tiistai 31. heinäkuuta 2012

Harhaileva totuus

Tasavaltamme presidentti puuttui Lontoossa oikeaan asiaan. Nyt ei pidä puuhastella varvikossa ja kompastella kanervikkoon, kun näkymät ovat tosi synkät. Kun keskuspankki lähettää liikkeelle setelirahoitusta, inflaatio sen kun kiihtyy ja massatyöttömyyden rinnalla se merkitsee stagflaation syvenemistä. On syytä etsiä vaihtoehtoja jo ajoissa miten kansakunta menestyy uudessa tilanteessa. Se on vähän kuin valmistuisi kesäkisoihin ja joutuisikin sitten keskelle talvikisojen avajaisia shortsit jalassa. Presidentti varoi kuitenkin lietsomasta paniikkimielialaa. Hän on selviytynyt tsunamista. Mitä näet, on kaikki Toimittaja Jari Paavonheimo on lukenut Daniel Kahnemanin kirjan “Thinking, Fast and Slow (HS 30.7). Ihmisillä on ajattelua ohjaavia harhoja, joista osa on ehkä jopa meitä suojeleviakin ikävältä totuudelta. Samalla myös toimiminen epärationaalisesti antaa mahdollisuuden tehdä sellaista, josta koko ruumis kärsii. Näin monen käyttämä kansanviisaus, se mikä ei tapa, vahvistaa, toteutuu kaikessa karmeudessaan. Etenkin automaattisessa ohjauksessa ihminen toimii eniten harhojen vallassa. Tällainen toiminta on tyypillistä vaikkapa urheilussa, mutta myös monessa muussa rutiiniksi muodostuneessa toiminnassa. Monet tiedolliset harhat ovat jopa ihmiselle hyödyllisiä, kunhan niin ainakin osaa itselleen vakuuttaa, pettää itseään. Kiireisessä yhteiskunnassa, internetin sivuilla, ihminen tekee pinnallisia valintoja, itsekkäitä. Tunteettomuus kasvaa ja syntyy käsitys emotionaalisesti köyhästä elämästä. Sitä se onkin. Ellet käytä mielikuvitustasi ja ala luoda itse. Takaraivon viestit Pikavauhtia tehdyt johtopäätökset olemattoman aineiston varassa ovat ajalle tyypillisiä. Syntyy kuvitteellisia seuraussuhteita, kausaliteetteja sielläkin, missä niitä ei oikeasti ole. Niiden selittämiseen riittää asiantuntijan järkevältä kuulostava puhe. Näin syntyy mediayhteiskunnan harhaisen yhteiskunnan valta. Lyhyitä, kolmisanaisia lauseita. Ei perusteluja. Jos sanoja on enemmän, paljastat ehkä tyhmyytesi. tietämättömyyden. Pelkät tuntemukset asiasta, suurestakin, riittävät. Ihminen kuvittelee olevansa oikeassa siinä ympäristössä, jossa “what you see is all there is” eli se mitä näet on kaikki mitä on, lähiympäristön koettu todellisuus Daniel Kahnemania ja monia muita ennen häntä eläneitä lainaten. Ihmisellä on biologinen laumaeläimen sielu, halu kuulua enemmistöön. Ehkä saaliseläintä jahtaava peto ei tavoita, kun piiloudut lauman keskelle, näkymättömiin, panet pääsi pensaaseen. Kaikki, koko maailmankaikkeus, kulkee ihmisen itsensä ympärillä. Muuta mahdollisuutta ei olekaan. Ellet nyt ole vallan poikkeuksellisen valaistu ihminen ja shamaani. Sellaisiakin tapaa, mutta ei siinä maailmassa, jossa elämme. Vahvistusharha harhoista yleisin Ihmisillä on tunnetusti taipumus vahvistaa aikaisempia käsityksiään ja hakea sitä tukevaa informaatiota. Siinä aiempaa maailmankuvaa tukevaa informaatiota esitellään kritiikittömästi ja äärimmäisiä ilmiöitä liioitellaan. Jokainen menestyvä poliitikko tai vaikkapa myyntimies ovesi takana osaa tämän asian. Sosiaalisissa tilanteissa on nykyisin tapana käyttää vielä seksististä kieltä. Monet eivät muuta enää osaakaan. Kun on valittu yksi tie, siltä poikkeaminen on mahdotonta ja vaihtoehdot vähissä. Oma puolue on oikeassa ja sitä on tuettava, vaikka sen opit ovat olleet yhtä arveluttavia kuin takavuosien Paavin kirkon tapa yrittää todistella omaa planeettaamme maailmankaikkeuden keskukseksi inkvisition uhallakin. Oleellista on emootio Kun hankit osakkeita, tärkeää ei ole tuotteen todellinen mahdollisuus markkinoilla vaan lopultakin emotionaalinen tunne, pidätkö vai etkö itse ko. tuotteesta. Nokian osakkeen on noustava, onhan tuo kännykkä jokaisen suomalaisen kädessä ja kansallista identiteettiämme. Talouteen ja valuuttaan liittyvä relevantti tieto ei koske kirpputoria, jossa markka vaihtui euroksi ilman kuuden kerrointa ja huutokaupassa aloitushuuto oli 20 euroa. Siitä edettiin kahdenkymmenen tai viidenkymmenen euron korotuksin. Siis sadan tai viidensadan markan vauhdilla tuotteille, jotka olivat kaatopaikalle rahdattavaa roskaa. Näin kävi Kreikassa, Irlannissa, Portugalissa, Espanjassa, Italiassa ja Suomessa. Vain Saksassa valuutta oli oikea. Saksaa köyhemmissä maissa tapahtui tolkuton valuutan romahdus, inflaatio alkoi laukata massatyöttömyyden rinnalla. Stagflaatioksi kutsuttua ilmiötä ei saanut lausua ääneen. Inflaatio ja rahan arvo määräytyy kuluttajan korvien välissä. Juopolle se on sidoksissa viinan hintaan. Viina on hänelle aina hintansa väärti. Rationaalisen tapamme rinnalla on oltava myös tunteet mukana, ei vain elinkustannusindeksi, jossa ei ole arvioitu takaraivon antamaa arvoa eurolle. Ja se ei ole ruokakorin hinta, jota pidetään keinotekoisesti tukien alhaalla. Tai terveyskeskuksen maksu, asumisemme hinta, jota sitäkin sosiaalisesti tuemme. Ongelmana on vain valuutta, joka tulee jostakin ja nyt valtiolta ja kunnilta, velkaantuvilta. Näin harha suojaa kielteiseltä totuudelta myös kuntia ja valtioita sekä sen poliitikkoja. Jossakin vaiheessa pää tulee vetävän käteen sielläkin. Riskin otto on pääsääntöisesti harhaista elämää. Päihteitten käyttö on tapa paeta rationaalista maailmaa ja lisätä harhoja, omaa vahvuutta ja selviytymiskykyä sumussa eläen. Halu uskoa harhoja Urheilussa kiintoisa on ns. halo-effekti, jossa yksilön yksi ominaisuus leimaa lopulta koko hänen persoonallisuuttaan. Nousukiidossa oleva idoli, myös poliitikko, näyttää menestyvän kaikessa ja itsekin hän alkaa uskoa ylivertaisuuteensa. Michael Phelps on yli-ihminen, jolta odotettiin samaa määrää kultamitaleja kuin kaksissa edellisissä olympialaisissa. Esteenä vaikutti olevan vain toinen jenkkiuimari. Ihminen uskoo todeksi sen mitä haluaa uskoa ja toivoa. Se on kaukana reaalimaailmastamme. Niinpä Michael Phelpsinkin kohdalla tilastot ja ikä vain puhuivat tätä menestystä vastaan. Koskaan miesurheilija ei ole voittanut edes yhtä uintimatkaa kolmissa kisoissa peräkkäin. Miten sitten liki jokaisella matkalla? Halo-effekti on harha, joka on syytä unohtaa, kun kyse on ihmisistä ja näiden suorituksista. Näin myös Phelpsin kaltaisen urheilijan kohdalla. Poliitikonkin olisi aika huomata ikänsä ja sen tuomat esteet. Oli vaikka kuinka kaikkivoipa ihminen riikinkukko- ja leijonanvuosinaan. On aika siirtää vaihtokapula nuoremmille ja vielä pudottamatta sitä vaihdossa. Kaikkia osuuksia ei pidä viestikisoissa juosta itse, oli narsismi vaikka kuinka rakas osa oma persoonallisuutta. Harhainen elämä muuttuu iän mukana monelle liki illuusioksi jo ennen alzheimeria. Aktiivista ajattelua ja tiedonhankintaa Harhoja voi vältelläkin tietyissä rajoissa. Paras lääke on aktiivinen ajattelu, itsetuntemus ja tiedon hankinta. Jos ongelmana on nopeuden kulttuuri on käytettävä hitauden välineitä, luovaa elämää mutta ei joutenoloa. Yön yli nukkuminen on viisas tapa vältellä konflikteja ja virheitä. Mediayhteiskunnassa seuraamme aktiivisesti tiettyjä tapahtumia, tahdoimme tai emme. Sen seurauksena on vinouma, jossa eniten esillä olevat tapahtumat alkavat painottua ohi kaikkien muiden. Nyt sellainen on ollut jo kolme vuotta euro ja sen valuviat sekä rahaliittomme kriisit. Syntyy vaikutelma, kuinka kaikki ovat sidoksissa siihen, paikallinen ja globaali, jopa oma terveytemme ja hyvinvointimme pienissä kunnissamme ja työpaikkojemme ilmapiiri, kiusaajat, läheisten onni ja onnettomuus. Olympian kisatkin menevät penkin alle saman laman seurauksena. Koko eurooppalainen kehystarina on alkanut ontua. Ihminen osana globaalia maailmaa on muuttunut tragediaksi, jossa on kohtuuton valuvirhe siinäkin. Emme taatusti ole kaiken osia ja kaikessa riippuvia liki kymmenen miljardin ihmisen kohtaloissa. Hyvä kun omamme jaksamme kantaa ja uskallamme hakea tarvittaessa apua muiltakin kuin ammattiauttajiltamme. Asiantuntijan antama lääke ei ole ainut rohto elämän tuskassa. Ei pidä hosua harhojensa kanssa, loikkia päätelmiin, joissa ei ole päätä eikä häntää. Huovisen imelää viisautta Kun sitten selitys myöhemmin vaihtuu, seuraa jälkiviisaus, viisauden imelin laji. Siinä tapana on kertoa, miten tiesimme jo etukäteen kuinka euron ja välimereisten kansojen kanssa tulee käymää, valuvirheet valuutassa ja olympiamenestyksen karikot, kaatuilevat finjollat. Jos olemme pitäneet päiväkirjaa, blogeja, jostakin syystä ne eivät kyllä tue tätä viisautta alkuunkaan. Menimme ensimmäisenä euroon ja sen ytimeen, mummon markka puistatti, juhlimme olympiamitaleitamme jo etukäteen niitäkin. Olympiamenestys asiantuntijoiden antamana on yhtä luotettavaa kuin kenen tahansa vähänkin urheilua tuntevan maallikon. Sama koskee taloutta ja euron kokemia kolhuja. Asiantuntijavallan korostuminen on mediayhteiskunnan yksi vakavimmista ilmiöistä. Se kun unohtaa kansan ja sen oman viisauden, sosiaalisen pääoman ja muistin yksilön oikeuden olla myös demokratiassa väärässä. Kansa kun työllään ja yrittämisellään luo kasvun tai sitten ei. Sen on sitouduttava suurina massoina tähän demokraattiseen järjestelmäämme. Siitä ei saa tehdä harvainvaltaa tai mediakratiaa. Jos joku pitää sellaista parempana, sitä on ajettava muiden harhojen mukana. Demokratiassa enemmistö saa olla myös väärässä, tehdä virheitäkin. Saman teeman toistoa Asiantuntija on kapean alan spesialisti ja talous on taas tuhansien asioiden yhteinen summa. Menestys olympialaisissa ei synny vain tulostavoitteista sielläkään. Jonkun on ne myös kyettävä tekemään, ei vain olemalla mukana elämyksiä hakien. Kansakuntien kohdalla tekijänä ei ole yksi niskaa vääntävä painimolskin edustaja vaan miljoonien työpanos. Sitä ei saa johtaa medioissamme harhaan kehnoin motiivein ja tukien oman mediatalouden, joskus pelkän mediatalon, menestystä hakien. Varmin tapa saada ihmiset uskomaan olemattomia on toistaa samaa teemaa. Autoritaariset instituutiot ja markkinoijat käyttävät tätä metodia. Mediayhteiskunnan välineet ovat oiva keino toistaa samoja totuuksia ja koko kansakuntaan ei enää muuta mahdukaan, vain yksi totuus. Pahinta on jos luovuus ja innovatiivisuus katoaa, vaihtoehdot. Suomi on liian pieni kansakunta menestyäkseen olympialaisissa. Miksi sitten niin moni pieni kansakunta menestyy ja paljon vähäisimmin taloudellisin panostuksin? Kun ydinvoimalaa suunnitellaan, tapana on yliarvioida hyötyjä ja väheksyä sen kustannuksia. Sama koskee kaikkea suunnittelua. Kun kustannukset alkavat paisua matkan varrella pilviin, on alettava toistaa mantraa, jossa palataan tämän kirjoituksen alkuun. Suurella rahalla voi tukea informaatiota, joka tukee aiempia käsityksiä, myös vanhentuneita ja täysin vääriä. Noidankehä on valmis.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Olympiarauhan mediasanomaa

Olympialaiseen juhlaan osallistuu yli 10 000 urheilijaa. Heistä suomalaisia on vajaa brittiläinen bussilasti, ja yksi heistä onnistui pääsemään kahdeksan joukkoon omassa lajissaan. Merivartija Kai Jansson oli loppukilpailussa viimeinen 10 metrin ilmapistoolin kymmenen finaalilaukauksen sarjassa. Ero seuraavaan oli sama kuin juosten sata metriä suomaisena Usain Boltin rinnalla. Finaalissa hermot menivät, mutta loppukilpailupaikka oli ehkä se ainut suomalaisten saavuttama. Sitä on osattava nyt juhlia ja arvostaa sen merkitystä siinä missä muita kolmenkymmenen hieman huonommalla puolella olevia sijoituksiamme. Kisoihinhan ei pääse muuten kuin olemalla todella maailman kärkeä lajissaan. Sadan joukossa oleminen miljoonien lajin harrastajien joukossa on huikea tapaus. Lentopalloilijamme eivät kisoihin päässeet liki harrastetuimmassa palloilulajissa. Toki he silti kuuluvat fiksuimman palloilulajin maailman eliittiin. Kaikki maailman huippumaat on kaadettu maailmancupissa. Ajastaan irtautunut olympia-aate Olympialaiset Lontoossa ovat tavaramerkkien valvontaa. On muotia todeta aina tämä jokaisen kisan yhteydessä. Nyt se vaan korostuu aiempaa näkyvämmin. Missään kisoissa kaupallisuus ei ole lyönyt itseään vielä niin räikeästä läpi kuin Lontoossa. Koko olympiahenki ja se idea on lopulta alun alkujaankin epäilyttävä ja merkillinen. Kun tavoite Pierre de Courbertin ideana oli vain jalo kilpa, ei voittaminen, miksi sitten panostaa niin tolkuttomasti juuri olympialaiseen voittoon? Onko paronin ideassa joku valuvirhe, kuten ranskalaisessa maailmassa on jo opittu valuuttoja vaihdettaessa ymmärtämään. Olivatko antiikin urheilijat erityisen hyvä esimerkki meidän ajallemme? Miksi uurastuksesta ei saisi saada palkkaa? Sellainen sopii kyllä tämän artikkelin kirjoittajalle, mutta miten se sopii muuten omaan aikaamme? Kai työmies on palkkansa ansainnut? Etenkin, jos on alansa ehdotonta huippua. Vai onko huippujen uhrauduttava? Nationalismi ja menestymisen nälkä on kaikkien kansakuntien yhteinen ja puheet yhdestä, kansallisvaltiosta irtautuvasta Euroopasta, ovat naurettavia. Jos ventovieras suomalainen voittaa kisoissa kultaa, koko kansakunta humaltuu siitä. Jos se on joukkue, kiekkoleijonat tai lentopalloilijat, kansakunnan itsetunto kohoaa pilviin. Ilmiö on ikivanha eikä sitä pidä vähätellä saati hävetä, päinvastoin. Kun kaksi äijänkörilästä vääntää painimatolla toisiaan, selostaja kertoo kuinka vastakkain ovat Kiina ja Yhdysvallat tai Suomi ja Bulgaria. Omituista? Ei ollenkaan, ehkä vain inhimillistä ja myös hyväksyttävää, ei välttämättä rationaalista. Turnajaiset ja ritari-ihanne Courbert haki innostusta keskiajan ritari-ihanteista ja turnajaisista, antiikin ajan maailman rinnalla. Tuon ajan kilpailuihin kuitenkin kuului etenkin vedonlyönti ja paroni inhosi sitäkin. Rikkaalla paronilla oli ylimyksen ihanteet. Mutta miten löytää katsojia ja ihmismieltä kiehtova tapa ansaita, jos mukana ei ole ideaa sekä kilpailusta että riskinotosta, mahdollisuudesta menestyä uhraamalla aikaa ja varojaan urheiluun ja voittaa lyömällä vetoa voittajasta? Oliko paroni jotenkin vinksahtanut ihminen? Ihmismielestä ja omasta ajastaankin vieraantunut idealisti? Naisia Courbert piti ylimaallisina olentoina. Heille urheilu ei sopinut, se pilasi heidän siveellisen ryhtinsä. Naiset eivät voineet päästä nopeammin, korkeammalle eivätkä ainakaan voimakkaammin. He eivät olleet miesten veroisia, kun jaloa kilpailua “ei minkään puolesta” tai “ei ketään vastaan” tuli käydä. Kuitenkin voittajat seppelöitiin ja heistä tui kansallissankareita. Nyt kuitenkin naiset ovat miesten kanssa samoissa kisoissa ja kilpailevat työpaikoistamme rinnan kaikilla elämän osa-alueilla. Miten on mahdollista että aate, josta mitään ei ole jäljellä, elää vuosisatoja? Koska tätä aatetta ei ole koskaan oikeasti ollutkaan muuten kuin paronin sydämessä. Ja hyvä niinkin. Sekä ruotsalaisten ilkeässä kateudessa heidän estäessä Paavo Nurmea juoksemasta itsensä kaikkien aikojen suurimmaksi olympiaurheilijaksi. Jos Nurmi olisi päässyt juoksemaan Los Angelsissa vuonna 1932, hän olisi eittämättä nykyisten uimareittemme, Michael Phelps mukaan lukien, tavoittamattomissa. Hehän voivat uida samoissa kisoissa kymmenessä lajissa hengästymättä. Miten sitä voi verrata 1500 metrin ja maratonin sekä kaikki niiden välillä olevat matkat juosseeseen Nurmeen? Nurmi on numero uno. Julkisuuden siunaus ja kirous Moni suomalainen on vieläkin hullaantunut olympialaisesta ideologiasta, ainakin sen mainetta ja kunniaa tuovana mahdollisuutena. Ura jossain muualla voi avautua olympiamenetyksen myötä. Tyypillinen tällainen ura voisi olla vaikkapa kansan suosiota vaativassa politiikassa. Lasse Viren, Arto Tiainen, Arto Bryggare, Sylvi Saimo, Voitto Hellsten, Markku Uusipaavalniemi, Kelpo Gröndahl, Juha Mieto, Heikki Hasu, Marjo Matikainen-Karlström, Markko Asell ja Antti Kalliomäki loiva poliittisen uran olympiaurheilijoina aina kansanedustajaksi saakka. Ministeriksi on olympiamitalisteistamme edennyt kuitenkin vain Antti Kalliomäki. Tämä tie menestykseen on liian pitkä ja kivinen poliittisen vaikuttajan tehtävään jopa urheilu- ja menetyshullussa Suomessa. En suosittele tätä tietä politiikasta kiinnostuneille uravalintana ja valmistavana laitoksena Vierumäkeä. Mieluummin valtiotieteitä ja toimittajan uraa, uskottavia taloudellisia taustoja ja rahoittajia, hyvä veli verkostoja. Urho Kekkonen ymmärsi toimia urheilun taustavaikuttajana ja jätti kilpaurheilun muutamaan korkeushyppyyn. Tuohonkin aikaan oli syytä tuntea kansan sielu ja huippu-urheilun merkitys. Kun Nurmelta estettiin osallistuminen olympialisiin, Kekkonen huolehti myös Ruotsi -maaottelujen tauosta viisaana poliitikkona. Paikallisen median ääniharavat Taisto Teräs ja Erkki Kaakinen ovat Forssan Lehden ahkerimmat lukijan äänet. Sirkka-Liisa Anttila taas tapahtumien taustojen terävin havainnoija niin hallituksesta kuin nyt oppositiosta käsin. Taisto kirjoittaa tänään sunnuntaina (FL 29.7) savuttomasta kaupungista ja Erkki heittäisi perussuomalaiset ulos eduskunnasta Veikko Vennamon tapaan. Kiivas politikointi vie perikatoon, otsikolla. Näin kiivasta se ei saisi kuitenkaan olla. Emme elä enää 1970-lukua ja työväentalon talkoita saati naapurikunnissa maamiesseuran viljan puintia edes Urjalan taikayössä. Moni pahastuu lehden henkeen ja jättää pienen maakunnan, kaupungin, jo sen vaikean henkisen ilmaston seurauksena. Onko se ehkä tarkoituskin? Porvoossa asuva perussuomalaisten eduskuntaryhmän vetäjä kertoo samassa lehdessä, kuinka häntä on pyritty savustamaan kotipaikkakunnaltaan jo vuosikymmenet. Porvoo ei ole kuitenkaan Forssa. Ero on kuin yöllä ja päivällä. Olisiko niin, että varmin tie eduskuntaan ja ministeriksi onkin saada tukijoitten ja ihailijoitten rinnalle riittävä määrä vastustajia ja kademielisiä ihmisiä, toisin ajattelijoita? Politiikassa ei voi olla kaikkien ystävä, olympiavoittajan tapaan ihailtu ja idoli. On myös oltava vastapuolen perusteltuja argumentteja, vihollisia, kilpailua. Vastustajat varmistavat, että vaalivankkureilla on myös työntäjiä. Narulla kun ei voi työntää. Vain vetää. Politiikka on kilpailuyhteiskunnan tuote ja parlamentarismi edellyttää ärhäkkää oppositiopolitiikkaa. Vastapuolta ei saa kuitenkaan nolata. Sen kanssa on voitava tehdä tarvittaessa myös hallituspolitiikkaa. Lika ja loka eivät kuulu demokratiaan. Asiat riitelevät, eivät ihmiset, väitetään. Tietysti väittelevät myös ihmiset ja tunteet. Miten ne voisi muka erottaa toisistaan? Sehän olisi ihan sairasta touhua. Karismaattinen ihminen vetoaa tunteisiin. Neljäs valtiomahti mahtavimmillaan Hallituspolitiikka on parlamentarismissamme sellaista toimeenpanovaltaa, jota vallan kolminaisuusopissa hoidamme monipuoluejärjestelmän avulla. Eduskunnalle kuuluu siinä lainsäädäntövalta ja tuomiovalta riippumattomalle tuomioistuimelle. Siirryimme presidentti Koiviston aikana normaaliin parlamentarismiin. Hallitus ei nauti enää presidentin luottamusta ja istuu käytännössä täydet vaalikaudet. Opposition tehtävänä on esittää argumentteja, jotka kyseenalaistavat hallituksen toimia. Oppositiossa toimitaan toisin kuin hallituksessa. Mitä ärhäkämpi ja osaavampi, sparraava oppositio meillä on, sitä enemmän saamme aikaan kansalaiskeskustelua ennen vaalejamme. Se on toimivan demokratian ydintä. Korkea äänestysaktiivisuus ja kilpailu vallasta. Urheilussa on sellaista toverihenkeä, jossa sparraajat puuttuvat. Kaikki kun eivät harrasta kamppailu-urheilua ja istu keski-ikäisenä mestarina Muhammed Alin tapaan tyrmättynä entisenä sankarina, säälin kohteena olympiarenkaittemme alla, vapisten ja kalman kalpeana, liian monen iskun vastaanottaneena suurimpana ja kauneimpana. Olympiaurheilu ei rakenna sellaista poliitikkoa, joka kykenisi iskemään vuoroin hallituksessa ja vuoroin oppositiossa. Paroni Coubertenin hengessä sellainen olisi vilunkia ja sopimatonta, tulisi tuomita puhtaan olympiahengen ideologiassa. Miten valan vannonut urheilija, valmentaja, tuomari, kykenisi muuttamaan mieltään ja silti menestymään parlamentarismissamme, niin koomista kuin se ehkä onkin saman henkilön kohdalla vuosikymmenestä toiseen. Siis kääntämään takkiaan nurin riippuen siitä, onko saanut paikan ministeripuolueessa tai oppositiossa raksuttaen. Kaikki urheilijat eivät voi liittyä Rkp:n ministeriryhmään. Ellei siitä tehtäisi samalla olympiaurheilijoittemme puoluetta. Ehkä tällainen ylähuone on joskus vielä syntymässäkin liitovaltiokehityksen rinnalla? Oppositio ja mediakratia Olympiaurheilun merkityksessä toimiva oppositiopolitiikka voi olla merkittävämpää kamppailua kuin meille tyypillinen konsensusluonteinen monipuoluejärjestelmän hallituspolitiikka. Nyt näitä kaikkien äärilaitojen puolueita on hallituksessa kuusi. Se muistuttaa Kekkosen ajan hätätilahallituksesta, jolloin syynä siihen oli 50 000 rajan ylittänyt työttömyys. Nythän se on moninkertainen. Syy näin laajaan hallituskirjoon ei ole kuitenkaan työttömyys. Syynä on vastustaa oppositiota, joka on saanut kansalta ääniä, jotka on väärin annettuja. Sitä mediakaan ei voi tukea, jatkaa vallankäyttäjän väsymättömänä vahtikoirana. Olympiahenki toteutuu nyt puhtaimmillaan, media alkaa olla osa hallituksen mediaa, raksuttaa oppositiota. Se on paronien hallitus ja hänen mediansa. Siinä on jotain samaa kuin olympiahengessä, jota ei enää ole olemassakaan oman aikamme tulkintana. Kaupallinen media ja kaupallinen olympiahenki kun ovat sama asia. Kriisin ajautuneita kapitalismin tuotteita ja läntisen maailman rappiota. Tai ehkä sittenkin kokonaan muuta, kunhan saamme siihen lisää etäisyyttä. Nythän me ostamme koko ajan aikaa ja seuraamme kuinka euroalueen käy. Se vaatii lisää valvontaa, etenkin välimereisissä maissa aluksi. Kiinassa kaikki ovat pian saman sähköisen valvonnan alla. Euroopassa näin on ollut jo aiemmin. Meillä on kokemusta myös itäisen naapurimme tavasta valvoa kansalaisiaan. Lontoossa valvonta on viety myös kaupallisiin mainoksiin, taiteilijoihin. Suurikin spektaakkeli on mahdollista toteuttaa avoimeksi kutsutussa yhteiskunnassa, kunhan budjetti valvonnassa on yli 30 miljardia. Kansallisvaltiot ja -urheilu Kansallinen urheilu ja hallituspolitiikka voi olla tällaisessa tapauksessa paikallaan jäänyttä ja saamatonta, etenkin nyt kun takana on jo liki yksi vaalikausi euroalueen puuduttavaa kriisiä. Tämä kriisi näkyy myös paikallisessa politiikassa, kunnissamme, ja niiden urheiluseuroissamme sekä tätä kautta kuntavaaleissamme. Kun olisi kirjoitettava muustakin kuin kuntaliitoksista, Kaakisen tapaan Forssassa ja Lounais-Hämeessä, nämä kaksi onnetonta aihetta, kuntaliitokset ja euroalueen kriisi, ovat halvaannuttaneet koko poliittisen instituutiomme. Onko näin käynyt myös urheilullemme? Onko olympiaurheilu vielä osa kilpailuyhteiskuntaa vai ehkä valmisteltu sirkus sekä kuntaliitot osa tapaamme mitätöidä pitäjien välinen seuratoiminta? Kun kilpailu kielletään, loppuko myös menestys olympiarenkaitten alla? Kun kehnoin voi olla lopulta paras, kuka uskoo enää työhön ja sen tuottavuuteen, kapitalismiin? Kun viran saa hankkimalla puolueen jäsenkirjan, ketä kiinnostaa muut suoritteet, vaativammat? Kaatuiko olympiamenetyksemme urheilussa maan tapaa, sisäiseen korruptioon? Ruokkiko paroni Coulbert oppeineen Suomen amatöörejä jo varhain ja jäimme kahden opin puoliväliasetelmaan? Oliko paronin idealistinen valuvirhe syynä omiin ongelmiimmekin? Olympiaurheilijat kun toivat meidät kansakuntana maailman tietoisuuteen, meidät juostiin maailman kartalle. Se oli meille pyhä asia. Keniassa rahasta juostaan heti lapsena. Vinksahtanutta sosiaalisen pääoman virhettä ei pääse syntymään. Metropolien urheilijat Yleiseurooppalainen ja globaali ilmiö, keskittäminen, on levinnyt paikallisiin ongelmiimme, ikään kuin niitä ei olisikaan. Onko ne lakaistu tämän ongelman alle, tarkoituksella. Kävikö näin myös urheilussamme, jossa tuottavin alue oli ankaraa ponnistelua vaatinut keihäänheittäjiemme vyöhyke? Se kun kasvatti myös muut huippu-urheilijamme. Onko pullasorsasukupovi liian kesy huippujen joukkoon maailmalla? Onko se tyytyväinen jo päästyään mukaan kisoihin ja pelkkä pistesija vie miehen ripulille? Onko meillä enää edes rahaa ja varaa huippuihin? Yhteinen eurooppalainen velkavastuumme, oikutteleva valuuttamme, kun on viemässä varamme ja luottamuspula on vallannut myös kuntapäättäjämme Lounais-Hämeessä, väitetään. Vastuu omista ongelmistamme on nyt Välimerellä, Saksassa ja Ranskassa. Oppositio työntää siinä hallituksen vaalivankkureita vielä apuna. Aiemmin se oli Neuvostoliitto ja sen uhka. Onko meistä tullut jopa vastuun pakoilijoitakin? Johtiko paronin idealismi ja Coubertin harhat meidät myös tähän markkinatalouden omituiseen ristiriitaan? Kärsikö Martti Vainio ja Mika Myllylä muiden mokat ja syynä oli kykymme, tai oikeammin sen puute, kyvyttömyytemme, ottaa kannettavaksemme vastuuta organisaationa, instituutiona, johtajina? Onko valta ja vastuu eriytyneet juuri olympiaurheilun naurettavia sääntöjen seurauksina tosistaan ja näkyykö se erityisen selvänä olympiaurheilun ensimmäisissä mallimaissa, kuten Suomessa? Koko kansallinen identiteettimmehän lepää pääosin näissä naurettavissa arvoissa ja niiden sankareissamme. Eikö koko muu moderni maailma ihmettele näitä outoja “sankareitamme” ja näiden varaan rakennettuja organisaatioitamme ja instituutiotamme? Tunteeko se lainkaan, kuinka vakavissamme me olemme paronin arvoista? Jopa Helsingin Sanomat (29.7) vuonna 2012 todetessaan, etteivät ne enää oikein istu tähän maailmaan. Ei toki sadut olekaan tarkoitettu istumaan tähän aikaan. Mediakansan virtuaalituotteita Edellä kirjoitetussa ei ole siis mitään uutta. Suurin muutos on tapahtunut neljännen valtiomahtimme, median, kohdalla. Se käyttää nyt itsenäisyytemme historian suurinta valtaansa. Sellainen vie perustan olympiaurheilun sielultakin, idealismilta. Samoin se vei aiemmin arvot poliittisilta kansanliikkeiltämme, puolueinstituutioltamme. Mediavalta, mediakratia, on kilpailua vallasta. Kilpailussa käytetään kaikkia keinoja. Se ei ole ihanteellista paronin elämää 1800-luvulta hakien mallia antiikista ja ritariajan arvomaailmasta. Sitä lisää sähköisen median valtava kasvu ja internet -ajan ilmiöt, sosiaalisen median valtakauden alku myös Suomessa. Erityisen taitavasti tätä käyttävät kokonaan uudet ryhmät, sellaiset, jotka eivät ole aiemmin osallistuneet perinteiseen vallan kolmijakoon. Tällaisia ovat aiemmin heikot ryhmät, kuten nuoret aikuiset, jopa alle äänestysikäiset lapset, naiset, sekä parlamentarismiaan vasta opiskelevat kulttuurit ympäri globaalia maailmaamme. Heille perinteisen printtimedian lukeminen on vierasta ja vaikuttamisen kärjessä kulkevat sähköiset kansalaismedian välineet niin Aasiassa, Afrikassa kuin Latinalaisessa-Amerikassakin. Heille riittää heidän mediansa ja siinä menestyy tosi pienin panoksin ja tekemättä mitään merkittävää. Facebook avaa ovet kunhan kirjoitat, mitä olet tehnyt sohvalla maaten. Heti saat kymmeniä peukaloita ja onnitteluja. Pääosa ihmiskunnasta ei vain osaa lukea eikä omista internetin vaatimia välineitä. Coubert ei tavoita heitä koskaan. Nälän rajalla eläviä lukutaidottomia on nyt enemmän kuin koskaan pallollamme. Viihteellinen urheilu liian vaativaa nuorille Suomi on ollut tässä kehityksessä yllättävän hidas. Se näkyy välillisesi myös vaikkapa Nokian romahduksessa. Se oli ylimielinen eikä havainnut, missä maailma menee ja kuinka “läppäri” tietokoneena oli pienentynyt kännykän mittoihin, Applen sekä Samsungin viedessä siltä asiakkaat. Puhelimeen kytketty tietokone oli omituinen eikä lainkaan käyttäjäystävällinen nuorten aikuisten sekä naisten käyttöön ympäri maailmaa. Tähän vallankumoukseen arabi-islamilainen maailmakin heräsi ennen omaa talousaluettamme ja menetimme koko ajan silmät auki kulkevia kansalaisiamme. He kyllästyivät omaan mediaamme, sen hengettömyyteen ja vanhan ajan voivotuksiin. Printtimedia alkoi ruokkia vain viimeisimpiä, hitaita jälkiomaksujia ja innovaatioaallon häntää. Sellainen ei sovi olympiahenkeen. Siellä on oltava luova ja innovatiivinen. Luova ja innovatiivinen Humppila Olemme nyt tilanteessa, jossa ikääntyvä kansakunta, talousalue, etsii itselleen hoitajia seuraten olympialaisia ensimmäisen kerran eläkeläisinä ja puhuu liki neljän kilometrin mittaisesta kiitoradasta Humppilan kunnassa ufoille tai Naton ohjuksille kansallista mediaa seuraten (www.verkkomedia.com). Sellainen on hyvä idea, kuvat esitteissä lupaavia, mutta kunta on vain liian pieni ollakseen uskottava olympiahengen toteuttajana. Olympialaiset kisat vaativat yli 30 miljardin panostukset siinä missä mittavat kiitoradat satojen miljoonien investoinnit ja uskottavat käyttäjätkin, ylläpitäjät. Urheilun kautta politiikan kärkeen suomaisista on noussut vain yksi olympiavoittaja, seiväshyppääjä Antti Kalliomäki. Tuota vaikuttamisen suuntaa, viihteellistä, en nuorille suosittele, jos tarkoitus on vaikuttaa myöhemmin oman kunnan, talousalueen tai kansakunnan, elinkeinoelämän tai omien harrastusten laajempaan edistämiseen ja kehittämiseen, politiikkaan. Medialukutaito, esiintyminen, sen myös karismaattinen opiskelu, koulutus mikä tahansa, on varmasti nyt ja tulevaisuudessa hyödyksi. Myös silloin, kun pyrimme pitämään kiinni veronmaksajista Forssan Lehden, oman mediamme, levikkialueella ja suvaiten myös muiden kuin yhden suunnan elämää ja mielipiteitä. Mediayhteiskunnassa syy lähtöön talousalueelta kun on pääsäätöisesti sen oma media ja sen viestittämät mielipiteet ja niiden kirjosta tehdyt johtopäätökset. Ne eivät saa olla liian paljon ristiriidassa sähköisten medioittemme tuotteista ja tavastamme käyttää satoja tiedon tuottajia myös maamme rajojen ulkopuolelta. Kiinalainen käytäntö ja valvonta ei Eurooppaan sovellu.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Mätäkuun juttuja olympiarauhan alkaessa

Oman aikamme nettideittailu ja intialaiset sovitut avioliitot eivät poikkea käytännössä tosistaan, toteaa kirjoittaja Helsingin Sanomissa. Hän on oikeassa. Molemmissa tapailut syntyvät sopimuksen kautta ja muistuttavat kaupallista tapaa solmia suhde. Rehellisempi hindu Jos ensimmäinen ei onnistu koetetaan seuraavaa. Intiassa vain toiminta on suorempaa ja rehellisempää eikä sitä rasita ennakkoluulot ja psykologiset esteet, vanha kulttuuri. Siellä ilmoitetaan netissä, miten suvun maisterispoika etsii itselleen viehättävää, koulutettua naista, jonka maailmankuva on kunnossa. Pojan mahdollinen tuleva vaimo voi tavat vaikkapa suvun kokoontuessa suomalaiseen tapaan etsien talonpojalle morsianta. Parisuhde on rakenteellinen ja kulttuurinen ilmiö, maan tapa. Samoin on vaikkapa korruptio, josta Euroopan parlamentin oululainen jäsen Liisa Jaakonsaari kirjoittaa lainaten tuoretta Transparency International raporttia (HS 26.7). Etenkin euronsa kanssa ongelmissa olevat valtiot ovat tyypillisiä lahjonnalle ja väärinkäytöksille, kirjoitta Jaakonsaari. Julkisten hankintojen korruptioherkkyys rehottaa ja Kreikassa toimii 43 monikansallista yritystä, joista yksikään ei ilmoita, paljonko se maksaa veroja Kreikan valtiolle. Yksikään Euroopan valtio ei pääse puhtain paperein. Lähinnä tätä ovat Ruotsi, Norja ja Tanska. Siis nämä Pohjolan euroon kuulumattomat naapurimme. Suomi kuuluu toiseen koriin, jossa seuranamme ovat Saksa ja Britannia sekä Sveitsi. Tiesivätkö muut Pohjolan maat enemmän kuin me, mihin lusikkansa pistäisivät yhteisessä valuutassa? Varoivatko nämä omaa moraalikatoaan? Varpusten tanssia Jaakonsaaren tulkinta, etenkin Suomessa, kallistuu institutionaalisen kulttuurin sisään rakennettuun korruptioon, maan tapaan. Siitä on saatu surullisen paljon näyttöjä. Näytöt ovat yleensä jäävuoren huippua. Oleellista on, että korruptio vaivaa koko Eurooppaa. Pienet kunnat, kuten Pohjois-Karjalan piskuinen saaristokunta Rääkkylä ja Lounais-Hämeen Humppila, ovat joutuneet esille aiheista, jotka muistuttavat mätäkuun juttuja. Niiden yhteydessä on mainittu myös korruptio ja samalla myös sellaisia rakenteellisia ilmiöitä, joissa pieni joutuu ponnistamaan pyrkien pitämään itsemääräämisoikeutensa edes jotenkin uskottavana. Kun pienten kuntien hankkeet alkavat ohjautua paikallisista kansallisiin ja lopulta globaaleihin hankkeisiin, mukaan tulee kuntahallinnolle vieraita elementtejä. Suunnittelija puhuisi eri tason alueellisista relaaltiosta, konflikteista, jossa vastakkain ovat vaikkapa yksityinen ja julkinen sekä paikallinen ja kansallinen, nyt myös kansainvälinen intressi tarpeineen. Kun hanke alkaa toteutua, globaali intressi tahtoo ajaa kansallisen ja paikallisen yli. Kurkien tanssi alkaa. Suomen vaikutusvalta on Euroopassa Anneli Jäätteenmäen lausuntoa lainaten, vahvasti liioiteltua ja pelkkä myytti. Euroalusta ohjaavat Saksa ja Ranska kriisin aikana. Tällaisessa intressikonfliktisessa ympäristössä, jos sellainen kuntaan hankitaan, muuttaa elämän pienkunnassa, paikallisessa yhteisössä, helposti helvetiksi. Sama koskee toki myös vaikkapa työympäristöä ja työnantajaa, joka ei kykene hahmottamaan näitä vaikuttajia ja niiden osuutta Liisa Jaakonsaaren kaltaisella poliittisella kokemuksella sekä paikallisessa, kansallisessa että kansainvälisessä ympäristössä erikseen. Silti Jaakonsaarenkin analyysi on subjektiivinen mielipide, ei enempää eikä vähempää ja me liitämme nimen eteen paljon kertovan epiteetin Sdp. Kokematon liittää nämä sisäkkäiset rakenteet toisiinsa, jolloin puurot ja vellit ovat sekaisin. Tässä media-ajan ilmiöt ja päällekkäisyys ovat varmasti auttamassa. Konfliktinen maailma on sille mannaa, tapa tehdä juttuja. Jokainen uutinen on aina jonkun tehtävä. Se vaatii myös luovaa mielikuvitusta, ei vain jatkuvaa argumentoitua dataa. Jonkun on lehti myös ostettava, jotta ilmoitus ja mainos menisi perille. Tieteellisiä artikkelijulkaisujamme lukee netissä vain muutama sata vuodessa. Ne ovat tylsiä, edes kirjoittajat itse eivät näytä avaavan omia juttujaan netissä ne tarkistaakseen. Jos avaisivat, lukijoita olisi paljon enemmän. Eivät siis lue edes toistensa juttuja. Jos lukisivat, lukijoita olisi yksistään yliopistoissamme ja korkeakouluissa tuhatmäärin. Jotain on pielessä. Tieteelliset argumentit Tieteellisen tekstin lukeminen, oman vuosien työn tuhannes läpikäynti, ei ole deittailua eikä sellaista parinmuodostusta, jossa kokemukset on saatu elokuvista, Hollywood -elämästä. Intialainen tai kreikkalainen, espanjalainen, kulttuuri eivät ole likimainkaan suomalaista nähneetkään. Oma lähiyhteisö ja sieltä hankitut kokemukset “miltä maailma näyttää” ei saa sotkea kun tehdään päätöksiä suuren mittakaavan liki neljän kilomerin kiitoradan logistiikkakeskuksesta. Medioissa kun herää epäily, kuka maksaa ja mihin tarkoitukseen? Koskisotiemme kohdalla kaikki jokilaaksossa asuvat olivat osallisina riidoissa. Paikalliset vaikutukset olivat kokonaan erilaisia ja vahingot erkaantuneet sähkön tarpeesta Etelä-Suomessa. Päättääkö Helsinki periferioistaan? Entä Bryssel mitä Helsingissä tehdään? Kun joki hukuttaa altaineen kotisi tai se siirtyy kilometrejä sivummas, elinympäristö on pilattu lopullisesti. On ymmärrettävää, että haluat sanoa siitä painavan sanasi. Kun mukana on tuhansia talouksia, niiden sivuuttaminen on mahdotonta, vaikka hanke olisi kuinka houkutteleva energian tuottajalle. Lopulta kokonaisvaikutukset ja niiden yhteinen arviointi ratkaisee, oletamme. Mutta millä tasolla? Paikallisella, kansallisella vai globaalillako? Verkkomedioissa tällaiset hankkeet läpivalaistaan tarkkaan ja niiden tausta selvitetään myös silloin, kun niiden tuli olla salaisia. Näin näyttää käyvän niin Humppilassa, Rääkkylässä kuin missä tahansa sellaisessa julkishallinnon yhteisössä, jossa aiemmin on voitu elää umpioidussa, omassa totuudessa. Onko media ulkopuolella tämän kritiikin? On monta totuutta ja niiden kanssa on elettävä, haettava yhteistä demokraattista ratkaisua, jossa myös vähemmistöllä on oltava mahdollisuus vaikuttaa oman elinympäristönsä käyttöön ja muotoutumiseen. Aina näin ei ole ollut. Eurooppa ja globaali maailma ei ole likimainkaan sitä, mitä oletamme tai hahmotamme, Kardemumman yössä ja sen onnellisessa lopussa. EKP:n johdosta Mario Draghi voi puheellaan rauhoittaa markkinoita hetkeksi. Hän tekee kaikkensa, ja hänen tehtävänsä on kertoa, kuinka se myös tulee riittämään. Riittääkö se, on kokonaan eri asia. Jos Soininvaara sanoo euron kaatuvan, onko hän jotenkin paremman tiedon varassa? Voiko hän vaikuttaa euroon enemmän kuin EKP? Ketä me uskomme ja miksi? Onko meillä jo varma asenne ja pönkitämme sitä vain uudella tiedolla, valikoimme tietomme? Jos näin on, miksi tuottaa lisää tietoa? Sehän lisää vain tuskaa. Kuka tutkii? Olisiko meidän tutkittava, miten eurolle käy, uusia vaihtoehtoja, ja kuinka toimia jos eroamme talousliitosta? Kuka silloin tutkii? Voiko se olla vahvasti euroon sidottu taustayhteisö vaiko ehkä mielestämme täysin sitoutumaton instituutio? Onko sellaista? Onko valuutta väline, jossa kaikilla on oma lehmä ojassa? Timo Soini esitti yhteisen tutkimuksen teettämistä aiheesta. Se olisi toki kuulunut tehdä jo aikapäivä, mutta kuka ja miten? Millaisia rajauksia tutkimuksen tilaaja antaisi heti alussa tutkijoille? Onko meistä, asiantuntijoistamme, joku ehkä arvannut aiemmin millaiseen kriisiin valuuttamme joutuu myöhemmin? Jos ei ole, miten tutkimukset voisivat valaista tulevaa? On parempi kuitenkin hakea eri vaihtoehtoja, skenaariota, kuin mennä aivan sumussa ja luodaten poliittisiin agumentteihimme, asenteisiimme. Ne eivät ole viimeisen kolmen vuoden aikana vakuuttaneet. On parempi ainakin pysähtyä ja saada lisää argumentteja, joista osa on nyt tuntemattomia ja vailla keskustelua. Demokraattinen keskustelu on avattava, mutta sille on syytä jakaa myös oikeita eväitä. Valtiovarainministeriömme tutkijat olisivat ehkä liian lähellä keskiötä ja sen tutkimuksia voitaisiin tulkita irtautumiseksi eurosta. Olisiko yliopistot parempi väline kuin monella tapaa kätensä sitoneet tutkimuslaitokset? Huumetutkimus Yhdeksäntoista eurooppalaista kaupunkia joutui syyniin jätevetensä kanssa. Tarkoituksena oli selvittää tätä kautta miten Euroopassa käytetään huumeita, etenkin erityisen vaikeaa metanfetamiinia. Tässä vertailussa mukana oli myös Suomesta Helsinki ja Turku. Eurooppalaisista kaupungeista ylivoimaisesti eniten metanfetamiinia käytetään Helsingissä ja hyvänä kakkosena tulee entinen pääkaupunkimme Turku. Ero vaikkapa Tukholmaan, monen suomalaisen kokemaan paheitten pesään yhdessä Kööpenhamina kanssa, oli kolmekymmenkertainen, kertoo tutkimuksessa mukana ollut Jenny-Maria Brozinki Åbo Akademista. Jos itse olisin saanut fosforin ja typen pitoisuudet suomalaisen pellon salaojissa kolmekymmenkertaisiksi verrattuna tanskalaisiin tai ruotsalaisiin peltolohkoihin, olisinko vaiennut havainnosta? Miksi? Koska työnantajani ei olisi ehkä suonut tuollaista tulosta tai rahoittajani. Olisiko oma sisäinen itsesensuurini estänyt tuloksen julkaisemisen? Jos näin olisi, onko se maan tapa? Tiedämmekö jo etukäteen millaisia tuloksia saamme tutkimuslaitoksiltamme? Onko olemassa harmitonta tutkimusta ja vaarallista? Onko vaarallinen tutkimus sellaista, joka kohdistuu juuri konfliktisiin ja vaikeisiin asioihin, on omaan maailmankuvaamme, toivomaamme tapahtumaa muuttavaa ja siksi sopimatonta? Toki edellisessä esimerkissä olisi toinenkin syy pohtia sanomisiaan. Sille ei löydy uskottavia perusteita. Meillä ei käytetä lannoitteita alkuunkaan niin paljon kuin mitä Etelä-Ruotsissa ja Tanskassa. Luku ei voi olla oikea. Jos se todella olisi totta, silloin haaskaisimme luonnonvarojamme ja olisimme taitamattomia. Ilmiölle olisi tehtävä heti jotain, selittämällä se järkevästi, ja korjattava ravinteet talteen. Niitä ei saa päästää mereen. Millä siis selittää metamfetamiinin valtavat määrät kaupunkiemme päästöissä? Mitä on tämä metamfetamiini? Miten se vaikuttaa elämäämme? Paitsi että eliöstömme on ehkä kaloineen Helsingin ja Turun suunnalla täynnä kiellettyä myrkkyä. Saamme euforian syödessämme torilta ostetun kalan tai ravun. Ehkä se tulee kuitenkin konjakista, viinistä? Siinä yhdessä teelusikallisessa on enemmän elintarvikemyrkkyä kuin kaloissamme. Huumeiden historia Suomessa Huumeet rantautuivat jo varhain Suomeen lähinnä lääkkeiksi. Tähän tarkoitukseen niitä toki käytetään edelleenkin. Kun tiettyyn huumeeseen jäätiin koukkuun, uutta alettiin käyttää vierotukseen; kokaiinia morfinisteille, heroiinia morfinisteille ja kokainisteille, opiaattien käyttäjille metadonia ja niin edelleen. Riippuvuus huumeisin syntyi siis joko laillista kautta tai laittomasti käyttämällä väärin, huijaamalla, väärentämällä, varastamalla ja niin edelleen. Se oli tuottoisaa kauppaa ja osa kansallista instituutioiden rakennettamme. Siis jälleen kerran maan tapa. Koulutetun kansaosan käyttöön huumeet tulivat ensin ja lähinnä lehtien välityksellä. Muu kansa seurasi myöhemmin mukana. Huumeiden käyttö nautintoaineina levisi Suomeen hyvin nopeasti. Olemme diffuusinen maa ja myrkkyjä oli helppo saada niin idästä kuin lännestä, niin Viipurin kuin Turunkin kautta hyvin varhain. Ihmiset toivat niitä mukanaan matkoilta, liikuimme ahkerasti ja olimme hyviä purjehtijoita. Teologian tohtori Anders Chydenius oli eurooppalaisen oopiumin valmistuksen kärkinimiä. Tutkimukset lisäsivät lääkekasvien viljelyä ja tuolloin kyse oli aluksi lääkkeistä. Elias Lönnrot löysi oopiumille suomalaisen nimenkin, unileipä. Hierarkinen diffuusio levitti huumeita Huumeet levisivät aluksi lääkkeinä mm. koleraan ja hengitysteiden vaivoihin. Maalla toimiva kulkukauppiaat ja armeijan palkkaamat välskärit. Vasta vuonna 1888 myrkkyjen ja rohdosten myyntiin tulivat lain määräämät myyntipisteet. Suomen huumekauppaa koskeva lainsäädäntö syntyi kovin myöhään eikä kokaiini kuulunut sinne aluksi lainkaan. Vuodesta 1930 aina 1960-luvun alkuun Suomessa käytettiin vaikkapa heroiinia Mikko Ylikankaan mukaan enemmän kuin missään muussa valtiossa asukasta kohden laskien. Sekä morfiini- että heroiinitabletit kuuluivat joka kodin lääkevarustukseen ja opiaattien käyttö lisääntyi etenkin talvi- ja jatkosodan aikana. Se oli yleisin lääke yskään, reumaan ja särkyihin. Heroiini oli edullinen yleislääke liki mihin tahansa vaivaan ja mummon yskänlääkettä oli lääkekaapissa, jota myös lapset saivat hinkuyskäänsä. Suomalaisia huomautettiin tästä maailmalta, mutta olimme kovakorvaisia. Huumeet kuuluivat tuolloin institutionaaliseen rakenteeseen ja maan tapaan, hierarkiseen ja ylimieliseen kulttuuriin. Kun rohto oli halpaa ja toimi, miksei köyhä maa ja sen kansa sitä käyttäisi, ajateltiin. Myötäeläminen tuskissaan vieroitusoireiden ja harhojen kanssa elävien kohtaloihin ei ollut oikein suomalainen tapa sekään sotien jälkeen. Kansa oli raaistunut ja kylmää, vaitonaista, tunnevammaista, jota päihteet pahensivat. Olemme tässä ehkä hieman tunteeton ja toisen tuskaa ymmärtämätön kansakunta edelleenkin, ikään kuin epigeneettisesti tämän vanhemmiltamme perineitä. Raittiusliike Oikeastaan vasta raittiusliike alkoi kiinnittää huomiota myös huumeisiin. Morfiini oli vielä 1800-luvun lopussa yläluokan huvina, joten se jätettiin rauhaan. Morfiinia sai helposti väärentämällä reseptejä tai tuomalla Venäjältä. Pietari ja suomalaisille tietysti kansainvälinen Viipuri olivat myös morfiinin leviämisen tyypillisin tie. Kokaiinia pureskeltiin pyrkien vähentämään tupakan kulutusta. Sillä oli verisuonia supistava vaikutus, kävi puudutukseen ja silmävaivoihin, kuten jo Freud oli havainnut. Se kävi myös morfinistien vierotukseen. Suomalaiset seurasivat tiedettä ja tekivät sitä toki itsekin. Pervitiini Armeijassa suomalaiset oppivat tuntemaan suurina massoina metamfetamiinin. Sitä kutsuttiin pervitiiniksi. Se levisi etenkin Saksan armeijan mukana ja oli amfetamiinia voimakkaampi euforisen tunteen antaja. Ensimmäisen kerran synteettinen stimulantti eritettiin vuonna 1893 Japanissa. Pervitin oli sen saksalainen tuotemerkki. Rintamasotilaat kutsuivat sitä “höökipilleriksi”. Höökipilleriä alkoivat käyttää etenkin rekkakuskit, kotirouvat, urheilijat ja opiskelijat. Wehrmacht jakoi sitä valtavat määrät hyökkäyssodan aikana ja Adolf Hitler oli sen päivittäinen käyttäjä hänkin. Kun Fuhrer käytti, miksei sitten koko kansa? Suomen armeijalla jaettiin lähes miljoona kappaletta Pervitiiniä vuonna 1941 ja Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana myös rivimiehille. Yhdysvalloissa sen käyttö levisi huimasti 1950-luvulla lääkkeenä mm. masennukseen ja liikalihavuuteen. Nykyisin metamfetamiini on laiton huume käytännössä kaikissa maissa. Vaikutukset Mitä sitten Helsingissä tai Turussa tapahtuu kun ihmiset popsivat Pervitiiniä, metamfetamiinia? Ensimmäisenä syntyy monoamiinien tuottama harha siitä taistellako vai paeta. Sydämen syke kasvaa, verenpaine ja -sokeri ovat koholla, pupillit laajenevat. Toisin kuin alkoholin kanssa keskittymiskyky paranee, ihminen valpastuu, ruokahalu vähenee, väsymyksen tunne poistuu. Ihminen tuntee itsensä voimakkaaksi, älykkääksi, syntyy euforinen hyvän olon tunne. Tällaisia ihmisiä tapaa toki ilman metamfetamiiniakin. Silloin dopamiini on päässyt verenkiertoon yliannoksena ja syynä voi olla vaikkapa käynti saunassa ja avannossa. Tunne on vain tuhannesosa metamfetamiinin aiheuttamasta myrskystä, euforiasta. Sellaista on saatava lisää. Myöhemmin syntyy amfetamiinia vaikeammat vierotusoireet, masennus, erektio-oireet, kognitiiviset toiminnot vaurioituvat rinnan immuunitoimintojen häiriöiden kanssa, nauttimiskyky häviää, seuraa kuolema. Kyseessä on erittäin vaaralliseksi luokiteltu huumausaine. Sen valmistustapa on kohtuullisen helppoa, puhutaan punaisesta, valkoisesta ja sinisestä prosessista. Nimi tulee lähtöaineesta, joka voi olla joko fosforia, efedriiniä tai jodia. Historiallinen tausta Se että myrkkyä tavataan Helsingissä ja Turussa tutkimusten mukaan eniten, kolmekymmentä kertaa enemmän kun Tukholmassa, ja juuri metamfetamiinia, on ollut tiedossa jo kauan. Taustalla on jälleen maan tapa ja historiamme, jossa päihteet ja huumeet ovat kansantautimme. Näistä juuri höökipilleri on kansaomaisin ja päihderiippuvien kohdalla eniten vaikeaa riippuvuutta aiheuttava. Nykyinen lamamme ja sen elämäntilanteet muistuttavat melkoisen paljon 1960-luvun ja 1970-luvun elämästä sekä tuon ajan käyttäytymisestämme. Suurten ikäluokkien kohdalla heroiini ja höökipilleri tulivat tutuiksi ja niitä pidettiin vaarattomina ja ne siirtyivät vanhemmilta lapsille. Ongelman historiasta kertovat pääkaupunkiseudun huumeriippuvaisten hoitopaikat Kivelässä, Mariassa, Villa Kammiossa, Eirassa, Mehiläisessä, Töölön huvila-alueella, jossa vastassa oli aluksi valtaisa vastalauseiden ryöppy. Emme halua naapuriksemme huumehörhöjä. Sen sijaan haluamme mitaleja Lontoosta ja hinnalla millä hyvänsä.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Kansanäänestyksen paikka

Suomen valtion pyrkimys saada etuoikeusasema lainasaatavistaan EVM -lainojemme kohdalla on valtiokapitalismia, jossa meillä on omia tulkintojamme. Komissaari Olli Rehn oikoo näitä tulkintoja. Valtion sijoittajavastuun on oltava sama kuin yksityisenkin. Muuten yksityinen ei sijoita lainkaan, tai jos sijoittaa, vaatii tolkuttoman korkosuojan. Valtiokapitalismin oppitunti Niinpä Espanja saa lopulta pankeilleen vain valtiokapitalistin suojan ja yksityinen ei talkoisiin osallistu. Korot hyppäävät pilviin. Kun yksityisen kapitalistin varoista tutkimusten mukaan lähes 500:n Suomen budjetin kokoinen osa on suojassa verovapailla alueilla, joita myös paratiiseiksi kutsutaan, myös Eurooppa jakautuu hyvin erilaisiin valuutan kerääjiin ja alueisiin. Timo Soinin lainaama lasten loru “Kardemumman yössä” ei tahdo jalostua kriisissä. Kasper, Jesper ja Joonatan eivät ole ihastuneita leipurin ammatista. Sadut nyt ovat satuja ja reaalimaailma jotain vallan muuta. Palomestarin ammatti on sentään jonkun suosima ja siinä voi muureja rakennellessa antaa ohjeita kuinka velallinen lainojaan kohtelee, suomalaisten veroeuroja. Tulkinnat on hyvä pitää väljinä, jotta palomuuria voi siirrellä tikkaineen aina tarpeen mukaan ja joustavasti liikkuen. Tuli on arvaamaton elementti ja huono isäntä. Valtioton valuutta voi hyvinkin muuttua matkalla pensaspalosta latvapaloksi. Viihteellinen euro olympiatulen kantajana Medioistamme yksityisten omituksessa on luonnollisesti valtaosa, jolloin mediamoguleilta saamamme tiedot suodattuvat näiden paratiisien kautta luettavaksemme. Mediayhteiskunnassa on parempi keskittyä siis viihteeseen ja jatkossa olympiatulen kantoon. Siis siihen, voittaako Multala purjehduksessa myös olympiamitalin kuuden EM -tasoisen ja seitsemän MM-tasoisen mitalin jatkoksi, kun hänet matkalle lopulta kelpuutettiin ja saako keihäsmiehemme Tapio Rautavaaran tasoisen työn jatkajan. Olympiatuli lähti Kreikasta ja sillä on samoja taipumuksia kuin kaikella muullakin Kreikasta leviävällä liekehtivällä valon ja lämmön antajalla. Columbon tapaan on syytä jättää loppuun vielä se yksi kysymys. Pajatsoa ei pidä tyhjentää heti ensimmäisessä lauseessa. Kisojen ensimmäisen viikon aikana seuramme liikenneruuhkia ja kaupallisia tiedotteita uutisten sisään piilotettuina sekä Michael Phelpsin uinteja. Pekingin kisojen jälkeen mitään uutta ei ole kerrottavana ja yleisurheilun alkaessa Usain Bolt kohtaa harjoituskaverinsa Jamaikan Yohan Blaken. Tätä juoksua tullaan kutsumaan klassikoksi siinä missä Yhdysvaltain koripallomaajoukkueen “Deam Teamia”, jälleen kerran. Suomalaisten tapaa karsiutua alkukilpailussa ei pidä paheksua. Kisat ovat ilman heitäkin komea spektaakkeli siinä missä EU ja sen valuutta. Tuli roihuaa vielä vuosikymmenet ja uusia tukipaketteja syntyy. Onomatopoeettinen uimari Me uimme siinä mukana ja pidämme suoritustamme näyttävänä, kävi miten kävi. Kolme A-kirjainta säilyy senkin jälkeen, kun Saksa niitä alkaa menettää yhdessä Hollannin ja Luxemburgin kanssa. Olemme ainut kolmen A:n maa, joka maksaa velkansa kaikissa olosuhteissa eikä muilta ota avustuksia vastaan vaikka siihen rahaa tarjottaisiinkin omalla vuorollamme. Kannettu soihtu ei kuulu kaskenpolttajan eikä tervaporvarin kulttuuriin. Se ei pysy kaivossa, sanotaan. Jos kukaan yksityinen ei sijoita, mitä iloa silloin on euromaiden etuoikeutetusta asemasta, ihmetellään markkinoiden elvyttäjien toimia Välimerellä. Suomalaisten valtiokapitalistien ajatustapaa ei oivalleta. Suomessa kun on kaksi lautasta ja kaksi kapitalismiakin. Meillä on kaikkea kaksin verroin ja dualistinen maailmankuva, onomatopoeettinen luontoa matkiva kielemme. Tähän ihmettelyyn näyttävät yhtyvän myös suomalaisten tutkimuslaitosten johtajat tänään. He ovat saaneet väärän kasvatuksen. Idän ja lännen välissä on aina kaksi kapitalismia ja toisen tappio on toisen voitto. Se on kuin nuttu nurinpäin käännettynä mutta nuttu sittenkin. Nykyisin vuorien kääntämiseen ei ole enää aikaa ja se rispautuu takin kääntyessä yhtenään. Soininvaaran möläytys Suomen hallitus luopui vakuusvaatimuksistaan EVM:n kohdalla, koska se katsoi etuoikeuksien turvaavan veronmaksajien rahat. Nyt näyttäisi siltä, että Suomi joutuu käymään jokaisen tukipaketin yhteydessä vakuusneuvottelut, jos EVM -lainojen etuoikeutetusta asemasta luovutaan. Luottamus vaatii lisäselvityksiä. Hämäläinen juristi Johannes Koskinen Hämeenlinnasta on oikeassa. Asia on selvitettävä komissiolta kysyen. Mauri Pekkarinen olettaa jo vakuuksien palvelevan ainakin osin samaa asiaa. Hänkin on oikeassa. Osin tästä johtuen Suomi sai kolmen A:n paperit. Hallituspuolueiden näkyvimmistä pohtijoista, toisinaan ajattelijoista, vihreiden Osmo Soininvaara on ensimmäinen, joka ilmoittaa Timo Soinin olleen oikeassa. Samalla hän pitää laihana lohtuna kuitenkin sitä, ettei toinenkaan vaihtoehto ole kauhean hyvä. Hän kun kertoo blogissaan euroalueen kaatuvan. Siihen on siis ajoissa varauduttava. Hän jos kuka on oikeassa, kunhan pohdinnan malttaa kääntää 180 astetta ymmärrettävään suuntaan. Tässä Lasse Lehtinen on taitavin takinkääntäjä. Hän hakee turvaa lännestä ja leipää idästä. Pohjoisesta ei tule muuta kuin kylmiä tuulia. Sellainen ajattelu ei ole tästä ajasta ensinkään. Pragmaattinen konsultoija Sirkka-Liisa Anttila kokoaa kirjoituksessaan (FL 26.7) oleelliset tapahtumat yhteen rahaliiton kulmakivinä. Ensimmäinen on liiallinen budjettiylijäämän kielto, toinen siirtää vastuun finanssipolitiikasta kansallisvaltioille ja kolmas 125 artikla sekä 123 sääntö edellyttävät valtiolta omaa sitoutumista vastuistaan ja kieltävät myös valtioilta keskuspankkirahoituksen. Timo Soini on näitä lukenut meille tuo tuosta. Kun niistä on luisteltu “no bail out” -sääntöjen vastaisesti ja myös rahaliiton ydinmaiden, Saksan ja Ranskan kohdalla, euro on ollut valuutta ilman valtiota. Olen kirjoittanut tästä blogeissani lukuisia artikkeleja jo ennen Maastrichtin sopimusta medioissamme ja myöhemmin mm. otsikolla “Entä jos Timo Soini on oikeassa” myös monen lehden palstoilla. Tulen leviämisestä on hyvä varoittaa omaa kansakuntaamme medioissamme tutkijana, kun se on vielä sytytetty tahallisesti. Valuvirheet jätettiin nekin saksalaisten toimesta ja muistaen virheet DDR:n liittyessä osaksi läntistä liittolaistaan. Saksan liittokansleri Angela Merkel on syntyisin DDR:stä ja muistaa virheet liiankin hyvin. Niistä puhuttiin ja kirjoitettiin tiedemiesten piireissä paljon. Totta kai. Globaali talousmaantiede oli tuolloin suosittu ympäri maailmaa ja mallit levisivät nekin nopeasti. Monetarismi eli sekin uutta aaltoa ja uusliberalismi tuli muotiin. Olli Rehn väitteli aiheesta hänkin. Aihe on vain nyt jo vanhentunut. Liittovaltiokehitys ja pelon maantiede Jatkossa kyse ei ole enää Suomen marginaalisena nostamasta vakuuskysymyksestä vaan paljon suuremmasta asiasta, Anttilan nostamasta velkojen yhteisvastuusta ja liittovaltiokehityksestä. Anttilan mukaan itsemääräämisoikeus tulisi palauttaa kansallisvaltiolle, pois yhteisestä velkavastuusta. Se vaatii tästä uudesta kehityksestä kansanäänestystä, joka meillä jäi euroon liittyessämme suorittamatta. Timo Soini on tästä muistanut huomauttaa joka yhteydessä. Ruotsi äänesti ja pysyi ulkona eurosta. Se oli tämä toinen vaihtoehto, josta Soinia piinattiin eduskunnan kyselytunnilla. Miksi se on Soininvaaran mielestä huono vaihtoehto Ruotsille, Tanskalle ja Norjalle? Jatkossa kyse kun on todella merkittävästä muutoksesta EU:n kehityksessä kansallisvaltioiden olemassaolon näkökulmasta. Eurooppa ei ole meille kansallisvaltio ja liittovaltionakin omituinen. Se rikkoo koko ajan omia ihanteitaan ja sääntöjään. Se ei sovi suomaaliseen kulttuuriin lainkaan. Alueiden Eurooppa ja alusmaa Suomi Eurooppa poikkeaa myös kansallisvaltioineen Suomesta. Tätä keskustelua yritin pitää yllä vielä ennen liittymistämme unioniin. Eurooppa on ennen kaikkea alueiden Eurooppa, jossa itsehallinnolliset alueet muistuttavat vaikkapa meillä Ahvenanmaata. Ne eivät muodosta sellaista homogeenista yhtä aluetta kuin Suomi kansallisvaltiona. Niinpä nyt Espanjan kohdalla 17 itsenäistä suurta aluetaloutta ovat hakemassa satojen miljardien avustusta Espanjalta, ensimmäisenä Valencia ja Katalonia, sen jälkeen kun velkaisimmat niistä joutuvat vaikeuksiin. Ne eivät voi saada kansainvälistä rahoitusta ja samalla massatyöttömyyden sekä inflaation seurauksena kurjuusindeksillä mitattava stagflaatio on vaivannut niitä jo kauan. Euroopan kuihtumisen ongelma on juuri näiden talousalueiden ongelmasta kumpuavaa kriisiä. Verkostojen ja klustereiden toinen aalto Olen kirjoittanut stagflaatiosta usein etenkin verkostojen ja klustereiden yhteydessä tätä ilmiötä torjuen ja kertonut sen syntytavasta talous- ja sosiaalimaantieteellisenä ongelmana, paikallisesti, lokaalisesti. Yrittäjille on tehty tästä jopa toimivia verkostomalleja nettiin. Globalisti ei ajattele paikallisesti aina lainkaan. Lokalisaatioteoriat ovat täysin vieraita. Näin virheet syntyvätkin usein megamakrotalouden malleista siirrettynä lokaaliseen käyttöön. Se ei toimi näin demokraattisessa ja yhteisöllisessä käytössä sekä kansallisvaltioissamme. Vielä vähemmän sosiaalisen median taloudessa ja strategiassamme, yritysten taloudessa ja verkostoissa, klustereissamme. Euro toi tämän ilmiön, alueellisen kurjuusindeksin, mukanaan. Kirjoitin ja varoitin tästä vuosituhannen alussa useilla artikkeleilla. Paikallinen aluetalous vaatii herkkää korvaa ja ruohonjuuritason työllistäjiä, yhteisöjä. Jos ne alkavat kuihtua, niiden palauttaminen vie aikaa todella runsaasti. Ilmiö muistuttaa metsäpaloa ja biologisen suksession hitaita linjoja, diversiteetin rakentumista kenttäkerrokseen ja kuntan eliöyhteisöihin. Jos se ei elä, ei elä kyllä metsäkään. Kun metsä alkaa harsuuntua, kuntta on jo kuollut. Kurjuusindeksi Stagflaatio on pysähtyneisyyden (stagnaatio) ja inflaation (hintojen nousu) yhteinen kirous. Se puhkesi Euroopassa pahana öljykriisin yhteydessä 1970-luvulla ja sen yhteydessä käyty keskustelu jäi Suomessa olemattomaksi. Syy oli Neuvostoliiton bilateraalinen kauppamme ja halpa öljy sieltä. Saavutimme jopa muita OECD-maita juuri tuolloin innovaatiopolitiikassamme ja myöhemmin Nokian avustamana selvisimme 1990-luvun lamasta. Professori Pentti Kouri avusti meitä oppimaan kansankapitalismia. Lapissa Kemijoki-yhtiö ja sen valtio-omistaja sekä Pohjolan Voima ja sen yksityiset omistajat, sellunkeittäjämme, opastivat Iijoen ja Kemijoen varsilla asuville kahden kapitalismin aakkosia koskisotien yhteydessä ja kantapään kautta, imperialismina ja riistona. Tätä oppia ei pidä hyväksyä Suomessa sellaisena kuin sitä meille tarjotaan nyt Saksasta ja muun Euroopan heikkouden aikana. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun valkoisen miehen tautia levitetään myös Suomeen. Se on torjuttava kansanäänestyksen ja demokratian keinoin.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Stagflaation, kurjuusindeksin, syvenevä varjo

Stagflaatio on yhdistelmä käsitteistä stagnaatio (pysähtyneisyys) ja inflaatio (hintojen nousu). Öljykriisin yhteydessä koimme samaan aikaan laman, suurtyöttömyyden ja korkean inflaation. Yleensä suurtyöttömyydellä ja lamalla sekä inflaatiolla on käänteinen riippuvuus. Inflaatio kiihtyy noususuhdanteessa työttömyyden vähetessä. Laskusuhdanteessa työttömyys kasvaa ja kulutus vähenee, inflaatio hintojen nousuna pysähtyy. Alueiden Eurooppa Kirjoitin stagflaation vaarasta jo runsas vuosi takaperin ja kirjoitus julkaistiin mm. Turun Sanomissa 19.9. 2011 ja uudelleen 5.2. 2012. Tuolloin totesin, kuinka käsite on jäänyt meillä vieraaksi, johtuen mm. kyvystämme käyttää hyväksi Neuvostoliitosta saamaamme halpaa öljyä. Käsite kun tuli tutuksi etenkin juuri öljykriisin yhteydessä 1970-luvun alussa. Tuolloin käytiin myös kädenvääntöä keynesiläisestä talouspolitiikasta ja se sai paljon kritiikkiä monetaristien suunnalta. Hoitaessani maantieteen professorin virkaa 1970-luvulla kirjoitin aiheesta niin ikään osana aluetalouden ongelmia ja etenkin Euroopassa, jossa aluetalous on kytköksissä itsehallinnollisiin alueisiin ja näiden kykyyn rahoittaa toimintansa. Niin ikään kirjoitin aiheesta liittyessämme Euroopan Unionin jäseniksi korostaessani “alueiden” Euroopan ymmärtämistä ohi valtioiden Euroopan. Tällä kun on erityistä merkitystä juuri talousmaantieteessä ja raha- ja finessipolitiikan rakenteissa. Näillä alueilla on lisäksi hyvin poikkeavat kulttuuriset, taloudelliset ja sosiaaliset vanhat toimintavaltuudet ja -rakenteet. Meillä Suomessa Ahvenanmaa on tällainen alue. Kvantiteettiteoreetikot vastaan keynesiläiset Kun euro valuuttana otettiin käyttöön Kreikassa, se koettiin turistien tuoman Saksan markan veroisena ja kuitenkin omana valuuttana, dragmana. Samoin Italiassa ja Espanjassa. Etenkin alueet, joilla oli itsemääräämisoikeus, mielsivät uuden valuutan lähelle omaa talouttaan ja sen tuotteita. Uusi valuutta oli vahvasti sidoksissa oman aluetalouden avaintuotteisiin. Näiden avaintuotteiden arvo nousi lähelle turistien maksamaa hintaa ko. tuotteista joka käytännössä oli Saksa markka. Näin aiemmin liiraan tai pesetaan sidottu valuutta muuttui nyt euron kautta Saksan markkaan ja aluetalouden avaintuotteiden hinnat nousivat. Syntyi kehitystä, jossa valuutta alkoi kellua ja euro sai hyvin erilaisia Saksan markkaan ja turismiin sidottuja arvoja. Kulutuksessa tämä aiheutti sokeutta, jossa syntyi kulutusinflaation synnyttäviä paikallisia ilmiöitä. Näistä alueista pääosa oli vaikean työttömyyden alueita. Stagflaatio päästettiin irti. Myös Suomessa euro kolikkoina alkoi olla sama valuutta kuin markka. Kirpputoreilla hinnat vaihtuivat liki suoraan markasta euroon käyttämättä hinnoittelussa huikeaa kuuden yksikön eroa. Ostokyvyllä mitaten olemmekin nyt kaukana maailman kärjestä. Valuutta kun on paljon muutakin kuin vain matematiikkaa. Lounais-Hämessä, jossa lasiteollisuus on ollut keskeinen oman talousalueen vahva käsiteollisuuden tuote, lasin hinta kohosi euron myötä moninkertaiseksi lyhyessä ajassa. Öljykriisin aikaan keynesiläiset taloustutkijat alkoivat vääntää kättä monetaristien kanssa. Monetaristit perustivat oppinsa finanssipolitiikkaan ja sen keinoihin vaikuttaa julkistalouden kautta myös muuhun talouteen. Tämä toimikin Suomen kaltaisissa maissa, jossa aluetalous on osa julkishallintoa ja lähellä valtion omaa ohjausta. Syntyvät lukuisat rahan kvantiteettiteoriat. Samalla vanha keynesiläinen talousoppi ajautui kriisiin. Suomessa tätä ei juurikaan seurattu 1970-luvun aikana. Myös myöhemmin Suomen käynnistäessä innovaatiopolitiikkansa ja saavuttaessa muita OECD-maita, ko. teoriat jäivät sivuun ja talouden perusta vahvistui Nokian menetyksen myötä. Kurjuusindeksi tutuksi Juuri nyt Suomessa kurjuusindeksi alkaa olla 1980-luvun tasolla ja osoitamme samalla sormella välimereisiä maita, kilpailukyvyltään mielestämme köyhiä valtioita. Niin liira ja peseta varmaan olivatkin Saksan markkaan verrattuna. Etenkin aluetaloudessa vaadimme talouskuria pieniltä ja köyhiltä yksiköiltä. Eurooppa kun on aluetalouksien Eurooppaa, ei samalla tavalla yksikulttuurinen kuin oma kansakuntamme ja sen talous. Espanjan ongelma tulee kulminoitumaan sen lukuisiin itsehallinto-oikeuden hankkineisiin alueisiin. Näiden on mahdotonta saada kansainvälistä rahoitusta talouskriisin aikana. Tuota rahaa tarvittaisiin Suomen budjettiin verrattuna moninkertainen määrä jo kuluvan vuoden aikana. Tätä kirjoittaessani Espanjan korot ovat kääntyneet huimaan nousuun ja syynä on ensimmäisen itsehallintoalueen hakema noin 300 miljoonan tuki Espanjan valtiolta. Kaikki 17 itsehallinnollista aluetta tarvitsisivat tätä rahaa kuluvan vuoden erääntyviin lainoihinsa noin 36 miljardi euroa. Tuo eräytyvä laina on osa kurjuusindeksiä ja sen kumuloitumista. Riski, että Espanja ajautuu Portugalin ja Kreikan tapaan EU:n täyden lainaohjelman hakijaksi, on hyvin suuri, käytännössä todennäköinen. Helsingin Sanomat ja sen sähköinen lehti kirjoittaa ilmiöstä maanantaina 23.7 kello 13.42 Espanjan korkojen noustessa hetkessä huimaan 7.552 arvoon. Kipukynnys on ylitetty ja pankeille ohjautuva tuki ei ole auttanut tähän jo kauan jatkuneeseen stagflaatiota ruokkivaan prosessiin Espanjan aluehallinnon sisällä. Suomalaisille on jaettu tietoa vain Espanjan pankeista tai valtiosta sekä virheellistä tietoa tuen luonteesta. Uusi kriisimaa Espanjan valtio on rahastoinut 18 miljardia aluehallintonsa kriisin rahoitukseen. Se ei riitä siihen alkuunkaan. Koron nousun räjähtäessä Espanja ja sen 17 itsehallintoaluetta ovat voimattomia. Stagflaatio on kauan Espanjassa vaikuttanut, ulkoisten tekijöitten aiheuttama ongelma, ja se on vaikeasti korjattavissa. Sitä mitataan siellä juuri kurjuusindeksillä, työttömyyden ja inflaation yhteisellä summalla. Juuri nyt olisi keskityttävä globaalitalouden stagflaation syttymiseen sekä sen ymmärtämiseen rinnan oman talouden, myös aluetalouden, hoidon yhteydessä. Stagflaatio kun on ulkoisen tekijän aiheuttama ongelma, vaikeasti korjattava, pitkäkestoinen harmi ja näkyy etenkin kunnissamme. Meillä on itsehallinnollisia kuntia, jotka ovat eläneet yli varojensa jo kauan. Kurjuusindeksi on ylitetty jo aikoja eikä siitä ole piitattu tai ymmärretty sen merkitystä. Kirjoitin aiheesta oman ohjelmani jo edellisten kunnallisvaalien alla. Aikaa on jo kohta viisi vuotta. Globalistit ja lokalistit Monetarismi ohitti keynesiläisyyden oikeastaan jo 1960-luvulla. Presidentti Mauno Koivisto oli sen erityisosaaja. Makrotalouden opit monetarismissa erosivat oleellisesti aiemmasta ja tärkein ero syntyi kulutus- ja kokonaiskysynnän säätelyssä sekä finanssipolitiikassa. Monetaristit korostivat finanssipolitiikan välineitä, veroja ja julkisia menoja, kuten nykyinen hallituksemme. Se on hyvin monetaristinen ja korostaa liikkeellä olevan rahan määrää, vaikka ei voi siihen mitenkään vaikuttaakaan. Toki kaikki taloustieteen oppisuunnat näkevät liian liikkeellä olevan rahan oleva ongelmallista. Kun jatkossa palkankorotusten rinnalle ovat tulossa mahdollisesta ruokakriisistä syntyvät hinnankorostukset, inflaatio-odotukset vaikuttavat investointeihin ja nousevat hinnat kustannusinflaatioon. Etenkin kehitysmaissa peruselintarvikkeet ovat viemässä katojen kautta ruokakriisin kaltaiseen ilmiöön levottomuuksineen. Kun samaan aikaan kokonaiskysyntä ylittää kokonaistarjonnan, miljoonat ihmiset kuluttavat enemmän kuin talouden rattaat edellyttävät kehittyvissä talouksissa, syntyy kysyntäinflaatio. Kiina on käypä esimerkki tästä juuri läntisen talouden taantumassa. Tässä prosessissa vain aluetaloudet ovat tahtoneet kokonaan unohtua. Niin myös meillä Suomessa. Jako globalisteihin ja lokalisteihin on sokaissut monetaristiset talouden rakentajat. Milton Friedman Monetarimin yhteydessä mainitaan usein Milton Friedmanin nimi sekä Anna Schwartz, Karl Brunner ja Allan Melzer. Kun itse opiskelin 1970-luvulla Friedman joutui koville ja kyse oli taloussuunnan ensimmäisestä aallosta. Suomessa Juha Vartiainen on tyypillinen eurooppalaisen rahaliiton monetaristi. Mukana on rationaalista odotusta ja hypoteettisia rakennelmia. Se jättää kokonaan ulkopuolelle internet-ajan sähköiset mediat ja sosiaalisen median talouden. Olen kirjoittanut aiheesta useita kirjoja, viimeisimpänä myös Harvardista hankittavan “Social media - economy and strategy”. Sosiaalisen median talous tuo mukanaan välttämättömän talouden joustavuuden, elastisuuden, joka ymmärtää myös sen aluetalouden rakenteet osana ulkoista ja globaalia, reaaliaikaista mallia. Tällöin pelkkä finanssipolitiikan näkökulma on liian kapea sivuuttaessaan yhteiskuntamme aluehallinnon ja -talouden sosiaaliset ja kulttuuriset vaikuttajat sekä näiden merkityksen uudessa reaalitalouden synnyssä. Monetarismin opetuslapset Nykyinen hallituksemme seuraa monetaristien tapaan finanssipolitiikan välineitä. Näin ongelmana koetaan olevan koko ajan liikkeellä oleva raha. Laskemalla työn hintaa, vaikuttamalla työvoiman järjestäytymiseen, ratkaistaan ongelmiamme. Sosiaalinen media ja sen talous toi mukanaan elastisemman vaihtoehdon kuin halvan työvoiman valtiot ja finanssipoliittisen näkökulman. Tässä reaaliaikainen prosessi on internetin tuoma välttämättömyys. Perinteinen Milton Fiedmanin finanssipolitiikka on näkökulmana eurooppalaisena aivan liian kapea sivuuttaessaan aluetalouden sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet sekä näiden merkityksen reaalitalouden synnyssä. Yhdysvalloissa kireää rahapolitiikkaa on pyritty korjaamaan. Finanssipolitiikalla voidaan korjata rahapolitiikan virheitä, ylilyöntejä. Reaalitalous ja reaaliaikainen talous ovat nekin eri käsitteitä. Friedmanin opit syntyivät paljon ennen internetin läpimurtoa. Sosiaalinen media on paljon muutakin kuin viihdettä ja markkinointia, sosiaalista kanssakäyntiä ja talouden mikroiloilmiöitä, vallankumouksellista liikehdintää. Espanjassa liikehtii nyt 17 aluehallinnon yksikköä ja niiden stagflaatiota ruokkiva talous. Jatkossa kysynnän kasvu kohottaa elintarvikkeiden ja raaka-aineiden hintoja. Se näkyy myös Suomessa ruokakorin hinnassa. Stagflaation syvenemistä uhkaa lisäksi viheliäinen talouskriisi eikä valtioilla ole käytettävissä inflaation tappavaa rahapolitiikkaa. Suomi ja sen aluehallinto on vankina itse rakentamassaan monetaristisessa eurossa, eurouskovaisten liikkeessä, pelon maantieteessä. Näin finanssipolitiikastamme on tullut eurooppalaisen pelon väline ja tekohengitystä, ei elvytyspolitiikkaa. Valuvirheisestä valuutasta, toiveajattelusta, siirryttiin nykyiseen pelon maantieteeseen. Koko ajan aluetalouksissa kasvanut inflaatio ruokki ihmisten odotuksia ja syntyi noidankehä, jossa kurjuusindeksi alkoi koko ajan syvetä. Kiistely monetarismista talousoppina ei auta ja ratkaisuksi on haettava kokonaan muita välineitä. Kyseessä ei ole traditionaalinen lama ja taantuma eikä meillä ole nyt käytettävissä perinteisiä välineitämme. Tästä varmasti olemme kaikki yksimielisiä.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Päivistä tärkein

Suomen eduskunta keskeytti lomansa ja kokoontui keskustelemaan Espanjan pankkien tukemisesta ja Suomen saamista vakuuksista. Päivä oli historiallinen. Näin ei ole tapahtunut kuin kerran aiemmin ja aikaa siitä on liki puoli vuosisataa. Silloin pohdittiin maataloudesta, kuten agraariajan tyyliin kuuluikin. Kasper, Jesper ja Joonatan Gregoriaanisen kalenterin mukaan 19. heinäkuuta on vuoden 200. päivä. Naantalin matkailu Oy järjestää tänään Titanicin 100-vuotismuistokonsertin remontoidussa Naantalin kirkossa. Ei olisi voinut parempaa päivää valita. Edellisen kerran, kun eurosta eduskunta väitteli, aika oli lähempänä huhtikuuta ja itse onnetonta tapahtumaa. Silloin ei muusta puhuttukaan kuin Titanicista. Nyt Timo Soini löysi runon, joka kertoi Kasperista, Jesperistä ja Joonatanista, kardemumman yöstä ja kansasta, joka makasi pötköllään. Vain rosvot liikkui työssään. Se osui ja upposi. Jäitä hattuun Jäämeri ja Grönlanti muisti meitä kuitenkin myös tänään. Mannerjäästä irtautui valtava, Hangon kaupungin kokoinen jäävuori. Sen koko on aivan toista luokkaa kuin Titanicin upottaneen vuoren. Nyt voidaan puhua jo transatlanttisesta mitasta, jossa mukana oli vihje niin Natosta kuin Venäjästä, kolmeen kertaan lausuttuna. Tarkoittiko mediamme jäävuoren koolla ehkä koko Hankoniemeä vaiko vain kaupungin ydintä? Hankoniemi oli talvisodan jälkeen kaksi vuotta Neuvostoliiton hallussa ja sen historia on kovin sotaisa. Olen käynyt kerran kaupungin arvostetuimmassa ravintolassa ja syönyt siellä aterian, joka oli jäänyt kokonaan lämmittämättä. Se oli suoraan pakasteesta poimittua lohta. Jäitä hattuun neuvoi myös pääministerimme. Joku kehotti kansaa syömään myös silakkaa. Oliko ehkä mannerjäästä irronnut jäävuori vieläkin suurempi ja muistutti Hankoa liitettynä osaksi Raaseporia? Synnyttikö kiivas sanasota Espanjasta sellaisen vyöryn, joka ulottuu yli seuraavien kuntavaaliemme ja otamme mittaa välimereisten pankkien tuesta vielä silloinkin, kun kunnista tehdään suurkuntiamme? Millaisia ovat nämä pankit, jotka ovat jäämässä julkisen rahoituksen tuen piiriin, yksityiset suurisijoittajat ovat ne jättämässä meidän siinä heitä avustaessa, ja josta yksityinen raha virtaa pankeille, jotka sijaitsevat Ranskassa ja Saksassa, Britanniassa? Rahanpesua ja korkopeliä Ja millaisia ovat nämä pankit, joita syytetään korkovehkeilyn ohella Meksikon huumekartellien rahojen pesusta Yhdysvalloissa. Kun Euroopan suurin pankki saa miljardeja käteistä Meksikossa, olisi kovin omituista, jos rahan vastaanottaja ei ymmärtäisi, mistä tuo raha mahtaisi olla peräisin, pohtivat Yhdysvalloissa, kongressissa. Mitä tekemistä meillä on tällaisten pankkien kanssa? Ovatko nämä pankit niitä hyviksi ja vahvoiksi mainostettuja pankkeja, Kasper, Jesper ja Joonatan? Tämä päivä oli muutenkin merkittävä. Helsingin olympialaiset avattiin tarkalleen 60 vuotta aiemmin ja Lontoon olympialaiset neljä vuotta aiemmin samalla päivämäärällä. Nyt Lontoo avaa kisansa jälleen kerran kahden viikon kuluttua neljä vuotta Pekingin kisoista. Muistamme kuinka avajaisten tärkein uutinen oli Venäläisten panssareitten vyöryminen Georgiaan. Oma olympiamakasiinin meni kesken avajaisten kokonaan uusiksi, reaaliaikaisena ja varmasti ensimmäisenä Suomessa. Abhaasia, Etelä-Ossetia ja Nato -hakemus ovat hiertäneet jo kauan entisen Gruusian ja Venäjän välisiä suhteita. Olisiko aika kääntää selkä Välimerelle ja tehdä täyskäännös kohti kansallista varallisuuttamme ja Pohjolaa. Sodan ja rauhan päivä Saksan ja Ranskan sota käynnistyi 19. päivänä heinäkuuta vuonna 1870. Vuosi sen jälkeen Saksan joukot yhdistyivät keisarikunnaksi Versailles’n peilisalissa. Vain vajaa 19 vuotta tästä Itävallassa, Braunau am Innissä, syntyi muuan Adolf Hitler. Häntä vajaa vuosikymmen ennen Gorissa, Tbilisin kuvernementissa, oli syntynyt lapsi nimeltä Josif Stalin. Ihania lapsia molemmat. Heistä on kirjoitettu kirjoja. Arcitic Babylon päättyi Adolfin syntyyn ja jätin tämän lapsuuden kuvauksen tuolloin jo 83 -vuotiaalle Norman Mailerille. Mies, joka on kirjoittanut Alastomat ja kuolleet, Yön armeijat, Pyövelin laulun, Amerikkalaisen unelman, Porton haamun ja Pojan evankeliumin oli mielestäni sopiva jatkamaan myös herkän ja ujon lapsen, Adolfin linnan kimpussa. Se vei Mailerin hautaan. Amerikan yhteiskuntaa esseistinä ja journalistina arvostellut Harvardin lentokoneinsinööri otti vastaan lian suuren haasteen. Muhammed Ali ja George Foreman sekä CIA:n historia olivat sopivia hänelle. Muslimijoukot valloittivat kuningas Roderickin johtamat gootit 19. päivänä heinäkuuta vuonna 711. Siihen päättyi länsigoottien valtakunta. Samoin skottien toinen itsenäisyystaistelu ja sen viimeinen Halidon Hillin verilöyly 19. heinäkuuta vuonna 1333. Lennä Juri Gagarin Titanic ei ollut ainut epäonninen. Englannin laivaston lippulaiva Mary Rose upposi 19.7 vuonna 1545, Saaran, Sallan, Saran, Riinan, Teijon, Albanuksen ja Rosinan päivänä. Riippuen siitä käytetäänkö suomalaista kalenteria, vaiko suomenruotsalaista, ortodoksista vaiko saamenkielistä tai vanhempia kalenterejamme. Ensimmäinen Wimbledoni tennisturnaus järjestettiin Arviduksen, Serafimin, Sallyn ja Sallin päivänä vuonna 1877. Joe Walker lensi rakettikoneellaan yli 106 kilometrin korkeuteen vuonna 19.7. 1963, jota voitiin pitää miehitettynä avaruuslentona. Avaruuslennoksi arveltiin loikka, joka ylitti sata kilometriä merenpinnasta. Juri Gagarin lensi Vostokillaan pari vuota aiemmin oman lentonsa, maapallon kiertäen, ja menehtyi myöhemmin nuorena 34 -vuotiaana lento-onnettomuudessa koelentäjänä. Monet merkittävät filosofit ja kirjailijat ovat lentäjiä. Paksun pilvikerroksen läpi syöksynyt kosmonautti ei saanut konettaan ajoissa oikaistua pilvikerroksen ulottuessa liian lähelle maan pintaa. Kuun pimeällä puolella löytyy Gagarinin nimeä kantava kraatteri ja maata kiertää myös asteroidi, jonka nimenä on Juri Gagarin. Coltista Majakovskiin Sari ja Saaran, Serafimin päivänä syntyvät mm. Colt-revolverin, mutkan, suunnitellut Samuel Colt sekä John Martin. Impressionistina tunnettu maalari Edgar Degas syntyi niin ikään Teijon ja Riinan päivänä siinä missä runoilija Vladimir Majakovski. Senaattori ja värikäs presidenttiehdokas George McCovern näki päivävalon Saaran päivänä ja Wimbledonin kunniaksi romanialainen Ilie Nastase. Suomalaisista Martti Suosalo olisi voinut näytellä näitä kaikkia juuri tänä päivänä syntyneenä luonnenäyttelijänä. Jokainen voi lähettää hänelle nyt onnittelut ja kaverikutsun naamakirjaansa. Samoin Heikki Hela ja Sakari Saikkonen sekä Aulikki Oksanen syntyvät Arviduksen ja Rosinan päivänä. Petrarkasta Olavi Paavolaan Sen sijaan kaverikutsua ei pidä lähettää nuorelle britille, autourheilija Henry Surteesille eikä brasilialaiselle näyttelijälle Dolres Costalle, “Dercy Goncalvesille“. He kun kuolivat juuri gregoriaanisen kalenterin 200. päivänä. Samoin italialainen pyöräilijä Alfredo Binda tai Etelä-Korean ensimmäinen presidentti Sygman Rhee. Turkin pääministeri Nihat Erim murhattiin 19. heinäkuuta vuonna 1980. Niin myös burmalainen nationalisti Aung San, Aun San Suu Kyin isä. Italialainen runoilija, suuri humanisti ja alppikiipeilyn isä Francesco Petrarca sekä suomalainen humanisti ja Synkän yksinpuhelun isä Olavi Paavolainen kuolivat samana päivänä, mutta Paavolainen vain täsmälleen 590 vuotta ajastaikaa myöhemmin. Ajastaika Ajastaikaa on runoilija Jorma Etton ehkä tunnetuin runokirja. Luin sen lapsena ulkoa, 54 sivua 13 -vuotiaana, likipitäen. Tapasin hänet myöhemmin Lapin matkoillani Rovaniemellä, kirjastonhoitajana. Luin hänen tuotantonsa ja jotain muuta sen ohella yöpyessäni jokivarsien kouluilla, käytännössä kirjastoissa. Rakkaus teemana on pohjoisen ihmisen puolustajan keskeisiä pohdinnan aiheita. Lyriikassa on mukana lappilaisille tuttu kotiseutuylistys ja Joulupukin päiväkirjassa ymmärretään niin paikallista kuin globaaliakin maailmaa. Välimeren mystiset myytit ovat mukana Eton tarinoinnissa. Niiden moniselitteisyys ja -tasoisuus, tyylinmuutokset ja moralifilosofia tuo mieleen välimereisen keskustelun Suomen eduskunnassa vuonna 2012. Etenkin mieleen tulee Rakkauden oppi ja Claudia. Jorma Etto kun rakasti lavasteita myös ihmissuhteissa, tunteissa ja arjen elämässä, arkielämän oivalluksen kuvauksessa, ei vain teatterissa. Hän on loistava esimerkki kirjoittajasta, joka saa irti paljon vähästä ja vähemmästä vielä enemmän. Joskus muutama sana riittää. Nyt eurosta ja sen kriisistä on puhuttu liian paljon ja sanoilla, jotka ovat puhujille vieraita, munkkilatinaa tai kontinkieltä. Sen voisi nyt jo lopettaa.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Valuutta ja sen välineet

Valuutalla tarkoitetaan yleensä valtion tai alueen rahaa ja rahayksikköä. Tällä rahalla käydään vaihtokauppaa palveluista ja tuotteista. Mitä nämä palvelut ja tuotteet ovat ja kuinka ne sidotaan valuuttaan, on usein kulttuurinen ilmiö. Niinpä voimme arvostaa eri tavalla palveluitamme ja tuotteita. Oman kulttuurin tuotteet, vaikkapa taide tai tietyt, luonnosta saamme tuotteet tai niiden jalosteet, voivat vaihdella hyvin suurissa rajoissa. Vaihdannan väline Eri valuuttojen välillä käydään kuitenkin tästä huolimatta vaihtoa. Vaihtokurssi kuvaa valuutan arvoa suhteessa toiseen valuuttaan. Setelit ja kolikot ovat valuutan eri muotoja olkoonkin, että nykyisin vaihto tapahtuu reaaliaikaisesti ja sähköisesti. Emme näe valuuttojamme ja niiden psykologinen vaikutus on vähentynyt. Valuutan sidos valtion tai alueen sosioekonomiseen taustaan on samalla kadonnut. On syntynyt isännätön valuutta, joka isännöi rajattomasti sekä reaaliaikaisesti. Pääsääntöisesti jokainen itsenäisen valtio päättää ja hallinnoi omaa valuuttaansa, sen valmistusta ja jakoa. Suomella markassa oli kuvattuna luontoamme ja tärkeitä kulttuurimme saavutuksia tai niihin liittyviä henkilöitä. Näin luontoon, luonnonvaroihin sekä kansalliseen identiteettiin liittyvät meille tärkeät elementit olivat osa vaihdantaamme ja valtion kansallista olemassaoloa, valuutan henkistä pääomaamme. Nyt sekin on kadonnut. EMU -maat Tärkeä poikkeus tästä säännöstä on Euroopan Unionin Euroopan talous- ja rahaliiton EMUn jäsenmaat, jotka ovat luovuttaneet valuutan hallinto-oikeuden Euroopan keskuspankille. Tämän historia liittyy läheisesti Euroopan kriiseihin, Ranskan ja Saksan väliseen sopimukseen, jossa taustalla oli mm. kahden Saksan valtion yhdentyminen. Näin valuutasta tuli merkittävässä määrin poliittinen ja se poikkesi taloustieteen antamista rajoista ja määritelmistä valuutan toiminnalle. Keynesiläiset ajattelijat heitettiin romukoppaan. Niinpä kun Euron yhteydessä on käyty keskustelua “valuvirheistä” nämä ovat pääsääntöisesti poliittisia ja taloustieteilijöiden tapa kuvata kriisejä on sidoksissa heidän poliittisin painotuksiin. Tällöin valuutan muut, usein merkityksellisemmät valuvirheet, ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Tällaisia ovat vaikkapa kansalaisten tapa kokea oma valuutta ja sen suhde uuteen, lähinnä puhtaasti teknisesti toimivaan valuuttaan ja sen käyttöön arkielämän vaihdannan välineenä uudessa globaalissa fajanssiajan maailmassamme. Niinpä takavuosina, jolloin Suomessa markalle asetettiin tietty arvo, joka oli sidoksissa omiin kulttuurisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin painotuksiimme ja markan historiaan, nyt on kokonaan toisin. Kun tämä sidos markkaan katosi, tilalle tuli vähemmän psykologisoiva uusi yhteisvaluutta, jonka arvo oli toinen kuin mihin olimme markan kohdalla oppineet. Kuka tahansa kykeni sen havaitsemaan arkielämän valuutan käytössämme, jossa aika pian yksi euro alkoi vastata yhtä markkaa vaikkapa kirpputorin tuotteissamme. Euro oli siis kehno valuutta suhteessa vanhoihin esineisiimme tai vaatteisiin. Markka koki ikään kuin valtavan inflaation. Euroa ei kerrottu kuudella. Sitä ei kerrottu yhtään millään. Se sai kellua mielessämme markan väärtiksi, jos sellaiseksikaan. Huimat hinnat Humppilassa Etenkin oman lähihistoriamme ja lähialueen tuotteet alkoivat olla huiman arvokkaita. Niinpä Hämeessä Humppilassa, Iittalassa, Nuutajärvellä, Riihimäellä tuotettu 1970-luvun lasiesine alkoi maksaa vaatimattomanakin 50-500 euroa eli 300-3000 markkaa. Yhden tällaisen esineen hankkiminen vaati keskipalkkaiselta lähihoitajalta kahden viikon palkan. Vielä markka-aikana siihen olisi riittänyt enintään kahden päivän palkka jos sitäkään. Oiva Toikan lasinen lintu maksoi yllättäen liki kuukauden nettopalkan pienipalkkaisimmilta. Ymmärtää hyvin, miksi lasiteollisuus seutukunnasta katosi ja korvautui Italiasta tuodulla Murano -lasilla. Tänään Suomi on ostovoimaltaan maailman 20-30 rikkaimman maan joukossa. Olemme kyllä vauras maa bruttokansantuotteella mitaten, mutta kykymme hankkia tuotteita ja palveluja palkoillamme ei ole maailman kärkeä likimainkaan. Matka Lappiin ja takaisin omalla autolla kuluttaa, laskien polttoaineet ja pääomakustannukset, liki 1500-3000 euroa lomallamme ilman majoituskuluja. Markoissa tämä tarkoittaa paljon enemmän kuin perushoitajan kuukausipalkka. Vain venäläisillä oli enää varaa matkustaa Lappiin. Valuuttaloukku Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa jne. kehitys oli täsmälleen samankaltainen kuin meillä Suomessa. Kulutus kasvoi uuden valuutan myötä, joka muistutti Saksan markkaa. Suurissa matkailumaissa euro miellettiin lähinnä vahvaksi saksalaiseksi valuutaksi, ei toki omaksi valuutaksi ensikään. Oma valuutta oli vaatimaton ja sillä ei saanut juurikaan kalliita tuontitavaroita. Sen sijaan Saksan markoilla tämä oli mahdollista ja niitä näissä maissa käytettiin hyvin yleisesti. Suomalaisille tämä valuutalla “pelaaminen” tuli tutuksi matkoillamme takavuosien Neuvostoliittoon, jolloin vaihdoimme siellä usein juuri Saksan markkoja valuuttana saaden kehnosti arvostettuja ruplia. Katukaupassa vaihdettuna selvisimme helposti pienillä summilla lyhyen vierailun Neuvostoliitossa turvautumatta sukkahousuihin. Tämä valuutta oli maan sisäiseen käyttöön tarkoitettua. Ei valuuttakauppaan. Paluumatkalla nämä ruplat vodkaturistit heittivät ulos autonsa ikkunasta Vainikkalassa. Kreikka, köyhä Etelä-Italia ja Espanja elivät yli varojensa. Uusi valuutta kun muistutti Saksan markkaa. Suomessa taas velkaantuminen oli vähäisempää. Uusi valuutta ja globalisaatio eivät vieneet meitä sellaiseen kulutukseen, jossa velkaantuminen olisi ollut hallitsematonta. Osasyynä tähän oli kulutuksemme luonne, jossa pääosa palveluistamme ovat käytännössä verotukseen sidottuja ja julkisia hyvinvointipalvelujamme. Niiden hinta pysyi järkevissä rajoissa jo aloimme samalla supistaa rajusti näiden palvelujen sitomaa henkilöstömäärää niin kunnissamme kuin valtionhallinnossa. Tämä kehitys on vielä kesken ja jatkuu lähivuodet johtuen huoltosuhteemme muutoksesta, vanhusväestömme määrän rajusta kasvusta. Nyt olisi saatava vielä kuntien määrä vastaamaan mieluiten maakuntiemme tai seutukuntien määrää. Kukaan ei puhu optimaalisista rajoista. Nekin kun olisi toki nyt piirrettävissä. Seuturajat ja maakuntien rajat ovat täysin keinotekoisia rajojamme. Poliittinen valuutta Kasallinen oma valuutta ja sen hallintaoikeudet ovat joko keskuspankilla tai valtiovarainministerillä. Käytännössä maan hallitus antaa näille instituutioille erilaisia oikeuksia hallita valuuttaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa FRS (Federal Reserve System) toimii varsin itsenäisesti ilman laki- tai muiden elinten rajoitteita. Rajoitteet riippuvat siis sen hetkisen hallinnon tai muiden elinten rajoitteista. Niinpä Yhdysvaltain valuuttapolitiikkaa ei voi verrata vaikkapa euron ympärillä käytävään ja vellovaan keskusteluun. Sieltä tulee myös Eurooppaan viisaita neuvoja, joita Euroopassa ei voitaisi edes käyttää. Meillä ei ole sellaista hallintoa, joka voisi vähentää tai poistaa oman valuuttajärjestelmämme sisällä olevia rajoitteita tai säädöksiä. Länsimaissa valuutoista päättävät elimet ovat pääsääntöisesti riippumattomia hallituksesta. Euro on kuitenkin hyvin poliittinen ja tässä merkityksessä poikkeuksellinen valuutta. Sen ympärillä käytävä poliittinen spekulointi on jatkunut nyt jo kohta viisi vuotta. Lisäksi Yhdysvalloissa on pankkeja, joita syytetään monista sellaisista ilmiöistä, jotka vaikkapa Suomessa olisivat aikanaan olleet käytännössä mahdottomia. Viimeisin liittyy rahanpesuun HSBN sisällä. Sen pääkonttori on Lontoossa. Pitäisikö meidän tukea tällaisia pankkeja? Eikö Meksikosta tulevat huumekartellien rahat riitä? Kelluvat ja kiinteät valuutat Useat valtiot käyttävät samaa nimitystä valuutasta. Panama ja El Salvador käyttävät Yhdysvaltain dollaria. Kanadassa käytetään dollaria. Se, että nykyiset EMU -järjestelmään kuuluvat maat käyttäisivät samannimistä valuuttaa olisi hyvinkin mahdollista, vaikka niiden sidos Euroopan talous- ja rahaliittoon päättyisikin. Spekulaatioiden mukaan tämä olisi ehkä edullisinta juuri nyt Italian kohdalla. Monen taloustieteilijän arvioimana juuri Italia hyötyisi eniten välimereisistä ongelmamaista irtautumalla eurosta. Toki tätä valuuttaa voisi silti käyttää ottamatta käyttöön liiraa. Onkin käyty pohdintaa pohjoisen ja eteläisen valuuttaliiton perustamisesta. Sen poliittinen tarkoituksenmukaisuus olisi kuitenkin toinen kuin mihin valuuttaliitolla ehkä alun perin pyrittiin. Euron kriisin yhteydessä on puhuttu kelluvista ja kiinteistä valuutoista. Myös inflaatiosta ja deflaatiosta, joista itsekin olen erikseen kirjoittanut ja varoittanut jälkimmäisen mahdollisuudesta. Kelluva valuutan arvo määräytyy vapaasti kansainvälisillä markkinoilla. Tyypilliset suuret valuutat, Yhdysvaltain dollari, euro ja jeni, ovat kelluvia valuuttoja. Keskuspankki voi halutessaan nostaa kelluvan valuutan arvoa vaikkapa nostamalla korkoa tai ostamalla valuuttaa. Jos taas valuutan arvo nousee liian vahvaksi, keskuspankki voi heikentää sitä laskemalla korkoa tai pumppaamalla markkinoille omaa valuuttaa. Euron kriisin yhteydessä korkoa on laskettu ja nyt on puhuttu viimeisenä keinona setelipainosta. Käytännössä tätä on jo käytettykin jo aiemmin. Rahalla on taipumusta mennä rahan luokse ja tuloksena voi olla vain laukkaava inflaatio. Kiinteän valuutan arvon laskemista kutsutaan devalvoinniksi ja nostamista revalvoinniksi. Kontinkieltä Suunnitelmatalouksissa kaikki valuutta ei ole vapaasti vaihdettavissa. Valtion sisäistä tarvetta varten on olemassa oma valuuttansa. Se ei ole vapaasti vaihdettavissa. Katukauppaa voidaan toki käydä, mutta se on laitonta, kuten Neuvostoliitossa matkanneet muistavat vodkaturisteina. Lisäksi kiinteää valuuttaa voidaan kelluttaa vaikkapa tietyn vaihteluvälin sisällä. Jos poikkeama menee ohi näiden arvojen, keskuspankki tekee intervention. Suomessa tässä on ollut käytäntöä, joka poikkeaa runsaasti välimereisten maitten käytännöstä. Niinpä myös keskustelu, joka meillä käydään vaikkapa vakuuksista, saattaa olla vierasta joillekin valuuttaliiton osapuolillemme. Samoin se, mistä kriisikokouksissa päätetään, on mahdollisesti ongelmallista eri sopijapuolten jo pelkässä talouden symbolirakenteiden ymmärryksessä. Jos kieli ei papereista kansanedustajillemme heti avaudu, se on hyvin ymmärrettävää. Tämä ongelma näkyy mm. niissä medioissa, joita Euroopassa on luettavissa tämän vakuuskeskustelun yhteydessä. Kuvaavaa on Suomen Kuvalahden pakinoitsijan terminologia, jossa hän käyttää kontinkieltä toimittajan vaihtaessa kysymyksiä ja odottaen vastauksia pääministeriltä. Oravannahat kontissa oli valuuttana käypää tavaraa. Suomalaisen vaihdantatalouden aikana raha käsitteenä oli sidoksissa luonnonvaroihin ja oma käsityksemme valuutasta on edelleen hyvin konkreettinen, pragmaatikon kieltä. Kultakanta Ennen toista maailmansotaa rahajärjestelmät perustuivat pääosin ns. kultakantaan. Liikkuva rahamäärä määräytyi pankkien holvissa olevaan arvometallin määrään. Näin tämä arvometalli oli arvossa arvaamattomassa. Se kun oli samalla minkä tahansa vaihdannan absoluuttinen arvo. Ensimmäisen maailmansodan yhteydessä valtiot laskivat liikkeelle kuitenkin katteettomia seteleitä. Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin ns. Bretton Woods -järjestelmä ja samalla kasainvälinen valuuttarahasto IMF. Bretton Woods romuttui kelluvien valuuttakurssien yhteydessä. Euroopan valuuttajärjestelmä EMS (European Monetary System) perustui laskennalliseen valuuttayksikköön, ECUun (European Currency Unit) ja jo edellä mainitsemaani valuuttakurssimekanismiin ERM (Exchange Rate Mechanism) jossa valuuttakurssit saivat vaihdella tiettyjen rajojen sisällä. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF Kansainvälinen valuuttarahasto IMF (International Monetray Fund) on vuonna 1945 perustettu kansainvälinen järjestö, joka valvoo maailmanlaajuista rahoitusjärjestelmää, tarkkailee vaihtokursseja ja maksutaseita sekä antaa apua, teknistä ja taloudellista. Se tavallaan loiventaa finanssijärjestelmän markkinahäiriöitä. Nyt se tulee meillä EU:n tilapäisiin rahoitusvaikeuksiin joutuneita jäsenvaltioita. Se ei ole Välimerellä ensimmäinen kerta. Meillä tämä on vieraampaa. Olemme olleet IMF:n jäsen vuodesta 1948. Siihen kuuluu nyt 185 jäsenmaata. Olympialaisiin Lontoossa osallistuu hieman yli 200 valtioita. Kriisivaltiota kolmen vuosikymmenen aikana on ollut runsas sata maata. Kriisiytyvä valtion on siis arkipäiväinen ilmiö. Muistamme IMF:n edellisen pääjohtajan Dominique Strauss-Kahnin kaikesta muusta kuin työstään. Moni piti häntä tulevana Ranskan presidenttinä. Toisin kävi olkoonkin että vasemmisto voitti vaalit. Nykyinen johtaja Christene Lagarde on hänkin Ranskan valtiovarainministeri. Häneltä ei heru sääliä Kreikalle. Hän tuntee kriisin syvän ytimen. Yhdysvallat ja Eurooppa Valuuttarahaston pääjohtaja on pääsääntöisesti eurooppalainen ja Maailmanpankin vastaavasti yhdysvaltalainen. Dollari on luonnollisesti maailman suurin valuutta. Sen päivittäinen osuus on noin 85 % maailman valuutoista (vuosi 2010). Euron osuus on noin 39 %, jenin 19 %, punnan 13 %, Australian dollarin 13 %, Sveitsin frangin 6,5 %, Kanadan dollarin 5 %, Hongkongin dollarin 2,5 % ja Ruotsin kruunun 2,2 %. Norjan kruunu on kolmastoista (1,3 %). IMF antaa lainaa valtiolle, joka ei voi saada lainaa muualta. Se toimii eräänlaisena pelastajana finanssikriisin joutuneelle valtiolle. Tässä euron kohdalla on jouduttu poliittisiin ongelmiin. Auttavatko euromaat toisiaan ja niiden finanssijärjestelmät vaiko IMF? Valuutat ja niillä spekulointi eivät kuulu normaaliin parlamentarismiin ja suomalaisten veronmaksajien tehtäviin äänestäjinä, veronmaksajina. Tässä puurot ja vellit ovat menneet sekaisin. Neljä vuotta seuraten medioitamme ja hallitustamme Välimerellä on ilmiönä kriisikokouksineen sairas. Koko poliittinen instituutiomme on sairastunut tästä ilmiöstä. Tässä merkityksessä euro oli virhe. Toisaalta taloustieteilijät ovat saaneet paistella medioissamme ja se on tietysti heistä oikein. Ylen toimittaja voi edelleen kysyä, jatkuuko tämä kriisi pysyvänä ja vaatisiko se jo omat toimittajansa. Kun vakuudet Espanjalta on saatu, Kreikan kaltaiset, mikä on HSBC pankki ja sen tapa pestä väli- ja eteläamerikkalaisten huumekartellien rahat? Pankin perusti vuonna 1865 skotti Thomas Sutherland ja nykyisin se on maailman kolmanneksi suurin pankkikonserni. Pääkonttori on Lontoossa. Tervetuloa. Kansainvälistä valuuttarahastoa ei pidä sotkea Maailmanpankkiin. Maailmanpankki myöntää pitkäaikaisia lainoja yleisempiin tarkoituksiin. Kansainvälinen valuuttarahasto taas toimii ikään kuin välikätenä lainaajien ja lainanantajien välillä. Silloin kun tulee ongelmia. Niiden tunteminen ei kuulu äänestäjän arkityöhön ja osaamiseen. Mikrotalous oman talouden hoidossa riittää. Makrotalous globaalina ja keynesiläisenä kysymyksenä on eri asia. Ei tarvitse olla nobelisti, jotta voi ymmärtää mikrotalouttaan, joka kulkee monella joko käsilaukussa tai lompakossa. Makrotalouden kriiseillä ei pidä pelotella mikrotaloutta. Niitä maailmalla on keskimäärin puolenkymmentä suurempaa finanssikriisiä joka vuosi. Makrotalouspaketit Maailmanpankki ja IMF toimivat usein yhdessä. Tällöin tavoite on vaikkapa jakaa suuria rakennusopetusohjelmia, joilla pyritään vakauttamaan kohdemaan talous kasvukelpoiseksi. Kasvua on oltava olkoonkin, että sen luonne vaikkapa Suomessa saattaa tulevaisuudessa olla muuta kuin kasvua kasvun vuoksi ja ympäristöä köyhdyttäen ja samalla aiheuttaen ympäristöongelmia. Tämän uuden kasvun ideoijina ja innovaattoreina meidän kuuluisi kulkea kärkimaana maailmassa. Siihen ei voi kuulua sellainen ideologia, jota nyt välimereisen maailman ympärillä on käyty kohta puoli vuosikymmentä pysäyttäen samalla myös oman taloutemme rakenteellinen uudistaminen. On pystyttävä vaikuttamaan myös sen politiikan suuntaan, jota valuuttarahaston tarkkailutehtävät sekä raportit ja politiikkasuositukset jäsenmaistaan pitävät sisällän koskien vaikkapa kestävää kehitystä ja sen toteuttamista. On oltava ytimessä, mutta oikeassa ytimessä. Keynes Brettom Woods järjestelmän, Maailmanpankin (WTO) ja Kansainvälisen valuuttarahaton (IMF) perustamisessa Britannian pääneuvottelijana toimi John Maynard Keynes. Hän yritti saada aikaan mm. kansainvälistä valuuttajärjestelmää, yhteistä rahayksikköä. Silloin ongelmana oli vielä ennen sotia valinnut tilanne, jossa yksittäiset valtiot hoitivat valuutan vaihtoa tavalla, joka vahingoitti kansainvälistä kauppaa. Tämä ei ole poistunut tänäänkään. Se näkyy myös euron kriisissä. Aasia ja Kiina toimii eri säännöin kuin läntinen maailma. Keynesiläiseen politiikkaan kuului valuuttarahasto, joka jakoi rahaa maille, jotka tarvitsivat laskusuhdanteessa elvytyspolitiikkaa. Keynesin aikana finanssimarkkinat olivat eri luokkaa kuin nykyisin. Vierasta oli myös finanssijärjestelmän liberalisointi ja finanssimarkkinoiden valtava nousu. Internet oli sekin tuntematon reaaliaikaisena prosessoijana. Sosiaalinen media ei ollut keynesiläinen ilmiö. Samoin Aasian maiden ja Kiinan valtava kasvu sekä myöhempi ns. Washingtonin konsensus rahoitusmarkkinoilla olivat tuntemattomia. IMF kritiikki Vuoden 1980 jälkeen yli 100 valtiota on kokenut valuuttakriisin. IMF toimii ikään kuin liian myöhään eikä onnistu torjumaan rakenteellisia vääristymiä. Joidenkin tutkijoiden mielestä se on jopa tae ylivelkaantuneiden pelastumiselle ja moraalikadolle. Suurista operaatioista hyötyvät lähinnä vain suuret läntiset rahoituslaitokset ja yksittäiset rikkaat henkilöt kohdemaissa, joille valuutan kurssin keinotekoinen ylläpitäminen antoi aikaa siirtää pääomansa pois ennen kurssiromahdusta. On tuettu myös ns. moraalitonta velkaa esim. Argentiinassa, mikä tuhosi kohtuullisen rikkaan maan talouden. Suomessa pelätään nyt oman maan talouden kohdalla ikivanhaa alusmaan ongelmaa ja sen historiaa suurten talousmahtien pankkikriisien rahoittajana. Samalla oman maan talouden rakenteet jäävät etenkin valtion hallinnon toimesta vähenevälle huomiolle vuosia jatkuvan kriisihoidon kohdistuessa kauas omista talouden rakenteittemme hoidosta osana Pohjolaa ja Jäämeren sekä Venäjän tarjoamia mahdollisuuksia. Jotta lainoille annettavat ehdot täyttyisivät, kohdemaat laiminlyövät vaikkapa terveydenhuollon avaintehtäviään täyttääkseen asetut lainaehdot. Tämän on todettu lisäävän jo kerran voitettujen tartuntatautien leviämistä uudelleen, kuten tuberkuloosin kohdalla on tutkimuksissa havaittu. IMF on nämä kiistänyt ja todennut ongelmien syntyneen jo ennen sen mukaantuloa pelastusoperaatioon.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Viestivaihdot kuntoon

Forssan Lehti (15.7) on hyvin kartalla. Sirkka-Liisa Anttila kirjoittaa ansiokkaasti euron kriisistä. Kaikki siinä kerrottu on kenen tahansa helposti allekirjoitettavissa. Olemme syvässä kriisiä, myös institutionaalisessa kriisissä, ei vain pankkikriisissä. Sivun alalaidassa on taas Ybi Hannulan niin ikään mainio oivallus Timo Soinista yhdysvaltalaisen median (Business Insider) mainitsemana yhtenä maailman “vaarallisimmista” johtajistamme. Oikeammin vaikutusvaltaisimmista, kun lukee lehden loppuun saakka eikä vääristele. Hänen edellä on enää vain Yhdysvaltain presidentti Barck Obama ja Saksan liittokansleri Angela Merkel. Toki lisäksi neljä muuta vähäisempää vaikuttajaa kuten Hans-Werner Sinn ja Ron Paul. Se viestii merkittävästä vaiheesta historiassamme. Sille ei pidä nauraa. Hannula nauraakin forssalaisuudelle. Perussuomalainen ilmiö Lehti jatkaa esitellen perussuomalaisten järjestäytymistä kuntavaaleihin. Miksi äänestää vanhoja puolueita ja näiden aiheuttamaa kansallista katastrofia, jos voi äänestää sellaista, joka on alusta saakka ollut oikeassa? Monta vaihtoehtoahan meillä ei enää ole, kun vanha poliittinen instituutio on itse ajanut itsensä kohta tarpeettomaksi osana liittovaltiota ja muuttanut maansa etäiseksi Euroopan periferiaksi. Näin käy kun 5 miljoonaa menee 500 miljoonan “ytimeen”. Kun menee herrojen kansa marjaan, nämä vievät marjat ja marjavasutkin. Epäilemättä Sirkka-Liisa Anttila ei ole hyväksynyt hänkään emu-ajan alun hulluutta ja virheitä, jotka tehtiin ottamatta selvää mihin ollaan menossa. Saksan markka on meille rankka valuutta ja välimereisille talouksille mahdoton paikka. Valuvirhekin oli tahallinen ja se tiedettiin. Omalla valuutalla pelaten menestyimme ja hyvinvointivaltiomme loimme, välillä toki devalvoiden ja hakien kilpailukykyä Ruotsin kruunuun. Se, että nyt selviämme vain tolkuttomalla eurojen setelipainolla, muistuttaa jo pula-ajan tapahtumista ja seteleistä, joissa oli tolkuton määrä nollia. Italian liirassa niitä näki tuon tuosta. Miten me tällaiseen seuraan olemme joutuneet? Joko me eroamme tai jonkun muun on erottava. Itse tehden se sujuu mutkitta ja ilman muiden kiusantekoa. Jos kansa tahtoo jotakin, se on kansanvallassa oikein, oli se vaikka asiantuntijan ja mediavallan, mediakratian, mielestä virhekin. Kun Ylen teettämässä kyselyssä 70 % näkee, mistä on kysymys, se on iso enemmistö ja pulinat pois. Demokratian pelko on aina demokratian alku ja internet, kansalasimediat, yhteisömediat, avasi samalla ensimmäisen kerran sanavapauden meillä Suomessakin. Perussuomalaisten pelko on taas viisauden alku nyt monessa jämähtäneessä poliittisessa liikkeessämme. On oltava myös toinen näkökulma, joka ei ole pelkästään opportunistinen. Asiantuntijoiden jahkailua Helsingin Sanomat (16.7) laskee, kuinka joudumme budjetoimaan ainakin 30 miljardia jatkossa erilaisiin eurooppalaisen talouden vakausjärjestelmiimme. Se on liki oman valtiomme budjetti. Toistaiseksi vielä itsenäisen. Riskinä on myös joutua mukaan kehitykseen, jonka päässä on liittovaltio. Se kehitys on nyt todennäköinen. Millaista valtaa 500 miljoonan Euroopassa käyttää syrjäinen kansakunta, jossa asuu vajaa prosentti Euroopan väestöstä? Taantuuko se ja menettääkö se luonnonvaransa ja varallisuutensa kokonaan muun Euroopan hyödynnettäväksi? Imetäänkö se kuiviin? Joko tämä kehitys on nähtävissä? Miten on käynyt maataloutemme, kaivostemme, pankkiemme, metsiemme, yritystemme ja kuinka käy Nokian, pörssimme? Haluammeko me oikeasti tätä? Varmaan joku hyötyykin kahtia jaetusta Suomesta. Helsingin Sanomat (16.7) kysyy suurelta joukolta talouden asiantuntijoilta, kuinka nyt tulisi menetellä euromme kohdalla? Nämä mielipiteet ovat osin yksimielisiä, osin erimielisiä. Ne ovat hyvin suomalaisia, miltei kenen tahansa mielipiteitä. Mikä niissä voisi olla asiantuntijuutta? Opportunisti ajopuu Me olemme ajautumassa taas kerran ja odotamme mitä tapahtuu seuraavana ja teemme päätöksemme, kun joku on jo erkaantunut eurosta, on alkanut täydellinen kaaos ja olemme sen keskellä. Näin tulkitsen asiantuntijoiden enemmistön mielipiteitä. Asiantuntija ei halua vastuuta saati keikuttaa konsensusvenettä. Poliittisella johdolla on vielä vähemmän kykyä tarttua päätöksentekoon tavalla, joka olisi kansallisen edun ajamista olematta ajopuuna. Näin ei ole aina ollut. On ainakin pari poikkeusta. Kun Suomi irtautui toisesta maailmansodasta, se otti varaslähdön, eikä jäänyt seuraamaan vielä muutamaa kuukautta, kuinka Saksan mahtaisi käydä. Jos näin olisi tehty, seurattu suomalaisia opportunisteja asiantuntijoitamme, lopputulos olisi ollut maan miehittäminen Helsinkiä myöten, itsenäisyyden menetys. Suomi irtautui kuitenkin sodasta ensin ja itsenäisesti. Ajoi saksalaiset Lapista. Lappi poltettiin, mutta itsenäisyys säilyi. Kiitos marsalkka Mannerheimin. Se oli Mannerheimin sotilasuran suurin palvelus kansakunnalle. Onneksi oli Mannerheim. Nyt tällaista Mannerheimia ei ole käytettävissä. Toinen poikkeus oli presidentti Mauno Koivisto. Hän loi Kekkosen ajan jälkeen maahan toimivan parlamentarismin. Se oli suuri poliittinen teko häneltä. Siirryimme presidentin hallituksista eduskunnan luottamusta nauttivaan hallitukseen. Nyt se on syvässä kriisissä. Nauttiiko se Brysselin luottamusta? Entä median? Ennakkoluulot ja epäluottamus Sama Forssan Lehti (15.7) esittelee, miten loimaalaiset poikkeavat meistä forssalaisista. Kun muutin Forssaan, yli 20 vuotta takaperin, en vienyt vetämääni Loimijokiohjelmaa Loimaan puolelle. Se olisi silloin pilannut koko hyvän asian. Riskinä kun oli tuo Forssan Lehden kuvaama Loimaalta tuleva älyllinen, veret seisauttava kysymys, “täh”. Sen jälkeen reaaliaikaista prosessia on mahdotonta viedä toteutukseen siten, etteikö Forssassa joku saa hernettä nenäänsä. Forssan työväenyhdistyksellä kun oli ennakkoluoja Loimaan suuntaan. Sen huomasi kyllä heti kun oli näissä kaupungeissa muutaman hetken viettänyt 1990-luvun alussa. Puuttui luottamus ja oli ennakkoluuloja. Erityisen syvinä ne kohdistuivat MTT:n tutkimuskeskukseen Jokiosissa. Se koettiin maalaisliittolaisena, vanhakantaisen keskustalaisena etujärjestönä, tiedeyhteisö. Näin oli myös Jokioisten kunnan vasemman laidan päättäjien kokemana. MTT tiedeyhteisönä oli suljettu kokonaan hämäläisen maailman ulkopuoliseksi kuplaksi josta ei voinut vaikuttaa mitenkään Loimijokilaakson elämään. MTT olisi tiedeyhteisönä tullut ensin hämäläistää tai muuttaa vähemmän tiedeyhteisön oloiseksi valtion laitokseksi, työnantajaksi ja veronmaksajaksi, joka uudistuu hankkien työvoimansa lähikunnista rekrytoiden ja kirnuaa voita tai juustoa. Niinpä laatimani Agropolis-strategia, kuntien yhteisen ideakilpailun vastauksena, muuttui hämäläisen kunnallishallinnon 1990-luvun henkiseksi pääomaksi ja syvän laman aikana käynnistetty startti loppui kuin kana lento kuntien yhteistyön alkaessa vaikeutua 2000-luvulla ja lopullisesti 2010-luvun alussa. Tänään poliittisen instituution on liki mahdotonta löytää ehdokkaita kuntavaaleihinsa ja aiemmin ennustamani poliittisten instituutioittemme aikaansaama parlamentarismin kriisi syvenee päivä päivältä ja ulottuu kuntiemme kaikkiin etenkin valtion ylläpitämiin organisaatioihin. Samaan aikaan agropolis-strategia levisi globaaliin maailmaan ja toimii siellä hyvin ja on kehittynyt aluetaloutensa veturiksi niin Etelä-Amerikassa kuin Aasiassakin. Mistä tämä kehitys kielii Suomessa? Kupletöörin maailmankuvan ihailua Forssa Lehti (15.7) esittelee myös iisalmelaisen ja Joensuussa ikääntyneen Jaakko Tepon, 1960-luvun koulukaverini Iisalmen lukiosta. Tuolta ajalta syntyi meiltä Fiasco-teatteri ja minua pari vuotta nuorempi Teppo aikuistui siinä, samalla kun siirtyi opiskelemaan insinööriksi. Jaakko oli lahjakas nuori ja karismaattinen esiintyjä jo varhain. Verkostossamme hänelle löytyi heti sopiva paikka. Jossakin vaiheessa kouluympäristö ja sen turvaverkko on kuitenkin jätettävä, aikuistuttava. Kun tekee samaan aikaan keikkaa kupletöörinä ja yrittää vasemmalla kädellä opiskella, perustaa perheen ja lehden Iisalmeen, käyttää reilusti alkoholia, aivoverenkiertohäiriö tulee nuorena. Niin myös kävi Jaskalle. Sellainen elämä ei ole viisasta. Sen sijaan Loimijokiohjelmassa väitellyt tohtori Katriina Soini kirjoitti saman päivän (15.7) Helsingin Sanomissa ansiokkaan yliön maaseudun kehyskuntien maankäytöstä ja maisemanhoidosta. Sellainen elämä on viisasta ja opettajan viikonloppu on pelastettu. Se että maaseutuyhteisö otti 2000-luvun alussa vastaan Loimijokiohjelmaansa naisen, oli taistelun tulosta sekin. Onko sellainen agropolis-strategiaa, kysyin usein ja kysyn edelleenkin? Lukiko kukaan kirjoittamaani kirjaa Agropolis Oy:n johtokunnassa 1990-luvulla? Oliko strategia agropolisessa, jonka ulkopuolelle minut jätettiin, vaikka toista ideakilpailussa edellytin, jokaisen poliitikon oma ja kunnanjohtajan kuvittelema jo vanhahtava kehitysyhtiö? Mihin sellaista tarvitaan tuolla nimellä ja osana kuntapolitikointia? Miksi vanha ja jo kriisiytynyt puolueinstituutio rötöksineen tuotiin agropoliksen sisälle? Sehän tuli kaatumaan vanhan instituution mukana. Vai sitäkö tahdottiinkin? Oliko se kilpailija vanhalle instituutiolle ja sen imaameille? Taantuma takaisin 1970-luvulle Tein ensimmäisen tutkimukseni savolaisten poliittisesta käyttäytymisestä 1970-luvun jytky -vaaleissamme. Silloin vennamolainen kansanliike sai Savossa äänistä yli 20 %. Sellainen ilmiö kiinnosti nuorta opiskelijaa. Äänestäjistä valtaosa oli köyhiltä äänestysalueilta ja korpikommunisteja. Ei niinkään rikkaampien alueiden maalaisliittolaisia. Korpikommunismi on eri asia kuin teollisuuskommunismi. Korvessa köyhyys ja saamattomuus vei kansanhuoltoon. Äärivasemmisto sai heistä äänestäjänsä siinä missä vennamolaisetkin. Syynä äänestyskäyttäytymiseen ei ollut toki ideologia vaan köyhyys. Apua on haettava sieltä, mistä sitä voi saada, ei sieltä mistä sitä oli vuosikymmenet luvattu. Sen sijaan teollisuuskommunismi, Forssalle tyypillinen, oli aktiivista ja koko liike paneutui oman elinympäristönsä nopeaan sosiaaliseen ja taloudelliseen, kulttuuriseen nostamiseen yhteisönä. Se ei poikennut mitenkään maaseudun yhteisöllisestä talkootyöstä sekä sen saavutuksista maalaisliittolaisina. Molemmat ihailivat etäältä toisiaan ja syntyi punamultayhteistyö. Virheellinen näkökulma Forssassa työväenliike on aivan eri tapaus kuin Loimaan vastaava liikehdintä, vasemmalta se kokien. Vasemmistolainen toimittaja tulkitsee Forssassa loimaalaisia työläiskulttuurin yhteisöjä saamattomiksi. Siellä kun ei ole taustalla sosiaalidemokraattisen liikkeen syntyhistoriaa saati pumpulienkeleiden aktiivista asioidensa järjestelyä, punavihreän puolueen syntyä Koijärveltä. Sen sijaan maalaisliitto-keskustasta nähtynä näissä kunnissa ja sen yhteisöissä ei ole eroja. Sama havainto koskee kokoomuksesta kuntia seuraten. Aktiivisuus sai vain lisää vauhtia Karjalan evakoista, Sirkka Liisa-Anttilan kaltaisista suurista persoonallisuuksista ja karismaattista poliitikoista, taiteilijoista, kirjailijoista jne. Joku heistä kirjoittaa Forssan Lehteen. Kantaa vastuunsa. Niin tekee Loimaallakin, mutta ei ehkä aivan Someron mallilla. Somerolainen kirjailija näkee yhteisönsä toisin kuin porvari kirjailijana. Koskahan tämä selviää kirjailijalle? Hän on oikeassa, mutta vain 180 astetta väärin tulkiten, kun kyseessä on valtaväestön ymmärtäminen. Vienankarjalainen ei ole laatokankarjalainen ensinkään. Parhaiten sen havaitsee vanhoissa savolaisissa suvuissamme ja niiden juuria seuraten. Vaihdossa hylkääminen pahinta Kun uusi sukupolvi on nyt mediakulttuurissamme saamassa viestikapulaa edelliseltä, suurilta ikäluokilta, oleellista ei ole vain se, että olemme kouluttaneet heidät juoksemaan oman osuutensa meitäkin vikkelämmin. Tätäkin tärkeämpää on siirtää viestikapula siten, ettei se putoa tai tule rajarikkoja. Moni kulttuuri kokee nyt uudessa media-ajassamme, sen reaaliaikaisessa taloudessa, sosiaalisen median taloudessa, hylkäämisen, ja se on pahin mahdollinen omassa ajassamme ja myös aiemman historian opetuksista tärkein. Hylkäämisestä kun kärsivät vielä lastenlastenlapsemmekin kolmanteen ja neljänteen polveen. Pahimmassa tapauksessa koko kulttuuri katoaa. Ei kai kukaan meistä sitä tahdo omalle kulttuurillemme? Osalle meistä siitä voisi toki olla myös hyötyä. Ainakin jos työskentelee Brysselissä, on vannonut valansa sen pappiskunnan asioiden hoitajana ja saa sieltä leipänsä. Mannerheim oli aikanaan vannonut valansa tsaarin kenraalina ja se pelasti meidän itsenäisyyden. Ihmiset ovat aina vain ihmisiä, eivät toki palvottuja jumalia.