tiistai 27. joulukuuta 2011

Vuoden 2011 mediapalkinnot

Vuosi 2011 oli poikkeuksellisen vilkas mediavuosi. Alkuvuodesta uutistarjonta ylitti perinteisen median kyvyn välittää globaalin maailman dramaattisia tapahtumia, joista Japanin luonnonkatastrofi ja islamilaisen arabimaailman vallankumousdomino olivat päällimmäisinä. Niiden taustalle jäivät maailmantalouden syvenevä lama ja euroalueen ongelmat, valmistautuminen omiin kevään vaaleihimme. Ja sitten tuli paukku Norjasta, norjalainen huuto, joka järkytti Pohjolan lintukotoa.

Ensimmäinen palkinto


Median kyky seurata globaalin maailman liikkeitä onnistui vuonna 2011 paremmin kuin edellisinä vuosina ja siitä oli tullut uuden mediayhteiskunnan selvästi ohjaava mahti myös järjestettäessä omaa valmiuttamme luonnonkatastrofin mahdolliseen laajenemiseen tai euroalueen kriisin hoidossa. Tämä näkyi erityisen selvästi oloissamme poikkeuksellisten eduskuntavaalien jälkeen ja hallitusta koottaessa tai pohdittaessa kansamme huolen aiheita.

Ne olivat nyt oikeita, todellisia pelkoja ympäristötuhoista, talouskriiseistä ja globaaleista katastrofeista, ihmisten vieraantumisesta ja syrjäytymisestä. Kun aiemmin kaikille ristiretkille ja mielettömille liikkeille ominaista olivat psykopaattien valtaannousu, nyt sellainen alkoi käydä liki mahdottomaksi. Johtajuutta oli, jos se sellaiseksi katsottiin tai myönnettiin.

Johtajuus katosi, kun kansalaisten media, sosiaalinen media, ei sitä sellaiseksi enää laskenut. Kun joukkorikollisuus ei tehnyt aiemmin yksilöstä rikollista, nyt tätä pohdittiin uudesta näkökulmasta, jossa kansakuntien riippuvuus ja kohtalonyhteys alettiin oivaltaa myös yksilötasoisena kysymyksenä. Sosiologia ja psykologia lähestyivät siinä toisiaan ja lääketiedettä, samalla kun biologia ja teknologia lähestyivät toisiaan uudessa hybridiyhteiskunnassa.

Ihmisten ajatuksia ei voitu muuttaa pelkällä retoriikalla, puhetaidolla, vaan opastamalle heidät näkemään asiat uudella tavalla. Kun sotien koristeellisuus katosi, hävisi myös niiden mytologinen vanha välineellinen kiinnostavuus ongelmien ratkaisijana saati biologisena välttämättömyytenä.

Neljäs valtiomahti, etenkin sosiaaliset mediat viidentenä, olivat ottanet niskalenkin vanhasta vallasta, vahoista puolueista. Gallupvaalien jälkeinen tapa rakentaa media-ajan hallitusta oli sekin sähköisten medioittemme visiomaa todellisuutta, liki innovaatiojournalismia ja painotti euroalueen kriisiä, vastuunkantoa uudesta globaalista todellisuudesta. Sellainenkaan mielipide ei ollut enää oikea ja pyhä, jonka puolesta oli aiemmin kuoltu.

Printtimedia taustoitti prosessia ja lopputulos oli odotettu medioita seuraavan suuren yleisön ymmärtämänä. Kansalaismediat välittivät tietoa, joka kertoi mitä tuleman pitää ja miksi. Draaman kaari kulki odotetulla tavalla ja johti odotettuun ratkaisuun. Siinä vallankäyttäjä paljasti itsensä kuvaamalla toista vallankäyttäjää. Ikään kuin ihminen, joka paljastaa oman luonteensa kuvatessaan toisen ihmisen paheita, juorutessaan.

Tämä koski myös vaalien tulosta, joka oli tiedossa jo kuukausia ennen vaaleja ja tutkijoiden antamat ennusteet pitivät lopulta paikkansa liki täsmälleen vaalipiireittäin annetuissa ennusteissa. Niissä tekopyhät ihmiset vihasivat tekopyhyyttä ja ennakkoluulot ruokkivat tietämättömyyden lapsia kertoen, kuinka nyt eletään 1970 -lukua.

Ero vuoden 1970 vaaleihin, jossa SMP ja populistiseksi luonnehdittu liikehdintä sai murskavoiton, oli valtava. Silloin sähköinen mediamme kertoi vielä vaaliyönä, kuinka tuota voittoa ei tullut lainkaan. Pohjoiskarjalainen pienviljelijä Eino Poutiainen ennusti täsmällisemmin kuin yleisradion ”rokonoosit” ja professori Risto Sänkiahon (Sdp) laatimat tietokoneohjelmat.

Kun nyt ei voitu olla enää veljiemme vartijoita, pyrittiin olemaan heidän teloittajia. Syntyi suomalainen käsite vihasta, vihapuheesta ja siveydestä, joka Aldoux Haxleyta lainaten, on seksuaaliperversioista luonnottomin ilmiö. Politiikassa, puolueissa, alettiin jälleen kerran puhua ja kirjoittaa aatteista ja periaatteista, kun elämä oli yhä kauempana niiden toteutuksesta.

Takavuosista oli kuitenkin jotain jo opittu, ja vaalien suurin voittaja oli mukana medioitten suurten puolueitten pääesiintymisissä omiin galluptuloksiin nyt uskoen. Älyllistä epärehellisyyttä haluttiin näin välttää. Hyve määriteltiin ikään kuin tahdon vastaiseksi toiminnaksi. Tämä toiminta toi mukanaan kunniaa ja kunnia taas ruokki median turhamaisuutta.

Kun tulokset olivat odotettuja, gallupin mukaisia, myös hallitusneuvottelut tiedettiin jo etukäteen vaikeiksi ja että todellisia hallituspohjia jäisi käteen lopulta vain yksi uskottava vaikean euroalueen kriisin suomalaiseksi ratkaisijaksi ja taloutemme ohjailijaksi mahdollisen laman alkaessa. Alkoi vyörytys, jossa oli lopulta liki pakko hyväksyä toisissa ihmisissä ja poliitikoissa kaikki se sietämätön, jonka johtajat yleensäkin hyväksyvät omassa itsessään. Syntyi sietämätön hallituspohja ja ohjelma.

Kaikki eduskuntapuolueemme kantoivat samalla oman vastuunsa mediayhteiskuntamme tärkeimmän median, yleisradion rahoituksen järjestelyissä kiitettävällä tavalla. Tästä kaikesta on annettava ensimmäinen mediapalkinto suomalaista perinteistä mediaosaamista ja sen osa-alueita tukevalle poliittiselle ja taloudelliselle järjestelmällemme, sen kulttuuriselle osaamiselle. Vai Helsingin Sanomien päätoimittaja vaikutti jäävän osattomaksi tästä uudesta suomalaisesta hyveestä. Jos ihminen ei saa rangaistusta paheistaan, miksi hänen olisi saatava palkinto hyveistään, kysyttiin, ja ihan syystäkin.

Pienet ylilyönnit ja draaman kaaren tavoittelu kuuluvat medioitten keskeiseen näytelmään siinä missä viihteellinen osa mielenkiinnon ylläpitäjänä. Kokonaisuus säilyi kuitenkin ehjänä ja arvosana oli korkea vaikean vuoden viestinnässä. Kun joku on tekemässä jotain vastuullista, perustelee sitä rationaalisella järjellä, ymmärrämme hänen heti tarkoittavan sillä jotain epämiellyttävää ja pahaa.

Toinen mediapalkinto


Vuoteen kuului myös surullisia tapahtumia ja sellaisia, jossa median oma osuus oli mukana välittömästi tai välillisesti. Tällaisia pyrittiin rohkeasti oikomaan ja myöntämää niiden olemassaolo. Kun kahden edellisen vuoden teemana oli ollut keskustelu eliitin poliittisesta ja taloudellisesta vallasta sekä sen marinadista medioittemme kanssa, nyt tätä jatkettiin myös globaalisti. Media puuttui omiin heikkouksiinsa. Rikkaana ja eliitin mukana elämisen surkeus on sinä, että joutuu sietämään muita rikkaita.

Keskittynyt mediaomistus, sen koko ajan kasautuva taloudellinen ja poliittinen valta, konkretisoituivat kahdessa tapahtumassa. Ensimmäinen järjestettiin Britanniassa ja osana australialaisen mediamogulin valtakuntaa, sen skandaaleja, sekä toinen Italiassa ja siellä osana italialaisen pääministerin ongelmallista asemaa osana kriisiytyvää euroalueen ytimen uskottavuutta. Näin siitäkin huolimatta, että italialaisen ikääntyneen pääministerin huvit maksoivat kaikille vähiten.

Globaali media ja sosiaalinen mediat onnistuivat tässäkin tehtävässä nyt kiitettävästi. Australialainen moguli oli brittien kuultavana ja muutoksen mahdollisuus on jopa uskottava. Rikollisesta toiminnasta oli lopulta eniten hyötyä mediayhteiskunnan viestinnälle ja sen itsekritiikille myös meidän oloista oleellisesti poikkeavassa tiedotuksessa niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa.

Kun rahaa oli jo liian paljon, sillä ei ollut enää merkitystä, ainoastaan pelillä. Tuossa pelissä rikkaat halusivat päästä otsikoihin ja sinne päässeet taas rikastua. Näin tekemisenarvoinen jäi epämääräiseksi ja sitä tehtiin salaa ja ilman medioita, sosiaalisia tai epäsosiaalisia.

Italian kohdalla pääministerin ja mediamogulin ero oli medioitten painostuksen tulosta ja sisäistä mittavaa pyykinpesua myös mediatalojen ja konserninen sisällä, kulissien takana. Virkamieshallituksen kokoaminen oli suuren luokan kysymys ja teko, jossa mukana olivat etenkin Saksan ja Ranskan tekemä taustatyö. Tuohon soppaan suomalaiset eivät lusikkaansa panneet, vaikka siltä omissa medioissamme vaikuttikin. Käsitys siitä, että palkat maksaa työnantaja tai pankki, oli väärä. Palkan maksaa tuote.

Paineet Italiaan olivat monikansallisia ja mediamogulin kyky pysyä vallassa medioittensa tukemana ei ollut enää uskottava. Globaali talous oli tullut osaksi mediataloutta ja samalla hybridiyhteiskunnan tapa toimia kävi konkreettiseksi juuri sen teknologian kautta, tuotteen ominaisuuden voimalla, ei niinkään vain politiikan tai talouden tuloksena.

Mediamogulin oli erottava ja tilalle tuli professori, jonka olen tavannut joskus 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin opastin Oulun yliopiston yhdyskunta- ja aluesuunnittelun opiskelijoita matkoillamme eurooppalaisiin kohteisiin ja etenkin italialaiseen käytäntöön tuottaa.

Myöhemmin se kohdistui lähemmäs Neuvostoliitoa ja siellä Kaukaasian tapahtumiin ja sen poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin 1980-luvulla, venäläiseen tapaan tuhlata. Toisen palkankorotus oli siellä aina toisen hinnankorotus eikä kukaan tahtonut tehdä itse tuotetta.

Ei välimereinen talous niin paljon Gruusian tai Armenian taloudesta poikennut. Velkaa otettiin yhdessä ohi Bkt:n antaman kansantalouden kasvun. Monelle raha maksaa aina liikkaa ja pelko siitä, että sen käyttämättä jättäminen johtaa menetyksiin, on Henry Fondan viisautta. Suuri omaisuus on aina suuri orjuuttaja hänen kaltaiselleen, oli kyse mistä tahansa talousmallista tai yhteiskunnallisesta filosofiasta.

Hybridiyhteiskunnassa sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet yhdistyvät vain osittain poliittisina ratkaisuina. Näitä jopa voimakkaammin vaikuttaa tiede ja sen sovellukset, sosiaalisen median lähettiläät ja sen omalakinen toimintastrategia, joka alkoi toteuttaa omaa maailmaansa rinnan vanhan yhteiskuntarakenteen kanssa 2000-luvun toisella vuosikymmenellä.

Muutoksen murrosvaihe ohitettiin jo edellisen vuoden aikana ja vallankumoukset Pohjois-Afrikassa ennustettiin toki tapahtuviksi alan tutkijoiden odottaessa vain ajankohtaa, dominoilmiötä. Alan julkaisuissa käytettiinkin juuri tuota käsitettä jo jonkin aikaa.

Samoin hybridiyhteiskunta (Hybrid Society) alkoi yleistyä ja korvata muita, lähinnä teknisempiä ja juuri mediaan ja informaatiovirtoihin liitettyjä käsitteitä, informaatioyhteiskunnan symboleja. Kiintoisaa oli, että omien tutkimusteni tulokset ja niiden tiivistelmä kohosi vuoden 2011 aikana kärkeen yli 1000 miljoonan alan julkaisun tai koulutusta ja tiedettä, yritystoimintaa, hyvää hallintoa suorittavien instituutioiden vastaavien julkaisujen ohi ja on siellä edelleen (Social media economy).

Se selittynee julkaisun tekotavalla sekä sen tulosten sovelluksilla sitä globaalisti levitettäessä. Samalla sen nosteessa kärkeen nousi neljä muuta prosessia kuvaavaa varhaisempaa julkaisuani (Arcrtic Babylon, Ecological Cluster, Agropolis Strartegy ja Cluster art) .

Kolmas mediapalkinto


Näin kolmas mediapalkinto on ohjattava sille prosessille, jonka taustalla on hybridiyhteiskunnan synnyn biologiset ja tekniset, toisiaan lähestyneet prosessit, sosiaaliset ja kulttuuriset ilmiöt, mutta etenkin tieteen itsensä käyttämät välineet ja niiden integroituminen lähemmäs sitä sosiaalista ja taloudellista rakennetta, jota palvelevat myös ikivanhat dogmit, mytologiat, uskomukset, uskonnot sekä lopulta tieteen ja taiteen tapa muuttaa nämä käsitteelliseksi yhteiseksi kieleksemme, tänään digikielen symbolein.

Sen selittäminen vanhoilla symboleilla, informaatioajan ja yhteiskunnan käsitteillä, ei kerro mistä on kysymys.

Pääosa uusista mukana olevista kulttuureista ja ihmisistä ei ole erityisen informatiivisia, ei edes luovia ja innovatiivisia tavalla, jonka itse pragmaatikkoina tällaisiksi ymmärrämme. Palkan suuruus ei mittaa kaikkialla arvostusta eikä raha ole arvon mitta.

Vastaavasti köyhyys kannustimena on kehno väline ja varojensa mukaan elävä eliitti kärsii usein vain mielikuvituksen puutteesta. Bernard Shaw’ta siteeraten on herrasmies, joka elää ryöstämällä köyhiä. Globaalissa taloudessa, sosiaalisen median arjessa, monella ei ole muuta rikkautta kuin elämä itse, jossa tieto opettaa yhä useamman nauramaan, raha tanssimaan.

Kunniamaininta

Ihminen oppii yleensä epäonnistumisesta, negaatioista, ei niinkään menestyksestään. Se on lajin tapa pysyä hengissä, osa evoluutiotamme. Positiivinen kokemus voi toistua usein ja sen kokeminen ei vie henkeä siinä missä kerran jäihin uppoaminen, väärän kasvin syöminen. Näin kehnot kokemukset on palkittu jo poistamalla sen kokeilijat jatkamasta lajiaan.

Norjalaisten surullinen kokemus sai suomalaiset mediat toimimaan tavalla, jossa mukana oli jo annos kansallista kokemusta, omaa surutyötä koulusurmiemme kohdalla. Pieteetti suhtautuminen norjalaisten suruun oli oppimista, jossa mikään ei lopulta kouli kansakuntaa niin hyvin kuin oma menetys, pohjaton suru.

Menneen vuoden aikana media opetti meille vilpittömyyttä, lahjomattomuutta, vaatimattomuutta, ystävällisyyttä, viisautta ja ihmisrakkautta. Jäljelle luokkayhteiskuntaamme jäi lopulta vain kaksi luokkaa: ensimmäinen luokka ja luokattomat. Tästä opista kunniamaininta.

torstai 22. joulukuuta 2011

Dies Natalis Domini

Talvipäivän seisaus on ollut monelle kulttuurille talvijuhlan aikaa. Germaaninen talvijuhla ja sen englanninkielinen “yule” asettuivat samaan hetkeen kuin roomalaisten Saturnia ja “Sol Invictus”, voittamattoman auringon päivä. Syyrialaisperäinen aurinkojumalan ja Jeesuksen syntymän juhla siirtyivät noin 350-luvulla kirkon hallinnollisena käskynä samalla päivälle. Tiedossa ei vielä tuolloin ollut se, millainen lasten ja rakkauden juhla Joulu tulisi olemaan, jossa pääosa on lopulta ihmislapsen uteliaisuudella.

Nuutinpukki

Jeesuksen syntymästä kerrotaan Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa. Kumpikaan ei mainitse syntymän ajankohtaa. Luukas kertoo kuitenkin paimenten olleen laiduntamassa öiseen aikaan, jolloin tuolla alueella joulukuussa oli kylmää ja eläimet talvisuojassa. Näin tuo hetki tuskin oli keskitalvi.

Kun gregoriaanisessa kalenterissa loikattiin kerralla lokakuun 15. päivästä 1582 lokakuun 25. päivään, moni ortodoksinen kulttuuri jäi juhlapyhissään vanhaan juliaaniseen kalenteriin. Niinpä esim. Venäjällä joulu jäi 7. tammikuulle, kun sen olisi kuulunut olla katolisessa maailmassa 25. joulukuuta. Suomessa kulttuurit ovat integroituneet ja ortodoksien joulu on samaan aikaan kuin luterilaisten. Venäjällä Joulupukki vierailee siis 7. tammikuuta ja Pakkasukko vuoden vaihteessa. Pyrkimys muuttaa pieni osa kommunismin unelmasta todeksi on uskon kautta onnistunut.

Suomessa joulu ja sen perinteet liittyivät kekriin, joulupukki nuutinpukkiin tai kekripukkiin. Nälkävuosina ja -talvina kekripukki muistutti keripukkia. Nuutinpukit olivat pukin taljaan kätkeytyneitä nuoria, keräten joulun tähteitä nälkäänsä, pukeutuneita pakanallisen ajan hedelmällisyysriiteistä tuttuihin tamineisiin olkipukkeina, sarvineen ja turkkeineen, muistuttaen samalla talvipäivänseisauksen valon vapautumisen juhlasta. Pukki oli kauan karikatyyri eläimestä ja sen hidas muuntautuminen kohti nykyistä asuaan on monen kulttuurin tuotetta. Siinä riidat ovat uudistaneet vanhat luutuneet ihmismielen tunteet.

Sanctus Nicolaus


Näistä vanhin vie 300-luvulle ja Myran piispaan, pyhään Nikolaukseen (Sanctus Nicolaus) Anatoliassa Turkissa. Nikolaus Barisealainen oli hyväntekijä, merimiesten, kauppiaiden ja lasten suojeluspyhimys. Hänessä yhdistyi ensimmäisen kerran joulun kaupallisuus, lasten juhla, eroten eri kulttuurien keskitalven pakanallisista perinteistä ja juhlamenoista. Kansojen väliset myrskyt ja itsekkyys korvattiin tasaisuudella ja turvalla, rauhalla.

Siinä paikallaan olevat kulttuurit, maata viljelevät, rauhoittivat paimentavia ja aggressiivisempia kulttuureja. Toinen toi dynamiikkaa, toinen hallinnon. Juhlat ja jumalkuvat, yhteinen yhteiskunnallinen filosofia, oli sekin monen kompromissin tulosta.

Lasten suojeluspyhimyksenä Nikolaus tunnettiin etenkin Hollannissa, josta “Santa” -hahmo levisi hollantilaisten mukana Yhdysvaltoihin. Tausta nimelle löytynee hollanninkielisestä Sinterklaas -nimestä. Martti Luther olisi halunnut muuttaa käsitteen lähemmäs itse Kristusta ja Christkind-juhlaa. Saksassa esiintyvä “Kriss Kringle” joulupukin nimityksenä on tätä perintöä.

Syntyi kaksi kulttuuria, jossa toisessa oli kyyneliä ilman surua ja toisessa surua ilman kyyneliä. Toinen niistä siirtyi arjalaisten mukana Intiaan ja Pakistaniin, hindulaisuuden veda -oppina.

Merry Old Santa Claus


Suomessa keskitalven naamiohahmot; nuutinpukit, kekripukit ja olkipukit alkoivat vaihtua kerjäläisistä lahjoja jakaviksi hahmoiksi 1800-luvun alussa. Oljet ja harmaa turkki, hedelmällisyysriitit, pukin eläintä jäljittelevä hahmo, säilyivät kuitenkin kauan vielä senkin jälkeen, kun Kris Kringle (Chrisringle) ja Pyhä Nikolaus hahmot olivat yhdentyneet Yhdysvalloissa. Lyhin tie kahden sydämen välillä oli lopulta sielläkin suora viiva.

Pilapiirtäjä Thomas Nast kehitti oman näkemyksensä Joulupukista hieman sen jälkeen kun philadelphialainen kauppias oli vienyt pukin kauppansa katolle ja savupiippuun. “Merry Old Santa Claus” alkoi saada nykyisen asunsa juuri kun eri uskonlahkot olivat sen liki hävittäneet ahdasmielisyydessään.

Haddo Sundholmin Coca-Colalle tekemä joulumainos oli jo hyvin myöhäistä vaihetta vuonna 1931. Siinä pukki sai lopullisesti punanuttuisen, valkopartaisen, pyöreävatsaisen ja hyväntahtoisen vanhan miehen olemuksen.

Kotipaikaksi sovittiin pohjoisnapa, pohjoinen Kanada, Grönlanti, Taalainmaa ja tietysti Korvatunturi ja Suomi. Niilo Tarvajärvi olisi voinut pohtia paremmankin paikan kuin tiettömän taipaleen takana olevan itärajamme ja sen Venäjän puoleiset tunturit.

Epäilemättä, joulupukki, Suomen maabrändi numero yksi, jolle ei löydy globaalia kansainvälistä osaamista edes nettimaailman sosiaalisissa medioissamme, on tumpeloinnissamme osoitus kansakuntamme luonteesta.

Toinen syy löytynee suomalaisen pukin kaksijakoisesta kulttuurisesta historiasta ja kovin myöhäisestä muuttumisesta myhäileväksi lahjojen jakajaksi pikkuriettaasta kerjäläisestä, Nuutinpukista. Itsekkäät arvot kannattavat rakkauden sanomaan kehnosti uudessa sosiaalisten medioitten monen paradigman ja hybridiyhteiskunnan maailmassa, uudessa kansalaisten itse valtaamassa mediayhteiskunnassamme.

Viattomien lasten päivä


Keskitalven juhla alkoi Suomessa pakanallisena aikanamme talvipäivän seisauksesta ja jatkui aina Nuutinpäivään 13. tammikuuta. Vielä ennen vuotta 1774 kirkollisia pyhiä oli useita ja niistä käytettiin nimitystä, jotka säilyivät aina omaan aikaamme pikkupyhinä tai arkipyhinä.

Apostoli Johanneksen pyhä ja viattomien lasten päivä lisäsivät juhlapyhät neljään. Kuningas Kustaa III oli kuitenkin havainnut, kuinka rahvas laiskistui pyhien aikana, ja hän vähensi ne kahteen. Kuningas unohti vanhan viisauden, kuinka halutessaan omistaa ei saa vaatia. Suomi ja rahvas käänsivät selkänsä kuninkaalle.

Suomalaisessa kansanperinteessä kuitenkin jouluaika alkoi kauan Tuomaan päivästä 21. joulukuuta ja jatkui Nuutin päivään 13. tammikuuta. Tästä syntyi monen muistama loru “Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.” Jos kuninkaalla olisi ollut käytössä internet ja puhelin, hän olisi voinut kertoa siinä, miten kaunis, ahkera ja lahjakas kansa suomalaiset ovat, puhelimessa. Se olisi pelastanut pahimmalta. Sakari Topelius osasi tämän ja Runeberg, monet kansallismieliset nationalistimme.

Dies Natalis Domini


Katolinen kirkko käyttää joulusta latinalaista nimitystä “Dies Natalis Domini”, joka tarkoittaa Herran syntymäpäivää. Tästä syntyvät tuttu italian “Natale”, portugalin “Natal” ja espanjan “Navidad” mahdollisesti myös ranskalaisten “Noel”. Tosin ranskalaisten kohdalla mahdollista on myös käsite “novel”, hyvä sanoma. Novellikirjailija on siis hyvän sanoman tuottaja. Kuka uskoisi?

Joulu, ja etenkin joulupukki kaupallisena ilmiönä, on saanut myös kritiikkiä. Coca-Cola mainoksista syntynyt henki ja siitä muistuttaminen elää tässä kritiikissä olkoonkin, että Yhdysvaltain Santa Clause, iloinen koristeellinen ja muhkea joulun lähettiläs, anglosaksisten maiden “Ho! Ho! Ho!” huudahtelija, lentävin poroin liikkuva savupiippujen nuohoaja, sukkien täyttäjä, ei ole ainut laatuaan. Jotkut kuitenkin rakastavat juuri Mikki Hiirtä enemmän kuin mitään muuta.

Itävallassa talous saatetaan kuriin euroalueella Nikolauksen mukana kulkevan Mustan Pekan serkun, Krampus-paholaisen avulla. Krampus kuljettaa mukanaan tyhjää hiilisäkkiä. Jo ennen joulua 6. joulukuuta suoritetaan katselmus, jossa joko annetaan kilteille lapsilla ennakkolupaus lahjoista (makeisia ja hedelmiä) tai sitten ei yhtään mitään. Pahimmat lurjukset suljetaan hetkeksi hiilisäkkiin. Nämä hiilisäkkiin suljetut ovat myöhemmin kansakuntansa kermaa politiikassa ja taloudessa.

Juuri tältä suunnalta maailmaa on Christkindl -perinne, jossa “Jeesus-lapsi” tuo lisää lahjoja taloon. Kukaan ei toki tiedä miltä hän näyttää. Tässä tarinassa on yhtymäkohtia hindujen niin jumalkäsitykseen kuin elämän neljään päämäärään: artha, kaama, dharma ja moksa.

Samalla myös tiedemiesten yhteiskunnan neljään faktoriin sekä Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeihin, neljään kertomukseen. Jeesuksen myötä monoteismista, mutta myös dualismista, siirryttiin seuraavaan vaiheeseen, jossa Isän ja Pojan ohelle oli myös Pyhä Henki sekä kaikki samaa jumaluutta. Tämä askel oli valtavan pitkä traditionaalisille kulttuureille, niiden uskonnoille ja tieteelle, filosofialle.

Kohti brahmania


Kaikki ihmiset etsivät arthaa, aineellista ja henkistä omaisuutta, hyvinvointiyhteiskuntaa, osa kuitenkin jo aistillisia ja sosiaalisia nautintoja ja kaamaa, vanhemmiten oikeudenmukaisuutta, velvollisuutta ja henkistä oppia, dharmaa. Perimmäinen päämäärä (moksa) on jälleensyntymisen kehästä, karmasta, vapautuminen ja siirtyminen brahmanin yhteyteen, jota sitäkään ei kuvata muuna kuin yhteisenä maailmansieluna.

Yhtymäkohdat hindujen vedaoppiin ja arjalaisten ikivanhoihin rigveda kirjoituksiin tulevat niinkin kaukaa kuin Induslaakson kulttuurista, jolloin uskonnon, oman filosofiansa, toivat sinne mukanaan maahan muuttaneet arjalaiset noin 3500 vuotta siten. Tuolta ajalta on myös vaikkapa hindujen pyhä hakaristi.

Toki tuon ajan arjalainen vedaoppi poikkesi oleellisesti tämän päivän nykyhindulaisuudesta. Hindulaisuudessahan kaikki uskonnot ovat “oikeita” ja mm. Jeesus merkittävä profeetta, joita aika ajoin maailma tarvitsee ravistelijoiksi ja herättäjiksi.

Hindulaisuus ei ole maailman kolmanneksi laajimpana ja vanhimpana uskontona yhtenäinen oppijärjestelmä, vaan rikas suuntaus useita filosofioita, kirjoituksia ja myös rituaaleja. Sen alkuperä on kuitenkin muinaisessa veda-kulttuurissa. Sitä voi ihailla niin kauan kuin ei tunne sitä liian hyvin. Arthur Schopenhauer oli tästä elävä esimerkki Hegelin kanssa kisaillen, eristäytyen pieneen kotikyläänsä, kiroten saksalaisia pilaamassa kulttuurit, minne ikinä menivätkin.

Pakkausukko


Itä-Euroopassa Jeesus-lapsi pyrittiin korvaaman lahjan antajana Neuvostoliitosta tuodulla Pakkasukolla. Dualistinen vaihe, jossa mukana oli kaksi erilaista näkökulmaa lahjojen jakajasta, lopetti Antonin Zapotokyn vuoden 1952 joulupuhe, jossa kapitalistinen Jeesus muistutti köyhiä siitä, että heidän paikkansa on tallissa.

Nykyisin amerikkalaista joulupukkia vastaan kampanjoidaan uusin välinein, jolloin suomalaiselle joulupukille tämä tarjoaisi valtaisan mahdollisuuden. EU:n sisällä syntynyt suomalainen tapa hahmottaa globaalia maailmaa uudesta näkökulmasta on vahva näyte uuden joulupukin ilmeestä. Ei pelkkä tyhjän hohottaja ja höttöä kansalle tarjoava poliittinen eläin, susi lampaan vaatteissa. Kansakuntien kanssa ei voi hassutella.

Father Christmas vai Pere Noel


Brittien pukki ei poikkea juurikaan Yhdysvalloissa tavattavasta. Takan reunukselle tulee toki asettaa sukkien ohella lasi sherryä, jotta “Isä Joulu”, Father Christmas, voi vähän rentoutua ennen seuraavaa lentoa samalla joulupiirasta nauttien.

Ranskassa “Isä Joulu”, Pere Noel, laskee alas taivaasta ja sitä edelsi 1800-luvulla eri maakunnissa asuvat täti Arie, ukko Chalende, Barbassionne tai Olentzaro.

Ruotsalaisten pukki on yli 400 vuotta vanha tonttu, Tomten. Joulupukkina tämä ei voi kilpailla suomalaisen oikean pukin kansa Moran kaupungin Gesundan kylästä. Glögikulttuurimme on lähtöisin kylläkin juuri sieltä.

Tontut ja aputontut ovat nekin sieltä meille tulleita ja muistuttavat yhteisestä historiasta. Suomenruotsalaiset ovat toki omaksuneet myös Julgubben, “Joulumiehen”. Siinä on mukana sellaista rakkautta, joka muistuttaa jo liki mielisairautta, Platonia lainaten.

Norjalaisten Julnissen on Oslonvuonon rannalla elelevä Dröbakan asukki. Porojen sijasta hän käyttää vuonohevosia ja on alkanut muuttua vähin erin hänkin pyöreä vatsaiseksi ja punaposkiseksi Amerikan löytäjäksi ennen Kolumbusta.

Grönlannin pukki on Tanskassa kokoontuneen maailmankokouksen tulosta vuodelta 2003 ja korostaa vaimonsa sekä seitsemän lapsensa kanssa perhearvoja. Kun vaimo ottaa siellä komennon, vihasta voi tulla lopulta iloa.

Nuttu nurinpäin käännettynä

Saksassa ja Venäjällä tavataan kahta pukkia tai tämän ohella pakkasukkoa, riippuen perheiden taustasta joko katolisina tai luterilaisina sekä suhteesta ortodoksiseen kirkkoon. Sama toki koskee kaikkiakin kulttuureja, jossa vallalla on useita uskonnollisia tai maailmankatsomuksellisia, lähinnä dualistisia, epäkypsiä yhteiskunnallisia näkemyksiä.

Oleellista kuitenkin on, että suomalainen pukki saa noin 190 valtiosta joka vuosi yli puoli miljoonaa lasten kirjettä ja että lähin kilpailija Grönlannissa saa niitä vain 200 000. Määrä voisi olla tänään, internet ympäristössä, toki kymmenissä, sadoissa miljoonissa.

Eniten suomalaiset ovat tehneet markkinointityötään Isossa-Britanniassa, Puolassa ja Japanissa. Tai näissä maissa se on ollut menestyksekkäintä kirjeiden lukumäärällä se laskien joulupukin toimistossa Rovaniemellä. Joihinkin kortteihin on kirjoitettu Muhammed Hafisin viisaus “Tämä maailma ei sinua vahingoita, sanovat he, jotka kulkevat rakkauden polkuja.”

Hyvää Joulua

maanantai 19. joulukuuta 2011

Herooinen kuolema

Vaclav Havel täytti kuusi vuotta, kun itäisellä taivaalla olisi kuulunut näkyä poikkeuksellisen kirkas tähti ja kaksoissateenkaari. Sen toinen pää ulottui, pohjoiskorealaisen mytologian mukaan, Baektu -vuoren laaksoon Japanin protektoraatissa.

Oli syntynyt poikalapsi, joka tuli säveltämään Mozartin tapaan jo lapsena kuusi oopperaa. Hän leikki konekivääreillä ja ammusvöillä, voitti lentopelkonsa ja tuli taitavaksi hävittäjälentäjäksi, oli golfinpelaajana epäonninen jos hole-in-one jäi lyöntiä vaille.

Tällaisen pojan kohdalla elämä ei ole puoliksi ohi silloin, kun muut sitä vasta opiskelevat. Kim-Jong-il oli syntynyt.

Pyhiinvaeltajan elämää


Suuri ja rakastettava johtaja, marsalkka, Kim-Jong-il menehtyi sydänkohtaukseen. Kohtaus tuli samana päivänä kun Vaclav Havel, kansansa rakastama ja maanosan palvoma kirjailija ja poliitikko kuoli keuhkojen pettäessä. Näin Eurooppa ja länsi, Pohjois-Korea ja itä, olivat menettäneet samana päivänä ehkä valovoimaisimmat johtajansa.

Samaan aikaan, postmoderni mediayhteiskunta, hybridiyhteiskunnan alku, sen 7000 miljoonaa ihmistä, kaatuili ja kompuroi matkallaan. Suomessa liukastui hengiltä kolme kansalaista, globaalisti yli tuhatkertainen määrä. Samana päivänä. Kahdella jalalla kulkeminen ei ole vaaraton asia ihmiselle.

Poissa ovat johtajan ja marsalkan aikaansaamat Keltaisen meren sateet, armeijoja suojelevat sumut, arkkitehtoniset valtaisat monumentit, kauan eläköön hänen poikansa, tulevan rakkaan johtajan ja marsalkan saavutukset, siirrymme Kim-Jong-unin aikaan.

Presidentin virka maassa lakkautettiin, oikeammin jäädytettiin, isoisän Kim-Il-sungin kuoltua, hänen kunniakseen. Meillä näin menetellään jääkiekkojoukkueen legendojen numeroille. Se on sama asia. Presidentin kohdalla jäädytetään vain valtaoikeuksia.

Korkealle asetettu rima


Vaclav Havel syntyi varakkaaseen porvariperheeseen Prahassa lokakuussa vuonna 1936. Runsaan kymmenen vuotta ennen kommunistien tekemää vallankumousta. Se muutti perheen ja pojan arkea.

Vaclav joutui käymään peruskoulun ja armeijan muiden tapaan. Elämään normaalia prahalaista elämää, toisin kuin Kim-Jong-il Pohjois-Koreassa. Hän opiskeli teknisessä yliopistossa, sai pieniä tienestejä näyttämöapualaisena ja harrasti rakastamaansa draamaa kirjekurssina.

Havel ei voinut aavistaa, kuinka tuleva elämä tulisi olemaan hieman ujolle ja sulkeutuneelle kirjoittajalle ikään kuin vieras kieli. Rauhallisesta kirjailijasta tulisi yllättäen poliittisesti aktiivi, kirjoittamalla nimensä jo iäkkäänä 41-vuotiaana kommunisminvastaiseen peruskirja 77-julistukseen (Charta 77).

Draaman kaari alkoi kohota lokakuussa 1979, jolloin kohtuullisen nimekäs kirjailija sai aktiivisuudestaan viiden vuoden vankeustuomion. Julistuksen allekirjoittaneiden tueksi perustettiin myöhemmin epäoikeudenmukaisesti syytettyjen puoluejärjestö (VONS). Syntyi vaikutelma siitä, että Havel oli sittenkin kompastunut ja kaatunut, mutta pysynyt kuitenkin hengissä, toisin kuin sinä päivänä noin 5000 muuta jalkoihinsa liukastunutta maapallollamme.

Havel oli onnettomuuttaan ajatellut ja kirjoittanut suuria, suurpiirteisesti, ja alkoi nyt elää tätä elämää. Ei siis näperrellen, kuten muut kollegansa ja ihmiset yleensä. Paikkakin oli kirjoittajalle ja poliitikolle tuttu, vankila.

Samettivallankumous


Vankila kasvattaa, on monen näkyvän kansanjohtajan korkeakoulu. Vuosikymmen myöhemmin Vaclav Havel olikin jo ns. samettivallankumouksen johtavia hahmoja. Joulukuun 29. päivänä vuonna 1989 liittokokous valitsi hänet presidentiksi.

Muistan tuon päivän hyvin. Sama päivä on äitini syntymäpäivä ja matkasin äitiäni tapaamaan Sortavalasta Niiralan rajanylityspaikan kautta kohti Iisalmea. Seurasin Neuvostoliiton hajoamista molemmin puolin rajaa. Elämä kun on joko rohkeaa seikkailua tai sitten pelkkää tyhjyyttä.

Euroopan tapahtumat olivat tuona talvena lievästi ilmaisten epävakaat. Harva suomalainen seurasi silloin mitä tapahtuu Aasiassa oman rajamme ohella. Toisin kun tänään, jolloin Euroopan tapahtumat ovat jälleen epävakaat, mutta seuraamme myös mitä tapahtuu Intian- ja Kiinanmeren tuntumassa. Pörssit reagoivat Kim-Jong-ilin kuolemaan ja eivät toki positiivisesti.

Elämme maailmassa, jossa keskitysleirit ovat lopulta looginen seuraus ihmisten valitsemasta elämäntavasta. Kuten aikanaan Euroopassa, Vaclav Havelin ollessa vielä lapsi, ja jossa tapana oli elää kehnosti ja kuolla teatraalisesti. Ymmärrämme lopulta liiankin hyvin Kim-Jong-ilin elämää, kuin omien geeniemme tuotetta, valkoisen miehen tautia.

Vuoria välttelevä kompastuu kiviin


Suuren päällikön ja marsalkan omien sanojen mukaan hänen tuli pysyä vallassa 80- ehkä 90 -vuotiaaksi, ei toki väsyä jo 69 -vuotiaana. Hänen syntymähetkestä on siitäkin kaksi versiota. Virallinen kertoo hänen syntyneen Baektu -vuoren sissileirillä monien luonnonmullistusten saattelemana. Sen sijaan eteläkorealaisten lähteiden mukaan suuri ja rakastettu johtaja olisikin syntynyt Neuvostoliitossa, Habarovskin lähellä, puna-armeijan leirillä.

Venäläiset vahvistavat jälkimmäisen tiedon ja syntymäpaikaksi Vjatskojen kylän, äidiksi Kim-Chog-sukin ja tämän työpaikaksi tuolloin korealaisten pakolaisten lastentarhan.

Syntyikö Kim-Il-sungin poika Kim-Jong-il Japanin protektoraatissa vuonna 1942 vaiko vuotta aiemmin Vjatskojen kylässä Habarovskin laitamilla, on sinänsä merkityksetöntä, ellei se kertoisi tyypillisestä pohjoiskorealaisesta propagandasta. Ei niin, että läntinen maailma johtajineen olisi siitä ulkopuolella myyttisiä johtajahahmojaan rakennellessaan mainostoimistojaan käyttäen.

Kim vain ei nyt elänyt riittävän iäkkääksi nähdäkseen, kuinka jokainen voitto, turha propaganda, kääntyisi lopulta tappioksi. Suuret väkijoukot kun huutavat niin eläköön huutoina, kuin hirttolavalle ihmisiä saattaessaan, Oliver Cromwellin muistelmissa.

Ei neroa vailla suuri vihollisia


Suurin osa Vaclav Havelin ajasta kului presidenttinä taistellen perinteisten hallinnollisten uudistusten puolesta. Siinä hän oli poliitikko poliitikkojen joukossa ja teki myös kouriintuntuvia poliittisia virheitä, lainaten hänen poliittista neuvonantajaansa Jiri Peheä (HS 19.12).

Epäilemättä maan kohtalot olivat sidoksissa muun Euroopan ja etenkin Neuvostoliiton kohtaloihin. Oleellista oli lopulta tsekkien ja slovakkien ajautuminen omille teilleen. Korean niemimaalla kohtalotoveri oli niin ikään kiinni globaalin maailman tapahtumissa, jossa vaihtoehdot olivat vähissä.

Tsekkoslovakian hajoamista Vaclav Havel ei voinut estää. Näin sankarin kultti on lopulta enemmänkin hyvän onnen kulttia, oli kyseessä kuka tahansa ja Vaclav sukunimeltään vaikka Nedomanski, suomalaisten hyvin muistama jääkiekkoilija.

Vaclav Havelia kaukaloiden sankarin suuri koko ei auttanut. Hän oli pienikokoinen, humaani kirjailija, varovainen ihminen. Hänet muistetaan ryntäilyn sijasta siitä elämän hämmästyttävästä ihmeestä, jossa juuri kirjailijat ja rauhalliset persoonallisuudet joutuvat mukaan suuriin seikkailuihin, lainaten Havelia itseään.

Se, että Havelista on tehty nyt merkittävä demokratian innoittaja, vapauden esitaistelija, vallankumouksellinen sielu ja Euroopan jälleenyhdistymisen airut, ovat sellaisia ylisanoja, joilla sankaruus syntyy osana läntistä propagandakoneistoamme. Siinä onneton on se maanosa, joka on taas kerran alkanut etsiä sankareita, ja jossa suosion kalastelu on valtaakin tärkeäpää. Se on euroalueen ehkä suurin ongelma.

Sankarin lyhytikäinen ammatti


Jos Eurooppa ja euroalue olisi todella vahva ja voimakas, se ei tällaisia henkilöitä kaipaisi, toisin kuin Pohjois-Korea. Juuri tällaiset Havelia ylistävät valtioiden päämiesten sanat paljastavat epävakaan aikamme synnyttämän herooisen kultin tarvetta. Jokainen pelkää kohdallaan omaa suosiotaan ja maansa sisäpoliittisia tuulia.

Olemme itse olleet vastaavassa tilanteessa sotien aikana ja niiden jälkeen, Mannerheinin ja Kekkosen Suomessa. Muistamme miten mytologiset kertomukset ja tarinat silloin synnytettiin. Venäjän istuva presidentti Putin luottaa vieläkin tähän slaavilaiseen tsaristiseen perimäämme. Orson Wellsiä mukaillen, neulasten tippuminen edellyttää joulukuusenkoristeiden lisäämistä oksille.

Arvonimet nolottavat parempia, sapettavat huonompia


Kim-Jong-il oli oman sukunsa ja synnyinpaikkansa uhri. Hän ei voinut mitenkään valita osaansa ja tietä jota kulkea. Epäilemättä hän pyrki harrastustensa ja perheensä kautta normalisoimaan kulttiaan.

Ponnistukset vain kääntyivät hänelle tappioksi. Jopa elokuvaharrastus ja sen saaminen osaksi sulkeutuneen valtionsa modernisaatiota kääntyi sankarikultin rakenteluksi. Kim-Jong-il ei voinut olla keskinkertaisuus, jota arvonimet hivelevät. On toki olemassa myös ihmisiä, jotka ovat valtavasti yliarvostettuja - ja jotka ansaitsevat sen.

Niinpä elokuvatkin olivat Kimin ohjaamia ja hän omisti kymmeniätuhansia elokuvia, vaikka itse todistikin muuta. Häntä pidettiin medioissa mielisairaana ja alkoholistina, vaikka Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albright ja Ruotsin pääministeri Göran Persson kertoivat tapaamisistaan aivan muuta.

Ilman päämäärää olet paikallasi ja taannut


Kim-Jong-ilin kuolemasta on oltu hyvin vaitonaisia. Sen seurauksia on mahdoton ennustaa. Oleellista on, että hänen persoonastaan ja tavasta hallita eristäytynyttä maataan on ollut ristiriitaista tietoa.

Tässä vääristymässä on jotain samaa kuin verrattaessa Vaclav Havelin hallintokautta hänen edeltäjänsä Gustav Husakin aikaan. On ymmärrettävä kulttuurin ja geopolitiikan kuljettama valtaisa taakka ja painolasti, vallan mukanaan tuoma viha.

Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston presidenttikausia ei pidä mennä vertaamaan siihen aikaan ja geopoliittiseen Eurooppaan, johon nyt olemme Suomessa uutta presidenttiämme valitsemassa. Tässä tekisimme kohtuuttoman suuren virheen ja vääryyden itsellemme kieltäytymällä näkemästä, kuinka kukin aika ja uusi sukupolvi luo omanlaisensa johtajuuden, kansojen tavan hakea johtajuutta.

Henry Milleriä lainaten, oikea johtajuus ei ole johtamista lainkaan, ainoastaan tien näyttämistä, kansojen kohdalla usein selkänsä kääntämistä. Siinä vain vallan avulla voi päästä asemaan, jossa voi näytellä jalomielistä. Sankaruutta ja valtaa ei pidä sotkea toisiinsa. Valta on aina tärkeämpää kuin hetkellinen herooinen suosio, oman aikamme tauti.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Presidenttiehdokaat joulukatkolle

Presidentti Kekkonen hajotti kolme kertaa hallituksen ja eduskunnankin. Se valta myöhemmiltä presidenteiltä vietiin. Presidentti Koivisto junaili oman presidentin hallituksensa ja Holkerin siihen pääministeriksi. Seuraajalla ei tätä mahdollisuutta enää annettu. Presidentti Ahtisaari jarrutteli hallituksen perustuslain muutosesityksiä, Halosella tähän ei ollut enää valtuuksia. Presidentti Halonen puuttui Suomen Pankin ja kansliapäälliköiden virkojen nimityksiin ja ne oikeudet otettiin presidentiltä pois siinä missä lautasoikeudetkin.

Kaikkien ystävä ei ole kenenkään ystävä


Valtiomahtien taistelussa vallasta, presidentti on saanut instituutiona vetäytyä syrjään. Kun valta on viety aina, kun sitä on yrittänyt jääräpäisesti käyttää, jäljellä on enää arvojohtaja. Arvojohtajan kohdalla eivät riitä pelkät lahjat ja visiot, missiot ja mielikuvat vahvasta osaajasta. Rakkauselämän esittely naistenlehdissä ei tuo vielä vaalivoittoa. Mukana on oltava myös ripaus sellaista idealismia, jossa kansalaiselle tulee mielikuva siitä, kuinka tuleva presidentti on matkalla, mutta tietämättä idealistin tapaan minne. Bertol Brechtiä muistaen ensin hoidetaan urakka ja vasta sitten etiikka.

Äänestäjät kun tulevat niin monelta suunnalta ja heidän määränpää on ehdokkaalle tuntematon. On varottava siis mitä sanoo, ettei sanoisi vahingossa mitä ajattelee. Ei pidä provosoitua ja äksyillä, niska ei saa punottaa. Harva presidenttiehdokas on valmis uhrautumaan aatteensa puolesta, kun siihen eivät aina ole äänestäjätkään häntä vaatimassa, jolloin viisaampaa on antaa aatteen kuolla ihmisen sijasta. Tammikuussa vaalien asetelmissa tapahtuu suuria muutoksia ja median tuomat ennakkoluulot ruokkivat nyt vielä tietämättömiä äänestäjiä. Siinä ehdokkaiden tieto on valtaa vain, jos ne koskevat oikeaa henkilöä tai äänestäjä on samaa mieltä.

Parlamentaarinen mediavero


Näin valinta ehdokkaiden välillä käy vaikeammaksi ja yksi linja on kuunnella ehdokkaiden mielipiteitä vaikka niiden aatteellinen arvomaailma ei edellytäkään uhrimieltä ja viimeisenkin vallan karsimista. Ihanteet ovat kuolleet postmodernissa yhteiskunnasamme jo aikoja ja korvautuneet sellaisilla aatteilla, tavalla tavoitella taloudellista etuutta, josta pääsee siitäkin parhaiten eroon maksamalla jäsenmaksun tai uuden mediaveromme. Jos sitä maksaessa syntyy vaikutelma, jossa oma moraali alkaa tehdä murheelliseksi, voisi hyvinkin olla kohdallaan se korjata.

Kun lukee medioitten gallupeja ja toimittajien analyysejä, nämä puhuvat usein yleisestä mielipiteestä ja mielipideilmastosta, jolla tarkoitetaan sellaista mielipidettä, josta oma mielipide puuttuu. Tällaisen mielipiteitä tarkkailevan ihmisen intohimo asialleen on ulkokohtainen ja kirjoitus unettava.

Nyt, etenkin turhien presidentinvaalien alla, siitä kirjoittavat mediat ovat tekemässä pakkopullaa, jonka syöttäminen lukijalle tai televisiota seuraavalle on vahingoksi vakavasti otettavalle demokratialle. Siitä kukaan ei kanna huolta, ja lopulta kateus alkaa ylistää jo manan maille menneitä presidenttejä, loukatakseen eläviä ja tulevia pyrkyreitä. Heistä jollakin voi hyvinkin olla salaisi hyveitä, joista mediat varmasti vaikenavat.

Loanheitto käynnistymässä


On melkoisen turhaa pohtia millainen on hyvä presidentti, jolla ei ole enää valtaa tai se on vailla sellaisia arvoja, joita voisi kuvata intohimoksi muuttaa ympäröivää maailmaa paremmaksi. Ihminen kun ei ole koskaan ollut hyvä eikä tule sellainen koskaan olemaankaan biologiselta perimältään. Näin hyvästä puhuminen on turhanaikaista muuten kuin olemalla itse hyvä, elämällä hyväksi tulkitun elämän. Kun media alkaa esitellä ehdokkaiden lähipiirin tai sukulaisten elämää, edesottamuksia, tämä on kaukana hyvän presidentin elämää ja pelkkää loanheittoa.

Mitä tekemistä Haavistolla ja Soinilla on puolisoittensa tai eduskuntaryhmiensä aputyövoiman edesottamuksissa? Joko toimittaja on itse hyvä ihminen, tai ainakin pyrkii jäljittelemään sellaista kirjoituksissaan, marssittaessa ehdokkaita kameroiden eteen, kuin ala-asteen koululaisia, heillä viihteellisiä tehtäviä teettäen. Kun uskoo heitä kaikista jotain hyvää, pääsee monesta harmista, kuten arkielämässä yleensäkin. Siinä hyve on tuonut jollekin ehdokkaista kunniaa ja kunnia turhamaisuutta. Televisio paljastaa tämänkin ikävällä tavalla.

Tässä kilvoittelussa aidon mielipiteensä sanoo vain sellainen ehdokas, jolla ei ole mitään menetettävää, Paavo Väyrynen. Se on jo näkynyt ja piristänyt muuten latteaa tunnelmaa. Jos mediat alkavat juoruilla ehdokkaan hyveistä, maailman pyörät ovat silloin raiteiltaan. Juoru kun määritellään toisin, siinä missä juorumediatkin.

Vanhan mantereen vanha valta

Eurooppa on toinen suuri, suomalaisen presidentin ohella, valtansa menettäjä. Vanha manner on menettänyt paikkansa ja sen tyhjiön täyttää joku toinen, oikeammin on jo täyttänyt Kiinanmeren suunnalla. Kun joku on muita vahvempi valtioitten ja kansakuntien, kuvitteellisten maanosien välisessä kilvoittelussa, syntyy surua ja pettymystä, jopa suuttumusta.

Suuttumus herättää taas kateutta, kateus pahuutta ja pahuus jälleen surua. Näin syntyy noidankehä, jossa lama syvenee ja tulee yksityisen ihmisen sisälle, pilaa joulumielen ja mediayhteiskunnan toimittajan on välitettävä se kaikkien sydämiin. Sydämen kyllyydestä siinä suu puhuu ja vain niin kauan kun oma yhteisö, työpaikka, yhteiskunta, on puhujalle sopivan mukava, kirjoittaja sanoo sitä vapaaksi. Nyt se ei ole sitä kaikille, tasapuolisesti.

Joulu ainainen


Yleisradiossa alkoi pysyvä joulu. Verottaja, me veronmaksajat, huolehdimme ettei rakas mediamme pääse kuihtumaan ja osalliseksi lamasta. Jos kaikki menee heillä hyvin, mediayhteiskunnan näkyvin suomalainen vaikuttaja antaa mille yhä enemmän luvallisia vapauden hetkiä ja tunnelmia. Siinä menossa kilpailevat mediat tietävät kuinka hyvät teot eivät jää koskaan rankaisematta slaavilaisessa kulttuurissamme.

Kun sellainen tunne syntyy, joulun mieli, mediayhteiskunnan veronmaksajan on otettava sellainen vapaus haltuun. Lamasta, presidentin kurjuudesta, euron jatkuvasta kriisistä annettu kuva helvetillisenä olotilana ei ole paikka vaan mielentila, jossa paras presidenttiehdokkaamme kykenee sen ohittamaan. Tässä kilvoittelussa pahan ihmisen saavuttama suosio on yhtä petollista kuin pahuus itse. Eino Leinoa lainaten, ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.

torstai 15. joulukuuta 2011

Mission Impossible

Samuli Edelmann on näyttävässä konnan roolissa Tom Cruisen tähdittämässä 140 miljoonan dollarin Mission Impossible (MI 4) - Ghost protocol -elokuvassa. Samuel Edelmann kertoo medioillemme kuinka hänellä on epätodellinen olo, uskomaton monella tavalla. Kutsu mukaan megatähden seuraan tuli yllätyksenä ja vei sanattomaksi. Jotkut saavat aloittaa suoraan huipulta ja uurastavat aina pohjalle saakka.

Tom Cruise juoksee Edelmannin kiinni kohtauksessa, jossa savua on kuin eurooppalaisen euroalueen yllä. Juoksijana Cruise on parhaimmillaan. Kuka tahansa voi havaita kuinka megatähti on harrastanut pikajuoksua ja osaa sen Edelmannia paremmin. Sen sijaan auton ratissa Edelmann on suomalaisena oikeassa roolissa. Cruise on kohtauksessa auton katolla ja murjoo sieltäkin omaa tähteämme rumalla tavalla. Pieneksi mieheksi hän vaikuttaa ylivertaiselta ja Edelmannia käy sääliksi. Voittajatkin näyttävät saavan arpia.

Paavo Väyrynen kehottaa vanhempaa Paavoa vaikenemaan ja antamaan hänen puhua. Hieman aiemmin hän on nauranut presidentinvaalikampanjan mieliinpainuvimman naurun Sauli Niinistölle. Suurten miesten paheita pidetään kansan keskuudessa hyveinä. Kakkonen opetti sen Väyryselle.

Syntyi vaikutelma, jossa joku oli pantu mahdottoman tehtävän eteen. Vaarallinen tehtävä vie miestä ja sankka savu peittää studion. Tukeeko Lipponen pääministeri Kataista ja onko tuki Niinistöltä valtiovarainministeri Urpilaiselle yhtä varaukseton? Onko Soini ollut koko ajan oikeassa ja muut väärässä? Johtajista viisain osaa antaa erehdyksensä kansalleen anteeksi.

Onni ei ole aina toisen epäonnea


Suomen EU-politiikka on ollut jo kauan sisäpoliittisten tuulten armoilla, jossa demarit pelkäävät perussuomalaisia ja kokoomus demareita hallitusyhteistyön jatkumisesta. Jutta Urpilainen meni sanomaan jotain, joka sitoi kädet Suomen perustuslakiin. Jääkö Suomi kokonaan ulos kriisirahastosta, juokseeko Cruise kiinni Edelmannin, saako Suomi vaatimuksensa läpi rahaston käytön yksimielisyydestä?

Pelaako Suomi uutena eurooppalaisena häirikkönä rikasta ja rutiköyhää? Aiemmin Suomi vaati määräenemmistöjä nopeuttaakseen lakien läpimenoa. Eikö maamme muista, kuinka saamme onnen ja menestyksen anteeksi vain jakamalla sitä avokätisesti muille?

Katsojaäänestyksessä Timo Soini voitti väittelykisan ennen Sauli Niinistöä. Soini puhui rauhallisesti, eikä muistuttanut eduskunnan edellisen päivän epäluottamuslausekeskustelun liki Fidel Castron oloista Veikko Vennamon kouluttamaa roolihahmoa. Hän ihmetteli, milloin tulee se aika, jolloin eurouskovaisten mielestä on oikea aika puhua sen vaaroista. Helsingin Sanomat oli laskenut hieman aiemmin, kuinka Suomen rahoitusvastuu nousisi yli 50 miljardin euron. Se on liki tarkalleen sama summa kuin Suomen valtion budjetti. Pieni maa pelaa todella rikastan ja rutiköyhää. Siinä suomalainen luonne on hakemassa slaavilaista onneaan, omaa itseään ja identiteettiään, olemalla kohta lohduttoman onneton.

Suomen talous laskee kuluvan talven aikana joko taantumaan, tai hyvin lähelle sitä, pankkien antamien ennusteiden mukaan. Tällöin bruttokansantuotteemme lakkaa kasvamasta. Nykyisin se on noin 180 miljardia euroa. Väestöltään liki kaksi kertaa suuremman Kreikan kansakunnan vastaava luku on liki sama, vain noin 50 miljardia enemmän. Ovatko kreikkalaiset laiskoja? Olisiko Tom Cruisen opetettava heille juoksemisen taitoa? Kreikkalaisille menetys on aina matka, ei määränpää.

Varjotalouden remonttireiskat


Välimeren maissa bruttokansantuotteesta noin kolmannes katoaa harmaan varjotalouden pimentoihin, savun sekaan. Suomessa luku on tuntuvasti pienempi, vain noin 10 % muiden Pohjoismaiden tapaan. Syy on pikemminkin verotuksessa kuin kansan luonteessa. Yhdysvalloissa harmaan varjotalouden osuus on kaikkein vähäisintä. Sellaiseen ei ole tarvetta. Rikokset loppuvat kun niiden seuraukset katoavat, sanktioita ei enää ole ja maan tapa sallii toiminnan. Näin rahoitettiin takavuosien poliittinen toimintamme eikä korruptiota tunnettu.

Toimittaja Tasos Telloglou paljasti Saksan ja Kreikan välillä Siemens-lahjukset. Siemens myönsi rötöksensä ja maksoi sakkonsa eri puolilla maailmaa korruption vastaisten lakien rikkomisesta. Ranskan presidentti Jacques Chirac sai tuomionsa kavalluksesta. Kaikkein onnekkaimpia ovat ihmiset, jotka eivät kaipaa onnea lainkaan. Chirac ei tiennyt kuinka syvällä pohja voi olla ennen sinne putoamistaan. Ne taas, jotka väittävät huipulla tuulevan, eivät ole pohjalla käyneetkään.

Suomi ei elä umpiossa, uskomme jo sen, samoin tiedämme tarvitsevamme palomuureja. Yhteinen valuutta on ongelmallinen, kun niin yhteisesti sovimme. Sen valuvirheet eivät ole vain valuutan syntyhetkessä, poliittisessa Euroopassa ja sotien myrskyissä, vaan myös kovin erilaisessa tavassamme pohtia sumun ja savu suojassa tehtyjä varjotalouden rötöksiä.

On määrätön määrä asioita, joita emme ole vielä löytäneet euron ongelmien taustalla. Niiden juokseminen kiinni on yhtä toivotonta kuin kuroa umpeen sellaista, joka on muuttuvan ajan ja paikan välillä ja muistuttaa suhteellisteorian kykyä selittää hiukkasta, jota fyysikot jäljittävät tietämättä, onko sen löytäminen lopulta ratkaisu ongelmaan vai vaiko vain avain uuteen, ratkaisua hakevaan tuntemattomaan yhtälöön.

Kärsivällisyys voi olla myös pelkuruutta


Jos tähtitieteilijät löytävät planeetan, Kepler 22b kaltaisen, maata hieman suuremman mutta muuten elämiseen kelvollisen, äärettömässä maailmankaikkeudessa, galaksien sumujen mittamattomassa joukossa, näitä elämälle kelvollisia planeettoja tulisi toki olla äärettömän suuri määrä. Sellaisessa maailmankaikkeudessa pitäisin omaa maailmankuvaani, oli se mikä tahansa, mieluummin uhkapelinä kuin vakuutusmuotona. Siinä palomuurit olisivat lopulta turhia.

Kapearaiteinen oma maailmankuva, punoittava niska vakuuttamassa oikeaksi omaa totuutta, on pragmaatikon uskontona pikemminkin tie kuin päämäärä, ja juuri nyt monikulttuurisena hybridiyhteiskunnan kaltainen rakennelma. Siinä yksilön tapa elää kulkee optimismin ja itsesäälin välistä rataa, jossa pelosta luopuminen merkitsee usein myös toivon heittämistä.

Tapamme kokea äättömän reunalla äärellisiä asioita, on yhtä epätoivoista kuin pitää kiinni sellaisista maailmankuvista, jotka ovat jotain muuta kuin mittaamattoman suuri määrä moninaisuutta sisältävän hybridiyhteiskuntamme tarjoamat mahdollisuudet. Siinä aidosti uskovainen ihminen on näin joulun lähestyessä kutsuttu, ei niinkään hakemaan menestystä kuin uskollisuutta, äiti Teresaa lainaten.

Pelko on aseeni


Pelko siitä, että euroalue romahtaa, tai siitä ettei se romahdakaan, on Apu Lehden toimittaja Yrjö Rautiota lainaten, pelon käyttöä konsulttina. Pelosta kun hyötyy aina vain se, jota pelätään. Toisaalta varjotaloudesta, jota taloustieteilijät paljon tutkivat, on myös savuna ja sumuna hyötyä, eikä sen poistaminen välttämättä johda meitä yhtään sen parempaan kuin missä nyt euroalueena olemme ja verojamme kiroamme tai kiittelemme. Niinpä EVM:ään voidaan varmaankin luoda säännöt, joilla Suomen perustuslain aiheuttamat ongelmat vältetään. Suomesta tulee näin jälleen rakentava, ongelmia ratkova valtio, ja aavistus pelostamme, yksin jäämisestä, jatkuu jossain toisaalla.

Kun taloudella menee lujaa, varjotalous ei meitä enää kiinnosta, ja molemmat talouden muodot ruokkivat toisiaan, Helsingin Sanomien (15.12) toimittaja Heikki Arolaa lainaten. Siinä omana aikanamme pois katoavat dogmit, teoriat, mallit ja kultit ovat olleet lopulta vain uskoa vailla minkäänlaista todellista poliittista valtaa. Näidenkin tunteiden takana on ollut mukana aavistus pelosta. Siinä pohdinta Natosta on yhtä hyödyllistä kuin lietsoa sellaista lamaa, joka vie meiltä varat ylläpitää armeijaa ja uskottavaa yhteiskunnallista järjestystä.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Lucian päivänä

Lucian päivää vietetään Pyhän Lucian muistoksi 13. joulukuuta. Lucia-neito pitää kädessään kynttilää, hän on valkoisiin puettu ja punaiseen vyöhön, kynttiläkruunuun. Keskiajalla tähän päivään osui talvipäivän seisaus ja Lucia toi näin valoa pimeyteen. Vuoden pisimpään yöhön ja valoon liittyy runsaasti pakanallisia tapoja ja uskomuksia. Itse legenda on lähtöisin vuodelta 283 Syrakusasta, Sisiliasta. Sen idea liittyy petokseen ja valheeseen. Siinä kyyniset ihmiset ovat hakeneet korviketta älylleen.

Kaksi legendaa


Lucia menetti lapsena isänsä ja oli menettämässä myös äitinsä. Hänen äitinsä sairasti ja teki kuolemaa, kun epätoivoinen Lucia kuuli Cataniassa kuolleen Pyhän Agathan pyhäinjäännöksistä. Rukoilemalla tämän pyhymyksen haudalla moni oli kokenut ihmeparantumisen. Lucia saikin sairaan äitinsä mukaansa pyhiinvaellusmatkalle Cathaniaan ja ihme tapahtui, äiti parantui.

Tämän jälkeen alkoivat valheet ja petokset. Alkoi tuttu ongelma, jossa ymmärtäminen on ihmiselle liki olemassaolon vastakohta. Lucia kääntyi kristinuskoon ja päätti pysyä elämänsä neitsyeenä lahjoittaen myötäjäisensä köyhille. Lucian sulhaselle jaettiin väärää tietoa. Kristinuskoon tulleen naisen katsottiin hakevan itselleen varakasta puolisoa jalosukuisesta herrasta oman aiemman uskonsa ulkopuolelta. Miehelle taas oma tyhmyys oli myöhemmin tärkeämpää kuin muitten jakama vieras viisaus.

Tuolloisessa Roomassa kristinusko oli kielletty ja harhaan johdettu sulhanen antoi Lucian ilmi. Hän joutui oikeuden eteen ja tuomittiin bordelliin. Pyhä Henki täytti kuitenkin Lucian ja hän muuttui vangitsijoilleen lyijynraskaaksi eikä häntä voitu siirtää miesvoimin sijoiltaan. Niinpä hänet päätettiin polttaa niille paikoilleen mutta sekin epäonnistui öljystä ja kiehuvasta piestä huolimatta. Tuli ei tarttunut Luciaan. Lopulta hänet surmattiin kurkkuun isketyllä tikarilla. Tämän tarinan neroudella ei ole sukupuolta.

Toisen, paremmin tunnetun ja sukupuolen hankkineen legendan mukaan Luciaan rakastui roomalainen nuorukainen. Tämän rakkauden kohteena olivat Lucian uskomattoman kauniit silmät. Kun rakkaus kävi liian ahdistavaksi, Lucia repi silmät päästään ja lahjoitti ne sokeana lautasella nuorukaiselle. Neitsyt Maria näki Lucian vahvan uskon ja lahjoitti hänelle uudet, entistä kauniimmat silmät. Sulhanen oli järkyttynyt Lucian teoista niin, että kääntyi myöhemmin hänkin kristityksi.

Suomalainen Lucia


Suomalainen Lucia-neito valitaan Folkhälsanin ja Hufvudstadsbladetin yhteistyöllä. Ne valitsevat ehdokkaat, joista valtakunnallinen Lucia-neito valitaan yleisöäänestyksellä. Legendan tapaan tähän äänestykseen kuuluu myös keräys hyväntekeväisyyteen.

Koko Suomen Lucia on valittu vuodesta 1949 alkaen. Tänään uusi Lucia-neito Nora Peltola esiintyi kruunaamisensa jälkeen Tuomiokirkon portailla tonttujen kanssa ja kiertää Lucia-kulkueessa Helsingin keskustassa. Vastaavia Lucia-neitoja valitaan eri puolilla Suomea. Lucia-juhla sai alkunsa Högvallin seminaarista vuonna 1919, jonne sen toi eräs opettaja Ruotsin Värmlannista, jossa perinne alkoi jo Länsi-Götanmaalla vuodelta 1746. Nykyisin kynttilän valo symboloi myös ihmisten välistä lämpöä ja pikkujouluaikaa. Näistä jälkimäinen on tunnetuin ja Lucia on unohtunut.

Luovan ihmisen palturia


Harvardin Business Scoolissa tutkija Francerca Gino teki kiintoisan havainnon siitä, kuinka luovat ja lahjakkaat ihmiset, joukkonsa älykkäimmät, ovat taipuvaisempia valehtelemaan, puhumaan muunneltua totuutta, kuin jo valikoidun populaation vähemmän lahjakkaat tai luovat yksilöt. Juuri hurjimmat tarinat ja kertomukset syntyivät luovan ja lahjakkaan ihmisen narratiivisena pohdintana, jossa totuudesta tingittiin ja sitä pidettiin hyväksyttävänä. Usein perusteluna vilpille pidettiin laadittujen sääntöjen järjettömyyttä.

Ilta-Sanomat tarttui tutkimukseen, ja sen nettipalstoilla aihe oli avoin keskustelulle. Tämä keskustelu alkoi muistuttaa juuri televisiossa käytyä eduskunnan epäluottamuslausekeskustelua. Itse aihe ja sen ydin unohtuu ja puhujat keräävät medioissa ääniä pyrkien vaikuttamaan, unettavaksi käyvässä väittelyssä, äänestäjiin. Paperilta luetut tankerokieliset suomalaiset suullisen televisioväittelyn valheet eivät vaikuttaisi ainakaan selittyvän ylivuotavasta lahjakkuudesta ja luovuudesta, älyllisestä nokkeluudesta. Nautittavan debatin vaatimat lahjat ja niiden säihkyvä älyn lento ei ole samaa kuin brittien vastaavassa näytelmässä ja sen tunnelmassa. Britit sentään sekä haukuttiin että kiiteltiin suomalaiseen tapaan, korrektisti ja sofistikoidulla kielellä.

Narsistinen joka paikan mies


Vastaava väittely netissä kääntyi tutuksi naisten esittämiksi kertomukseksi miesten narsismista ja jatkui kymmenien esimerkkien kautta ohi itse asian ja otsikko jäi sielläkin käsittelemättä. Kiinnostus kohdistui lopulta vain omaan kokemukseen ja petetyksi tulemiseen, oman katkeruuden purkamiseen nimimerkin suojissa ja pohtimatta lainkaan, olisiko mahdollista, että luovat ja älykkäät ihmiset olisivat oikeasti hyväksymässä vilpillisen käyttäytymisen keskiverto kansalaista helpommin. Kun narsismia tuputetaan kaikkeen, suola käy mauttomaksi väärissä käsissä. Näin viisas ihminen ei enää edes mainitse narsismia muussa kuin keväisen, keltaisen kukan yhteydessä.

Francerca Ginon tutkimuksessa tehtiin neljä eri testiä, joissa mitattiin sekä opiskelijoiden tapaa hankkia etuuksia, lähinnä rahaa, sekä tämän suhdetta opiskelijoiden jo tunnettuun luovuuteen ja älykkyyteen. Luovat älyköt tienasivat parhaiten, mutta käyttivät myös eniten vilpillisiä keinoja menestyäkseen ja pystyivät ne myös perustelemaan mielestään hyväksyttävästi. Kokeessa esitelty äly oli lähinnä kykyä oppia omista tyhmyyksistään. Siis yrityksen ja erehdyksen pitkää tietä, ei oivalluksena.

Paha saa palkkansa


Suurilla ihmisjoukoilla ja pitkien, vuosikymmeniä kestäneiden tutkimussarjojen avulla on voitu todeta, kuinka elämässä menestyvät korkeamman älykkyysosamäärän geeniperintönään saaneet hieman tyhmempiään paremmin. Ei ero suuri ole, mutta kuitenkin tilastollisesti merkittävä ja siis todellinen, ei legenda. Vastaavasti koulutodistuksiinsa moitteettomasta käytöksestä ja hyvistä tavoistaan, sosiaalisesta luonteestaan koulussa palkitut Lucia-neidot menestyivät hieman keskivertoa kehnommin. Hymypojat ja -tytöt eivät ole välttämättä yhteiskunnan tulevaa taloudellista tai poliittista eliittiä.

On mahdollista, että yhteiskunta todellakin palkitsee, paitsi älystä ja lahjoista, mahdollisesti myös kyvystä kyetä toimimaan moraalisesti ja eettisesti epäilyttävällä tavalla ja hankkien etuuksia myös vilpillä ja valehdellen. Kokeessa neroutta ei sentään analysoitu ja se selitetäänkin usein liki vaistoksi.

Toki sekin tiedetään, että ihminen on valehteleva eläin, ja että kaikkien eläinten selviytymiseen evoluution ankarassa kilpailussa kuuluu “pettää” saalistajaansa ja muuntautua ympäristöönsä kätkeytyväksi tai oppia petona saalistamaan muita etevämmin. Ihminen sosiaalisena eläimenä on tuhonnut kaikki lajinsa kanssa kilpailevat sosiaaliset kädelliset, ja on lopulta melkoisen yksin luomakuntansa herrana. Aggressiivinen ihminen on ongelma myös itselleen, ei vain lajikumppaneilleen. Älykkäällä ihmisellä on kyky keksiä sellaisia ongelmia, joita tyhmät eivät edes ymmärrä ongelmiksi, ja yhteiskunta on tehty lopulta keskiverto ihmisen elettäväksi.

Kielellinen menetystarina


Ihmisen menestyminen perustuu pääosin kieleen ja kirjoitin maaliskuussa otsikolla mytomania, patologisesta valehtelusta ja sen merkityksestä osana yhteiskunnan jatkuvasti mutkistuvaa koneistoa. Ihmisen kyky menestyä on osa suurten otsalohkojemme tarinaa ja kykyämme muodostaa kieltä ja levittää sen kautta sanomaa, joka on toivon mukaan myös mahdollisimman valoisaa, mutta nykyisin taatusti reaaliaikaista. Jos tässä ympäristössä ajatukset ovat selviä, uskomukset käyvät aina sameiksi niiden rinnalla. EU -keskustelussa voimme aina ihailla pieniä laivoja, mutta lasti kannattaa silti aina sijoittaa myrskyävällä merellä suureen olkoonkin, että se on usein ruma.

Valheenpaljastuskone keksittiin vuonna 1921. Perinteisessä valheenpaljastuskoneessa sormen päihin kiinnitetyt anturit mittaavat sähkönjohtavuutta. Antureilla seurataan myös hengitystä, veranpainetta ja pulssia, joskus myös aivosähkökäyrän muutoksia. Sanoihin ja niiden narratiiviseen totuuteen ei uskota enää lainkaan.

Nykyisin voidaan käyttää myös lämpökameraa, ilmeitä, silmien liikkeitä ja kasvojen verenkiertoa. Etenkin mikroilmeitä on liki mahdoton hallita ja koneet paljastavat noin 70 % varmuudella valehtelemmeko, mutta eivät oikein sitä, koska ja missä. Meillä kun on taipumusta valehdella koko ajan, tavalla tai toisella, sekä ahdistua tilanteissa, jotka ovat tehtyjä laboratoriotilanteita, kuulustelua ja testejä. Lisäksi ihminen, joka tekee jotain, jota hän itsekin lopulta häpeää, väittää sen johtuvan vain velvollisuudesta. Näin se, että ihminen osaa vaikkapa lukea, ei vielä kerro, osaako hän myös ajatella, ja onko teko todella vaikkapa kulttuurin tuotetta, eikä siten tuomittava.

Hybridiyhteiskunnan vempaimet


On mahdollista, että jonain päivänä voimme paljastaa epäilyttävät henkilöt ihmismassasta, lentokentillä ja internetissä, meitä varotetaan etukäteen vaarasta hieman samaan tapaan kuin autossa navigaattorimme tekee jo nyt vaikkapa sään kohdalla ja liikenteen ruuhkautuessa tai lähestyessämme vaaran paikkaa.

Näin koneet ja teknologia lisäisivät omien havaintojemme ja aistiemme kykyä havainnoida ympäristöämme ja epäilemättä näin tapahtuu kaiken aikaa tietämättämme kuka niin tekee ja miksi. Tällaisessa ympäristössä ikääntyvä kansakunta alkaa valitella huonoa muistiaan, ei koskaan huonoa ymmärrystään. Tällaisen ikääntyvän ihmisen vilppikin on säälittävän kömpelöä, liki vanhoja opittuja refleksejä.

Meitä valvotaan kameroilla, satelliiteilla ja pian emme ole yksin valheinemme missään. Lucia-neito alkaa menestyä myös Havardin Business Scoolissa, jolloin pragmaattisen liikemiesmentaliteetin ja utilitaristisen luonteen hankkineet ihmiset saavat vastaansa varteenotettavan kilpailijan ihmisen evoluution tiellä. Nerous ei olekaan enää vain lahjakkuutta vaan myös ihanteita.

Kyse on silloin jo teknologian ja biologian lähestymisestä toisiaan sekä sellaisesta hybridiyhteiskunnasta, jonka tulevaisuus on lähempänä kuin arvaammekaan. Hyvää Lucian päivän iltaa ja valoisaa joulun odotusta. Einsteinin nerous johti Hiroshimaan eikä hän sitä edes ymmärtänyt. Miksi meidän sitten tulisi ymmärtää?

torstai 8. joulukuuta 2011

Itsenäisyyspäivän jatkot

Takavuosina 1990-luvun alussa, ja kymmeniä kertoja ennen tätä, suomalaisia oli opetettu kovimman kautta kuinka kasinotalous pelaa ja pankit menevät kansallisomaisuutena konkurssiin. Viimeisin opettaja oli professori Pentti Kouri. Tätä ennen opettajat tulivat vuoroin idästä ja vuoroin lännestä. Siinä jokainen vuosi on ollut enteellinen ja tuonut tätä päivää lähemmäs. Kaikki näyttäisi liittyvän kaikkeen. Narratiivinen kerronta on tapa tuoda se lukijalle yhden polun kautta ymmärrettäväksi, analysoiden samalla juuri tuota tapahtumaketjua, mutta jättäen jotain myös lukijan tehtäväksi, tai unohtaen kaikki muut mahdolliset polut.

Perustuslain puuhamiehet


Sääksmäen Rapolassa syntynyt P.E. Svinhufvud tunsi hyvin suomalaisen talonpojan ja pieneläjän. Hän aloitti aikanaan perustuslakimme kirjaamisen ja yksi keskeinen kohta oli varoa, ettei kansallisvarallisuutta ja verorahoja ryöstetä vieraitten toimesta hyväsydämisiltä ja nöyriltä, ahkerilta, mutta samalla huijareille ja koijareille helposti nöyrtyviltä, emämaan alla aina eläneiltä, heikkopäisiltä suomalaisilta. Sven Dufvan tapaan suomalainen sydän on paikallaan, mutta pää ei ole aina puhdasta kultaa ja erityisen terävä. Koljonvirran taistelussa Iisalmessa se ei kelvannut edes luodille.

Alusmaan kansalaisensa tunsi hyvin myös K.J. Ståhlberg, joka jo matkallaan nuorena miehenä Oulusta kohti Helsinkiä käytti kesäiset kuukaudet kulkien jalkaisin lohduttoman pitkän koulumatkansa, maatöitä matkalla tehden, opiskellen näin Topeliuksen tapaan eri maakuntiemme yksinkertaisen kansan tapoja ja teräväpäisenä havaitsi sen heikkoudet. Toki samat, kovin näkyvät puutteet, Sakari Topelius oli jo kirjannut paljon aiemmin, mutta liioitteli kansallisia vahvuuksia Uudessakaarlepyyssä syntyneenä kansallisromantikkona. Kansallisuusaatteen täyttämänä hän vältteli kertomasta totuutta sellaisen kuin ainut kirjallisuuden nobelistimme sen Ryysyrannassaan kuvasi, kaunistelematta. Siinä SDP muuttui ”solisaliratiksi” ja äänioikeus punaiseksi viivaksi.

Näin Svinhufvud ja myöhemmin Ståhlberg, ruotsalaisen taustansa tuntien, joutuivat arvioimaan pahimmat maata kohtaavat ongelmat ja uhat sen itsenäisellä taipaleella. Näistä takana on jo sodat ja niiden onnettomat seuraukset sekä kasinotalouden antama pikainen koulutus heti kun hieman yritettiin omin avuin ja ilman ulkopuolista tukea, hyväuskoisesti ja sinisilmäisesti, sinivalkoisella pääomalle ratsastaen 1990-luvun alussa.

Huonon pään takia koko ruumis kärsii

Perustuslakiin oli syytä kirjata erityisesti kohta, joka estäisi kansakunnan terävintä kärkeä hukkaamasta varallisuuttaan ja vähäisiä luonnonvaroja sekä köyhän kansan veroja muukalaisille, jotka osasivat tehdä tätä varten suoranaisia ikiliikkujia jo paljon ennen EU:n ja euron kriisirahaston keksimistä. Emämaiden ja suurten talousmahtien taitajat löytävät helposti sellaiset heikkoudet, jotka pienen maan ihmiset ja näiden kansalliset poliitikot jättävät ehkä huomaamatta.

Voi hyvinkin olla, ettei 30- ja 40-luvulla syntyneet ole saaneet kaikkein viimeisintä tietoa reaaliaikaisen talouden viimeisistä innovaatioista ja niiden vaikutuksesta uuden hybridiyhteiskuntamme elämään. Mikä sellainen yhteiskunta mahtaisi ylipäätään olla?

Nyt on olemassa riski, että kasinopeleissä aikanaan kadotetut rahat menetettäisiin moninkertaisesti ja Saksa möisi meille nyt ilman sijasta preussilaista Merkozyn pokeripelin pohjalaisten tuppipelistä tutun paikan. Pääministeri Matti Vanhanen muistaa sen hyvin tuppilaudoistaan. Se että hän selvisi jotenkin kuvin jaloin ei tarkoita, että nyt oltaisiin yhtä onnekkaita.

Imperialismissa asiansa oppineet eivät ole siinä vuosien saatossa muuksi muuttuneet ja alusmaan kansalaiset menettävät hetkessä vähäiset varansa. Tässä Ruotsi, Tanska ja Norja olisivat osanneet varoittaa ja neuvoa suomalaisia. Herrojen kanssa ei pidä mennä marjaan, niillä kun on taipumuksena viedä marjojen lisäksi myös vasut ja varvikot. Kun kurkien tanssi alkaa, varpusilla on tapana siirtyä syrjään. Niin on käymässä myös nyt. Kun euron valuvirheet korjataan, palomuurit rakennetaan, niillä suojataan aivan muuta kuin pienten perifeeristen maiden taloutta saati demokratiaa, kansalaisoikeuksia tai varallisuutta.

Perustuslain suoja

Ståhlberg oli kaukaa viisas ihminen ja häntä kiitteli jopa Paasikivi tavoistaan poiketen. Niinpä meillä on perustuslaissa kriisirahaston mahdollisesti estävä perustuslain kohta suojaten veronmaksajien oikeudet pienen maan automaattiselta ryöstöltä määräenemmistöpäätöksin EU:n kriisirahastoa perustettaessa.

Näin Suomessa parlamenttimme suuri valiokunta on koolla ja odottaa perustuslakivaliokunnan tulkintaa tuosta Svinhufvudin ja Ståhlbergin kansakuntansa kansalaisten suojaksi tarkoittamasta perustuslain kirjaimesta. Perustuslakiasiantuntija Kaarlo Tuorin mukaan tällainen veronmaksajan oikeudet suojaava kohta olisi olemassa ja suuren valiokunnan puheenjohtajan Miapetra Kumpula-Natrin (SDP) mukaan se sitoisi myös Suomen pääministerin käsiä.

Hieman aiemmin presidenttiehdokkaista Paavo Lipponen (SDP) murahti Merkozyn politiikasta, jossa Saksa ja Ranska tuovat muille EU -maille ilmoitusluontoisesti sellaisia asioita, joiden merkitys on luonnollisesti kaikkia EU-maita vahvasti koskettava ja etenkin EU:n ytimessä, euroalueen sisällä, jonne Suomi ajettiin vauhdilla Paavo Lipposen pääministerikaudella ja Sauli Niinistön toimiessa valtiovarainministerinä.

EU:n presidentti on taas arvioinut Ranskan ja Saksan sopimien tavoitteiden menevän läpi lyhyemmän kaavan mukaan, ja ilman sellaisia perustamisasiakirjoihin tulevia muutoksia, joiden avaaminen veisi aikaa ja olisi poliittisesti vaivalloista jäsenmaiden käsittelyssä.

Kun preussilaista Merkozyn Eurooppaa rakennetaan, sen lievealueet ovat siinä odotetusti heikoilla. Kun tässä uudessa Euroopassa vähemmistösuojaa ei ole, Suomen kaltaisen jäsenvaltion ääni katoaa, eikä kukaan ole uuden ydinalueen vähäisimmästä pohjoisesta maasta kiinnostunut. Teki se oman työnsä ja osuutensa vaikka kuinka nöyrästi, kävi kauppaa itään ja länteen, maksoi velkansa muita tunnollisemmin.

Enteellinen vuosi


Samaan aikaan mediat kertoivat, kuinka toisen maailmansodan kaukopartiojohtaja Heikki Nykänen oli kuollut, ja näin Suomessa on jäljellä enää yksi Mannerheimristin ritari, ritarisäätiön puheenjohtaja kapteeni Tuomas Gerdt. Nykänen kirjoitti kokemuksistaan mm. kirjan ”Sissisotaa”, joka julkaistiin vuonna 1986.

Samana vuonna Espanja ja Portugal liittyivät Euroopan yhteisöön ja yhteisö otti käyttöön nykyisen lippunsa. Halleyn komeetta ohitti maan ja Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin, Coca Cola ja Yhdysvaltain vapauden patsas täyttivät molemmat sata vuotta, Ronald Reagan haukkui Muammar Gaddafia ”Lähi-idän hulluksi koiraksi”, Kurt Waldheim joutui vaikeuksiin YK:n pääministerinä ja valittiin Itävallan presidentiksi sekä Martti Ahtisaari YK:n alipääsihteeriksi. Ensimmäinen kannettava tietokone esiteltiin maailmalle.

Suomi sai kolmoisvoiton Monte Carlo rallissa (Toivonen, Salonen, Mikkola) ja Eric Honecker piti puheen, kertoen kuinka Berliinin muuri on puolustanut rauhan asiaa ja vastaavasti Helmut Kohl omansa, jossa hän vakuutti, ettei Saksa voi koskaan sopeutua muurin olemassaoloon. Mikkelissä oli panttivankidraama, Kalevi Sorsa moitti Paavo Väyrystä punamultayhteistyön Kekkosen perinnön tärvelemisestä. Kekkosen terveydentila heikkeni.

Tsernobylissä tapahtui historian pahin ydinvoimalaonnettomuus ja Unto Valtanen sai tuomion metro-oikeudenkäynnissä. Aamulehden mukaan (8.12.2011) muuan Hakkarainen jäi kiinni murtautumisestaan kirkkoon saaliinaan mm. ehtoollisviinejä ja kolehti.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Kansallisvarallisuus

Olen aina kuvitellut suomalaisten varallisuuden olevan metsissä ja soissamme, luonnonvaroissamme. Jossain määrin toki myös kielessämme, kansallisessa taiteessa, osaamisessa, yhteisessä ja yksimielisessä demokratiassamme ja sen puolustajissamme, vapaassa maassa elää ja kertoa mielipiteemme. Hitunen myös pelloissamme ja muussa vaatimattomassa kulttuuriympäristössämme. Ei toki suurten ja vanhojen kulttuurien tapaan niinkään taiteessa tai uuden teknologian saavutuksissamme. Jotain toki myös infrastruktuurissamme, teissä ja kunnallistekniikassa, rakennuksissa.

Arvot uusiksi

Lukemalla itsenäisyyspäivän Helsingin Sanomia, järkytyin. Metsissä ja luonnonvaroissa, kaikessa siinä, jota olen arvossa pitänyt, on vain runsas 10 % varallisuudestamme. Yli 50 % sen sijaan on kodeissamme, asumuksissamme ja niiden tonteissa, loput sitten muussa rakennuskannassa, varastoissa, tiellä liikkuvissa ajoneuvoissa.

Aloin epäillä omia arvojani. Onko niin, että maailman metsäisin ja järvisin, soisin ja saaristoisin, ikivanhan kallion pinnalle jääkausien jälkeen syntynyt biologinen luontomme, onkin vain silmänlumetta ja rakennukset kaikki kaikessa? Siis ne, jotka ovat iältään muutaman vuosikymmenen tai enintään vuosisadan?

Kun tällaista maailmankuvaa alkaa puolustaa, alkaa ymmärtää myös nykyistä Eurooppaa ja sen euron ympärillä käytävää draamaa. Keski-ikäistä saksalaista naista halailemassa samanikäistä ranskalaista miestä näiden kertoessa vuoropuhelun tapaan ja tandemina vuoroviikoin, kuinka heillä on ratkaisu ongelmillemme. Aikanaan Helmut Kohlin ja Francois Mitterandin ontuvaksi jättämä euro on nyt korjattu, valuvika kadonnut, paha maailma poissa.

Mihin katosi sivistyksemme?

En usko että eurooppalainen maailma on näin yksiselitteinen ja yhden ihmisen rakentaman rakennuksen mittainen totuus, eurolla mitattavissa ja korjattavissa vaatimalla uuden Merkozyn maailmankuvan mukaista politiikkaa. Oma maailmankuvani ei järky itsenäisyyspäivänämme siitä, että kaksi keski-ikäistä eurooppalaista halaa toisiaan, Helsingin Sanomat kertovat missä on sydämemme.

En suostu uskomaan, että maa on raivattu ja sodittu vapaaksi näiden arvojen vuoksi. Vai olisiko sittenkin?

Meillä on muitakin arvoja kuin euron keinunnan varaan rakennetut rakennukset tai niillä keinottelevat grynderit. Minulla on edelleen vankka usko sellaisiin arvoihin, jotka ovat muualla kuin Delorsin aikanaan kyhäämässä valuutassa. Näin pinnallinen maailmankuva ja näkemys kansakunnan varallisuudesta on ohi sen perustan, jossa on mukana muutakin kuin opportunistinen tapa venkoilla ja vääntää totuutta, joka käänteessä pienenä maana ajopuuna purjehtien ja olettaen, että preussilainen maa ja maailma, joka rakennettiin aikanaan armeijaa varten, olisi myös omamme ja euro aikanaan korvike Natolle.

Sellainen puhe ei olisi erityisen isänmaallinen, nationalistinen eikä myöskään patrioottinen. Sellaisen puhenparren pitäjää en kuuntelisi presidenttinämme, arvovaikuttajana. Pääministerinä toki, kun mukana on lisäksi opposition ääni ja kausi pääministerinä jää riittävän lyhyeksi.

Isänmaan arvot


Kun suomalaiset hiljentyvät tänään itsenäisyyspäivän viettoon ja käyvät sodissa kuolleitten nuorten poikien haudoilla, olen varma, ettei ensimmäinen mielessä viivähtävä vastaus kansalliselle varallisuudellemme kulje rakennetun ympäristön, rakennusten, kunnantalon, ja teitten ympärillä. Niin pinnallinen ja sokea tämä kansakunta ei ole että se kirjaisi oman kulttuurinsa kansallisvarallisuuden kohdalle budjettiin 0.2 % pääkaupunkiseudun mediaa seuraten.

Jos peltojemme arvo on muutaman prosentin luokkaa, syödään sitten vierasta leipää. Narratiivisen mediakerronnan tarjotessa meille kansallista varallisuutta sen leivän maksamiseksi. Sen leivän sisään on kivi leivottuna. Keskellä ilmastomuutosta, 7000 miljoonan joukossa ja yli 1000 miljoonan nähdessä kroonista ja pysyväksi jäänyttä nälkää.

Meille näyttäisi nyt riittävän se, että on tie mitä liikkua, auto alla ja asunto, jossa yöpyä, vakaa valuutta ja välineellinen arvomaailma, jossa ihminen on osa konetta ja välineellistetty hänkin, osa euroa. Ihmisen arvo tällaisessa yhteiskunnassa on varmaan vielä vaatimattomampaa kansallisvarallisuutta kuin hänen elinympäristönsä.

Jos vääristyneet arvot ja asenteet tulevat euron mukana, otettakoon silloin käyttöön mikä tahansa valuutta tai palattakoon mihin tahansa Impivaaraan mieluummin kuin uhraamalla ihminen ja hänen ympäristönsä tälle arvomaailmalle.

Kuka sellaista arvoa haluaa omalla verellään puolustaa rajoillamme, joita ei enää ole ja jotka ovat kuin veteen piirrettyjä viivoja, opportunistin venkoilijan ankkuripaikat kokonaan muualla kuin kansallisessa olemassaolossamme.

Kai jonkun on ymmärrettävä puolustaa sitäkin, opportunistin juuria ja kulttuuria, eikä kirjattava niiden arvoksi 0.2 % kansallisvarallisuudestamme. Juuri tuo opportunismihan tämän kansakunnan on pitänyt hengissä, reaalipolitiikaksi kutsutun tavan kääntää takkia ja silloin myös sen vuoria ajopuuna elämäänsä seilaten.

Sellaisen ihmisen ja kansakunnan elämä tahtoo aina järjestyä, kun muut sen järjestävät. Sellaiseen kansalliseen itsenäisyyteen ei Suomessa ole kuitenkaan uskottu. Se koskee vain muutaman henkilön omaa henkilöhistoriaa, ei muuta. Ei toki koko kansakunnan.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

lauantai 3. joulukuuta 2011

Susi jo syntyessään

Jackues Delors kertoo Daily Telegraphissa kuinka euro oli susi jo syntyessään. Se on paljon sanottu mieheltä, jonka vastuulla oli vuoden 1989 laaditussa raportissa huolehtia työryhmänsä johtajana talous- ja rahaliiton onnistumisesta kolmessa eri vaiheessa. Meitä raportin kritisoijia oli silloin paljon ja kritiikki kohdistui pääosin kolmeen asiaan.

Kritiikin kohteet


Kritiikistä ensimmäinen kohta liittyi rahaliiton jäsenmaihin. Nämä edustivat aivan eri kulttuuria ja taloudet kulkivat eri tahtiin ja eri ajassa. Niiltä ei saanut viedä tärkeintä finanssitalouden ohjailijaa, ja korvata sitä sellaisella uudella välineellä, joka oli vailla peräsintä, yhteistä talouspolitiikkaa, budjettikuria ja keskuspankkia.

Toinen liittyi talousalueen pankkeihin. Pankit ja valtio eivät ole sama asia. Pankkeja hoitavat aivan eri tahot ja talous kuin valtioita. Poliitikot pankinjohtajina on huono yhdistelmä. Jos valtiot alkavat olla ylivelkaisia, kuten tuolloin jo Kreikka oli, pankkeja koskeva korjausliike ei auta valtioita vähääkään. Vaikka keskuspankit tekisivät mitä tahansa pankeilleen, se ei muuta Kreikan tai muiden välimereisten maiden talouskuria.

Kolmas kohta, jossa kritiikkiä oli eniten ja hyvin kirjavana, liittyi EU:n kehitykseen liitotasavaltana ja sen institutionaalisiin järjestelmiin yleensä sekä tällä spekulointiin. Tässä kehityksessä valuutta ei saanut olla väline, jolla ajetaan toissijaisia sellaisia asioita, joiden seurauksena voisi olla myös tuleva demokratiavaje ja koko unionin kriisi. Se kun vie samalla uskottavuuden koko mantereelta ja sen pitkään jatkuneelta integraatiokehityksen yhteiseltä poliittiselta tieltä. Samalla se voi uhata koko globaalia taloutta dramaattisesti. Lisäksi puhtaan finanssitalouden ja rahaliiton ehdoilla ja ohjauksessa syntyvä valtio on aivan muuta kuin poliittisesti syntyvä demokraattinen yhteisö.

D-markan ehdoilla


Jackues Delors kritisoi lehdessä tuon euron syntyajan kaikkia sen jäsenvaltiota. Ei vain Saksan jääräpäisyyttä koskien keskuspankin asemaa ja taloushallintoa. Kaikki tuon ajan talousministerit olivat Delorsin mukaan haluttomia näkemään epämiellyttäviä asioita, ja nyt olisi näillä valtiolla myös peiliin katsomisen paikka. Tässä Delors muistaa tuon ajan oikein ja on ainut oikea henkilö kertoman sen taustat.

Tuon ajan avainpoliitikkoja Euroopassa olivat Ranskan presidentti Francois Mitterand ja Saksan liittokansleri Helmut Kohl. Mitterand ehdotti yhteisvaluuttaa ehtona Saksan yhdentymiselle ja taustalla oli kaksi veristä sotaa. Saksojen yhdentymisen ei haluttu johtaa kolmanteen. Näin valuutasta tuli osa rauhanpolitiikkaa ja pankit unohtuivat siinä missä euroalueen erilaiset taloudet, yhteisen talouden vakaus.

Saksalle D-markka oli paljon enemmän kuin suomalaisille oma markkansa. Ranska yritti parhaansa mukaan houkutella Saksaa rahaliittoon. Saksalla oli edessä rankka Itä-Saksan nostaminen jaloilleen samaan aikaan kun Ranska eli velaksi ja rikkoi myös vakaussopimuksen sääntöjä presidentti Jacques Chiracin aikana ja liittokansleri Gerhard Schröderin sulkiessa silmänsä. Saksa tarvitsi tukea sekin omassa urakassaan.

Syntyi poliittinen peli, jossa Jacques Delorsin alkuvuonna 1999 esittelemä valuvikainen euro oli peliväline. Se oli rakennettu Saksan luopuessa vasten tahtoaan vahvasta D-markastaan ja luetellen tuolloin 1990-luvun alussa ehtonsa euron säännöille.

Delors sai rakentaa ministereineen rahaliiton ilman minkäänlaista taloushallintoa ja vakaussopimuksen säännöt olivat nekin nyt tuntemamme, arvottoman pelin välineet ja täynnä porsaanreikiä. Nyt tässä pelissä on menossa vaihe, jossa Angela Merkel ja Nicolas Sarkozy toteavat, kuinka jotain on mennyt professori ja pääministeri Mario Montin Italiassa pieleen, toki myös muissa euromaissa.

Merkozyn Eurooppa

Saksa on nyt kääntämässä kelkkaansa ja edessä näyttäisi olevan saksalainen Eurooppa. Helena Petäistö, MTV 3:n Pariisin kirjeenvaihtajana pelkää Suomen olevan tässä liian tiukasti sidottuna Saksaan. Suomen kuvalehdessä (SK 48) hän kirjoittaa, kuinka Suomen tulisi kuunnella myös sadun heinäsirkkoja, ei vain ahkeria muurahaisia. Esimerkkinä hän mainitsee romanialaisen maatalouskomissaarin, jolta ei tahdo nyt saada suomalaisena ymmärrystä sen jälkeen, kun Suomi esti Romanian pääsyn Schengen-alueeseen.

Ranskassa puhutaan preussilaisesta Euroopasta. Ja Preussihan oli se maa, jossa valtio oli armeijaa varten eikä päinvastoin. ”Merkozyn” Eurooppa on finanssiliittona ja vakausunionina kokonaan toinen kuin se mihin Jacques Delours aikanaan päätyi ja johon euro olisi tullut hoitaa jo 1990-luvun alussa. Se, olisiko Suomi siihen silloin liittynyt, on kokonaan toinen asia.

Stefan Törnqvist Ålandsbankenin varainhoitajana esiintyy rinnan Sixten Korkmanin kanssa kertomassa medioissamme suomalaisille missä mennään ja miksi. Kun kyseessä on pitkän aikavälin prosessi, silloin asiantuntijat kuin toimittajat ovat koko ajan sidottuja oman aikansa tuotteeseen. Jälkipelissä mukana on myös oma lehmä ja se on usein näkyvästi ojassa. Politiikoilla tämä lehmä on aina mukana taluteltavissa ja rahaliiton kohdalla yhteiskunnallinen asetelma oli geopoliittisestikin vuonna 1990 aivan toinen kuin tänään.

Ota tai jätä

Epäilemättä Jackues Delors jäi puun ja kuoren väliin ja hänen aikaiset talousministerit joutuivat tekemään hekin päätöksiä seuraten kurkien tanssia. Joko rahaliitto syntyy Saksan ehdoilla tai sitten se ei synny lainkaan. Vahva D-markka näytteli siinä pääosaa sekä Kohlin kiihkeä halu yhdistää kaksi saksaa toisiinsa. Tuo aika oli voimakastahtoisten valtion päämiesten aikaa. On muistettava myös nimet Reagan ja Thatcher sekä Kiinan nousun käynnistyminen. Se mitä tapahtui Etelä-Amerikassa ja Afrikassa jäi meiltä huomaamatta.

Etelä-Euroopan talouksien mukaantulo oli kulisseissa Suomesta nähtynä kovin erilainen kuin seuraten sitä Kreikasta tai Portugalista. Se, millaiseen taloushallintoon euro olisi kurkien tanssissa päätynyt, ei olisi näitä pieniä jäsenmaita kiinnostanut ainakaan Suomessa. Kansa ei olisi Suomessa eurosta äänestänyt, ja jos olisikin, valuvirheen korjaaminen ei olisi sitä miksikään muuttanut. Olisimme nyt vain vähän tyytyväisempiä, jos osaisimme. Järkeviin ja oikeisiin päätöksiin sekä politiikkaan emme osaa olla myöhemmin tyytyväisiä. Se on kuin terveys, jota ei huomaa, ennen kuin se on menetetty.

Oikeus omissa käsissä


Oleellista on kuitenkin demokratia. Se ei saa kadota eikä uskomme hävitä demokratiaan euron ja uuden vakausunionin sekä finanssiliiton myötä. Jos vain joka viides suomalainen näkee gallupin mukaan unionissa demokratian toimivan, se on etäinen ja demokratialle vieras, eikä uusi seikkailu ole sitä ainakaan korjannut. Tässä me voimme olla jälkiviisaita, ja syyttää tuon ajan poliitikkoja. Vain sillä varauksella, että Suomi on tuossa prosessissa pieni vaikuttaja.

Ellei sitten huomata, kuinka suuri vaikuttaja Kreikka on ollut. Tässä ei pidä olla liian vaatimaton ja ajautua opportunismiin ja suomalaisille tuttuun ajopuuteoriaan. Stefan Törnqvist ei suotta pelottele suomalasia vaan näkee myös euron hajoamisen olevan meille kohtuullisesti hoidettavissa olevan prosessin. Toisaalta saarelta katsoen kaikki saattaa näyttää hieman toiselta kuin mantereella asuen ja myös briteillä on nyt kaipuuta takaisin Efta aikaan.

Jotain sellaista voisi ennustaa syntyvänkin rinnan tiivistyvän ydin-Euroopan rinnalla. Suomen näkökulmasta tuo Eurooppa tahtoo vain ulottua yli Uralin ja nykyisin myös Aasiaan ja Kiinan. Etelä-Amerikka ja Yhdysvallat on osa suomalaista Eurooppaa tänään. Se on hyvin turvallinen ja järkevä näkökulma ja viittaa uuden hybridiyhteiskunnan ymmärtämiseen. Siinä Nato ja Suomi ei ole vai eurooppalainen, vaan globaali kysymys, mutta sidoksissa eurooppalaiseen elämänmenoon. Ajatuskin siitä, että muut hoitavat meidän asiamme, on nyt suurin mahdollinen virhe. Oikeutta ei saa, jos sitä ei itse hanki.