rahoitussotkuissa ministeri Merja Kyllönen ei ota vastuuta hänkään vaan siirtää sen virkamiehelle ja ongelman ydin alkaa löytyä sielläkin edellisestä ministeristä ja lopulta huonosta hallinnosta. Kyllösen mielikuvissa yksi ihminen on vastannut kokonaisuudesta. Tämä henkilö on Juhani Tervala. Väite ei ole uskottava. Herra se on herrallakin ja ylijohtajilla. Kun prosessia seuraa rahoituksen järjestelyinä useamman vuoden ajalta valvontaan syntyy sama vyyhti kuin ympäristöhallinnossa. Sekin on tyypillinen korporatismin tuote ja Kyllönen on tässä kehnon hallinnon ja valmistelun uhri. Uutisanalyysissään toimittajat Olli Pohjanpalo ja Teija Sutinen (HS 21.11) havaitsevat tämän, aivan oikein, seuraamalla aiemmin sanottua ja nykyistä rahoitussotkua. Korporatismille tyypillinen suljettu foorumi vie lopulta sylttytehtaalle. Syntyy vaikutelma erittäin kehnosta virkamiesvalmistelusta ja lopulta vastuusta, jonka huonossa hallinnossa kantaa Suomessa ministeri. Korporatismissa eturistiriitoja valvoo suljettu poliittinen foorumi ja siis Suomessa hallitus. Sen voi esittää myös populistisesti mutta nyt se ei ole tarpeen. Kolmas korporatismin sotku Sote -sotkussa ja kuntarakenneuudistuksessa huono hallinto hakee vertaistaan. Kun prosessi käynnistyi Paras -hankkeena ja jatkuu nyt korporatiivisena prosessina hallituksen sisällä, tätä vuosikymmentä voisi jo luonnehtia huonon hallinnon vuosikymmeneksi jota luonnehtivat juuri korporatismin kaikki ongelmat. Kirjoitin kuinka uudessa mediayhteiskunnassa siirrytään hybridiyhteiskunnan kautta juuri korporatiivisiin rakenteisiin. Sen äärilaidoilla ottavat yhteen fasisti, rasisti ja stalinisti myös suomalaisina käsitteinä ne ymmärtäen. Mika Waltarin piilossa ollut näytelmä saa juuri tänään ensinäytäntönsä Helsingin Työväenopiston Opistoteatterissa. Toimittaja Jussi Karjalainen pohtii Mika Waltarin natsitaustaa (HS 21.11). Juuri elämämme vuosikymmen alkaa saada kasvonsa. Saska Saarikoski (HS 21.11) on havainnut kuinka 1980-luku oli viimeinen vuosikymmen jolloin suomalaiset vielä kokoontuivat yhteisen leirinuotion äärelle. Tälle leirinuotiolle riitti kansallinen oma kuvitteellinen viitekehys ja viihteelliset henkilöt kuten Esa Saarinen, Jussi Parviainen, Teppo Turkki, Anja Kauranen, Jukka Keitele, Krista Mikkola, Andy McCoy, Rosa Liksom ja Pentti Kouri. Näille henkilöille riitti kun haettiin 1960-luvun tapaan parempaa ja mielenkiintoisempaa Suomea, kansallista uudistumista, jossa Pekka Haavisto oli kirjoittamassa omaa vaihtoehtolehteään. Nyt se lehti ei riitä mihinkään eikä Hantta Krausesta olisi kansakunnan provosoijaksi. Provosoinnin eväät syöty Turkat ja Parviaiset testasivat oppilaiden ja kansakunnan sietokykyä, Oulussa teatterissa heitettiin paskaa ja uusi journalismi oli mutujournalismia, talous keinokapitalismia, kulutusjuhlat itse tehtyä ja kulttuurissa rehotti avoin narsismi, politiikka oikeistolaistui ja pönäkkä tiedottaminen muuttui mediaksi, jossa toimittaja kirjoitti mitä itse ajatteli ja teki juttunsa. Gonzo -journalismi eli sekin. Matka Kekkosen ajasta ja Tamminiemen pesänjakajista kohti nykyistä hajoavaa monen fragmetin mediaa on pitkä. Maan päälehti kirjoittaa Gazassa häämöttävästä tulitauosta kuin sivulauseessa ja rinnan sellaisen teatteriesityksen kanssa, jossa Mika Waltarin piiloteltua näytelmää “Yö yli Euroopan” esitellään lehdessä pohtien sivun yli menevällä otsikolla “Onko Mika Waltarille aihetta heilauttaa natsikorttia?” Mikä ettei. Kuka tämä Waltari mahtoi olla? Toimittaja Jussi Karjalaisen uutisanalyysi Mika Waltarista ei ole uusi mutta varmasti se on tänään eri tavalla luettu kuin jos sen olisi esittänyt samassa lehdessä 1980-luvulla. Tuolloin Helsingin Työväenopiston esittämä näytelmä olisi saanut sekin näyttävän vastaanoton eikä se olisi mennyt ohi kuriositeettina, jonka lehti esittää kulttuurisivuillaan harrastelijateatterin hengen lentona IKL vastaan SKP erotuomarina Mika Waltari. Ei voisi vähemmän kiinnostaa. Kuuden fragmentin kansakunta Suomi muuttui 2000-luvulla talouden, politiikan ja kulttuurin eliitin tuotteena yhtenäisestä kansakunnasta kuuteen eri ryhmään, joita esittelin vuonna 2005 väitöskirjassani ja hain heille sopivaa yrittäjäverkostoa maaseudulta klusteriksi. Näistä merkittävin on nyt kulkureina ja pelureina ulkona kansallisesta mallistamme ja vain turistit ja flaneeraajat seuraavat lähiyhteisön sitä elämää, jossa olo on kuin heitteille jätetyllä koiralla. Tämä on yli kolmannes kansasta ja se rakentaa itselleen syntipukkeja hallinnosta, ulkomaalaisista, internetistä, kaikesta käteen osuvasta ja hakee lohtua päihteistä. Kärjessä kulkevat telecity ihmiset ja sosiaalisen median rakentajat, joille netti ja virtuaalitodellisuus on väline tehdä rahaa ja hallita muita olematta riippuvainen muusta kuin kuvaruudun pinnasta, joka sekin on neutraali ja antaa mielikuvitukselle kaiken vallan. Heille juhlitun astronautin Buzz Aldrinin vierailu Suomessa ei ole nostalginen kokemus. Hän on vanha mies, joskus Kekkosen aikoina Kuussa vieraillut ihminen, Marsiin tuijottava vanhus, jonka elämästä melkoinen osa vierähti juopotellen suomalaisen turistin ja flaneeraajan tapaan masennuksena kanssa eläen. Sellainen tarina koskettaa ja on tuttua kieltä Suomessa käyvälle Neil Armstrongin aisaparille, joka joutuu selittelemään, miksi hän oli se ikuinen häviäjä, toinen ihminen Kuussa. Koska Armstrong nyt oli lähempänä ovea. Väärän paikan ihmiset Suska Saarikoski kertoo olleensa aina väärässä paikassa silloin, kun vuosikymmenen merkittävimmät tapahtumat maassa tehtiin tai syntyi historiaan jääneitä kipsikuvia ja ikoneja. Buzz Aldrin taas kertoo olleensa aina oikeassa paikassa ja olevansa ihminen joka katsoo koko ajan tulevaan, ei menneeseen Saska Saarikosken tapaan sitä mallittaen kolumnistina. Ehkä siinä on juuri syy sille, miksi osa meistä elää aina ulkopuolella, on turisteja ja flaneeraajia, ja osa telecity-blogaajia ja kulkureita, pelureita ja kyvykkäitä muuntautumaan Stephen Elopin tapaan vastoinkäymisistä huolimatta luottamuksen arvoiseksi Nokian pääjohtajaksi. Silloinkin kun Nokia osuus on pudonnut älypuhelimien myynnissä kolmessa vuodessa vajaasta 40 prosentista neljään prosenttiin. Sellainen vaatii peluria, jonka olisi jo aika muuttaa älypuhelimen käsite joksikin muuksi kuin puhelimeksi viimeistään silloin, kun kukaan ei siihen enää puhu. Ei edes Stephen Elopin isoäiti tai Edvin Eugene Buzz Aldrin.

Välittämisen kulttuurin orastusta

Sotien jälkeinen Suomi rakennettiin luonnonvarojen ja kasvavan suuren ikäluokan ympärille. Luonnosta otettiin irti kaikki se mikä tuon ajan osaamisella saatiin ja ihmistyövoima oli halpaa. Vasta teollinen ja jälkiteollinen yhdyskunta laittoi jarruja tälle yhteiskunnalle ja luonto oli muutakin kuin kesytettävä koski tai kehnosti tuottava metsä ja pelloksi raivattava soistuva turvemaa, joka myöhemmin poltettiin energiaksi. Muutos ajattelussa tapahtui 1980-luvun aikana ja sitä ohjasi humaanimpi näkökulma ja ympäristöarvojen kohoaminen yhdessä vihreän liikkeen kanssa. Kaikki näytti kääntyvän parempaan suuntaan, savupiipputeollisesta vaiheesta siirryttiin jälkiteolliseen informaatioyhteiskuntaan ja ihmisen arvot alkoi sekin näyttäytyä uskottavalta suuren keskiluokan rikastumisen rinnalla. Oli varaa olla myös humaani ja rahaa jäi myös ympäristön hoitoon ja uudet innovaatiot kukoistivat. Tätä parempaa jaksoa kesti kuitenkin vain hetken. Myanmarin syndrooma - poikittainen maila Oma aikamme toi mukanaan saman, sodan jälkeisen talouden, mutta globaalina. Luonnonvaroja käytetään edelleen, mutta nyt osa pelloista on biotaloudesta energiatalouteen muutettavissa ja kaivokset syntyvät uuden teknologian tuotteina kuin takavuosien leimikot metsiin ja suomalaisten siihen osallistumatta. Sitä kutsutaan imperialismiksi ja sen uusrenessanssiksi. Omat kaivoskaupunkimme ovat nekin vedenjakaja-alueella ja niiden myrkkypäästöt leviävät Kainuussa kohti Oulujoen valuma-aluetta mutta myös Savoon ja Karjalaan. Näin on tapahtunut jo vuosia, emmekä me ole siitä mitään tienneet (HS 20.11). Vaha heimoviha leimuaa kuin Israelin ja Gazan pommituksissa tai muistuttaa Barack Obamaa halaamassa amerikkalaiseen tapaan hengiltä Myanmarin oppositiojohtajaa hauraassa demokratiassa. Se muistuttaa sotien jälkeistä Suomea ja pelon yhteiskuntaa. Silloin halaajina olivat vain vanhat miehet. Kirjoitin vuosia sitten Myanmarista otsikolla “Poikittaisella mailalla Myanmaria”. Norjalaisten Nobel ohjautui oikealle henkilölle. Poikittainen maila on vain odottamassa käyttäjäänsä ja tästä Obamaa huomautettiin. Hän käynnisti toisen kautensa kuitenkin luottaen aiemmin saamaansa omaan Nobeliin, sen antamaan optioon. Norjalainen kyynisyys on syntynyt vuonojen pohjalla ja merta uhmaten. Sekava tilanne Suomen maalilla Kun Suomi pelasi jääkiekkoa 1960-luvulla Neuvostoliittoa vastaan syntyi sekava tilanne Suomen maalilla. Kukaan ei hihkunut tyyliin “ihanaa, ihanaa leijonat”. Taloutemme sekava tila on merkki, ei vain osaamattomuudesta, vaan myös muuttuneesta globaalista maailmastamme. Takavuosina syntynyt talouden, teknologian ja politiikan ylenpalttinen arvostus on kokenut täydellisen romahduksen. Kotiinpaluun aikaa koivun ja tähden maailmaan ei ole. Topeliuksen sadut on syytä unohtaa nekin. Suomea ylläpitää enää naisten sitkeys pysyä hengissä miehiä kauemmin. Näin elämäntavat ja arvotukset ovat vaihtumassa ja uusi luontosuhde haastaa teollisuuden, jossa metsää, soita, vesistöjä, saaristoja, maisemaa ja kulttuuria käytetään kehittämiseen, joka ei kuluta tai pilaa luontoa. Perttu Rannikko (HS 20.11) on oikeassa siinä missä Göte Nyman, Pasu Suni ja Markku Wileniuskin. He vain eivät ole lehden toimittajia. Siinä se suuri ero oman aikamme viihteelliseen mediaan ja sen tapaan kehittää maatamme. Kun tähän kehitykseen tuli mukaan viimein myös pellot ja sosiaalisen media talous sekä strategia, koko vanha ajattelu olisi tullut heittää 1970-luvun tuotteena romukoppaan ajoissa. Se olisi vaatinut samalla henkilövaihdoksia. Nyt näin ei menetelty ja peli on pelattu, taululla ovat numero 10-0 kuvaten sekavaa tilannetta Suomen maalilla. Kainuun malli on tapa opiskella harkittua ja arvokasta köyhtymistä Turussa ja Helsingissä, Tampereella. Itä-Suomen yliopisto opiskelee puolestaan laboratorioiden käyttöä karkeissa lääkkeiden analysoinneissa. Se on noloa. Altruistinen ajattelutapa säännöksi Kukaan järkevä ihminen ei voi enää luottaa muuhun kuin hakien tietoa mahdollisimman monelta suunnalta ja tehden vertailua. Henkinen hyvinvointi on tullut arvokkaammaksi pääomaksi ja vanhojen arvojen samentuminen on vienyt etenkin nuoret suurille ikäluokille kokemattomaan vieraantumiseen. Kun muuta ei enää osaa, voisi ainakin olla myötäelävä ja välittää nuoremmista tai vanhuksistamme. Se ei ole paljoa vaadittu. Euroopassa syyllisten hakeminen ja epäselvä tulevaisuus tuo mieleen dokumentit sotien jälkeisistä ajoista, jolloin koko manner oli joko täynnä hävitettyjä kyliä ja kaupunkeja sekä ruudukko juoksuhautoja ja pommitusten jättämiä kraattereita. Mielekäs tekeminen, oikeudenmukaisuus ja hyvä elämä olivat suurten massojen kokemana hyvin kapean eliitin ja menestyneiden erikoisoikeus uhrata massat juoksuhautojen miinakentillä ja tunneleissa. Se oli rotan elämää tavallisen ihmisen kokemana. Sitäkö meillä haetaan? Eurooppalainen elämä Eurooppalaiseen ajatteluun kuuluu järjestelmien ja markkinoiden tehostaminen ja talousvalvonnan parantaminen. Aineellinen ja henkinen pääoma eivät ole olleet suurten massojen etuoikeus ja historian kuvaamat henkisen pääoman nousut selittyvät usein toisin kuin meillä Pohjolassa. Mielekäs tekeminen, oikeudenmukaisuus ja hyvä elämä toteutui Suomessa lähinnä innokkaiden ja taitavien kansalaisten toimesta, ei niinkään eurooppalaisena kansallisen aatteena ja vallankumouksena sekä juoksuhaudoissa eläen ja hautautuen tunneleihin. Kasallisena hankkeena Suomea on pidetty eräänä maailman onnistuneimmista. Näin myös kykymme hakea kokonaan uutta näkökulmaa yhteiskunnallisesti on nyt parempi kuin Euroopassa keskimäärin. Uuden mediayhteiskunnan sosiaalisen median talous ja strategia, hybridiyhteiskunnan nousu, on suomalainen ilmiö, jos niin tahdomme. Sellaiset käsitteet kuin huomioiminen, välittäminen ja huolenpito ovat paljon enemmän kuin pelkästään talouden kasvutavoitteita saati luonnonvarojen sokeaa käyttöä osana globaalia uutta kolonialismiamme. Sille on pantava tiukka sulku omissa arvoissamme. Henkisen tyhjiön täyttäjät työhön Tärkein suomalaisen innovoinnin kohde on tänään perheiden ja työyhteisöjen toimintatavoissa sekä yrittäjyydessä, jossa yksilö tuntee henkisen tyhjiönsä täyttyvän. Kouluissa ei enää pidetä huolta vain oppimisesta vaan myös hyvinvoinnista ja huolehtimisesta, jossa opettajat seuraavat myös toistensa tunteja ja hakevat oppia oppilaiden kehittymiseen muussakin kuin heidän omassa aineessa. Se avartaa näkökulmaa myös omaan oppimiseen ja oppilaan tuntemiseen aidosti sekä helpottaa nuoren opettajan työtä. Näin työssä onnistumisen huolehtiminen jatkuu myös kotona ja osana asuinympäristöämme, jossa järkyttävät tapahtumat Kainuussa herättävät onneksi myös vastavoimia. Savossa on onneksi herätty. Aiemmin näihin herättiin vaikkapa soittemme kohdalla. Mukana oli jo orastava yhteinen vakaumus tehdä työtä toistemme ja tulevien sukupolvien eteen välittämättä talouden eliitin tai ns. päättävän poliittisen eliitin oman edun tavoittelusta. Jos henkinen pääoma puuttuu, hyvän elämän perusta muistuttaa Israelin iskuja Gazassa, jossa montun pohjalla makaa kuollut pieni tyttö.

Kunnallispolitiikan kiemurat

Kun suomalaista kuntapolitikointia seuraa kaukaa, se on joskus koomista. Läheltä katsottuna se muuttuu pelottavaksi. Seuraavat esimerkit ovat Suomen Kuvalehdestä, toimittaja Leena Sharman tekstistä (SK42). Osa niistä on hyvinkin tuttuja, joku on ihan uusikin osoitus, kuinka mikään inhimillinen ei ole vierasta, kun kuntapäättäjät riitelevät ja rötöstelevät keskenään. Kirjoitus on tehty ennen kunnallisvaalejamme. Ristiretkeläiset Ensimmäisen ryhmän muodostavat valtuustojen ammattinsa ristiretkeläiset. Heitä Sharma on ottanut esimerkkeinä mukaan Jouko Kärnän, Hannu Suhosen ja Urpo Airaksisen. Airaksinen on heistä tyyppiesimerkki, jota vastassa on koko Liperin kunnan poliittinen eliitti. Evp. majuri haluaa paljastaa nettisivustoillaan valtaeliitin suhmuroinnit, korruption ja palvelee kansalaisia kielellä, joka on kärjekästä, ilkeää ja räikeää, monen mielestä varmaan vähintäänkin loukkaavaa. Mutta kansalla on hauskaa ja kunnan herrat ja rouvat saavat kyytiä karjalaiseen tapaan ryydittäen. Hämeessä tuollainen kieli olisi vieraampaa ja usein kyseessä onkin juuri kielellinen lahjakkuus kuin sellaiset rötökset, jotka vaatisivat poliisi ja oikeuslaitoksen apua. Aina näin ei tietenkään ole. Käräjäoikeuden mielestä kyseessä on koko ajan tärkeästä yhteiskunnallisesta keskustelusta. Liperin poliittinen eliitti ei ole yhtä mieltä käräjäoikeuden kanssa vaan hakee lupaa saada valittaa myös korkeimmassa oikeudessa. Harva pääsee näin pitkälle ristiretkeläisenä. Kärnä on kansallisesti maineitta kerännyt ihminen. Forssassa vastaavat kirjoitukset hoidetaan oma median kautta ja useankin lempeän kolumnistin toimesta. Näin vakava yhteiskunnallinen keskustelu on käyty läpi ironian tai satiirin keinoin, harvemmin yrittäen sarkasmia. Suomalainen ei oikein ymmärrä sarkasmia. Kaikesta voi myös riidellä Toiseen ryhmään lukeutuvat kertomukset, joissa kunnan yhteiset asiat ovat niin kimurantit, ettei edes syventävät opinnot psykologiassa, valtio-opissa ja taloustieteissä auttaisi niiden avaamisessa. Tässä merkityksessä Pyhäjärvi, se ainut oikea kuntana, on tuotu Suomen Kuvalehdessä pramille Suomen riitaisimpana kuntana. Pyhäjärvellä on riidelty aina ja muistan ajan, jolloin erehdyin osallistumaan “Pyhäjärvi pinnalle” ideakilpailuun ja sain siitä lahjaksi kunnan viirin ja kunniakirjan. Tuolloin Pyhäjärvellä riideltiin Helena Takalosta ja hänen alastonpatsaastaan. Sittemmin tärkein aihe on ollut neliapilakuntaliitos Haapajärven, Kärsämäen ja Reisjärven kanssa. Jokaista näistä kunnasta luonnehtii kyky riidellä. Usein sen taustalla on vuosia, vuosikymmeniä, jatkunut supistuva kehitys ja köyhyys. Pyhäjärvellä on luonnollisesti oma Pro Pyhäjärvi liike. Se taistelee itsenäisyyden puolesta ja nimesi ykkösvastustajakseen kunnanhallituksen puheenjohtajan, neliapilaa eli kuntaliitosta kannattavan majurin. Armeija on kouluttanut lukuisia johtajia myös pieniin maalaiskuntiimme. Monelle luottamusjohtajalle armeija on käytännössä ainut kouluttaja. Suomalaisten maaseutukuntien riidat ovat pääosin emotionaalisia ja niitä ruokitaan keskiaikaisten aristokraattisten arvojen mukaan, mutta nyrkit savessa eläen ja maanläheisesti. Niinpä riidan kylväjä korostaa moralismia, erityisesti jalojen aatteiden ja yhteiskunnan korkeimpien arvojen aineksia ja julistaa itsensä näiden edustajaksi. Pyhäjärvellä Suomen armeijan majuria verrattiin kunnanhallituksen puheenjohtajana lennokkaasti kansallissosialistisen Saksan miehittämän Norjan nukkehallituksen johtajaan. Näin kaukaa haettu historiallinen havainto olisi Forssassa jäänyt kolumnisteiltakin tekemättä. Sitä ei olisi ymmärretty. Pragmaattinen työläiskaupunki Forssassa kunta on paikallishallinnon julkishallinnollinen yksikkö, jolla on omat tehtävänsä ja rajatut alueensa sekä väestö, jota palvella. Forssa olisi aivan liian pragmaattinen työläiskaupunkina kyetäkseen Lounais-Hämeen keskustana, keskustaajaman eli kaupunkina, erottumaan muusta ympäröivästä maaseudustaan muuten kuin palveluja tarjoavana julkishallinnon työllistäjänä, jonka äyrihinta on emäpitäjää Tammelaa korkeampi. Se miksi näin on, riittää enintään yhdeksi lyhyeksi pakinan aiheeksi ja se jälkeen jokainen pohtikoon tykönään, onko asiat kuten kuuluisi olla. Kun rautateitä tai lentokenttää ei ole, ei synny edes toista taajamaa, asemanseutua, josta voisi vääntää kättä ja pohtia riidan aiheita. Forssassa vaaleilla valittu kunnanvaltuusto muuttaa poliittisia kasvojaan Mika Penttilän valintojen mukaan. Penttilä taas ei ole ärhäkkä Suomen armeijan majuri vaan lempeähenkinen ja epäpoliittinen poliisi, josta on opittu pitämään joskus juopotteluun taipuvaisessa työläiskaupungissa. Hyvä poliitikko elää keskellä kaupunkinsa ongelmallisinta ydintä ja ratkoo sen arjen ongelmia ymmärtävänä poliisina. Siinä puolueella ei ole mitään merkitystä. Inhimilliset heikkoudet - aristokraatin moralismi Forssassa kunnan hallinto, velvollisuudet ja laatu määräytyvät hyvän pohjoismaisen käytännön mukaan eikä nauhakaupungiksi historian myötä Loimijokilaaksoon syntyneestä idyllistä kuulu juurikaan soraääniä muuten kuin hakemalla hakien pahanilkeiden kolumnistien ja pakinoitsijoiden ammattikuntaa ruokkivalla ironialla. Ironian ainekset ovat vaatimattomia ja näitä riitoja hellitään suurella sydämellä. Tosin kuin uutta keskiaikaa elävän Pyhäjärven, Kärsämäen, Reisjärven ja Haapajärven riidoissa, Forssassa löytyy myös ikivanhaa “ranskalaista moralismia”, jossa satiiri kohdistetaan hyvin tarkasti rajattuihin ja luvallisiin “inhimillisiin heikkouksiin”, ei toki valtasuhteisiin ja niiden käyttöön, laillisuuteen. Forssalaiset kun ovat laillisuuden ystäviä kuten myös nauhakaupungin maaseutu. Inhimilliset heikkoudet ovat kokonaan eri asia. Niistä voi kirjoittaa ja niistä tullee kirjoittaa. Työläiskaupungista puuttuu kokonaan itsensä muiden yläpuolelle asettama yläluokka tai eliitti. Sellainen on ehkä elänyt Forssassa ja Tammelassa, Jokioisilla, ennen kartanokauden katoamista ja teollisia patruunoita. Näin myös puuttuu sellainen salaliiton kohde tai itseään moraalisena esimerkkinä pitävä ja sellaiseksi kohottava rahvaan yläpuolella elävä yläluokka. Näin vahvempi ei pääse sortamaan aristokraattisella moraalillaan heikompaa eikä moralismista tule Forssassa esteettistä nautintoa tai sen riitoja aiheuttavaa vaikutusta aristokratian elämänkäytäntöön. Forssassa valtasuhteet eivät ole hierarkisia vaan liittyvät “inhimillisin heikkouksiin” ja niille on helpompi nauraa ironiassa kuin ihmisluonnon elämänkäytännön oikeille rötöksille. Näin valtuuston tehtävä on puuttua heikkouksiin ja elää itse niiden sisällä pilan kohteena, ei niinkään rakenteellisiin oikeisiin puutteisiin. Niitä ei edes tunnisteta silloinkaan kun ne erikseen esitellään ja haetaan ratkaisua ongelmalle ironian tai satiirin keinoin. Kärsämäen eliitti ja työilmapiiritutkimus Kärsämäellä aristokratian pinnan alla piilevät riidat puhkesivat täyteen kukkaan kun kunnassa teetettiin työilmapiiritutkimus. Se hävitettiin saman tien ja sen teettäjä joutui myöhemmin tilintarkastajana ongelmiin, joiden taustalla kyti myös sellaisia henkilötietoja ja intimiteettisuojan “rikkomuksia“, joita kunnan eliitti halusi, Suomen Kuvalahden kirjoitusta mukaillen, mahdollisesti suojella tai peitellä. On ymmärrettävää, ettei Kärsämäki halunnut liittyä majurin johtamaan kuntaan ja samaa käytäntöä palveli myös naapurikunnan päätös. Näin Pyhäjärvi jäi yksin neliapilansa kanssa. Tausta oli kuitenkin muualla kuin majurissa tai hänen kunnassaan. Kun kuntia liitetään yhteen paljastuu myös inhimillisiä heikkouksia ja vanhoja valtasuhteita, joita ei kuuluisi olla olemassakaan. Kolmas tapa osoittaa pahoinvointiaan on riidellä kunnanjohtajan kanssa ja esittää erotettavaksi joko hänet tai hänen ohella muita virkamiehiä virkavelvollisuuden rikkomisesta. Näitä tapauksia Suomessa on yhtenään ja joskus mukana on koko kunnanhallitus. Kaustisista Kemijärvelle ja Vantaalta Turkuun Suomen Kuvalehti esittelee tuoreimmat tapaukset Kaustisilta ja Kemijärveltä, mutta yhtä hyvin ne voisivat olla vaikkapa Forssan naapurikunnista, mutta ei kuitenkaan Forssasta, jossa kunnanjohtajan erottamisesta tai eroamisesta tehtävästään on jo useita vuosia eikä tuon viran täyttöön ole liittynyt juurikaan polemiikkia. Tässäkin Forssa eroaa edukseen muusta Suomesta ja kunta käsitteenä on ikään kuin etymologiassa sukukielistämme syntynyt käsite ihmistä, valtakuntaa tai sotajoukkoa, ei niinkään kirkkokuntaa, maakuntaa, kansakuntaa, eläinkuntaa, eduskuntaa tai kymmenkuntaa. Pyrin esittelemään tätä vaaleissa käsitteillä regionaalinen ja spatiaalinen alue. Se on suomalaisille muita kansakuntia vaikeampaa pragmaattisena kansakuntana. Riiteleminen, uhkailu ja taloussotkut ovat etenkin vähän suurempien kuntien osaamista silloin, kun kyse on etenkin yhden puolueen kauan johtaman kaupungin erityispiirteestä tai taudista. Suomen Kuvalehti tarttuu esimerkeissään Guggenheimiin ja koston kierre elää myös Suomen Turussa. Niinpä kun maassa järjestetään kunnallisvaalit, niitä järjestetään kaikkiaan yli 300 kappaletta ja kaikki ne eroavat juuri tässä toisistaan. Monessa kunnassa eliitti orientoituu muuhun rahvaaseen aristokraattien keskiaikaisella “ranskalaisella moraalilla”. Se korostaa inhimillisiä heikkouksia ja markkinoi itseään juuri tästä näkökulmasta sekä unohtaa valtasuhteet kokonaan. On taannuttu feodaaliajan malliin ja maailmaan, luokkayhteiskuntaan. Sääntöesteettinen elämä Kun liikutaan Kainuussa ja sen kaivosalueilla sekä siirrytään vain muutama kymmenen kilometriä joko koilliseen tai etelään, Koillismaalle tai Savoon, tunteet tuota kaivospaikkakuntaa sekä sen rakentajia kohtaan ovat kokonaan erilaiset. Syy ei ole niinkään Sotkamossa tai Kainuun joen kansalaissa kuin Taivalkosken ja Kuusamon kuntakulttuureissa, jotka poikkeava melkoisesti Ylä-Savon vastaavasta tavasta hoitaa vaikkapa kirjallisuuden muoto ja sisältö, jotta se on lojaali joko esivallalle tai taideinstituutio palvelee esteettiset normit täyttävää “sääntöestetiikkaa”. Forssassa tämä on kokonaan toiset muodot vaativaa ja savolaisen tai kuusamolaisen on turha pyrkiä sisään sen esteettiseen, inhimillisiä heikkouksia heikosti sietävään vanhaan kartanokulttuuriin. Näin taide ja kulttuuri jäi Forssassa kartanolaitoksen jalojen aatelisten ja yhteiskunnan korkeimman tason asiaksi kun Savossa ja Koillismaalla se edusti kansan kieltä ja kulttuuria. Kainuu Oulujoen maakuntana eli omaa elämäänsä ja loi tervaporvareitten kulttuuria Ouluun, Pohjanmaalle, jonne savolaiset myöhemmin matkasivat kuninkaan käskystä. Kaivosyhdyskunnan rakentaminen Sotkamoon on aivan eri asia kuin matkailualueen Levi -tunturille miljoonalle ihmiselle Kittilään Ounasjokilaaksoon. Valitustehdas Loputon valitustehtailija on suomalaisen kunnallispolitiikan tunnetuin ja omalaatuisin piirre. Valittajien koulukunta tunnetaan ja heihin suhtaudutaan arvostavasti. Yleensä sitkeinkin sissi väsyy vaihdettuaan asuinpaikkaa ja puolueita kyllin ahkerasti. Näiden ihmisten mukana kulkee myös vanhaa kansanperinteestä tuttua maaseutuyhteisöjen tapaa liioitella virkamiesten aikaa haaskaavien saavutuksista. Nämä “Nätti-Jussi” tarinat ovat tuttuja joka kunnasta. Taustalla on aina annos tuttua suomalaiskansallista herravihaa ja sen ruokkimista, josta siitäkin Forssa on melkoisen vapaamatkustajan maineessa kiitos historiastaan, jossa herrat ovat olleet samoja narreja kuin kuka tahansa monen maakunnan risteyspaikalla asuva ja tyykikylään jäävä matkaaja. Forssassa herrojen “huaveet”, visiot ja missiot, eivät juurikaan poikkea työläiskulttuurin niistä lähtökohdista, jossa vahvempi sortaa aina heikompaa ja lähtökohtana on ollut “ihmisluonnosta” syntyvä laki, ei niinkään moraalinen oppi tai sen surumielinen hyväksyntä yläluokan tapaan se näin sivuuttaen. Tähän forssalaiset eivät suostu, oli puolue mikä tahansa ja aristokratian elämänkäytäntö kuinka ylevä ja Keski-Euroopassa toistuviin sotiin johtanut mielettömyys.

Helvetin portti

Marraskuun 12. päivänä vuonna 1840 syntyi Francois Auguste Rene Rodin. Jos hän olisi syntynyt Suomessa työläiskotiin, kuten tuolloin Ranskassa, hänestä ei olisi voinut tulla kuvataiteen keskeistä uudistajaa. Näin siitäkin huolimatta, että hän olisi veistänyt pääosin ne samat työt, jotka lopulta johtivat menetykseen Euroopan ohella myös Yhdysvalloissa. Helvetin portti ei olisi koskaan syntynyt saati siirtynyt suomalaiseen kuvataiteen historiaan 1800-luvun lopun tuotteenamme. Tyykikylän käsityöläinen Forssalaiseen työläiskulttuuriin ja sen lasten kohtaloihin Rodin olisi sen sijaan henkilönä sulautunut aikanaan sitä ymmärtävästi ja niissä dramaattisissa menetyksissä, joita hän koki, ei olisi ollut mitään kummallista tyykikylän kokemuksena. Rodinin vanhempien taustoissa, syntyvissä uusissa ihmissuhteissa, ei ollut mitään poikkeavaa verrattaessa vaikkapa aikalaisiin Raumalla, Iisalmessa tai Porissa syntyen, tyykikylän lapsena eläen ja alkaen käsityöläiseksi. Oikeastaan elämä olisi ollut paikoin vähän vauraampaakin ja sisar olisi saattanut jäädä henkiin. Oleellista Rodinin menestykselle oli Pariisin tai Brysselin läheisyys sekä näiden kulttuurien kyky ottaa vastaan pääosin itseoppineen kuvataiteilijan poikkeava tyyli, jossa antiikki ja renessanssi yhdistyi kiihkeään radikalismiin. Tätä Forssa ja Iisalmi eivät olisi sietäneet ja mies olisi jäänyt vaille toimeentuloa ja juonut itsensä hengiltä tai alkanut kirjapainotyön pienyrittäjänä, kengittänyt hevosia tai kaivanut ojaa soisella pellolla pienviljelijän poikana kaivertaen pahkakuppeja joutoaikanaan. Yksityiskohtien impressionistista valoa Rodinin veistoksissa jokainen yksityiskohta puhutteli ja kielenä oli pääsääntöisesti mytologia, allegoriat, ihmisvartalon fyysinen tapa viestittää sekä impressionistinen tapa käyttää valoa ja varjoa. Siinä oli samaa tavoitetta kuin hänen ihailemassaan runoudessa ja kokemuksissa, jotka olivat lapsuuden traumoissa, usein naisissa ja lapsissa, mutta myös hänen isässään sekä traumaattisissa lapsuuden ajan menetyksissä. Syntyi hyvin maskuliininen maailmankuva. Toki sota oli sekin kokemus, mutta tuskin niin merkittävä kuin kohdata jo aikuisiällä, keski-ikäisenä miehenä, sellaista ulkopuolella visuaalisen kokemuksen syntyvää kypsän ihmisen aistimaailmaa, joka muuttuu poikkeuksellisten käden taitojen kautta neroudeksi. Koen itse Rodinin töissä samaa ideaa ja voimaa, alkuperäistä mielen ja ajattelun logiikkaa kuin Vicent van Goghin maalauksissa. Auguste Rodin ei pyrkinyt veistämään kirjaa, kuten kirjanoppineet, rakentamaan jotain joka on lopulta pelkästään imitoitua, kuvakieltä jo kerrotusta ja sen siirtämisestä joko realismin tai surrealismi keinoin jo kerran koetun uudeksi kertomukseksi, plagioinniksi ja tallentamiseksi kameran läpi maailmaa katsoen, teatraalisesti eläen ja siitä elämästä muille viestittäen. Rodinin ajattelija oli runoilija, Danten jumalaisen näytelmän ja helvetin portin päähahmo. Filosofi ja runoilija ovat siinä samaa asiaa ja oleellista on valojen sekä varjojen suhde kokonaisuudessa, joka on jumalallinen näytelmä ja helvetin tuliportin yksi osa, ei itsenäinen taideteos. Tässä tyykikylän lapset olisivat ymmärtäneet kokonaisuuden jopa paremmin kuin taidemuseoiden turistit. Filosofi runoilijana Ajattelija (Le Penseur) on Auguste Rodin ehkä tunnetuin pronssiveistos. Veistos kuvaa nykyisin lähinnä filosofiaa olkoonkin, että se on osa laajempaa Helvetin portti -veistosryhmää eikä se oikein sovi tuohon teemaan laisinkaan. Rodin ei kuvannut töillään symbolirakenteita niiden perinteisellä tavalla ja muistutti van Goghin värien maailmaa, jossa maalataan väreillä, ei symboleilla ja kuvilla, ei maalata kirjaa, ei tavoitella jo kerran tuotettua plagioimalla se uusin symbolein sekä väittäen sen olevan taidetta, uutta luovaa ja innovatiivista. Dante Helvetin portilla on osa Jumalaista näytelmää ja Rodinin kokemana veistos esitti runoilijaa, ei filosofia. Tai ehkä veistos kuvasi samaan aikaan sekä tiedettä että taidetta, runoutta ja filosofiaa jolloin rajat ovat yhdentekeviä. Oleellista on, että se kuvasi kokonaisuutta Helvetin portilla, jonka symbolit olivat siinä kokonaisuudessa, jossa helvetin tuskia kokeva ihminen koetaan nykyisin älyn ja runouden ikonina. Tyykikylässä ja Kainuussa sellainen oli tavallista ja välittyi juuri Euroopasta tällaisena kokemuksena. Sitä ruokittiin kuvaten luovuus helvetin tuskana ja kiusaajien aikaansaamana kidutuksena. Jopa 2000-luvulla Kainuun nälkämailla syntyi kaivoksia, joiden tarkoitus ei toki ollut myrkyttää ihmisiä aina Savossa ja Hämeessä saakka Saimaan vesistöjä näin hoitaen. Takavuosina otettiin yhteen heimosotina ja rajamaakunnat kasvattivat ihmisiä, joiden kyky ottaa vastuu teoistaan oli hidasta ja hankalaa pohdintaa Danten ja Rodinin kuvaamalla tavalla. Kun yhden osan teoksesta otti irti ja antoi sen jäädä lokkien ja pulujen alustaksi, syntyi oma tiede ja taide, maakuntien luonnonvarojen käyttö sekä omalaatuinen tapa viestittää lokkien jätöksistä osana runoutta ja kuvataiteita, tieteitä ja niiden sovelluksia Kainuussa ja Sompion altailla, helvetin tulirotkossa, jollaiseksi forssalaiset tyykikyläänsä alkoivat kuvata taiteilijan näkemyksenä. Joskus satiiri voi muuttua todeksi ja se on muutenkin vaarallinen laji Suomessa harrastettavaksi. Innovaation diffuusio Ajattelijasta on yli kaksikymmentä hieman erikokoista valosta ympäri maailmaa ja eniten luonnollisesti Yhdysvalloissa, jossa kaikki nimekkäimmät yliopistot ja niiden yhteydessä toimivat museot pitävät tätä veistosta näkyvästi esillä. Siis Stanford, Cloumbia, Lousville, Detroit mutta luonnollisesti myös Rodin museo Philadelphiassa, Somaya museo Mexicossa, Sakip Sabanci Istanbulissa, Nelson Atkins museo Kansas Cityssa Missourissa. Toki veistokseen törmää myös Kioton kansallismuseossa, Laekenin hautausmaalla Brysselissä, Rodin museossa Pariisissa ja Berliinin Alte Nationalgaleriessa, Saint Paul De Vencessa Ranskassa sekä Cleveland Museum of Artissa, siellä toisin pahoin vaurioituneena. Ajattelijasta tuli myös satiirin kohde ja se kuvasi jo Rodinin eläessä myös ihmisen koomisia piirteitä ja niistä tunnetuin on simpanssipatsas ajattelijana luonnehtien Leninin darwinististista ajattelua aikanaan Armand Hammerin satiirina. Leninin päät pumpulienkelin rintoina oli jo askel seuraavaan viestintään rinnan seitsemän muun kuolemansynnin kanssa kuvatessani Hefaistoksen kirouksessa (www.Clusterart.org) naiseen liitettyjä harmejamme yhdistäen digitekniikka veistoksiini soveltaen Rodinin ajattelua omaan aikaamme ja sen uusimpaan hybridiyhteiskunnan syntyyn viimeisimpänä yhteiskunnan paradigmaisena vaiheena. Kun sen yhdistää useampaan kirjaan, “Le Penseur” on saanut uuden ilmiasun vuonna 2012 (Social media - economy and strategy) Tuottelias käsityöläinen Rodin oli poikkeuksellisen tuottelias kuvataitelija. Hän tuotti paljon muutakin kuin veistoksia. Veistoksille on taas luonteenomaista dramaattinen liike ja maalauksellisuus, pyrkimys käyttää myös valoja ja varjoja käsittelemällä veistosten pintoja lisäten näin liikevaikutelmaa ja usein myös pateettisena pidettyä tunnelmaa. Kun veistokset ovat hoitamattomia ja metalli hapettunutta, lintujen jätösten peittämää, tuo vaikutelma katoaa kokonaan tai korvautuu uudella. Näitä hoitamattomia veistoksia irvistelevine saumoineen, lokkien sekä pulujen uutena ekologisena elinympäristönä, on opittu jo pitämän metropolikulttuurin yhtenä visuaalisena tuotteena ja samalla eräänlaisena rappion ilmentäjänä. Niinpä alkuperäinen Rodin valoksen tuote runoilijasta tai ajattelijasta on Sakip Sabanci museossa Istanbulissa ja siellä sen voi nähdä myös siinä asussa, jossa sen kuuluisi olla osana Helvetin portti-veistosryhmää. Koko veistosryhmää säilytetään Pariisissa Rodin museossa ja toista kappaletta valoksena Philadelphiassa. Rapautuva ihminen Minulle Rodin on edustanut poikkeuksellisen maskuliinista ihmistä ja kuvataiteilijaa, jonka elämää varjosti äidin kuolema, isän ongelmat, nuoren sisaren kuolema, avioliitto ja hänelle rakas poika sekä traumaattinen suhde kuvanveistäjäkollega Camille Claudeliin. Ihmisenä hän oli nuoruudessaan, ennen uran nousukautta, jopa mielenkiintoisempi ja elämän rikkaus purkautuu vasta varhaisemmalla iällä melkoisen odotettuun finaaliinsa. Se ei ole enää niinkään hänen omaansa kuin muiden tekemää ja siinä mukana on jo 1900-luvun markkinavoimia, töiden tilaajia, Auguste Rodinin elämälle vieraita median ja akateemisen elämän, ylemmän keskiluokan ja eliitin elementtejä etenkin Yhdysvalloista. Syntyivät eroottiset veistokset, joista tunnetuin on Suudelma ja Eeva, Victor Hugon ja Honore de Balzacin patsaat, ei enää niinkään veistokset ja taide. Kohu oli odotettu ja Rodin oli oppinut aikansa uuden markkinointivälineen. Yhdysvallat ja uusi maailmannäyttely paviljonkeineen odotti mestaria. Oman aikansa tuote Rodin oli aikansa tuote ja eli kahden aikakauden saumakohdassa. Hän oli lapsuutensa aikainen traumaatikko ja toisti samaa teemaa, jossa ensimmäinen veistos oli kuvaavin. Siinä hän kuvasi koristeveistäjänä ja käsityöläisenä rujoa miestä ja tämän kasvoja, “Miestä jolla on murskattu nenä” vuodelta 1864. Tämän työn kautta katosi tuon ajan akateeminen tausta ja taideakatemian koulut. Auguste Rodinista tuli oman tiensä kulkija tyylisuuntia yhdistellen. Rodin eli köyhässä perheessä ja valmistui tuntipalkkaiseksi koristeurakoitsijaksi. Hän teki kauan takanreunuskoristeita ja pienoisveistoksia puoliteolliselle yritykselle. Hän seurasi työnantajaansa Italiaan ja haasteet kasvoivat mutta pysyvät toki rakennusten edustan figuurien veistämisenä. Siis niitä komeita lapsi- ja muita pintareliefejä, joita näemme julkisten rakennusten edustoilla Euroopassa. Rodin oppi suurten töiden ja monumenttien valmistuksen sekä teollisen käsityön. Rodinilla oli kunnianhimoa ja hän sai myöhemmin leipänsä, työnantajansa kanssa riitauduttuaan mm. ensiluokkaisena piirtäjänä sekä avustaen kulta- ja taideseppiä, koristeteollisuutta mallien piirtäjänä. Myöhemmin hän alkoi käyttää myös omassa ateljeessaan malleja mutta varoi ammattilaisia. Hän halusi hakea aitoa ja etenkin hänen kilpailutyönsä aiheuttivat kiivasta keskustelua ja pilkkaa. Asetelmat eivät olleet Rodinin vahvuus ja kokonaisuus syntyikin usein aikojen saatossa ja vahingossa. Kun kokonaisuus ei ollut enää osiensa summa, se ei ketään kiinnostanutkaan. Rodinin työt pilkottiin osikseen. Niin myös Helvetin portti ja sen liki 200 figuuria. Oma tyyli löytyy “Pronssikausi” tai “Mies joka herää luontoon” olivat tyypillisiä Rodinin liian realistisia töitä ollakseen edes uskottavia. Hänen epäiltiin valaneen työnsä suoraan elävästä mallistaan. “Kutsu aseisiin “ oli sekin asetelmana kummallinen kilpailutyöksi Pariisiin ja maailmannäyttelyyn, “Torso ja Kävelevä mies” sekä “Johannes Kastaja saarnaamassa” olivat aivan väärään aikaan tehtyjä ja mallista, jonka Rodin oli kadulta löytänyt, parrakkaan ruokottoman pörröpäisen miehen. Näin väitettiin. Se lisäsi miehen mainetta ja mystistä tekijää ja näkijän lahjaa. Kertomus Rodinista on tyypillinen tuon ajan kertomus nerosta ja hänen lahjoistaan. Rodinin suosioiden verkosto ja varallisuus kuitenkin kasvoivat ja hänellä oli valtava tarve saada suuria monumentaalitöitä ja niitäkin alkoi tulla. “Calais’n porvarit” valmistui vuonna 1895. Se sai osakseen miltei saman määrän hämmästelyä kuin Honore de Balzacin muistomerkki, josta kirjoitettiin salongeissa inhottavana lumiukkona, painajaisena, rupikonnana, jättiläismäisenä ilveilijänä jne. Meni vuosikymmeniä ennen kuin veistos sai nykyisen paikkansa toisen maailmansodan alkaessa Pariisin Montparnassen ja Raspail’n bulevardien risteyksessä. Helvetin portti on 186 figuuria käsittävä vaikuttava Rodinin “Nooan arkki”. Idea sille syntyi jo varhain Firenzen kastekirkon ovesta, Pariisin portista Lorenzo Gilbertin työnä 1400-luvulta. Rodin haki ideoita ympäriltään ja muutti niitä taiteeksi sekä menetti näin taiteilijaystäviään jotka huomasivat hänen plagioivan heidän tyyliään. Nooan arkki Helvetin portin huipulla on kolme samanlaista henkilöä eri kulmilta nähtynä ja alhaalta niitä katsoen. Näiden kolmen varjon alla on runoilija tai ajattelija, Danten hahmo sekä mm. teokset Paolo ja Francesca, Tuhlaajapoika ja Fugit Amor. Työ ei tahtonut valmistua koskaan ja kun siitä huomautettiin, Rodin viittasi katedraaleihin ja niiden valmistumistapaan ja aikaan. Hän tiesi jo paikkansa kuvataiteen historiassa eikä haaskannut ruutia harakoille. Hänen työnsä puhuivat puolestaan ja hän itse saattoi olla jo aikalaistensa riitelyjen yläpuolella. Yhdysvallat oli Rodinille maailmansotaan valmistautuvassa Euroopassa tärkein tulonlähde. Vuosisadan vaihteessa Rodin kuului eurooppalaiseen eliittiin ja hänellä oli puolensataa apulaista avustamassa teolliseksi kasvanutta työskentelyä. Rodinin suudelma Rodinia on usein pidetty impressionistina. Syynä on valon ja varjon leikki veistosten liki tärkeimpänä elementtinä ja hyödyntäen tuon ajan käsittelykeinoja sekä mm. marmorin tapaa toistaa läpikuultavana pronssisten ja käsiteltyjen valosten valon ja varjon tapaa korostaa yksityiskohtia. Veistoksissa on jäänne antiikin titaanista romanttisuutta ja impressionistien aistillista väreilyä. Rodin oli kuitenkin henkilönä maskuliininen ja varoi menemästä ohi sen rajan, jota tuleva aika oli tuomassa taiteeseen. Matka yksilöllisestä ja realistisesta kuvauksesta kohti yleispätevää oli kuitenkin alkanut ja näkyi myös Rodinin Suudelmassa, Ikuisessa keväässä ja Fugit amor veistoksissa. Mukaan tuli tuska ja ajatus, tuhlaajapoika sekä tietysti kiistelty Balzac, runoilija. Rodin eli kahden ajan saranayhteiskunnassa. Hän oli käsityöläinen ja todisti, kuinka humanismin vuosisatainen perintö ei välity uuteen moderniin aikaan ilman käden taitoja. Voimakkainkin tunne-elämän tuote lamaantuu ja katoaa jos kyky sen välittämiseen on puutteellinen oli kyseessä musiikki, kuvataiteet, värit, veistäminen, mikä tahansa lahja, jota oli hiottava ja taas kerran hiottava, haettava uutta näkökulmaa ja koulittava itseään. Tässä Rodin oli poikkeuksellinen monilahjakkuus ja häneltä onnistui liki kaikki mihin hän ryhtyi. Hänen jälkeensä huudettiin kuinka tuo aika oli ohi, ei enää lisää Rodinia. Rodin oli 1800-luvun lapsi ja eli tuon ajan vuosituhantisessa taitekohdassa ja sen väärällä puolella tai taittaen prisman tavoin valoa seuraavalla vuosituhannelle mutta varoen visusti saamasta impressionistin mainetta.

Suomalainen Tsernobyl

Suomalaisessa luonnonvarain käytössä ei kaikki tahdo aina mennä kohdalleen. Kun tätä on seurannut Talvivaaran vaiherikkaan lyhyen historian kohdalta, mieleen tulevat Kemijoen ja Iijoen rakennushankkeet sekä Lapin altaat. Maaherra Martti Miettunen kirjoitti niistä 1980-luvulla otsikolla “Kemijoen rakentamisen virheistä paljon opittavaa” . Suomalainen ahneus Kun itse aiheesta väittelin ja takana oli myös kokemuksia Suomen rajojen ulkopuolelta tehdystä vastaavista rakennushankkeista tekoaltaineen ja lohijokineen, joissa mukana oli koko ajan ollut myös jokien ja altaiden virkistys- ja moninaiskäyttö, oli mahdotonta sulkea silmänsä suomalaisen luonnon haaskaukselta välittämättä juuri lainkaan muusta kuin turbiinien saamisesta mahdollisimman pikaisesti tuottamaan ostajalleen energiaa. Tältä näytti myös Talvivaaran rakentaminen. Tyhjään tilaan Kainuuseen, autioituneeseen maakuntaan, Kainuun mallin idylliin haettiin kaivosmiehiä kissojen ja koirien kanssa. Sama mylläkkä kuin aikanaan sodan runteleman maan jokilaaksoissa. Tehtiin mitä sattui ja luotettiin onneen. Onnella ne laivatkin seilaa ja korvessa on tilaa kaatopaikoille. Kaikkea leimasi suuri innostus ja poikkeuksellinen kiire, ahneus. Sompion metsistä ei ehditty edes puita poistaa, merkitä jokien paikat ja tulevat kalavedet, hoitaa rannat virkistyskäyttöön. Yksityinen vai yhteinen Näin siitä huolimatta, oliko joen rakentajana valtioenemmistöinen Kemijoki Oy tai yksityisen omistama Pohjolan Voima. Omistaja oli ollut yhtä ajattelematon ja ahne eikä poliittinen päättäjä edes seurannut, mitä altailla tai jokilaaksoissa tapahtui. Helsinki oli aivan liian etäällä ja vahinkoja korjattiin vasta 30 vuotta kestäneiden sotien jälkeen ja käyttäen karvalakkilähetystöjä. Allasevakot saivat taas omat asutuslakinsa vuosien kuluttua altaiden rakentamisesta. Metsiä altaiden alta hakattiin veden ollessa talvella ylärajallaan, jäältä. Kesällä ne olivat miehen mittaisina kantoina paljastuen altaiden juoksutusten aikoihin. Altaista irronnut ravinteitten ja raskasmetallien määrä oli valtava ja turvelautat nousivat pintaan Lapin meret peittäen ja niiden alle jäivät Korvasen, Rieston, Sompion, Madetkosken, Pillirannan ja Lokan talot joko poltettuina tai Väinö Ukkolan tapaan väkisten kantaen kodistaan ja kipaten hirret Lokan rannalle. Siinä menossa moni ihminen menetti omaisuutensa ja terveytensä. Muovikelmun päälle rakennettu helvetti Suomalaisilla on edelleen sama muuttumaton suhde luontoon ja luonnonvaroihin. Kun Euroopan mittakaavassa yhtä sen suurinta kaivoskylää lähdetään raivaamaan, vauhti on kuin Lapin koskisodissa, ministerit ostavat itselleen ja perheenjäsenilleen osakkeita ja uuttaa tekniikkaa käyttävä kaivos muuttuu myrkkyaltaiden suomalaiseksi Tsernobyliksi. Muovikelmun päälle alkaa syntyä helvetti, jonka vertaista ei olisi voinut kuvitella syntyvän, ellei tuntisi Lapin luonnonvarojen käyttöä koko itsenäisyytemme ajan. Ei suomalainen ole ihmisenä miksikään muuttunut. Ei hallinto, ely-keskus, uusi ministeriö ja virkamiehet, ministerit, maata miksikään muuta. Sama onneton ajattelu iski vasten suomalaisia kuntia ja sosiaali- ja terveyshallintoa. Vauhti oli vinha ja Paras -hankkeessa alku oli kuin Iijoen ensimmäisten voimaloiden valmistuessa. Kaiken varalta jätettiin paikka kolmansille turbiineille alajuoksulle, sotea odottamaan, jos vaikka myöhemmin saataisiin mahdollisuus rakentaa ympäristöä rasittavia tekoaltaita edullisemmin. Kunhan ensin kansaa kiusataan. Kiusaajien yhteiskunta nyt on tällainen. Pahimmillaan näitä allassuunnitelmia oli Pohjoisessa lähes 30 kappaletta. Altaan alle ei ollut tarvis asentaa edes muovikelmua. Pelkkä rajaus luontoon riitti ja sen jälkeen tuolle alueelle ei investoitu ja alkoi allaspeikko, paikallisen väestön oli lähdettävä kodeistaan. Nyt lähtevät kunnistaan sote-alueen tieltä hallitusta kiusaamasta. Ikuinen vastakkainasettelu Suomessa Lapin luonnonvarojen haaskaamiseen on liitetty usein käsite riistosta ja imperialismista. Siinä on paljon yhteistä ikivanhaan kolonialismiin. Jälkipyykkiä pestään pitkään ja korvauksia haetaan vahingoista, joita ei voi korvata. Kaupunki riistää maaseutuaan ja tekee sen ihan vain kiusatakseen. Toki tapahtuu myös vastavuoroista kiusaamista. Ympäristöoikeuden professori Vesa Majamaa kokee sympatioita paikallisen ely- keskuksen suuntaan. Kun edellytyksiä selvitä urakasta ei ole, ei pidä asettaa mahdottomia vaatimuksia. Kansainvälinen osaaminen puuttuu eikä sitä ole voitu hankkia. Paikallinen ely-keskus on mitoitettu paikallisiin hankkeisiin, ei maailmaluokan kaivoshankkeen toteuttajaksi. Hallitus on toiminut katastrofissa viranomaisohjeiden mukaan hallintopakkotoimet tekee voimaton ely-keskus, kertoo pääministeri (HS 9.11). Niin varmaan myös Pohjoisen jokien ja altaiden rakentamisessa, joista jäi niin paljon opittavaa. Professori Majamaan mukaan sylttytehdas on kuitenkin ministeriössä. Se mitä myrkkyaltaiden pinnan alta löytyy on parempi haudata muistomerkiksi suomalaisen luonnonvaraosaamisen taidoista Tsernobylin tapaan betonilla kuorruttaen. Sompion altaat ovat niistä toinen näkyvin muistomerkkimme yhdessä lohettomien jokiemme kanssa.

Parempi ihminen

Olen seurannut läheltä kuntavaaleja ja valvonut juuri yöni seuraten Yhdysvaltain presidentinvaaleja surffaillen lukuisilla kanavilla. Vaalit ovat kiehtova tapahtuma ja muistuttavat kilpailuun viritetyn yhteiskunnan demokratiaksi kutsumastamme ilmiöstä. Monet sen käyttämät termit ovat yhteisiä kilpaurheilulle. Kallis ammatiksi Vaalit ovat hyvin julkinen ja myös kallis tapahtuma. Yhdysvalloissa köyhän miehen paikka ei ole lähteä kisaamaan kongressiedustajan tai senaatin paikoista saati presidentti-instituutiosta. Sellainen on paremman ihmisen asia ja muistuttaa Paavo Lipposen esiintuloa, kun julkisuutta haettiin provosoiden 1930-luvun käsitteillä, rotuhygienialla. Millaisissa sosiaalisissa oloissa tällaiset lapset kasvavat, kysyi Lipponen ja varmasti aiheesta. Isänpäivän aiheena sunnuntaina voisi olla tuon asian pohdintaa laajemminkin. Onkohan tämä kuinka yleinen ilmiö? Olisiko sitä ehkä nyt syytä tutkia? 1930-luvun laman jatkuessa pula-ajaksi sitä ei varmasti tehty. Suomi selvisi siitä vasta sotien jälkeen. Luokkayhteiskunnan korjaaminen käynnistyi ja nyt olemme taas palaamassa sen juurille. Meillä ei ole nyt sellaista omaa valuutta, jonka voisimme muuttaa kultakannasta brittien puntaan. Silloin vielä oli. Kun Yhdysvalloista ei ollut apua haettiin sitä toiselta suunnalta. Apu on haettava aina sieltä, mistä se saadaan, ei sieltä mistä sitä ehkä luvataan. Rumasta pelistä ei opita mitään Suomalaiset ovat valvomassa maailmalla, ettei sääntöjä vaaleissa rikota. Samalla haetaan myös oppeja siitä, kuinka oma koneisto toimisi seuraavissa vaaleissa entistä paremmin. Yhdysvaltain vaaleista kerrottiin niiden olleen loanheittoa. Siellä haettiin vastustajasta virheitä, tehtiin vahinkoa sen sijaan että olisi esitelty omia keinoja korjata maan rapakunnossa oleva talous. Se on helpoin tapa tänään, jolloin lama syvenee talvella ja muistuttaa jo 1930-luvun pula-aikaa. Vaalien voittajalla on vaikea tehtävä edessään. Onneksi hänellä ei ole nyt enää vaaleja edessään. Hän voi pyrkiä nyt pääsemään teoillaan historiaan. Toivottavasti historia ei tule olemaan väkivaltainen. Luovan ammatin kirous Ilkeilystä on tullut osa muitakin ammatteja, ei vain poliitikkojen raskasta työtä. On vaikea lähteä mukaan vaaleihin, jos se leimaa ihmisen kehnoksi ja hänen puolueensa on sekin epäilyttävä ja liki rikollisjärjestöä muistuttava. Olisiko niin, että monelle nuorelle vaaliuurnille menoa vaikeuttaa tämä leimautuminen osaksi tätä samaa negatiivista ilmapiiriä? Onko se ehkä tahallisesti aiheutettua? Kenen etua se ajaa? Yhteisiä asioita hoitavaa kun on lupa haukkua ja pilkata kuten kilpaurheilijoitamme tappion hetkellä. Heihin voi purkaa pahanolon tunteensa ja käyttäytyä kuten kiukutteleva lapsi tai aikuinen urheilukatsomossa hävyttömyyksiä huudellen. Mistä tällainen tapa on syntynyt? Onko siinä vanhan luokkayhteiskunnan jäänteitä? Onko muita ammatteja kuin poliitikon, jossa saamme purkaa negatiivisia tunteitamme ammatti-ihmiseen joutumatta käräjille? On niitä. Kaikki luovat ammatit kuuluvat siihen joukkoon, jossa jokaisella meistä on oikeus kritisoida ja haukkua ammattinsa osaavia ihmisiä eikä sitä pidetä lainkaan outona. Medioissa on jopa arvostettu ammattikunta, joka kiusaa niin muusikkoja, kuvataiteilijoita, näyttelijöitä, kirjailijoita jne. saaden siitä toimeentulonsa. Käytännössä kritiikin kohteeksi joutuukin vain todella ammattinsa osaavat huiput, harvemmin tuhannet alan sellaiset duunarit, jotka tekevät päivittäin kiitettävää työtä ja ovat ehkä vähän pahoillaan, ettei heidän töitään kritisoida. He purkavat tätä pahaa oloaan kollegoihinsa. Syntyy kiusaamisen kierre, jota Suomessa tukee vankka sosiaalinen pääoma kiusaajakansakuntana. Television lukemattomat kilpailut ruokkivat tätä ilmiötä. Mikä siinä viehättää sohvaperunaa? Tieteen kritiikki Eniten kritiikkiä saavat tieteen ja tutkimuksen duunarit. Heillä kritiikki kuuluu ammatin etuihin ja sitä tulee etenkin silloin, kun työhön yhdistyy uuden löytäminen ja vanhan konvention rikkominen. Siihen yltävä kun alkaa olla jo uhka yhteisölleen ja innovatiivisin osaaminen tahtookin paeta vanhoja instituutiota ja niiden ylläpitäjiä. Uutta löydöstä ja sen etsimistä pelätään joka tietoisesti tai tiedostamatta. Kun elämä muuttuu liian ahdistavaksi, siihen sairastuu ja tätä varten on rakennettu sellaisia kampusalueita, jossa uutta voi tuottaa joutumatta aivan mahdottomaan kurimukseen lähimpien esimiesten tai duunikavereitten toimesta. Ympärillä on myös metropolin luovan luokan ammatit ja tuhatvuotinen traditio. Ammattilaista on mahdoton eristää. Samalla innovaatioista syntyy lähde joka luo uutta taloutta, hallintoa, teknologiaa, bisnestä muta etenkin taiteita. Tiede ja taide ovat sama asia neurologin kuvaamana. Ihmistä ei saa polttaa kiusaamalla loppuun. Hän polttaa kyllä itse itsensä omalla tavallaan, työllään, työuupumuksella. Työ tuo hänelle liki narkoottisen olon, jos hän on valinnut oikean ammatin, kertoisi psykiatri. Lähde kuivumassa Olisiko mahdollista, että provosointi olisi mennyt etenkin taantuvan maaseudun kohdalla näissä ikivanhoissa ammateissamme nyt liian pitkälle ja tulosta ei kohta enää synny? Olisiko mahdollista, että luova luokka katoaa maastamme ja sitä ylläpitävistä yhteisöistä, jos nämä ammatit valtaa vain kaikkein paksunahkaisin joukko luovaa työtä inhoavista keskiluokan kansalaisistamme? Olisiko mahdollista, että Kimi Räikkösen tapa kertoa mielipiteensä happamesti ajotaidoistaan radiolla varikolleen julkisesti, on lopulta ainoa tapa pitää edes hieman etäisyyttä sellaisiin ihmisiin, joiden paikka ei ole maailman yhden johtavan formulakuskin ratissa neuvonantajana tai kriitikkona? Ehkä Kimi Räikkönen ei kestä enää tuota sirkusta muuten kuin vuoden kerrallaan ja varoo sitomasta itseään sellaiseen elämään, joka ei ole elämisen arvoista ensinkään. Häntä kiehtoo vain se adrenaliinipiikki, jonka tuo laji hänelle huumeena tuottaa ja hän on autossaan kuin toukka kotelossaan. Jos siitä kuoriutuu perhonen, laji kyllä samalla muuttuu. Sitä ei pidä kiirehtiä Kimin eikä kenenkään kohdalla. Vaikka kuinka olisi suuret luulot ja halut Kimiksi Kimin paikalle.